The Great Mouse Detective (Basil Hiiri, mestarietsivä)

Pari päivää, viikkoa, kuukautta...mitä näitä nyt olemassa onkaan, on saattanut vierähtää sitten viimeisen elokuvakirjoittelun. Elokuvia on toki tuossakin välissä vilkaistuna komea kasa ja jokunen luonnoskin tekstipätkineen ja kuvineen on silloin tällöin syntynyt, mutta valmistavat viimeistelyt ovatkin jääneet hoitamatta kiireen sekä muiden sekalaisten syiden takia. Selittelyt kuitenkin sikseen, sillä uusi ja toivottavasti antoisa elokuvavuosi on aivan aluillaan ja sen verran laiskakin uskaltanee luvata, että muutamasta kivasta jutusta jokusen sanan voisi välillä naputellakin.

Aivan uudenkarhealla teoksella en tätä kautta lähde availemaan, vaan kyseinen Disney-klassikko ei ole montaa vuotta kirjoittajaa itseään nuorempi, mutta väliäkö sillä ja näin jossakin mielessä kultainen sekä monilta muistoiltaan rakas 1980-luku kutsuu aikansa animaatioaarretta ihailemaan. Jokunen päivä joulun jälkeen iski into seurailla vanhahtavampia vivahteita sisältävää etsivätouhua, mutta ei silti mitään kurttuotsaista ja täysin totista tuumailua tai toisaalta ihmishirviöiden synkimpien veritöiden selvittelyjäkään. Alkupaloina toimi parikin Peter Sellersin Pink Panther -hassuttelua, joiden jälkeen Basilin ja kumppanien kepeämpi seikkailu alkoi myös vaikuttaa varsin otolliselta vaihtoehdolta, varsinkin kun samaan aikaan edellisestä 1980-luvun Disney-klassikon katselusta on jo kovin pitkä aika. Voisinpa jopa kirjata pienimuotoiseksi tavoitteeksi, että kirjoittaisin näistä täältä puuttuvista kyseisen vuosikymmenen klassikoista pikkuisen, koska eihän noita taida tämän jälkeen olla enää kuin pari kommentoimatta ja kumpikin hyllystä löytynee.

Tässä vaiheessa uunituore vuosi 2020 saa hetkeksi unohtua Lontoon kutsuessa, eikä sekään ihan nykypäivän ilmeessään tai edes valmistumisajan, vaan vuosiluku asetellaan niinkin kauas kuin 1897 ja samalla kaupungin menoon tutustutaan hiirten ja muiden ihmistä pienempien vipeltäjien näkökulmasta. Erään ikkunan takaa löytyy Flavershamin viehättävä lelupuoti, jossa on erityinen hetki meneillään, kun nuori Olivia on saamassa isältään syntymäpäivälahjan, ja tanssillaan ihastuttava nukke selvästi miellyttääkin päivänsankaria. Herkkä ja lämpöinen kahdenkeskinen tuokio on kuitenkin romahtamassa, sillä ikkunan toisella puolella väijyvällä varjoisten kujien kulkijalla on mielessään huomattavasti häijympiä aikomuksia. Muutamaa sekuntia myöhemmin nujakka käynnistyy, eikä nappausta voi estää ja Olivian iloinen juhla loppuu lohduttomuuteen isän kadotessa synkkään yöhön.

Kunhan hurjasta hävityksestä ja Henry Mancinin seikkailuhenkeä huokuvasta alkumusiikista päästään paremmin tarinaan kiinni, niin kuviin ilmestyy pitkiltä matkoiltaan paluuta tekevä David Q. Dawson, joka vähän taustojakin selittelee. Aikomuksena olisi etsiä reissujen jälkeen rauhallinen kotikolo, mutta hänpä löytääkin yksinäisen Olivian itkemässä hylätyn kengän sisältä. Tietysti hyväsydämiseltä vaikuttava heppu haluaa tietää, että mikä on pielessä ja voisiko mahdollisesti auttaa toista hädässä. Olivialla onkin päämäärä mielessä ja se on löytää Baker Streetin kuuluista Basin, mutta matka on jäänyt kesken. Onneksi Dawson muistaa vielä, missä kyseinen katu sijaitsee ja päättää laittaa omat asuntoasiansa hetkeksi sivuun.

