Kalle Blomkvist och Rasmus (Ryöstetty Rasmus ja Kalle Mestarietsivä)

Vainajan viimeisiä valsseja ei aivan haudanvakivissa tunnelmissa viritelty Matti Ijäksen runsaat kolmisen vuosikymmentä vanhassa televisiolle tuotetussa tummahkossa komediassa Viimeinen keikka, mutta alkoipa siitä huolimatta tehdä mieli tirkistellä jotakin vieläkin kepeämpää ja kenties kesäistäkin. Valintojen vaikeus pääsi taas muistuttelemaan itsestään ja suunnilleen puolisen tuntia tuli jumittelevaisesti etsiskeltyä otollista teosta viileää pakkasiltaa lämmittämään. Lopulta seikkailevat sormet päätyivät hyllyssä jälleen Lindgren-osastolle, mikä kieltämättä onkin ihan oiva paikka etsiskellä kuviltaan kaunista ja kesäistä sekä ilmapiiriltään hyväntuulista elokuvaviihdettä. Soittimeen olikin jo menossa vihdoin ja viimein Saltkråkanin porukan neljäs elokuvaseikkailu, mutta lopulta ajattelin lykätä sen vilkaisua vielä vähäsen pohdiskellessani, että kenties Kallen ja kumppaneiden jatkopuuhastelut ovat tässä vaiheessa ajankohtaisempaa ihasteltavaa.

Helmikuuhan lähti blogissa käyntiin Lindgren-filmatisoinnilla Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt (Kalle mestarietsivä), joka tietääkseni oli samalla kirjailijan tarinoiden pohjalta tehdyistä elokuvista uusin näkemäni. Samaisessa tekstissä tuli vähän seliteltyä nuoren herra Blomkvistin seikkailuista valkokankaalla ja siten todettua, ettei tuo 1996 ilmestynyt tapaus todellakaan ollut hepun lainkaan ensimmäinen siirtyminen eläviä kuvia kohti, vaan Rolf Husberg ehti jo melkeinpä puoli vuosisataa varhaisemmin ottamaan Kallen etsiväpuuhat aiheekseen elokuvassa Mästerdetektiven Blomkvist, eli vain vuotta Lindgrenin alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin kyseinen elokuva on kaikkien aikojen ensimmäinen Lindgren-filmatisointi. No, nämä 1990-luvun Blomkvist-elokuvat ovat filmatisointien selkeästi uudemmassa puoliskossa, vaikka eivät ihan tuoreimpien tuotosten joukkoon pääsisikään.

Ilmeisesti nämä kaksi 1990-luvun versiota työstettiin melko nopsalla aikataululla, sillä aiemmin kommentoitu teos ilmestyi 1996 ja jatkoa tuli pitkälti samojen tekijöiden toimesta jo vuonna 1997. Sen verran ovat kuviot kuitenkin kameran takana muuttuneet, että edellisen osan käsikirjoituksesta vastannut Johanna Hald on poistunut joukosta ja ohjaaja Göran Carmback on itse sovitellut tarinan ruutuversioksi. Selväähän se, että suuri osa aiemman elokuvan esiintyjäporukasta palaa toistamaan roolinsa, vaikka joitakin heistä nähdäänkin hieman vähemmissä määrin. Viimeksi katsojalle esiteltiin poikkeuksellista päättelykykyä ja neuvokkuuttakin omaava Blomkvist (Malte Forsberg) kavereineen ja saivathan sukulaisetkin sekä muukin pikkukaupungin väki valikoidusti huomiota. Kaverusten kesäisten leikkien tielle tupsahti ikävämpi tapaus, kun aarrejahti johti ruumiin luo, eikä kyse mistään tapaturmaisesta kuolemasta ollut ja niinpä koko joukko joutuikin hengenvaaraan. Erityisesti murhaajasta vilauksen nähnyt Eva-Lotta (Josefin Årling) saikin peräänsä varsin häikäilemättömän hepun, mutta yhteisvoimin kaverukset onnistuivat täpäristäkin tilanteista selviämään ja ilman valtavia vahinkoja palaamaan mukavampien lomajuttujen pariin.

