Pulkkinen: Don't Push the River

Jaahas, kovien eräkoitosten edessä sitä ollaan ties monennenko uusinnan kera, kun sekalainen joukkio on lähdössä etsimään kadonnutta ryhmähenkeä korpitaipaleilta. Lopputulos taitaapi olla pikkuisen jotakin muuta kuin rentoa retkeilyä ja leppoisaa oleilua iltanuotiolla hyvässä yhteisymmärryksessä ja ystävällisessä ilmapiirissä tunnelmoiden. Itselläkin on sen verran kiireinen ja jokseenkin pyörremyrskyinen kesä meneillään ja päivät viuhuvat tuosta vain teilleen, että pakkohan sitä on turvautua toistaiseksi reissujen suhteen tällaiseen kotisohvan kautta koettuun vaihtoehtoon, mutta onhan sekin kai jotakin...ainakin parempi kuin sata jänistä. Toiveissa kyllä on päästä vielä ennen syyskylmiä itsekin vaikkapa pohjoisen poluille ihan omin jaloin käpsyttelemään, mutta nyt kuitenkin teki mieli taas kerran erään illan lopuksi heittäytyä eripuraisten ja kiivaidenkin kumppanusten matkaan sekalaisia koettelemuksia ihmettelemään. Niitähän mukaan mahtuu varsin kiitettävästi, eli eipä muuta kuin autokyydillä luontoelämyksiä ja joukkuehengen nostatusta kohti!

...Tosin sinänsä selkeät tavoitteet eivät aivan tuosta vain ole toteutumassa, koska mukana matkassa on kaikenlaista koheltajaa ja merkillisten taitojen mestaria, mutta eipä taipumuksesta sekamelskaiseen sekoiluun tee mieli katsomon puolella motkotella. Selviytymisseikkailun äänekkäin ja touhukkain tyyppi on tietenkin tuttu kaveri vuosituhannen vaihteessa kolmeen kauteen venäytetystä kotimaisesta komediasarjasta Pulkkinen. Kopiovastaavana (Jari Salmi) hänet edelleen ensisijaisesti tunnetaan, eikä se varsinainen nimi tässä yhteydessä taida niitä seikkoja merkityksellisimpiä ollakaan. Kaikkiaan pienellä porukalla ollaan liikkeellä, koska samaan autoon ovat sulloutuneet työkaveri Kirsti (Mari Rantasila), yrityksessä jonkinlaista (pakko)työkokeilua vastentahtoisesti suorittava Mikko (Juha Jokela) ja joukkiota asiantuntevasti erämaan saloihin johdatteleva Jyrki (Antti Virmavirta). Saadaanhan sitä tietysti vähemmälläkin väkimäärällä kepposta ja kokemusta aikaiseksi, eikä katsomossa yhtään ihmetytä, miksei tämä yhteinen retki ole isommin osallistujia vetänyt puoleensa.

Onneksi sentään tämä kiistainen ja kinasteleva, mutta ainakin toiselta puoliskoltaan sisukas sissiryhmä on päättänyt porhaltaa haasteita vastaan. Eri asia tietysti on, syntyykö seurauksena sopua ja iloa, vai erkanevatko tiet katkerissa tunnelmissa lopullisesti. Ainakin alkumetrit antaumuksella seikkaillaan erimielisyyksien syövereissä ja onhan sitä tuskien taivalta horisontissakin, mutta kaipa myönteisille yllätyksillekin pieniä paikkoja pitkän polun varrelle mahtuu...? Vaikka porukkaa on vetämässä ammattilainen, niin eipä tyyppien toilailua voi minään malliesimerkkinä pitää onnistuneen eräretken järjestämisestä, vaan liikutaan ennemmin sekoilevien sattumusten sarjassa, joilla toki on oma hykerryttävä viihdearvonsa. Etenkin Salmen esittämä kopiovastaava on alkutahdeista lähtien hurjassa vauhdissa, ja siinä saattaa toisilla päästä pienoinen parahdus, kun noin puolituntisen huristelumatkan päässä leirikeskuksesta lomailun auto-osuus löytää, tai kuvaavammin törmää ennenaikaiseen loppuunsa.

Poloisten reissukumppaneiden kannalta tämä vastoinkäyminen on vasta alkusoittoa, sillä tyypin kikkakirjasesta löytyy roppakaupalla kyseenalaisia niksejä ja kaikenlaista harhaista tietoutta selviytymisen saloista. Taitojen riittämättömyys ei tietenkään haittaa yhtään mitään kaverin kohkatessa milloin mitäkin muiden terveydestä tuon taivaallisia piittaamatta. Erinomaisen itsekkäästä ihmisepelistä onkin kyse ja kyllähän muiden hymyt ovat hyytyväisiä, kun tyyppi touhuilee auton pusikkoon, kanootit karkuteille, patikkatoverin jalkaa pakettiin, karttaa sytykkeeksi ja mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Hurjia hirviä tien tukkeena, mutkia matkassa yksi jos toinenkin plus päälle kiroilua ja kyyneliä, eli näistäkö paloista tunnelmallinen eräelämys koostellaan kasaan? Voipi olla, että moni haikailee hiukkasen rauhallisemman luontoseikkailun perään, mutta väittäisin, ettei ainakaan Salmen suunsoitosta tai muista puuhista tykkäilevä katsoja ainakaan tylsistymään ehdi, ja tämä runsas puolituntinen onkin reipasta remuamista sekä kohtalaisesti uusintaakin kestävää hupailua.

