sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Good Scouts (Partiolaisten parhaita) / The Fox Hunt (Ketunmetsästys) / Donald's Golf Game (Aku mestariputtaajana)

Lokakuu olkoon nyt vaikka ankkailujen aikaa, sillä tuntuu tällainen semi-ärhentelevä sekalainen touhuilu iltoihin sopivan ja mielialoja piristävän. Ensimmäisen The Chronological Donald -kokoelman katselin muistaakseni kokonaan läpi hankkiessani sen kymmenisen vuotta sitten, mutta ainakin tässä vaiheessa parikin kourallista lyhytelokuvia uusineena voin väittää, etteivät kaikki ole ensinäkemällä erityisen hyvin suuremmilta linjoiltaan jääneet muistiin, yksityiskohdista puhumattakaan, mikä sinänsä sopii, koska onpa sitten tavallaan uuttakin ihmeteltävää. Jos kelaillaan vieläkin kauemmas kohti lapsuuden ankkatuokioita, niin voisin sieltä nostaa muutaman parhaiten mieleen jääneen esimerkin tähän näyttämään, millaiset Akun metkut tuolloin kiehtoivat ja kiinnostivat, vaikka en silloin siis mikään Disneyn suurkuluttaja ollutkaan ja näitäkin lyhytelokuvia vain vähän onnistuin katselemaan. Joka tapauksessa runsaat pari vuosikymmentä sitten eniten kertailtu Akun seikkailuja sisältävä VHS-nauha oli kaverin armeijatoilauksia sisältävä kooste. Niitähän tehtiin toisen maailmansodan aikana enemmänkin, mutta itse en niihin kaikkiin päässyt tuolloin perehtymään.

Mainitun itsetaltioidun videokasetin muistaakseni avasi Akun armeijauraa käynnistelevä Donald Gets Drafted (Aku armeijassa), jossa maanpuolustustahtoa puhkuvan ankan into laitettiin koetukselle alokasleirin kurimuksessa. Toisena taisi olla kohti taivaita nouseva Sky Trooper, jossa tilanteiden kehkeytyessä tiukemmiksi eräällä ankalla alkoi pujahdella pupu pöksyyn, eikä kilometrien korkeudesta loikkaaminen niinkään innostanut. Kolmantena oli edellisten tapaan myös 1942 ilmestynyt The Vanishing Private, joka muistuu mieleen huvittavimpana näistä Akun säheltäessä erinomaisella naamiointimaalilla hämmennystä ja sekoilua aiheuttaen. Vähän toisenlaisia tunnelmia nostatteli nauhan viimeisin tapaus, eli vuoden 1943 The Old Army Game, jossa piruileva jekkuilu sai vähäsen vakavampiakin sävyjä. Onhan sekin muistaakseni lähinnä huvittelua, mutta huomattavasti synkempää sellaista, koska Aku päätyi itsemurha-ajatusten partaalle pelästyen puolittuneensa poikki, ja ellen täysin erehdy, niin pistooliakin jo aseteltiin ohimolle aikomuksena hipsaista pois sotaisan ankeasta maailmasta. Hiukkasen rajumpaa viihdettä siis lapsukaisille, jollaista Disney ei välttämättä nykypäivän linjauksillaan lähtisi esittelemään nuorimmille katsojille. Tuollaisia siis on syystä selittämättömästä jäänyt lapsuuden Aku-hetkosista mieleen ja pyrkimyksenä on päästä nämäkin pitkästä aikaa kertailemaan. Omistamani kokoelma kylläkin loppuu vuoteen 1941, mutta The Chronological Donald Volume II kattaa nämä sotavuodet ja jokainen mainituista löytyy sen levyiltä. Sisältyväthän samaiset metkat ja vähän tummemmatkin tuokiot kokoelmaan Walt Disney Treasures: On the Front Lines - The War Years, mikä saattaisi myös olla mielenkiintoinen hankinta, mutta ainakin tuo Akun toinen oma tuplalevy tulee osteltua jossakin vaiheessa, sillä olisi ihan mielenkiintoista kokeilla, miltä nämä nykysilmin näyttävät. Akun armeijakommelluksiin on vielä tosiaan jokunen vuosi matkaa, eli pitäisi ensin toisenlaisia touhuja tuijotella. Viimeksi tulikin hyvä annos monenkirjavaa seikkailua ja vierailevia tähtiä. Käytiin sisäistä kamppailua hyvän omatunnon kolkutellessa, melkoisen ärhäkkäästi kujeilevat sukulaispojat Tupu, Hupu ja Lupu tekivät ensiesiintymisensä lyhytelokuvien maailmassa varsin vallattomasti ja lopulta Aku päätyi jäätikölle ystävänsä Hessun kanssa hulvattomasti toikkaroimaan. No, toivottavasti vieläkin pirteämpää hassuttelua seuraavakin kolmikko tuo tullessaan...



Good Scouts (Partiolaisten parhaita)


Hetki sitten mainittu armeijakuri voidaan siis vielä joksikin ajaksi unohtaa, mutta kenties sellaista tiukempaa otetta käskytykseen kaivattaisiin, kun Aku lähtee Tupun, Hupun ja Lupun kanssa retkeilemään partioharrastuksen merkeissä. Yellowstonen kansallispuistussa paholaisen pata porisee ja pörisee joukon reippaan ja laulavaisen marssiessa siltaa pitkin kohti leiripaikkaansa. Henki on kohdillaan, eikä neljän porukasta tunnu yhtään vastahakoista marisijaa löytyvän, vaan taitaapa joku olla hiukkasen liiankin innokas lampsiessaan, mikä taas koettelee Akun itsehillintää ja hermot uhittelevat jo ennen kuin varsinaisesti päästään majapaikkaa väkertelemään. Ripein ottein askareisiin ryhdytään, eikä Akukaan ehdi enempiä rähisemään, koska kaikenlaista pitäisi aikaankin saada. Voi olla, että nopeus ja toimeliaisuus summautuu ennemmin säheltelyksi, sillä harkinta kera kunnollisen tietotaidon tuntuu uupuvan yhtälöstä. Eipä siinä mitään, sillä näin saadaan runsaan seitsemän minuutin verran tunaroivaa retkiriehaa.

