Clint Eastwood: Out of the Shadows ei ilmeisesti virallisesti ole varsinaisesti itsenäinen dokumenttielokuva, vaan kuuluu vuodesta 1985 jatkuneeseen henkilökuvien televisiosarjaan American Masters, jota on verkkaiseen vuositahtiin tuotettu jo päälle 200 osaa. Ideana ilmeisesti on esitellä merkittäviä amerikkalaisia henkilöitä noin 90 minuutin mittaisissa osissa, mutta eivät nämä jaksot toisiinsa mitenkään tiiviisti liity, vaan tekijät ja kohteet vaihtelevat melkoisesti. Tässäkin tapauksessa dokumentti rullailee levyllä sellaiset 87 minuuttia ja Eastwoodin elokuvaura oli jo ilmestymisen aikaan jatkunut 45 vuotta, eli onhan melko selvää, ettei ole mitään mahdollisuuksia lähteä kovin kattavaa katsausta filmografiaan suorittamaan, vaan ollaan lähempänä sitä pintaraapaisua ja monet merkittävät teoksetkin joko huiskaistaan hätäisesti pois alta tai sitten loikataan kokonaan yli. Vähän sama juttu on yksityiselämän suhteen, eikä tietoa paljoakaan irtoile, mikä sinänsä sopii kokonaiskuvaan, koska dokumentissakin painotetaan, että Eastwood on läpi uransa halunnut pitää yksityisyytensä mahdollisimman hyvin poissa julkisuudesta. Jos siis tahtoisi saada hiukan syvemmälle kurkkaavan katsauksen Clintin elämään ja elokuviin, niin tällainen pikainen ja pinnallinen setviminen saattaa lähinnä harmittaa, joten kannattanee ennemmin hankkia vaikkapa Richard Schickelin kirjoittama elämäkerta. Ajattelin, että blogiin voisi tällaisen vähemmän täydellisen dokumentin pohjalta kuitenkin kepeän tietoiskukyhäelmän kirjoitella, koska näistä elokuvista on tullut turistua ja sitä olisi tarkoitus tulevaisuudessa jatkaakin. Toimikoon siis pienenä taustoja täydentävänä palasena, mutta jospa tästä itse asiaan, eli elokuva vauhtiin viimeinkin.
Jo alkuminuutit tekevät selväksi, että mukaan on keräilty kohtalainen kerho Clintin kanssa yhteistyötä tehneitä näyttelijöitä ja elokuvantekijöitä sekä kirjoittajia, kriitikkoja, lähipiiriä ja muutakin väkeä. Vuosikymmenten aikana kertynyttä menestystä ja suosiota lähdetään pohjustelemaan ja jutellaan, miten Eastwoodilla oli kykyä esittää voimakkaita myyttisiä hahmoja, jotka aiheuttivat värinää laajemmissakin massoissa. Esimerkiksi Walter Mosley intoutuu väittämään, että kaikki elossa olevat amerikkalaiset tietävät kuka Eastwood on ja useimmat vähintään epätietoisesti vielä kunnioittavatkin häntä. Syyskuussa kuollut ohjaaja Curtis Hanson taas mietiskelee kameran edessä, että yksi syy pitkään jatkuneelle menestyksekkäälle uralle olisi Clintin jatkuva itsensä haastaminen, mikä olisi pitänyt kyllästymisen poissa ja inspiraatiota yllä. Dokumenttiin on varsinaiseksi kertojaksi valikoitu Morgan Freeman, joka myös ensimmäisten minuuttien aikana summailee, että Eastwood oli ehtinyt työskentelemään ohjaajana jo runsaat kaksi vuosikymmentä siinä vaiheessa, kun Unforgiven voitti neljä Oscar-palkintoa vuonna 1993. Samalla jutustellaan myös, että Eastwood oli jo paljon varhaisemmin luomassa uudenlaista elokuvasankaria, eikä tahtonut rajoittaa itseään yhteen tiettyyn lajityyppiin. Lisäksi hän on jo pitkään jättänyt tilaa pienemmille henkilökohtaisille projekteille. Taiteilijana Eastwood nähdäänkin vaikeasti määriteltävänä ja yksityiselämänsä suhteen varsin vähäsanaisena.