Sanottakoon silti, että ovathan useammat kertailut vähäsen viehätystä nakertaneet, mutta siitä huolimatta Pulkkinen: Don't Push the River on mielestäni oiva pikkuinen hupihetki. Joukkuehengen tiukka testi vastarannan kiiskeineen laittaa edelleen helposti hymyilemään, eivätkä pari hiljaisempaa suvantovaihdetta pääse onneksi liikoja jumittelemaan tai viihdyttävyyttä vaisuuteen vaihtamaan. Kaikenlaista pulmaa pitää tietysti selvitellä, kun monenmoista menijää mukaan mahtuu. Joidenkin suurimpana huolena on päästä ehjänä tai yleensä hengissä perille, kun taas toinen kuumeisesti kirjaa ylös uskomattomia ylityötuntejaan, joita kukaan ei ole hyväksymässä ja tietyn hepun mielenliikkeiden kartoittaminen jäänee maailman mysteerien joukkoon. Rauhallinen ja rakentava keskustelukin on etenkin elokuvan alkupuolella pelkkää toiveunta, sillä tyypeillä on taipumuksena tarjoilla ennemmin pilkallista naljailua ja siinä sivussa kiihdytellä itsensä korkeille kierroksille, mistä onkin hyvä jatkaa eteenpäin...ja saattaapa sitä muitakin kiusauksia tulla tielle, kun aurinko painuu teilleen seuraavaa aamua odottelemaan.

Voinee siis väittää, että taipaleelle mahtuu mukavampiakin hetkosia kuin vain kokemuksia kivusta ja kurjuudesta. Toisaalta koettelemukset kasautuvat niinkin tiuhaan tahtiin, että reissua vetävä Jyrkikin jo mietiskelee, onkohan touhussa järjen hiventäkään, kun eipä se hengenlähtökään täysin poissuljettu vaihtoehto tässä porukassa ole. Jokin sisäinen kipinä kuitenkin kenkii kauemmas polkuja pitkin, eikä esimerkiksi pienoinen puunkaato-onnettomuus ole tarpomiselle loppuseisahdusta laittamassa, vaan kipulääkityksen voimalla kyllä kestetään kolhut ja käsittämättömät kommellukset. Jos kehot ovat koetuksella, niin kyllähän henkistä kestävyyttäkin riittävästi testaillaan, koska eräs eräsankari ei tosiaan ole ihmisenä ihan helpoimmasta päästä, mitä tulee nautinnollisen yhteiselon järjestelyyn muutenkin hankalissa olosuhteissa. No, hermojen riekaleita voinee yrittää lääkitä vaikkapa pontikkapannusta lirautetuilla tuimilla tujauksilla tai muuten vain höyryjä päästelemällä mielipiteitä tuuletellen.

Mahtuuhan mukaan piristykseksi vielä omituinen ja omalaatuinen sankaripuhekin, joka lähinnä taitaa kummastuttaa kuulijoita, mutta joka tapauksessa näistä touhuiluista ja torveloinneista summautuu kepeä sekä hauska seikkailuhenkinen koitos. Mitään lumoavien luontokuvien palkintoa tälle lyhyelle televisioerikoiselle ei tietenkään tarvitse lähteä ojentelemaan tai muutenkaan väittää tunturitunnelmoinnin täysveriseksi korvikkeeksi, mutta siitä huolimatta pääsääntöisesti kaunista katseltavaa silmille tarjoillaan. Etenkin sisätiloja ja monesti varsin karusti lavastettuja sellaisia painottavaan varsinaiseen televisiosarjaan vertaillessa tämä luontoretki ulkoiluineen on kivaa vaihtelua. Kirjavien niittyjen tai vehreiden metsien esittely ei tietenkään ole tässä yhteydessä mikään päätavoite, mutta enpä lähtisi pienimuotoisesta taustojen kaunistelusta yhtään ulisemaan. Vaikka tyyppien touhuilut sinänsä eivät omakohtaisesti koettuina olisikaan mitään hilpeintä herkkua, niin jotenkin kokonaisuus siltikin kohottelee telttailukuumetta, mihin varmaan osasyyllisinä ovat lämpöisissäkin väreissä vilahtelevat näkymät.

