perjantai 31. toukokuuta 2013

The Bridges of Madison County (Hiljaiset sillat)

Tuossa muutama ilta sitten teki mieli katsella vaihteeksi vähän vakavammalla otteella tehtyä romanttista elokuvaa. Aiemmin toimivaksi todettu Clint Eastwoodin ohjaus sai kelvata siihen tarkoitukseen.

Sisarukset Carolyn ja Michael saapuvat Iowaan lapsuuden kotitilalleen, jossa olisi tarkoitus selvitellä vähän perintöasioita äidin kuoltua. Äidin (Meryl Streep) asioidenhoitaja antaa heille pienen tallelokeron, josta löytyy muutama kuva ja kirje vuosikymmenten takaa sekä avain äidin laatikkoon. Sieltä taas paljastuu kolme muistikirjaa, joiden tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1965.


Niiden kautta Francescan kokemukset ja ajatukset alkavat avautua lapsille. Eläessään hän ei ollut niistä kertonut, mutta elämän iltahämärän lähestyessä oli kuitenkin alkanut kokea tarpeelliseksi sen, että läheisille selviäisi millainen ihminen hän oikeasti oli sen lyhyen maanpäällisen vaelluksensa aikana. Lapsille tämä ei ole kovin helppoa, ja erityisesti Michael haluaisi aluksi jättää nämä jutut kokonaan lukematta.

Siirrytään siis vuoteen 1965. Tuolloin sisarukset ovat 16 ja 17. He lähtevät isänsä kanssa neljäksi päiväksi vähän kauemmas maatalousnäyttelyyn. Francesca on kuitenkin päättänyt jäädä kotiin hoitamaan rauhassa omia töitään ilman ylimääräistä hälinää. Kauan ei hiljaisuutta jatkunu, sillä paikkakunnalle katettuja siltoja kuvaamaan saapunut Robert (Eastwood) päätyy kysymään neuvoa tietylle sillalle. Francescan ohjeet eivät ole kaikista selkeimpiä, joten hän lähtee mukaan opastamaan.


Illan koittaessa Francesca pyytää vielä Robertin seurakseen syömään. Kaksikko viihtyy hyvin yhdessä, ja seuraavana päivänä Francesca on lähdössä mukaan kuvauksiin. Illan lähestyessä tuttavuus syvenee entisestään. Iowalaisen pikkukylän yhteisö ei aiemman esimerkkitapauksen perusteella katso kovin hyvällä tällaisia juttuja, mutta siitä huolimatta Francesca haluaa ottaa riskin.

Robert: "The old dreams were good dreams; they didn't work out, but glad I had them."

Eri puolilla maailmaa vierailleen Robertin kokemukset vetävät mukaansa, sillä Francesca on tavallaan joutunut hautaamaan omia unelmiaan jumituttuaan Iowaan viettämään kovin hiljaista elämää. Hän lähti nuorena amerikkalaissotilaan matkaan kotoaan Italiasta tietämättä mitään tämän kotiseudusta. Ihmiset toki ovat mukavia ja elämä turvallista sekä rauhallista, mutta mutta... Se ei sitten ollutkaan aivan sitä, mitä hän elämältään toivoi. Robertin ilmaantuminen kuvioihin tarjoaa ainakin hetkeksi välähdyksen toisenlaisesta maailmasta.



Robert: "This kind of certainty comes but just once in a lifetime."

Neljän lyhyen vuorokauden aikana pari kiintyy enemmänkin toisiinsa, joten viimeiset yhteiset hetket eivät enää olekaan aivan tuskattomia. Tilanne raastaa kumpaakin ja kaikenlaiset vaihtoehdot pyörivät mielessä. No, mitään kovin suuria yllätyksiä ratkaisujen suhteen ei kuitenkaan ole luvassa, sillä elokuvan alkupuoli jo pitkälti kertoo, millaisia valintoja Francesca päätyi tuolloin tekemään.