Taidokkaan etsivän maineessa oleva Basil löytyykin ilman suurempia vaikeuksia, mutta tämä vaikuttaa olevan täysin erään keskeneräisen juttunsa lumoissa, eikä osoita sen suurempaa kiinnostusta Olivian suruille selvitellessään onko hyppysissä mahdollisesti ratkaisevakin todistuskappale revolverin muodossa. Tuliaseen vähän varomattomaltakin vaikuttava testailu tuottaa vesiperän ja sitä seuraava innon lässähdys lannistaa mieltä. Olivia pääsee viimein selittämään isänsä keljua kohtaloa, mutta edelleen Basil pysyy jokseenkin välinpitämättömänä. Leluntekijän katoaminen vaikuttaa pieneltä perhehuolelta taidokkaalle etsivälle ja hieman vähätellenkin Basil tuumailee, että näitä nyt sattuu ja lieköhän omasta halustaan kadonnut teilleen.

Olivia ei suostu luovuttamaan, vaan väittää vankasti, että isä tosiaan vietiin väkivalloin ja viimein mestarietsiväkin kiinnostuu kuullessaan kuvauksen sieppaajasta. Nimittäin kuvailtu kaappaaja saattaa olla Fidget-niminen luihu lepakko, joka toimii tiedetysti kätyrinä vieläkin häijymmälle rikolliselle nerolle. Basil onkin ottanut pääurakakseen laittaa lopun kauhistellun Ratiganin rötöspuuhille ja Olivian isän katoaminen saattaa jotenkin liittyä kataliin suunnitelmiin. Kunhan kurkistetaan toisaalle Ratiganin johtamaan alamaailmaan, niin saadaan vahvistusta Basilin käsityksille, eli juonia on kehitteillä ja voi samalla sanoa, että tähtäin on mahtipahikselle tyypillisesti asetettu riittävän korkealle. Ratigan kätyreineen ei ole muutamaa kolikkosäkkiä viemässä, vaan hirmuvalta hiirikunnan yli kiinnostaa julmaa juonittelijaa. Mahdollisesti kohtalokas toteutushetki lähestyy vääjäämättä Ratiganin saadessa palasia kohdilleen ja Basil ystävineen on tietysti halukas ottamaan haasteen vastaan, vaikka hengenvaaraahan sellainen leikki tietää.

Minulla sen alkuperäisen Sherlock Holmesin puuhat ja sankarityöt ovat viime vuosina jääneet melkoisen vähälle seurannalle, eikä varmaan kannata tässä yhteydessä lähteä lainkaan vertailemaan tätä Disney-tulkintaa myöhemmin ilmestyneisiin Guy Ritchien ohjaamiin elokuviin, sillä nämä ovat tyyleiltään ja tarinoiltaan melkoisen erilaisista maailmoista. The Great Mouse Detective ei tietenkään lähde esikuvaansa piilottelemaan, vaan kirjaimellisesti samoissa nurkissa asutaan ja tämä monien rakastama etsivä kuullaan ja nähdäänkin lyhyesti, vaikkakin sitten varjojen kautta. Sattuupa Basil myös tarpeen tullen lainailemaan Sherlockin luottohauvaa Tobya, kun tulee hetki, jolloin kaivataan tarkkaa vainukuonoa jälkipolkuja nuuskimaan sekä seuraamaan. Muutenkin tietysti tapahtumapaikat sekä yleiset kuviot ovat käsittääkseni vähintään löyhästi yhteensopivia alkuperäisten tarinoiden kanssa.

Jos kuvista ja paikoista sanasen sanoisi, niin The Great Mouse Detective ei ole sellainen Disney-klassikko, joka vaatisi väripaletin täydellisen räjäytyksen sekä tykityksen kankaalle, vaan löytyy ruskeaa, harmaata ja savuisiakin tummia sävyjä, kuten odottaa sopii liikuttaessa alamaailman katalien konnien vakiopaikoissa. Voi olla, että näin runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin tiettyjä juttuja toteutettaisiin toisin, sillä kaipa Disney on vuosien myötä liikkunut hieman puhtoisempaan, korrektimpaan sekä hienovaraisempaan suuntaan. Näin ollen voisi veikkailla, että sankarien sormien välissä käryävät sätkät, kaljakapakkailottelut tyhjenevine tuopposineen, viekoittelevine tansseineen sekä mukilointeineen saattaisivat nykypäivänä joutua jonkinasteisen siistimisen kohteiksi.

Elokuvalle on kuitenkin eduksi se, että maailmassa on tiettyä nuhjuisuutta sekä muutamia paheellisempia yksityiskohtia. Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on varsin kiltistä etsiväseikkailusta, eikä tässä ole lähdetty luomaan mitään räävitöntä rellestystä tai jatkuvaa täysrähinää kera veitsien ja luotien, vaan esimerkiksi kotimaisellle julkaisulle lätkäisty seitsemän vuoden ikäsuositus kertonee riittävästi siitä, millä tasolla mennään. Mainittakoon sekin, että vaikka tyylissä sitä nuhjuisuutta onkin, niin maailma ei missään nimessä ole visuaalisesti ruma, vaan kiehtova ja rosoisella tavalla komea sekä paikka, jossa on riittävästi niitä pimeitä nurkkia sekä varjoisia kujia vaaroineen.

