maanantai 28. tammikuuta 2019

Pioneer (Sukellus meren syvyyksiin)

Alkanutta elokuvavuotta tarkastellessa voi todeta, että tarjonta on toistaiseksi ollut hieman tavallista enemmän kovempia kohtaloita sekä koitoksia esittelevää menoa, vaikka toki joukkoon on touhua tasapainottamaan mahtunut jokunen hyvinkin heppoinen hömpötys. Mitä nyt muistelen, niin monesti uuden vuoden pitkä talvikuukausi on innostanut sujauttelemaan soittimeen supersankariseikkailuja sekä muita tehostevyörytyksiä runsaamminkin, mutta nyt sellaisten viihdykkeiden sijaan on kotikatsomossa pyörinyt sotaa, kauhua ja kohtalaisesti selviytymiskamppailujakin. The Rebound toki toi blogiin romanttisempaa ja huvittavampaa pilkahdusta, mutta seuraavan sukelluksen myötä tummat vedet ja synkät syvyydet vetävät jälleen puoleensa.

Runsaat viisi vuotta vanhan elokuvan tarina ei kai ole täysin tuulesta temmattu, vaan se pyrkii valottelemaan Norjan öljyvaurauden vähän hämäriäkin ratkaisuhetkiä useamman vuosikymmenen takaa. Oikeastaan tätä kautta elokuva tuli hyllystä kaiveltua, koska iltana eräänä pohdin, että joskohan kiinnostaisi vahdata Yle Areenasta tällä hetkellä kokonaisuudessaan löytyvä uudehko kahdeksanosainen televisiosarja Lykkeland (Unelmien maa), joka epäilemättä yrittää tarkastella aihetta tapahtumineen ja ihmisineen huomattavasti laajemmin, kun taas elokuva nimensä mukaan keskittää huomionsa vaativiin sukelluksiin valmisteluineen ja näiden ympärillä harrasteltuihin vääntöihin.



Joka tapauksessa sarja odottaa edelleen otollista aikaa, sillä ajattelin ensin vilkaista elokuvan pois pölyttymästä. Siinä missä sarja käsittääkseni vie tapahtumat vuoteen 1969 ja lähtee sieltä kulkemaan nykyhetkeä kohti, niin elokuva sijoittuu 1970-luvun loppuun, jolloin on jo selvää, että Norjalla on rantojensa läheisyydessä valtavat varannot mustaa kultaa, mutta tekniset haasteet rikkauksien saavuttamiseksi ovat kuitenkin vielä toistaiseksi tiellä. Ennen kuin pohjan peittämään öljyyn ja kaasuun päästään käsiksi, pitäisi keksiä toimivat niksit, että miten pystytään toteuttamaan sukellukset satojen metrien syvyyteen, tekemään vaikeissa olosuhteissa putkityöt ja vielä varmistamaan sukeltajille edes jonkinlainen työturvallisuus.


Heti elokuvan alussa mennäänkin suoraan asiaan, sillä käynnissä on sukelluskoe, jossa kourallinen valikoituja ammattilaisia on asetettu kapseliin, jonka sisällä simuloidaan syvyyssukelluksen aiheuttamaa kuormitusta. Kyseessä on monikansallinen hanke, sillä amerikkalaiset ovat alusta lähtien olleet mukana öljyä etsimässä ja ovat edelleen ratkaisevassa osassa, sillä heiltä löytyy tarvittavaa teknistä osaamista haastavan pioneeriprojektin toteuttamiseksi. Norjalaisista sukeltajista mukana ovat veljekset Petter (Aksel Hennie) ja Knut (André Eriksen) sekä Jørgen Heimland (David A. Jørgensen). Amerikkalaisia hääräilee ilmeisesti enemmän valvomon puolella, mutta hieman räjähdysherkältä tyypiltä vaikuttava Mike (Wes Bentley) on kuitenkin norjalaisten mukana kapselin sisäpuolella.