Uusi kesä käynnistyy myös leikkisemmissä merkeissä, koska näyttää siltä, että punaisen ja valkoisen ruusun keskinäiset kärhämät eivät ihan heti ole lopullista ratkaisuaan löytämässä. Tällä kerralla tuttu kolmikko käpsyttelee hylätyn kartanon sijaan vanhojen raunioiden keskelle ja kyllähän tämäkin kieltämättä varsin otolliselta taistojen tantereelta pintapuoleisesti näyttäisi. Kalle, Eva-Lotta ja Anders (Totte Steneby) empivät hetkosen verran kunnes viimeksi mainitun huudahdus innoittaa porukan syöksähtämään voittoa kohti hämyisiin holveihin, joissa vastustajat epäilemättä lymyilevät piiloissaan. Kyseessä on pohjimmiltaan sama peli paremmuudesta kuin mitä nämä kilpailevat porukat edellisessä osassakin harjoittivat ja voitolla on se ryhmittymä, joka on onnistunut viimeksi kaappaamaan arvokkaan Utuhyyppä-patsaan haltuunsa.

Edellisessä elokuvassa valkoinen ruusu vaikutti voitokkaalta ja ylivertaiselta näissä aarrepuuhissa ja kavaltelevissa kepposteluissa, mutta nyt osat ovat kiepsahtaneet toiseen suuntaan ja Kallen porukan pitäisi onnistua löytämään sekä nappaamaan palkinto takaisin vihollisen hallusta. Varjoiset ja hämärät holvit ovat päiväaikaankin hieman aavemaisia sokkeloita, mutta sepä ei voitonjanoisia seikkailijoita suuremmin haittaa ja taistelutahto on niinkin korkealle puhkuttu, että ollaan jo hieman liiankin herkästi vastaantulijan kimppuun käymässä. Kallen ja Eva-Lottan sekoillessa sisätiloissa keskenään, pääsee Anders pihan puolella paukuttelemaan puumiekalla varsin reippaasti ja joutuu ainakin hetkellisesti alakynteen mätkeen yltyessä, mistä kaveri päättää pinkaista uskaliaalle pakomatkalle ja se taas lopahtaa yhteiseen pelastusoperaatioon, ettei Anders kovin korkealta maahan mätkähtelisi hurjan roikkumisensa päätteeksi.

Aarteen nappaaminen jää siis johonkin toiseen kertaan valkoisen ruusun urhean joukon osalta, mutta eipä porukka missään lannistuneissa mielentiloissa taistelukentältä ole poistumassa, vaan voitto vaikuttaa varmalta seuraavassa koitoksessa. Kotimatkallaan ystäväiset tapaavat naapurustossa leikkivän viisivuotiaan Rasmus-pojan (William Svedberg) ja jäävät tämän kanssa lyhyesti juttelemaan. Puhellessa selviää, että Rasmuksen isä on uudenlaista kevytmetallia kehittelevä professori, joka ilmestyykin pian paikalle poikaansa noutamaan. Lapset lupaavat vierailla Rasmuksen luona jatkossakin kuulumisia vaihtelemassa, mutta ennen pitäisi muita pulmia hoidella, koska punaisen ruusun Sixten lähettää nopsasti uutta haastekirjettä kolmikolle, eli seuraava tilaisuus Utuhyypän voittamiseksi olisi jo tulevana yönä.

Varhaisillan unistelut eivät siis tule kyseeseen ja tuskinpa yhdelläkään olisi intoakaan aikaisiin lepohetkiin, koska kyllähän ajatus öisestä kohtaamisesta kihelmöi ja kaikki ovat valmiina haasteeseen. Kotoinen pikkukaupunki kuitenkin viettää pimeinä tunteina hiljaiseloa ja kohti uusia koitoksia kulkeva kolmikko kiinnittääkin huomiota ilman valoja Rasmuksen talon lähellä liikkuvaan autoon. He jäävätkin piilostaan tarkkailemaan, että mitä ihmeen yövieraita nurkissa hiiviskelee ja pari näistä poistuukin autosta kohti professorin taloa, kun kolmas hepuista jää vahtimaan auton luo. Melkoisen nopsasti paljastuu, ettei tämä käväisy ole lainkaan ystävällismielinen moikkailu, vaan noin vain hämäräheput kantavat nuoren Rasmuksen yöuniltaan autoon ja tuokiota myöhemmin isä raahataan myös kyytiin.