Erityisesti elokuvan loppupuoli palautti mieleen vähän samanlaisia ajatuksia lyhyestä onnesta kuin taannoin katseltu kotimainen Umur. Kun vielä pohtii sitä, millaisessa elämäntilanteessa tämä Eastwoodin ohjaus tuli viimeksi noin vuosi sitten katseltua, niin haikeus vain lisääntyy. Toki kuluneen toukokuun tuoreemmatkin muistot vähän lisäävät riipaisevuutta...



Viimeisen neljänneksen aamiainen, illallinen ja hetki sateisella kadulla saattelivat sellaiseen mielentilaan, että se punaviinipullo piti sitten tyhjennellä kokonaan. Muutenkin meno oli siinä vaiheessa "itken silmät päästäni"-linjoilla. Lopputekstien rullatessa rauhalliseen tahtiin viimeistä lasia kädessä pidellessä olo olikin sitten jokseenkin uupunut, mutta samalla oudon tyytyväinen. Eipä ollut mikään suurempi kiire sohvalta pois siinä vaiheessa.

Hieman huvittaakin se, miten paljon The Bridges of Madison County on omalla kohdalla kasvanut vuosien vieriessä. Jos hypättäisiin aikakoneeseen ja sen avulla runsaat kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, niin tunnelma olisi kovin toisenlainen. Tuolloin nuorempi versio koki Eastwoodin nimen velvoittamana tämän jonkinlaiseksi pakkokatseltavaksi, mutta vähän tervanjuonnin puolelle se silloin meni. Kelloa tuli vilkuiltua, eikä juurikaan positiivisia ajatuksia herännyt. Heh, niin ne vuodet vain onnistuvat muuttamaan, mikä lienee ihan hyvä juttu.

Eastwood ei ole lähtenyt enempää peittelemään herkempää puoltaan, mikä on aivan oikea ratkaisu. Toki suurimmat kyyneleet jätetään kameralta piiloon, mutta äänessä on tavallista enemmän pehmeyttä ja lisäksi yleinen olemus on kovin herkänoloinen verrattuna siihen jäyhään ja harvasanaiseen yksinäiseen sankariin, jona hänet on totuttu näkemään.

Meryl Streep ei oikein ikinä ole kuulunut suosikkinäyttelijöiden joukkoon. En minä häntä inhoa, mutta jokin tuntuu usein tökkivän, enkä osaa edes kunnolla määritellä, mistä on kyse. Tämän elokuvan kohdalla kuitenkin pidän hänestä huomattavasti tavallista enemmän. Ruudulla vilahtaa monta loistavaa rauhallista hetkeä, joista voisi vaikka mainita lyhyen tuokion peilin edessä ja muistelut Italiasta sängyssä.



Vaikka aikoinaan tämä jättikin vähän kylmäksi, niin The Bridges of Madison County on onnistunut erityisesti viimeisen vuoden aikana nostamaan pisteitään huomattavasti. Varsin rakkaana elokuvana sitä nykyään pidän, ja olen varsin kiitollinen siitä, että Eastwood päätti välillä kokeilla tällaista verkkaista romanttista draamaakin. Nykyään näkisin, että tämä on Unforgiven-elokuvan jälkeen Eastwoodin toiseksi paras ohjaus 1990-luvulta, eikä suurempaa kuvaa katsottaessakaan kovin kauas kärkikahinoista jäädä. Esimerkiksi sitä edeltänyt ohjaus A Perfect World on mielestäni huomattavasti yhdentekevämpi tapaus.



Vähemmän kiireelliseen tahtiin tarjoiltavat pienet hetket onnistuvat siis nostattamaan useampaankin otteeseen varsin suuria tunteita. Samalla sydäntä lämmittää se, mihin suuntaan tarina etenee aikuisten sisarusten osalta siinä taustalla. Riipaisevien(kin) romanssien ystäville suositeltavaa katseltavaa, vaikka takki saattaa parin tunnin jälkeen olla jokseenkin tyhjä ja silmät vetiset. Loppuun muutamia hetkiä elokuvasta Barbra Streisandin kappaleen soidessa taustalla:


The Bridges of Madison County (1995) (IMDB)

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

The Way

Ollut pienoista taukoa blogin suhteen muiden kiireiden takia. Yrttikevät hyökkää kovaa vauhtia kimppuun ja muutakin ohjelmaa ollut, jotka ovat sitten vähentäneet elokuvien osuutta. Rikotaanpa hiljaisuutta Emilio Estevezin ohjaamalla vaelteludraamalla, jonka pääosasta löytyy hänen isänsä Martin Sheen. Estevez toki itsekin vilahtelee pienemmässä osassa. Luonnollisesti Sheenin hahmon poikana.

