tiistai 29. lokakuuta 2013

P.S. I Love You (P.S. rakastan sinua)

Tuon edellisen kommentoidun ilopillerin jälkeen ajattelin vaihtaa vähän haikeammille teille. Melko pitkälle tämäkin odotuksia vastasi, vaikka olikin sävyltään ehkä hieman myönteisempi kuin kuvittelin. Parituntinen kului varsin vauhdikkaasti näitä pitkiä jäähyväisiä katsellessa.

Jälleen kyseessä on kirjaan perustuva elokuva, ja taas vähemmän yllättäen, enpä minä ole sitäkään lukenut. Nyt pitäisi jo oikeasti vähitellen alkaa hieman petrailemaan näiden suhteen. No, tämä ei nyt sinänsä jättänyt sellaista tunnetta, että kirjaversion haluaisi välttämättä enää jälkikäteen lukea, mutta siis noin yleisesti. Elokuva siis pohjaa Cecelia Ahernin suosittuun esikoisromaaniin, jonka hän kirjoitti runsas vuosikymmen sitten.


Tässäkään tapauksessa ei tullut etukäteen elokuvasta kovinkaan paljoa otettua selvää, mutta sen verran kuitenkin, että perusajatus nuorena leskeksi jäävästä naisesta, joka alkaa saada edesmenneen aviomiehensä ennen kuolemaansa kirjoittamia kirjeitä, oli selvillä. Se, miten nopeasti tähän pisteeseen elokuvassa edetään, oli kuitenkin pienoinen yllätys.

Missään hilpeimmissä mahdollisissa tunnelmissa ei aloitella, kun elokuva tempaisee mukaansa kesken arkisen kinastelun. Pariskunta on palaamassa Hollyn (Hilary Swank) äidin luota. Siellä käydyn keskustelun jälkikahinat liittyvät taloudellisiin huoliin, lasten hankkimiseen sekä yleisesti nykyisen elämän mielekkyyteen. Holly ottaa asian raskaammin, kun taas Gerry (Gerard Butler) yrittää keventää ilmapiiriä. Kyllähän siitä varsin nopeasti päästään sovintoa hieromaan.


Kuten jo mainittua, tulossa oleva ikävä käänne oli kyllä tiedossa. Siihen vain töksäytetään kovin äkkinäisesti ilman suurempia varoituksia mukavissa tunnelmissa liikkuneen alkutekstijakson jälkeen. Sitten ollaankin jo miehen muistotilaisuudessa, mikä ei välttämättä aivan perinteisin ole. Holly jaksaa vielä hymyillä, kun ystävät ja sukulaiset ovat kokoontuneet juhlistamaan Gerryn elämäniloista henkeä.

Muistotilaisuuden jälkeen,alkaakin se raskaampi taival, kun päädytään yksinäiseen kotiin. Todellisuus alkaa iskeä kunnolla vasten kasvoja. Matto on vedetty täydellisesti alta nuorelta ihmiseltä täysin yllättävän menetyksen myötä. Ei ollut aikaa valmistautua lainkaan tällaiseen. Alkaa eristäytymisen aika. Ei enää huvita lähteä töihin, jotka eivät muutenkaan kiinnostaneet, eikä ystävien seurakaan innosta.



30 vuotta tulee Hollyn mittariin, jolloin pieni läheisten joukko päättää poiketa yllätysjuhlia viettämään. Tässä vaiheessa onkin jo hyvä viheltää peli poikki, sillä suunta ei ole lainkaan hyvä. Hollykin vähän piristyy. Kaikista yllättävin on lahja edesmenneeltä Gerryltä. Kakun mukana tulee ennen kuolemaa äänitetty viesti, joka selvittää lyhyesti, mitä tulevaisuudessa on luvassa.

Gerry itse on ollut tilastaan tietoinen selvästi kauemmin ja aloittanut jo hyvissä ajoin valmistelut. Hän on jättänyt rakkaalleen joukon kirjeitä. Osa niistä sisältää pieniä vinkkejä elämässä etenemiseen, osa taas pyrkii piristämään. Tarkoitus kuitenkin on ohjata toinen kohti aurinkoisempaa huomista, ettei käy niin, että molempien elämä onkin ohi kolmannen vuosikymmenen aikoihin.


