Into the Grizzly Maze

Pari edellistä kommentoitua teosta ovat esitelleet eläinelokuvien hempeämpää puolta ja ainakin toisen osalta jonkinlaista pyrkimystä haikeaan toipumistarinaankin oli havaittavissa. Pentujengin viides kummittelevainen koitos, eli Spooky Buddies oli odotetun höpsöä haamumömppää ja elokuva muutenkin pirteämpi ja viihdyttävämpi kuin ennakkopelot ennustelivat. Race to Win ei taas osaltaan kyennyt kyhäilemään tai kehittelemään toivottua herkkyyttä ja herttaisuutta, joten kirjoittelu menikin pitkälti hengen sekä tunteen uupumisesta ulisemiseksi. Tässäpä sitä mietin, että joskohan vaikka Alaskan synkistä metsistä kenties astetta reipashenkisempää menoa mahtaisi elokuvaretkeilijä löytää...?

Jotta ei tämä talvinen iltaviihteily menisi siis aivan täysimittaiseksi pehmoiluksi, niin nyt luonto pääsee väläyttämään julmempaa puoltaan ja sitä ei todellakaan tehdä hellin tassuin, vaan kovat käpälät kera terävien kynsien kohoavat uhreja kohti ja hillitsemättömäksi pillastunut verenhimo maalailee syrjäseutuja punavärein. Mitään mukavaa tai kilttiä iltasatutuokiota ei siis ole luvassa, eikä sellaista toki toivotakaan tällaisen teoksen yhteydessä, vaan karmaisevaa karhukauhua tilaukseen laitetaan ja lisäkiitos kumarretaan, jos siihen sivuun saadaan karua sekä karkeaa selviytymismenoa, josta ei olla liikoja lähdetty raakaa raadollisuutta siistimään syrjään tai muutenkaan rosoja sekä hurmeisia hetkiä poistelemaan.

Alkutekstien käynnistyessä kameran alla lepäävä metsä ei näytä miltään kauniiden satujen ihanalta ja taianomaiselta puistikolta, sillä eloisammat värit on näistä näkymistä varasteltu jonnekin ja alueen yllä leijaileva usva tuo lisänsä muutenkin kelmeään ja kalmaiseen ilmapiiriin, jota toki tällaisessa armottomammassa nalletarinassa kaivataankin. Kalpeus ei sentään täysin vallitsevana maailmoja maalaile, vaan bussissa torkkuilevan Rowanin (James Marsden) lapsuuteen vievissä unissa nämä samaiset metsät näyttävät paljon vihreämmiltä ja puiden pinnoilla kasvavat paksut jäkäläkerrokset kertovat, ettei tässä ihan vilkkaimman ihmisasutuksen ytimessä olla.

Unessa nähdään veljekset Rowan ja Beckett nuorina poikina yhteisellä metsäretkellä ja tämä nopsa nipsaus menneisyydestä esittelee myös muuta kuin viehättävää vihreyttä, sillä kaksikko kohtaa suuren karhun kenties hieman liiankin läheltä, mutta eipä sentään mikään tappava tapaaminen ole kyseessä, ja vanhempi veljistä kantaa kivääriä mukanaan ilmeisesti näistäkin syistä. Vuosikausia taaksepäin kurkistavan välähdyksen perusteella voinee olettaa, ettei Rowanin ja Beckettin lapsuudessa ihminen ollut käynyt vielä aivan yhtä rajuin hampain seudun puustoa puraisemaan ja maata muokkaamaan. Bussin kiidellessä entistä kotikaupunkia kohti vihjaistaan, että tilanne on niistä päivistä muuttunut, sillä taustalla on nähtävissä laajamittaisia metsätöitä ja valtavia vanhoja puita menee matalaksi sen suuremmin surematta.

Rowanin bussi saapuu perille kotimaisemiin, mutta juttujen perusteella ei ole aikomuksena jäädä pysyvämmin paikkakunnalle oleilemaan ja muutenkin vierailu vaikuttaa salamyhkäiseltä käväisyltä. Kolmisen päivää olisi hänellä suunnitelmana kuluttaa ja nekin pitkälti metsän siimeksessä, jonne pitäisikin yölevon jälkeen kipaista, sillä harmaakarhusokkeloksi kutsutulla alueella olisi hieman selviteltävää. Rowanin vierailu liittyy karhusokkelossa harjoitettuun salametsästykseen, ja siellä on jälleen eräs kolmikko karhujen perässä pahoin aikein ja säännöistä piittaamatta. Emokarhut pentuineen saalistetaan säälittä, jos vain tähtäimen eteen erehtyvät, sillä rahaa on tiedossa reilusti, eikä paikallinen poliisi laittomuuksiin ole kovin innokkaasti puuttumassa.

Silmitön surmaaminen alkaa kuitenkin salametsästäjien oppaana toimivaa Johnnya (Adam Beach) siinä määrin puistattaa, että hän tahtoisi lopettaa tämän reissun sovittua aiemmin. Metsästäjät ovat kuitenkin aivan toisella kannalla, eikä heillä ole mitään mielenkiintoa lähteä sovittelevammin asioista neuvottelemaan, vaan lyijyllä nämäkin erimielisyydet pyritään kerralla kuittaamaan. Johnnylla riittää osumasta huolimatta voimia laittaa vastaan tylyille tappajille, ja sanotaan vaikkapa niin, ettei tämä metsästysmatka pääty kenenkään kannalta erityisen miellyttävissä merkeissä, sillä luvassa on luotia, puukkoa ja karhunkämmentä. Johnny kuitenkin onnistuu pahasti haavoittuneena jatkamaan matkaansa, mutta selviytyminen takaisin autolle asti on hyvin kyseenalaista, kun verta valuu valtoimenaan ja perässä on hurjaksi hirmustunut karhu.