Alunperin oli tarkoituksena säästellä tätä elokuvaa kaukaisempaan tulevaisuuteen, mutta vaelluskuume on päässyt kevään aikana nousemaan sen verran korkeaksi, että päätin kokeilla, miten tällainen itselääkintä mahtaisi toimia. Hyvinhän se hetken helpotusta lopulta tarjoili.


Tom (Sheen) on silmälääkäri, jolla arkirutiinit ovat hyvin hallussa ja muutenkin elämä ainakin päällisin puolin hyvällä mallilla. Aikuinen poika (Estevez) on isänsä pettymykseksi lopettanut yliopisto-opintonsa, ja lähtenyt kiertelemään maailmaa. Kuulumisia sitten tulee satunnaisesti sieltä täältä, mihin Tom ei ole erityisen tyytyväinen.

Eräänä iltapäivänä Tom saa puhelun Ranskasta. Soiton sisältö on järkyttävä, sillä toisessa päässä oleva poliisi kertoo, että poika on menehtynyt jäätyään retkipolulla myrskyn yllättämäksi. Hän oli aloitellut vanhaa ja pitkää pyhiinvaellusreittiä, mutta tämä matka oli päättynyt lopullisesti heti ensimmäisen päivän iltana.

Suuren surun murentama Tom lähtee sitten Ranskaan noutamaan poikansa ruumista kotiin haudattavaksi. Surua lisää se, että vaimon kuoleman jälkeen ainoa poikakin oli alkanut etääntymään vuosien vieriessä. Vielä vähän ennen lähtöään poika oli pyytänyt Tomia hylkäämään arkirutiinit ja lähtemään mukaan retkeilemään, josta Tom oli vähemmän yllättäen kieltäytynyt.



Vähän aikaa Ranskassa vietettyään Tomin suunnitelmat alkavat muuttua. Poikansa rinkkaa tutkittuaan hän tekee keskellä yötä päätöksen, että haluaakin suorittaa poikansa aloittaman vaelluksen loppuun. Yhteyshenkilö viranomaisten puolelta on reitin kokenut kulkija, ja vähän sitä mieltä, ettei Tom välttämättä omaa kokemusta tai kuntoa, jota pitkä ja paikoitellen yllättävä matka vaatii. Tom pitää kuitenkin päätöksestään kiinni, vaikka alussa ymmärrettävästi onkin vähän hakemista.

Kyseessä siis on Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti, jota kävelevälle tarpomista kertyy noin 800 kilometrin verran.

"Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti (esp. Camino de Santiago, engl. Way of St. James, saks. Jakobsweg) on merkittävä pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostelan katedraaliin, jonne uskotaan apostoli Jaakob vanhemman haudatun.

Pyhän Jaakobin reitti on ollut yksi merkittävimpiä kristillisiä pyhiinvaellusreittejä keskiajalta saakka ja se on ollut olemassa jo yli tuhat vuotta. Siitä kerrotaan jo 1100-luvulla laaditussa teoksessa Codex Calixtinus. Sitä pidettiin yhtenä niistä kolmesta reitistä, jolla kaikki synnit voitiin saada anteeksi – kaksi muuta ovat Via Francigena Roomaan ja pyhiinvaellus Jerusalemiin. Alusta alkaen pyhiinvaellusreitin varrella on ollut augustinolaismunkkien ja muiden veljestöjen luostareita, jotka tarjosivat majoitus- ja ravitsemuspalveluita. Nämä helpottivat 1000-luvun alkupuolella matkantekoa: yhden teorian mukaan Santiago de Compostelasta kehittyi niin suosittu pyhiinvaelluskohde, koska Jerusalemiin oli liian vaikea mutta Roomaan liian helppo päästä.[1]