Clintin äiti Ruth Wood lähtee kuitenkin vähän toisen reitin kautta liikkeelle muistellessaan, miten Clint oli syntyessään (31.5.1930) San Franciscon St. Francis -sairaalassa suurikokoisin vauva, joka siinä rakennuksessa oli maailmaan putkahtanut. Maailmanaika oli silloin sellainen, että lapsuus vierähti suuren laman aiheuttamalla pulakaudella, eikä erikoisempia harrastusmahdollisuuksia nuorella pojalla juuri ollut. Isä sai töitä bensa-asemalta Los Angelesissa ja perhe muutti. Clint muistelee tuota vaihetta vähän kuin tien päällä elämisenä, koska muuttoja kertyi ja perhe asui Reddingissä, Sacramentossa ja Pacific Palisadesissa. Tavallaan tällainen kuljeskelu kiehtoikin ja 1930-luvulla se oli monelle aikuiselle yleistä elämää, kun siirryttiin töiden ja paremman elämän perässä ajelehtimaan. Eastwoodin ohjaama sekä tähdittämä Honkytonk Man vuodelta 1982 kuvaakin juuri tällaista aikaa ja elämää, jossa maisemat vaihtuivat tiuhaan ja elantoa yritettiin etsiä vaikkapa niistä hämyisistä baareista. Eastwoodille lapsuus oli leikkitoverien suhteen usein yksinäistä aikaa, koska välillä lähimpään naapurilapseen oli kymmenenkin kilometriä. Mielikuvitusystäville siis ilmeni käyttöä. Eastwoodin uraa sekä elämää paljon tutkinut Schickel kertoilee, miten jo luontaisesti ujossa Clintissä tuo piirre korostui entisestään jatkuvien muuttojen seurauksena. Lisäksi hän juttelee, että nuorena poikana Eastwood nautti samoista asioista, joista yksinäiset lapset yleisesti pitävät. Clint ei ollut erityisen hyvä koulussa, mutta opetteli kuitenkin soittamaan pianoa.
Nuoruusvuosina hurjempi puoli alkoi tulla kuvioihin, kun Clint esimerkiksi kertoo 16-vuotiaana livahdelleensa saluunaan Oaklandissa, jossa öisin soitteli pianoa pitsa- ja olutpalkalla. Kiinnostus musiikkiin säilyi muutenkin ja kotona oli paljon levyjä. Musiikkimaku alkoi kehittymään jazzia kohti ja Eastwood muisteleekin nähneensä Charlie Parkerin muutamaan kertaan nuoruusvuosinaan. Korean sodan aikaan Clint oli armeijassa, mutta ilmeisesti edelleen vähän suuntaansa hakeva nuori mies, joka ei oikein tiennyt, minne mennä. Näytteleminenkin tuli tuttujen mukaan varsin sattumalta tielle. Clint siis päätyi Universal-studiolle monen muun nuoren aloittelevan näyttelijän tapaan kerryttämään kokemusta ja hiomaan taitojaan. Mikään huima syöksy tähtiosia kohti ei ollut kyseessä, vaan tarjolla oli lähinnä vähäisempiä rooleja, eikä edes mistään aikansa huippuelokuvista, vaan usein liikuttiin siellä B-osaston puolella. Kuvissa vilahtelee hyvin lyhyitä otteita sellaisista 1950-luvun elokuvista kuin Revenge of the Creature, Tarantula, Francis in the Navy, Never Say Goodbye ja Away All Boats. Eastwood itse vähän huvittuneenakin lyhyesti muistelee näitä päiviä, mutta nämä pikkuosat eivät mitään suurempaa huomiota dokumentissa lopulta saa.
Itse olisin kyllä mielelläni tästä ajanjaksosta ja uran alkuvaiheista hieman kattavammankin selostuksen kuullut, koska se on sekä nähtyjen elokuvien että kuultujen juttujen suhteen jäänyt huomattavasti hämärämmäksi kaudeksi kuin miehen myöhemmät vaiheet. Samassa nuorten ja nousevien näyttelijöiden porukassa pyöri myös Marlon Brando, joka tosin juttujen perusteella piti etäisyyttä muihin, eikä Clintin mukaan ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan näyttelemisestä. Kumpikin tosin oli musiikista kiinnostunut, joten yhteistäkin löytyi. Käsittääkseni siihen aikaan samoissa piireissä liikkunut näyttelijä Dani Janssen kertoo kameralle, ettei Clint niin hirmuisesti vapaa-aikaansa viettänyt näyttelijäkavereiden kanssa, vaan oli jo tuolloin naimisissa Margaret Johnsonin kanssa. Vaimo oli valokuvamalli, muttei kertomusten perusteella erityisen sosiaalinen tai puhelias henkilö. Eipä Clintistä itsestäkään mitään hölöttelevän huuliveikon kuvaa olla maalailemassa, mutta valokuvien ja tarinoiden perusteella voi päätellä, ettei hän mikään hylkiö tai erakkokaan ollut. Vaikka oppiaika Universalilla ei noin roolien suhteen mikään erityisen antoisa jakso ollut, niin Eastwood käytti sen kuitenkin hyödykseen ja tarkkaili erityisesti esiintyjiä, joissa oli uudenlaista vetovoimaa. Hän opettelikin olemaan kiehtovalla tavalla etäinen sekä viileä, sillä tyyli oli 1950-luvulla iskemässä yleisöön. Aivan hetkeen Eastwoodille ei isommilla elokuvakankailla ilmaantunut tilaisuutta näitä oppeja laittaa käytäntöön ja ainakin väliaikaisesti homma sai vähemmän mieluisan käänteen. Nimittäin aika Universalilla jäi odotettua lyhyemmäksi, kun noin 1,5 vuoden jälkeen studio hankkiutui Eastwoodista eroon ja laittoi tämän omilleen käytännössä pennittömänä. Siinä vaiheessa häneen oli jo syttynyt pysyvämpi liekki näyttelemisen suhteen, mutta työtä piti etsiä toisaalta.