Kaupungin puolella Rowanin pikainen paluu ei suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä baari-illan jatkot johtavat väärinkäsitykseen, mistä päästään nostelemaan nyrkkejä parkkipaikan puolelle ja onkin jo aika soitella poliiseja paikalle. Siinäpä sitä pääsee samalla veljeä moikkaamaan, koska Beckett (Thomas Jane) on päätynyt lainvalvojien joukkoon turvaamaan yleistä rauhaa ja järjestystä. Poliisien pomona hääräilee sheriffi Sully (Scott Glenn), mutta porukka vaikuttaa pieneltä ja tiiviiltä, eikä kukaan ole vaatimassa, että Rowan pitäisi kiidättää putkaan rauhoittumaan. Rähistelevä jälleennäkeminen vaikuttaa kuitenkin olevan pettymys Beckettille, varsinkin kun Rowan on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta poissa maisemista. Siinä missä isoveli on päätynyt lampsimaan laillisempia polkuja, on Rowan istunut useamman vuoden vankilassa taposta, eli luultavasti vaaditaan muutamakin perusteellinen juttutuokio ennen kuin on saatu välejä kuntoon ja asiat selviteltyä.

Beckett päättää tarjota veljelleen yöpaikan ja selittää puolisonsa Michellen (Piper Perabo) olevan metsässä kuvausreissulla. Rowan utelee, että miten luonnonsuojeluun taipuvainen Michelle ja Beckett ovat näkemyksiään järjestelleet yhteensopiviksi, ja Beckett kertookin laittaneensa metsästyskiväärin kaappiin pysyvästi. Karhuja hän ei enää metsästä, vaan on mukana projektissa, jossa pyritään pannoittamaan ja tarkkailemaan metsän mahtavien petojen liikkeitä. Rowan taas selittää vierailuaan siten, että on tullut veljesten isän muistoksi tekemään muutaman päivän metsäretken, mutta oikeasti on saanut pyynnön lähteä selvittelemään kaverinsa Johnnyn liikkeitä, joita ei katso tarpeelliseksi tiedotella Beckettille.

Rowanin kadotessa seuraavana päivänä kohti polkuja on uudella aamulla vähän ikävämpääkin paljastettavaa, kun lähialueelta löydetään parin salametsurin pahasti raadellut jäänteet. Paikallisen poliisin lisäksi surmapaikalle saapuu eräoppaana ja metsästäjänä itsensä elättävä Douglass (Billy Bob Thornton), jolla saattaa olla vanhoja kaunoja karhujen kanssa ja halua saatella niitä loppuun. Yhdessä päätetään, että Beckettin pitäisi lähteä hakemaan Michellea ja veljeään takaisin ennen kuin on myöhäistä. Hän ei kuitenkaan kaipaa veritöistään tunnettua Douglassia apumieheksi, mutta Rowanin entinen kumppani Kaley (Michaela McManus) pääsee mukaan. Douglass varoittelee, ettei kyseessä ole ihan tavallinen karhu, vaan poikkeuksellisen älykäs peto, joka tulisi jatkamaan tappojaan, joten Beckettin pitäisi ehkä miettiä uudelleen kielteistä kantaansa metsästykseen ja ottaa kenties vähän järeämpääkin kalustoa mukaan tainnutuskiväärin lisäksi. Sinnepä siis karhusokkeloon marssitaan kuka minkäkin pyrkimyksen vetämänä ja saattaapa taustalla olla menossa hivenen hämärämpääkin kuviota...

Into the Grizzly Maze kyllä taluttelee seikkailijansa sekä katsojan mukavan tummiin tunnelmiin ja kiperiin tilanteisiin, joista livahtaminen ei noin vain sujukaan. Melko pitkälle yöhön odottelin, että levy lähti pyörimään, mikä mielestäni onkin oiva hetki tällaiselle synkkien metsien saloja selvittelevälle satuhetkelle, eikä elokuva kunnolla vauhtiin päästyään enää kovin pitkiä hengähdystaukoja suo, sillä koko karmaiseva kokemus on tiivistetty alle 90 minuuttiin. Jo varhaisvaiheilla tehdään melko selväksi, ettei näistä tyypeistä yksikään missään erityisessä suojeluksessa ole, eikä porukkaa aiota helpolla päästää elelyään jatkamaan, vaan hurjaa höykytystä on luvassa ja joidenkin kohdalla kovakäpäläinen riepotus sekä raatelu repii armotta irti tuskalliset viimeiset hengenvedot.

Muitakin mutkia matkaan saadaan, sillä veljesten erimielisyydet ovat jakamassa joukkoa kahteen ja lisäksi ovela karhu pyrkii ajamaan kulkijoita aina vain syvemmälle sokkeloon ja osaa oikeina hetkinä ahdistaa ahtaisiin paikkoihin, jolloin hädän hetkellä virheiden vaara kasvaa. Näistä lipsahduksista seuraakin kivuliaita kohtaamisia risujen, kivien ja kämmenten kanssa, mikä saa ajoittain kivasti kiemurtelua katsomossakin aikaan. Yöstä näyttää muodostuvan kovasti koetteleva kurimus, eli naarmuitta selviytyminen taitaa olla täysin turha toivo ja sankaruutta sekä uhrautumista hyökkäysten jatkuessa kaivataan. Into the Grizzly Maze ei kuitenkaan ole mikään pikkutarkka vaarallisten polkujen selviytymiskertomus, vaan loppua kohti karhukamppailut korostuvat selkeästi, mutta sehän on lähinnä plussaa, koska tällaista hurjistelua nimikin lupailee ja lyhyt kesto osaltaan pakottaa keskittymään olennaisempaan taistoon.

