Trivianurkkaus 12: Wing Chun

Wing Chun tuli tosiaan katseltua ja kommentoitua hetki sitten, eikä kerta todellakaan ensimmäinen ollut. Siinäpä määrin taas kyseisestä teoksesta innostuin ja kiinnostuin, että kahlailin Hong Kong Legendsin levyn lisukkeetkin läpi. Tarjolla olisi pari haastattelua ja niiden lisäksi kommenttiraita, jolla höpöttelee jälleen kerran enemmänkin näitä hommia tehnyt Bey Logan. Kaikenlaista mielenkiintoista turhantärkeää tietoa taas tuli opiskeltua ja osasen siitä ajattelin tännekin siirrellä, niin pysyypä sitten omassa muistissakin paremmin. Jos sattuu tästä elokuvasta tykkäilemään tai muuten olemaan kiinnostunut samaisen aikakauden aasialaisista toimintaelokuvista, niin tässäpä pikkuinen koostepaketti.

Logan aloittelee oman osuutensa mainitsemalla lyhyesti, että aikoinaan Bruce Lee harjoitti nimikkolajia ja oli osaltaan tekemässä siitä tunnetumpaa. Tämä varhaisemmille vuosisadoille vievä elokuva taas kuvattiin kokonaisuudessaan Kiinan puolella. Studiot sijaitsivat Pekingin kaupungissa ja ulkokohtaukset kuvattiin kaupungin lähistöllä. Beyn mielestä Wing Chun kuuluu uudempaan kungfu-elokuvien aaltoon, joka lähti liikkeelle 1990-luvun alussa Hark Tsuin ja Jet Lin teoksella Once Upon a Time in China. Michelle Yeohin esittämän päähenkilön nimi Yim Wing Chun taas tarkoittaa kaunista kevättä.

Aikoinaan vaadittiin kymmenienkin vuosien harjoittelua, jos tahtoi tulla jonkin taistelulajin mestarilliseksi taitajaksi, mutta Wing Chun kehitettiin alusta lähtien tehokkaammaksi ja nopeammaksi opiskeltavaksi. Ajatuksena oli, että alle kolmessa vuodessa pystyi ahkeralla treenillä hiomaan itsensä varsin taitavaksi. Laji on toki vuosien varrella kehittynyt, sillä tekniikkaa on paranneltu ja aseita on tullut lisää, mutta perusteiltaan Wing Chun on edelleen kohtalaisen yksinkertainen. Logan kertoo tyylin saaneen alkunsa erään nunnan todistaessa käärmeen ja kurjen kamppailua. Vastaavia liikkeitä hän sitten opetti Yim Wing Chunille ja siitä vähitellen kehittyi nykyäänkin tunnettu taistelulaji, joka sai oppilaan nimen. Logan tosin kertoo, ettei tälle tarinalle ole olemassa lainkaan konkreettisia todisteita ja se saattaa ihan hyvin olla kokonaan legendaa. Aikoinaan Wing Chunista ei ollut liikkeellä oikein minkäänlaista tarinaa, mutta erään sinnikkään toimittajan kautta saatiin legenda leviämään. Wing Chunin ja Shaolinin yhteys on hyvin hatara ja lähinnä suullisten kertomusten varassa. No, Logan näkee asian siten, että legendan tosiperäisyys on nykyään lähinnä toissijaista ja tärkeämpää on, että se innostaa ja kiinnostaa monia. Tämä elokuvaversiokin taitaa enemmän kysymyksiä nostatella kuin vastauksia tarjoilla.

Wing Chun ei kuitenkaan juurikaan innostu nimikkolajia yksityiskohtaisesti esittelemään ja Logan on monen muun kanssa sitä mieltä, että näin nimetyssä elokuvassa olisi voinut siihen hiukan enemmänkin paneutua. Hän mainitsee myös elokuvat The Prodigal Son ja Warriors Two, jotka sivuavat samoja taruja sekä hahmoja. Monelle kyseinen laji oli tullut tutuksi Bruce Leen kautta, joka harjoitti sitä Yhdysvalloissakin ja sai isommankin joukon kiinnostumaan näistä liikkeistä, jotka siihen aikaan taisivat vielä harvinaista harrastetta siellä olla. Bruce itse sai aikoinaan oppia Yip Manilta, jolla oli lajia opettava koulu Hongkongissa. Nuorempana Bruce hyödynsi hieman kyseenalaisesti näitä kykyjään muutamien kaveriensa kanssa osallistumalla laittomiin matseihin talojen katoilla. Yleensä Wing Chunia opetelleet pärjäsivät näissä koitoksissa hyvin. Ajan rullatessa Bruce tuli kuitenkin tyytymättömäksi tyylin rajoituksiin ja lähti kehittelemään Jeet Kune Doa, mutta siihenkin päätyi elementtejä Wing Chunista.

Nyt käsiteltävänä oleva elokuvaversio kuitenkin muodostui melkoisen huumoripitoiseksi tulkinnaksi ja syyksi arvellaan, että vakavampien kungfu-elokuvien suosio oli tuolloin kääntynyt laskuun ja yleisöille tahdottiin samassa paketissa tarjota naureskeltavaakin. Myöhemmin Logan tarkentaa näkemystään ja selittää, että Stephen Chown suuri menestys hölmöillä hassutteluillaan tavallaan pakotti muitakin elokuvantekijöitä kallistumaan samaan suuntaan, sillä osa katsojista oli alkanut odottaa elokuvaelämyksiltään kahelimpaa menoa. Toisaalta, onhan eri lajityyppien villimpi ja rohkeampi sotkeminen Hongkong-elokuville muutenkin varsin tyypillistä. Vähän kaikkea kaikille yhden elokuvaillan aikana...

Alkupuolen sekaannusten pyöriessä Logankin hieman naureskelee, miten Yeohin voi muka toistuvasti sotkea mieheksi ja pääsee sitä kautta enemmänkin Michellestä tarinoimaan. Kertoopa samalla olevansa sekä Yeohin että Yenin pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani. Yeoh tuli Hongkongin elokuvateollisuuteen Miss Malesiana ja alkuun oli luvassa pari pienempää osaa, mutta sen jälkeen tiukka kolmikko kovaa toimintaa: Police Assassins, Royal Warriors ja Magnificent Warriors. Niitä seurannut vuoden 1987 Easy Money oli Yeohin osalta vähemmän toiminnallinen ja sen jälkeen hän jo siirtyikin varhaiseläkkeelle mentyään naimisiin näitä elokuvia tuottaneen Dickson Poonin kanssa. Varsin tyypillinen tarina noiden aikojen naispuoliselle näyttelijälle Hongkongissa, että avioitumisen myötä vähintään "puolieläkkeelle". Loganin mukaan samanlainen "hiipuminen" tapahtui Yim Neungia esittäneelle Catherine Yan Hungille.

No, Michelle kuitenkin osoittautui poikkeukseksi tässäkin mielessä, sillä avioeronsa jälkeen hänellä oli kova polte takaisin valkokankaille ja paluu tapahtuikin varsin näyttävästi Stanley Tongin ja Jackie Chanin elokuvassa Supercop. Sen myötä kertyi kansainvälisempääkin mainetta sekä menestystä. Alkujaan Yeohilla ei tosiaan ollut lainkaan kamppailulajikoulutusta, eikä varsinaista sellaista ole matkan varrellakaan juurikaan kertynyt. Pitkä nuoruusvuosien balettitausta auttoi paljon ja myös ilmiömäinen kyky liikkeiden matkimiseen. Ensimmäisinä vuosina Yeoh harjoitteli paljon stuntmiesten kanssa ja erityisesti näyttävät potkut olivat hänen erikoisalaansa. Suuremman kansainvälisen suosion kynnyksellä elokuvan Crouching Tiger Hidden Dragon jälkeen Yeoh palasi Hongkongiin ja perusti oman tuotantoyhtiön. Bey on sitä mieltä, että tämä oli pienoinen sääli, sillä kertynyttä tähtipotentiaalia jäi hyödyntämättä, mutta arvostaa kuitenkin Yeohin rohkeutta tässäkin asiassa. Monikaan aasialainen näyttelijätär ei ole vastaavia vetoja harrastellut. Tätä kautta syntynsä saivat vuoden 2002 The Touch ja pari vuotta uudempi Silver Hawk. Logan on sillä kannalla, että jälkimmäinen on ihan hauska, muttei kaikilta osiltaan kovin toimiva ja The Touch näyttää varsin hyvältä. Hänen mielestään toimintaelokuvien ystävät voivat kumpaisenkin vilkaista ja molempia on vähän turhankin rankasti lyttäilty.