Muita hommia oli siis lähdettävä hakemaan ja katse kääntyi vähitellen televisiota kohti. Eastwood päätyi käväisemään James Garnerin tähdittämässä sarjassa Maverick, jonka jälkeen sai tarjouksen toisesta lännensarjasta, eli kyseessä siis Rawhide. Tuolloin Eastwood oli kysellyt kokeneemmalta Garnerilta neuvoja sopimuksen suhteen ja tämä olikin vinkannut, ettei kannata mennä sellaista paperia allekirjoittamaan, josta ei pääsisi irti. No, joka tapauksessa Eastwood vietti seitsemän vuotta sarjassa esiintyen yli 200 jaksossa. Dokumentissa jutellaan, ettei Clintin esittämä Rowdy mikään selkeä muiden yläpuolelle nouseva päähahmo ollut, mutta Eastwood alkoi nopeasti erottua merkittävänä näyttelijänä. Televisiotyötä hän itse muistelee hyvänä koulutuksena, koska tahti oli nopea, budjetti usein tiukka ja silloin tällöin tarinatkaan eivät erityisen hyviä. Lisäksi siinä samalla tapasi suuren määrän tekijöitä omine erilaisine ideoineen. Touhussa oli tietysti turhauttavatkin puolensa, mutta siinä samalla oppi paljon. Vaikka Eastwoodille kertyikin pitkä pätkä televisiotyötä, niin mitään ikuista putkea siitä ei muodostunut, vaan elokuvamaailma alkoi osoittaa kasvavaa kiinnostusta.
Agentin kautta tuli tarjous lähteä Eurooppaa kohti kuvaamaan lännenelokuvaa A Fistful of Dollars, mutta Clint itse ei ehdotuksesta hihkaissut, koska viimeiset pari vuotta oli tehnyt sarjaansa hyvin intensiivisesti ja alkoi olla kohtalaisen tympääntynyt lännenjuttuihin. Niinpä hän alkuun kieltäytyikin edes tutustumasta käsikirjoitukseen, mutta lupautui lopulta lukemaan sen läpi ja alkoi kiinnostua kovasti huomatessaan selkeitä yhteneväisyyksiä Akira Kurosawan samuraielokuvaan Yojimbo. Jos oli tähden suhtautuminen projektiin alkujaan nihkeää, niin samaa voisi sanoa ohjaaja Sergio Leonen tuntemuksista Eastwoodia kohtaan. Ensinnäkin hän olisi halunnut James Coburnin esittämään osaa, mutta tiukan budjetin kanssa toimiessa Coburnin pyytämä 25000 dollaria oli liikaa ja Clint vaati vain 15000 dollaria. Leone oli jossakin määrin silmäillyt sarjaa Rawhide, mutta juttelee haastattelussa, ettei nähnyt siinä Eastwoodin osalta mitään mieleenjäävää roolityötä sinänsä ja miehessä kiinnosti lähinnä tämän laiska liikkumistapa, joka muistutti kissaa. Päälle vielä kommunikaatiovaikeudet ja ohjaaminenkin tapahtui varsin rajallisella sanavarastolla, mutta niinpä vain valmista tuli ja menestyksekästä yhteistyötä jatkettiin elokuvilla For a Few Dollars More ja The Good, the Bad and the Ugly.