Good Scouts tuo tosiaan poikaviikarit toista kertaa lyhytelokuviin temmeltämään, mutta väittäisin, ettei meno heidän osaltaan enää ole yhtä ilkikurista, eikä päätavoitteena ole sarjatuotantona tehtailla ilkeitä kepposia sedälleen. Toki sitäkin osastoa mukaan mahtuu, ja hyvä niin, mutta ainakin omissa silmissä nämä vipeltäjät muuttuisivat luultavasti pitkästyttäviksi, ellei jopa rasittaviksi, jos ainoa tarkoitus olisi piinata ja kiusia Akua. Samoin Akunkin osalta on havaittavissa kehitystä, kun hän kenties turhankin reippain ottein nappaa johtoankan osan itselleen. Tuntuukin siltä, että partiojohtaja on porukasta pahimmin pihalla niksien suhteen, vaan eipä se yhtään tekemishaluja hillitse, ja kehtaapa Aku vielä vähättelevään sävyyn poikien touhuja arvostella. Nuotiopuuksi pitää tietysti yrittää pilkkoa järein järkäle, joka näköpiiristä löytyy, mistä ei arvatusti tule yhtään mitään muuta kuin kipeät kädet. Surkuhupaisa leiritouhu jatkuu hykerryttävän hutiloidulla telttavirityksellä, johon voisi tokaista, että mahdollisesti parikin oppituntia pitävien solmujen parissa saattaisi tulla tarpeeseen. Joka tapauksessa tämä tomera touhuilu on alusta loppuun pirteää ja hauskaakin katseltavaa, josta ei ilman ensiapua selvitä. Tukalat tilanteet vaihtuvat ripeään tahtiin ja ainakin omasta mielestäni partiolaisten reissu olisi voinut kauemminkin jatkua. Ilmeisesti kohkailevaista lyhytelokuvaa myös aikoinaan arvostettiin, sillä se ansaitsi Aku-piirrettyjen osalta ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden, vaikka voitto tosin meni toiselle teokselle.

Good Scouts (1938) (IMDB)



The Fox Hunt (Ketunmetsästys)


Metsäretkeilyllä jatketaan, mutta sanoisin, ettei enää aivan niin iloisissa merkeissä, sillä kettuparat saavat pinkoa henkensä edestä jahtaajiltaan. Tosin kun siellä perässä pyyhältelevät esimerkiksi Aku ja Hessu, niin voipi olla, ettei henkikulta aivan hirmuisessa vaarassa lopulta ole, koska toisella on jo riittävästi vaikeuksia hauvalaumansa hallitsemisessa ja Hessu on saanut alleen yhteistyöhaluttoman heppasen. Iloisesti kuitenkin laulellaan ja metsästystorvia toitotellaan, mikä laittaa ketut käpälämäkeen. Akun jokseenkin tehottomasti komentama koirakerho nuuskuttelee hajujälkien perässä niinkin intensiivisesti, että kiskoo ankan mukanaan jorpakkoon, mikä tietysti jo pikkuisen sitä kiukkuakin nostattelee. Hessun homma näyttää ainakin alkuun leppoisammalta ja helpommalta, mikä luonteeseen toki sopiikin, vaan voihan vikuroivan ratsun takia tulla kuonoon kipeitä tirvauksia. No, vaikka Akulta kärsivällisyys kärähtää nopsasti loppuun, niin Hessulta löytyy ymmärrystä sekä pitkämielisyyttä vähän näyttää hevoselleen hyppymalliakin, mutta onkin kysymys erikseen, onko siitäkään mitään hyötyä. Horjahdusten ja hairahdusten jälkeen niitä kettujakin alkaa kuvissa vilistä, josta seuraa lisää vipinää sekä sekalaista sekoilua kaikkiaan jälleen runsaan seitsemän minuutin verran.

Ketunmetsästys hupailujen aiheena on sellainen, ettei nyt itsessään ainakaan isompia riemuja saa aikaan, vaan ennemmin tulee päinvastaisia mietteitä päähän koko touhusta. Siitä voisi kuitenkin sen verran sanoa, että onpahan jälleen yksi esimerkki siitä, millaista huvittelua Disney tuskin enää nykypäivänä päätyisi tuottamaan. Metsästysporukan taustajoukoissa on pikaisissa vilkahduksissa nähtävissä tunnetumpaakin väkeä, kun vaikkapa Mikki ja Minni ovat mukaan ehtineet. Walt Disney itse on merkitty Mikin melko minimaalisen ääniroolin hoitajaksi, kuten hän oli tehnyt 1920-luvulta lähtien ja jatkoi vielä pitkälle 1940-luvun jälkipuoliskolle. Vieraileville tähdille annetaan vain pikkuinen pala aikaa ja näkyvyyttä, joten heitä ei voi syytellä huomion kähveltämisestä kahdelta varsinaiselta koheltajalta. Ennemmin ongelmana on, ettei tämä parivaljakko oikein saa mitään muisteloimisen arvoista aikaan. Kaksikon edellisen jäätikköseikkailun tapaan kumpikin puuhailee pitkälti omiaan, eikä siinä mielessä ole kyse yhteistyöstä, ja soolosuorituksetkin lipsahtavat lähemmäs keskinkertaisuutta Akun yrittäessä kopuloida nuijallaan lipevää kettua ja Hessun antaessa loikkatunteja ratsulleen. Jälkimmäisen osalta ihan perushyvää hoopoilua, mutta temppuilu ei vain pääse kunnolla vauhtiin naurattaakseen mainittavasti. Vähintään menettelevää piirrosviihdettä toki tämäkin, jonka lyhyttä vedenalaista kujeilua voisi myös kehaista ulkoisen kuorensakin osalta.

The Fox Hunt (1938) (IMDB)



Donald's Golf Game (Aku mestariputtaajana)


Vauhdikkaan harrastustoiminnan parissa kolmaskin koitoksista jatkaa, vaan saalishaaveet vaihdetaan onnistuneiden puttausten tavoitteluun ja metsästystarvikkeet korvautuvat mailoilla, eli golf-kentän haasteet kutsuvat. Voisihan sitä jo ennakkoon veikkailla, ettei kärsivällisyyttä ja keskittymistä vaativa laji ihan osuvin Akulle ole, mutta hei, kannattaahan kaikkea kokeilla. Mailapoikina mukana kulkevat Tupu, Hupu ja Lupu metkuineen, mikä ei ainakaan onnistumista auta, sillä velmut lähinnä pyrkivät häiriköimään ja sabotoimaan setänsä suorituksia. Laulellen täydellisiä tuokioita viheriöillä lähdetään tavoittelemaan, mutta voivoi sentään, kun hermot tahtovat kärähtää jo avauslyönnin yhteydessä, mailat räsähtelevät ja nokasta pulpahtelee kiukkuista ryöpsytystä. Summailtuna juurikin sellaista älytöntä kuumilla kierroksilla käyvää hutkimista ja pärinää, jota tältä taiturilta sopii odottaa.