Eva-Lotta toteaa, että pakkohan tähän touhuun on puuttua ja neuvokkaasti ujuttautuu auton kyytiin. Hänen uskaliaana suunnitelmanaan on pysyä sieppaajien mukana ja pudotella Hannun sekä Kertun tyyliin merkkejä matkalle, joita Kalle ja Anders voisivat seurailla. Pojat porhaltavatkin roistojen perään professorin moottoripyörällä ja Anders pääsee todistelemaan kykyjään kaksipyöräisen ohjaustangon takana, eikä poikaa selvästikään pelota, kun pitää kaahailla kapeilla ja mutkaisilla hiekkateillä pahiksia jäljitellen. Risteyksiäkin tulee vastaan pähkäiltäväksi, mutta Eva-Lottan huomaamatta huiskimat pullanpalat helpottavat takana tulevien matkantekoa ja nämä pysyvätkin kiitettävästi kaappaajien kannoilla. Lopulta auto parkkeerataan rantaan, jossa rosvoilla on vene valmiina vartoilemassa ja sillä olisi tarkoitus viedä siepatut saareen kiristystoimenpiteitä varten. Sinnehän poikienkin pitää uiskennellen ponnistella, mutta seikkailu on vasta alussa ja melko pian selviää, että erityisesti varkaiden johtohahmo on valmis vaikkapa murhaamaan saadakseen professorin keksinnöt ja salaisuudet itselleen, eli kaverusten pitää toimia harkiten sekä varovasti...

Jatko-osan vahvuudet löytyvät samasta suunnasta kuin edeltäjänsä tapauksessa, eli leikkisämpi meno on enimmäkseen vauhdikasta, viihdyttävää ja huvittavaakin tihrusteltavaa. Jo alkukohtauksissa porukan kohdatessa kilpakumppaninsa raunioilla saadaan muutama vilahdus merellisistä maisemista, kun harrastellaan uhkarohkeaa kiipustelua sekä tasapainoilua murtuneella muurilla. Huojuvaisista askeleista ja rämäpäisestä karkumatkasta saadaankin nättiä kuvaa ja onkin ihan hyvä ajatus lähteä myöhemmin viemään tapahtumia kesäiseen saaristoon, sillä löytyyhän metsäisestä saarestakin mainioita puitteita seikkailuihin. No, kaappausdraama painaa tietysti melkein jatkuvasti taustalla, eli aivan höttöisestä huvireissusta ei ole kyse, mutta mielestäni silti saadaan mukaan ainakin kourallisen verran kivempiakin tuokioisia ja rötöstelijöiden jahtiin pystytään sekoittamaan kaverusten keskinäisiä kommelluksia, joissa ei niin paljoa panosteta painostavuuteen. Suhteellisen nuorien poikien hurjastelu moottoripyörän päällä kidnappaajien kintereillä ei välttämättä sitä uskottavinta lajia ole, mutta kaislikossa kanootilla tuhtominen ja yleiset metsikössä käpsyttelyt huokuvat hyviä värähtelyjä. Ehkäpä tunnelmallisin näistä pienistä makupaloista on porukan yhteinen lämpöinen evästelyhetki luolassa, kun samaan aikaan ukkonen räyhää ulkopuolella ja sade takoo kalliota.

Harmi vain, että tässä teoksessa nämä pätkät jäävät tarinan edetessä vähemmistöön ja tönkkö pahistelu korostuu jatkuvasti. Melko varhaisessa vaiheessa päästään uhkailemaan Rasmuksen hengellä ja vaikka Eva-Lotta ei paljoa kaappaajia pelkää, niin sävyä viedään määrätietoisesti synkempään suuntaan pääpahiksen muistutellessa ajan olevan rajallista ja keinojen koventuessa tarvittaessa. Onneksi sentään koko kolmikko ei mitään sydämettömiä lapsenmurhaajia ja ryökäleitä ole, vaan porukan pehmo pitää vähän lastenkin puolta ja näin katsojan näkökulmasta voinee tokaista, että on lopulta ihan hyvä homma, kun ei viisivuotiaan käsittelyyn hirmuisen hurjia otteita tarvita. Aseita pitää kuitenkin kaivella ja niitähän ollaan tietysti valmiina käyttämäänkin, eli vaaraa pyritään jatkuvasti lisäämään ja viimeinen kolmannes lähteekin ilkeämpään suuntaan. Aikarajan lähestyessä loppuaan uhitellaan niskojen napsauttelulla ja koko porukan surmailuakin suunnitellaan. Kallelta piestään taju pois, muitakin kuritellaan, osumia sekä kolhuja kertyy ja kun vielä ammuskellaan kohti, niin kaipa sitä sopii summailla, ettei Kalle Blomkvist och Rasmus mitään lämpöisintä Lindgren-satuilua ole. Mieleen kuitenkin jää epäilys, että kenties vuonna 1953 ilmestyneessä alkuperäisessä kirjassa meno oli edes pikkuisen kiltimpää...?