Yhteistyötä toki tehdään valtiorajojen yli, mutta melko nopsasti selviää, ettei se läheskään kitkatonta ole, vaan mukana vaikuttaisi olevan salailua, kilpailua ja ehkä astetta tylympääkin oman edun tavoittelua. Kammion puolella sukeltajien keskuudessa juonittelu ei silti ole ihan ensimmäisenä mielessä, sillä 500 metrin syvyyteen tähtäävä testi laittaa sekä pään että kehon kestävyyden koetukselle. Epäilyksiä lisää sekin, että kesken kokeen Mike komennetaan norjalaisten joukosta toiseen kammioon. Lopulta tavoiteltu piste saavutetaan, mutta kaikki osalliset eivät määränpäässä vaikuta täysin toimintakykyisiltä, koska pitkitetty paine luo harhoja sekä huonovointisuutta.



Simulaatio tulkitaan menestyksekkääksi yritykseksi ja sen jälkeen siirrytään melko nopeasti avomerelle aikomuksena toteuttaa seuraava koe, joka selvittäisi miten tehokkaasti työskentely 300 metrin syvyydessä ja oikean maailman olosuhteissa sujuu. Kaikkia mahdollisia epäkohtia ei välttämättä tahdota kovaan ääneen huudella siksikään, että Norjan hallitus pitäisi saada vakuuteltua hankkeen toteutettamiskelpoisuudesta. Siispä siis edessä on pitkä sukellus pimeää pohjaa kohti, jonne tarkoitukseen suunniteltu kapseli urheita ja uskaliaita heppuja vie. Petter on ensimmäisenä kapselista astumassa synkkään syvyyteen, mutta jo simulaatiossa oireillut kaveri ei vaikuta olevan ihan täysissä voimissaan.

Horjahduksista huolimatta pyritään jatkamaan suunnitelman mukaan ja seuraavaksi pitäisi mennä valmistelemaan pohjaan laskettua työskentelykammiota. Perillä sukeltajat havaitsevat, että kammiossa on vuoto, joka pitäisi painetta säätämällä hoitaa kuntoon, mutta sitten alkaakin mennä pahasti pieleen. Hetkellinen herpaantuminen johtaa vaaratilanteeseen, eikä ympäristö ole erityisen armollinen virheille, vaan seuraa vakava onnettomuus ja loukkaantuminen, eikä hengenvaarallinen pelastusyrityskään kovin kehuttavasti pääty. Petter haluaa alkaa selvittelemään epämääräisiä tapahtumia, mutta ensin hänen pitäisi malttaa parin viikon ajan oleilla valvotuissa olosuhteissa, jotta sukeltajantauti ei lopettaisi ponnisteluja heti alkuunsa, mikä epäilemättä syö tyyppiä sisältä entistä enemmän. Juttu ei olekaan ihan heti ratkeamassa, koska salailu ryhmien välillä näyttää vain vahvistuneen, hanke on vastoinkäymisistä huolimatta päätetty viedä maaliinsa öljyvaurauden varmistamiseksi ja näyttää siltä, että miljardien tielle asettuvat ihmishenget ovat kohtalaisen kevyesti uhrattavissa...



Elokuvalla olisi ehdottomasti aineksia kiehtovaksi sekä jännittäväksi tekeleeksi, mutta valitettavasti se ei tietyistä pirteämmistä hetkosistaan huolimatta lopulta kovinkaan kummoisesti lupauksiaan lunastele, vaan runsaan sadan minuutin jälkeen jää suurelta osin hämmennys, että miten näinkin runsaasti mielenkiintoisia elementtejä sisältävä tarina saadaan summailtua lähinnä laimeaksi keskinkertaisuudeksi. Omalla kohdalla yksi este innostavammalle jännitysnäytelmälle on Aksel Hennien esittämä Petter, jonka jossakin määrin sekoileva säntäily sekä eri tahojen syyttely ei lopulta ole mielestäni erityisen kiinnostavaa katseltavaa ja tämän touhun pitkittyminen lähinnä latistelee yleistä tunnelmaa. Päätöksen lähestyessä puhti onkin pitkälti poissa ja kiinnostaviin kysymyksiin saadaan lähinnä puolivaloista riuhtomista, josta ei yksinkertaisesti jaksa välittää paljoakaan.