Jälleen ihan kohtalainen seitsemän minuutin mittainen viihdepala golf-kentän kujeista ja kepposista saadaan kyhäiltyä, mutta väittäisin, että hiukan rajallisesti mahdollisuuksia hyödynnellään. Partioretken kohdalla vaikutelmaksi jäi, että melkoisen hätäisesti leikki loppunsa löysi ja nämä kisat hutkitaan vielä löysemmin rantein läpi, mikä vähän väkisinkin saa tokaisemaan, että siinäkö se sitten oli. Pilat ja jekut eivät mitään mielikuvituksen parhautta ole, vaan lintunen kiusaa visertelyllä, pojat möykkäilevät sekä heittelevät kaikenlaista setänsä suuntaan ja pitäähän vähemmän virallista mailakalustoakin kaverille ojennella, mutta sen ihmeellisempiin revittelyihin ei kikkakirja tällä kerralla veny. Pojat ovat vaihteeksi ilkikurisemmassa mielentilassa kuin partiomatkalla ja kovasti yrittävät saada setänsä hiiltymään. Ilman mitään anteeksipyyntöjä toisen iloiset harrastushetket tärvellään hyvässä hengessä ja nauretaan päälle. Onkin siis selviö, että mahtavien ja tarkkojen lyöntien sijaan saadaan kuviin känkkäränkkäisesti raivoava ruohosuu, joka ei oletettavasti ihan hetkeen ole pallottelua testailemassa toistamiseen.

Donald's Golf Game (1938) (IMDB)



Tämäkin valikoima on siis edelleen Akun kiireiseltä vuodelta 1938, ja paikoitellen pilkisteleekin turhankin rutiinimainen ja hengetön kohkailu tekemisistä. Viihdyttävyyden suhteen kokonaisuudessaankin pysytään edelleen plussan puolella. The Chronological Donald I ei täysin kattavaa kokonaiskuvaa Akun kyseisestä vuodesta anna, sillä elokuvaesiintymisiä tuolloin kertyi 12 kappaletta ja levyille on niistä livautettu vain seitsemän. Osa on Mikki-vetoisempaa menoa, eli näitä teoksia pitäisi herra Hiiren kokoelmista etsiä, mikä saattaa jäädä tekemättä. Silmäilin tuossa vielä, että Aku aherteli lyhytelokuvissa vieläkin tiiviimpään tahtiin vuonna 1942, jolloin kokonaissaldoksi kertyi 14 kappaletta. Suuri sota vaati Akunkin osallistumista, sillä moni tekstin alussa mainitsemistani armeijajutuista tehtailtiin silloin. Tässä nipussa on kuitenkin kyse vallan toisenlaisista touhuista ja pääpiirteittäin temppuilu toimii ja tarjoilee kivasti vaihteluakin, vaikkakin edelleen parhaiden akuilujen joukkoon jäädään yltämättä. Parhaaksi julistelen näistä partiosekoilun, hyvänä kakkosena taas holtiton hutkiminen ja vähän puuduttava metsästys menee alempaan sarjaan. Noita paria paremmiksi katsomaani pätkää on jälleen ollut kirjoittelemassa Carl Barks, ja kaverilta jälleen vinkeitäkin ideoita on irronnut ja sanoisinkin, että kyllähän monenmoiset harrastuspuuhat helposti piristävät mieltä, vaikka metsästysosuus omalla kohdalla tökkiikin pikkuisen enemmän. Karhuystävä tulee turhankin lähelle tekemään tuttavuutta nuuskutellen, otsa kokee kipeitä kolhaisuja enemmän kuin kerran ja muutenkin sattuu sekä tapahtuu vähintään toivottavaan tahtiin. Jotakin silti edelleen uupuu, vaikka puhtia ja räjähteleväistä ruutia onkin mukana. Katsellaanpa, josko seuraavasta iltamasta voisi jonkin jo heittää mestarillisempien tekeleiden kerhoon...

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Donald's Better Self (Akun parempi minä) / Donald's Nephews (Akun veljenpojat) / Polar Trappers (Pohjoisnavan pyyntimiehet)

Taisinpa ainakin hetkellisesti ihastua tai ainakin väliaikaisesti tykästyä Akun varhaisten vuosien räyhäämisiin sekä seikkailuihin, kun teki mieli melko lyhyen ajan sisällä kolmas kolmikko ottaa tutkittavaksi. Aivan vielä en silti ole innokkaimpaan ihailijalaumaan kirjautumassa, mutta kieltämättä pirteä ja pippurinenkin meno sekä melske on sopinut iltoja elähdyttämään, sillä muuten katselut ovat olleet selvästi rauhallisempaa ja ainakin hiukkasen hillitympää lajia. Jos lyhyt kertailu alkuun sallitaan, niin edellinen pikkuisen alle puolituntinen vei vierailemaan nykyaikaisten ihmeiden museoon, vääntämään nälkäisen sekä kirjaimellisesti kaikkiruokaisen strutsin kanssa ja lopuksi yritettiin harjoittaa hermojen hallintaa, vaikkakin vähän kehnolla menestyksellä, sillä eihän se hurjistuvan ankan kiukku noin vain ole lannistumassa lukuja latelemalla tai hymistelemällä. Tahtojen taisto sekä sekalainen jekkuilu museossa ja Hymy-sedän laiminlyödyt vihanhallintavinkit olivatkin minusta keskenään melko tasalaatuisia noin huvittavuutensa suhteen. Jos parempi pitäisi valita, niin luultavasti jälkimmäisen noista nimeäisin. Strutsin kanssa säheltäminen vaikutti vähän väsähtäneemmältä touhulta, vaikka ei sekään mikään täyskuiva tylsyys ollut.