Tarinaa ei ole tungettu täyteen toimintaa, mikä on ehdottomasti positiivinen puoli sekin, sillä etsiväjutun hyvä seikkailuhenki vaatii tietysti pohjustavan pohdiskelun ja kiinnostavat hahmot, jotka helposti hukkuisivat liialloisen rymistelyn lomaan. Sepä ei kuitenkaan tarkoita, että ihan minimaalisella linjalla mentäisiin, vaan mukaan kyllä on kehitelty mieleenpainuvaa jahtia sekä yhteenottoa. Oikeastaan sankarien tutkimusmatka lelupuotiin on oma suosikkini tässä mielessä, sillä siinä yhdistyy mukavasti sekä kekseliäästi kiehtovien juttujen pähkäily ja vaihteleva vauhdikkuus. Maailman tunnetuimpiin kuuluvaan korkeaan kellotorniin sijoitettu finaali kelpaa toki myös, mutta on jo sinänsä suoraviivaisempaa toimintatouhua vanhojen vihollisten välillä. Kilinää ja kolinaa koneistosta löytyy ja rattaat raksuttelevat menemään omalla tavallaan näyttävästi, joten eipä lopputaistoa ole sen suurempaa syytä lähteä lyttäilemään.

The Great Mouse Detective onnistuu mielestäni mainiosti myös hahmojoukkonsa osalta ja voi sanoa, että vain vähän yli 70 kappaleen venähtävä minuuttimäärä käytetään hyvin ja tarkasti. Nimikkosankarista pitää ainakin vähän höpötellä ja tämän katsojan kohdalla ihastuminen tapahtuu heti ensikohtauksella, vaikka siinä tiettyä vauhkoilua on kieltämättä havaittavissa. Basilin luonteessa onkin selkeästi ajoittain levottomuutta, mutta toisaalta malttaa tarvittaessa laittaa lopun kohkaukselle ja syventyä selvittelemään johtolankoja. Erikoiset etsivätarvikkeet, kekseliäät kyhäilyt ja nokkela neuvokkuus piristävät tutkimustouhuja ja ylläpitävät osaltaan yllätyksellisyyttä. Samoin tekee mainittu vilkkaus, joka erottaa hiiremme hiljaisen ja pitkälti pohdiskelevan yksityisetsivän tyypistä, mutta vauhdikkaampi vipellyskään ei tässä tapauksessa ole onneksi este pitävien päättelyketjujen rakentelulle.

Jos sattuu sankari olemaan nokkela, aikaansaava ja vetovoimainen, niin eipä tarinan pääpahis siinä rinnalla joudu lainkaan häpeämään, vaan Ratigan on vallan mainio häijy vastavoima. Itsevarmuus omien katalien aikeiden nerokkuuteen on ihailtavan vahvaa ja ilkeilystä tekee osaltaan mehevämpää ääninäyttelijänä toimivan Vincent Pricen hykertelevä pahistelu, joka herran aiempaa elokuvauraa tarkastellen tulee tietysti kovin luontevasti. Kuolemattoman pahamaineisuuden takaava rötöstelyn mestarinäyte on muutenkin hauskaa seurattavaa ja Ratiganin herkästi kiehahtava mieli on joillekin melko kohtalokas ailahteluineen. Kunnon pahiksen velvollisuuksiin kuuluu tietysti huolellisesti harkitun kuolettavan ansan väsääminen sankarien viimeiseksi piinaksi, mutta jatkuvassa hengenvaarassa on myös apuriporukka. Rikollisneron kätyrinä toimiminen ei aina ole mitään antoisaa puuhaa ja etenkin tässä tapauksessa hiukkasen huonosti asetellut sanat saattavat jäädä viimeisiksi, sillä suuttumuksen noustessa toisten hengillä ei enää ole kummoistakaan hintaa ja armopalat ovat melko harvinaista herkkua. Siksipä siis lähistöllä luuhaava Felicia-kissa pääsee nauttimaan pulskista päivistä, kun huolimattomasti höpötelleitä heppuja heitellään armotta surman nälkäiseen suuhun. Kannattajakuoron hoilaama ylistyslaulu Ratiganille ei mikään ikimuistoisin Disney-kappale ole, mutta ajaa se asiansa ja saa aikaan hivenen kieroa hymyä ja nostatusta konnakerhon kommelluksille.