Mukana on toki jonkin verran vauhdikkaampaakin toimintaa takaa-ajoineen ja räjähdyksineen, mutta enimmäkseen jännitystä yritetään kaivella juonittelusta ja painostuksesta. Valitettavasti hämärän suhmuroinnin yllä leijuva ilmapiiri ei katsomoon saakka siirry erityisen painostavana tai kuumottavana ja lähinnä hiipuu entisestään elokuvan edetessä. Katselusta ei ole montaa päivää vielä vierähtänyt ja silti jo osa tapahtumista tuntuu olevan kovin vaikeasti kaiveltavissa muistikuvien kätköistä. Hahmoista on varmaan tarkoituksella pyritty tekemään salaperäisiä tapauksia, eikä siinä mitään, mutta jännitteet tyyppien välillä eivät valitettavasti suureksi osaksi toimi, ja jos pitäisi kaappailla katsojan kiinnostus arvuuttelemaan, että mikä kutakin motivoi tai mitä tyyppien taustalta löytyy, niin valitettavasti ainakin tämän nököttäjän kohdalla tuumailut suuntailevat aivan muihin juttuihin.



En oikein voi väittää, että olisin hirmuisen kattavasti perehtynyt pohjoismaisiin rikoselokuviin, mutta sen verran niitä kuitenkin olen silloin tällöin silmäillyt, että Petterin salapoliisihommat ja hämärässä hiippailut vaikuttavat vertailussa kohtalaisen löysältä sekä haahuilevaiselta toiminnalta, mikä ei noin kihelmöivän jännityksen kannalta ole erityisen toivottavaa. Suoraviivaisempaa sekä fyysisempää menoa tarjoilevat lyhyet pätkät ovat nekin parhaimmillaan tusinatoimintaa, eivätkä pysty elokuvan yleistä ilmapiiriä paljoa piristämään. Minuuttien vieriessä mieleen väistämättä hiipii ajatus, etteivät tekijätkään ole tästä salailun ja valheiden verkosta kovin tosissaan yrittäneet tehdä tiukkaa ja tiivistunnelmaista tarinaa. Valitettavasti Pioneer ei kuitenkaan draamanakaan ole mitenkään muistettava, sillä Petterin yksinäinen ahdistus ei onnistu riipaisemaan, aivan liian suuri osa hahmoista jää kohtalaisen yhdentekeviksi ja sukellusten suuremmat seuraamuksetkin elokuvan tarinan tuolle puolen.

Itsehän nappasin elokuvan vajaa vuosi sitten tarjouskorista pääosin pinnanalaisen puuhastelun takia, sillä sukellusjutut lähtökohtaisesti kiinnostavat. Valitettavasti Pioneer ei tässäkään mielessä mikään valioyksilö ole, joskaan ei mikään täysin toivoton viritelmäkään. Se toki oli jo ennakko-odotuksissa, ettei Pohjanmeren aaltojen alta mitään satumaisen värikästä valtakuntaa löytyisi, vaan pinnan piilottama maailma on karu sekä kolkko pimeyden ja kylmyyden vallitessa. Vaikka näkyvyys syvyyksissä on varsin rajattua, niin siitä huolimatta Pioneer on ainakin kuviltaan kiinnostavinta juuri niissä kohdissa, kun laitetaan sukelluskamppeet päälle ja pulahdetaan pohjaa kohti.



Elokuva tehtiin monikansallisena yhteistyönä, mikä tavallaan sopii aiheeseenkin, eli mukana on ollut porukkaa Norjasta, Ruotsista, Suomesta, Saksasta ja Ranskasta. Ilmeisesti suomalaisten osuus keskittyi melko vahvasti juuri tähän vedenalaiseen osuuteen, sillä Marko Röhrin ja Ilkka Matilan johtama ryhmä sai vastuulleen hoitaa sukellusjaksot. Ryhmällä onkin aiempaa kokemusta ja osaamista näistä puuhista ja oletettavasti aiempien näyttöjen perusteella porukkaa projektiin pyydettiinkin. Röhr kumppaneineen on ollut tekemässä esimerkiksi vuoden 1997 dokumenttia Vedenalainen Islanti, 2011 ilmestynyttä jännitysdraamaa Syvälle salattu sekä lukuisia muitakin teoksia, jotka kysyvät kykyjä kuvata haastavissa olosuhteissa. Uudemmista mainittakoon vaikkapa kolmisen vuotta vanha Järven tarina, josta itse paljonkin tykkäilen.