Pyhän Jaakobin reitti ei ole mikään yksittäinen tie, vaan siksi voidaan katsoa mikä tahansa useista pyhiinvaellusreiteistä Santiago de Compostelaan. Muutamaa tietä kuitenkin pidetään pääreitteinä. Keskiajalla näitä teitä kuljettiin paljon. Uskonpuhdistus ja Euroopan poliittinen epävakaus 1500-luvulla kuitenkin aiheutti reitin rappion. Vain muutama pyhiinvaeltaja saapui Santiago de Compostelaan 1980-luvun alussa. Vuosikymmenen loppupuolella kävijämäärät alkoivat kasvaa, kun nykyajan pyhiinvaeltajat kiinnostuivat reitistä.

Espanjan ja Ranskan rajalta Pyreneitten vuoristosta, Pohjois-Espanjan läpi Santiago de Compostelaan kulkeva pyhiinvaellusreitti (Camino Frances) otettiin UNESCOn maailmanperintöluettelon kohteeksi vuonna 1993. Ranskan alueella kulkevat reitit lisättiin maailmanperintöluetteloon vuonna 1998. Kummassakin tapauksessa yksi maailmanperintöluettelon kohde käsittää joukon reitin (reittien) varrella olevia historiallisia rakennuksia ja rakennelmia, jotka luetellaan kohteen selostuksessa UNESCOn sivuilla."



Matkan varrella Tom törmää muutamaan muuhun kulkijaan, jotka ovat omista syistään ja erinäisiä ongelmiaan ratkaistakseen lähteneet pitkälle vaellukselle. Osan menneisyydestä tuntuu myös löytyvän arkaluonteisia tapahtumia, jotka ovat jättäneet jälkensä.

Ensimmäisenä vastaan tulee Hollannista kotoisin oleva Joost (Yorick van Wageningen), joka on muuhun seurueeseen verrattuna huomattavasti hilpeämpi, eikä turhia murehdi. Hän on lähtenyt pitkälle kävelylle pudottaakseen painoaan pikkuisen, mutta loppuun tultaessa matkan varrelta on kertynyt paljon kokemuksia, jotka laittavat miettimään.

Kanadalainen Sarah (Deborah Kara Unger) taas purkaa ensitapaamisella Tomiin omaa katkeruuttaan vähätellen tätä, kun ei vielä tiedä, mikä on saanut Tomin kävelylle. Pilkallisesti hän yrittää sysätä Tomin selkään stereotyyppisiä motiiveja, mutta matkan edetessä välit alkavat lämpenemään.

Viimeisenä nelikkoon päätyy mukaan irlantilainen kirjailija Jack (James Nesbitt), joka yrittää saada reitiltä uuden teoksen. Hän kiinnostuu välittömästi Tomin tarinasta, joka poikkeaakin kohtalaisesti tyypillisimmistä motiiveista. Harmi vain, että Tomin ja Jackin välillä tuntuu olevan eniten kitkaa.



Aivan vaikeuksitta ei sekalaisen joukon yhteen hitsautuminen tietenkään onnistu. Tom on pilata tunnelman pahasti, kun vähän liikaa viiniä ottaneena alkaa tilittää tuntemuksiaan matkakumppaneistaan. Erityisesti Jack joutuu arvostelun kohteeksi. Toiset ovat kuitenkin kohtalaisen ymmärtäväisiä Tomin tilanteen huomioiden.

Minua ainakin viehättävät tällaiset tarinat, jossa pieni ongelmaisten ja erilaisten ihmisten joukko vähitellen muodostaa yhteisön tai "perheen" ja antaa toisilleen tukea ja seuraa vaikeuksien keskellä. Yhtenä esimerkkinä sellaisesta voisi mainita toisen lajityypin edustajan, eli Clint Eastwoodin The Outlaw Josey Wales on jäänyt positiivisessa mielessä muistiin tässä(kin) suhteessa.



