Come Dance with Me (Tanssitko kanssani?)

Kesäiltojen hömpötyksistä pitäisi taas pikkuisen puhella, koska siihen osastoon elokuvailtamani taas pääsi kallistumaan. Toukokuussahan pariinkin otteeseen Brigitte Bardot käväisi kotikatsomossa ilahduttamassa, vaikkakaan kumpikaan kyseisistä kommelluksista ei viihde-elämyksenäkään edes napakympin lähistölle osunut, vaan sekä lännenkomedia Frenchie King että romanttisempaa vivahdetta ja kujeilua sisältävä Naughty Girl ovat menettelevää huvittelua etenkin hiukkasen väsyneeseen olotilaan. Come Dance with Me lienee lähempänä jälkimmäistä noin sävyiltään sekä teemoiltaan ja muitakin yhtäläisyyksiä löytyy, sillä Naughty Girl tosiaan on Michel Boisrondin debyyttiohjaus, jonka jälkeen yhteistyö Bardotin kanssa jatkui useammassa elokuvassa, ja jos laskuni eivät täysin metsään mene, niin Come Dance with Me on järjestyksessään kolmas niistä, eli välistä jää (valitettavasti) uupumaan vuoden 1957 La Parisienne. Kenties siitäkin vielä joskus tulee kirjoiteltua, mutta kyseistä teosta ei toistaiseksi omista hyllyistä löydy. Siinä missä kaksikon ensimmäisessä yhteisessä elokuvassa taustalla oli kuvio liittyen väärennettyjen dollareiden mysteerin selvittelyyn, niin kolmisen vuotta uudemmassa tarinassa taas pitäisi paljastaa koukerot hämärien murhasyytteiden takaa. Ehkäpä siinä sivussa ehditään hiukan tanssahtelemaan ja ihastumaankin...?

Tanssilattiat eivät ihan ajankohtaisin määränpää heti alkuun ole, vaan Virginiella (Brigitte Bardot) on aivan toisenlaista asiaa, kun puhelimeen tarttuu, mikä tarkoittaa että hyvässä vauhdissa oleva uhkapelitouhu toisaalla keskeytyy tilapäisesti. Virginie yrittää saada tohtorin hetkiseksi pudottamaan pokerikäden ja poistumaan korttiringin otteesta, sillä Albert-isä (Noël Roquevert) on kovissa tuskissa hammassäryn takia. Hervé (Henri Vidal) suostuu hetken suostuttelun jälkeen ymmärtämään, että kiireellisestä potilaasta on kyse ja antaa luvan tulla käväisemään, vaikka on jo myöhä ja tosiaan hiukkasen viihdyttävämpää harrastettakin herralla menossa. Voitokkaat värisarjat pitää siis toviksi unohtaa, kun isä ja tytär hetkeä myöhemmin oven taakse ilmestyvät. Isän istahtaessa hoitotuoliin, jutustelee Virginia lääkärille ja onnistuu tämän hammastietoudellaan hieman yllättämäänkin, mutta tällä potilaskäynnillä on lopulta pikkuisen merkityksellisempiäkin seuraamuksia.

Ensin pitää kuitenkin hoitaa kipupisteet pois päiväjärjestyksestä ja Albertin tapauksessa paras keino olisi nipsaista kipua ja jomotusta tuotteleva hammas irti, mutta potilas itse ei ajatuksesta innostu, vaan on sillä kannalla, että särkylääke saa riittää. Pitäähän sitä pikkuisen porata kuitenkin, ja tuskailujensa ohessa Albert on huomaavinaan, että taitaapi tohtorilla olla kiinnostusta tyttäreen, joten hän huomauttaa, että Virginie on jo kihlautunut ja menossa naimisiin. Aivan niin kepeällä varoituksella Hervé ei ole luovuttamassa, vaan hetkeä myöhemmin tilittelee kaverilleen, että tämän lyhyehkön tapaamisen perusteella hän on kohdannut elämänsä naisen. Albert saa siis muutakin kiroiltavaa kuin vain hammaskurimuksen manaillessaan, miten tämä puoskari on varmaan sala-alkoholisti, joka kaiken muun lisäksi näyttää vielä härkävankkurien ajajalta. Tuttavuutta ei ainakaan alkumetreillä voi kovin lämpöiseksi luonnehtia, mutta niinpä vain Virginiella on samansuuntaisia tuntemuksia Hervén kanssa.

Myöhäisillan yllättävä hammassärky johtaakin siihen, ettei Virginien alkuperäistä kihlattua edes kuvissa vilauteta, vaan Hervéhän sieltä neidon kanssa kirkosta astelee ja pari ikionnelliselta vaikuttaa, eikä Albert pysty pettymystään peittelemään, vaan murjottaa avoimesti tyttären ailahtelevaisen sydämen takia. Kurjaksi vävyksi hän nuoren miehen jo ennakkoon tietää, vaikka pakolliset onnittelut pitää tietysti lausahtaa. Avioelämä ei kuitenkaan yhtä iloa ja riemua ole, vaan voipa se välillä vähäsen kinastelevaiseksi ja räyhääväiseksikin lipsahdella. Kaksikko on aloittanut myös ammatillisen yhteistyön Virginien toimiessa hammashoitajana. Näkemykset menevät hiukkasen ristiin ja siitä lähdetään myrskyä nostattelemaan. Hetkeä myöhemmin Virginie jo laukkujaan pakkailee ja iltaa päättelee ainakin tilapäinen riitaisa ero. Ensimmäisissä kohtauksissa ei ainakaan hirmuisesti minuutteja haaskailla turhaan aikailuun, koska täydestä tuntemattomuudesta ollaan jo kirkon kautta käväisten ehditty riitaantumaan, eikä olla lähelläkään kolmannesta kestosta edetty.

Seuraavaksi tuore aviomies löydetään tilittelemästä tilannettaan baaritiskiin nojaillen, ja juttua kuulostelee eräs Anita (Dawn Addams), joka on sitä mieltä, että murheita voisi unohdella vaikkapa tanssilattialla pyörähtelemällä. Sattuupa hän sitä ihan ammatikseenkin opettavan ja omistaa tanssikoulun lähistöllä. Parin tanssituokio jää kuitenkin lyhyeksi, sillä Albert ilmaantuu samaan ravintolaan, eikä Hervé tahdo tulla tällä tavalla nähdyksi. Niinpä ohjelmassa on pikkuinen piilottelu ja pikainen poistuminen. Kadullakin joku tuntematon miekkonen vaikuttaa olevan kiinnostunut pimeään iltaan ajelevasta kaksikosta. Aivan niin nopsaan ei olla päivää päättelemässä, vaan Anita ehdottelee iltanapsua, mikä toki Hervélle maistuu. Niitä kulautellaan kovin lähekkäin sohvalla ja aiemmin nähty salaperäinen tyyppikin livahtaa sisään asuntoon.

Anitalla on vähän muutakin mielessä kuin vain virkistävällä juomalla kuivaa kurkkua helliä ja Hervékin innostuu, sillä pian miekkosen pää onkin jo aivan sopimattomilla seuduilla seikkailemassa. Erityisen spontaani tämä viekoittelu ei ole, vaan juttu on ennalta sovittu ja järjestetty. Kolmannen pyörän tarkoitus onkin napsia Hervéstä muutama kiusallinen ja varsin hankalasti selitettävä valokuva. Kolme kuukautta naimisissa ollut tohtori kuitenkin lopettaa lemmenleikin lyhyeen päättäen, että saapi riittää ja on aika talsia kotiin ennen pahempia hairahduksia. Anita ei niinkään ole vastustamassa iltavieraan hipsaisemista kotimatkalle, vaan menee kaveriltaan kyselemään kuvien onnistumisesta. Ilmeisesti haluttua tavaraa on saatu filmille ja voidaan siirtyä suunnitelman seuraavaan askelmaan.