No, eihän Kalle Blomkvist och Rasmus missään tapauksessa mikään ääri-ilkeän ja puhtaan pahuuden ruumiillistuma tietenkään ole, vaan ennemmin pikkuisen tympäisevääkin tönkköä tylyttelyä, minkä takia mieli tekeekin lähinnä jäkätellä siitä, ettei tällainen vääntö millään käänny omissa silmissä Lindgren-filmatisointien paremmalle puoliskolle. Hiiviskelyhippa tosiaan kulahtaa melkoisen nopsasti loppuun ja muutenkin nämä jälkipuoliskon jonkinlaista leikittelevää näppäryyttä tavoittelevat kahinat kaappaajien kanssa kallistuvat töksähteleväksi touhuiluksi. Kyllä siinä on tekijöilläkin ollut kohtalainen pulma saada toteutus kuntoon, kun mukaan on ilmeisesti tahdottu kuolettavaakin väkivaltaa, mutta samalla on yritetty ylläpitää jossakin määrin kepeämpää sekä leikitteleväistä sävyä ja vielä varmistella, että kokonaisuus soveltuu pienempienkin lasten katseltavaksi. Yleensä olen jokseenkin nyrpeä tällaisia kömpelöitä keitoksia kohtaan, eikä tämäkään teos lopulta näistä sotkuistaan kovinkaan kummoisesti ja kompuroimatta selviä.

Onhan monenkin jatko-osan kohdalla helppo ennustella, että yritetään koventaa menoa ja korotella panoksia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa tuota lapsiin kohdistettua voimakkaampaa uhkaa, mutta myös suurempaa lopettelunumeroa noin toiminnallisessa mielessä. Kun on jo varhaisemmissa vaiheissa nähty moottoripyörätakaa-ajoa ja pistoolipaukuttelua, niin pitäähän viimeisillä minuuteilla petrailla. Sinänsä tämä uhkarohkea temppuilu kiitävän vesitason kyydissä posahduksineen on ihan näppärästi hoidettu osuus väsähtäneempään vääntöön verrattuna. Jälleen mieleen kuitenkin hiipii ajatus, että jos tahtoo nähtäväkseen hiukan hurjempaa nuorten sankarien puuhastelua, niin ehkei Lindgren ole siinä sarjassa satutädeistä parhain, eikä tämä elokuvasovituskaan toiminnallisena nuorten seikkailuna mitenkään värisyttelevä tekele lajissaan ole oikein mistään kulmasta katsottuna. Kokonaisuus jääkin lopulta melko keskinkertaiselle tasolle ja sitäkin voisi surkutella, että melkeinpä kaikkiin näkemiini muihin Lidgren-filmatisointeihin verrattuna verkkaisen suloiset ja herkistelevät hetkoset lämpimine tunnelmineen ovat huomattavan vähäisiä. Kenties siitäkin syystä hyvinkin herkisteleväinen loppulaulelu tuntuu olevan täysin väärän elokuvan perässä, eivätkä ne muutkaan palaset läheskään aina mitenkään luontevasti paikkojaan löydä. Siinä mielessä Kalle Blomkvist och Rasmus jää pikkuisen edeltäjästäänkin ja on lopulta lähinnä menettelevää kertakatseltavaa ilman isompia ihastelujen aiheita.

Kalle Blomkvist och Rasmus (1997) (IMDB)

Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt (Kalle mestarietsivä)

Talvipäiviä on ainakin silloin tällöin kiva päätellä kiltimmän ja ainakin osittain rauhallisen sekä leikkisän menon parissa, etenkin kun noin yleisesti tammikuussa räiskeet ja räjähtelyt tuntuvat saavan paljon ruutuaikaa. Kalle Blomkvistin mestarietsivätouhut sopivat mukaan siinäkin mielessä, että vuosisummailun yhteydessä tuli lupailtua pienoista petrausta kokoelmaan hankittujen Astrid Lindgren -filmatisointien katseluun ja kommentointiin. Viime vuosi olikin blogissa täyskuiva Lindgrenin tarinoiden osalta ja pitää palailla vuoden 2016 joulukuuhun, jolloin juttujen aiheena oli ihastuttava kokoelma jouluisia tunnelmapaloja, eli Astrid Lindgrens jul. Samaisen vuoden ensimmäiselle puoliskolle mahtuikin onneksi enemmän Lidgren-höpöttelyä, sillä hivenen hajanaisen triviatekstin lisäksi vahtailin suloisen, sydämellisen ja enimmäkseen lumoavaa kesäisyyttä huokuvan televisiosarjan Vi på Saltkråkan, jonka kolmastoista ja viimeinen jakso Melker får napp! oli juttujen kohteena toukokuun lopulla.