Summaukseksi siis voin ilokseni sanoa, että The Great Mouse Detective osoittautui odotuksia paremmaksi etsiväseikkailuksi. Ehken sitä siltikään aivan rakastetuimpien Disney-klassikkojen joukkoon listaisi, sillä sellaiset suoraan sydämeen voimalla iskevät tunteikkaammat tuokiot puuttuvat. Eipä sillä, että siitä pitäisi lähteä varsinaisesti miinuksia jakamaan, koska tarinan painopisteet ovat muualla ja kyynelhetkien hakeminen saattaisi tässä yhteydessä olla vähemmän luontevaa taiteilua. Sekin mainittakoon, että korostettu söpöily on myös pienemmässä osassa kuin monissa klassikkosarjan elokuvissa, enkä sitäkään osaa puutteena pitää, koska tuli tosiaan aiemmin kehuttua nuhjuisuutta ja rosoisempia kulmia elokuvan maailman osalta. The Great Mouse Detective tähtäileekin toisenlaiseen tulokseen ja mielestäni onnistuu siinä hauskasti sekä tyylikkäästi. Kyllästymään ei missään nimessä ehdi, sillä tahti on läpi elokuvan sopivan tiivis, mutta toisaalta maltetaan onneksi nostella kaasujalkaa, eikä kaahata toiminnallisesta kohtauksesta toiseen. Huumorista vielä viimeiset plussat päälle, koska omalla kohdalla nokkelien sanailujen lisäksi kekseliäs kuvasto osuu kohdilleen kiitettävän usein. Luulenpa tutkailevani Basilin ja kumppanien seikkailun vielä toistekin!

The Great Mouse Detective (1986)

Spooky Buddies (Pentujengi ja Aavekoira)

Mitään suurempia merkkejä blogiin päätyvän elokuvaviihteen vakavoitumisesta ei ainakaan näin alkuvuonna ole nähtävissä, sillä pahiksia mäiskivien poliisien rymistelyn jälkeen ruudulle kipittelee vallan ihmeellisiin sekä kummallisiin seikkailuihin eksyvä aiemmilta vuosilta tuttu viiden koiranpennun höpsö porukka. Spencerin ja Hillin Miami Supercops osoittautui vauhtiosastoltaan ja kelmien kopsauttelultaan pienoiseksi pettymykseksi, mistä tulikin mutistua, ja hienoisella varauksella edellisten osien perusteella tähän haukahtelevaiseen kauhukoitokseenkin suhtaudun. Toisaalta mikään aiemmista Buddies-retkistä ei ole käynyt kunnolla rasittamaan tai hermoja kiristelemään, niin mitään isompaa inhoa tai intohimoista vihamielisyyttä ei ole päässyt syttymään koirien kommelluksia kohtaan.

Edellisten osien ajoittaisen laimeuden perusteella ja pienoisen kyllästymisen takia ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kokoelmasta puuttuvia paria osaa ostella, mutta kun kumpainenkin levy sattui viime syksynä löytymään hyväkuntoisina ja huokeaan hintaan samasta kirpputorikojusta, niin mitäpä siinä enää kiusausta vastaan kamppailemaan, ja mielessä heti pilkahti, että eiköhän näillekin oiva aika jostakin välistä vielä löydy. Puitteet pentujen elokuvasarjan kummituskertomukselle kyllä loksahtelivat paikoilleen, sillä voi kerrankin huudella, että olipa synkkä ja myrskyinen yö, sillä tätä katsellessa Aapeli-puhuri pauhaili seinien ulkopuolella, meri oli aaltoineen aivan vaahtoavassa raivossa ja viima vinkui niin äänekkäänä, ettei ihan heti muistu vastaavaa mieleen. Hymyilyttikin, ettei taida tämä perheen nuoremmalle väelle suunnattu haamuhuttu ihan yhtä huimaan hyytävyyteen yltää, mutta saahan sitä ainakin yrittää!

Ennen kauhistuttavan kummitustarinan avautumista sallittakoon nopsa kertaus aiemmin nähdyistä osista. Seitsemänhän niitä kaikkiaan on toistaiseksi tekaistu ja itsellä nyt nähtynä kuusi kappaletta. Mitään erityistä pyrkimystä ei ole ollut tiukasti seurata ilmestymisjärjestystä, mutta ensimmäiset pari osaa kuitenkin menivät "oikeille" paikoille. Ensitapaaminen osui omalle kohdalle vuoden 2016 syyskuussa, mutta eipä elokuvasarjan avausosa Air Buddies mitään isoa ihastusta aiheuttanut, vaan tuntuivat sekä ideat että puhti lopahtavan kesken kaiken seikkailun jäädessä keskinkertaiseksi koitokseksi. Vajaat kuukautta myöhemmin katseltu Snow Buddies päätyi viskaisemaan pennut Alaskan viluisiin ja lumisiin maisemiin, ja vaikkei sekään mielestäni varsinaista koiraelokuvien aatelia edustanut, niin olipa kuitenkin viihdyttävämpää ja paljon pirteämpää vilkuiltavaa, ja edelleen kyseinen osa pitää omalla listalla kärkipaikkaa näiden teosten joukossa.