Hervé ei tietenkään ole varsinainen pääkohde, vaan Anitan ja kumppanin aikeena on kiristää tätä kautta tiensä varakkaan appiukon huomattavaa omaisuutta kahmimaan. Harharetkiltään palanneen miehen paneutuessa yöpuuhiin, hipsii myös Virginie hissukseen kotiin, ja Hervé tietysti kovasti tiedustelee, että missä on tullut luuhattua ja ennen kaikkea kenen kanssa. Uteluihin ei mitään erityisen yksityiskohtaista selvitystä ole luvassa, vaan viihteellä on viihdytty ja sillä selvä. Jotakin hyvääkin sentään saadaan ennen unia aikaan, koska ainakin väliaikainen sopu syntyy ja samalle vastaanotolle jälleen mahdutaan. Ilo ei jää pitkäaikaiseksi, koska jo seuraavana päivänä Anita ilmoittamatta ilmaantuu Hervéa moikkaamaan tuoden toki tullessaan varsin mielenkiintoisen valokuvanipun. Siinä onkin mukava alku pirulliselle kiristyskuviolle. Homman henki alkaa olla Hervéllekin selvä, ja maksupuuhien yksityiskohdista pitäisi mennä sopimaan tanssikoululle. Hervé ei tahdo vaatimuksiin taipua ja kimpaantuu. Toisen tapaamisen yhteydessä Anita löytyykin kuolleena ja kiristetty mies on tietysti epäiltyjen joukossa, kunhan tutkimuksissa päästään vauhtiin. Pikkuisen olisi siis sotkuja setvittäväksi, ettei tarvitse lähteä lusimaan murhatuomiota...

Aiemmin katseltu Nauhgty Girl tosiaan melko pitkälti unohteli taustalle väärennyskoukeroiden yksityiskohdat, mikä minusta oli ihan oikea ratkaisu, koska on vaikea kuvitella, että siinä yhteydessä niiden perinpohjaisesta ruotimisesta olisi kaksistakaan viihdelisää lohjennut, vaan luulisin, että panostus pöhkömpään pelleilyyn oli siinä tapauksessa parempi polku tallusteltavaksi. Come Dance with Me kuitenkin nostaa kavalan henkirikoksen tarkempaan ihmettelyyn. Kyseessä kuitenkin on ensisijaisesti komedia, eikä ole syytäkään yrittää mitään vuosisadan murhamysteeriä väännellä siitä kasaan. Toistuvat sekaannukset ja sekoilut saattelevat huumoria enemmän sanailupainotteisten väärinkäsitysten suuntaan, eli jos kaipailee kommellusrikkaampaa elokuvaelämystä, niin tuo toinen mainittu teos ja toki moni muukin osuu paremmin kohdilleen. Sepä ei tietenkään tarkoita, etteikö tanssikoulun kulisseissa saataisi sähellystä aikaan.

Katsojalle Hervéa ei esitellä kovinkaan vahvana vaihtoehtona, mitä tappotyön tekijään tulee, mutta Virginiellä kuitenkin on epäilyksiä miehensä suhteen ainakin aluksi, koska revolveri kädessä ei taida mikään tuikitavallisin tapa salamyhkäisten tanssituntien harrasteluun olla. Lisäksi Albert-isä tahtoo kuiskutella, ettei vävyllä ole aivan puhdas omatunto, vaikkakin siinä taidetaan enemmän uskollisuuteen viitata. Niin tai näin, voi ainakin väittää, että Hervéllä on pulma ja toinenkin ratkottavana, ja mieluusti ennen kuin ahkerasti koululla pyörivät poliisit päätyvät hänet nappaamaan talteen. Hänet on kuitenkin nähty kiihtyneessä tilassa viimeisenä Anitan seurassa, eikä kenenkään muun havaittu kulkevan Anitan huoneeseen. Lisäksi hänellä olisi sopiva motiivikin laittaa tyly päätös Anitan kiristysyritykselle.

Toisaalta niitä potentiaalisia tappajia kyllä löytyy ihan koulun henkilökunnastakin, ja yhtenä joukkoon kuuluu Anitan aviomies, jonka kyyneleet vaikuttavat vähemmän aidoilta ja väkisin väännetyiltä. Lisäksi heppu ei tahdo mitään suruaikoja viettää, vaan liiketoiminnan pitää jatkua ja kovin riehakkaassa hengessä hän tuntejaan pitää, vaikka vaimo onkin väkivaltaisesti tapettu, eikä surunmurtama todellakaan ole ensimmäinen mieleen tuleva sana herran pyörähtelyjä katsellessa. Aviomies ei ole ainoa epäilyttävä tapaus, vaan osa muista opettajistakin oli hieman tulehtuneissa väleissä Anitaan, eikä paikan ilmapiiri muutenkaan erityisen miellyttävältä vaikuta. Jotta soppaa sotkemaan saataisiin vielä amatöörisalapoliisipuuhastelua, niin Virginie pestautuu paikan opettajajoukkoon tilapäisenä korvaajana Anitalle, jotta voisi paremmin nurkissa nuuskia ja salaisuuksia penkoa. Johtolangat vain tuntuvat vievän välillä kovin tuloksettomiin suuntiin ja paikoin taas vallan erikoisiin paikkoihin. Hyvähän se on seikkaperäisesti selvitellä, vaikkakin poliisin työtä siinä sivussa hiukkasen häiriköisi ja samalla epäiltyjen lista venähtelisi.

Mitään erityisen ikimuistoista ei saada aikaan, vaan lähinnä tyhjänpäiväistä hömppää kuten odottaa sopii. Viimeksi katselemani Naughty Girl on tässä vaiheessa luontevin vertailukohta, ja minusta se onkin kuviltaan näyttävämpi sekä hiukkasen huvittavampi ja hullunkurisempi, mutta myös hölmömpi. Suurpiirteisemmin laatuluokiteltuna molemmat tipahtavat samaan sarjaan edustaen keskitasoista huttua ja vähän vaisuhkoiksi jäävät räväytysten suhteen. Kumpikaan näistä ei ole omasta mielestä niitä elokuvia, jotka ovat Bardotin uskaliasta mainetta olleet voimakkaimmin muokkaamassa, vaan siinäkin mielessä vähäsen laimeista esityksistä on kyse. Etenkin tämä uudempi tanssikoulumysteeri on Bardotin kuumottelevampien kohtausten suhteen kaikkiaan kohtalaisen kuiva. Niin, kyllähän sitä tanssahdellaan ja eräskin käsipari innostuu harhailemaan kyseenalaisesti, mutta melkoisen kilttiä ja kevyttä kiusoittelu läpi elokuvan on.

Katselun jälkeen lueskelin elokuvan Wikipedia-sivulta, että Bardotin palkkavaatimukset hyppäsivät huomattavasti ylöspäin verrattuna aiempiin roolitöihin. Summaksi mainitaan 200000 dollaria, mikä ei nykyisin enää kovin kova lukema maailmantähden palkkioksi olisi, mutta ilmestymisaikaan arvo oli täysin toinen. Bardotin reippaasti nousseet ehdot kera laskevien lipputulojen laittoivatkin usean aiemman elokuvan tuottajana toimineen Raoul Lévyn mietiskelemään yhteistyön jatkamisen mielekkyyttä ja ilmeisesti johtopäätöksenä olikin, ettei homma enää kannata samaan tapaan kuin aiemmin. Lévy ei siis ollut juuri tätä elokuvaa tekemässä, mutta ilmeisesti Come Dance with Me oli eräänlainen herättäjä. Wikipedia tarjoaa tälle tiedolle lähteeksi Joe Hyamsin kirjoittaman artikkelin Brigitte Bardot Washed Up, Says Man Who Made Her Star vuodelta 1961, joka ilmestyi silloin lehdessä The Tuscaloosa News.