Clint itse muistelee kyseisen aikakauden 1960-luvun puolivälin kohdilla olleen amerikkalaisten lännenelokuvien osalta varsin kuollut teosten toistaessa samoja kaavoja ummehtuneeseen tapaan. Leonea taas eivät taas vastaavat rajoitukset ja aiempien vuosikymmenten sanelemat säännöt koskeneet, vaan päästiin tekemään pikkuisen poikkeavaa menoa. Eastwood myös kertoo valmistautumisestaan, kun lähti dollaritrilogian ensimmäistä osaa valtameren taakse tekemään. Tuolloin hän otti matkaansa paljon vaatteita, jotka päätyivät hahmon puvustukseksi, vaikka kuuluisaksi tullut poncho vaihtuikin toiseen. Saappaat olivat samat kuin Rowdyn sarjassa käyttämät ja tunnetuiksi tulleet sikarit tarttuivat mukaan Beverly Hillsin puodista. Ne olivat pitkää mallia, joita Clint pätki sopivan mittaisiksi eri kohtauksiin. Trilogiassa nähty Eli Wallach taas kertoo mielipiteenään Eastwoodin muistuttavan esiintymiseltään Gary Cooperia ja että piti kovasti Clintin rauhallisuudesta. Mitä esiintymiseen tulee, niin Eastwood itse juttelee Leonen suhtautuneen näyttelyyn jokseenkin liioitellusti ja kaikki tuntui korostetulta. Hän itse pyrki kuitenkin alinäyttelemään osansa, vaikka ympärillä olisikin yliammuttuja juttuja. Sanojen sijaan hän päätti panostaa näissä elokuvissa liikkeisiin ja eleisiin sekä luomaan hillittyä salaperäisyyttä. Dollaritrilogian kolmannen osan ilmestyessä vuonna 1966 oli Eastwood 36-vuotias ja ura lähdössä aivan uuteen nousuun. Yhdysvalloissa kriitikot kuitenkin tuomitsivat nämä eurooppalaiset lännenelokuvat järjettömän väkivaltaisiksi sekä kyynisiksi. Eastwoodia arvosteltiin kylmäksi ja ilmeettömäksi, mutta niinpä vain yleisöt pitivät tästä uudenlaisesta lännensankarista.
Näyttelijässä alettiin nähdä potentiaalia isommaksikin tapaukseksi ja tästä tahdottiin muokata perinteistä studioelokuvien miestähteä. Valitettavasti Clint itse ei ollut näistä suunnitelmista niin innostunut tai halukas lähteä muiden muokattavaksi, vaan tahtoi tehdä oman tiensä. Palattuaan kotimaahansa, tarjottiin hänelle elokuvaa Mackenna's Gold. Kyseessä oli suuri tuotanto ja agenttikin suositteli tarjoukseen tarttumista, mutta Eastwood itse ei pitänyt tarinasta ja kieltäytyi. Hän teki mieluummin lännenelokuvan Hang 'Em High ja siinä yhteydessä muodostettiin tuotantoyhtiö Malpaso. Seuraavaksi projektiksi valikoitui lopulta samana vuonna ilmestynyt Coogan's Bluff, johon Clint halusi löytää uuden mielenkiintoisen tyypin ohjaajaksi. Tuolloin Don Siegelistä puhuttiin paljon, ja Clint katselikin Siegelin ohjaukset Madigan ja Invasion of the Body Snatchers. Ohjaajan niukka sekä tehokas tyyli ilmeisesti vakuutti ja yhteistyöhön ryhdyttiin. Curtis Hanson pohtii tätä herrojen ensimmäistä yhteistä tarinaa edeltäjänä Harry Callahanin hahmolle, kun tavallaan lännenhahmo lähetetään suurkaupunkiin. Hanson pääsi tuolloin seuraamaan Siegeliä ja Eastwoodia työssään, ja hän pani poikkeuksellisena seikkana merkille, ettei Clint poistunut tauoillaan omiin tiloihinsa, vaan jäi tarkkailemaan ohjaajan tekemisiä. Ilmeisesti Euroopan vuosien aikana Clint oli samaan tapaan ottanut opikseen Leonelta, mutta Siegelin kanssa hän ystävystyi syvemminkin.
Pienimuotoisen poliisielokuvan jälkeen vuorossa oli pari suurtuotantoa, eli sotaseikkailu Where Eagles Dare ja Paint Your Wagon, jotka ilmestyivät vuosina 1968 ja 1969. Vanhassa haastattelussa ensin mainitun tähti Richard Burton juttelee Eastwoodin tyylin olleen selkeästi sellainen, että vähennetään melkein kaikki minimiin, jolloin syntyisi vaikutelma, ettei tehdä juuri mitään, vaikka todellisuudessa asia olisi täysin toisin. Esimerkkinä hän heittää, että nelirivinen repliikki karsittiin ja tiivistettiin neljään sanaan. Vuoden 1970 sotaisa seikkailu Kelly's Heroes oli myös suuri tähtielokuva, johon Eastwoodin manageri tämän järjesteli, mutta nämä projektit eivät lopulta olleet erityisen antoisia Clintille itselleen. Hän sanookin suoraan, että Paint Your Wagon oli varsin rasittava kokemus ja lähinnä yli budjettinsa paisunutta hallitsematonta hölynpölyä. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Beguiled näyttäytyi paljon mielekkäämpänä ja oli ilmeisesti Siegelin henkilökohtainen suosikki kaksikon yhteisten elokuvien joukossa. Ohjaaja näki tilaisuuden tehdä muutakin kuin toimintaa ja Eastwood mahdollisuuden oikeiden tunteiden esittämiseen. Saman projektin puitteissa Eastwood pääsi tekemään ensimmäisen oman ohjaustyönsä, eli lyhytdokumentin The Beguiled: The Storyteller, jossa tutkitaan Siegeliä työnsä parissa. The Beguiled oli kiinnostava teos monellekin ihmiselle, muttei lopulta erityisen tuottoisa taloudellisessa mielessä.