Vaikka kaiken muristelun ja ärhentelyn keskellä ei mitään maailman vivahteikkainta hahmojoukkoa saadakaan luotua, niin siitä kuitenkin kiittelisin, että Into the Grizzly Maze mukavasti tyyppejään hämmentää, eikä läheskään kaikkien kohdalla lähde tekemään mitään erityisen selkeää jakoa hyviin heppuihin ja hirviöihin, vaan näitä kyseenalaistenkin asioiden parissa operoivia sekä elantoaan ansaitsevia löytyy useampikin. Billy Bob Thorntonin esittämä Douglass on hyvä esimerkki, sillä häntä on varsin vaikeaa lähteä puhtaasti kummallekaan puolelle mieltämään, ja sitäkin kautta hän on yksi tarinan kiehtovimmista tyypeistä. Toisaalta hänellä on huoli karhusokkelon kutistumisesta ja yleisesti suunnasta, mihin villiä luontoa ollaan ajamassa, mutta eipä silti mitään erityisen lämpöisiä tuntemuksia karhuja kohtaan. Menneisyyden kovat koettelemukset ja kohtaamiset ovat sen verran kipeää tehneet, että on tullut aikoinaan lähdettyä melkoiselle kostoretkelle karhukansaa vastaan ja nykyiset jututkin ovat kohtalaisen kyynistä kuultavaa. Pienen lisänsä jännitteeseen tuo Douglassin historia veljesten kanssa, eikä yksinäisyydessä viihtyvä heppu muutenkaan ole mielestäni mikään erämaiden karskin miehen tylsämielinen perusilmestys.

Huoli luonnosta tulee toki muidenkin jutuissa vahvasti esille ja harkitsemattomia tekosia muutamaan otteeseen konkreettisemmin sivutaan ja seurauksistakin ehditään jokunen sananen vaihtamaan. Suojelupyrkimykset eivät sovi kaikkien tahojen etuihin, mutta näitä ei kuitenkaan lähdetä pitkien kaavojen kautta avaamaan, vaan Into the Grizzly Maze korostelee ensisijaisesti selviytymistä sekä jännitystä, mikä onkin toimiva linja. Ennen kuin tiivistahtinen jahti on vauhdissa, niin ehditään alkupuolella esittelemään joitakin mahdollisia syitä sille, miksi metsän mahtava suurpeto saattaisi lähteä kovalle kostoretkelle Luontoäidin puolesta. Rowanin saapuessa takaisin kotiseudulleen nähdään siinä sivussa, miten sahat jauhavat kyltymättömällä nälällä alueen puujättiläisiä ja samalla karhukansan koskematon metsäalue kutistuu jatkuvasti tehden eloa kirjaimellisesti ahtaaksi.

Valtavat metsäkoneet jättävät muutenkin jälkiään maaperään ja luontoon, josta Douglasskin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla tilittelee, eli miten moni oleellinen asia luonnon normaaliin kiertokulkuun verrattuna on vinksahtanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Sivuseuraukset eivät kuitenkaan salakaatajia paina ja moottorisahat muristelevat yön pimeydessäkin kielletyillä alueilla. Jos karhusokkelon reunamaita ollaan sahaamassa matalaksi, niin sokkelon sydämessä taas salametsästäjät tekevät tylyjä teurastustöitään surmaten silmittömästi valikoitujen elinten sekä tassujen tähden, mikä elokuvassakin esitetään vastuuttomana riistona sekä haaskauksena.

Samalla tehdään selväksi, että kyllähän ne brutaalit verityöt vallan mainiosti myös ihmisepeleiltä sujuvat ja raatelevan karhun jälkien yksipuolinen kauhistelu olisikin pikkuisen tekopyhää touhua, eikä Into the Grizzly Maze lähde karhusta sinänsä mitään mielipuolista painajaispetoa luomaan, vaan mielestäni menossa on vahvasti nähtävissä jo vuosikymmeniä vastaavissa kauhuelokuvissa käytetty luonto kostaa -teema. Teos ei kuitenkaan ole mikään vaahtosuisin paasaus vihreiden arvojen puolesta, mutta ainakin omasta mielestäni se näitäkin näkökulmia muutamaan otteeseen tuo selkeästi ilmi, eikä yritäkään esittää, että karhu olisi tarinan ainoa hävitystä aiheuttava suurpeto, ja että jos lähdetään pohtimaan kykyä kylvää kuolemaa ja tuhoa isommalla mittakaavalla, niin siinä ei karhujen kostoretkellä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vertailukelpoista saldoa aikaiseksi.

Vaikka karvainen kauhistus ei siis silkkaa puhdasta pahuuttaan kävisikään hyökkäykseen, niin eipä tekijöiden tavoitteena ole silti ollut lähteä esittelemään tätä minään suloisena nallena, joka tasaa tilejä luontoa pahimmin hyväksikäyttävien hyypiöiden kanssa, vaan kun verenhimo ottaa vallan, niin ilmestys on varsin hurja, eikä siinä paljoa enää erotella kenenkään mahdollisia menneisyyden syntejä. Tässäkin suhteessa Into the Grizzly Maze ensisijaisesti jännitystä korostelee ja pyrkii luomaan pedostaan mahdollisimman pelottavan, jotta saataisiin uhkaavaa muristelua metsään ja hurmeista hyytävyyttä kuviin.

Aina tämä ei ole noin vain näppärästi selvästikään sujunut, ja onkin helppo uskoa, ettei käytännössä puolikesyn ja koulutetun karhun muuntaminen vakuuttavan armottomaksi raatelijaksi ole mikään hommista helpoin. Muutenkaan ei varmaan olisi mikään fiksuin tai turvallisin idea lähteä aidonoloisesti luomaan ja tuomaan tällaista touhua liian lähelle näyttelijöitä. Tietokoneiden taikaa onkin nähtävästi käytetty apuna, mikä ei niinkään silmiin suuremmin satu. Enemmän haittailee se, että etenkin muutenkin pimeitä jahtikohtia on päädytty sotkemaan melkoiseksi myllerrykseksi. Tavallaan kyllä ymmärtää ja hyväksyy, että kamerakikkailulla ja leikkauspöydän ratkaisuilla on pyritty saamaan kohtaamisia ja takaa-ajoja näyttämään siltä, että verenhimoinen vaanija tosiaan on vain muutaman askeleen päässä surma mielessään, mutta näitä sekavimpia hetkosia en lähtisi miksikään täyden kympin suorituksiksi kirjaamaan, sillä jännityspuoli ajoittain pikkuisen kärsii. Yleisesti ottaen karhu on kuitenkin hurja näky ja mahtavat verikitaiset karjahtelut tuottelevat tietynlaisia värähtelyjä.