"For three months I couldn't sleep, because instead of being the producer who helped to make the star, there comes the moment when you are the servant of the star you helped to create."

Googlen kautta näppärästi kyseinen juttu löytyikin, joten sen lukaisin myös. Mikään kovin yksityiskohtainen katsaus Lévyn ja Bardotin yhteistöihin se ei ole, vaan tuottaja lähinnä muutamien lukujen kautta havainnollistaa, mihin suuntaan tähden kasvava suosio lähti kuljettamaan pyyntöjä rahojen suhteen. Vuonna 1960 ilmestynyt The Truth sai toimia kaksikon päätepysäkkinä yhteisten elokuvien suhteen, sillä Lévy ei sanojensa mukaan ollut enää halukas jatkamaan Bardotin kanssa. Vuosissa mitattuna yhteinen taival ei kovin pitkäksi venähtänyt, sillä ensimmäinen elokuva oli vuoden 1957 ...And God Created Woman, josta tuottaja kertoo budjetin olleen 300000 dollaria, Bardotin palkkion 12000 dollaria ja lipputulojen 7000000 dollaria. Lévyn mukaan La Parisienne taas maksoi 450000 dollaria, Bardotin osuus oli noussut 25000 dollariin ja lipputulot jäivät kolmeen miljoonaan dollariin. Seuraavan vuoden Love Is My Profession kustansi jo 750000 dollaria ja Bardotille maksettiin 75000 dollaria, kun taas tuotto tippui edelleen ollen 2,5 miljoonaa dollaria. Come Dance with Me jatkoi samaista suuntausta budjetin noustessa miljoonaan ja tähden palkkion tosiaan 200000 dollariin lipputulojen tipahtaessa kahteen miljoonaan, mikä kai pieneksi katastrofiksi jo pääteltiin. Laskusuuntaan kääntynyt kysyntä lippuluukuilla ei kuitenkaan vaikuttanut Bardotin vaatimuksiin, vaan Lévy kertoo niiden nousseen puoleen miljoonaan, mikä laittoi hänet etsimään yhteistyötä muiden kanssa. Mitä tulee yleisön kiinnostuksen hiipumiseen, löysi Lévy tuolloin syytä lehdistöstä, joka oli alkanut penkoa enemmän tähtien yksityiselämää, ja tällainen lisääntynyt kirjoittelu olikin tuottajan tulkinnan mukaan eräs selitys mielenkiinnon kaikkoamiselle elokuvien suhteen. Kuten hän lehtijutun lopussa toteaakin:

"There is no longer mystery about Bardot. The public knows too many intimate things about her life. Every time you mention the private life publicly, you take away some vital part of the being. Brigitte sells newspapers and magazines, but she does not sell tickets at the box office. After someone has read the newspapers and magazines, what is there left of Bardot to learn about? As the publicity gets higher and higher, the box office receipts get lower and lower."

Näin katsojan näkökulmasta tahtoisin itse huikata väliin, että eiköhän elokuvien laadullakin lie jotakin tekemistä suosion hiipumisen kanssa, sillä vaikka miten pyörittelisi, niin eipä Come Dance with Me mikään mahdottoman riemukas ja riehakas viihdetykitys ole, jota ihmiset tulvisivat ihmettelemään. Sinänsä tämä 88-minuuttinen rikosta, komediaa ja pikkuisen rakkauttakin sekoitteleva tarina liikkuu ripeästi, etenkin alkupuolellaan, mutta näennäinen vauhti ei hirmuisesti pelasta, jos sattumukset eivät mieltä suuremmin kutkuttele tai kuumottele. Hiukan sellaisen puolihuolimattoman huitaisun tunnetta kokonaisuudesta huokuu. Pikkuisen paljastelua, Bardot vähän vaisusti laittamassa miespuolisten päitä pyörälle ja mukaan murhaajan selvittelyä sekaannuksineen ja sähellyksineen. Näistä aineksista voisi epäilemättä pikkuisen räväkämmänkin paketin kietaista kasaan. Elokuvailtaman lopettelun yhteyteen kaivelin hyllyjen kätköistä kohtalaisen tauon jälkeen hieman Bardotin musiikkiakin, joka herättelee sävyiltään samansuuntaisia ajatuksia. Onhan sekin pieninä annoksina ihan piristävää kuultavaa ja etenkin otollisessa olotilassa hyväntuulisuuttakin nostattelevaa laulelua, mutta eipä oikeastaan pintaa syvemmältä pääse liikuttamaan. Vastaavaksi harmittomaksi hassuttelupakkaukseksi elokuvakin on kai tarkoitettu ja tiettyyn pisteeseen saakka siinä onnistuukin. Reippaasti runsaammin hauskuuttavia kepeitä komedioita onkin sitten tullut nähtyä melkoisesti, eikä Come Dance with Me oikein mitään erityisen erinomaista esittele. Pitää kuitenkin muistaa, että kesäillan heppoista hupia tässä hakemassa oltiin, joten kauhean kovin käsin ei tee mieli lähteä elokuvaa raatelemaan. Rasittamaan tyyppien toikkarointi ei pääse muodostumaan, mutta huiputkin puuttuvat, eikä Bardotistakaan minun mielestäni kummoistakaan lisäarvoa ole, joten pikkukivojen tekeleiden keskisarjaan jämähdetään.

Come Dance with Me (1959) (IMDB)

Naughty Girl (Hitonmoinen tyttö)

Viimeksi jutuissa pyöritelty ja pengottu The Notebook onnistui toistoillakin kiitettävästi kauniita vaikkakin myös haikeita mietteitä päähän putkauttelemaan vuorotellen sydäntä hellitellen ja riipien. Rintaseutujen säästelemiseksi ei aina tahdo ihan noin herkistävää hömpötystä katsella, vaan kepeämpääkin höttöä usein kaipailee, ja keväiset illat ovatkin näille teoksille otollista aikaa. Hyvinkin heppoinen ja hassuttelevainen lännenkomedia Frenchie King tuli aiemmin toukokuussa katseltua ja kommentoitua, jonka yhteydessä taisinkin mainita, että kesäkauden ohjelmistoon voisin kaivella Brigitte Bardotin pikkutuhmasti vihjailevia viihdykkeitä. Sillä verukkeella tämä 1950-luvun toisella puoliskolla ilmestynyt huvittelu saa soittimeen sujahtaa iltaa piristämään. Laulua, tanssia ja romanttista huttua saa laittaa katsomon suuntaan näin alkuun vaikkapa täyslaidallisen tulemaan, jos rahkeita riittää!

Joitakin sekunteja alle 80-minuuttisen hupailutuokion tömistelee vauhtiin hilpeältä vaikuttava pienempi norsu, mutta ehkei sentään täysin sirkuslinjalle villiinnytä, vaan vaihdellaan savuisempiin viihdenumeroihin. Tanssijoilla sätkät käryävät suunnitellusti esityksen pyörteissä, eli nykyinen savuttomuuden ilmapiiri ei ole vielä ehtinyt ravintoloiden happitiloja putsailemaan. Lili (Françoise Fabian) istahtaa erääseen pöytään ja hetkeä myöhemmin paikkaa pyörittävä Louis (Marcel Charvey) tulee kuulumisia vaihtamaan. Ilmeisesti Lilin kihlajaisista on tiedoteltu aamun lehdessä, josta Louis onnittelunsa esittää, vaikkakin todeten, että tuleva aviomies on tavallaan yllättävä valinta. Lili selittelee, että pari on vastaanotolla tavannut, koska mies tuli aikoinaan hänelle asiakkaaksi, jota seurasi miltei välitön rakastuminen. Psykoanalyysia tyyppi oli vailla ja uniinkin päästiin pureutumaan. Kuningasbalboan jämäkkä kuristusote öisissä kuvissa tulkittiin avioliiton kahleiksi, ja siinäpä sitä ollaan avioaikeisiin päädytty.