Pitkään Yeoh tunnettiin Michelle Khanina, mikä oli tuotantoyhtiön keksimä nimi ja tarkoituksena oli ilmeisesti markkinoida Michellea naispuolisena Jackiena. Yeohilta itseltään ei paljoakaan uusista nimistä kyselty, vaan hän sai todeta asian mainosjulisteesta. Vuosia myöhemmin Michelle vaati viimeinkin muutosta ja toivoi, että jatkossa sukunimenä toimisi Yeoh. Myös sellainen miete tulee esille, ettei Yeoh oikein ole saanut kunnollisia tilaisuuksia olla elokuvissaan arkisemmalla tavalla hauska, joka on eräs hänen luonteenpiirteensä. Söpöstelevää hassuttelua kyllä paikoin esiintyy, muttei se ole sama asia. Yleisesti Logan katsoo Yeohin olevan tavallaan hyvinkin aito persoona elokuvamaailmassa. Pikkuisen erikoisempana Yeoh-triviana hän selittelee, miten kuvauksiin saatiin käväisemään varsinainen yllätysvierailija, joka osoittautui kuuluisammaksikin Yeohin ihailijaksi. Eräänä päivänä siis vähän varoittamatta Oliver Stone saapui suurella limusiinilla tapaamaan ihailemaansa toimintatähteä, mikä oli ainakin tuolloin jokseenkin epätavallinen näky pienessä kiinalaisessa kylässä.

Logan katsoo myös, että sekä Yeoh että Yen ovat jääneet näyttelytaidoiltaan vähemmän hyödynnetyiksi ja erityisesti jälkimmäisen suhteen tämä pitää paikkansa. Suuri osa Yenin rooleista on sitä luokkaa, että hänet kutsutaan paikalle esittämään suoraviivaista kamppailumestaria. Monesti nämä Donnien esittämät herrat ovat vielä varsin vakavia ja kovapintaisia, mutta Wing Chun antoi mahdollisuuden leikkisämmän ja huvittelevamman tyypin esittämiseen. Yenin tuntevana Logan on sitä mieltä, että tämä vitsailevampi sekä huolettomampi hahmo vastaa enemmän tosielämän Donnieta kuin otsaryppyiset kivikasvot. Tästä hahmosta Logan löytää eräänlaista söpöyttäkin, kun kaveri ei ole ylivertaisten kykyjen kantaja. Yeohin ja Donnien varhaisempi yhteinen elokuva Butterfly and Sword kelpaa myös suositeltavaksi.

Hieman Yenin taustoistakin kerrotaan, eli tämä varttui Bostonissa. Vanhemmista äiti oli taitava taistelulajeissa, isä taas kyvykkäämpi muusikkona. Nuori Donnie oli myös taitava pianisti ja opiskeli jonkin aikaa musiikkiakin. Boston-vuodet eivät pelkkää pianonsoittoa olleet, vaan kaveri vähän villiksikin harhautui. Sitten tuli aika muutella Pekingiin ja vähitellen Donnie tuli oikeiden ihmisten tietoon taitavana taistelijana sekä hyvän fysiikan omaavana tyyppinä. Elokuvaura lähti liikkeelle stuntpuolella Woo-Ping Yuenin ohjauksessa The Miracle Fighters. Loganin mukaan Yen tekee siinä suunnilleen kaikki hyppypotkut. Pari vuotta myöhemmin olikin jo aika pääosalle saman ohjaajan elokuvassa Drunken Tai Chi. Kyseinen teos ei menestynyt niin hyvin kuin olisi voinut, koska silloinen kungfu-komediavillitys oli jo kääntynyt laskusuuntaan. Vuoden 1985 Mismatched Couples ei sekään suurempi taloudellinen menestys ollut. Ohjaaja itse esitti yhden pääosan ja tämän oudohkon kungfulla maustetun romanttisen tanssikomedian jälkeen Yen jo palasikin Bostoniin.

Yeohin tapaan vetäytyminen Hongkongin elokuvateollisuudesta ei onneksi muutamaa vuotta mittavammaksi venähtänyt, vaan Yen tuli takaisin tekemään pari televisiosarjaa ja niiden jälkeen tuli uusi elokuvatarjous Woo-Pingilta. Kovaotteinen poliisitoiminta Tiger Cage ilmestyikin jo vuonna 1988 ja tämä vähän Jackie Chanin Police Story -elokuvan jäljillä tepastellut tapaus menestyikin aiempia kokeiluja paremmin. Sitten saatiin tuotantoon In the Line of Duty IV ja Tiger Cage II. Suunnitelmissa oli myös tehdä jatkoa Brandon Leen tähdittämälle elokuvalle Legacy of Rage, mutta tämä jäi sattuneista syistä lopulta tekemättä. Kun Tiger Cage II valmistui, niin Donnien ja tuotantoyhtiön välit viilenivät ja Yen tekikin vähäisempiä rooleja. Vuoden 1993 Iron Monkey tarjosi jälleen tilaisuutta suurempaan menestykseen Woo-Pingin kanssa. Tosin Hongkongissa suosio ei erityisen mahtava ollut, vaan Iron Monkey pärjäili paremmin länsimarkkinoilla. Menneille vuosisadoille sijoittuvat tarinat pakottivat näyttelijät usein muuttamaan kampaustaan radikaalisti, mutta Wing Chun ei enää motivoinut Donnieta parturoimaan päätään sileäksi, niinpä hänellä nähdään kohtauksesta toisenlaiseen jonkinlainen hattu.

Näillä vaiheilla Donnie alkoi tympiintymään pahisrooleihin ja muutenkin tietynlaisiin osiin. Sen seurauksena hän hylkäsikin tarjoukset elokuvista Drunken Master II ja Tai Chi Master. Sankariroolit ja/tai toimintaohjaajan hommat kiinnostivat enenevissä määrin. Wing Chun antoi tavallaan mahdollisuuden toteuttaa vähän kumpaistakin kaipausta. Tässä elokuvassa Donnie pääsi eniten toimintaohjaajana hääräilemään tulisessa yötappelussa, johon hän sai melko vapaat kädet. Donnie todistikin olevansa nopea ja tehokas, sillä yhdeksän päivää oli tuolloin melko vähän noinkin laajan ja öiseen aikaan tapahtuvan taistelun taltioimisessa. Logan tosin arvelee, että kiire kävi päälle, koska kuvissa taivas välillä huomattavastikin vaalenee. Kaikkiaan kyseessä oli varsin hankala jakso tulen, pimeyden ja hevostenkin takia, eikä Woo-Ping paljoakaan antanut apuja toteutukseen. Myöhemmin kyllä kehui Yenin ripeyttä ja arveli, että itse olisi käyttänyt saman saavuttamiseen varmaan pari viikkoa. Onnistumisesta huolimatta tämä jakso saattoi kuitenkin olla kohtalokas niitti Donnien ja Woo-Pingin yhteistyölle. Yuenin-klaani oli näitä elokuvia työstämässä ja porukasta nousi sellaista näkemystä, että Donnien olisi syytä pitää itsensä kameran edessä, eikä tunkea muiden hommia hääräilemään. Logan ei sen tarkemmin osaa tai tahdo valotella, millainen välirikko saatiin aikaan, mutta pitkälti omille teilleen aiemmin tiiviisti yhteistyötä tehneet herrat talsivat. Kuittaapa homman siten, että episodi todistelee vanhasta sananlaskusta, eli ei ole hyvä laittaa kahta tiikeriä samalle vuorelle. Yenin pitkään tuntenut Logan sanoo, ettei Donnie muutenkaan ole erinomaisista sosiaalisista taidoistaan tunnettu, vaan turhautuu helpohkosti muihin, jos nämä eivät pysy kyydissä.

Mitä tulee Donnien tapaan tehdä toimintaa, niin usein häntä syytellään kamerakikoista, joiden tarkoituksena on laittaa ripeyttä liikehdintään. Bey puolustelee pikkuisen kaveriaan kertoen Donnien olevan liikkeissään todellisuudessakin erittäin vikkelä. Rooli tässä elokuvassa ei aikoinaan ollut Donnielle erityisen mielekäs tai haastavakaan, mutta yhtenä porkkanana tosiaan toimi mahdollisuus toteuttaa ideoitaan kameran takanakin. Mainitut erimielisyydet toki torpedoivat pitkälti näitä haaveita. Seuraavina vuosina Yen kokeili ohjaajan hommiakin projekteissa Legend of the Wolf ja Ballistic Kiss. Nämä kuitenkin olivat hyvin pienen budjetin elokuvia ja jäivät kohtalaisen vähäiselle huomiolle. Logan naureskelee, että jopa niin pienen budjetin, ettei saanut jälkimmäisen kirjoittamisesta kolikkoakaan. 1990-luvun lopulla Donnie suuntaili jälleen Yhdysvaltoihin. Highlander: Endgame tarjosi sivuosan, mutta myös roolin toimintakohtausten toteuttajana. 2002 teattereihin ilmestyi Hero, jossa Donnie pääsi vääntämään Jet Lin kanssa ja näin Loganin mielestä laittaa elokuvan huippukohdan jo alkuvaiheille. Seuraavana vuonna Yen kokeili nujakoida Jackie Chanin kanssa, kun Shanghai Knights saatiin levitykseen. Samaisen vuoden Twins Effect taas toi Yenille palkinnon toimintakoreografiasta.