Vedenalainen Islanti kiinnostaisi myös kovasti ja ehkäpä sitä kautta tekijät löysivät sopivan kuvauspaikan sukellusosuuksiin. Nimittäin levyltä löytyvä vajaa kymmenminuuttinen tekodokumentti keskittyy sukellusporukan mietteisiin ja huomioihin, joissa mainitaan, että osuuksia kuvattiin juuri Islannista, josta löytyi kirkkaudeltaan sopiva järvi. Muutenkin näiden juttujen kuuntelu on jossakin mielessä kiinnostavampaa kuin varsinaisen elokuvan tylsimpien vaiheiden läpi pinnisteleminen. Ilmeisesti toteutus oli haasteellista, sillä kylmyydenkin takia sukelluskerrat kestoineen olivat lyhyitä ja rajallisia. Yksittäisen pulahduksen saaliiksi ei kovin pitkää pätkää käyttökelpoista kuvaa kertynyt, vaan maltillisesti ja pikkuhiljaa kasailtiin palasia. Asioiden valmisteleminen ja muutteleminen pohjassa oli hidasta sekä työlästä ja lisäksi piti huomioida, että kuvissa näkyvä kalusto olisi 1970-luvun loppuun sopivaa.



Röhr on toki ollut mukana monenlaisissa elokuvaprojekteissa, eikä joukkoineen todellakaan erikoistunut ainoastaan vedenalaisiin ihmeisiin, mutta niitäkin tosiaan on filmografiaan kertynyt. Vuoden 2005 sukellusdokumentti The Deep Breath kiinnostaisi, kuten myös vuonna 2017 ilmestynyt Neljä elementtiä - maa, vesi, ilma, tuli, vaikka se ei olekaan mitään kehuvyöryä käsittääkseni keräillyt. Muista kotimaisin voimin tehdyistä sukellusdokumenteista mainittakoon kolmisen vuotta vanha Takaisin pintaan, joka vähän nihkeistä odotuksista huolimatta oli varsin positiivinen yllätys. Oikeastaan kyseinen elokuva on tietyiltä jaksoiltaan jännittävämpi ja kuviltaankin antoisampi kuin jonnekin keskinkertaisuuden ja kehnouden väliin lässähtävä ja uppoava Pioneer.

Lähtökohta kyllä on kiehtova, kun mahdollisuus valtavaan vaurauteen houkuttaa kohtaamaan vaarat ja vaikeudet kyseenalaisiakaan keinoja kaihtamatta, mutta valitettavasti aihe itsessään on toteutusta innostavampi. Kyllähän Pioneer kertakatselussa menettelee, mutta kokonaisuutena se vaikuttaa kohtalaisen lepsulta televisioelokuvalta tai jonkin sarjan pitkitetyltä pilottijaksolta, joka pikkuisen availee maailmaa sekä hahmoja jättäen kiinnostavammat tapahtumat ja tiukemmat väännöt tuonnemmas. Jännityselokuvana Pioneer ei juuri innosta kehuihin, sillä se haahuilee keskivaiheillaan aivan liian pitkään täysin B-luokkaisena kyhäelmänä, ja kun koomailun jälkeen yritetään puristaa otetta tiukemmaksi, niin terävin mielenkiinto on jo aikoja sitten haalistunut. Muutenkin kummallisten juttujen kaivelu ja salaisuuksien selvittely on luvattoman löysää, eikä hengenvaarallisista tilanteista tai hämäristä kohtaamisista saada paljoakaan tehoja irti, vaikka syvyyden synkeähköt puitteet ja häikäilemätön juonittelu tilaisuuksia tarjoilevatkin. Hukattuja mahdollisuuksia vilisteleekin silmien ohi, joten ehkäpä ne öljyvaurauden hämärät taustat ja kansakunnan kokema onnenpotku nurjine puolineen pystytään availemaan kiehtovammin ja vetävämmin tekstin alkupuolella mainitussa Lykkeland-sarjassa?