Aivan sattumalta Lili ei ole ruokapaikkaansa valinnut, vaan tuleva aviomies esiintyy ammatikseen lavalla laulutähtenä. Jeanille (Jean Bretonnière) onkin luvassa vapaapäiviä lauluhommista, eli yhteistä aikaa voisi olla enemmän tiedossa. Näitä suunnitelmia ei hirmuisen tarkasti lähdetä setvimään, vaan kamera rientää paikalliselle poliisiasemalle, jossa myös lomapäivät ovat ajankohtaista mietittävää. Tosin ei lainkaan niin iloisissa merkeissä, vaan erään herran anopin hautajaiset ovat lähestymässä. Riittääpä sitä etsiville toki muutakin päänvaivaa, koska jostakin on pulpahtanut väärennettyjä dollareita rahakiertoon, mitä ei lainkaan hyvänä juttuna pidetä. Väärennösongelmaan pitäisikin pikaisesti pureutua ennen kuin tilanne karkaa käsistä, ja sattuupa niin, että Louisin ravintola joutuu tarkkailun kohteeksi, sillä sinne on yksi lähde jäljitetty. Yksi epäiltykin on jo mielessä, koska Latourin (Bernard Lancret) nimi tulee tässä valossa herrojen jutuissa esille.

Kauaa ei tarvitse ihmetellä, että kukahan tämä hiukan epämääräisen maineen omaava Latour on, vaan katsojalle esitellään hänen komeita tiluksia uima-altaineen, jonka viileydestä tytär Brigitte (Brigitte Bardot) tuntuu kovasti nauttivan. Paikalla puutarhahommia tekevä kaveri taas kovin herpaantuu omissa touhuissaan seuraillen nuoren neidon pulahteluja. Koulun rehtoria pitäisi ajella tapaamaan, ja toinen vain kauhoo altaassa, minkä jälkeen Latour toteaakin tyttärensä mahdottomaksi tapaukseksi. No, liikkeelle kuitenkin päästään ja antaapa isä tyttärensä kokeilla ajeluharjoituksia, mikä ei tietenkään sähellyksittä suju ja matkanteko katkeaa ennen aiottua määränpäätä. Paljastuupa myös, että Latourilla ja Jeanilla on jonkinlainen kuvio keskenään menossa, koska iltapäivälle on sovittu tapaaminen. Poliisikin tuntuu olevan näistä koukeroista kiinnostunut ja pyrkii ravintolaan Latouria jututtamaan, mutta tämän ollessa poissa rupattelee Jeanin kanssa. Jean osaa ravintolaan soittelevalle kaverilleen vihjaista huomaamatta, ettei paikalle kannata saapua, sillä kovin utelias etsivä odottelee tivaustuokion merkeissä.

Kaksikko tapaa toisensa hieman hiljaisemmassa ympäristössä, ja vaikuttaa siltä, että herroilla tosiaan on sellaisiakin suunnitelmia, joista ei ihan jokaiselle vastaantulijalle auta lörpötellä. Latourin hämärästä menneisyydestä löytyy salakuljetusta, mikä on syy siihen, että hän on epäiltyjen kärkilistalle ponnistanut. Tyttärelleen hän kuitenkin on satuillut työskentelevänsä laivakuljetusten parissa. Toisaalta onhan siinäkin hienoinen ripaus todellisuutta mukana... Väärennettyjen dollareiden vyörytyksessä Latourilla ei silti ole osuutta, mutta syyttömyyden todistaminen onkin hankalampi homma, koska sitä seuraisi väistämättä annos vähemmän toivottua julkisuutta. Latour pohtiikin, että maine siinä menisi ja samalla tytärkin kenties potkaistaisiin pihalle oppilaitoksestaan. Asioita on kuitenkin tarkoitus selvitellä, mutta varsin vaivihkaa ja hienovaraisesti kulisseissa sen suuremmin niistä kailottamatta. Niihin puuhiin liittyen Latourilla olisi pieni tehtävä kaverilleenkin mielessä ja Jean toki lupautuu palvelukseen venymään.

Mitään erityisen vaarallista puuhaa Jeanille ei ole luvassa, vaan hänen pitäisi esiintyä Brigitten setänä ja käydä noutamassa tämä koulusta talteen ennen kuin poliisi ehtii paikalle juttelemaan. Latour itse taas aikoo matkustaa kohti Sveitsiä, jonne tyttären pitäisi aikoinaan seurata. Kesken tanssiharjoitusten Jean ilmestyy koululle, mutta ylimääräistä aikaa esitysten tarkkailuun ei ole, koska poliisi on jo jäljittänyt tyttären opiskelupaikan. Kommelluksen ja toisenkin kautta kaksikko onnistuu pakenemaan täpärästi, ja voisihan siinä sanoa, etteivät jahtaajien yläpäät välttämättä täysillä kierroksilla raksuttele, koska kaikenlaista sekoilua saadaan aikaan, vaikka napattava pari ei edes mikään kokenut rötösryhmä ole. Pakoon pitää pinkaista ja liukkaan livahduksen jälkeen Jean päättää majoittaa Brigitten tilapäisesti asuntoonsa. Jean ei ainakaan vielä ole ehtinyt muuttaa yhteen Lilin kanssa, mutta palvelija heti teräväkielisesti tahtoo näpäyttää epäilyttävästä naisseuralaisesta, jolloin pikavalheille ilmenee käyttöä. Sekaannuksia seuraa enenevissä määrin, koska seuraavana aamuna on poliisi ovella kyselemässä Latourin perään ja ennen pitkää Lilikin tulee kyläilemään. Sekään ei ole yhtään helpottamassa asioiden edistymistä, että Brigitte kehittää nopeasti ihastuksen valesetäänsä, joten pelkkään poliisilta piilotteluun ei tarvitse katsomon puolella tyytyä...

Tekstin alussa mainitsemastani lännenkomediasta kirjoitellessani en tainnut muistaa mainita, että kyseinen räiskytteleväinen kinastelu- ja kommelluskooste oli Bardotin viimeisiä näyttelyhommia elokuvissa, koska sitä seurasi enää pari teosta. Vuonna 1956 ilmestynyt Naughty Girl taas löytää paikkansa lähempää uran alkupistettä, vaikkakaan ei sentään ihan ensinäyttäytymisestä ole kyse. Valkokankaita kaunistamaan hän ilmestyi nelisen vuotta aiemmin Jean Boyerin elokuvassa Crazy for Love. Ajassa mitattuna Bardot viihtyi elokuvamaailmassa pikkuisen yli 20 vuotta, mikä kerrytti saldoksi runsaat 40 roolityötä. Alkuvaiheessa tahti oli tiheämpi, sillä ennen Brigitte Latourin osaa, oli Bardot ehtinyt esiintyä jo yli kymmenessä elokuvassa. Valitettavasti oma tuntemus on toistaiseksi pahasti aukkoista, mitä tulee Bardotin filmografiaan, joten tässä vaiheessa ei ole erityisen mielekästä yrittää edes puolitietävää summausta sen sisällään pitämistä lajeista tai laadustakaan naputella. Lisäksi omin silmin on tullut todistettua lähinnä sitä höttöisempää osastoa, joista luultavasti täälläkin turisen enemmän jossakin vaiheessa. No, onhan Bardot toki pikkuisen vakavampiakin rooleja pyrkinyt esittämään, eli olisi vähäsen vinksahtanutta yrittää käännellä asia siten, että pelkkää huttua olisi syntynyt. Melko varhain päättyneen näyttelyuransa jälkeen Bardot ei ole mitään hiljaiseloa viettänyt, vaan on esiintynyt julkisuudessa paikoin kohahduttavastikin poliittisella aktivismillaan ja eläinoikeuksien puolesta puhuessaan. No, ehkä näistä kiinnostuksen kohteista ei ole tarvetta jatkaa tässä höttöisessä yhteydessä, vaan kenties jonakin toisena kertana löytyy mielekkäämpi aasinsilta niistä jaarittelemiseen.