Saariston lasten merellisen elämän pariin on toki aikomusta palailla vielä vähintään sen neljännen elokuvan verran plus päälle toki uusinta jos toinenkin, mutta uuden vuoden Lindgren-rupeamaa halusin käynnistellä minulle vieraamman materiaalin kautta ja samalla napata hyppysiin teoksen filmatisointien tuoreemmasta päästä. Myös tekijöiden osalta nimilista vaikuttaa hieman tavallista vieraammalta, mutta eihän se sentään ihan tuntemattomista tyypeistä täyty, sillä käsikirjoittajana toiminut Johanna Hald muistuu mieleen 1990-luvun alkuvuosina ilmestyneistä elokuvista Lotta på Bråkmakargatan (Se pikkuinen Lotta) ja Lotta flyttar hemifrån (Lotta muuttaa pois / Lotta osaa kaiken). Muistelisin, että kun noita vuoden 2015 keväällä katselin, niin tuli kai tuumailtua niiden olevan selkeästi katsomon nuorempaan laitaan kohdistettuja tarinoita. Mainittakoon kuitenkin, että kumpikin elokuvista on tässä vajaan kolmen vuoden aikana muistoissa hiukan kultautunut, koska silloin tällöin noista pätkiä pähkäillessä niitä ajattelee enimmäkseen lämpöisinä ja mukavina juttuina. Toki niistä jo katsellessakin kohtalaisesti tykkäilin, mutta pisteet ovat ennemmin nousemassa kuin laskemassa.

Oletettavaa kuitenkin on, että rötöksistä kiinnostuneen nuoren pojan mielipuuhat ja leikit ovat kuitenkin selvästi räväkämpää lajia kuin huomattavasti nuoremman Lotan, mutta eipä siitä varmaan ole syytä ennakkoon mitään mutinoita muristella, vaan antaapa elokuvan vähitellen avautua ihmeteltäväksi. Tulikin jo tuossa Haldin Lotta-elokuvat mainittua ja ainakin itse löydän verkkaisista ja vähän elottomistakin aloittelukuvista samankaltaisuutta, mutta kovin pitkään ei pienoista pysähtyneisyyttä huokuva kuvasto saa rullailla, vaan on aika esitellä Kalle (Malte Forsberg) katsojille. Häntä ei mistään tiukimman toiminnan pyörteistä tempaista ruudulle, vaan tarkkailevaisempaa ajatustyöskentelyä siinä pikkuisen päälle kymmeneen ikävuoteen ehtinyt poika harjoittaa tehden huomioita pikkukaupan asiakkaista. No, eipä kaveri saa päiväänsä pelkkään pähkäilyyn kuluttaa, vaan olisihan sitä sotaakin käytäväksi ja voitettavaksi.

Toisaalla Kallen kaveri Eva-Lotta (Josefin Årling) jutustelee hurjia höpötellen synkkiä tarinoita tuhansista kuolleista ja virtaavista veristä. Onneksi aivan tällaiset hurmeiset koettelemukset eivät ole elokuvan aihepiirissä sen suuremmin, vaan sotaleikeistä selvitään pääsääntöisesti vähemmillä vaurioilla. Kalle kyllä on edellisenä kesänä onnistunut neuvokkuudellaan nappaamaan joukon jalokivivarkaita ja taitaapa kaveri edelleen haaveilla kovista koitoksista rosvojen kanssa, mutta ensin olisi tosiaan ruusujen sotia setvittänä. Valkoisen ja punaisen ruusun kolmihenkiset joukkueet ovat jo pitkään jatkaneet jäynäileviä kisailujaan, eikä loppua ole näköpiirissä, vaan taas olisi uutta yhteenottoa luvassa, sillä vastapuoli on laittanut haastekirjeen liikkeelle. Kallen ja Eva-Lottan lisäksi valkoisen ruusun kolmikkoon kuuluu Anders (Totte Steneby), kun taas punaista väriä edustavat Sixten (Victor Sandberg), Benka (Bobo Steneby) ja Jonte (Johan Stattin).

Eva-Lotta on edelleen riehakkaalla tuulella ja hurjistelee olevansa valmis vaikka leikkaamaan vihollisen korvat, mutta toivottavasti tällaiseen teurastukseen ei ilmene tarvetta, vaan kevyemmälläkin väännöllä voitto olisi otettavissa. Valkoisen ruusun soturit kirmaavatkin pikkukaupungin läpi sillalla tasapainoillen kohtaamispaikalle, mutta ensin on luvassa pieni sivuloikka, koska pitää piilottaa kummankin osapuolen himoitsema voitonmerkki, joka on tällä hetkellä Kallen porukan hallussa. Kaupungin ulkopuolella sijaitseva suurempi autiotalo on valikoitu taistelutantereeksi, ja se kieltämättä pitääkin sisällään erinomaisia piilopaikkoja plus paljon tutkittavaa. Hiiviskely narahtelevilla lattioilla johtaa lopulta taistoon, jossa puumiekkoja kalistellaan varsin hurjasti hutkien. Ainakin hetkellisesti näyttää siltä, että kavereistaan eroon ajautunutta Andersia odottelee kohtaloista kovin, mutta eipä Kallen ja Eva-Lottan tulevaisuuskaan niin hohdokkaalta näytä hylätyn talon vankeina.