Pioneer (2013)


keskiviikko 23. tammikuuta 2019

The Rebound

Kenties tammikuun kiristyneet pakkaset ovat pikkuisen jähmettäneet näpyttelysormia, eikä kirjoittelutahti suostu pysymään aivan niin tiukkana kuin toivoisi, mutta jospa edes pikkuhiljaa elokuvahöpinät edistyisivät... Ehkei se kylmyys kuitenkaan niin rajusti ole sisätiloihin sullonut, että olisi kirjoittelun kuolettanut, vaan tuli tähän väliin pienimuotoinen sota-, kauhu- ja toimintaelokuvien rupeama, joista ei niinkään ollut aikomuksena raportoida juttuja tänne. No, toisaalta pari viimeksi kommentoitua tapausta, eli Open Water 2: Adrift ja Into the Grizzly Maze osuvat osittain samoihin luokitteluihin, mutta niissä on myös sen verran selviytymispuolta ja maisemalisää, että sopivat muun sekavan jutustelun jatkoksi.

Kaipa näistä karhukurimuksista, valtameren vaihtelevista höykytyksistä ja muista tylymmistä tekeleistä on jo toipumaan ehtinyt, mutta varmistellaanpa vaihteeksi vähän lämpöisempiä väreitä elokuvailojen laajasta valikoimasta. Blogin alkuvuosina oli enemmänkin aietta painotella monenmoisen romanttisen hömppäviihteen osuutta poimimalla näitä ihastuksista sekä hairahduksistakin kertovia komedioita runsaammin kommentoitavaksi, vaan niinpä vain ovat nämä monesti ilahduttaneet rakkaushattarat hiipuneet selvästi. Joulukuussa juttujen aiheena ollut kotimainen Kesäkaverit ainakin osittain sopii kyseiseen lajityyppiin, mutta yleisesti on ollut ihan liian hiljaista näiden osalta.



Paluu sydänparkoja kiusivan elokuvaviihteen pariin ei aivan tuoreimpien teosten kautta tapahdu, vaan pitää palailla noin vuosikymmen taaksepäin, jotta The Rebound löytyisi. Kyseinen teos valikoitui illan lopetteluun, koska siitä oli ennakkokäsityksenä, ettei olisi ihan mitään lässyintä söpöstelyä, vaan voisi tulla pikkuisen tuimempaakin tilittelyä ja sopivan lyhyt noin 90 minuutin kesto lupaili, ettei yö venähtäisi ihan hirmuisen pitkälle. Kyseessä onkin kohtalaisen piukka pakkaus, eikä tässä tapauksessa taida olla aikaa esitellä katsojalle hahmojen taustoja kovinkaan seikkaperäisesti ennen kuin onkin jo tilanne päällä ja maailma mullistumassa.


Ihan suoraan kriisin keskelle ei sentään katsojaa viskaista, mutta lähellä kuitenkin jo ollaan, kun Sandy (Catherine Zeta-Jones) toimittaa lapset oppipoluilleen ja huristelee laulellen kotia kohti. Päivän hiljainen ja rennompi aika kuluu tietokoneella koripallomanagerointipeliä naksutellen, mutta alkaapa Sandy siinä sivussa myös katselemaan koneelle tallennettuja kotivideoita Frank-pojan (Andrew Cherry) taannoisilta syntymäpäiviltä. Juhlahumun keskellä pöydälle harkitsemattomasti asetettu kamera on eräänä hetkenä kuvannut vähän muutakin kuin lasten riehakkaita leikkejä ja iloista lahjajakoa, sillä puolisolla ovat olleet aivan muut puuhat mielessä pirskeiden lomassa.