Joku saattaa arvioida ennakkoon vaikkapa siten, että teoksen nimi, Bardot ja 15 vuoden ikäsuositus saattaisi summautua kuumottelevaksi ja kiusivaksi tuhmailuksi, mutta väittäisinpä, että Naughty Girl on otsikostaan huolimatta kuvastoltaan kohtalaisen kilttiä katseltavaa. Lyhyttä yläosattomuutta vilahtaa jokusen sekunnin, mutta jos sattuisi vaikkapa toivomaan, että tuolloin pikkuisen päälle parikymppinen Bardot tällaista touhua ahkerasti harjoittaisi, niin sanoisinpa, että sellaisin haavein varustautunut tulee kohtalaisesti pettymään. Sitä en lähde kieltämään, etteikö Brigitte osaisi olla monin paikoin hyvinkin viekoitteleva eleissään ja sanoissaan, mutta paljastavuuden suhteen ei yllytä hirmuisesti, vaan henki on enemmän vihjailua painotteleva, enkä välttämättä lähtisi jutusteluja edes pikkutuhmien lokeroon luokittelemaan. Joka tapauksessa roisimmat revittelyt kannattanee pyrkiä etsimään aivan muista elokuvista. Kovinkaan kauas ei välttämättä tarvitse harhailla, sillä elokuvan ohjanneella Michel Boisrondilla taisi olla taipumusta sellaisenkin viihteen suuntaan. Naughty Girl oli Boisrondin ohjausdebyytti ja aikakausi vielä vähemmän villiä kuvastoa suosiva, joten siinäkin mielessä ymmärtää, että tietynlaiset...kröhöm, hassuttelutykittelyt jäivät myöhempinä aikoina väkerrettäviksi. Tosiaan korkeahko ikäsuositus voisi asetella odotuksia rohkeamman linjan suuntaan, mutta itse kirjaan tuollaisen ikäpalleron jälleen pienoisten ylilyöntien joukkoon. Vähempikin olisi kenties riittänyt ja niin edelleen. Boisrondin ja Bardotin yhteistyö jatkui toki muissakin elokuvissa, joista jokin saattaa päätyä tännekin höpöttelyjen kohteeksi.

Jos romanttiset kujeilut ja sydänten oikkuilut lopulta melko miedoksi huvitukseksi jätetään, niin siihen on kylkeen tarjoilla sekalaista sekoilua ainakin määrällisesti mukavasti. Sen uskaltaa sanoa, ettei näissä tempauksissa ja koitoksissa äly kirkkaimmillaan säkenöi, vaan vähän farssin puolelle pökkelöidään, kun laitetaan ovia pää edellä mäsäksi ja muuta yhtä loppuun asti harkittua harrastetta. Eihän tässä toki mitään raskaampaa tai muuten aivoja enemmän kuormittavaa vitsinvääntöä tietysti tullut toivottuakaan, joten antaa mennä vain ja tyhmät ideat tietysti ensimmäisinä toteutukseen. Kun järki ei paljoa päätä paina, niin siitä syntyy vaihtelevaista fyysistä säheltelyä, joka ei omaperäisyydellään aivan häikäisemään pääse, mutta monesti mukavasti hymähdyttelee otollisen väsähtäneessä olotilassa seurailevaa katsojaa. Brigitte tuntuu olevan jokseenkin onnettomuusaltis neitonen, joten palokuntaa tarvitaan paikalle ja muitakin kömmähdyksiä mukaan mahtuu. Poliisipuuhasteluun ei tunnuta tekijöiden puoleltakaan kovin vakavasti suhtautuvan, vaan etsivät jätetään ylistelemään pienten ravintoloiden tarjontaa ja höpisemään niitä näitä ihastumisten ja rakkaushairahdusten kiilaillessa edelle.

Musiikkipuoli jättää esityksineen vähäsen valjun vaikutelman. Kyllähän pirteää putkatanssahtelua ja vipellystä saadaan aikaiseksi, mutta nämä revittelyt yleensä lopahtavatkin varsin nopsaan. Eniten irrotellaan Jeanin torkahdellessa ja hortoillessa jossakin tajunnan rajamailla pitkästyttävää luentoa kärvistellessään. Näihin kohtauksiin pakkaillaan useampikin lyhyehkö musikaalijakso, mutta valitettavasti kummoiseksikaan huippukohdaksi niistä ei ole. Olematon kesto on yksi syy, mutta eivätpä laulelut ja tanssahtelut muutenkaan erityisen innostavina näyttäydy, jotta niitä tekisi mieli sen suuremmin ylistellä. Lavasteet pidetään tarkoituksella turhankin pelkistettyinä, mikä samalla miinustelee yhden elementin, jota itse musikaaleissa arvostan, eli voi asennoitua siten, ettei silmille mitään erityisen värikästä ilotulittelua suoda. Brigitte kyllä kovin viekoittelevana näissäkin näyttäytyy, varsinkin merirosvo-osiossa köysissä keinahdellessaan. Hyvistä musikaaleista helposti paljonkin tykkäilen, mutta tällä hömpötyksellä ei ole siinä mielessä paljoakaan annettavaa.

Kokonaisuutena Naughty Girl on menettelevää keskitasoista hömppäistä hassuttelua ja omatkin silmät ovat todistaneet melkoisen monia kohkauksia, joissa yhdistellään ihastusta, kohellusta ja pikkuisen tappeluakin huomattavasti hykerryttävämmäksi sekä viihdyttävämmäksi lopputulokseksi. Tosiaan loppupuolella heitellään vielä mukaan pikainen yhteisnujakointi nyrkkiremuamisineen. Kuvioihin alkaa ilmaantua lisääntyvissä määrin hämäriä heppusia kummallekin puolelle plus poliisit päälle, niin pitäähän rähinää ja kähinää kenkiä käyntiin. Jos musiikkipuoli pyritään hoitamaan lyhyellä ja ytimekkäällä tavalla, niin käsirysy joukkokasoineen on vieläkin pikaisemmin paketissa, eikä tästä tohinasta mitään mestarillisia taistelutaitonäytöksiä ole löydettävissä, vaan ennemmin kummallisella sekä löysällä läpsimisellä yritetään päästä voitolle. Bardotin tehtävä näissä kopsauttelukarkeloissa on lähinnä pyöriä jaloissa ja tulla viskotuksi sylistä toiseen. Liaaneissa heilutaan ja muutenkin yritetään pienoista kaaosta kehitellä, mutta eipä kovin riehakasta kohtaamista silti saada sytyteltyä. Lopettelu sinänsä summaileekin elokuvan yleistä menoa ja henkeä kohtalaisen hyvin, eli kyllähän sitä sattuu ja tapahtuu, mutta omaleimaisuus ja kunnolliset kierrokset vain valitettavasti jäivät paketista pois. Siksipä siis Naughty Girl on ihan kivasti paikoitellen hymyilyttävää höpsöttelyä, mutta sen vaikuttavampaa elämystä etsivien kannattaa katsella toisia teoksia kohti.