Sitten ovat tietysti ne tuokiot retkipoluilta, jotka tässä viehättävät myös suuresti. Itse en valitettavasti osaa arvioida, miten kattavasti Estevez on onnistunut tätä reittiä kameran kautta katsojalle esittelemään. Näin reitistä kokemusta omaamattoman silmiä se kuitenkin miellyttää monin paikoin.

Silloin tällöin on havaittavissa pientä kiirehtimistä ja huomasi toivovansa, että tässä ja tuossa olisi voitu vähän Herzogin tyyliin venyttää hetkeä ja antaa tunnelman kasvaa. Kuitenkin ymmärtää nämä ratkaisut, kun elokuva kuitenkin jo nyt venähtää yli kahden tunnin, ja voisin arvailla, että on jo tällaisena monelle aivan liian hitaasti etenevää katseltavaa. Pitäisi kuitenkin ymmärtää, ettei tällaisia kannata muutenkaan alkaa katselemaan tiiviin ja jatkuvasti etenevän toiminnallisen tarinan toivossa. Ne hyvää tunnelmaa hehkuvat hetket ovat enemmän ytimessä, ja niihin pitäisi keskittyä. Ainakin omasta mielestä se suurempi tarina saa ihan rauhassa jäädä sivuosaan ja kulkea siellä taustalla.



Alussa tuli mainittua vaelluskuume, johon The Way tarjosikin vähän ensiapua. Sitten taas toisaalta patikointikuvat saivat istuskelemaan koneen äärelle tulevan kesän mahdollisia kohteita tutkimaan. Eipä tuo eteläisen Euroopan maisema nyt aivan pohjoisinta Suomea vastaa, mutta tunnelmassa kuitenkin on jotakin samanlaista. Pakko kyllä järjestää lyhyestä kesälomasta pari viikkoa vaelteluaikaa...

Eipä elokuva mitään pelkkää patikoimista ole, vaan mukaan on mahtunut paljon tunnelmallisia hetkiä polkujen ulkopuoleltakin, ja hyvä niin. Kyllähän tässä on hyvin aikaa välillä vähän pysähtyäkin. Silloin tällöin taas takaumien kautta menehtynyt poika pääsee mukaan elokuvaan, eikä niidenkään suhteen olla mielestäni lähdetty liiallisiin runsauksiin.

Toinen paikoitellen samanlaisia tunnelmia tavoittava elokuva, joka on hyvä mainita tässä yhteydessä, on Sean Pennin Into the Wild. Pitää kyllä sanoa, että omalla kohdalla se toimii vielä tätäkin paremmin. Voisi olla ihan hyvä idea kerrata se ennen kesän retkeilyjä, vaikka edellisestä katselusta ei hirveästi aikaa olekaan.



The Way on pitkälti Estevezin käsialaa, mutta hän on poiminut tarinaansa otteita Jack Hittin kirjasta Off the Road: A Modern-Day Walk Down the Pilgrim’s Route into Spain. Valitettavasti saa jälleen todeta, että kirja on minulle vieras. Se kuitenkin vaikuttaa ihan potentiaaliselta luettavalta, joten saa nähdä, päätyyköhän hyllyyn jossakin vaiheessa.

Ennakkoon vähän pelotti, että onkohan tässä lähdetty jonnekin Paulo Coelhon linjoille, jotka eivät itseäni innosta juuri lainkaan. Pahimmillaan sellainen meno tarjoaa epäaidolta vaikuttavaa loputonta leukojen louskutusta, joka saa kiemurtelemaan. No, onneksi Estevez on päätynyt valitsemaan toisenlaisen polun. Ehkäpä jutut eivät ole aivan yhtä korkealentoisia ja intomielisiä, mutta paljon parempi näin.

Hieman alakuloisista aiheistaan huolimatta The Way on varsin lämminhenkistä katseltavaa, joka onnistuu myös tuottamaan paljon hyvää mieltä. Mielellään sitä seuratessa tyhjentää pari lasiakin. Rentoa tunnelmaa siis havaittavissa sekä ruudulla että katsomossa, joten siinä suhteessa ei valitettavaa. Pieniä naurujakin on ripoteltu sinne tänne, mikä miellyttää myös.