Vuoden 2016 puolelle mahtui vielä yksi osa pentujen puuhia ja kun tuolloin joulukuuta vietettiin, niin luontevasti paikka löytyi koirien jouluseikkailulle Santa Buddies: The Legend of Santa Paws. Sen suuremmin ei haittaillut, että kyseessä oli elokuvasarjan neljäs osa, koska eipä näissä mitään kovin kiinteää jatkumoa tarinoiden välillä ole. Vierailu joulupukin taikamaiseen maailmaan oli myös ihan kiva ja värikäskin herkkyyttä hakeva reissu, vaikkei sarjassaan mitenkään ikimuistoisen omaperäinen. Jos nämä kolme tuli tutkittua muutaman kuukauden sisällä, niin seuraavaan kohtaamiseen menikin yli puoli vuotta. Jostakin syystä heinäkuu 2017 tuntui hyvältä hetkeltä lähteä aarreseikkailulle pentujen kanssa, ja tuolloin tutkittu Treasure Buddies taas on sarjan kuudes osa, eli järjestys taas huiteli vähän miten sattuu. Nyt yli vuotta myöhemmin muistellessa hämärissä ja käärmeisissäkin aarrekammioissa luurankojen joukossa luuhailu ei ihan yhtä mukavana mielessä elele kuin jouluseikkailu, mutta olipa omassa höpsössä lajissaan kuitenkin kohtalainen kommeltelu.

Siitä sitten vierähti vajaat pari kuukautta syksyä kohti, niin olikin avaruuden aika kutsua pentuja käväisemään lähempänä kuuta ja ihmettelemään maata pikkuisen poikkeavasta näkökulmasta, jollaista ei monikaan hauva ole päässyt omin käpälin kokemaan. Rakettimatkailua vaihteeksi tarjoileva Space Buddies oli elokuvasarjan kolmas osa, mutta kun itsellä oli siinä vaiheessa alle vuoden aikana näitä jo viisi kasassa, niin alkoi tuntua siltä, että kiintiö saattaa olla lähellä täyttymistään. Eipä elokuva käynyt ärsyttämään tai murisuttamaan, mutta jutut kuulostivat edellisiä laimeammilta, eikä avaruudellinen ympäristö tuntunut tuovan paljoakaan lisäviehätystä siihen tavalliseen menoon. Niinpä tuolloin tulikin kirjoiteltua, että kyseessä olisi nähtyjen joukossa heikoin hauvailu, mikä laittoikin tilapäisen stopin elokuvasarjan kahlaamiselle. Tässäpä on kuitenkin kulahtanut yli vuosi ja uutta katselupuhtia sekä kiinnostusta on ehtinyt kertymään, joten olisi aika vilkaista, että onkohan aavemainen ja ilmestymisjärjestyksessä viides osa viihdyttävämpää vuhistelua?

Tarinan alkujuuret eivät ihan eilispäivästä löydy, vaan pitää palailla useampi vuosikymmen ajassa taaksepäin, jotta saadaan pohjustukset kohdilleen. Tapahtumapaikkana pysyy Fernfieldin pikkukaupunki, mutta kun historian hämäriä lähdetään kaivelemaan, niin saattaa sieltä löytyä synkkäsävyisempääkin legendaa, ja sellaistahan tosiaan pyritään ajamaan takaa, kun almanakasta etsitään ajankohdaksi vuoden 1937 halloween. Onhan siinä aina pienoinen ripaus pahaenteisyyttä, kun soihduilla ja hangoilla varustettu kiihtynyt väkijoukko on lähdössä porukalla pimeään yöhön vähän asioita selvittelemään, mutta kenties tässä tapauksessa ei mikään räikein vigilantismi sentään pääse ryöpsähtämään, koska virkavaltaakin on mukana.