En ole ehtinyt lukemaan paljoakaan muiden kommentteja elokuvaan liittyen. Tiedä sitten, nähdäänkö tämä monien silmin jonakin väkinäisenä kyynelten tiristämisenä. Itse en kuitenkaan elokuvaa sellaisena pidä. Toki se suru seuraa mukana, mutta kuitenkin mukaan on ripoteltu huumoriakin sekä yleisesti ottaen parempia maisemia kohti ollaan matkalla. Miksikään surkeudessa rypemiseksi en menisi missään tapauksessa luokittelemaan.

Swankin elokuvia olen onnistunut toistaiseksi katselemaan vasta reippaan kourallisen, mutta niissä hän on yleensä onnistunut miellyttämään, eikä tämäkään mikään poikkeus ole. Varsin helposti siihen Hollyn menetykseen pääsee mukaan ja saa olla kanssa pyyhkimässä silmiä. Onhan se paikoin vähän raskasta ja raastavaakin katseltavaa, mutta toisaalta taas onnentunteitakin on reilusti luvassa, lisääntyvissä määrin lopun lähestyessä.



Butler taas ei ole ainakaan vielä vastaavaa vaikutusta onnistunut tekemään. Toki hän on aivan mahtava elokuvassa 300. Heh, sen uusinnasta oli aivan liian vähän aikaa, kun silloin tällöin odotti, että milloin se paita lentää pois ja komea "This is Sparta!"-karjaisu kajahtaa ilmoille. Kyllähän Butler oman tonttinsa hoitaa kohtuu hyvin, ei siinä mitään.

Vähäisempiin osiinkin on päätynyt joukko osuvia valintoja. Kathy Bates Hollyn äitinä, Gina Gershon ja Lisa Kudrow tukijoukkoina. Vaihteeksi Gershonilla sellainen osa, ettei hän kohtauksissaan vie kaikkea huomiota, vaan jättäytyy suosiolla taka-alalle. Kudrow taas sopii erinomaisesti piikikkään Denisen osaan. Hollyn uutta tuttavuutta esittävä Jeffrey Dean Morgan onnistuu aiheuttamaan syystä tai toisesta mukavia Bardem-värinöitä.



Ohjaaja Richard LaGravenese on minulle tutumpi kirjoittajana. Eipä hänelle ole vielä pitkiä ohjauksia kertynyt kuin neljä kappaletta. En osaa hänen muista ohjauksistaan paljoakaan sanoa. Freedom Writers on valmiiksi hankittuna. Tämän perusteella häneltä kyllä löytyy tarvittavaa herkkyyttä tällaisen koskettavan romanttisen draaman taituroimiseen. Kirjoituspuolelta voisi mainita vaikkapa elokuvan The Bridges of Madison County, josta itse suuresti pidän.

Yksi elokuvan ehdottomasti positiivisimmista käänteistä on omasta mielestäni Hollyn matka Irlantiin Gerryn vanhoihin kotimaisemiin. Yht'äkkiä ja yllättäen saa ihasteltavakseen kesäisen Irlannin vehreyttä ja värikkyyttä. Vielä kun samassa yhteydessä tarjotaan pikainen muistelu parin ensitapaamisesta sekä hullaantumisesta, niin voinee sanoa, että se jakso ainakin osui varsin lähelle napakymppiä. Iloa silmille, ja samaan aikaan elokuvan sydän kasvaa ainakin pikkuisen.



Myös elokuvan lopetus onnistuu miellyttämään enemmänkin. Ehdin pariin otteeseen pelätä vähän toisenlaista ratkaisua ja liian tiukkaa paketointia. Kyllähän lopetus nytkin siihen suuntaan lupailee, mutta jättää kuitenkin jatkon avoimemmaksi. Lisäksi äidin ja tyttären läheneminen tuottaa positiivisia tunnelmia. Tulevaisuus alkaa näyttää jälleen valoisammalta.