Elokuvaa vilkuillessa muistui mieleen, ettei näitä karhuvetoisia tarinoita loppujen lopuksi ole kovin montaa tullut nähtyä, ja jos ei Nalle Puhin suloisia seikkailuja tai Kodan touhuja lasketa joukkoon, niin karhutarinoita on blogiin toistaiseksi kertynyt vasta kourallinen. Onhan tästä uudemmasta kauhistelusta löydettävissä yhteyksiä muihin aiemmin katsottuihin ja viimeistään kasvokkain karjuminen tuo mieleen Jean-Jacques Annaudin eläin- ja luontoelokuvien klassikon The Bear vuodelta 1988. Se tosin liikkuu läpi kestonsa huomattavasti enemmän herkkyyttä ja kauneutta painottavalla linjalla, vaikka sinänsä armottomampiakin hetkiä sisältää. Kyseinen teos kiinnostaisikin hankkia pätevämpänä ja paremmilla bonuksilla varustettuna teräväpiirtoversiona kokoelmaan, koska kotimaisesta DVD-julkaisusta uupuvat lisukkeet ja lisäksi kuvasuhdettakin on, ellei nyt täysin raadeltu, niin käpälöity kuitenkin.

Omiin suosikkeihin lukeutuu myös Lee Tamahorin vuonna 1997 valmistunut The Edge, joka tosin karhujahdin lisäksi virittelee ihmisten välillekin keljua juonittelua. Eipä sekään mikään täysiverinen mestariteos ole, mutta mielestäni erittäin viihdyttävä selviytymispainotteinen jännitysnäytelmä kera komeiden kuvien. Muutenkin tämä rankka reissu kykenee kehittelemään monipuolisemmin haasteita kulkijoiden poluille ja tässä naputellessa kieltämättä heräilee haluja uusintaan, sillä edellisestä vilkaisusta on kohta kuutisen vuotta. Toinen kertailua kaipaava karhuaiheinen juttu voisi olla Werner Herzogin kiehtova ja ajoittain käsittämättömiä piirteitäkin saava dokumentti Grizzly Man vuodelta 2005, jossa kyllä riittää sitä räyhäävämpääkin luonnonsuojelusanomaa sekä luonnon armottomuutta.

David Hacklin Into the Grizzly Maze ei mielestäni noiden mainittujen kanssa ihan samassa laatusarjassa kamppaile, mutta mainio tekele se lajissaan minusta on joka tapauksessa. Aiemmin Hackl on itselle tullut tutuksi tekemisistään Saw-kauhuelokuvasarjan parissa. Näistä vain vuoden 2008 Saw V on hänen ohjaustyönsä, mutta Hackl on kuitenkin ollut vaikuttamassa sarjan aiemmissa osissa muissa hommissa. Hänen ohjauksistaan kiinnostaisi myös vuoden 2015 Life on the Line, vaikka IMDB:n pisteet jokseenkin kehnosta menosta vihjaisevatkin. Myrskyn keskelle joutuvasta sähkötöitä tekevästä ryhmästä kertova tarina vaikuttaa kuitenkin ihan katsottavalta, varsinkin, kun näitä arkisempia sankarointeja tykkään silloin tällöin ihmetellä, vaikka eivät mitään todenmukaisuuden huipentumia olisikaan. Vielä enemmän odotusta aiheuttaa valmisteilla oleva Daughter of the Wolf, joka ilmeisesti sijoittelee tylymmän tyylistä rikos- ja selviytymistarinaansa Kanadan ja Alaskan rajamaille, mikä kelpaa erinomaisen hyvin, ja eiköhän elokuva tule tutkittua, kunhan aikoinaan ilmestyy.

Jos vielä jokusen sanan karmaisevasta karhutarusta naputtaisin, niin kyllä sitä uskaltaa helposti suositella eläinkauhun ja selviytymisjuttujen ystäville. Kumpaakin puolta on luvassa ja ainakin omasta mielestä noissa ensin mainituissa asiaan tavallaan kuuluu sekin, että luonto herää vastarintaan tai tilejä tasaamaan. Oli sitten kyse Godzillan varhaisista tuhotöistä tai näistä lähempänä arkista maailmaa liikkuvista suurpedoista. Olisihan tarinassa ollut tilaisuuksia lähteä vetämään touhua draamavetoisempaan suuntaan, mutta tämä tiivistetty ja jännitystä painottava linja kelpaa kyllä mainiosti. Sekin sanottakoon, että kaiken raatelun ja armottomuuden keskelläkin Into the Grizzly Maze onnistuu olemaan koskettavampi kuin tuo viimeksi kommentoitu laimea heppailu Race to Win, vaikka se ei mikään keskeisin pyrkimys olisikaan. Väittäisin, että näyttelijäporukka hoitaa hommansa hyvin ja ainakin keskeisissä hahmoissa on kiehtovia vivahteitakin, joista voisi enemmänkin kuulla. Samoin monet näistä kyseenalaisiakin elinkeinoja harrastavista hepuista ovat kuitenkin siinä määrin inhimillisiä tapauksia, ettei voi noin vain kuitata tappavia käpälöintejä pahan palkaksi. Kaiken lisäksi hengeltään Into the Grizzly Maze on kyllä kiitettävänkin tiukka sekä tappava rutistus ja ehdottomasti näkemieni eläinkauhistelujen paremmalla puoliskolla.