Naughty Girl (1956) (IMDB)

Frenchie King (Teksasin äkäpussit / Öljyä, pimuja ja roistoja)

Lämpötilojen kohoillessa pikkuhiljaa helteitä kohti ja päivien käydessä paikoin nuupauttaviksikin, niin saattaapi sitä iltailokseen laittaa hyvinkin höpsöä ja hömppäistä elokuvaviihdettä pyörähtelemään. Ehkei Frenchie King sentään mikään lajinsa luokattomin hupailu ole, mutta jo alkuun sopii mainita, että vitsailu paikoin kyllä hakee hassutuksensa tarkoituksellisen tyhmäilyn puolelta, jonka takia ei tarvitse aivotoimintaa äärimmilleen rasittaa, vaan voi väsynyttä mieltä hyvinkin lepuutella ennen unistelun aikaa. Tällaiseen tarkoitukseen Frenchie King kohtalaisen hyvin sopii, koska itse tykkäilen näistä pöhköilevämmistäkin lännenkomedioista, joista hyvänä esimerkkinä vaikkapa samana vuotena ilmestynyt Bud Spencerin ja Terence Hillin veijarimaista rähistelyä sekä muksauttelua tarjoileva They Call Me Trinity jatko-osineen. Yksi ero näihin teoksiin löytyy tietysti siitä, että päärooleissa ei heilu pelkkiä partaisiä ja rähjäisen ruokottomia äijänturjakkeita, vaan joukkoja johtamaan on etsitty ranskalaista naisvoimaa, sillä Claudia Cardinale ja Brigitte Bardot rötöstelypuuhia katsojan iloksi kehittelevät. Villi länsi jälleen kutsunsa kajauttaa, joten sinnepä siis pölyisille tasangoille ja hämäriin saluunoihin luuhaamaan!

Ennen kuin hurjat lainsuojattomat ja muut rämäpäät karauttavat vauhtiin, niin pitää pikkuisen karttaa tutkailla parin herran kanssa. Nämä ovat päätyneet siihen, että eräällä myynnissä olevalla karjatilalla on hiekkaisen maan alla suurempikin aarre ottajaansa odottelemassa, sillä nykyinen omistaja ei ole lainkaan tietoinen öljyesiintymästä. Toinen kumppanuksista on ilmeisesti jonkinlainen lääkäri nimeltään Miller (Henri Czarniak), mutta herra ei kuitenkaan ole erityisen huolestunut muiden terveydestä, hyvinvoinnista tai elämästä yleensäkään, vaan laskee nopeasti päässään, että yksinvaltius öljykuninkaana on omalle lompakolle huomattavasti lihottavampi ratkaisu kuin jaettu kakku. Niinpä revolveri saa ärjäistä lyhyeksi jäävän liikekumppanuuden toisen osapuolen tuonen jokia seilailemaan. Miller itse taas tekee kaupat tiluksista ja ostaa samalla junalipun kohti määränpäätään. Tyly linja jatkuu vaunussakin istuskellessa, sillä pienen koirakaverin haukkuminen ärsyttää siinä määrin, että koirulikin pitää ikkunasta viskaista pihalle. Heppu ei siis mitään erityisen miellyttävää vaikutelmaa onnistu tekemään.

Kaikki muutkaan samaisilla tasangoilla matkaajat eivät otteissaan aina kovin pehmeäkätisiä ole, vaan hetkenä seuraavana lentääkin veturissa apumiehenä toimivan tyypin soitin junan ahnaaseen tulikitaan. Siihen loppuu samalla teemalaulun tapailu, koska onkin jo aika aloittaa ryöväys ja rosvous. Pahamaineinen Frenchie King (Brigitte Bardot) sisarineen on hyvää vauhtia ryntäämässä vaunuihin ja seinällä vilahtava 10000 dollaria lupaileva etsintäkuulutus vihjailee, että onpahan samainen ryhmä aiemminkin ehtinyt kolttosen jos toisenkin toteuttamaan. Taitoa ja kokemusta onkin aiemmilta reissuilta kertynyt, sillä viisihenkisellä porukalla ei montaakaan minuuttia mene, kun matkustajien arvo-omaisuus on jo säkkeihin pihistelty. Tässä tohinassa myös Miller menettää laukkunsa, eikä tällaiseen takaiskuun ole lainkaan suopeasti sopeutumassa, vaan laittaa vastaan, mistä taas seuraa herralle kovempaa kyytiä. Joku voisi huikata perään, että karmanlaskua siinä tasaillaan...

Mustiin pukeutuneet ryövärit hoitavat toimensa ripeästi ja sitten nopsaan ratsastetaan saaliin kera kohtaamispaikalle, sillä eipä auta jäädä odottelemaan mitään mahdollisia jäljityspartioita. Reipas musiikki kiidättää naisia kohti horisonttia ja voidaan jo naamiotkin kasvoilta tipauttaa. Aiemmin muita hyvinkin kovakouraisesti kohdellut Miller taas löytyy rankempia kolhuja kokeneena radan vierestä, vaikkakin edelleen miekkosessa henki jotenkin pihisee. Lienee kuitenkin selvää, että tyyppi on kaukana toimintakuntoisesta ja herra voidaan hetkellisesti unohtaa toipumistoimintaa harjoittamaan. Katsoja taas viedään pääosin ranskalaisten uudisasukkaiden perustamaan lännenkylään nimeltään Bougival Junction. Elokuvissa yleensä nähtyihin tavallisiin tomuisiin kyliin verrattuna paikka omanlaistaan vivahdetta huokuu absinttitarjoiluineen, mutta siitä huolimatta eletään vuotta 1888 Yhdysvaltojen eteläisten osien paahtavan auringon alla.

Kylän pääkatua pitkin paikalle laukkailee pyssyt paukkuen Sarrazinien myös viisihenkinen ryhmittymä. Joukkoa johtaa Marie (Claudia Cardinale) ja neljä muuta tyyppiä ovat hänen veljiään. Joulu on jo ovella, vaikka ympäröivät seudut hehkuvat heijastellen auringon armotonta loimotusta, eikä siitä ajankohtaan kuuluvasta rauhallisuudestakaan juuri jälkiä näy, sillä Sarrazinit selvästi ovat riehakkaan rähistelyn ystäviä. Pikkuisen vässykkämäistä sheriffiä (Michael J. Pollard) ei ilmeisesti kiinnostaisi yhtään selvitellä hurjapäiden remuamista, mutta kaipa se on pakko poiketa tilannetta tarkkailemaan. Marie topakasti komentelee rähinäremmiään ja ilmeisesti he ovat saapuneet aiemmin ryöstettyä junaa vastaan noutamaan omat joululahjansa. Veturi kiitelee kuitenkin pysäkkinsä ohi, mikä nostattelee epäilyksiä ja pitäähän sitä tädin lähettämien pakettien perään laukata. Juna saadaan toki seisahtumaan, mikä viimeistään paljastaa varkauden. Sheriffi ainakin tuntuu ihailevan enemmänkin otteissaan kovin varmaa sekä riuskaa Marieta, mutta tämä ei valitettavasti miekkosen höpöttelyille ole lainkaan lämpenemässä, vaikka toinen yrittää vihjailla, että tilallinen saattaisi kaivata miestä rinnalleen, johon Marie lähinnä ivaillen naureskelee.