Näitä Akun vanhempia lyhytelokuvia tosiaan riittää vielä ensimmäisellä kokoelmallakin reilusti päälle 20 kappaletta ja jos innostuu keräilemään lisää, niin The Chronological Donald osat kahdesta neljään tarjoavat vielä moninkertaisen määrän riehumista ja räyhäämistä. Toisaalta voisi tuumailla, että kenties vähemmänkin Akun remuamista riittäisi, mutta olisihan sekin kiva, että hyllystä noin sadan lyhytelokuvan verran tällaistakin toimintaa tarvittaessa löytyisi. Eihän sitä tiedä, mikä hullutus iskee päälle, joten ostoslistalla nämäkin pysyvät, kunhan vain saisi jotakin konkreettista aikaiseksi. Siitäkin voisi tehdä jonkinlaisen välipaasauksen, ettei Disney-kokoelma oikein ole karttunut kesän ja syksyn aikana paljoakaan. Suunnilleen sama juttu muidenkin viihdehankintojen suhteen, eli lähinnä satunnaisia ostoksia vailla suurempia suunnitelmia. No, eiköhän tässä pimeämpien vuodenaikojen vallitessa ilmene taas inspiraatiota näitä oleellisia juttuja enemmänkin puuhastella. Disneyn klassikkoja ja muita tuotoksia tosin löytyy jo entuudestaan niin paljon katselemattomina ja kommentoimattomina, ettei hidasta ostelutahtia pelkästään voi sormella osoitella, mutta ehkä talvikaudella katselutkin runsastuvat. Vielä kuitenkin jatketaan varsinaisen kauden lämmittelyä lyhytelokuvilla, ja monenmoista olisikin luvassa, eli uusi kolmikko käsittelyyn!



Donald's Better Self (Akun parempi minä)


Viimeksi tosiaan yritettiin sellaistakin kummallisuutta kuin itsehillintää yrittää, mutta eihän siitä tämän ankan kohdalla mitään tullut, mikä tietysti katsojan kannalta lieneekin parempi juttu kuin kiehuvan mielen leppyminen. Myös vuonna 1938 ja vain noin kuukautta myöhemmin alkujaan ilmestynyt Donald's Better Self lupailee otsikossaan vähemmän kärttyisää kaveria ja siihen suuntaan alkukuvakin vihjailee, sillä siellä enkelimäinen Aku sädekehänsä alla seisoskelee. Epäilykset nousevatkin välittömästi, että noinkohan sentään tuittuilut mennyttä elämää olisivat, eikä näiden kyseenalaistaminen taida ihan perusteetontakaan olla. Unistelulla kuitenkin aloitellaan, vaan eipä saa autuas lepäily pitkään jatkua, koska kiusiva herätyskello möykkäilee, eikä yhtään ymmärrä venäytettyjen pötköttelyhetkien päälle. Ilmeisesti Akusta hetkellisesti irtoaa se parempi puolikas tunnollisesti päivän velvollisuuksia aloittelemaan. Toisenlaistakin näkökulmaa aikaiseen herätykseen olisi tarjolla, kun sarvipäinen kuiskuttelija kannustelee jatkamaan torkahtelua. Siinäpä tämän tarinan juoni pitkälti onkin, että toinen yrittää sinnikkäästi pitää Akun kunnollisena ankkana pirullisemman hepun houkutellessa paheisiin.

Ajatuksena tällainen kamppailu ei mikään maailman omaperäisin ole, mutta vähintään kelvollisen kahdeksanminuuttisen huvittelun siitä kyllä saa aikaan. Vähän vain oudoksuttaa, koska tässä muodossa juttu sopisi hieman nuoremmalle hahmolle läpikäytäväksi. Jostakin syystä Aku siis on koululainen, jonka pitäisi tunnollisesti kilttinä pilttinä koulupolulle tepsutella, ja sitten tietysti yllytetään aivan muihin puuhiin. No, onhan hahmossa tavalliseen versioon verrattaessa ehkä hiukan lapsekkuutta käytöksessä, piirteissä ja vaikkapa huoneen sisustuksessakin, mutta eipä ulkomuodon perusteella osaisi pelkästään päätellä, että onkin siirrytty jonnekin nuoruuden päiville yht'äkkiä. Ilmeisesti Akua suuren suosionsa kanssa haluttiin kuitenkin hyödyntää ja kertoa nuoremmille katsojille, ettei koulutieltä saisi kalastelemaan poiketa ja etenkin tupakkatuokioiset piippua tuprutellen tulisi jättää kokonaan kokeilematta. Miksikään saarnaavaiseksi moraaliläksytykseksi ei tätä tee mieli julistella, mutta yleistä hassuttelua on kuitenkin mielestäni vähemmän kuin näissä yleensä, jota voinee pikkuisena miinuksena pitää. Tokihan se turmion teille viittoileva kaveri osaa hyvinkin vahingoniloinen olla, kun sauhuttelu ei oikein suju ja seurauksena on huonovointisuutta ja huimausta kera katumuksen. Tuttuun vääntöön taas tuo huvittavaa akumaisuutta sekin seikka, että enkelinkin kärsivällisyydelle rajat löytyvät melko nopeasti, jonka jälkeen nyrkit viuhuvat. Kaikkiaan kuitenkin vähän omituinen koulureissu Akun ollessa muiden palloteltavana, eikä missään tapauksessa näiden lyhytelokuvien parhaimmistoa lähelläkään.

Donald's Better Self (1938) (IMDB)



Donald's Nephews (Akun veljenpojat)


Hyvän ja pahan vääntö ei ole ainoa kamppailu, minkä tämä lyhytelokuvanippu tarjoilee, sillä varsin vallaton kolmikko tulee yllättäen vieraisille Akun luo. Dumbella-sisaren lähettämää korttia aku tavailee ja jo seuraavassa hetkessä oven takana odottelee riehakasta väkeä kolmen pojankoltiaisen verran. Esittely ei ainakaan vihjaile, että herttaisista kullanmuruista olisi kyse, sillä veljekset suorastaan vyöryvät pyörillään sisään jyräten surutta setäparkansa yli. Tietenkään ei ole aikaa tarkistaa tai pahoitella, miten toisen kävi, vaan pitää laittaa vauhtiin raju pallomätkintä, mikä noin sisätiloissa harrasteltuna voipi laittaa paikkoja korjauskuntoon. Hävitystä ja kauhistusta on siis valloillaan Akun kotona ja ennen kuin tuho täysin karkaa käsistä, kaivelee Aku näppeihinsä lastenkasvatusoppaan, jossa annetaan vinkkejä hurjistelujen hillitsemiseen. Yhteinen soittelu näyttääkin hetken tepsivän, mutta tosiaan vain hetken, eikä merkittävämpää menestystä oikein tunnu löytyvän niiden kansien välistä...