Into the Grizzly Maze (2015)

Trollhunter (Vaiettu salaisuus / Peikonmetsästäjä)

Kuumottelevasta kaipuusta kommunismiin on aika siiryä kohti muita maisemia ja mielialoja, joten Jari Halosen Back to the USSR saa seuraajakseen tässä vaiheessa Norjan puolelta tulevaa peikkolegendaa. Tiedä sitten, onko kovemman sosialismin ja trollitouhun välillä jokin kätketty henkinen yhteys, vai täysin muistako syistä tällaista järjestystä tunkee blogiin? No, olihan Reiman rettelöinneissä ja remuamisissa sitä vampyyrivivahdettakin mukana, vaikkakin enemmän kahjouteen kuin varsinaiseen kauhuun kallistuvaa sellaista, mutta kuitenkin siis seikkoja salaperäisiä hämärän rajamailta. Elokuvatarjonnan synkemmillä seutuvilla on viimeisen viikon aikana tullut muutenkin iltoja vietettyä, koska uusinnassa käväisi Apartment 1303, joka tosin toisella vilkaisulla olikin jo melkoisen töksähtelevää tavaraa. Itse sentään tykkäilen aasialaisista kauhuelokuvista ja kummittelevista rakennuksista, eikä siitä huolimatta tämä tekele toisinnolla onnistunut kummoisemmin kiehtomaan. Hyytävien hetkien sijaan alkoi tulla naurettavuuksia ihmeteltäväksi. Thaimaalainen Ghost Game ei ensinäkemälläkään innostanut ja sitä tuskin tarvitsee enää tulevaisuudessa silmäillä. Kohtalaisen kehnoa ja väkinäiseltä vaikuttavaa kummittelua sai tuijotella, vieläpä tarkoituksellisen tositelevisiomaisesti toteutettuna, mistä ei ainakaan ylimääräisiä plussia tule. Kiinnostus tuntuikin kovin herkästi karkailevan kohti aivan muita aatoksia onnettomien kisailijoiden heitellessä henkiään.

Aasia-tuplan jälkeen tuli vielä jatkettua veritöiden sekä muiden kamaluuksien katselua ja laadullinen alamäki jatkui edelleen, koska uskaltaa kevyesti huudella, ettei Devon's Ghost: Legend of the Bloody Boy ainakaan tasoa missään mielessä nostanut. Uuvuttavan päivän päätteeksi tuo tuli valikoitua vähän sillä mielellä, ettei olisi niin väliksi, jos vaikka torkahtaisin kesken kaiken, mutta sinnikkäästi jaksoin loppuun saakka. Toisaalta sen verran mitätöntä menoa kyseinen reilu 80-minuuttinen esitteli, ettei mielestäni olisi jäänyt paljostakaan paitsi, vaikka unistelut olisivat kutsuneetkin. Ehkä yhtenä pirteänä positiivisuutena voisi mainita hillittömät hutkimiset tylyä tappajaa vastaan, jotka tuovat hiukkasen hupia muuten melkoisen tympeähköön ja mielikuvituksettomaan murhailuun. Voipi siis väittää, etteivät kauhuvalinnat ole viime aikoina ihan parhaalla tavalla onnistuneet, mutta luulisin, että pohjoisissa maisemissa seikkaileva Trollhunter parantaa paljonkin, eikä rimaa ainakaan ole liian korkealle tässä vaiheessa aseteltu. Samalla sanottakoon, että kyseessä on järjestyksessään blogin 666. kirjoitus, eli siinä mielessä saadaan omanlaistaan epäpyhää numerojuhlistelua, kun ikivanhat väkivaltaiset voimat vuorten uumenista tunkevat ihmisten riesoiksi.

Kyllähän minullekin on elokuvasta jonkinlainen ennakkokäsitys ehtinyt syntymään, koska ilmestyminen tapahtui jo vuonna 2010 ja omassakin kokoelmassa peikkojahti on ehtinyt pötköttelemään varmaan viitisen vuotta. Odotuksia ja toiveita ei yhtään kohottele se, että ennen kuin kuvat laitetaan vilisemään, niin tiedotellaan tekstimuotoisesti, miten elokuvan takana oleva tuotantoyhtiö Filmkameratene on saanut nimettömän lähetyksen 13.10.2008 ja paketista on löytynyt kaksi levyä kuvamateriaalia, tarkemmin 283 minuuttia. Väitetään, että tämä reilu 90-minuuttinen on siitä tiivistetty ja leikkauksessa noudatettu alkuperäismateriaalin tapahtumajärjestystä. Lisäksi tietysti vakuutellaan, että uskomattomista käänteistä huolimatta aidolta vaikuttaa. No, itselläni tällainen found footage -toteutus aiheuttaa yleensä lähinnä huonoja ennakkovärinöitä, koska siinä lajissa on tähän mennessä tullut nähtyä melkoisen kehnoja tuotoksia ja usein valittu tyyli tuntuu olevan tekosyy täysin luokattomalle kuvaukselle. Voisi siis väittää, että elokuvaseikkailu lähtee liikkeelle jokseenkin nihkeissä mietteissä.

Liian tylysti ei tietenkään tule tuomita ennakkoon, vaan kenties jopa katsella, millaisesta tekeleestä on kyse. Homman henkenä on, että Norjan pohjoisosissa tapahtuu kummallisia juttuja, jotka ovat laittaneet paikalliset metsästäjätkin mietteliäiksi. Ensinnäkin kotieläinten kimppuun on tehty tappavia hyökkäyksiä sekä muitakin tihutöitä touhuiltu. Toistaiseksi syyttävät sormet osoittavat alueen karhukantaa kohtaan, mutta näitä karhujakin löydetään hengettöminä, eikä arvoitus ole vielä ratkennut. Etenkin, kun ruumiiden läheltä löytyy jälkiä, mitkä eivät kaikkien asiantuntijoiden mukaan ihan arveltuja tapahtumakulkuja vastaa. Mielenkiintoisesta mysteeristä on kiinnostunut myös kolmen elokuva-alan opiskelijan ryhmä, joka on päättänyt lähteä reissuun dokumenttia kuvaamaan. Joukossa juontajana toimii Thomas (Glenn Erland Tosterud), äänipuolesta vastaa Johanna (Johanna Mørck) ja kameran takana työskentelee Kalle (Tomas Alf Larsen).