Muista näyttelijöistä Logan ottaa lyhyeen tutkailuun Norman Chun, joka aloitteli 1970-luvulla Shaw Brothersin tuotannoissa. Muutamana esimerkkinä miehen esiintymisistä mainitaan Killer Clans, Clans of Intrigue ja The Magic Blade. Kaikki kolme elokuvaa ovat Yuen Chorin ohjaamia. Chu ei kuitenkaan missään vaiheessa noussut Shaw Brothersin ykkösnimien joukkoon ja vaihtoikin monen muun näyttelijän tapaan nousussa olevan Golden Harvestin leipiin. Siltä aikajaksolta Logan nostaa yhdeksi Chun huippuhetkeksi elokuvan Duel to the Death ja samalla suosittelee Chun tähdittämää Daniel Leen debyyttiohjausta What Price Survival. Myöhempinä vuosina Normanista tuli vähäksi aikaa suosittu laulaja Thaimaassa. Pitkällä urallaan tämä on sopinut hyvin sekä sankarien että pahistenkin rooleihin. Toisena Shaw Brothers -veteraanina esille nousee Pei-Pei Cheng, joka loppupuolella esiintyy Yeohin hahmon opettajana. Nämä kohtaukset olivat sellaisia, että Yeohin tilalla nähdään jonkun muun selkää, sillä tähti itse oli loukkaantumisesta toipumassa. Cheng jäi myös aikoinaan sivuun elokuvateollisuudesta, mutta Michellen tapaan teki paluun. Se ei tosin ollut heti alkuunsa erityisen menestyksekäs, mutta muutaman vuoden jälkeen alkoi niitä paremmin pärjääviä elokuviakin ilmestymään: Painted Faces, Flirting Scholar, aiemmin mainittu Crouching Tiger Hidden Dragon ja Naked Weapon. Hieman kyseenalaista mestaria esittävä Waise Lee ei todellisen elämän puolella juurikaan kamppailutaitoja omannut, mutta onpa silti useampaankin kertaan kykenevinä taistelijoina valkokankailla vilahdellut. Hän on kuitenkin yleisesti tunnetumpi vähän vakavammista osistaan.

1990-luvun puolivälin aikoihin ohjaaja Woo-Ping taas oli kiinnostunut taiteellisten vapauksiensa lisäämisestä ja pyrki pitkälti rahoittamaan teoksiaan oman yhtiönsä kautta. Tämä johti samalla pieneneviin budjetteihin, eikä visuaalinen puoli vaikuta aivan yhtä viimeistellyltä, jos vaikka vertailuun ottaa samaisen herran jo mainitut elokuvat Iron Monkey ja Tai Chi Master. Loganin oma mielipide on, että Woo-ping tekee parempaa jälkeä silloin, kun erilaisia rajoituksia on olemassa tai tehdessään toimintakohtauksia muille ohjaajille. Hänen tunnetuimmat saavutuksensa ovatkin pitkälti muiden alaisuudessa tehtyjä. Logan ei pidä Woo-Pingia minään erityisenä taistelumestarina, mutta kehuu kuitenkin hänen kykyjään ja visuaalista silmäänsä, mitä tulee eri taistelutyylien esittelemiseen elokuvissa ja vieläpä viihdyttävällä tavalla. Ilmeisesti tällä onkin halua mahdollisuuksien mukaan eri tyylien piirteitä tuoda teoksissaan yleisöjen ihmeteltäviksi.

Taisteluista tofulautasen äärellä käyty pieni oppitunti esittelee ansiokkaasti nimikkolajin käsitekniikkaa, mutta potkuja on sinne sekaan laitettu epäilemättä näyttävyyden takia. Tässäkin kohtauksessa havaittava "puuterin" pöllyäminen oli 1970-luvulla alkunsa saanut kikka, jolla ei juuri muuta tarkoitusta ole kuin painottaa iskujen voimakkuutta. 1990-luvun puoliväliin tultaessa oli jo niin paljon kungfu-elokuvia yleisöjen eteen ilmestynyt, että aiheutti jo enemmän päänvaivaa pitää jutut tuoreina ja saada jotakin uusia jippoja matkaan. Taisteluihin liittyen Logan mainitsee, että sekä Yeoh että Yen osasivat tehdä erittäin kuvaukselliset poseeraukset liikesarjojensa perään, mikä taas auttaa siinäkin, että katsoja helpommin uskoo heidän olevan tällaisiin tekoihin kykeneväisiä. Siinäkin tapauksessa, että jotkut kohtaukset vaatisivatkin syystä tai toisesta sijaisapua tähdille. Beyn mukaan juuri kukaan ei Hongkong-tuotannoissa välttynyt siltä, että sijaisnäyttelijät olisivat joitakin hetkiä hoitaneet. Se kuului pelin henkeen ja vaikka usein näkee tai kuulee väitteitä, että esimerkiksi Jackie Chan tekee kaikki temppunsa itse, niin asia ei aivan näin yksioikoinen olekaan. Vakuutuksista ja muista seikoista johtuen käytännössä jokaiselle toimintanäyttelijälle on tullut vastaan tilanteita, että stuntmies on astunut jonkin tempun tekemään, tahtoi näyttelijä tällaista vaihtoa tai ei.

Wing Chun ei vierittele lopputaistelujaan aivan peruskaavojen mukaan, vaan siinä ennen ihan viimeistä rutistusta yllytään hassuttelemaan ja tarinakin jokseenkin tarpeettomasti stoppaillaan. Mitä matsiin tulee, niin Wing Chun ei kärsi tappiota pahikselle, eikä näin ole oikein tarvetta viimeiselle tiukalle treenijaksollekaan. Ennen lopullista kohtaamista pitää kuitenkin ymmärtää jotakin yksinkertaista, mutta olennaista. Noihin aikoihin lopputaisteluja vielä venyteltiin mittavammiksi, mikä alkoi jo vuosikymmen myöhemmin olla kohtalaisen harvinaista. Osittain tämä johtuu uuden polven esiintyjien taitotason laskusta. Wing Chun pitää kevyen henkensä loppuun saakka, eikä viimeisessä mätkinnässäkään kukaan kuole. Lopetus on ennemmin kepeä ja hauska, eikä tässä selvästikään ole tahdottu väkivaltaa ja kostoa painotella, vaan muita juttuja korostellaan. Sen verran suunnitelmia muuteltiin, että Donnien ja vartijoiden tappelu muurin ulkopuolella jätettiin toteutumatta. Ilmeisesti tuossa vaiheessa Donnien ja Yuen-klaanin sukset olivat jo menneet siinä määrin ristiin, ettei Yenilla enää ollut mielenkiintoa kyseistä kohtausta toteuttaa.

Elokuva ei ollut Loganin mukaan mikään suurempi menestys ilmestyessään. Osittain syy saattoi olla siinä, ettei kumpikaan Yeoh tai Yen ollut noihin aikoihin niin kova tähti, että olisi osaltaan isompia yleisöjä vetänyt teattereihin. Toisaalta tuolloin elettiin silloisen kungfu-komedioiden aallon suosion laskupuolta ja tavallaan mainittu Drunken Master II laittoi hetkellisen lopun tämän sarjan suuremmille tuotoksille. Kiinassa kuvaaminen antoi tekijöille paremmat mahdollisuudet esitellä laajempia näkymiä. Niitä kyllä pyrittiinkin hyödyntämään ja tämä tuli samalla halvemmaksikin kuin kaupungissa kuvaaminen. Wing Chunin filosofiaa yritettiin mahdollisuuksien mukaan laittaa sekaan, joten vähän niitä ajatuksia ja periaatteita käytännön huiskimisen takana saadaan taistelujen suvantohetkillä lyhyesti selitettyä.

Loganin hyvinkin kiinnostavan sekä viihdyttävänkin juttukoosteen jälkeen kuunnellaan noin 15 minuuttia, mitä Donniella olisi höpöteltävänään. Kyseinen haastattelu ei pelkästään tähän elokuvaan liity, mutta tulee siitäkin tarinaa. Ennen kuvausten aloittamista Yen pohti yhdessä Woo-Pingin kanssa, mihin suuntaan elokuvaa lähdettäisiin viemään. Donnie oli sillä kannalla, että se pitäisi perustaa jämäkämmin Wing Chunin filosofian ja tekniikoiden ympärille. Esimerkkinä toivomastaan suunnasta Donnie mainitsee Sammo Hungin loistavan elokuvan The Prodigal Son 1980-luvun alusta. Se on yksi hänen suosikeistaan ja samalla malliesimerkki siitä, miten olisi hyvä esitellä kamppailulajia elokuvassa. Ohjaaja tahtoi kuitenkin keskittyä enemmän hahmoon kuin yksityiskohtaiseen tekniikoiden esittelyyn. Yen mainitsee, että Yeohille hankittiin toki opettaja, mutta hänen silmiinsä lopputuloksessa ei paljoakaan klassista Wing Chunia ole nähtävissä ja siihen hän myöntääkin pettyneensä.