Tupu, Hupu ja Lupu tosiaan ensimmäistä kertaa rynnistivät elokuvamaailmaan tämän tarinan myötä vuonna 1938. Sarjakuvien ystäville kolmikko oli tosin jo esitelty noin puoli vuotta varhaisemmin, eli ei voi sanoa, että tässä vaiheessa olisivat täysin tyhjästä tupsahtaneet Akun päänvaivaksi. Sen verran hahmojen taustat ovat vuosien vieriessä käsittääkseni muokkautuneet, että Akun Dumbella-sisar onkin muuttunut Dellaksi, ja sittemmin pojatkin ovat alkaneet enenevissä määrin setänsä luona viihtymään. Lisäksi sanoisin, että ainakin oman muistini mukaan pojat toki seikkailuista ja kommelluksista tykkäävät edelleen, mutta uudemmissa tarinoissa yleensä ovat sentään vähän rauhallisempia ja kiltimpiäkin. Donald's Nephews sitä vastoin esittelee kahdeksan minuutin verran ilkikurista vintiölaumaa, joka tuntuu täysin rinnoin nauttivan setänsä piinailusta. Ehkei kolmikko sentään tässäkään mitään sydämettömiä ilkimyksiä tai pikkupiruja edusta, mutta ainakin tahdotaan vahvasti painottaa sukulaispoikien tuhoisampaa puolta, voimakasta mielihalua jäynäilyyn ja tarvetta jokseenkin tuhmienkin kepposten tehtailuun. Miksikään mielenpahoittelutuokioksi juttu ei tietenkään mene, vaan touhu on reippaan ja liioitellun sarjakuvamaista, josta esimerkkinä vaikkapa se sinappiherkun haukkaus perinteisine liekkihengityksineen. Hahmot kuitenkin ovat mielestäni muuttuneet säyseämpään suuntaan, mutta toisaalta onhan Akullekin vaihtelevia vivahteita kehitelty myöhempinä vuosikymmeninä, eikä ole ollut enää tarvetta painottaa jatkuvasti lyhyttä pinnaa ja tulista temperamenttia. Kaipa se siis on ihan luontevaa, että Tupulla, Hupulla ja Lupulla kehityskulku on myös edennyt siihen suuntaan, ettei pelkkää kinastelua, remuamista, rähistelyä ja kiusantekoa tarvitse touhuilla. No, kun tuli ne palavat päreet taas mainittua, niin onhan se tietysti selviö, että ennen loppua Akulla keittää yli ja raivoa puretaan kurjaan kasvatusoppaaseen. Siitäkin voisi vielä lopuksi kehaista, että Donald's Nephews menee varsin vauhdikkaasti asiaan, eikä esittelyissä vitkutella, vaan keskitytään niiden kommellusten tarjoiluun.

Donald's Nephews (1938) (IMDB)



Polar Trappers (Pohjoisnavan pyyntimiehet)


Vierailevina tähtinä on jo ehtinyt välähtämään pirullista sekä enkelimäistä neuvonantajaa ja myöhemmin hyvinkin tutuiksi tulleet sukulaispojat, mutta vielä mahtuu uusia kasvoja joukkoon riemukkaaseen. Iltaman kolmas koitos siirtelee Akun huomattavasti jäätävämpiin maisemiin ja kaappaapa samalla sympaattisen Hessun kaveriksi. Mitään napaseutujen tutkijoita kumppanukset eivät ole, vaan liikeideana on nappailla jäätikköjen eläimiä elävinä ja toimittaa niitä vaikkapa eläintarhoihin ihmeteltäväksi. Hessu omaan tyyliinsä lauleleekin mottoa matkaillessaan mursujahtiin. Aku taas toistaiseksi pysyttelee sisätiloissa kokkailupuuhissa, ja siinäpä samalla kehuskelee papupatojen herkullisuutta. No, ilmeisesti palkokasveja on mutusteltu jo pari purkkia yli sietokyvyn, koska jotakin muuta kovasti himoitaan ja paistit mielikuvissa vastustamattomasti houkuttelevat haukkaamaan. Pingviiniä pitäisi siis lautaselle laittaa, eli kirves kätöseen, syötti toiseen ja elävänä nappaamiset ovatkin jo jotakin joutavaa horinaa. Vaikka soluttautuminen mustapukuiseen laumaan sinänsä lupaavasti lähtee liikkeelle, niin Aku saa huomata, ettei lihaisamman päivällisen pyydystäminen ihan noin vain mutkitta sujukaan.

Kuten tuli edellisessä kirjoituksessa mainittua, niin 1938 oli erinomaisen kiireinen vuosi ankkaystäväisellemme, ja sitä vuosikerta Polar Trappers edustaa myös. Mitään venäytettyä napaseutujen eeposta ei kaverusten tohelointi ole, vaan mittaa on jälleen napakat kahdeksan minuuttia. Voi olla, että oma puolueellisuus paistaa räikeästi läpi, kun kehaisen Hessun varastelevan huomion helposti hömppäisellä höpsöilyllään. Siinäpä sitä kätevästi harhauttelee itseään ties minne jääluolien syövereihin kohkailemaan. Kunnollisten mursuilujen käynnistely tietysti tipauttelee jääpuikkoa päähän, mutta peloton seikkailija ei pienistä kopsauksista lannistu. Hessun veikeitä puuhia katsellessa vain vahvistuu tunne, että pitäähän hyllyyn hänen omat elokuvansa myös hankkia. Jotenkin tyypin rento asenne ja erittäin lupsakka olemus voittaa helposti puolelleen. Vaikka Hessu hauskempana omiin silmiin näyttäytyykin, niin onhan Akun paisuva operaatiokin huvittava, kun vaikkapa pingviinimarssia painellaan ankkaparan yli. Katsojille tahdotaan esitellä isompaa loppurysähdystä päätökseksi kaverusten pinkoessa hiukkasen epätoivoisesti käpälämäkeen. Isommat hihkumiset ja riemunkiljahdukset vielä odottelevat jossakin tulevissa reissuissa, mutta Polar Trappers sen verran kohdilleen osuu, että tasaisesti ilahduttelee ja ihan mielellään nämä toilailut uusiikin.