Hymy hyytyykin Sandyn kasvoilta nopsasti, eikä paljoa enää laulata ja videon jälkeen puoliso onkin jo käytännössä entinen mies. Sandy ei todellakaan tahdo jäädä paikoilleen voivottelemaan, vaan aikoo poikkaista yhteiset asumiset pettäjän kanssa suunnilleen siihen paikkaan ja ilmeisesti hipsaista mahdollisimman vauhdikkaasti aivan muihin maisemiin. Lähiöelämä saa vaihtua suurkaupungin vilskeeseen, sillä Sandy, Frank ja Sadie-tytär (Kelly Gould) ryhtyvät etsimään asuntoa New Yorkista, eli kohtalainen muutos aiempien vuosien arkeen olisi luvassa ja ehkäpä voisi uudesta alustakin puhua. Nuorilla lapsilla toki riittää tilanteessa ihmeteltävää sekä kummasteltavaa, mutta The Rebound ei tosiaan ole niitä teoksia, jotka lähtevät kaikki kysymykset selvittämään, vaan suunta on eteenpäin, ja jos ei nyt aivan kaasu pohjassa, niin kohtalaisen reippaalla tahdilla kuitenkin.



Kaupungissa asuva Aram (Justin Bartha) on myös isojen elämänmuutosten kynnyksellä, ja heppu ilmeisesti kokee olevansa melkoisen hukassa suunnan suhteen. Takana ei ole yhtä pitkää liittoa kuin Sandylla, mutta erohuolet mieltä murheellistavat ja samaan aikaan pitäisi saada paremmin otetta arjesta. Aramin vanhemmat (Joanna Gleason ja Art Garfunkel) yrittävät poikaansa auttaa, mutta tiedä sitten, ovatko heidän neuvosa juuri siihen paikkaan parhaiten sopivia... Joka tapauksessa Aramilla olisi työhaastattelu paikallisessa naisten keskuksessa, koska osa-aikatyö kaverin kahvilassa ei välttämättä aivan täysin vastaa elämälle sekä uralle asetettuja tavoitteita.

Aram onkin opiskellut sivuaineena naistutkimusta ja pääsee keskukseen hommiin, mutta jatkaa toki kahvilassakin työskentelyä. Sandy taas hakee töitä eräältä urheilukanavalta ja lyhyen haastattelurupattelun jälkeen todetaan, että hän on erittäin pätevä ja innostunut faktantarkistajan hommiin. Taustatyö uutisten takana kelpaakin mainiosti, koska erilaiset urheiluun liittyvät tilastot sekä tapahtumat ovat pitkään olleet Sandyn vapaa-ajan intohimona, ja joidenkin mielestä polte kyseiseen harrastukseen saattaa olla liiankin voimakas. Uusi ura uudessa kaupungissa olisi mukavasti aluillaan ja seuraavaksi pitäisi löytää asunto, mikä vie Sandyn Aramin työpaikalle, koska kahvilan omistajalla on samassa kiinteistössä kämppä vuokrattavana. Sattuupa kaveri vielä mainostamaan, että jos tulee tarvetta, niin Aram on kokenut ja luotettava lastenvahti.



Sandy ei jää asuntoasioissakaan empimään, vaan tarttuu tarjoukseen, joten hänen toipumisensa erosta näyttää edistyvän vinhaa vauhtia. Ystävälleen hän jutteleekin, että muutos on ollut monessa mielessä positiivinen juttu, koska aiempi elämä oli alkanut tuntumaan jatkuvasti kutistuvalta ja tukahduttavalta loukolta. Uudet kuviot ja harrastukset virkistävät aivan eri tavalla, joten ystävä uskaltautuukin ehdottamaan, että kenties toipumista voisi vielä viimeistellä vaikka väliaikaisella suhteella. Sandy lopulta uskaltautuukin treffeille, mutta sepä ei enää sujukaan aivan yhtä kitkattomasti kuin uuden kaupunkielämän alkuaskeleet. Näillä vähän omituisilla ja typerryttävillä treffeillä on kuitenkin sellainen vaikutus, että lapsenvahdiksi huikattu Aram alkaa vähitellen ystävystyä Sandyn kanssa ja välit näyttäisivät kehkeytyvän kuumempaan suuntaan...