Siegel oli jo 1960-luvulla kannustanut Eastwoodia kokeilemaan ohjausta ja 1970-luvun alussa kipinä alkoi kunnolla kyteä, kun Play Misty for Me tuli kuvioihin. Clint yllättyi, miten helposti studion edustajat näyttivät hänen ehdotukselleen vihreää valoa. Vähän myöhemmin tosin tarkennettiin, ettei ohjaushomman ensiyrityksestä maksettaisi käytännössä amatöörille lainkaan palkkaa, mutta Eastwood ei tästä pahastunut, vaan katsoi näkökulman oikeutetuksi. Tuolloin polte kokeilla työtä kameran takana alkoi olla niinkin kova, että hän myöntää olleensa valmis vaikka maksamaan itse tilaisuuden saamisesta. 1970-luvun alussa näyttelijän siirtyminen myös ohjaajaksi oli varsin harvinaista. Homma ei muutenkaan ollut helppo ja valittu tarinakin nähtiin vähän erikoisena, mutta Clint kuitenkin suoriutui haasteestaan. Kuvausten ollessa käynnissä hän sai myös tarjouksen elokuvasta Dirty Harry, mutta kieltäytyi, koska halusi keskittyä meneillä oleviin töihinsä. Play Misty for Me saatiin kuitenkin kuvattua viidessä viikossa, jolloin tarjous Harryn osasta toistettiin ja vastaus olikin jo myönteinen.
Ilmeisesti ohjaajaksikin oli jo kaavailtu ja alustavasti kiinnitetty joku toinen kaveri, mutta tarjouksen tekijät tahtoivat Clintin luottomiehen, eli Siegelin mukaan. Vaikka Dirty Harry nykyään kaiken menestyksensä jälkeen näyttääkin fiksulta roolivalinnalta, niin sitä se ei automaattisesti ollut vuonna 1971. Moni tunnettukin näyttelijä oli kieltäytynyt hommasta, eikä ihan syyttä, sillä elokuvan ilmestyessä monet suorastaan vihasivat sitä sisältönsä takia ja Harryn otteet kuvottivat. Elokuvaan liittyen jutellaankin, ettei Eastwoodin esittämä tyyppi ollut lainkaan John Waynen kaltainen kunnollinen sankari, vaan kylmä nihilistinen tappokone. Elokuvan sanottavaa katsottiin turhankin suorasukaisesti ja yksioikoisesti, mutta käsitykset ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Dokumentissa tuodaankin esille selkeät yhtäläisyydet, mitä lopussa nähdään klassiseen lännenelokuvaan High Noon, kun molempien sankarit joutuvat pohtimaan, onko suojelemansa yhteisö vaadittujen tekojen arvoinen. Elokuvakriitikko Janet Maslin taas pohtii, että uskoo Harryssa olevan paljon Eastwoodin omaa roolikehittelyä, eikä ihan helposti nielisi sitä, jos väitettäisiin kaiken tulleen käsikirjoituksen sivuilta.
Paheksunnasta huolimatta Eastwood oli menestyksekäs lippuluukuilla ja kovaotteisen poliisielokuvan tehdessä tiliä, päätti tähti itse vaihtaa jälleen aavikkoisempiin maisemiin parinkin elokuvan verran. Näistä uudempi tapaus, eli vuoden 1973 High Plains Drifter vei sekin lännenelokuvien lajiin, mutta ei ihan tavallisen tekeleen pariin, vaan lopputuloksena oli yksi Eastwoodin persoonallisimmista sekä kummallisimmista töistä. Leonen opit pääsivät purkautumaan ja elokuvassa yhdistyy hyvinkin synkkä puoli hirtehiseen huumoriin. Clintin esittämä muukalainen edusti jälleen tylyä ja armotonta lännensankaria, jollaista John Waynen oli hankalaa hyväksyä. Eastwood vähän hymyillenkin kertoo, että Wayne kyllä piti hänestä ihmisenä, muttei niinkään kaikista elokuvista, koska näiden hahmot eivät vastanneet Waynen käsitystä amerikkalaisuudesta. Muutenkin lännenelokuva oli lajina Waynelle erittäin tärkeä, eikä hänen kohdallaan sankarien arvomaailmaan kuuluneet tietynlaiset raukkamaisemmat tai kavalammat otteet, joita Eastwood ei niinkään vältellyt.