Polar Trappers (1938) (IMDB)



Ihan järjestyksessä siis toistaiseksi ainakin ensimmäistä Aku-kokoelmaa käyn läpi, ja siihen nähden tämä kolmikko esittelee mukavan vaihtelevaa menoa. Edellisestä lyhytelokuvavalikoimasta vastasi tarinoiden osalta pitkälti ankkamestari Carl Barks, jonka kynästä on ideoita irtoillut tämänkin minikoosteen kahteen ensimmäiseen juttuun. Herran filmografian perusteella vaikuttaakin siltä, että hän olikin aktiivisimmillaan elokuvamaailmassa 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa juurikin näiden Akun lyhytelokuvien parissa. Sarjakuvissa taas menestystä ja mainetta kertyi vielä huomattavasti myöhemminkin, vaikka tahti valkokankaalla ja televisioruudulla huomattavasti hiipuikin. Edelleen olen sitä mieltä, ettei Barks ainakaan toistaiseksi näissä napakammissa ja kohellusvoittoisissa revittelyissä ole päässyt parastaan vilauttelemaan. Muutenkin tämä nippu on lähinnä sitä kelvollista ja kepeää huvittelua, eikä tarvitse alkaa lätkimään Disney-mestariteosten leimoja päälle.

Paremmuusjärjestystä pohdittaessa laittaisin ensimmäiseksi napaseudun koitokset ja toiseksi veljenpoikien vinhan vierailun, joka myös osoittaa, että kyllä Akullakin välillä hermot melko pitkään pysyvät hallinnassa, mutta kunhan riittävästi rasitellaan, niin kiukkuventtiilit toden totta väännetään auki. Kiltin ja ilkikurisemman puolen kamppailu ensimmäisessä tarinassa on sinänsä mielenkiintoista ja toki hassuakin vilkuiltavaa, mutta saapi silti jäädä järjestyksessä viimeiseksi. Siinähän se parempi puoli pääsee vilahtelemaan, mutta yleisesti vaikuttaa siltä, että se sarvipäinen kaveri useimmin korvien välissä pomottaa Akua tekemään tempauksiaan ja rähisemään kurkku suorana. Kaikkiaan ihan kivasti varhaisten ankkaseikkailujen kertailu on lähtenyt liikkeelle, eikä ole pitkästyttäväksi puurtamiseksi muuttunut, vaikka mielestäni niihin huippuhetkiin en vielä ole edes ehtinyt. Kekseliäämpää ja hupaisampaa jekkuilua on siis luvassa jatkossa, jos oikein muistelen. Niitä kohti mukavissa tunnelmissa tässä pikkuhiljaa taaperretaan!


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Modern Inventions (Metkojen keksintöjen museossa) / Donald's Ostrich / Self Control

Ankkailu voisikin ilman mitään mittavampia taukosia vaikkapa jatkua, niin tulee puraistua hyvä alkupala ensihätään edellisessä kirjoituksessa mainitun lyhytelokuvakokoelman ensimmäiseltä kiekolta. No, jäähän sinne edelleen roppakaupalla läpikäytävää, joten vielä ei tarvitse alkaa itkua tihrustamaan seikkailujen lyhyeen lopahtamisen vuoksi. Viimeksi olikin tarjolla todella varhaista Akua yli kahdeksan vuosikymmenen takaa, sillä kaveri kävi pyörähtämässä ja pikkuisen lusmuilemassakin sivuosassa tarinassa The Wise Little Hen. Valikoimaan mahtui myös pari vuotta myöhemmin ilmestynyt teos Donald and Pluto, johon mennessä maailmankuulun ankan ulkomuoto olikin saanut osakseen merkittävän käsittelyn ja luonteen puolellakin lähdettiin niitä tuttuja tuittupäisiä tuntemuksia kaivelemaan pintaan. Ajallisesti mitattuna Plutolle kuitenkin tarjoiltiin vielä vähintään yhtä suurta osaa kuin nimikkotähdelle. Aloituskolmikon päätteli Don Donald, jossa hurmausreissu kera serenadien poltti päreet vieläkin pahemmin, ja sitten piti räksyttää nyrkit pystyssä, tuli kitaraa kalloon ja muuta hupaisan mukavaa pientä jäynää.

Kuten tuolloin tuli todettuakin, niin voisihan näitä hotkaista vaikkapa levyn kerralla, koska kolmestakin pätkästä muodostuu vasta yhteiskestoltaan alle puolituntinen mini-iltama. Ongelma onkin enemmän toistuvissa kuvioissa, joista mielestäni paras terä kuluisi varsin vauhdikkaasti pois, jos lähtisin ahmimaan enemmän. Tällainen pieni kasa toimii kivana alkupalana vaikkapa jollekin elokuvalle, eikä ehdi maku muuttumaan pakkopullan suuntaan. Siksipä siis kooltaan vastaava annos olisi jälleen höpöttelyjä odottelemassa. Edellisellä kerralla unohdin mainita, ettei Chronological Donald tosiaan ihan kaikkia Akun seikkailuja aikajärjestyksessä sisällä, vaan alkupäästäkin jää näiden levyjen ulottumattomiin jokunen. Kuten Leonard Maltinkin parin minuutin alkupuheessaan selittää, niin Aku tosiaan viihtyi esimerkiksi Mikin kaverina, mutta ilmeisesti näitä pitäisi sitten etsiä herra Hiiren omista kokoelmista. Esimerkkinä voisi mainita, että siinä missä Don Donald on kokoelman kolmas pätkä ja yleisesti sitä pidetään Akun ensimmäisenä omana varsinaisena tarinana, niin IMDB listaa Akulle 14 aiempaa näyttäytymistä lyhytelokuvien puolella. Mitään tulenpalavaa poltetta näiden pariin ei ole, koska en näe tarpeelliseksi kattavaa Aku-kokoelmaa haalia, eikä se laatutasokaan näissä kommelluksissa aina missään komedian kultakimpaleiden luokassa liiku. ...Mutta ehkäpä olisi viimein aika tihrustella, mitä Akun omilta levyiltä seuraavaksi löytyy.