Mitään hirveän suuria odotuksia ei ollut, mutta hyvä elokuva sieltä paljastui. Mielestäni onnistunutta vähän haikeansävyistä romanttista draamaa P.S. I Love You tarjoaa, sitä huumoriakaan unohtamatta. Se rohkaisee eteenpäin ja vähän varoittelee liiallisen suunnittelun riskeistä. Kohtalo ei välttämättä suostukaan noudattamaan mitään viisivuotissuunnitelmaa, vaan se aika elää ja olla onnellinen saattaa olla juuri nyt...



 P.S. I Love You (2007) (IMDB)

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Letters to Juliet (Rakkauskirjeitä Julialle)

Letters to Juliet tuli hankittua lähinnä jotakin pimeää talvi-iltaa varten, mutta enpä sitten malttanut säästellä, kun vähän aikaa sitten katseltu traileri nostatti kuumetta sitä kohtaan turhankin suureksi. Lisäksi ajattelin, että siinäpä olisi sellainen elokuva, joka parin punaviinilasillisen kanssa auttaisi kivasti muutaman päivän ajan vaivanneen flunssan voittamisessa.

Kyllähän tämä itselääkintäresepti tuntui varsin hyvin toimivan. Ei lainkaan valittamista siinä mielessä. Muutenkin valitukset jäivät vähäisiksi, sillä Letters to Juliet kyllä vastasi onnistuneesti toiveisiin. Jos lähdetään tekemään aurinkoista hömppää kauniilla kuvilla, niin tässäpä erinomaisen onnistunut esimerkki siitä, miten sellainen tulee hoitaa.


Jo alkutekstijakso vetää suupielet reippaasti ylöspäin. Tiedä sitten, onko tarkoitus ollut jo ensimmäisten parin minuutin aikana täyttää ja ylittää keskimääräinen suukkokiintiö, mutta kyseistä maalausten ja valokuvien koostetta ihaillessa pääsee kyllä helposti sellaisiin tunnelmiin, että on varsin vastaanottavassa mielentilassa sitä seuraavaavalle elokuvalle. Colbie Caillatin iloinen ja kepeä kappale sopii siihen taustalle mainiosti.


Suukkokoosteen jälkeen New York kutsuu, jossa tapaamme New Yorker -lehdessä faktoja työkseen tarkastavan Sophien (Amanda Seyfried). Tällä kerralla hänellä on menossa etsiväntyö erään toisen maailmansodan päättymistä juhlistavan suudelman aitouden selvittämiseksi. Lopulta suudelman aitous saadaan varmistettua, ja jälleen voidaan kirjata pieni voitto tosirakkaudelle.

Lehden päätoimittaja pitää kuvatun tilanteen aitouden selvittämistä sen verran merkittävänä, että tavoistaan poiketen kutsuu Sophien puheilleen. Oikeasti uraa toimittajana tai kirjailijana halajava Sophie yrittää varovaisesti tiedustella mahdollisuutta oman jutun kirjoittamiseen muiden taustojen selvittämisen sijaan. Tuleva lomamatka antaisi hyvän mahdollisuuden sille, mutta päätoimittaja ei vain lämpene ajatukselle.



No, lomalle ollaan silti lähdössä. Ajatuksena on viettää pari viikkoa tulevan sulhasen kanssa Italiassa Veronassa ja sen lähialueilla. Tämä on tavallaan etukäteen pidetty häämatka sillä Victor (Gael Garcia Bernal) on avaamassa kuuden viikon kuluttua oman ravintolan, jonka jälkeen yhteistä aikaa on hankalampi löytää. Kaikki vaikuttaa varsin lupaavalta, mutta...

Tämä parin viikon loma alkaa vähän hektisenä säntäilynä paikasta toiseen, johon Sophie on väsähtämässä. Sekään ei miellytä yhtään, että ennakoivaksi häämatkaksi suunniteltu loma vaikuttaakin kääntyvän Victorin työmatkaksi, jossa tämä juoksee erilaisten ruokien sekä juomien perässä ravintola mielessään. Sophie sitten saa keskittyä rauhallisempaan maisemien katseluun yksinään.