Kimmastuneen ryhmittymän tie vie kohti kukkulalla nököttävää kolkkoa kartanoa, eikä mistään haamujahdista ole kyse, vaan epäillään, että talossa julmia juoniaan punova Warwick-velho (Harland Williams) on syyllistynyt häikäilemättömään pentunappaukseen. Tyypillä onkin mielessään häijy suunnitelma uhrata viiden suloisen koiranpennun sielut manalasta kurkkivan Aavekoiran ahneeseen kitaan. Niinpä tuonpuoleisesta kutsutaankin suurta koiraa mahtavaa uhrilahjansa nauttimaan ja valtaansa jakamaan. Ilmeisesti Warwick ei kotikuntaansa nykyisessä tilassa erityisesti arvosta, vaan tahtoo avata pimeän puolen portit alamaailmaan Fernfieldin kurimukseksi ja Aavekoiran kanssa hallita ajasta iäisyyteen. Tietysti kaupungin kalmainen kohtalo saadaan viime hetkillä estettyä, vaan ei silti lopullisesti vältettyä. Velho joutuu apureineen livistämään mustan peilinsä suojiin, yksi pentusielu jää henkimaailman porteille välitilaan vangiksi kartanoon, joka sitten suljetaan yleisöltä.

Sellaista tarustoa siis irtoilee Fernfieldin menneisyydestä ja voidaankin siirtyä 75 vuotta eteenpäin ja sattuupa taas olemaan halloween, joten haamut sekä hirviöt kiinnostavat ja koululaisia kuljetetaan kummituskierroksella. Yksi pysähdyspaikoista on tietysti tämä pahuuden kartano, ja eräs pentuviisikkokin on mukana kertomuksia kuuntelemassa. Aavetarinoita seuraillessa muut alkavat vähän naljailla B-Dawgille pelkuruudesta, mutta tämäpä sisuuntuu ja löytää sopivan pujahduskolon talon seinästä singahtaen sisään kummituksia uhmaamaan, joten siinähän pilkkaatte turhaan. Muutkin neljä pentua pikkuisen epäröiden pinkaisevat perään ihmettelemään kauhujen kartanon salaisuuksia. Yleisestikin linja kuvaston suhteen on melkoisen pehmoista haamuilua tarjoilevaa.

Kyllähän siinä pelko hiipii mieleen, sillä ilmassa on kirjaimellisesti jotakin aavemaista, mutta nyt on maine kyseessä, joten huolista huolimatta pitää kirmata yläkertaan ja velhon pahuuden kamaria kohti. Jotta urheus tulisi kaikille sataprosenttisen selvästi todistettua, niin päättää B-Dawg kolmasti kutsua Aavekoiraa mustan peilin edessä, mikä ei muiden mielestä ole ideoista parhain, mutta tehdä täytyy, mitä tehdä täytyy. Haamuna leijaileva Pip-pentu yrittää epätoivoisesti estää viimeisen kutsun haukahtamisen, mutta väärinkäsityksen seurauksena litania tulee loppuun saakka saateltua, ja kun sattuu olemaan se halloween, niin kaikenlaisilla kirotuilla sieluilla on tavallista arkea suuremmat mahdollisuudet vaeltaa maan päällä.

Nähtäväksi jää, että noinkohan tuli harkitsemattomasti Fernfield loputtomaan manalan muristelijoiden yöhön kirottua, mutta eipä velholle valtaa ihan noin helposti suoda, vaan keskenjäänyt pentu-uhraus rasittaa ja rajoittaa voimia edelleen. Aavekoiran mutusteltavaksi tarvittaisiin siis viiden samaa sukua olevan koiran sielut, ja mistäköhän tällainen viisikko mahtaisikaan löytyä...? Pennuilla siis olisi syytä selvitellä, että mitäköhän kolkon kohtalon välttämiseksi vaaditaan ja siihen on syytä hakea asiantuntevia apuvoimia. Myös pentujen lapsiystävät päätyvät penkomaan lisätietoa legendaan liittyen, sillä kummituskierroksen päätteeksi Billy (Skyler Gisondo) hätävalheena keksii kouluprojektikseen juuri tämän samaisen tarun selvittelyn. Ilta lähestyy, halloween-rieha on vahvassa nousussa ja ennen pitkää toismaailmalliset riivajaiset liihottelevat katuja pitkin, eli olisiko se sitten hyytävä ja hirmuinen ikuinen yö Fernfieldin väen kohtalona...?

Kauhu- ja kummitustaloelokuvat erityisesti minua kovin kiinnostavat, mutta ehkei tarvitse tässä yhteydessä lähteä liikoja tätä kautta plussapuolia hakemaan, sillä vähemmän yllättäen Spooky Buddies ei mitään karmaisevaa kauhua tai hurjaa hirviöhommaa yritäkään olla. Ikäsuositus levyllä on sellaiset kolmisen vuotta, eikä niissä rajoissa vahingossakaan loihdita mitään mieltä piinaavia pelkotiloja, vaikka tietyt hetket tosin saattavat nuorimpia katsojia hiukan säikytellä. Sen ymmärtää hyvin, että pentuhaamusta on haluttu tehdä enemmän söpö kuin mikään painajaiskuvien riivattu sielu, ja yhtenä innoittajana tämän liitelijän kohdalla lienee toiminut Casper kiltti kummitus.