Loppu on ehkä hivenen ongelmallinen, sillä päätepisteen hartaat hetket eivät täysin ainakaan omaan katsomoon ruudun kautta välittyneet. Onneksi matka jatkui siitä vielä pikkuisen, mutta kuitenkin sanoisin, että ne vaikuttavimmat hetket on koettu jo hyvissä ajoin ennen. Sinänsä kuitenkin tyytyväinen, että maanläheisempi linja pidettiin loppuun asti. Toisaalta tässä vaellustarinassa olisi ehkä ollut ainesta vähän mittavampaankin elokuvaan, niin ei olisi tarvinnut tiivistää aivan niin paljon. Omalla kohdalla ei olisi ollut ongelma, jos matka olisi jatkunut vaikka tunnin kauemminkin.



Joka tapauksessa hieno ja koskettava rauhallinen elokuva Esteveziltä, jollaisia ei ole ainakaan liikaa tehty. Varmasti tulee palattua tämänkin pariin tulevaisuudessa. Suosittelen muillekin, jotka ovat tällaisista aihepiireistä ja tunnelmista kiinnostuneita. Lopetellaan näihin säveliin:


The Way (2010) (IMDB)

torstai 16. toukokuuta 2013

Jiro Dreams of Sushi (Sushimestari Jiron unelma)

Viimeksi katsellun ruokaisamman hömppäelokuvan (The Mistress of Spices) jälkeen kävi mielessä, että ehkäpä voisi katsella vähän vakavampaakin ruokajuttua. Mikäpä siis parempi valinta kuin pari vuotta sitten valmistunut dokumentti, joka kertoo elämänsä työlleen omistaneesta iäkkäämmästä sushi-mestarista.


Oma tietämys sushiin liittyen on nolostuttavan olematonta, joten sallittakoon lyhyt kuvaus Wikipediasta:

"Sushi (jap. 寿司 tai 鮨 tai 鮓) on japanilainen pienikokoinen riisiruokalaji, jonka muoto on lähellä leivonnaista. Siinä riisiin yhdistetään täytteeksi tai päällysteeksi kalaa, äyriäisiä, kasviksia tai kananmunaa. Täyte voi olla raakaa tai kypsennettyä, ja riisi voi olla palleroksi puristettu, merilevään rullattu tai jopa hajallaan kulhossa. Se muistuttaa korealaista gimbapia.

Sushi tarkoittaa etikalla maustettuun riisiin perustuvia ruokalajeja[1]. Yleisimpiä sushilajeja ovat makizushi (nori-levään käärityt rullat) ja nigirizushi (kämmenessä puristellut pallerot). Useimmista merikaloista voi tehdä sushia, järvikaloja ei voi käyttää kypsentämättöminä lapamatovaaran vuoksi.

Sushia voi syödä joko paljain käsin tai japanilaisilla syömäpuikoilla. Sushia voi syödä soijakastikkeen kera, jolloin nigirisushin päällinen kostutetaan hieman soijakastikkeessa. Riisiä ei ole tarkoitus kastaa soijakastikkeeseen, sillä soijakastike irrottaa riisit toisistaan ja hajottaa nigirisushin. On olemassa eroavia mielipiteitä siitä, miten sushi tulisi syödä ja tulisiko wasabi sekoittaa soijaan vai ei."



Tapaamme siis Jiro Onon, joka edelleen 85-vuotiaana omistaa pienen sushi-ravintolan Tokiossa. Vuosien ankaran ja periksiantamattoman työn tuloksena se on kohonnut erittäin arvostettuun asemaan sekä kriitikoiden että asiakkaiden keskuudessa. Dokumentissa pohditaankin jonkin verran ravintolan suosiota ja arvostusta. Oikeastaan dokumentti taipuu enemmän henkilökuvan kuin sushi-infon puolelle.