Eräänä aurinkoisena päivänä Veronassa kierrellessään Sophie päätyy vanhalle muurille, jonka edustaa kansoittavat eri ikäiset naiset. Moni tuntuu raapustelevan sydänsuruja pursuavia kirjeitä, jotka sitten jätetään muurille odottamaan. Ne on osoitettu Julialle vastauksen toivossa. Päivän kääntyessä iltaa kohti paikka alkaa tyhjenemään, mutta eräs nuori nainen pikkuhiljaa keräilee näitä kirjeitä koriinsa.


Sophie kiinnostuu asiasta enemmänkin, ja lähtee seuraamaan koria kantavaa naista. Hän päätyy rakennukseen, jossa pöydän ympärillä istuvat Julian sihteerit, jotka ovat ottaneet työkseen vastata kaikkiin kirjeisiin. Tämä alkaa kiehtoa entistä enemmän Sophieta, joka näkee siinä myös hyvän tilaisuuden oman jutun kirjoittamiselle.

"I'm sorry, I didn't know love had an expiration date."

Myöhemmin Sophie itse löytää muurin syvyyksistä 50 vuotta vanhan kirjeen, joka on siellä puoli vuosisataa odottanut vastausta. Kirjeen perusteella nuorukaisten romanssi sai vähän ikävän päätöksen. Sophie kokee, että hänen on aivan pakko vastata siihen "pienellä" viiveellä, vaikka ei olisikaan mitään varmuutta, että alkuperäisen kirjeen lähettäjä ikinä saisikaan vastausta. Nyt laitetaan se tosirakkaus kunnolliseen testiin...



Ihme ja kumma, mutta niinpä vain vastauskirje löytää Englannissa asuvan alkuperäisen lähettäjän, Clairen (Vanessa Redgrave). Vielä ihmeellisempää on se, että tämä vielä tahtoo lähteä kokeilemaan, olisiko vanhan rakkauden elvyttäminen vielä näinkin myöhään mahdollista. Tämän mukana tulee pojanpoika Charlie (Christopher Egan), joka sitten onkin huomattavasti vähemmän innokas tästä Sophien käynnistämästä tapahtumasarjasta.

Claire kuitenkin on innokas Sophien avustuksella jäljittämään Lorenzonsa (Franco Nero). Tehtävä ei ole mitenkään helppo, sillä saman nimen omaavia miehiä löytyykin reippaat 70 läheisiltä seuduilta. No, Victorin viilettäessä milloin missäkin, on Sophiella aikaa. Lisäksi koko juttu on kovin lähellä hänen omaa sydäntään, joten miksipä ei lähtisi kokeilemaan, voisiko näinkin satumainen tarina saada vielä kaiken huipuksi onnellisen lopetuksen...



Tämäkin elokuva pohjaa löyhästi todellisuuteen ainakin siltä osin, että muuri kirjeineen omaa vastineensa oikeassa elämässäkin. Samoin näihin kirjeisiin vastaava porukka löytyy oikeastikin, tosin nimellä Club Juliet, joka järjestelee vastausten lisäksi kaikenlaista muutakin kivaa romanttissävyistä ohjelmaa maailmaan. Aiheeseen liittyen on kirjoitettu kirjakin, mutta sitä elokuvassa on hyödynnetty ilmeisesti niin vähän, ettei sitä edes mainita lopputeksteissä. No se, miten paljon tämä on totta ja satua on ainakin omasta mielestäni melko yhdentekevää elokuvan nautittavuuden kannalta. Kieltämättä kyllä tieto tällaisenkin toiminnan olemassaolosta lämmittää sydäntä hieman lisää.

Kaikenlaisia romanttisia komedioita on tehtailtu vuosien vieriessä sen verran, ettei mitään aivan täysin omaperäistä uskalla oikein odottaa. Sinänsä tämäkin usein rullaa eteenpäin varsin tutuin kääntein, ja monet niistä on nähtävissä jo kauan ennen kuin ne ruudulle ilmestyvät. Ne pakolliset pienet vaikeudet tulevat vastaan. Sitten taas jo hyvissä ajoin aletaan pohjustaa sitä ratkaisua, mitä luultavasti suuri osa katsojista sydämissään toivookin.