Vuonna 1976 ilmestynyt Eastwoodin tähdittämä ja myös ohjaama The Outlaw Josey Wales tuntui tavallaan tarunomaisemmalta kuin aiemmat elokuvat. Hän piti paljon sen pohjana toimivasta Forrest Carterin kirjasta ja tarina muuttuukin edetessään paljon. Lisäksi elokuvassa oli muutakin kuin veren, väkivallan ja vihamielisyyksien tavoittelua, kun toisella puoliskolla lähdetään etsimään kahden erilaisen kansan sopuisaa sekä rauhallista yhteiseloa suvaitsevammassa ilmapiirissä. Vietnamin sodan jälkeen ilmestyessään The Outlaw Josey Wales oli helposti nähtävissä sodanvastaisena kannanottona, eikä Eastwood lähde sitä kiistämään. Samassa yhteydessä Clint juttelee myös, miten jotkut ohjaajat suosivat kaaosta kuvauksissa ja saavat energiaa valittaessaan, kiukutellessaan ja vihoitellessaan, mutta hänelle itselleen se ei ole ollut mitenkään hauska tai tavoiteltava suuntaus. Malpaso antoi Eastwoodille kätevän mahdollisuuden käyttää tuttuja näyttelijöitä ja vivahteita, joita yleisö näihin hänen elokuvissaan yhdisti. 1970-luvulla Malpaso siirrettiin Universalilta Warner Brosin tiloihin toimimaan. Vuosikymmenen loppupuolella Eastwoodin imagoon haettiin tietoista kevennystä, eli niin sanotut orankielokuvat Every Which Way But Loose ja Any Which Way You Can tulivat ajankohtaisiksi. Warnerin puolella kaikki eivät ajatuksesta juuri innostuneet ja jotkut pitivät ensimmäistä julkaisukelvottomana roskana. Epäuskosta huolimatta siitä tuli kuitenkin valtava taloudellinen menestys ja elokuvan tuottama 78 miljoonaa dollaria oli siihen aikaan huikea summa.
Hyvät tulokset ja suosio yleisön keskuudessa ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikki Eastwoodin elokuvatähteyttä arvostivat, vaan suhtautuminen oli edelleen monesti ylenkatsovaa, mikä ei tietenkään tyyppiä itseään lannistanut. Yleisölle paremmin maistuvien hömppäjuttujen lomaan Eastwood pyrki järjestämään itselleen kiinnostavampia projekteja. Yksi tällainen oli vuoden 1980 Bronco Billy, jossa jälleen lännenmyyttien maailmassa pyöritään, mutta ote on tavallisesta poikkeava. Eastwood itse kommentoi tarinaa naiiviksi, mutta herttaiseksi, joka muistutti Frank Capran elokuvista. Lempeä leikittely omalla kovalla lännenimagolla lämmitti viimein kriitikkojakin ja tavallaan Bronco Billy oli merkittävässä asemassa siinä suhteessa, että Eastwoodia alettiin vähitellen laajemmin hyväksyä vakavana elokuvantekijänä. Martin Scorsesekin käy muutaman valikoidun kommentin heittämässä ja tunnistaa kuivan huumorin yhdeksi Eastwoodin merkittäväksi puoleksi. Clint itse muistelee James Cagneyta yhtenä henkilökohtaisena suosikkinaan, joka teki omissa elokuvissaan valtavirrasta poikkeavia juttuja, jotka jäivät mieleen. Cagney joutui tosin omana aikanaan lähinnä pahistelemaan, kun taas Eastwoodin aikakaudella oli mahdollista esittää vähän ilkeämpiäkin sankareita. Yhtenä esimerkkinä toimii vuoden 1985 Pale Rider, joka päätyi Cannesiin kilpailemaan, vaikka ei varsinaisia palkintoja voittanutkaan.