Melko nopeasti porukka saa alustavan käsityksen siitä, missä mennään ja kelle kannattaisi jutella, jotta kiemurat lähtisivät avautumaan ja saataisiin jotakin esittelemisen arvoista filmille. Metsästäjien mukaan seudulla karhujen riesana hääräilee taidokas sala-ampuja ja ainakin toistaiseksi kyseinen kaveri Voldan kaupungin lähistöllä liikuskelee. Mystisen hepun nimeksi osataan sanoa Hans (Otto Jespersen), mutta siihen se informaatio pitkälti rajoittuukin. Kuvausryhmän kannalta on iloinen yllätys, ettei vaikenevainen ja yksityisyytensä suhteen tarkka Hans mihinkään maan alle ole kaivautunut kätköön, vaan taustaselvittelyjen jälkeen asuntovaunu löytyy majoitusalueelta ja hiukkasen myöhemmin mies itsekin. Ongelmana ennemmin on, ettei Hans tahdo lähteä tekemisistään kameran edessä tilittelemään ja haastattelupyyntöihin suhtaudutaankin varsin nihkeästi. Noin vain ei tavoitteesta olla luopumassa, sillä Hansin ajoneuvokin vaikuttaa omituisilla tavoilla vaurioituneelta, mikä vain kasvattelee uteliaisuutta, joten kumppanit laittavat salakuuntelukoneiston käyntiin ja jäävät tarkkailuetäisyydelle.

Kovin pitkään ei tarvitse vakoilutouhuissa tympiintyä, sillä yöllinen jäljitys pääsee vauhtiin, mutta omat hankaluutensa on pysytellä tekemisensä tietävän tyypin perässä, ja niinpä saalis jää lopulta laihaksi kuvausten osalta. Porukka ei pääsekään oikein perille siitä, mitä Hans käy tekemässä ja seuraavana päivänä yksinäinen metsästäjä onkin jo jättämässä Voldan taakseen. Selväähän se, että seurata pitää edelleen ja tie vie joukkoa eteenpäin komeiden sekä jylhien vuorien väliin louhituille teille. Mahtavia vuononäkymiä enemmän kiehtoo kuitenkin, että mikä on kaiken takana ja miten saadaan Hans avautumaan salamyhkäisyyksistään. Thomas ei äreää ja jääräpäistä miekkosta ole säikkymässä ja yrittää uudelleen kysäistä tämän toimista, mutta edelleen vaitonaisuus on vastauksena. Sinnikäs takaa-ajo jatkuu ja jälleen olisi luvassa yöllistä toimintaa, mikä alkaa kehittyä siihen suuntaan, että voisi laajempia yleisöjäkin kiinnostaa.

Kuvausryhmän jäljittäessä Hansia öisessä metsässä saadaan vähän paniikkimaista pinkomista pilkkopimeydessä, kun yht'äkkiä mies juoksee vastaan karjuen, että peikko on tulossa toisesta suunnasta. Hämmentävän episodin aikana Thomas saa selkäänsä haavoja, joita Hans päätyy paikkailemaan ja siinä yhdessä oleillessa saadaan edes auttava keskusteluyhteyskin osapuolten välille muodostettua, mikä kuvauskolmikkoa toki ilahduttaa. Vähemmän riemastuttava yllätys taas on, että metsäsäntäilyn aikana auto on murskattu mystisesti mäsäksi ja romun päällä lojuu kummallista niljakasta limaa. Siinäpä olisi jälleen yksi arvoitus mietittäväksi ja Hansin erikoinen rääkäisykin herättelee kysymyksiä. Varovaisesti porukka yrittääkin tältä udella, että mahtoivatkohan kuulla aiemman peikkovaroituksen oikein. Jossakin välissä Hansin mielikin on muuttunut suopeammaksi, mitä tulee dokumentointiin ja hän lupaakin ottaa joukkion mukaansa, kunhan hommia tehdään hänen ehdoillaan.

Ennen seuraavaa yöllistä jahtia Hans edellyttää uusilta kumppaneiltaan varsin erikoisilta kuulostavia valmisteluja sekä toimenpiteitä. Ensinnäkin pitäisi käydä pesulla ja laittaa peikkolemua kainaloon ja sitten vasta menoksi. Viimeiset käänteet ja vaatimukset ovat jätteneet tyypit hiukkasen hölmistyneeseen tilaan ja epäusko peikkojen olemassaolon suhteen on edelleen varsin voimakas. Hans kehottaa kaveruksia jättäytymään jälkeen ja nämä keskenään tuumailevat, mitä mahtaa olla tekeillä. Hetkistä myöhemmin maa tärisee, suuret puut huojuvat ja lopulta niiden takaa näyttäytyy uskomaton ilmestys, mikä käytännössä samalla hetkellä muuttaa suhtautumisen Hansin juttuihin. Tosin tässä vaiheessa vaaditaan vikkelää kipittämistä, eikä ole aikaa sen syvällisemmin vielä lähteä omaa ajatusmaailmaa peikkoasioiden osalta perkailemaan. Hans hoitaa hommansa varmoin ottein ja aamun sarastaessa selittelee rauhalliseen tapaansa kameralle, miten alkaa olla työnsä uuvuttama mies ja tahtoo tuoda näitä tapahtumia suuren yleisön tietoon. Tekemistä kuitenkin vielä riittää, sillä jokin ajaa peikkoja tiuhaan tahtiin ihmisten ilmoille pahuuksiaan tekemään, joten neljään kasvanut joukko jatkaa reissujaan aikomuksenaan selvitellä, mikä lisääntyneen liikehdinnän syyksi paljastuu...