Ravintolassaan Jiro suosii yksinkertaisuutta ruoan lisäksi sisustuksessa sekä kattauksessa. Mistään kovin koristeellisesta paikasta ei ole kyse. Asiakaspaikkoja on vain noin kymmenen ja nekin on sijoitettu melko tiiviiseen tilaan. Tästä huolimatta asiakaspulaa ei ilmene, vaan päinvastoin varausjonot ovat kohtalaisen pitkät. Kuitenkin paikka soveltuu ennemmin pikaiseen aterioimiseen kuin rennompaan kanssakäyntiin. Nuorempi poika Takashi onkin perustanut oman paikkansa, jossa pyritään tarjoilemaan laadultaan yhtä hyvää ruokaa, mutta rennommassa ilmapiirissä.




Ääneen pääsee kohtalaisen paljon myös erän ruokakriitikko, joka on pitkään ollut Jiron työn innokas ihailija. Hän valottaa vähän Jiron ravintolan historiaa sekä kertoo, miten kyseessä on Michelin-tähtien maailmassa jonkinlainen erikoistapaus. Jo useampana vuonna liikkeelle on myönnetty kolme tähteä, vaikka paikka ei pinnallisesti mikään hätkähdyttävä olekaan. Ruoka vain on yksinkertaisesti niin loistavaa, ettei arvioijilla ole oikein muuta mahdollisuutta. Hän mainitsee myös, että Jiro on vanhin kokki, jolla tällä hetkellä on kolmen Michelin-tähden ravintola. Myöhemmin kerrotaan myös toisesta ennätyksestä, sillä hänen mukaansa Jiro löytyy Guinnessin ennätysten kirjasta vanhimpana henkilönä, joka työskentelee säännöllisesti aamusta iltaan.

Elokuvan edetessä saadaan kuulla enenevissä määrin Jiron ajatuksia työhönsä liittyen, jotka samalla luovat kuvaa miehen yleisluonteesta. Yksinkertaisuus on suuressa arvossa, samoin itsekritiikki. Vaatimukset muidenkin työlle ovat erittäin korkealla, mutta toisaalta Jiro sitten antaa heille osansa kunniastakin, ainakin tässä dokumentissa, vaikka ilmeisesti monien mielikuvissa hän on se henkilö, joka tekee suurimman osan.




Jiro noudattaa erittäin tarkkoja rutiineja päivästä toiseen, vihaa liian pitkiä lomia ja haluaa edelleen tehdä kovasti töitä, johon panostaa kaikkensa. Hän jopa näkee sushi-ideoihin liittyviä unia. Jiron resepti erinomaisuuteen käsittää viisi vaatimusta. Pitää tehdä tosissaan, olla aina valmis parantamaan suoritusta, puhtaus, rohkeus kulkea omaa tietään ja intohimo. Näitä hän on pitkälti noudattanut oman 75-vuotisen uransa ajan, jolle ei vieläkään loppua ole näkyvissä.

Aluksi nämä mietteet tuntuvat vähän ankeiltakin, mutta myöhemmin alkaa selvitä, mikä niihin on vaikuttanut. Jiron sanojen perusteella hänellä ei ollut mikään onnellisin lapsuus. Perhe oli köyhä ja vanhemmat pitkälti katosivat kuvasta pojan ollessa alle kymmenen, jonka jälkeen hän on tullut suunnilleen toimeen omillaan. Toisaalta hän mainitsee olleensa itsekin poissaoleva isä lapsilleen, ja muutenkin näitä kohtaan arvioissaan ankara.

Jiron varjosta nousee dokumentissa esille myös vanhempi poika Yoshikazu, joka on 50-vuotiaana jäänyt vähän pahaan rakoon. Ajatuksena oli aikoinaan, että hän olisi ottanut ravintolan haltuunsa, mutta sen sijaan työskenteleekin edelleen isälleen, joka ei osoita luopumisen merkkejä, vaikka noin 15 vuotta aiemmin joutuikin sydänkohtauksen uhriksi. Poika kertoo myös vähän alkuperäisistä haaveistaan, jotka viittaavat pitkälti siihen suuntaan, ettei sushi-kokki ollut todellakaan ihanneammattilistan kärkipäässä.