Aavekoira uhkaavine ulkomuotoineen ja tummaa kirousta välittävine hönkäyksineen on varmaan elokuvan pelottavin ilmestys, vaikkakin ääninäyttelijän laimeus latistelee hyytävää vaikutelmaa jonkin verran. Muutenkin sieluja jäytävän Aavekoiran käväisyt ovat kerta-annoksina kohtalaisen lyhyitä, enkä oikein usko, että tämäkään tylympi hauva mitään pysyviä kammoja saisi aikaan. Mielestäni velhoa olisikin voitu viedä koira-apurinsa kanssa samaan synkeähköön suuntaan ainakin pykälän verran, sillä hepun lähes jokaisen näyttäytymisen vieminen tarkoituksellisen sekä sarjakuvamaisen pahishassuttelun puolelle ei mielestäni ole tarpeen. Toisaalta mitä IMDB:n puolelta luin muiden kommentteja, niin osa tuntuu pitävän elokuvaa nykymuodossaan liiankin hurjana lapsille ja väitetysti eräs varttuneempikin katsoja olisi järkyttynyt sairaalahoitoon saakka kalmankoirien katselun seurauksena, joten tiedä sitten, mikä olisi sopiva säikyttelyn taso...? Mitä nyt itse muistelen vaikka lapsena katseltua ensimmäistä Gremlins-elokuvaa, niin onhan se silkkaa surmajuhlaa tähän kilttiin kirousteluun ja halloween-höttöön verrattaessa.

Siitä tekee mieli kehua elokuvaa, että koko Fernfield vaikuttaa olevan innoissaan haamujuhlasta ja se näkyy kivasti kuvissakin. Paikoin kauhukuvastolla pelleily on kömpelönkin höpsöä puuhaa, mutta henki vaikuttaa reippaalta ja monenlaista on lähdetty kokeilemaan, ja vaikka kaikki roiskaisut eivät osuisikaan, niin hauskaa näyttäisi porukalla olevan. En ole tarkistellut, että millaisia eroja elokuvasarjan osilla mahdollisesti on budjettiensa suhteen, mutta mielestäni Spooky Buddies onnistuu keskimääräistä Buddies-elokuvaa paremmin luomaan visuaalista viehätystä. Talojen pihoissa ja kaduilla riittää vilskettä ja kaikenlaisia kummallisia pieniä sekä suuria demoneita ja hirviöitä siinä määrin juoksee jaloissa, että mahtava velhokin tällaista yllättävää pahuuden purkausta säikkyy. Billy valitsee sopivasti hahmokseen Warwickin, niin saadaan tavallaan velhotaistoakin ajoittain aikaan, kun taas Pip pääsee myös maagisena iltana kartanovankilansa otteesta liihottelemaan vapaana haamuna. Kaiken taustalla pyörii kaupunkilaisten yhteiset naamiaisjuhlat tansseineen, joten kyllä siinä kiltihköä kummituskomediaa riittää.

Tehosteet eivät odotetusti pärjää kymmenillä miljoonilla dollareilla efektimyrskyjä vyöryttäville suurtuotannoille, mutta ajavat kohtalaisen hyvin asiansa, ja mielestäni tässä vähemmän pistävät silmiin kuin pentujen avaruusseikkailussa Space Buddies. Haamuilu on toki parisen vuotta uudempaa tuotantoa, joten voi olettaakin jonkinlaista kehitystä tapahtuneen silläkin osastolla. Sinänsä Spooky Buddies ei mikään puhdas kummitustalohupailu ole, sillä suuri osa tarinasta tapahtuu aivan muualla, mutta onhan se toki selvää jo hyvissä ajoin, että viimeisten minuuttien lähestyessä kauhujen kartano kutsuu uusia uhreja finaaliin rohkeuttaan mittaamaan.