Ehkei sekalaista ryhmittymää sentään suuremmat peikkosodat odottele pohjoisten teiden päässä, eli haaveita lumisten huippujen eeppisistä taistoista ei välttämättä kannata kovin mahtaviksi etukäteen paisutella. Kovia vääntöjä toki nähdään läpi reissun, eikä ainakaan pienintä koitosta viimeiseksi ole säästelty. Peikot toki hurjia hirviöitä ovat ja aiheesta saisi varmasti hyvinkin hirmuisen hurmejuhlan aikaiseksi, mutta Trollhunter kulkee niitä vähemmän raakoja polkuja, mitä tulee ruudulla nähtävään roiskautteluun ja repimiseen. Esimerkiksi kotimaisen levyn 11 vuoden ikäsuositus melko hyvin kertoo sen, missä mennään noin visuaalisen väkivallan osalta, eli kauhuelokuvana mietittynä selkeästi siellä pehmeämmän laidan puolella, eikä ilmapiirikään mitään hyytävintä kauhua tavoittele. Itse en lähtisi yleensäkään väittämään teosta puhtaaksi kauhuelokuvaksi, sillä mukana kuitenkin on seikkailu-, jännitys- ja toimintaelokuvienkin elementtejä ja ainakin noin tarinan ja hahmojen osalta näkisin sekoituksen toimivan ihan hyvin.

Porukka pidetään sinänsä pienenä, mikä sopii hyvin tarinaan ja toteutukseen. Tyypit ehtivät kaiken kiireen keskellä edes hiukkasen toisiinsa tutustumaan, vaikka omalla kohdalla tosin jäävät lopulta siinä määrin etäisiksi, ettei paniikki iske katsomossa kimppuun, kun ruudun toisella puolella ollaan hätää kärsimässä. Mitään tiivistahtista tarinaniskentää tai muuta rönsyilevää höpötystä ei niinkään harrastella, mutta kyllähän paikoin vähän muustakin puhellaan kuin pelkästään peikoista. Jutusteluja en kuitenkaan merkkailisi tämän teoksen vetonaulaksi, vaan kyllähän ne kiehtovammat mysteerit peikkoluolista löytyvät. Mitenkään tarpeettoman pitkään mahdottomia menijöitä ei haluta varjoihin verhoilla tuo puilla piilotella, sillä jo ensimmäisellä kolmanneksella saadaan selvä silmäys siitä, millaista petoa olisi vastassa.

Ainakin kannen mainosmateriaaleissa tahdotaan painotella loistokasta tehostepuolta, mutta sen suhteen olisin hiukkasen hillitymmällä linjalla ainakin kehujen kanssa. Kyllähän kamppailuja käydään ja metsää laitetaan hyrskyn myrskyn matalaksi, mutta suuri osa tapahtuu kameran ulottumattomissa ja kuvausryhmä lähinnä ihmettelee tuhoja. Yhteenottojakin toki tapahtuu, mutta usein yön pimeydessä painellaan ja kun visuaaliseksi tyyliksi on valikoitu korostetun todenmukainen dokumentointi, niin käytännössähän tämä tarkoittaa, että kuva huojuu, hytkyy ja nytkyy vähän miten sattuu, eli tarjolla olisi juuri sellaista toimintatuokioista, jota omat silmät eivät millään tahdo arvostaa isommin. Ensimmäisiä pimeissä puistikoissa tapahtuvia karkumatkoja katsellessa alkoi vähän hirvittää, että tätäkö se nyt tulee olemaan vauhtihetkien osalta, mutta onneksi ei sentään ihan sekamelskaisella linjalla läpi elokuvan jatketa. Saadaanhan välillä välähdyksien ja sekaannuksen joukkoon selkeämpiä hetkosiakin, mutta joka tapauksessa tehosteiden osalta eväät eivät todellakaan riitä kaikenlaista nähneen katsojan hurmaamiseen tai hämmästyttämiseen. Luultavasti hektisempää kuvausta arvostavat saavatkin hämäristä säntäilyistä huomattavasti enemmän iloa ja ihmetystä irti.

Vaikka toiminnallisemmat touhuilut eivät ainakaan ihan hurjasti pääse myönteisen yllätyksen merkeissä värähdyttelemään, niin paketti pysyy mielestäni vähintään viihdyttävänä koko matkansa ajan. Välillä on luvassa varustelutuokioisia ja paikoin päästään pureutumaan peikkoihinkin. Satuja, perinteisiä taruja ja legendoja muovataan vähän vastaavasti arkisemman maailman osaksi kuin kotimaisessa synkemmässä joulutarinassa Rare Exports. Trollhunter vetää kiemuroihin myös valtion salaliitolta tuoksahtavine toimineen, sillä vaatiihan se vähäsen vaivaa, kun koko kansalta ja samalla tietysti maailmalta pimitellään peikkojen olemassaolo, varsinkin, kun osa näistä on kokoluokaltaan suoranaisia jättiläisiä. Luulisin, ettei tätä salailuoperaatiota kannata lähteä päässään enempiä pyörittelemään, sillä ensimmäiset uskottavuusongelmat eivät varmaankaan kovin kaukana vartoile.

Kun kerran tyypit dokumenttia kuvaavat, niin pitäähän alan asiantuntijalta tilaisuuden tullen udella kaikenlaisia peikkoihin liittyviä seikkoja. Hans selvitteleekin erilaisia alaryhmiä piirteineen, selittää lyhyesti peikkojen reviiristä sekä sen valvonnasta ja kertoilee myös, miten nämä otukset vanhenevat kevyesti tuhannen vuoden toiselle puolelle. Erityisen älykkäitä nämä ikiaikaiset pedot eivät ole ja jahdissa voidaan käyttää vaikkapa kristittyjen verta tai uhrilampaita houkuttimina. Trollhunter ei näiltä osin mitään täysin totista turisemista ole, vaan eiköhän ainakin pieniä pilkahduksia voi nähdä esimerkiksi byrokraattisia kiemuroita käsiteltäessä. Nimittäin näinkin hämärää alaa valvotaan tarkasti ja Peikkoturvapalvelu lomakkeineen tuntuu toimivan kuin mikä tahansa valtion virasto muiden joukossa. Minusta peikkolegendoja olisi voinut elokuvan puitteissa lähteä pulskistamaankin, mutta ymmärrän kyllä, ettei kestoa haluttu välttämättä venäyttää pariin tuntiin. Kiinnostuneille voisinkin vihjaista, että poistettujen sekä pidennettyjen kohtausten joukosta löytyy tätäkin puolta lisää, eli bonusvalikoiman kimppuun siis, jos katselun jälkeen vielä on nälkää jäljellä peikkotarinoiden suhteen ja kyllähän esimerkiksi Wikipediakin pikkuisen taustatietoja summailee.