Kyllähän The Rebound ainakin kertakatseluna on kohtalaisen viihdyttävä elokuva lajissaan, enkä usko, että se uusinnallakaan lähtisi hirmuisesti tökkimään. Romanttisten komedioiden joukossa se ei mielestäni ole mitään tylsämielisintä kopiota ja mukailua valtavirrasta, vaan painotukset ja ratkaisut ovat jopa jossakin määrin omaperäisiä. Tykkään siitäkin, ettei The Rebound lähde hirveästi paisuttelemaan jokaista mahdollista tunnekuohua, vaan lähestymistapa tuntuu olevan hillitympi ja arkisempi, mutta enpä silti väittäisi, että kiihkoilut ja kiivastumiset olisi täysin höylätty pois. Satunnaisista hurjistumisista huolimatta arvelisin, että huumaavia huipentumia ja riipaisevia riitoja hakevalle The Rebound on pitkälti liian tasaista kyytiä.



Liian kiltiksi en kuitenkaan lähtisi elokuvaa luonnehtimaan, koska pikkuisen epätyypillisesti se laitettiin Yhdysvalloissa levitykseen R-ikäsuosituksen kera, eli selkeästi suunnattiin aikuisemmille yleisöille. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että suurin osa lajityypin edustajista yritetään viilailla nuoremmillekin sopiviksi. Väkivaltaa ja päihteilyä löytyy, mutta melko hillitysti, eikä seksikohtauksessakaan paljoa paljasteta ja muutenkin tämä puoli jää muuhun yhdessäoloon verrattuna todella vähäiseksi. Onkin siis helppoa lähteä arvelemaan, että vähemmän kaunisteltu kielenkäyttö on pääsyynä korkeahkoon ikäsuositukseen. Antaahan tämä toki mahdollisuuden tuoda muitakin aikuisempia teemoja pikkuisen uskaliaammin esille, eikä tarvitse joka asian kohdalla olla pohtimassa, että onkohan tämä nyt sopivaa vaiko eikö.

Paikoin tulee kyllä mieleen, että ehkä joitakin juttuja olisi voinut kokeilla hieman rohkeamminkin tai pikkuisen pirullisemmalla virneellä, mutta eipä The Rebound silti mikään toivottaman lässy ole. Suhteen päättymisestä, uudesta alusta ja ikäeron aiheuttamista epävarmuuksista tulee mieleen myös runsaat viisi vuotta sitten katsottu ja kommentoitu 2005 ilmestynyt Prime, jota käsittääkseni oli lähdetty siistimään sieltä sekä täältä, että saatiin ikäsuositusta pudotettua laajemman katsojakunnan houkuttelemiseksi. Muistikuvat eivät tosin aivan terävintä laatua ole, mutta mielestäni elokuvissa on aiheiden suhteen samankaltaisia piirteitä ja tämä varhaisempi tapaus on jutuiltaan ainakin astetta kiltimpi. Pitää silti sanoa, ettei The Rebound toki mikään törkyturpailun huipentumaan pyrkivä täysin estoton rääväsuinen revittely missään tapauksessa ole, mutta paikoin tilitellään kohtalaisen reippaasti, eikä lähdetä arastelemaan kiroilevampia ilmauksiakaan. Sopivan harvakseltaan annosteltuna kiehahtelu kyllä hymyilyttää, eikä räyhäily kulahda tylsäksi heti alkuunsa.



Mikään isompi yllätys ei ole, että suurin osa elokuvan huumorista on sanallista, mutta The Rebound ei silti ole jatkuvien vitsisutkautusten väsymätön vyörytys, vaan mukana on kohtalaisesti tilannepohjaista hassutteluakin ja vivahdus myös fyysisempää kohellusta. Listan viimeiseen kohtaan liittyvistä muksauksista muistettavin esimerkki lienee Aramin toimiminen maalitauluna naisten keskuksessa. Kaunan ja vihan varastoa vastaanottavana ihmismätkintäsäkkinä toimiminen voi olla ajoittain ennemmin tukalaa kuin palkitsevaa touhua, mutta eipä näitäkään kurituksia lähdetä pitkittelemään tai toistelemaan tarpeettomasti. Puolivälin kohdilla nähtävä nyrkkeilyottelu toki sopii pitämään urheiluhenkisesti nimetynkin elokuvan harrastuspuolta mukana ja kehän tapahtumat ovat hetkisen verran karkaamassa kirjaimellisesti syliin. Toki lastenvahtihommissa on muutakin puuhaa kuin pelkkää rupattelua, mutta näistäkään ei lähdetä vääntelemään mitään hillitöntä kirmailua tai sekoilua ja kaikkiaan tosiaan fyysisempi vääntäminen on varsin vähäistä.