Elokuvan päätähtenä viuhtova Yeoh saa Donnielta runsaat kehut sekä ihmisenä että näyttelijänä. Mainitseepa hän tunteneensa Michellen jo pitkään ennen yhteisiä elokuviakin, sillä harjoittelivat aikoinaan samalla kuntosalilla. Donnien mielestä heitä yhdistää länsimaisempi ajattelutapa, kun kumpainenkin ulkomailla varttui. Kuvauksissa ja muuallakin he sitten keskenään englanniksi keskustelivat ja yleisesti tulivat hyvin toimeen. Ensimmäinen yhteinen elokuva oli Butterfly and Sword. Siitä Yenille on parhaiten jäänyt mieleen loppukohtaus jäätävässä vedessä. Mitään erityisen lämpöisiä muistoja kovin kylmät talviset kuvaukset vesialtaassa eivät pintaan tuo. Samassa yhteydessä Yen tunnustaa vajavaiset uimataitonsa ja kertoo antaneensa Michellen hommaksi henkensä pelastamisen, jos tilanne sellaiseksi olisi lipsahtanut. Yeohin balettitaustakin tulee mukaan juttuihin ja Yen onkin sillä kannalla, että Michellellä on paljon enemmän fyysisiä valmiuksia kuin monilla muilla näyttelijöillä. Jopa siinä määrin, että hyvin harvoin vastaavia kykyjä tulee vastaan. Donnie osaa arvostaa ystävänsä ja kollegansa periksiantamatonta asennetta erittäin paljon. Tahdollaan ja vahvalla sydämellään sekä sinnikkyydellään Yeoh inspiroi muitakin, mutta on samaan aikaan herkkä sekä tunteellinenkin. Yhteisiä kuvaushetkiä Yen muistelee rennoiksi sekä hauskoiksi.

Liekehtivää yötaistelua kuvatessa Woo-Ping oli kiireisenä samaan aikaan tuotannossa olleen elokuvansa Tai Chi Master kuvauksissa, joten tämä taisto jäi Yenin vastuulle. Ohjeistuskin jäi vähän hämäräksi, sillä käsikirjoituksesta ei apua irronnut ja Woo-Ping ympäripyöreästi totesi tahtovansa suuren ja näyttävän öisen kamppailun. Hieman huteria ohjeita suuremmaksi pulmaksi nousi se, ettei Yeoh päässyt osallistumaan, sillä tämä oli tietenkin toisen elokuvan kuvauksissa. Yenista tuntui muutenkin järjettömältä lähteä kuvaamaan komean vuoren eteen yöllä ja heittää hienot maisemat hukkaan. Hevososuus hankaloitti hommaa entisestään ja avuksi palkatut expertitkään eivät enää kameran edessä toivotulla tavalla loistaneet. Liekkiä sitten riittikin, mutta tuli oli vähemmän hallittua kuin vaikka Hollywood-tuotannoissa. Virittely ja sytyttely oli hidasta ja vaivalloista. Melkoisen nopeasti savuakin kertyi niin paljon, ettei enää nähnyt mitään. Vaikeimmin kierrettävä ongelma kuitenkin oli Yeohin poissaolo ja vaatikin kohtalaisesti kekseliäisyyttä. Donnie vietti kohtauksen ohjaajana yhdeksän vuorokautta, jonka jälkeen Woo-Ping ja Yeoh tulivat viimeistelemään tietyt lähikuvat kolmessa päivässä. Muuten Yen muistelee kuvausten rullailleen suhteellisen sujuvasti.

Toisessa haastattelupätkässä Norman Chu (Siu-Keung Tsui) pääsee muistelemaan uraansa 18 minuutin ajaksi. Alkuperäinen uravalinta oli hieman erilainen, sillä hän työskenteli osakepörssissä kirjanpitäjänä, mutta numerot alkoivat tympiä ja näyttely kiinnostaa. Shaw Brothers erään toisen yhtiön kanssa käynnisteli 1970-luvun alkupuolella kursseja aloitteleville näyttelijöille ja Norman pääsi testin jälkeen mukaan. Palkkakin oli tyydyttävä, vaikkakaan ei toki tärkein innostaja ammatin vaihtamisessa. Ensimmäisten kolmen vuoden ajan vuorosanat olivat olemattomissa ja eräänlaisena harjoittelijana hän hääri pienissä taustaosissa. Välillä kävi kameran edessä kuolemassa ja se oli sitten siinä.

Näiden kolmen vuoden jälkeen Chun kyvyt herättivät Chia-Liang Liun huomion. Chu kertoilee olleensa urheilullinen kaveri jo silloinkin, kun pääsi Liun elokuviin. Vuoden 1978 Shaolin Mantis oli Chun ensimmäinen isompi esiintyminen Liun ohjauksessa ja siitä hän mainitsee, ettei sijaisnäyttelijää tarvittu lainkaan. Tavallaan tämä teki ohjaajaan vaikutuksen ja samalla sinetöi Chun aseman yhtenä jäsenenä Liun ydinporukassa. Liu alkoi kouluttaa Chuta, joka kiertelemättä myöntääkin oppineensa suunnilleen kaikki taistelutaitonsa tältä. Haastatteluhetkellä 52-vuotias Chu hehkuttelee tosin olevansa edelleenkin niin erinomaisessa kunnossa, että kaikenlaiset toimintaroolit hoituvat ilman sijaisapua. Sen salaisuus on ahkera liikkuminen ja yleensä yhdestä kolmeen tuntiin liikenee aikaa treenailuun työpäivinäkin. Vaihtelevia ohjelmia hän pyrkii tekemään ja kehoaan monin tavoin harjoittamaan. Kuntosaleista ei Chu juurikaan tykkää, vaan on hankkinut vaadittavat välineen kotiinsa.

Wing Chun oli hahmona Chulle etukäteenkin jossakin määrin tuttu, mutta elokuva, jota lähdettiin työstämään, ei taas omia käsityksiä niinkään vastannut. Yleisesti Chu ajattelee, että fiktiivisen hahmon esittäminen on helpompaa, jolloin yleisö ei tuo mukanaan niin vahvoja ennakkonäkemyksiä. Tätä elokuvaversiota alettiin tekemään toimintakomediana, mikä Normanin mielestä on haastavampaa kuin suoraviivaisempi toiminta. Hän on myös sillä linjalla, että melkein kaikki muutettiin paitsi nimi, jos alkuperäiseen legendaan vertaillaan. Klassinen taistelutyylikin pitkälti korvautui Woo-Pingin elokuvatappelulla. Kolmisen kuukautta kestäneet kuvaukset hoidettiin Pekingin studioilla ja kaupungin lähiseuduilla. Ne osuivat talviaikaan, mikä vaikeutti näyttelijöidenkin hommia. Tietynlainen kankeus vaivasi ja rajoitti liikkeitä. Muista haasteista Chu muistaa vaijerien varassa hoidetun keihästappelun. Huojumiset piti pyrkiä karsimaan pois, eikä välillä päivässä montaakaan käyttökelpoista ottoa saatu. Woo-Ping oli kuitenkin erittäin kärsivällinen. Kahdenkeskiseen lopputaisteluun käytettiin 15-16 kuvauspäivää, eikä siinä hirveästi osumisia varottu. Michellekin oli lopulta melkoisen mustelmainen, muttei näistä enempiä välittänyt ja valittanut, kunhan yritti välillä lisätä pehmusteita asuunsa.

Chu mainitsee, ettei Yeoh ollut ratsastanut paljoakaan ennen ja loukkasikin itseään, mikä vaati noin viikon toipumisen. Toinen tähti, eli Donnie Yen elelee muistikuvissa kohtalaisen itsepäisenä tapauksena, joka ei lainkaan helposti omista ideoistaan tahtonut luopua. Chu toteaakin Donnien kinastelleen Woo-Pingin kanssa muutamaan otteeseen. Woo-Ping taas muistuu mieleen melkoisen vaateliaana ohjaajana, joka oli valmis uusimaan ja uusimaan ottoja, kunnes kamera taltioi hetket haluttuina. Moni muu olisi ollut jo paljon varhaisemmin valmis muuttamaan kohtaukset helpommin hoidettaviksi, mutta Yuen oli hieman toisenlainen kaveri siinä mielessä. Chu näkeekin Woo-Pingin monen osa-alueen huipputekijänä ja pitää tämän menestystä täysin ansaittuna. Vaikka tyyppi osaa olla kova ja vaativa, niin silti kohtelee näyttelijöitään hyvin.

Sellaista höpötystä näistä lisukkeista tälle kerralla kasaan kertyi. Jos elokuva sattuu enemmän kiinnostamaan, niin suosittelen toki omakohtaisesti nämäkin bonukset käymään läpi, sillä tässä tosiaan vain pieni osa niitä minua kiinnostavia turhan tiedon kimpaleita.