1980-luku ei ollut Clintin aktiivisinta aikaa elokuvamaailmassa, vaikka pidempiä taukoja ei tullutkaan. Dokumentti ei hirmuisesti lähde Eastwoodin yksityiselämää riepomaan ja ruotimaan, ja tuskinpa mies itse olisi ollut kovin halukas haastatteluihin, jos tälle linjalle olisi livahdettu. Mainitaan kuitenkin, että 1980-luvun alkupuolella pitkä avioliitto Margaretin kanssa päättyi. Vuosikymmenen puolivälissä hän sai inspiraation pyrkiä politiikkaan Carmelin kaupungin pormestariksi. Kampanjansa aikana hän olikin erittäin seurattu mediassa ja Eastwood valittiinkin yhdelle kaudelle 1986. Pyrkiessään virkaan elokuvanteko väheni merkittävästi ja muutenkin menossa oli hiljaisempi aikakausi, koska pitkä suhde useissa yhteisissä elokuvissa nähtyyn Sondra Lockeen tuli tiensä päähän.
Vähitellen Eastwood alkoi kuitenkin kehitellä elokuvaa Charlie Parkerista, jonka musiikkia oli nuoresta asti ihaillut ja arvostanut. Siinä pääosaa esittänyt Forest Whitaker kertoo, että Bird oli hänen uransa merkittävimpiä hetkiä. Olihan tälläkin työllä alkuvaikeutensa, koska Parkerin entinen puoliso Chan ei erityisen innostunut ollut, kun juuri Eastwood ilmoitti halukkuudestaan tehdä Charliesta elämäkertaelokuvaa, mutta mielipide muuttui Clintin selittäessä tarkemmin pyrkimyksistään. Dokumentissa näytetäänkin lyhyesti otteita kuvauksista, jonka yhteydessä selostetaan, ettei Clint tykkää määräilevän ohjaajan roolista, vaan on ennemmin opas, joka panostaa mukavaan työilmapiiriin ja rennompaan lähestymistapaan. Valinnoissa luotetaan pitkälti vaistoon, eikä anneta liikaa valtaa kriittiselle ajattelulle. Eastwoodin tyylillä muusikkolegendan elämästä syntyi elokuva, jota hän itse arvosti paljon, eikä niinkään välittänyt, vaikka tuotot jäivätkin kotimaassa vähäisiksi. Etenkin Yhdysvalloissa elokuva tosiaan pärjäsi heikosti teattereissa, mutta Ranskassa taas menestyi paljon paremmin, mikä tavallaan sopii kuvioon, koska Parker itsekin nautti aikoinaan huomattavasti voimakkaampaa palvontaa siellä.
Parker-filmauksen huono menestys oli kuitenkin yksi syy, miksi Eastwood tavallaan pelaili varman päälle ja loikkasi samana vuonna viidettä kertaa Harryn saappaisiin elokuvassa The Dead Pool. Suurin innostus hahmoon ja elokuvasarjaan oli kuitenkin jo mennyt ja Clint onkin todennut tehneensä näitä Harryn rymistelyjä pari kappaletta liikaa. Yleisöjä kosiskelevien toiminnallisten elokuvien jälkeen heräili taas halua kokeilla itselle tärkeämpää hanketta, jota edusti vuoden 1990 White Hunter Black Heart. Ohjaamassaan elokuvassa Eastwood itse esitti John Hustonia kuvaamassa 1950-luvun seikkailuklassikkoaan The African Queen. Palaset eivät kuitenkaan loksahdelleet täysin kohdilleen, koska lopputulos hämmensi kriitikkoja, eikä oikein löytänyt isompia yleisöjä. Jossakin mielessä elokuvaura tuntui polkevan paikoillaan, ja siinä vaiheessa mieleen tuli kaivaa laatikoista vanha käsikirjoitus, jonka Eastwood oli laittanut sivuun parempia päiviä vartoilemaan kymmenisen vuotta aiemmin.
Unforgiven päätyi siis 1990-luvun alussa viimein toteutukseen, mutta miksikään kassamagneetiksi Eastwood ei sitä itse osannut kuvitella, koska ei pitänyt kaupallista potentiaalia erityisen suurena. Muutenkin elokuva oli pienoinen kysymysmerkki, koska sankari itse ei ollut mikään erityisen taidokas tai romanttinen hahmo lajityyppinsä puitteissa. Projektia lähdettiin työstämään siitä lähtökohdasta, että pääosia olisi neljä ja näihin rooleihin tavoiteltaisiin vakuuttavia nimiä. Gene Hackman ei alkujaan ollut kiinnostunut julman ja armottoman sheriffin osasta, mutta Eastwood kuitenkin lupaili, että tyyppiin haetaan vähän muitakin vivahteita. Clintille itselleen karu käsikirjoitus antoi tilaisuuden näyttää, mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee maailman väkivaltaisuudesta. Tämä tutkailu ilmeisesti löysi laajaa vastakaikuakin, koska Unforgiven osaltaan muutti merkittävästi sitä, miten Eastwoodin aiempaa uraakin alettiin katsomaan. Arvostus nousi ja vuosikymmeniä kestänyt lokasade alkoi vähitellen leppymään. Hän oli 62-vuotias teoksen voittaessa neljä Oscar-palkintoa, eli uran selkein silloinen huippu osui kohtaan, jossa monet alkavat miettimään ja toteuttamaan eläkkeelle siirtymistä.