Perhe kokoontuu joulupöydän ääreen ja koristellun kuusen tilalla on paikallista luontoa paremmin edustava kaktus. Iloisen jouluhoilauksen jälkeen veljet jo kovin malttamattomina tahtoisivat paketteihin kurkistella, mutta Marie pitää yllä tiukkaa kuria, eli sitten vasta sormet pääsevät kääreitä rapistelemaan, kun kello keskiyön merkiksi kilauttelee. No, odotus ei tuskallisen pitkäksi pääse venähtämään, vaan pian paketteja ojennellaan suuntaan ja toiseen. Marie saa yhdeltä veljeltään lahjaksi Millerin tyhjennettynä junaan hylätyn laukun ja tarkemmalla tutkailulla laukun salataskusta löytyy öljyrikkauksista kertova kartta ja hän heti ymmärtää kyseisen tilan arvon. No, lähistöllä Frenchien joukko on myös vetäytynyt rauhallisiin iltanuotiotunnelmiin saalistaan jakamaan. Koruja ja muuta esineistöä yritetään tasavertaisesti kaikille osallisille antaa, mutta esiintyypä pientä nurinaa siitä, että Frenchie itse yleensä parhaat palat itselleen kahmii. Kaiken kiiltelevän seassa sattuu olemaan Millerin laukusta napattu kauppakirja arvokkaasta tilasta.

Frenchie näkee yllättävässä maahankinnassa tilaisuuden hylätä uransa ja elämänsä vaaratilanteesta toiseen seikkailevana ryövärinä ja muuttaa sisarineen tilalle. Isompaakin elämänmuutosta siis mietiskellään ja samalla sopii toki taiteilijanimi jättää taakse, joten tästä eteenpäin hänet tunnetaan Louisena. Marie taas on öljyn tuomasta vaurastumisesta niinkin innostunut, että on jo lähdössä pyytämään tädiltään lainaa maakauppoja varten. Täti tosin ei aivan yhtä hullaantunut ajatuksesta ole, mutta auttaapa silti sukulaisensa aikeissaan alkuun. Marie saakin kasattua tarvittavan setelitukun, mutta mutkia tulee matkaan, sillä sheriffi tiedottelee, että palsta on jo aiemmin myyty, eli eipä onnistu. Sitkeä ja sisukas neito ei ensimmäisen vastoinkäymisen myötä ole taipumassa, vaan aikoo ottaa selville nykyisen omistajan ja sitä kautta edistää öljyrikkauksien hankkimista. Sattuupa samainen tila sijaitsemaan melkeinpä Sarrazinien naapurissa, joten siinäkin mielessä kyseessä olisi kätevä kauppa. No, jo ensitapaamisellaan Marie ja Louise käyvät toistensa hermoille, eikä todellakaan ole löytymässä mitään yhteistä säveltä liiketoimien suhteen, eli pitää ottaa kovemmat keinot käyttöön. Voinee olettaa, ettei tylsiä päiviä näillä seuduilla vietetä, kun eripuraiset naapurukset siskoineen ja veljineen välejään nokitellen selvittelevät. Niin, ja toipuuhan se tohtorikin ruhjeistaan pikkuhiljaa ja kovasti tahtoisi omansa takaisin...

Kaikkiaan suhteellisen kivasti aika uusintakierroksellakin kului näitä temmellyksiä seuraillessa, mutta siitä huolimatta runsaat neljä vuotta sitten tapahtunut ensikatselu innosti selvästi enemmän, eli kertaviihdykkeeksi Frenchie King mielestäni paremmin taipuu. Sellaiseksikin tosin vähän kyseenalainen valinta, jos ei juurikaan höpsöistä lännenkomedioista tykkäile. Näin toisella kokeilulla tietyt seikat alkoivat enenevissä määrin silmiin pistellä ja yleistä nautittavuutta nakertaa. Tarinaltaan Frenchie King ei mitään erityisen yllättävää tai omaperäistä yritä, mutta esimerkiksi Hillin ja Spencerin seikkailuissa on tottunut siihen, että näissä elokuvissa ilot etsitään hieman muilta suunnilta kuin mahtavista juonikoukeroista. Valitettavasti tämän teoksen kohdalla ne pirteämmät hupailut tuntuvat hiipuvan paljon ennen kuin minuutit ovat loppuunsa rullailleet, ja tunnin jälkeen taaperretaan harmittavasti kohti keskinkertaisuuksia. No, eihän se laatutaso missään huipuilla muutenkaan liitele, mutta alkujaan ihan reipashenkinen meno tuntuu hivenen hyytyvän matkan edetessä.

Jos näitä käänteitä ja koitoksia tarkemmin pala palalta pureskelee, niin tuttuja lännenelokuvien ja etenkin huumoripitoisempien lajinsa edustajien elementtejä kyllä löytyy, kuten toivoa saattaa. Ikävämpi juttu taas on, ettei niistä läheskään aina saada kummoistakaan huvitusta tai paljon muutakaan irti, vaan ennemmin mielessä käväisee, että piti sitten sellaisiakin seikkoja sekaan heittää, vaikka tekijöillä ei ilmeisesti ollut hirmuisesti kiinnostusta kohtauksista mitään muistettavaa tai riemukasta kehitellä. Jos elokuvan laittaisikin jonkin reippaammalla otteella rykäistyn lännenseikkailun rinnalle, niin melkoisen löysältä ja puhdittomaltakin yritykseltä Frenchie King näyttäisi. Voi olla, että perinteisiin kohtauksiin yritetään saada uutta näkemystä, mutta kovin valjua virnettä pirteämpää yleisilmettä ei läheskään aina saada ruudulle taiottua. Esimerkiksi tavalliseen tapaan korttipöydän erimielisyyksistä käyntiin ryöpsähtävä saluunarähinä lopahtaa jo alkuunsa, eikä siitä juuri minkäänlaista huvitusta ehdi katsomon puolelle livahtamaan. Muutenkin tulee mieleen, ettei ihan hurjan korkealle ole tahdottu rimaa asettaa, vaan paikoin tuntuu riittävän, että kunhan yli pystyy jotenkin hoippumaan, niin hyvin riittää sekin suoritus, josta esimerkkinä viimeinen kohtaaminen Millerin sekä kumppaneiden kanssa. Jos jotakin kovempaa kahinaa näiden välille odottelee, niin elokuvan tarjoama lepsu roiskaisu lienee finaalina vähintään pieni pettymys.

Pääajatuksena ei tietenkään ole häikäistä ja hurmata katsojaa omaperäisellä otteella komedialliseen lännenelokuvaan, vaan varsinaisena vetonaulana toimii tietysti tarinan kinasteleva pääkaksikko. Voinee olettaa, että ilmestymisen aikoihin hyvinkin suositut sekä rakastetut Bardot ja Cardinale ovat vetäneet kiitettävästi väkeä teattereihin, mutta olisihan elokuvaan muutenkin sopinut hivenen enemmän panostaa, niin ei alkaisi uusinnallakaan tietty tökkivyys mieltä jäytämään. Alkuun lähinnä sanaillen uhitellaan tai muuten lyhyesti näpäytellään toista, mutta pitäähän neidot loppujen lopuksi saada toistensa kurkkuihin kiinni konkreettisestikin. Luultavasti kyseinen osuus loppuriehasta onkin juuri se pätkä, mikä monen katsojan mieleen parhaiten elokuvasta jää. Yleiseen sävyyn ei tietenkään mikään erityisen verenhimoinen revittely sopisikaan, mutta pikkuisen löysäksi tämäkin nahistelu pääsee jäämään. Kumpikaan näyttelijöistä ei tietääkseni mitään kovan tappelijan mainetta kanna, mutta kun tässä heidän kuitenkin pitäisi esittää kovapintaisia lännenlegendoja, niin siinä mielessä otteet vaikuttavat jokseenkin kömpelöiltä. No, hölmönä huvituksena kärhämöinti toki menettelee, eikä ala pipoa enempää kiristelemään. Epäilemättä tarkoituksella isommat vauriot jäävät tappelukaverille aiheuttamatta, mutta yleisön iloksi ihot saadaan nihkeiksi ja vaatteitakin revittyä sekä riepoteltua...