Wing Chun

Michelle Yeohin huimasta hutkinnasta hehkuttelin ja höpöttelin heinäkuun lopulla, kun tuli vilkaistua Yeohin alkupään töihin lukeutuva Magnificent Warriors. Wing Chun ilmestyi seitsemän vuotta myöhemmin ja näiden kahden välissä Michelle ehti jo kerran vetäytyä valkokankailta varhaiseläkkeelle. Moni toimintaelokuvia arvostava toki on erinomaisen iloinen siitä, ettei tämä päätös pitänyt kuin muutaman vuoden, joiden jälkeen paluun aika koitti ja rauhalliset vuodet olivat ladanneet Yeohin täyteen halua näyttää, mihin pystytään. Wing Chun on entuudestaan tuttu, joten tietää, ettei luvassa ole lainkaan yhtä hurjaksi yltyvää rankaisua, vaan sävy on kevyempi ja leikkisämpikin. Vauhdikasta, innostavaa ja kaunistakin akrobatiaa toki löytyy niinkin runsaasti, ettei tylsistymään pääse. Sitä on varmistelemassa ohjaajana toimiva Woo-Ping Yuen, joka oman alansa ehdottomiin huippuihin lukeutuu. Tässäpä vähän tarinaa siitä, millaista viihteellistä versiota Yuen, Yeoh ja Donnie Yen saavat aikaiseksi nimikkohahmosta ja tämän kehittämästä taistelulajista.

Linnut eivät pitkään ehdi livertelemään, kun laitetaankin jo vauhtia päälle. Alkutekstijakso saattaa kirmata hetken ja parikin asioiden edelle, mutta täällä käynnistellään maltillisemmin. Yim Wing Chun (Michelle Yeoh) on tavallista arkipäivää viettämässä pienessä ravintolassa tätinsä Fongin (King-Tan Yuen) kanssa. Jälkimmäinen pelipöydässä aikaansa kuluttelee ja lähistöllä liikkuvat pahat kielet tietävät tiedotella, että tässä tapauksessa liiallinen fermentoitujen tofutuotteiden ahmiminen lapsuudessa on kostautunut poikkeuksellisen pahanhajuisena hönkäilynä. Siinä sitä pienille pilteille varoittavaa tarinaa soijaruokien kataluudesta. No, paikalle ilmaantuu Wing Chunia kovasti ihaileva jonkinlaiseksi taistelumestariksi itsensä mieltävä Wong (Waise Lee) ja hänellä vallan ovela suunnitelma on kehitteillä.

Pulma on sellainen, että pientä kylää kiusaa säännöllisesti lähistölle linnoittautuneiden ryöstelijöiden riehakas joukkio. Kyläläiset ovat järjestämässä piakkoin jokavuotisia juhlallisuuksia ja onkin enemmän kuin todennäköistä, että ilonpilaajat paikalle pyrkivät riehumaan. Wong tahtoisikin, että Wing Chun vastaisi tilaisuuden turvallisuudesta, mutta rahojensa perään tarkasti tiiraava tyyppi ei tahdo vartiointihommista mitään maksaa. Siinä hän apurilleen naureskelee, että jospa ketkuilisi itsensä naimisiin Wingin kanssa, niin voisi tämän pyytää vahtiin ruokapalkalla. Ensivaikutelma onkin vahvasti siihen suuntaan, että vallan välkkyjä velikultasia nämä heppuset ovat. Paljoakaan ei tee mieli vetoa lyödä neronleimauksen toteutumisen puolestakaan...

Kauempaa alkaa lähestyä kavioiden kopseelta kuulostava äännähtely ja pelätyt rosvothan siellä ovat liikkeellä. Wong yrittää sankarina esiintyä ja yllyttää Wingin rinnalleen taistelemaan. Vastapuoli taas tahtoisi käydä keskustelua vaurauden uusjaosta, eikä heitä juurikaan miellytä Wongin jäykkä asenne näihin neuvotteluihin. Jos ei taskuja käskystä tyhjätä, niin sitten päähän poksautetaan, siinä ne ehdot tiivistetysti. Wong joutuukin kohtalaiseen kuritukseen, mutta saapi muutaman mustelman hinnalla odotetun apurin taustalle hääräilemään. Kyseinen koitos jää lyhyeksi, mutta laittaa lisää intoa häähaaveille, vaikkakin apuri mietiskelee, että niinkin tappelutaitoisesta naisesta saattaisi olla enemmänkin harmia.

Yhteisön yhteisiä juhlallisuuksia viettämään keräännytään ja paikaksi valikoituu luontevasti jokiranta, sillä olisi ajatuksena kiitoksia sekä ylistyksiä vesistön jumalalle huikkailla. Wing Chun tapaa isäänsä ja kinastelua siitäkin seuraa, kun seurassa pyörivä täti pääsee jälleen vauhtiin. Sisaren avioliittoaikeista jutellaan ja sen sellaista, mutta pian jokea pitkin meloo Yim Neung (Catherine Yan Hung). Kaukaisemmilta seuduilta hän on kotoisin ja vieläpä pahassa pinteessä. Samassa veneessä makaa aviomies vaikeasti sairaana ja Yim on tullut hakemaan joen jumalan siunaamaa parantavaa vettä. Pulmana on, että sitäpä ei tahdota ulkopuolisille suoda ja vieraat tylysti toivotellaan muualle kuolemaan.

Kutsumattomina vieraina näihin kemuihin saapuu aiemmin esittäytynyt ryöväriryhmäkin. Yleisen hulinan lisäksi nämä ottavat hommakseen kaapata Yimin. Halukkaita auttajia ei ainakaan heti ole riveistä esiin astumassa. Kylän miehet tahtovat kieltää Wing Chunia sekaantumasta tilanteeseen, ettei heidän taas kerran tarvitsisi noloina seurata vierestä. No, herrat saavat itsestään repäistyä sen verran rohkeutta, että uskaltautuvat sieppauksen väliin. Valitettavasti yritys ei ole riittävä, vaan pakkohan Winginkin on mukaan hypähtää potkimaan. Päivän pelastajana on siis taas kerran tuttu naama ja siinä pakoon pötkivät pahikset vielä hiukkasen hölmösti perään uhittelevat ennen maisemista poistumistaan. Kyläläiset pääsevät palaamaan juhlallisuuksiensa pariin ja seuraavana päivänä olisi tosiaan lisää aihetta riemuun sisaren mennessä naimisiin. Tädillä tosin tekee kovin tiukkaa pitää ilkeähköä kieltään kurissa. Wong taas jatkaa suunnitelmiaan Wingin suhteen.

Täpärästi pelastuneen Yimin koettelemukset eivät ole läheskään ohi, vaan eipä pitkää aikaa kulu, kun sairas aviomies henkensä heittää. Nuoren perheen rahat ovat lopahtaneet parannuskeinojen perässä matkatessa, joten hautauskuluihin ei enää varallisuutta riitä. Toisen ahdingolle kyllä halukkaita hyväksikäyttäjiä nopeasti löytyy ja moni miekkonen vallan innokkaasti olisi Yimin alehintaan ostamassa. Onneksi niitä hyväntekijöitäkin taitaa löytyä ja Wingin avustuksella hetkeä myöhemmin velat on kuitattu ja lupaileepa tämä vielä uudelle ystävälleen tilapäisen majoituksenkin. Samalla täti iskee silmänsä suureen setelinippuun, eli olisikohan tässä ahneelle mielellekin jotakin saavutettavissa...?

Rosvolinnakkeessa taas raikaavat ylistykset paikan pomolle ja uutta verta olisi halukkaana riveihin liittymään. Ensin pitää tietysti henkensä uhalla kirmata nuolikujan läpi ja pari muutakin koitosta hoitaa. Roistolordi haikailee edelleen Yimin perään, kun tämä niin täpärästi sieppaamatta jäi. Vaikuttaa siltä, että tästä on muodostumassa vähintään pienoinen pakkomielle, joka kiepsautetaan tärkeysjärjestyksessä listan kärkeen. Samalla toki täytyisi tietysti kostaa Wingille, joka ilkeästi meni ylivoimaista joukkoa nöyryyttämään. Eli eli, tapetaan siis Wing ja siepataan Yim, niin saadaan kunniaa palauteltua ja jonkinlaista vinksahtanutta oikeutta toteuteltua. Onneksi tämä on huomattavasti helpommin huudeltu kuin toteutettu.

Tädin liikevaistot kertovat, että vieraasta saataisiin aivan loistava tofumannekiini hänen ja Wingin ravintolaan, eivätkä nämä arvailut lainkaan pieleen menekään. Wong yrittää hivutella itseään vähitellen Wingin lähelle, muttei tämä projekti oikein onnistumiseen ole sinkoutumassa. Kylän kaduille saapuu käpsyttelemään myös pitkään poissa ollut Leung Pok To (Donnie Yen). Hänellä taas on yhteistä historiaa Wingin kanssa, sillä lapsuusvuosina nämä kaksi olivat erittäin hyviä ystäviä. Vuodet ovat kuitenkin vierineet ja muistikuvia pahasti haalistaneet, mutta taitaapa Leung olla siinä uskossa, että erillään vietetyistä ajoista huolimatta olisi mahdollisuuksia kuumempaankin kipinöintiin. Saa sitten nähdä, miten Wing näihin suunnitelmiin suhtautuu ja aikooko Wong hyvällä mielellä sivusta seurailla kilpakosijansa hääräilyä. Sekaan soppaan lisää sotkeentuvia suhteita, pahasti pehmeneviä päitä ja kovasta kostosta haaveilevia hulttioita, niin kaipa siitä jotakin kivaa aikaan saadaan...