Modern Inventions (Metkojen keksintöjen museossa)


Uusien aikakausien ihmeellisyydet ja kummallisuudet kutsuvatkin, sillä edellisen tarinan kuumenevat tunnelmat aavikolla vaihdetaan modernien ihmeiden museon tarjontaan, jota Aku aikoo hipsaista tutkailemaan. Sisäänpääsymaksusta pitää tietysti luistaa pienimuotoisella kolikkohuijauksella, eikä museokierros pääse oikeastaan edes alkuunsa, kun jo pitää jotakin verivihollisuutta alkaa kehittelemään. Tällä kerralla Akun vihoittelun kohteeksi joutuu vieraita tervetulleeksi toivottava robottihovimestari, joka nappaa hatun matkaansa, mikä onkin oiva syy kärhämän kehittelylle ja koston vannomiselle. Näyttääkin hetkosen siltä, ettei Akun kiertelystä nykyaikaisten mielikuvituksellisten vimpaimien keskuudessa tulekaan yhtään mitään, vaan juttu menisi pelkäksi rähisemiseksi. Kyllähän sitä peremmällekin päästään, mutta eipä se tietenkään tarkoita, että halut riitelyyn ja nyrkkinujakkaan olisivat juurikaan laskeneet, eli luvassa on äänekäs ja kovakouraiseksikin käyvä vierailu...

Edelleen siis kahlaillaan vuoden 1937 lyhytelokuvatarjonnan parissa, ja varsin tuottelias vuosi se Akulle kieltämättä olikin, koska IMDB kirjailee hänelle yhdeksän näyttäytymistä. No, noita kaikkia ei tältä kokoelmalta löydy, joten kattavaa arviota vuoden tuotannosta ei voi lähteä tässä vaiheessa esittämään. Voisin silti väittää, että varsin akumaisesti tämä noin kahdeksaan ja puoleen minuuttiin venähtävä museokäväisy kääntyy, sillä äksyily kuohuu pinnan alla ja odottaa sitä vähäistäkin syytä purkautumiselle. Näitä tilaisuuksia alkaakin putkahdella, mutta varovaisesti aloitellaan, kun lällätellään liftarin erinomaiselle apuvälineelle, mutta vallan nopsakätisen paketointikoneen kanssa tuleekin jo tukalampi tilanne kestettäväksi. Elämää ei ainakaan yhtään helpota Akun luontainen ja ilmeisesti hillitön halu uhmata kieltoja kaikenlaisia. Kapinoida siis pitää ja tämän touhun karikoituessa kiukku nousee suuremmitta viiveittä. Leppoisaa lepohetkeä ei edes lastenvaunuissa makoillessa saa, vaan sekin huvitus laittaa hermot koville. Onhan tämä tietysti kohtalaisen hupaisaa ankan piinailua, mutta parhaiten hykerryttää viimeinen koetteleva kurimus, kun tilaillaan mekaaniselta parturilta täyshoito, eikä se arvatenkaan mikään nautinnollinen hemmotteluhetki ole, vaan rajua käsittelyä on luvassa. IMDB tiedottelee, että kyseinen päätösrähinä olisi erään Carl Barksin ensimmäinen myyty idea, mikä ei välttämättä ihan parasta ole, mitä Barksin kynästä on irronnut, mutta siitä huolimatta oiva ja ennen kaikkea hymyilyttävä loppuhurjastelu vähän toisenlaiselle museoseikkailulle.

Modern Inventions (1937) (IMDB)



Donald's Ostrich


Edellisen menopalan perusteella Aku ei ole ihan ongelmitta yhteensopiva erilaisten robottiavustajien kanssa, mutta mitenkäs onnistuvat strutsin hoitopuuhat, niin sitä arvoitusta valottelee iltaman keskimmäinen tarjoomus. Aku touhuilee juna-aseman hoitajana, ja yleismiehen hommiin kuuluvat siivoilut, pakettien vastaanottamiset ja muut tärkeät toimet. Otteet näyttävät varmoilta ja muutenkin sujuvilta, mitä nyt pauhaava radio yrittää korvia rääkkäillen pilata hyvää ilmapiiriä. Sieltäkin toki löytyy letkeämpää musiikkia siivousurakkaa jouduttamaan. Pikajuna taas on niinkin kiireellä liikkeellä, että kyydistä viskaistaan paketit pysähtymättä, ja tietysti toisen niskaan koko röykkiö. Koppakasan joukossa yksi puulaatikko pitää sisällään eläväisemmän toimituksen, sillä kannen avauduttua sisältä kurkistaa pitkähkö kaula, mitä luonnollisesti loputkin linnusta seuraa. Vaikuttaa siltä, että kyseessä on ihastusta ensimmäisestä vilkaisusta lähtien, valitettavasti vain yksipuolista sellaista, koska toisen sisällä vihastus on jo voimiaan keräämässä...

Tulikin jo puheltua, miten 1937 oli Akulle ahertamisen vuosi ainakin määrällisesti, ja Donald's Ostrich vähän vihjailee, että ehkä kiire painoi tekijöitä pikkuisen liikaakin. No, sentään mitään surkeuden surkeutta ei tarvitse kärvistellen manailla, vaan lähinnä tämä myös kahdeksan plus puoli minuuttia rullaileva sekamelskainen sekoilu tuntuu kiirehdityltä ja huitaistulta välityöltä, jossa osasia ei oikein saada kohtaamaan ja ne huumorihuipentumatkin ovat vähän niin ja näin. Akun ylimitoitettu ärähtely ei parhaalla tavalla toimi, kun Hortense-strutsi kovasti söpöstelee typerehtiessään. Kun moiskauksiin vastaillaan ilkeillä tuuppailuilla ja haetaan järeämpääkin tappokalustoa käsiin, niin eihän se ratkiriemukkainta kohkaamista ole. Lievästi sanottuna pihalla olevan Hortensen päähomma vaikuttaa olevan erinäisten asioiden hotkiminen nälkäänsä, mistä taas omat vaikeudet kehittyvät ja Akun sietokyky tällaiselle säheltämiselle on jälleen varsin rajallinen. Haitari menee tuosta vain kurkusta alas, samoin herätyskello ja kasa ilmapalloja, mutta tätä syöpöttelyä silmäillessä joutuu toteamaan, ettei ihan hirmuisesti ole sitä idealipasta lähdetty raottelemaan, vaan toiston puolelle heilahtaa helposti. Lopulta jumputteleva vatsa laittaa strutsipoloisen täysin sekaisin, mistä taas väännetään finaalirieha, ja revittelyn jälkeen molemmat näyttävät käyneen läpi vähintään nyrkkeilyottelun, jossa iskuja ei ole säästelty. Harmi vain, että vähän vinhemmasta päättelystäkään huolimatta vaikutelma ei juurikaan valjua pirteämmäksi pääse melskeessään muodostumaan. Jokseenkin toisluokkaista kaaosmaista koheltamista Akun maailmassa, eikä mielestäni sen suurempia kehuja ansaitse.