Mielestäni The Rebound ei oikeastaan edes tarvitse mitään irrallisia kohkauspätkiä pitääkseen menon pirteänä, vaan se etenee muutenkin ihan mukavaa tahtia ja enimmäkseen viihdyttävissä merkeissä. Ensimmäisellä puolikkaalla ei hirmuisesti jumitella tai jahkailla, vaan eteenpäin mennään monessakin mielessä ilman jatkuvaa menneitä kohti vilkuilua. Silloin tällöin yritetään hakea huumoriin hieman kiusallisempiakin vivahteita, mutta selvästikään ei ole lähdetty myötähäpeää maksimoimaan tai hahmojen piinaavampia hetkosia pitkittelemään. Zeta-Jones ja Bartha hoitavat hommansa hyvin suurelta osin, mikä onkin oleellista, sillä The Rebound ei tuo ruudulle mitään ikimuistoisesti revitteleviä sivuhahmoja kohtauksia kaappailemaan, vaan kummankin ystävät jätetään melko vahvasti taustoille. Ehkäpä kohtalaisen kurjien toipumistreffien torveloiva osapuoli on eräänlainen potentiaalinen outoiluheppu, mutta hänenkin näyttäytymisensä pidetään lopulta lyhyenä käväisynä.



Romanttisten komedioiden peruskiemuroihin toki kuuluu se, ettei sovi ihan pehmoisinta polkua onnelliseen loppuun läpsytellä, vaan viimeisellä kolmanneksella pitää se löydetty rakkaus ja lupaava tulevaisuus asettaa uhatuksi. The Rebound ei ole mikään poikkeus tässä mielessä, eikä lopputeksteihin luikahdeta ilman tunnelmien tummentamista, mutta siitä elokuva kuitenkin ansaitsee mielestäni kiitokset, ettei se tätä viimeistelevää kuviota kuluneimman kaavan kautta kierrätä muita matkien. Se ei oikeastaan heitä helpotukseksi edes sitä yksiselitteisintä onnellista loppua, vaan jättää juttuja sopivasti auki, mutta myös jälkeensä vähintään pienoista positiivista värähtelyä.

Hetken verran tuntui siltä, että viimeiseen 15-minuuttiseen kimaraan lähdetään sullomaan aivan liikaa kaikkea ja samalla pikakelataan yht'äkkiä isompikin kimpale kuukausia, mutta mukavaksi yllätykseksi tämä kuitenkin toimii elokuvan eduksi, kun pakkakin pysyy kasassa, eikä vain hajoa yhdentekeväksi säntäilyksi. Loppupuolen hoputus toki jättää paljon pimentoon ja katsojan kuvittelun varaan, mutta eipä tahdin tiivistyminen silti vieraannuta, vaan ainakin omalla kohdalla viimeiset kohtaukset tuovat hiukan yllättäenkin hahmoja läheisemmiksi. Lopetus onkin pirteällä tavalla poikkeava ja siitä tykkään läpi elokuvan, ettei aleta isommin keskinäisesti kiukkuilemaan tai kostohommiin heikkoina hetkinäkään, ja näin pääpari säilyttää omissa silmissä sympaattisuutensa koko keston verran. Sitä kautta päättely on helppo hyväksyä ja vaikka The Rebound ei hyvästien hetkellä niinkään nenäliinojeen suurkulutukseen katsojaa syöksisikään, niin onhan siinä ripaus koskettavuutta kuitenkin, eikä jätä kylmäksi tai täysin yhdentekevää jälkimakua. Kokonaisuutena The Rebound on mielestäni melko kepeä tekele, eikä elokuva pyri katsojaa liikoja riepomaan tai synkistelemään, vaan murheellisemmista tuokioista huolimatta tarina on suurimmaksi osaksi hauskaa ja viihdyttävää vilkuiltavaa.

The Rebound (2009)