Jos joku elokuvasta potentiaalisesti kiinnostunut sattuisi omaamaan käsityksen, että katseltavaksi on tekaistu asiallinen ja kattava henkilökuva Wing Chunin elämästä, niin näin ei todellakaan ole. Eihän tässä aikaakaan ehdi kulumaan kuin enintään jokunen viikko ja lisäksi tarkoituksenakaan ei ilmeisesti ole ollut lähteä paremmin perehtymään Wing Chunin eri vaiheisiin. Lyhyttä takaumaa toki nähdään, mutta silläkin on lähinnä tarinan tunnekohdille merkitystä, eikä niinkään mitään suurempaa arvoa noin asiasisällöltään. Vähän vaikea on ottaa kantaa siihen, onko näillä sattumuksilla mitään varsinaista todellisuuspohjaa nimien ja löyhien sattumusten lisäksi. Jos pitäisi veikkailla, niin luulisin, ettei tekijöitä ole innostanut enempiä lähteä tarkkaan henkilöhistoriasta annostelemaan. Missään tapauksessa en lähtisi elokuvaa suosittelemaan, jos toivomuksena olisi hahmosta ja tämän tekemisistä enemmän ja tarkemmin tiedotteleva elokuva. Woo-Pingin ja kavereiden tähtäimenä on ollut viihdyttävä ja komediallinen toimintaseikkailu ja siinä karsinassa Wing Chun onkin jo varsin kehuttava epeli elokuvaksi.

Jos on enemmän henkilöstä kiinnostunut, niin voi vaikka Wikipedian artikkelin kautta klikkailla itsensä vauhtiin:

"Yim Wing Chun (simplified Chinese: ???; traditional Chinese: ???; pinyin: Yányongchun) is a Chinese legendary character, often cited in Wing Chun legends as the first master of the martial art bearing her name. Wing Chun, though a person's name in Chinese language, translates literally to "spring chant" or "forever spring", or may be substituted with the character for "eternal springtime".[1]"

"Yim Wing Chun later married Leung Bok-chau, a salt merchant, who named the art "Wing Chun Kuen" (Wing Chun Fist) after her.[2][4] Lee (1972) attributes significant development of the art to Yim Wing Chun, crediting her with the invention of the Chi Sao (sticking hands) exercise.[5] From there, the art passed through several men's hands before coming to Yip Man.[3] 

The movie Wing Chun (1994) loosely portrays Yim Wing Chun's life within the action film genre, with Michelle Yeoh portraying the central character. A more recent movie, Kung Fu Wing Chun (2010), Yim Wing Chun was portrayed by Bai Jing and Leung Bok-chau was portrayed by Yu Shaoqun. Meng and Rudnicki (2006) have written a critical analysis of the legend surrounding Yim Wing Chun.[6]"

Näistäkin toki voinee päätellä, että pikkuisen on lähdetty viihteellistämään menoa, enkä tahdo sitä pahalla katsoa. Muutenkin voisi olla kohtalaisen haastava homma tai jopa mahdotonkin tehtävä lähteä tekemään yksityiskohdiltaan tarkkaa tarinaa, koska paljon tuntuu jääneen menneiden vuosisatojen hämäriin tai paisuneen vähemmän todellisiksi legendoiksi, joista liikkuu useampaa erilaista tulkintaa tai näkemystä. Joka tapauksessa Woo-Ping on tahtonut historiallisen tarkkuuden sijaan panostella muihin osastoihin ja tahtoisin olla taipuvainen toteamaan sen ihan fiksuksi valinnaksi.

Samansuuntaisilla selitteleväisillä linjoilla voisi liikkua, kun lähtee pohtimaan nimikkotaistelulajin esittämistä elokuvassa. Suunnilleen täytenä amatöörinä olisi kohtalaisen turhaa toimintaa yrittää lähteä yksityiskohtaisesti iskuja ja potkuja ruotimaan, eli jätetäänpä tällainen harrastelu väliin. Kuitenkin harjaantumattomankin silmäparin on helppo poimia sellaisia kohtia, joissa pomput hiukkasen lennokkaammaksikin liitelyksi karkailevat tai muuten otetaan vapauksia, jotta saadaan sankarit paremmilta näyttämään ja toimintaan lisää kierroksia. Samaan sävyyn voisi varoitella kuin henkilöhistorioiden suhteen, eli jos joku toivoo yksityiskohtaista selvitystä siitä, miten tämä taistelulaji alkunsa sai ja mittavia sekä enemmän "jalat maassa"-tyyppisiä harjoittelujaksoja, niin Wing Chun on valitettavasti väärä elokuva. Omasta puolestakin treenailua olisi sopinut enemmänkin sekaan ja loppupuolelle sellaista tiukkaa viimeisten hetkien valmistautumista suorastaan kaipaileekin. Muuten en alkaisi närästelemään tai murisemaan siitä, ettei ole lähdetty opetusvideon hengessä taistelulajihistoriaa toistamaan. Wing Chunin tekniikoista, aseista ja muusta oleellisesta voinee lähteä lueskelemaan vaikka tuolta:

Wing Chun

Taistelulajin historian suhteen on tarjolla vähän vaihtelevia tarinoita, joita on summailtu hiukkasen tuonnekin:

History of Wing Chun

"Yip Man Wing Chun 

The oral history of the Yip Man branch of Wing Chun dates its creation to the reign of the Emperor Kangxi (1662–1722). After escaping the destruction of the Fujian Shaolin Monastery by Qing forces, the Abbess Ng Mui fled to the distant Daliang mountains on the border between Yunnan and Sichuan. One day, she came upon a fight between a snake and a crane (or other animal). She took the lessons she learned from observing the fight between the two animals and combined them with her own knowledge of Shaolin kung fu to create a new style. Ng Mui often bought her bean curd at the tofu shop of Yim Yee (??). Yim Yee had a daughter named Yim Wing Chun (???) whom a local warlord was trying to force into marriage. Ng Mui taught her new fighting style to Yim Wing Chun, who used it to fend off the warlord once and for all. Yim Wing Chun eventually married a man she loved, Leung Bok-Chao (???), to whom she taught the fighting techniques that Ng Mui had passed on to her. Husband and wife in turn passed the new style on to others." 

"Yiu Kai Wing Chun 

The oral history of the Yiu Kai lineage dates the creation of Wing Chun roughly a century later, to the early 19th century, and names Yim Wing Chun's father as Yim Sei (??), a disciple at the Fujian Shaolin Temple who avoids persecution by fleeing with his daughter to Guangxi. Yim Wing Chun learned the Fujian Shaolin arts from her father and, from their raw material, created a new style after being inspired by a fight between a snake and a crane. She eventually married Leung Bok-Chao (???)—a Shaolin disciple just like Yim Wing Chun's father—and taught her fighting style to her new husband. The young couple began teaching Wing Chun's fighting style to others after moving to Guangdong Province in 1815, settling in the city of Zhaoqing."

Näistä kahdesta käsillä oleva elokuvaversio tuntuu painottelevan enemmän ensimmäistä kertomusta, koska Yeohin hahmo melkoisen pitkälti toistelee jutun sotaherran kanssa avioitumisesta ja tappeluharjoituksista sen kohtalon välttääkseen. Tosin mainittu aviomies, jota Donnie Yen elokuvassa esittää, on jo varsin kyvykäs kamppailija ennen kuin pari uudelleen yhteen ennättää. No, ehkei ole kovin kannattavaa lähteä näitä enempiä vatvomaan, koska samaisessa tekstissäkin todetaan, että tarinasta liikkuu lukuisia muunnelmia. Kyseisestä artikkelista voisin tähän vielä poimia pätkän, joka liittyy olennaisesti kyseiseen taistelulajiin ja samalla elokuvamaailmaankin:

"Yip Man was the first Wing Chun master to teach the art openly in "Hong Kong" on a school fee basis. His students and their students therefore make up the majority of the practitioners of Wing Chun today (see his article for the outline of a family tree). Yip Man died in 1972. However, there is also a story that Yip Man gave money to Chan Wah Shun so that he could learn from him. Officially making Chan Wah Shun the first to teach the art openly on a school fee basis. However, Chan Wa Shun was military/ security based who was employed by Yip Man's father. 

Bruce Lee trained briefly with Yip Man but was always causing trouble and bullying other students. He later went to America to attend college and was told by Yip Man not teach non-Asian Americans. Bruce Lee disobeyed his teacher and began teaching in order to supplement his income. He was only able to teach the basic techniques since he had not advanced very far in the system. Without a complete martial art style, Bruce Lee sought teachers from non-Chinese martial arts and developed a mixed up style of martial arts that he named Jeet Kune Dao which was actually an ancient strategy found in most Chinese martial art systems. Bruce turned his back on Wing Chun and all Chinese martial arts styles. After becoming famous, he returned to Yip Man and offered him a bribe in order to learn the advanced techniques of Wing Chun, but this merely insulted his sifu who finally cut all ties with the actor. Ironically, Yip Man would never have been known to the world had it not been for the fact that Bruce Lee had mentioned training with him. Today, many Wing Chun schools use Bruce Lee's image in their marketing and advertising, even though he denounced the style as ineffective."