Taidoiltaan Yoshikazu on ilmeisesti isänsä veroinen, mutta ravintolan entisen oppipojan mukaan se ei tule riittämään, jos ravintola siirtyy hänen johtoonsa. Jiron "haamu" leijailee paikan yllä liian voimakkaana, joten asiakkaiden vaatimukset jatkajalle olisivat kohtuuttoman kovat. Jiro on muutakin kuin erinomainen kokki, eikä siihen mielikuvaan, joka hänestä on ihmisille muodostunut, ole lainkaan helppo päästä. Juttutuokioiden perusteella Yoshikazu haluaisi kuitenkin yrittää.

Haastatteluissa kuullaan myös ravintolan muita työntekijöitä, jotka omalta osaltaan kertovat äärimmäisen kovista laatuvaatimuksista. Samoin Jiron ravintolan pitkä oppimisprosessi mainitaan, joka voi tarkoittaa sitä, että samaa asiaa tehdään useita vuosia ennen kuin siirrytään muihin juttuihin. Tuodaan myös esille ajatus siitä, että nykyaikana tällainen malli ei kovinkaan monia houkuta. Pohditaan myös vähän yleisempiä juttuja ruokaan liittyen. Esimerkiksi miten sushin asema on muuttunut, liikakalastuksen aiheuttamat vaikeudet, kalan laadun heikkeneminen... Näissä yhteyksissä tulee kuviin myös muita vähän itsepäisiä tapauksia Jiron lisäksi.




 Entä se ruoka sitten? Kyllähän sillekin aikaa suodaan ja kokkausta sekä tarjoilua näytetään kohtalaisesti. Kuvien perusteella kyseessä ei todellakaan ole mikään puolittain kaaoksen vallassa oleva keittiö, vaan asiat etenevät vauhdikkaasti, mutta samalla rauhallisesti. Kuvia eri ruokalajeista myös riittää, mutta omalla kohdalla ne eivät oikein onnistuneet saamaan vettä kielelle, mille sitten taas on omat syynsä, jotka eivät niinkään liity ruoan laatuun, ulkonäköön tai tarjoiluun.



Kuviltaan David Gelbin ohjaama Jiro Dreams of Sushi on varsin tyylikän, paikoitellen jopa kliininen. Se onkin äärimmäisen rauhoittavaa katseltavaa monin paikoin. Vaikutus vielä korostuu, kun taustalle on usein valittu soimaan Philip Glassin musiikkia. Näiltä osiltaan kyseessä on erittäin onnistunut teos. Muutkin musiikkivalinnat menevät mielestäni hyvin kohdilleen ja ovat omiaan luomaan kiehtovaa tunnelmaa. Alla eräs näyte tällaisesta jaksosta:


 Jos kuvissa on jotakin sellaista, mikä ei itseäni miellyttänyt juuri lainkaan, on se elävien merenelävien käsittely. Vähän toivoisi toisenlaista ajattelumallia siihen toimintaan...

Aluksi meno vaikutti vähän luotaantyöntävänkin ryppyotsaiselta, mutta vähitellen siihen pääsi mukaan kuvan selkeytyessä. Sushi ei oikein aiheena ollut etukäteen sellainen, että se omalla kiinnostuslistalla olisi kovin korkealla ollut, ja arvelenkin, että henkilökuvapuoli paikkasi kohdallani paljon ja veti melko nopeasti kunnolla mukaan. Melko usein tällaiset antaumuksella juttuaan tekevät henkilöt kiinnostavat, oli ala sitten oikeastaan melkein mikä tahansa, ja niin on tässäkin tapauksessa. Nautintoa lisää se, että ulkoisesti Jiro Dreams of Sushi on erinomaista katseltavaa. Vielä kun loppuun saadaan se kauan odotettu hymykin, niin miellyttävä vaikutelma korostuu. Itse olen erittäin tyytyväinen, että tuli tämän parissa noin 80 minuuttia vietettyä.



 Jiro Dreams of Sushi (2011) (IMDB)