"Jotunheimen is a mountainous area of roughly 3,500 km² in southern Norway and is part of the long range known as the Scandinavian Mountains. The 29 highest mountains in Norway are all in Jotunheimen, including the very highest - Galdhøpiggen (2469 m). Jotunheimen straddles the border between the counties of Oppland and Sogn og Fjordane.

Jotunheimen contains Jotunheimen National Park, which was established in 1980 and covers an area of 1,151 km².[1] The Hurrungane mountain range is also inside the national park with the sharpest peaks in Jotunheimen. Adjacent to the national park border is Utladalen Nature Reserve which covers the Utladalen valley and the mountain Falketind, amongst others."

"Originally there was no common name for this large mountainous area, however in 1820 the Norwegian geologist and mountaineer, Baltazar Mathias Keilhau proposed the name Jotunfjeldene "the mountains of the Jotnar" (inspired by the German name Riesengebirge). This was later changed to Jotunheimen by the poet Aasmund Olavsson Vinje in 1862 - this name/form was directly inspired by the name Jötunheimr in Norse mythology."

Jotunheimen

Maisemien suhteen odotukset olivat kenties korkeammalla kuin sen varsinaisen peikkopuolen osalta, sillä kovin kauniina ja jylhänä Norja vuoristojen sekä vuonojen vuorotteluineen omien silmien edessä näyttäytyy. Elokuvan dokumentaariseen tyyliin eivät tarkasti rajaillut ja viipyilevät herkuttelut postikorttimaisemilla ymmärrettävästi sovi, joten kuvaus vähäsen viehätystä varastelee, vaan eipä silti täysin niitä silmäniloja riistä tai näkymiä silkaksi sutuksi rumenna. Etenkin autoilujen aikana hätäisiä ja nopsia välähdyksiä monesti esitellään, mutta onhan sitä ihmeteltävää ja ihasteltavaa niissäkin, ettei pelkälle purnauslinjalle tarvitse lähteä. Vaikka pohjoisesta on tässä tullut puheltua, niin eihän tapahtumia mihinkään Norjan viluisimpaan ääripisteeseen ole viskaistu, vaan pitkän maan etelä- ja keskivaiheilla länsirannikon puolella liikutaan. Vuoria ja teräviä huippuja on toki silti runsaasti nähtävissä ja kyllähän kuvat lumisemmiksikin muuttuvat, kunhan kiidellään kohti Jotunheimenin kansallispuiston huimaavia korkeuksia upeine näkymineen.

Alkupuolella kuvausympäristönä taas toimii Volda rannikkokaupunkeineen ja kieltämättä tämä katsoja olisi siellä voinut tovin ja toisenkin kauemmin viettää. Årdal ja Luster on ainakin IMDB:n puolelle merkitty kuvauspaikoiksi ja nämä alkavatkin olla jo lähempänä mainittua Jotunheimenin kansallispuistoa. Voisinpa veikkailla, että kaikki nämä paikat pystyisi elokuvataialla vielä huomattavasti lumoavammiksikin loihtimaan, mutta maisemakuvien loistokas vyörytys ei tässä touhussa ole tavoitteena ollut. Pystyyhän niistä lyhykäisemmistäkin otoksista kauniita kohteita poimimaan ja pätkät alkavat vaivihkaa synnytellä mielihaluja hipsaista huristelemaan vuorten väliin. Tuleepa siinä samalla tyyppien reissailua seuraillessa mukavia muistojakin makusteltavaksi runsaan parin vuoden takaisista omista seikkailuista samalla suunnalla (Pako pohjoiseen ja Paluu pohjoisesta). Hiukkasen alkaa myös harmittaa, että sittemmin on jo parikin kesää sekä syksyä lipsahtanut ohi, eikä haikailuista huolimatta ole tullut lähdettyä Norjan teille kiitelemään ja ihmeellisyyksiä ihastelemaan. No, onhan tässä taas uusia mahdollisuuksia tulossa, joten jospa vaikka saisi jotakin järjestymään...

Ylimääräisen maisemaherkunkin toivossa tuli tutkittua levyn bonusvalikoima huolellisesti läpi, mutta eipä sieltä nyt oikeastaan paljoa tätä puolta tullut lisää. Poistetut kohtaukset ovat pitkälti lyhyitä ja juttupainotteisia, kun taas kulissien taakse kurkkiminen jokseenkin höttöistä ja hupailevaa puuhaa. Onneksi elokuva itsessään tyydyttelee nälkää maisemien ja merkillisten mörköjen suhteen, vaikkei mielestäni mikään täysosuma olekaan. Hommassa on myös kuivahkoa huumoria mukana, eli aivan haudanvakavalla sävyllä tarinaa ei ole toteutettu, mutta toisaalta ei minnekään pilipalipelleilyn puolellekaan mennä. Vitsailu kuitenkin on siinä määrin harvinaisempaa huvia, ettei Trollhunter mikään varsinainen kauhukomedia ole, ja esimerkiksi Rare Exports sujauttelee niitä hassutuksia mukaan menoon mielestäni selkeästi ahkerammin. Eipä tosin tullut oletettuakaan, että niinkään nauruja haettaisiin peikonpesistä ja muista kätköistä. Niissä oleilu käy ennemmin ahdistavaksi monessakin mielessä ja kyllähän sillan alla vaanivilla örisevillä örkeillä taitaa olla ihan muut aikomukset kuin vitsikästä viihdykettä tarjoilla. Kaikkiaan kuitenkin Trollhunter summautuu monestakin lajista elementtejä nappaavaksi sujuvaksi sekä antoisaksikin elämykseksi, mikä laittaa haikailemaan lisää vuoria ja vaikkapa niitä peikkoja myös. Kenties näistä tulee tulevaisuudessa turistua ja voipi olla, että Trollhunter myös toistamiseen tuijoteltua...

Trollhunter (2010) (IMDB)