Omiin ehdottomiin toimintanäyttelijäsuosikkeihin lukeutuva Bruce Lee aikoinaan tätäkin lajia opiskeli, vaikkakin lopulta taisi päätyä näkemykseen, että parannettavaa siinä riittää runsaasti. Brucen opettajana toimi eräs Yip Man, josta on uudehkoja toimintaelokuviakin tehty ja niissä taas nimikko-osassa sattuu varsin pätevään tapaan hutkimaan ja potkimaan Donnie Yen. Nuo elokuvat ovat ainakin omasta mielestä varsin tiukkaa ja mielekästä potkuviihdettä, mutta samalla omaavat hiukkasen enemmän tavoitteita historiallisen tarkkuudenkin suhteen. Varmasti ne tulee jossakin vaiheessa kertailtua, joten ehkäpä niistäkin voisi täälläkin jutella lisää...

Ehkä siis poistutaan historian pölyttämiltä sivupoluilta takaisin elokuvan pariin ja tähän väliin voisi sopia se ininäosio, eli mikäpä elokuvaelämyksessä tässä tapauksessa eniten närästelee? Kerta ei ole ensimmäinen, kun Hongkong-toimintakomedian kohdalla vastaan, että huumori voisi vähemmän hölmöäkin mahdollisesti olla. Eihän pöllöily nautittavuutta onnistu romuttelemaan, mutta kyllähän sitä karsittavaakin mukaan on ammennettu kohtalaisesti. Tämä katsoja jälkiviisaana korjauskehotuksena höpisee, että vaikkapa olisi voinut tiukan lopputreenailun lisäillä elokuvaan ja vähennellä sitä hupipuolta viimeisestä kolmanneksesta vastaavasti.

Pikkutuhmuudet sekä -tyhmyydet rehottavat, eikä kaksimielisyyksiäkään kainostella, mutta yleisesti ottaen linja jää kovin kiltiksi. Jos heittäisi rinnalle sattumalta valitun roisimman nuorisokomedian, niin varmaan Wing Chun melko puhtoiselta näyttäisi. Esimerkkinä "rivouksista" toimikoon vaikka kohtaus, jossa suurehko joukko tofunälkäistä miesväkeä kieli pitkällä aamulla jonottelee mitä jonottelee. Pöllöä höpötystä siinä kuunnella saa ja "viekas" kujeilu johtaa siihen, että myyjän vatsaa vähän pääsee vilahtamaan. Jee jee, kun on kova paikka ja kyllähän siinä sopii aivoja tämän operaation takana pikkuisen kehuakin... Samalla linjalla jatketaan, kun Wong päätyy ravintolaan toheloivaksi apulaiseksi. Vapaaehtoinen löytää paikkansa raskaan työn raatajana papumyllyn ääreltä. Sitten vähän veivataan edestakaisin ja kyllähän sitä valkoista soijamaitoa virtaamaan saadaan. Tämä vaihe elokuvassa taitaakin olla se, jossa suuri osa jutuista saadaan suuntaamaan napojen alapuolelle.

En ainakaan suostu tunnustautumaan tuollaisten höpöttelyjen suurimmaksi ystäväksi, mutta niiden jäädessä sivuosaan, niin ei mitään hermostovaurioitakaan ehdi ilmenemään. Ehkä enemmän rasittavuuden suuntaan seikkailevat Leungin toistuvat erehtymiset henkilöistä. Pariinkin otteeseen tuntuu siltä, ettei kaverilla päättelykyky aivan täysillä ainakaan huristele, kun hän useampaankin kertaan Wing Chunin mieheksi olettaa. Yeohilla toki on pariin otteeseen vähemmän naiselliset vaatteet, mutta silti tekee mieli kysyä, että mikä kaveriparan silmiä vaivaa, kun ei millään tahdo kärryille päästä. Tappelujen tauotessa onkin aina hyvä paikka päästää riemuidioottien kerho valloilleen juonimaan ja toistensa sotkuihin kompuroimaan ja soheltamaan. Siinä sitä ollaankin pian tilanteessa, jossa yksi tärähtänyt on valmis itsensä päiviltä päästelemään, eikä muidenkaan ylänupeissa idealamput aivan kirkkaimmalla teholla hehkuttele. Tavallaan ymmärtää ilkeäkielistä tätiäkin, jolta alkaa empaattisuus ottaa pidempääkin lomaa.

Kungfu-komediaa Woo-Ping on tehtaillut enemmänkin ja onkin varsin tunnettu ja arvostettu ohjaaja siinäkin sarjassa. Vaikka vähän tekee mieli hassuttelupuolta riepotella, niin samaan aikaan täytyy todeta, että kaverin tiettyihin muihin teoksiin vertaillessa meno on kohtalaisen maltillista kujeilua. Jos laittaisi vertailun vuoksi pyörimään vaikkapa hänen varhaisemman elokuvansa Miracle Fighters, niin liikkuuhan se aivan muissa maailmoissa hillittömine sekoiluineen. Sanoisin, että ehkä nykyisille silmilleni tällainen jalat edes silloin tällöin maassa pitävä vauhtiviihde sopinee paremmin. Toimintakohtauksiinsa Woo-Ping on ohjausuransa alusta lähtien osannut yhdistellä hyvin sitä fyysisempää huvitteluakin, eikä Wing Chun mikään poikkeus onneksi ole siinä mielessä.

Ehkei tämä elokuva noin nujakoinneiltaan mitään ohjaajansa tai tähtiensä tiukinta ja näyttävintä tarjontaa edusta, mutta valituksetkin saa melko vähiin jättää potkuosaston suhteen. Alkuverryttelyksi heitetään lyhyt eräänlaiseksi nukkemestarin näytökseksi nyrjähtävä tuokio, jossa Wing laittaa kaivattua vipinää Wongiin. No, tähän touhuun ei juuri minuuttia pidempää aikaa haaskailla, mutta siitä ei vielä kannata johtopäätelmiä kovin kauas kehitellä, sillä myöhemmin on luvassa mittavampaa yhteenottoakin. Eeppisimmät mellakoinnit jäävät väliin, mutta tahti on tiuha ja muksimista monenlaista nähdään. Seuraava koitos joella jo osoittaa, että miekka pysyy Wingin kädessä erinomaisesti ja vihjailee vahvasti, että jos tarvetta olisi, niin tuosta vain katkoisi rosvoporukan kaulat auki. Virtaavista veristä ei tämän elokuvan kohdalla tarvitse unelmoida (jos sattuu tällaisia yleensäkään haaveilemaan), koska kyseessä on väkivallaltaan tarkoituksellisen kepeä elokuva ja raakuudet pidetään pitkälti poissa. Aiemmin mainittu Magnificent Warriors sai 18 vuoden ikäsuosituksen, mutta vastaava lukema on tässä tapauksessa 12. Tylyn menon metsästäjille Wing Chun onkin mielestäni aivan väärä elokuvavalinta.

Kekseliäisyyttä ja komediaa kuitenkin tarjoillaan reippaasti ja laatutasokin melko ylhäällä liitelee. Kumpaisestakin kelpaa esimerkiksi alkupuolen kohtaus, jossa nöyryytetyiksi itsensä kokemat kylän miehet ovat päättäneet palkata ulkopuolisen mestarin laittamaan Wingille jauhot kurkkuun. Tyyppien toiveissa onkin, että kunhan tämä oppitunti on ohi, niin Wing ymmärtäisi, että naisten olisi parasta keittiöpuuhia ja synnyttämistä harrastella. ...Ja onkin vallan vaikea arvailla, kuka paria minuuttia myöhemmin pahasti jauhotetuksi tulee. Haastaja lähtee heti alkuun sössöttämään typeryyksiä miesten ylivertaisista taistelutaidoista, mutta piakkoin pääsee pää pyörällä mietiskelemään, että meniköhän se sittenkään niin, vai olisikohan aika harrastella lisää aivotyötä. Tässä matsissa tofukimpale pyörähtelee varsin ketterästi ja akrobaattisesti. Kovat puheet omaavalla kaverilla on vaikeuksia pysyä liitelevän lautasen perässä, eikä taida olla toivoakaan huomata, että mistä suunnasta käsi seuraavaksi kasvoille läimäisee. Michelle näyttää myös, että jalka nousee niin ketterästi ja vaivattomasti, että eipä voi kuin ihastella ja ihmetellä. Tämäkin lyhyt välipala on osoittavinaan, että sinänsä yksinkertaisista palasista saadaan aikaan näyttävä, ilahduttava ja omaperäinenkin tappelutuokio.