Anders tosiaan napataan kuulusteltavaksi, eikä siinä paljon auta, vaikka ilta jo vähitellen hiipii kaupungin ylle. Täysin sydämettömiä punaiset eivät pohjimmiltaan ole ja suostuvat tiettyihin myönnytyksiin, mutta kuljettavat Andersin kuitenkin jatkotoimenpiteisiin yhden vastapuolen pojan kotiin tentattavaksi, koska kätketyn aarteen olinpaikka kiinnostaa arvattavasti edelleen. Kalle ja Eva-Lotta tietysti tahtovat vapauttaa joukkuekaverinsa ja hiippaillessaan kohti kattoja sattuvat kuulemaan vakavampaa sananvaihtoa velkakirjoihin liittyen. Paikkakunnalla Grenin miekkonen onkin ilmeisesti tunnettu hieman kyseenalaisista lainoista, mutta nuorukaisilla on kuitenkin tärkeämpi tehtävä edessään. Kekseliään yrityksen ansiosta Andersin uhkarohkea pelastus onnistuu, kun taas punaisen osaston osalta vääntö päättyy pikkuisen nolosti, mutta eiköhän uusintaottelua ole kuitenkin luvassa lopulta...

Valkoinen ruusu voi helposti olla erinomaisen tyytyväinen ensimmäisen sotapäivän lopputulokseen, kun aarre on edelleen tallessa ja sotavankikin onnistuttiin vapauttamaan varsin röyhkeään tyyliin vihollisen hallusta plus koko homman kruunuksi huikea pakomatka. Uusi aamu koittaa ja Eva-Lotta saa tehtäväkseen noutaa aarre-esineen edellisen päivän piilosta, mutta se ei sujukaan enää ihan suunnitellusti. Ukkosta paetessaan ja aarretta etsiessään tyttö löytää Grenin ruumiin ja hetkeä ennen törmää polulla oletettuun surmaajaan. Onhan se selvää, että tällaisen järkyttävän käänteen seurauksena ruusujen sodat laitetaan tauolle ja samaan aikaan huhut sekä uutiset leviävät nopsasti pienessä yhteisössä. Eva-Lottan nimi mahdollisena todistajana vuotaa nopsasti julkiseksi ja kun aseistettu murhaaja on vapaana, niin turvallisuus on kaikkea muuta kuin taattu. Anders taas kovin kannustelee kaveriaan tarttumaan tapauksen selvittelyyn, mutta Kalle sekä paikallinen poliisi suhtautuvat tällaiseen sekaantumiseen jokseenkin nihkeästi. Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että vaaran välttely käy kaveruksille vaikeaksi ja on pakko toimia ennen kuin sattuu jotakin kamalampaa!

Odotukset elokuvan suhteen eivät ennakkoon missään pilvissä liidelleet, vaan oli jo alkuun vähäsen varautunut asenne, ettei taida mitään innostavinta Lindgren-satuilua olla luvassa. Silti en menisi sanomaan, että Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt olisi läpikotaisin kehno tai vailla kaikenlaista viehätystä, koska kyllähän elokuva hyviä hetkiäkin löytää ihan mukavasti. Kokonaisuutena se vain on jokseenkin epätasainen, eivätkä tietyt teemat aivan sujuvasti sekaan sujahtele, joten paikoin näyttää töksähtelyäkin tapahtuvan. Ensimmäinen kolmannes on varsin leikkisä, eikä lainkaan huonossa mielessä, sillä se samalla on minusta elokuvan eheintä antia ja tämä vajaa puolituntinen rullailee hyvinkin mukavasti sekä monin osin hupaisastikin. Näin saadaan melko näppärästi käsitystä Kallen kaveripiiristä ja porukan vauhdikkaista sekä kekseliäistä puuhasteluista. Keskivaiheilla aletaan ajautua pienoisiin ongelmiin, kun yritetään synkennellä sävyjä ja ihmetellään, onko edessä leikin ja lapsuuden loppu kauheuksien kautta. Väittäisin myös, ettei jännitystä ja vaaraa lisäämään pyrkivä viimeinen kolmannes ihan tyylipuhtaasti onnistu, mutta toisaalta eipä näitä kuvioita mielestäni taiteilla sellaisiin typeryyksiin, että pitäisi lähteä yksityiskohtaisemmin juonitteluja raatelemaan.