Sophie on niin pirteä ja aurinkoinen persoona, että saa lähes välittömästi hyvälle tuulelle. Lisäksi häntä esittävä Seyfried varsin ihastuttava ilmestys. Eipä mitään valittamista tässä suhteessa. Seyfriedin aiemmat elokuvat ovat minulle enimmäkseen melko vieraita. No, Jennifer's Body on nähty, mutta eipä se mikään kovin kaksinen ollut. Se, mistä Seyfried onnistui paremmin jäämään mieleen, on jokin aika sitten katsottu Mamma Mia!, joka onkin aivan mahtava elokuva. Siinäkin Seyfried ihastuttaa jälleen Sophie-nimisenä nuorena naisena, mutta ehkäpä tässä kuitenkin vielä hieman enemmän. Letters to Juliet -elokuvan seurana samassa tuplassa tuli mukana Seyfriedin tähdittämä ja Lasse Hallströmin ohjaama Dear John, joka varmasti tulee lähitulevaisuudessa katseltua, mutta se taas lienee vähän vakavampaa ja haikeampaa tavaraa.


Positiiviselle Sophielle vähän vastapainoa tarjoaa Eganin esittämä Charlie, josta taas löytyy sopivasti vähän kyynisempää (vai realistisempaa?) asennetta sekä ripaus peittelemätöntä ylimielisyyttä. Ainakin minua Charlien tokaisut onnistuivat useimmiten hymyilyttämään hänen purnatessaan tätä "sekopäistä" seikkailua vastaan. Vaikka kaveri siitä alkaa ajan kuluessa vähän sulamaankin, niin onneksi hieman piikikkyydestä säästyy loppuun saakka. Kun kyse ei kuitenkaan ole mistään tylymmästä ilkeilystä, niin hyvin sellainen tähän keitokseen kelpaa.


Vähän iäkkäämmän parin tarina taas antaa aivan loistavan tekosyyn kierrellä lähiseutuja ja esitellä toinen toistaan upeampia maisemia. Heh, ehkäpä välillä olisi voinut käyttää hieman enemmän mielikuvitusta, eikä vain edetä sillä linjalla, että auto kulkee kauniiden taustojen ohi. Toki paljon parempi tämäkin kuin tehdä sellainen vakava virhe, että lähteä kauniin kesäiseen Italiaan kuvaamaan ilman, että elokuvaan päätyisi paljoakaan siitä aurinkoisuudesta.



Gary Winick onneksi on päättänyt tarjota katsojille riittävästi ihasteltavaa. Löytyy miellyttävää kaupunkikuvaa, laajempia maisemia maaseudulta, idyllisiä taloja sekä pihapiirejä ja vaikka mitä muuta. Tuli kuunneltua pari lyhyttä Winickin haastattelua. Niissä hän kertoi, että vaikka pitääkin itseään enemmän kaupunki-ihmisenä, niin kyllä ne hiljaisemmat seudutkin upeudessaan onnistuivat tekemään suuremmankin vaikutuksen. Elokuvaan päätyneitä kuvia katsellessa ei tarvitse ainakaan ihmetellä, että mitäköhän siinä horisee. Letters to Juliet on ehdottoman suositeltavaa katseltavaa mielellään kauniita maisemakuvia kotisohvalta tiirailevalle.


Itse en ollut ennen elokuvan katselua tietoinen siitä, että Letters to Juliet jäi valitettavasti Winickin viimeiseksi ohjaukseksi. Hän kuoli vuoden 2011 alussa aivokasvaimeen vain 49-vuotiaana. Olen ajatellut jossakin vaiheessa katsella hänen ohjauksistaan ainakin seuraavat: Charlotte's Web, 13 Going on 30 ja Bride Wars. Tuota viimeisintä tulikin hipelöityä kirpputorilla, mutta jätin toistaiseksi ostamatta. Tuskinpa mikään noista samanlaista vaikutusta onnistuu tekemään kuin Letters to Juliet, mutta katsellaan... Tämä kuitenkin oli varsin kaunis päätös Winickin ennenaikaisesti päättyneelle uralle. Näin katsojana olen erittäin kiitollinen siitä, että hän tällaisen kauniin elokuvan ehti vielä tehdä, joka toivottavasti tulee vielä monia ilahduttamaan.