Toisenlaista taistoa taas saadaan aikaan, kun yölliset hiipparit ja hämärähemmot lähtevät liikkeelle. Jotkut tiirailevat muureilla ja eräs taas uskaltautuu näpistelemään alusvaatteita pyykkinarulta. Varsin lennokkaan rosvon kutsumaton vierailu antaa tekosyyn Donnielle singahtaa toimintaan ja senhän hän hyvin taitaa. Tofukioskilla pöllöily ei välttämättä Donnien parhaimpia puolia tuo esiin, kun taas tämä vauhdikas ja kovastikin potkiva takaa-ajo läpi kylän katujen antaa vähintään pientä makua siitä, mitä Yen tarvittaessa osaa. Väärinkäsitysten kautta hän pääsee vielä Yeohinkin kanssa pari iskua pikaisesti vaihtelemaan.

Donnien iltajumppa on toki komeaa ja viihdyttävää seurailtavaa, mutta mitä tulee tämän elokuvan pikkutuntien mätkeisiin, niin seuraava tarjokas pieksee edeltäjän melkoisen selvästi. Kylästä poistuva Wing virittelee öisen ansan rosvoporukan johtajistoon kuuluvalle ketterälle kaverille. Luvassa on vinhaa viuhtomista ja vieläpä miellyttävän tyylitellysti toteutettuna. Tulenlieskat kamppailijoita reunustavat ja samalla tunnelmavalaistusta luovat. No, Woo-Pingin edellisenä vuonna ilmestynyt Iron Monkey toki vie lennokkaiden yötaistojen tyylitaituroinnit pari pykälää ylemmäs, mutta kelpaahan tämä hiukkasen venähtäneillä tulitikuilla hutkiminenkin erinomaisesti. Pienoisen keppostelun hengessä Wing laittaa lopun kohtaamiselle viskaamalla hehkuvan kekäleen vastustajansa housuihin. Siihen päättyvät lennokkaaksi apinaksi nimetyn tyypin liitelyt, eikä vaikea loukkaantuminen oikein kirvoittele sympatiaa linnakkeessa. Siellähän nauretaan suoraan päin kasvoja toisen kärähtäneille kulkusille. Turha on ymmärrystä etsiä, kun armotonta pilkkaa satelee koko joukon voimin. Silti pitää tietysti muistaa, että Wingille olisi suotavaa kaikki kamaluus kostaa ja sanomaansa tehostaakseen, muksaisee porukan pomo paria epäonnekasta alaistaan siinä sivussa.

Kostonjanoinen ryhmittymä ratsasteleekin kylään riehaantuakseen tilien tasaukseen. Samalla päästään antamaan esimakua lopputaistelusta, sillä pääpahis (Norman Chu) päättää alustavasti kokeilla kovuuttaan Wingiä vastaan. Salaiseksi aseeksi kelpaa luita murskaava teräsvatsa ja saahan Wing todeta, että toisen napakat potkut ja voimakkaat jalat näpeille käyvät. Wing Chunissa usein harjoituskappaleena käytetty yksinkertainen puu-ukko päätyy kahden ottelijan väliin viuhtomaan ja lisäväriä kohtaukseen tuomaan. Panoksia poksauttelun päätteeksi vähän kohotellaan ja samalla lähdetään jo viimeisiä kamppailuja virittelemään. Sanoisinpa, että hyvissä ajoin, sillä seurattavaa on melkein kolmannes jäljellä.

Riehakkaan ryöväysreissun jälkeen otetaankin ilo irti ja pöllöillään sekä pöhnäillään niinkin reippaasti, että sankareilla on helppo homma astella tokkuraisten vartijoiden ohi seuraavana aamuna vastarähistelyjä käynnistelemään. Äkkiähän muurien sisällä eloa ilmenee, kun tulee tilaisuus hutkia. Sitä se rosvolinnakkeen arki on, eli päivät pahistellaan ja yöt kulautellaan viiniä. Wing ja Leung kiitettävästi kenkivät kierroksia ja hyytymiset jäävät hetkelliseksi horkaksi. Kaiveleepa vastapuolen johtaja mahtikeihäänsäkin esille ja siitä pientä haastettakin perinteiseen tapaan kehitellään. Mielestäni tässä elokuvassa kuitenkin lopputaistelu vähän hölmösti leikataan kahteen osaan. Myllytys pyörii hyvää vauhtia ja sitten seis ja huudellaan, että palaillaan asiaan kolmen päivän kuluttua.

Helpommin tällaisen töksäytyksen hyväksyisi, jos väliin saisi vaikkapa sen aiemmin haikaillun vauhdikkaan viimeisen treenijakson, mutta ehei. Taitojen parannus tapahtuu tässä lähinnä ymmärryksen tasolla. Vielä enemmän ihmetyttää, että tähänkin väliin pitää viritellä lisää hölmöilyä, joka ei edes erityisen pirteää ole. Samaa voisi sanoa niistä romanttisista koukeroista, jotka myös on haluttu juuri tähän kohtaan kaivella. Ainakaan itse en näistä mitään suurempaa tunnetta saa irti, sillä pohjustelut ovat lähinnä pöllöilyä edustaneet. Päästäänhän sitä minuuteissa mitattuna suhteellisen pikaisesti takaisin itse asiaan, mutta väittäisin, ettei tämä jäähdyttelevä väliaika ole missään mielessä elokuvalle eduksi. Minusta loppunahistelujen toinen puolikas häviää hitusen ensimmäiselle. Kyllähän Yeoh ja Chu varsin näyttävästi ja viihdyttävästi toisiaan edelleen kaltoin kohtelevat, mutta aiemmassa yrityksessä on mielestäni astetta parempi meno. Yhtenä syynä varmaan sekin, että Donnie jätetään kokonaan viimeisestä viuhtomisesta pois. Syyn kyllä ymmärtää, mutta ei sitäkään parhaana ratkaisuna osaa pitää. Yeohin osalta ei kuitenkaan ole paljoa pahaa sanottavaa viimeisistä minuuteista. Lopulta uhkaa mennä hieman tylymmäksikin ja yksipuoliseksi oppitunniksi Wingin höykyttäessä jääräpäistä rosvoa. No, kun ei kerrasta ymmärrä, niin sitten kertaillaan kenkien.

Vaikka näitä pieniä napinoita naputtelenkin, niin kovasti silti myönnän tästäkin elokuvasta tykkäileväni. Ohjaajan tai parin päätähden kovimpiin näyttöihin se ei lukeudu, mutta onhan kuitenkin paremman tason elokuvakungfuilua ja reipasta vauhtiviihdettä. 92 minuuttiin mahtuu vaikka minkälaista vinkeyttä ja jippoilua, kunhan tekijöillä mielikuvitusta riittää. Idealamppujen kirkkaahkosta loisteesta tahtoo todistella se, ettei ole tyydytty vain toistamaan tappeluja, vaan jokaiseen kohtaamiseen on jotakin erityistä ja omanlaistaan yritetty väsäillä. Ne lyhyet välipalatkin ovat näyttävyydeltään usein sellaisia, että kelpaisivat monenkin muun vastaavan toimintaelokuvan huippuhetkiksi, mikä kertonee myös tekijöiden taitotasoista ja kunnianhimostakin jotakin. Yeohin sulavaa liikehdintää katselee erittäin mielellään ja pääseehän se Donniekin pariin otteeseen näyttämään. Yenin hahmo tosin kunnostautuu myös toiminnassa toisenlaisessa, kun toistuvasti sekoilee. Selitykseksi ei taida hänen kohdallaan kelvata umpitokkurainen tolloilu, vaan syyt muualta löytyvät, mutta eiväthän nämä harhaiset horinat tosiaankaan enempiä rasittele.

Elokuvaa on selvästi kuvailtu jylhiäkin näkymiä ja kauniita maisemia omaavalla seudulla, mutta sanoisin, että tätä puolta hyödynnetään hiukkasen laiskasti. Silmäniloa olisi luultavasti irtoillut helposti enemmänkin. Muutenkin voinee väittää, ettei Wing Chun ole visuaaliselta puoleltaan Woo-Pingin parhaimmistoa. Tiettyä tyylittelyä kyllä harrastellaan, mutta yleisilme on monin paikoin halvalta vaikuttava. Nämä puutteet eivät kuitenkaan silmiä punoittamaan raatele tai muutenkaan elämystä karvaaksi maustele. Kunhan tahdon sanoa, ettei Wing Chun silläkään osa-alueella lukeudu lajinsa kovimpaan kärkeen. Erittäin hyvä ja ihan huvittavakin tapaus se kuitenkin on. Minua monesti ilahduttanut ja innostanutkin sekä selvästi samaisen sarjan perusteosten yläpuolella. Jos hengeltään harmittomampaa ja kuvastoltaan hyvinkin vähäveristä potkuviihdettä janoaa, niin tässäpä yksi mainio vaihtoehto.

Wing Chun (1994) (IMDB)

Jos vielä ilmenee kiinnostusta kyseiseen elokuvaan, niin tuolla on pientä katsausta taustoihin ja tekijöiden mietteisiin kommenttiraidasta ja parista haastattelusta koosteltuna:

Trivianurkkaus 12: Wing Chun