Heti Kallen esittelyn yhteydessä melko suoraan vihjaistaan, että kaverilla on entuudestaan takanaan jo aiempiakin kohtaamisia konnien kanssa ja tosiaan Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt on keskimmäinen osa Lindgrenin kirjoittamassa Kalle Blomkvist -trilogiassa, eikä Göran Carmbackin ohjaus todellakaan ollut ensimmäinen yritys siirtää nuoren mestarietsivän seikkailuja valkokankaalle. Lindgrenin Mästerdetektiven Blomkvist kuuluu hänen varhaisteostensa joukkoon, sillä se ilmestyi jo vuonna 1946 ja siitä soviteltiin melkoisen vauhdikkaasti elokuvaversiokin. Rolf Husbergin ohjaama vuoden 1947 Mästerdetektiven Blomkvist on ainakin IMDB:n mukaan kaikkien aikojen ensimmäinen Lindgren-filmatisointi. Kirjojen puolella jatkoa tuli vuonna 1951, eli Mästerdetektiven Blomkvist lever farligt, johon tämä nyt kommentoitu elokuvaversiokin pohjaa. Samaisesta tarinasta tosin ehdittiin työstämään ensimmäinen elokuvatulkinta jo vuonna 1957. Mästerdetektiven lever farligt oli myöhemmin enemmänkin arvostettuja Lindgren-filmatisointeja ohjanneen Olle Hellbomin ensimmäinen teos kirjailijan tarinan pohjalta ja samalla debyyttiohjaus pitkien elokuvien puolella. Lindgreniltä ilmestyi vielä kolmaskin kirja Blomkvistin puuhista, eli vuoden 1953 Kalle Blomkvist och Rasmus, josta Husberg ohjasi jo samaisena vuonna elokuvaversion Mästerdetektiven och Rasmus. Tästä kolmannesta tarinasta Carmback käsikirjoitti ja ohjasi päivitetyn version Kalle Blomkvist och Rasmus vuonna 1997.

Noista listatuista viimeinen löytyykin hyllystä jo valmiiksi hankittuna ja jos ei mitään merkillistä tapahdu, niin luulisin, että siitä tulee tässä talven aikana jokunen sana naputeltua. Mielenkiinnosta mainittakoon sekin, että näistä kahdesta Carmbackin ohjaamasta 1990-luvun tulkinnasta on vuonna 2001 leikattu minisarjaversiot Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt ja Kalle Blomkvist och Rasmus, mutta näkemättä en osaa sanoa, onko noihin napattu mukaan joitakin elokuvista poistettuja juttuja. IMDB:n ilmoittamien kestojen perusteella ei ainakaan paljoakaan pitäisi eroja olla. Itseäni eivät nämä minisarjat hirmuisesti kiinnosta, eikä noita vanhempia elokuvaversioitakaan kohtaan mitään vastustamattoman palavaa poltetta ole, mutta enköhän minä Husbergin ja Hellbomin tekeleet ihan mielelläni katselisi, jos tilaisuus tulisi.

Johanna Hald oli tosiaan jostakin syystä käsikirjoittamassa näistä Carmbackin versioista vain ensimmäistä, mutta muuten hänen filmografiansa näyttää etenkin omien ohjausten suhteen varsin Lindgren-voittoiselta, sillä alkupäästä löytyvät kirjailijan tarinoihin perustuvat lyhytelokuvat Hoppa högst (1989) ja Pelle flyttar till Komfusenbo (1990), joista kumpaisenkin kyllä mieluusti katselisin, mutta taitavat olla hiukkasen hankalasti löydettävissä. Tekstin alkupuolella tulikin kehaistua Haldin Lotta-elokuvia, mutta noiden jälkeen ei hän enää Lindgren-filmatisointeja itse ohjannut, vaikkakin näistä Lotan puuhista koostettiin 1990-luvun puolivälissä televisiosarja Lotta på Bråkmakargatan. Käsikirjoittajana Hald työskenteli Lindgren-sovitusten lisäksi paljon Colin Nutleyn kanssa, jolle omien laskujen mukaan Hald päätyi kirjoittamaan neljä elokuvaa, joista itseäni ehdottomasti eniten kiinnostaisi vuoden 1998 Under solen.