Eastwood ei kuitenkaan ollut valmis jättämään työuraansa taakse ja vaihtamaan vapaalle, mutta tummasävyistä lännenelokuvaa seuraavissa töissä oli edelleen mukana ikääntyviä sankareita ja tietynlaista mietteliästä tunnelmaa, kun katsomoihin tulivat seuraavana vuotena In the Line of Fire ja A Perfect World. Dokumentin loppupuolella Eastwood itse pohtii, että nuoruuden kevytmielistä ja rämäpäistä vaihetta seuraava konservatiivinen kausi on lopulta taipuvainen vaihtumaan jälleen siihen villimpään linjaan. Siihen kai liittyy aihevalinta, jota melko yllättävänä pidettiin, kun vuoroon tuli The Bridges of Madison County. Meryl Streepia naispääosaan ehdotti Eastwoodin äiti Ruth. Streep kertoo kuvausten aikaan kovasti ihmetelleensä, miksi Clint tahtoi kääntää kyyneleensä kamerasta pois, kun samassa tilanteessa moni muu näyttelijä näkisi selvän pystihetken, mutta ohjaaja selitti tuolloin, ettei yleisö tahdo nähdä hänen itkevän. Muutenkin Streep katsoo, että Eastwood oli melkein armoton itseään kuvatessaan. Dokumentti kuitenkin päätellään leppoisammissa tunnelmissa, kun näytetään kuvaa Eastwoodin kunniaksi vuonna 1996 järjestetystä konsertista. Tähti itse osuvasti lopettelee osuuttaan puhellessaan, miten jazz ja lännenelokuvat ovat hänestä kaksi todellista amerikkalaista taidemuotoa.
Sinänsä Clint Eastwood: Out of the Shadows on peruskaavaa noudatteleva henkilödokumentti, jossa puhuvat päät vaihtelevat elokuvista napsittujen lyhyiden näytteiden ja valokuvien tai muiden vastaavien materiaalien kanssa. Kyseessä kuitenkin on ihan pätevä sellainen ja ainakin suurimmalla osalla haastatelluista tuntuu olevan jotakin asiaakin, eikä vain käy niitä näitä hölisemässä. Huomautan, että tekstissä on mainittu nimeltä vain osa näkemyksensä esittävistä henkilöistä ja kattavampi lista osallistujista löytyy vaikka IMDB:n puolelta. Dokumentin eteneminen sujuu pitkälti aikajärjestyksessä, eli yllätyksellisyydestä ei tarvitse siinä mielessä kehua, mutta eipä toisaalta mene sekoilevaiseksi pomppimiseksi sinne sekä tänne. Kuten Eastwoodin filmografiaa tuntevat huomaavat nopeasti, niin aukkoja tosiaan jää, eikä ole edes yritetty sisällyttää kaikkia merkittäviäkään teoksia mukaan, mutta onneksi suuresta osasta on helposti tietoa saatavilla.
Clint Eastwood: Out of the Shadows onkin lähinnä sujuva ja ihan mielenkiintoinenkin tapaus, jossa on riittävästi kirjoa osallistujien juttujen suhteen, eli onhan sitä kiva katsella kertauksena, vaikka olisikin suurimman osan tarinoista kuullut ja melkein kaikki väläytellyt elokuvatkin onnistunut näkemään. Näytepätkät elokuvista on myös valikoitu mielestäni ihan hyvin ja niistäkin heräilee halua jatkaa uusintakierroksia ja kenties tuijotella lisää Eastwoodista kertovia dokumentteja. Harmi vain, ettei hän itse läheskään aina ole kovin innokas selittämään runsaammin teoksistaan, mutta esimerkiksi Schickel on tehnyt useampaankin Eastwoodin elokuvaan asiallisen kommenttiraidan ja muistaakseni muitakin lisukkeita. Vaikka Eastwood vähitellen väistämättä vetäytyy elokuvahommista, kun ikää on jo 86 vuotta, niin tämäkin dokumentti osoittaa, että filmografiaan on jo kertynyt lukuisia merkkiteoksia ja aiheitakin on varsin monipuolisesti mukaan napsittu, joten katseltavaa kyllä riittää.
Clint Eastwood: Out of the Shadows (2000) (IMDB)