Donald's Ostrich (1937) (IMDB)



Self Control


Vuosi vaihtuu, mutta meno pysyy Akun lähistöllä silti räyhäkkäänä, eikä kannata antaa epäilyttävänkin rennon sekä lupsakan alun isommin hämäillä, kun lokoisaa löhöilyä harrastellaan riippumatossa. Mikäpä siinä laulellessa kauniina kesäpäivänä mehulasi kätösessä, lehti toisessa ja värikkäät perhoset pään päällä. Niinhän sitä voisi kuvitella, mutta mutta... Parhaat ja aurinkoisimmatkin päivät ovat vain pienen tökkäisyn päässä hermoja raatelevasta katastrofista ja täydellisestä tuhosta, ainakin tiettyjen tyyppien kohdalla. Radiosta sattuu tulemaan juurikin raivokohtauksiin ja maltinmenetyksiin taipuvaisille sopivaa ohjelmaa, kun musiikkiterapeutti Hymy-setä juttelee itsehillinnän autuudesta. Aku tosiaan itselleen uskottelee, ettei sentään ikinä sellaisiin suutahduksiin sorru, mutta nämä jutut laitetaankin nopsasti testiin. Omppumato siirtyy herkkua jahtaavan kanan kanssa temmeltämään toisen loikoilupaikkaan, mutta tästä kohtaamisesta lasku kymmeneen pelastaa viilentäen kuumenneet tunteet. Ihan eri asia onkin, mitä tapahtuu, kunhan paikalle eksyy hieman äksympi sekä terävänokkaisempi lintu mittelöimään. Vieläkö Hymy-setä onnistuu ohjeistamaan hermojen hallintaan, vai päästetäänkö räyhähenki riehumaan?

Strutsin kanssa käyty keskinkertaisempi kamppailu laittoi hiukkasen miettimään, että olisikohan parissa pätkässä kenties tarpeeksi ankkariehaa yhdelle illalle. Self Control kuitenkin muistui mieleen ainakin pykälää reippaampana koitoksena, mikä innosti sen sisällyttämään mukaan nippuun, ja hyvä niin. Kestoa löytyy tästäkin lyhytelokuvasta samaiset kahdeksan ja puoli minuuttia, mutta edelliseen verrattuna viihdyttävyys kohoilee merkittävästi, vaikka kyse taas onkin lintujen välisestä väännöstä ja vieläpä melko arkisesta sellaisesta. Homma vain tuntuu toimivan paremmin, kun pari tuittupäistä kuumakallea yrittää toisiaan höykytellä. Kiukku näyttää nousevan pienestäkin ärsytyksestä ja kunhan vauhtiin päästään, niin Hymy-setä saa jäädä itsekseen hymisemään rauhaa leppoisalla ja lempeällä äänellään. Onkin koittanut vallan toisenlaisen tekemisen aika ja mukavasta päivästä on jäljellä tärvelty muisto, jos sitäkään, kun toukat hyppivät kirjaimellisesti silmille ja kutsumattomat vieraat tahtovat täristää koko omenasadon loikoilijan niskaan. Sitruunaa sitten silmään piristämään pärähtelyä, niin eiköhän näistä aineksista kohtalainen tilien selvittely saada aikaiseksi. Viimeisten pisaroiden kopsahdellessa otsaan, voikin todeta, ettei Hymyllä ole mitään mahdollisuuksia suitsia ankkaystäväisemme raivoa, ja hyvä niin, sillä muuten hymy katsomon puolella luultavasti hyytyisi.

Self Control (1938) (IMDB)



Vaikka näitäkään riehumisia ei kärhämäklassikkojen laatikkoon tekisikään mieli viskaista, niin pari kyseisistä lyhyistä koitoksista onnistuu varsin huvittavaan tapaan osoittamaan Akun ällistyttävän kyvyn kasvatella itselleen pienistä vastoinkäymisistä haasteita, joiden edessä ei suinkaan lannistuta, vaan uhmakkaasti nyrkit nostetaan pystyyn nokan räksyttäessä. Carl Barksin mainitsin aloitelleen elokuvauraansa kirjoittajana idealla parturirobotista, ja IMDB:n mukaan hän on kynäillyt tämän nipun pari uudempaa koitosta, jotka eivät nekään välttämättä edusta ihan sitä tarinankerrontaa, josta Barks nykyään parhaiten muistetaan. IMDB:n puolelta voi myös tarkistaa, että jos vuosi 1937 oli Akulle kiireistä aikaa, niin eipä sitä seuraavakaan mitään lepäilyä ja löhöilyä ollut, vaan piti koheltaa ja ärähdellä kahdessatoista pätkässä, joista yksi siis tämä ihan kiva kahden ärhäkkään linnun mittelö Self Control. Voi olla, ettei tarvitse pitkää aikaa odotella, kun jo taas tekee mieli tutkailla levyn sisältöä, jolloin pitää pikkuisen puhella lisää vuoden 1938 kiukkuiluista. Katsellun kolmikon voi suurimmaksi osaksi summailla ihan kivaksi ja kovillakin kierroksilla käyväksi animaatioviihteeksi, mutta eiköhän Akulta vielä niitä hurjistelevaisempiakin remuamisia ja kekseliäämpiä kepposteluja tule vastaan urakan edistyessä. Onpa myös alkanut tehdä mieli täydentää Disney-kokoelmaa lisää näillä varhaisemmilla koosteilla (Walt Disney Treasures), vaikkakaan kaikkia ei oikein ole mielenkiintoa ostaa. Akun kommelluksia kuitenkin on julkaistu neljä osaa joiden lisäksi myös Hessun hassuttelut ja Pluton touhutkin kiinnostaisivat. Joka tapauksessa tahtoo sanoa, ettei into Disney-tuotoksiin ainakaan hiipumassa ole ja näistä tuntuu löytyvän hieman rosoisempiakin tunteenpurkauksia ilahduttavaksi vaihteluksi verrattuna joidenkin uudempien Disney-elokuvien silotellumpiin kuviin sekä ilmaisuun yleensäkin.