Minusta Hald onnistui sovittelemaan tarinat leikkeineen paremmin paikoilleen noissa Lotta-elokuvissaan, sillä Kallen 1990-luvun seikkailuissa kaikki palaset eivät ihan noin vain löydä paikkaansa. Lindgren-filmatisoinneissa vanhahtava ajankuva usein viehättää, mutta tässä ei oikein pääse vastaavaa tapahtumaan ja elokuva tuntuu jokseenkin tilkkutäkkimäiseltä, kun sävy ja tapahtumat hakevat vähän levottomasti omaa paikkaansa. Alkuperäistä vuoden 1946 kertomusta lukematta on tietenkin hankalaa lähteä varmana veikkailemaan, mutta luulisin kuitenkin, että Carmback ja Hald ovat tahtoneet vähäsen terästää, tuimentaa ja tummentaa tiettyjä puolia, eikä tämä mielestäni läheskään aina toimi. Osa jutuista vaikuttavatkin vähän erikoisilta Lindgrenin maailmaan soviteltaviksi. Tokihan kirjailija itsekin on synkempiä sävyjä sekä tapahtumia teoksissaan käsitellyt, mutta siitä huolimatta Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt tuntuu minusta osittain kummalliselta keitokselta, kun yritetään yleisesti leikkisään menoon napata mukaan murhaamiset, kiristykset, Eva-Lottan murhemieliset pohdiskelut, myrkkykirjeet ja Adan hiprakkaiset höpöttelyt. Näillä on omanlaisensa vieraannuttava vaikutus ja muutenkin väittäisin, ettei tällainen sinänsä keskitasoinen melkein koko perheen katseltavaksi soviteltu rosvojahti kuitenkaan mielestäni Lindgrenin vahvuuksista suurimpia ole ja siksikin sen luoma kihelmöinti on sitä vaisumpaa osastoa.

Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt jää tosiaan mielestäni kauas täyskympistä, mutta olipa elokuva ainakin sen verran parempi kuin mitä odottelin, ettei jatko-osa ainakaan ennakkoon miltään tuskaiselta tuijottelulta tunnu. Jos niitä plussapuolia muutamia mainitsisin, niin se leikkisyys monipuolisine vivahteineen ja aidolta tuntuvine iloineen on ehdottomasti elokuvan vahvuuksia. Oli sitten kyse saniaisten suojissa vaanimisesta, salaoven kautta houkuttelevaan pimeään vinttiin sujahtamisesta, uskaliaasta yöllisestä iskusta vastustajan nöyryyttämiseksi tai yleisestä riehakkuudesta, niin reipas ja jännäkin tunnelma välittyy ruudun toiselle puolelle mukavasti. Ehkäpä eräänlaisena huippukohtana tässä mielessä on vallaton takaa-ajo, joka päättyy märkään molskahdukseen ja piristävään polskimiseen, koska siinä nuorten hurjien uhkarohkeus puskee voimalla pintaan hymyilyttäen helposti.

Vaikka nämä kaverusten koitokset eivät ihan suoraan omia lapsuuden huvituksia vastaisikaan, niin niissä kuitenkin on tavoitettu kivasti sitä riemua, joka laittaa mietiskelemään ja muistelemaan lapsuusvuosien temmellyksiä. Kun ulkona viihdytään ja vipelletään, niin siinähän saa tietysti varsin kätevästi samalla taltioitua kuviin kaunista pohjoista kesäkautta vihreän rehevyyden ympäröimänä. Löytyy kullankeltaisina kukkivia peltoja, vehreää maantiemaisemaa, seikkailemaan kutsuvia metsiä ja ukkosmyräkän mustaamaa maisemaa. Näitä näkymiä onkin helppo arvostaa keskellä pimeämpää ja huomattavasti viluisempaa vuodenaikaa, mutta en silti tahdo elokuvan viehätystä ihan vain näihin seikkoihin tiivistellä, koska mukana tosiaan on varsin vetovoimaisia jaksoja, joissa on selvästi muutakin taikaa kuin vain pari kivasti hehkuvaa lämpöistä kuvaa. Tulihan tuossa mainittua, että tarina niitä töksähtelyjäkin tarjoilee, mutta kun se pääsee vauhtiin leikeissään, niin väittäisin elokuvan olevan lajissaan vähintään kelvollista ja kaunistakin katseltavaa. Pienoinen Bond-pilailukaan lopputeksteissä ei mitään jälkinärästelyjä aiheuta, eli eiköhän tässä ihan hyvillä mielin tule tutkittua lisää Kallen kommelluksia, kunhan aika on sopiva.

Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt (1996) (IMDB)