Kummallekaan päätähdelle lännenelokuva ei lajina ollut entuudestaan vieras. Aiemmista teoksista esimerkkinä voisi Cardinalen osalta mainita vaikkapa Sergio Leonen mestariteoksen Once Upon a Time in the West vuodelta 1968, jossa hänellä on merkittävä rooli. Jos kyseinen elokuva on omalla listalla kaikkien aikojen parhaita sekä ikimuistoisimpia westernejä ja samalla elokuvia yleensä, niin Bardotin Shalako samalta vuodelta kuuluu unohdettavimpiin sekä keskinkertaisimpiin, mitä on tullut nähtyä. Lisäksi siinä Bardotin ja Sean Conneryn muodostama kaksikko tuntuu olevan täysin väärässä elokuvassa. Näin uusintakatselulla Frenchie King tuottaa myös samantapaisia mietteitä, eli ei Bardot erityisen luontevasti pelätyn rosvon rooliin pysty mukautumaan, vaan homma vaikuttaa jokseenkin väkinäisemmältä vertaillessa vaikkapa Cardinaleen, jolta touhu tuntuu sujuvan paljon helpommin. Siinä silmäillessä, miten Marie vaikkapa suu virneessä jahtaa karkuteillä olevaa veturia tai joukkojaan komennellessaan, tuntuu siltä, että tällainen ympäristö on hänelle paljon tutumpi paikka rellestää.

Bardotin osuuden ontuessa jossakin määrin sitä toivookin, että sisaruksille olisi annettu hiukan enemmän tilaa, sillä tämä nelikko jää muutamaa hetkeä lukuun ottamatta lähinnä kaunistamaan taustoja. Selväähän se tietysti on, että tällainen joukkio kerää helposti uusia ihailijoita, ja näyttääkin siltä, että elokuvan naiset pyörittävät miespuolisia hahmoja miten sattuu huvittamaan. Löytyyhän sellaisiakin tyyppejä, jotka tahtoisivat ajaa vapaamieliset neidot pois kylän moraalia nakertamasta, mutta eihän siitä tietysti mitään tule. Paikallinen sheriffi ei ole ilmeisesti kykenevä hallitsemaan edes hevostaan, puhumattakaan kahdesta vahvatahtoisesta neidosta, joista kumpikin kykenee pompottelemaan kaveria hyvinkin heppoisalla yrityksellä. Onneton lainvalvoja yrittääkin epätoivoisesti opiskella ranskaa ja muuten liehitellä Marieta, mutta tulokset jäävät melkoisen laihoiksi, ja hänen osansa onkin loppupuolella uudelle koirakaverilleen tokaista, ettei villi länsi ole oikea paikka miehelle. Naisenergian tarkoituksellinen korostaminen ilmenee myös siinä, että Marien veljeskerho on kohtalaisen tyhmäilevää ja tyhjäpäistä sakkia, eikä Louisen siskoille ole suurikaan vaiva hurmata näiden ajatuksia harhateille, eivätkä miekkoset lainkaan huomaa joutuvansa uhreiksi suuriin kolkkajaisiin. Siinä mielessä Frenchie King tarjoaakin pientä vaihtelua lännenelokuviin, jotka yleensä antavat naispuolisille hahmoille rajatummin tilaa, etenkin rähistelyjen suhteen. Harmi vain, etteivät ryhmien keskinäiset törmäilyt ja kinastelut aivan reippaimpaan eloon heräile.

Sanoisinkin, että huomattavasti uudempi Penélope Cruzin ja Salma Hayekin tähdittämä hurjasteleva hupailu Bandidas on viihdyttävämpää höttöviihdettä kuuman auringon alla, koska pääkaksikko kipinöi sekä yhdessä että erikseen selkeästi vetovoimaisemmin. Tarjoaahan Frenchie King lisäksi toisenlaistakin silmäniloa, jota varmaan moni ennakkoon kovasti haikailee, eli pariin otteeseen vaatetusta vähennetään ja pikkuisen vilautellaan kameralle. Kaikkiaan meno ja kuvasto pysyy kohtalaisen kilttinä, ja vaikka viileä puro neitojoukkoa kutsuukin uimaan ja ilakoimaan, niin kauas mistään reippaammasta rietastelusta jäädään. Aiemmin mainitussa päätähtien keskinäisessä viimeisessä riehassakin kuumottavasti hiukset sotkussa ja vaatteet repaleisina väännetään, mutta homma laitetaan poikki oikeastaan ennen kuin kierrokset punaisiksi nousevat. Tulipahan näitä nahisteluja sekä nokitteluja ihastellessa mieleen, että kesäiseksi hömpötykseksi voisi hyllyjen kätköistä kaivella enemmänkin Bardotin kepeitä komedioita. Aiemmin esille tullut Shalako nyt on kohtalaisen puisevaa pureksittavaa, mutta muistaakseni olen ostellut häneltä varhaisempaa tuotantoa, jossa väläytellään romanttisempaa vivahdetta kera pikkutuhman sävyn, eli siinäpä voisi hyvinkin olla kivaa höttöä suvi-iltoja ilahduttamaan...

Frenchie King ei tietenkään siihen joukkoon kuulu, että liiallinen vakavuus vaivaamaan alkaisi, mutta kuten aiemmin todettua, meno on paikoin turhan puolivaloista puuhastelua. Ilmeisesti on luotettu siihen, että kahden upean tähden palkkaaminen riittää ja kynäillään siihen ympärille jotakin tyhjänpäiväistä toimintaa. Pikkuisen enemmän olisi silti sopinut panostaa, niin tätä tykkäisi useamminkin katsella, sillä jo yhden uusinnan jälkeen jää olo, että eiköhän tämän teoksen osalta katselut tulleet valmiiksi. Eihän niihin Spencerin ja Hillin hutkintoihinkaan mitään kovin kaksisia tarinoita ole läheskään aina väsäilty, mutta jäyniin, jippoihin ja kuritustuokioihin on monesti laitettu reilusti enemmän aikaa ja vaivaa, jota katsomon puolella arvostaa ja sitä rymistelyä kepposineen palaa huomattavasti mieluummin uudelleenkin kokemaan. No, napinoista ja nurinoista huolimatta Frenchie King kuitenkin kohtalaisen kivuttomasti soljuu silmien ohi, kunhan ei hirveän korkeita odotuksia lähde ennakkoon nostattelemaan. Lännenelokuvista tulee yleisestikin melkoisesti tykkäiltyä ja senkin takin Frenchie King jää paikoin vaivaavasta väsystä ja muista nurjista puolistaan huolimatta plussalle. Voisin kuitenkin veikkailla, että jos sydän ei paahtavien tasankojen karuille maisemille ja niiden hurjasteluille sykähtele, niin kenties kannattaa kehitellä muuta katseltavaa. Bardotin ja Cardinalen ihailijat sitten tietysti erikseen, mutta kumpikin on esiintynyt huomattavasti tasokkaammissa teoksissa, eikä ainakaan minulle tulisi ensimmäisenä mieleen tätä pöhköilyä tarjota, jos heidän tuotantoonsa tahtoisi lähteä perehtymään.

Frenchie King (1971) (IMDB)