Viimeisistä koitoksista puhuttaessa meno lipsahtelee levottomaksi, sillä Aavekoiran puhkuessa mustaa lumoustaan, niin löytyy hönkäykselle vastavoima vähän yllättävästä paikasta, kun käydään pöräyksellä kirousta vastaan. Tässä vaiheessa voi viimeistään pikkuisen tylsämielisesti aavistella, että mikä mahtaakaan olla samaisen hauvan erikoiskykynä elokuvasarjan viimeistelevässä supersankarointiosassa...? Pennut eivät vain keskenään joudu asettumaan velhoa vastaan, vaan apua löytyy, ja oikeastaan läpi elokuvan etsivätouhut jaetaan kahden ryhmän kesken lasten tehdessä oman osansa urakasta. Mielestäni juoni ei kuitenkaan kallistu liian ihmisvetoiseksi, sillä pennut apureineen saavat runsaasti ruutuaikaa. Eläinmaailman kirjo kestääkin kevyesti vertailun muihin Buddies-elokuviin, sillä hauvaväkeä on mukana menossa monen tassuttelijan verran ja lisäksi pöllö sekä muutama vikkelä vipeltäjä pääsee myös kuviin. Hiirielon omituisuuksia jotkut saavat kummasteltavakseen, kun taas kenties enteenä seuraavasta osasta käy apinakaverikin tekemässä pikaisen vierailun.

Tauko tosiaan on Pentujengin touhujenkin suhteen kasvanut kohtalaiseksi ja uskoisin, että sillä oli haamuhommien suhteenkin piristävä vaikutus. Päätinpä myös vilkaista, että mitä nämä kaikki seitsemän osaa ja toki paljon muutakin eläimellistä menoa ohjannut Robert Vince on viime aikoina puuhaillut. Hän on näemmä saanut uuden oletettavasti hyvinkin hömppäisen koiraelokuvasarjan jo hyvään vauhtiin ja jos sarjatuotantotahti jatkuu, niin eiköhän noitakin kohta ole lähemmäs kymmenen kasassa. Vuonna 2016 ilmestynyt Pup Star kuuluu ilmeisesti jossakin määrin Air Bud -elokuvien perheeseen, mutta uskoisin, ettei sillä mitään kovin kiinteitä yhteyksiä ole näihin aiempiin koiraelokuvien sarjoihin, sillä hahmot vaihtuvat ja kyseinen elokuva on kai jonkinlainen höpsöilevä hassuttelu hauvoille mukaillusta American Idol -laulukilpailusta.

Kuulostaa siis juuri siltä, että näitähän pitää hyllyntäytteeksi hamstrailla, jos vain käteviä tilaisuuksia tulee koirulikokoelman holtittomalle pulskistamiselle! 2017 ilmestyikin jo jatkoa ja Pup Star: Better 2Gether vie ilmeisesti uuden tuotantokauden haasteisiin ja vuoden 2018 Pup Star: World Tour laittaa koiratähdet maailmankiertueelle yleisöjä ihastuttamaan. Tekotahti on tosiaan ollut tiivis, sillä 2018 lopulla julkaistiin vielä puolipakollinen jouluversio Puppy Star Christmas, jossa suloisten koiruleiden hommaksi jää jouluhengen pelastaminen. Tiedä sitten, että miten jatkossa...kutsuuko kenties aavikko tai avaruus, vai riittääkö tällä kerralla neljä osaa?

Noita uudemman elokuvasarjan tekeleitä ei taida olla Suomessa levyllä juuri julkaistu, mutta ehkä niitä muodossa tai toisessa sattuu silmien eteen. Tämä vanhempi Buddies-sarja taitaa olla loppuun saakka tehtailtu sekä seikkailtu, ja sittenhän sen näkee, että millaista viimeistelyä katsojalle tarjotaan, kunhan Super Buddies viimein saa vuoronsa iltaohjelmistosta. Kyseinen sankarointi on tosin ennakkoon varmaan vähiten toiveita kohotteleva kohdallani, mutta toisaalta myös Spooky Buddies tuntui etukäteen nihkeältä tapaukselta, mutta osoittautui kuitenkin pelkoja paremmaksi. Aiempia osia katselleet toki tietävät, ettei tähänkään tekeleeseen kannata kovin vakavalla mielellä lähteä pureutumaan. Paranormaalit pulmat ratkotaan paikoin hiukan hämyisellä logiikalla ja kummallisin keinoin. Monesti ihan reilusti roiskitaan tyhmäilyn puolella ja pöräytellään mitä sattuu, eli jos sellaisen kokee rasittavaksi, niin löytynee osuvampiakin perhe-elokuvia ihasteltavaksi. Mielestäni touhut ja tolloilut ovat kuitenkin huvittavampaa ja viihdyttävämpää huisketta kuin elokuvasarjan tympeimmissä toikkaroinneissa, eikä esimerkiksi se avaruus noin elementtinä tuntunut lainkaan niin luontevalta seikkailupaikalta kuin tämä henkimaailman haamuhauvailujen pähkäily.

Spooky Buddies (2011)