"Dear Claire, "What" and "If" are two words as non-threatening as words can be. But put them together side-by-side and they have the power to haunt you for the rest of your life: What if? What if? What if? I don't know how your story ended but if what you felt then was true love, then it's never too late. If it was true then, why wouldn't it be true now? You need only the courage to follow your heart. I don't know what a love like Juliet's feels like - love to leave loved ones for, love to cross oceans for but I'd like to believe if I ever were to feel it, that I will have the courage to seize it. And, Claire, if you didn't, I hope one day that you will. 

All my love, Juliet"

Kaikenlaisen ulkoisen kauneuden lisäksi myös sydäntä löytyy kiitettävästi. Varsin usein tuli huomattua, että elokuvaa pitää tihrustella onnenkyynelien vetisyttämän vision läpi. No, näissä herkistymisissä saattoi tosin hieman helpottaa jonnekin katselun aikana haihtunut viinipullo, mutta epäilemättä ilmankin olisi monin paikoin onnistunut.


Se positiivisuus, joka elokuvasta huokuu, on kyllä aivan toisella tasolla, jos vertaa tyypillisiin saman lajin edustajiin. Kun tätä nyt muutama päivä katselun jälkeen kirjoittelen, niin vieläkin jostakin hiipii mukavan lämmin tunne, kun kohtauksia muistelee ja kuvakaappauksia valikoi. Letters to Juliet onkin ehdottomasti yksi onnistuneimmin myönteisiä tunnelmia levittävistä elokuvista, joita olen tänä vuonna päätynyt katselemaan.

Pitkästymään en ainakaan itse joutunut. Ensiaskeleet otetaan sen verran vauhdikkaasti, ettei mene aikaakaan, kun ollaan jo Italian puolella. Oikeissa kohdissa taas osataan jäähdytellä ja tarjotaan mahdollisuuksia verkkaisempaan tunnelmointiin. Toki voisi lähteä valittamaan, että ennalta-arvattava ja blaa, blaa, blaa, mutta sellainen ei nyt vain onnistu.



On erittäin mukava huomata, että näin helposti pääsee pakoon pimenevää ja sateisen koleaa kotoista syksyä, vaikkakin sitten vain vähän alle pariksi tunniksi. Tällainen positiivinen kokemus jää kuitenkin rintaan lämpöään hehkumaan kestonsa tuollekin puolen. Niin hyvä mieli oli elokuvan päättyessä, että tälle voi jo tässä vaiheessa luvata lukuisia uusintoja. Tuskinpa se siitä paljoakaan tulee kulumaan. Hymyjä löytyy ruudun kummaltakin puolelta ihan riittävästi. Kaunista kuvaa, sydämellisiä hahmoja, hyvää menoa ja kaikenlaista muuta loistavuutta on saatu mukaan niin reilusti, että ylitti helposti odotukset. Harmi vain, että läheskään jokainen saman lajityypin edustaja ei kykene vastaavaa elämystä tuottamaan.

Romanttisen hömpän ja kauniiden kuvien ystäville suosittelen ehdottomasti, jos ei ole jo nähtynä. Samaan hengenvetoon voisi muistutella vähän vastaavista elokuvista Under the Tuscan Sun sekä The Italian Key. Kaikki nämä ovat erinomaisen kaunista sekä positiivista katseltavaa, eivätkä todellakaan liialla raskaudella pilattuja.



Kun tuon jälkeen muutama ilta sitten lähdin hieman hiprakassa ja kovin lämpimissä tunnelmissa kömpimään kohti kivoja unia, niin piti vielä ilta täydentää Leonard Cohenin kauniilla musiikilla. Tuntuu jotenkin sopivalta lopetella tämä kirjoituskin hänen säveliinsä. Parannusta tähän tiettyyn vaivaan ei välttämättä ole, mutta ehkäpä hetkellistä helpotusta on kuitenkin löydettävissä...?


 Letters to Juliet (2010) (IMDB)