Katselukerroissa mitattuna Pulkkinen: Don't Push the River taitaa olla kyseiseen sarjaan liittyvistä jutuista omalla kohdalla suosituin tapaus, mutta myönnän kyllä, että parin ensimmäisen kauden jaksoja tulee vieläkin pienissä annoksissa kertailtua, ja nekin edelleen naurattavat mukavasti. Kolmaskin kausi löytyy kokoelmasta, vaan sepä ei samalla tavalla kertailuun innosta, koska jo aikoinaan vaikutti siltä, että jaksomäärää lisättiin samaan aikaan hyvien ideoiden hiipuessa, mikä ei ollut lainkaan loistokas yhdistelmä. Siinä sivussa vielä sukellettiin aiempaa voimakkaammin ja ennen kaikkea tympäisevämmin alatyylisen huumorin väsähtäneeseen sössöttelyyn, mikä taas laittoi pohtimaan, tahtovatko Salmi, Virmavirta ja kumppanit vain kiusata katsojaparkaa. Tulipa tässä taannoin testailtua, että olisikohan nihkeä suhtautuminen näihin kolmannen kauden koitoksiin vähäsen laantunut vuosien kuluessa, mutta aika väsyneeltä vouhutukselta vaikutti edelleen ja pirteämmät pilkahdukset jäivät vähemmistöön. Don't Push the River löytyy juuri tämän viimeisen kauden bonuksista ja ainakin omasta mielestäni se onkin paljon reippaampaa sekä huvittavampaa puuhastelua kuin levyjen varsinainen jankkaava jaksotarjonta. Onkin helppoa veikkailla, että tämä hymyilyttävän epäonninen ja kovien kurimusten värittämä reissu vetää jatkossakin puoleensa. Voisihan sitä muutenkin yrittää etsiä kokoelmaan kotimaista tuotantoa näiden kohellusta ja kommelluksia tarjoilevien retkijuttujen joukkoon, koska onhan tällainen tyhmäily monenkirjavine sattumuksineen melkoisen mainiota kesäkatseltavaa.

Pulkkinen: Don't Push the River (2000) (IMDB)

Put-Put Troubles (Aku Ankan moottorivene) / Donald's Vacation (Aku Ankan kesäloma) / Window Cleaners (Ikkunanpesijät)

Loppuvuoden ankkailujen lomaan tuli tempaistua hyvinkin toisenlaisen ja pitkäaikaisen elokuvaikonin tarkastelua, eli Clint Eastwoodista höpisin vuoden 2000 dokumentin Clint Eastwood: Out of the Shadows kautta. Auringon korventamilta aavikoilta ja Clintin muilta taistelutantereilta tässä pikkuhiljaa palaillaan kohti vähän hupaisampia edesottamuksia. Kun on Akusta kyse, niin ihan leppoisiksi niitä ei voi väittää, mutta eipä sentään ruumiita aivan samaan tahtiin pääse kasautumaan kuin Eastwoodin reissuilla länteen ja milloin minnekin. Noin viikko sitten kolmen lyhytelokuvan nipussa nähtiin orastavaa yritystä kasailla koirapesuria, johon Plutolla oli omat mielipiteensä muristaviksi. Sen jälkeen Aku ja Hessu hipsaisivat hommiin liimailemaan mainosjulisteita, ja taas kaksikon kyvykkyys osoittautui vähäsen vajavaiseksi, vaikka työtä ei sinänsä luonnehtisikaan erityisen haastavaksi. Motto taitaakin kaveruksilla kuulua, että jos vaikeuksia vain on löydettävissä, niin nehän kärsittäviksi kaivellaan. Hyvää menoa noissakin parissa virityksessä oli hymyiltäväksi, mutta eniten miellytti vauhdikas tanssahtelu revittelyineen, mikä tarjosi Iinekselle melkoisen muistettavan ensinäyttäytymisen näissä pätkissä. Näistä riemukkaan riehakkaista tunnelmista onkin mukavaa lähteä jatkamaan, eli kummastelenpa, millaisia kepposia idearikkaat kirjoittajat sekä animaattorit ovat Akun siedettäväksi laatineet.

Put-Put Troubles (Aku Ankan moottorivene)

Nimikin vaikeuksiin viittaa, mutta onhan se ilmankin jo oletettua, että kun Aku johonkin ryhtyy, niin eipä se ihan ongelmitta tule sujumaan. Ennen kuin päästään varsinaiseen piirrettyyn pureutumaan, niin kuviin tupsahtaa jälleen Leonard Maltin muistuttelemaan tietyistä seikoista, eli tässä tapauksessa siitä, että rapsakat 70 vuotta sitten kulttuurien piirteillä leikittelyyn ja pilailuun ei suhtauduttu aivan yhtä hienotunteisesti kuin nykyään, mikä saattaa laittaa tietyt hassutukset näyttämään kyseenalaisilta. Toivoopa herra kuitenkin, ettei muuttunut maailma kuitenkaan ole katsojien huumorintajua vienyt mennessään. Lyhyen ennakkovaroituksen jälkeen alkaa varsinainen vähän yli seitsenminuuttinen seikkailu, jossa jälleen kai tavoitellaan mukavaa lomapäivää vesistöllä. Tai tässä tapauksessa Aku itse on laulelevaisessa lomatilassa, kun taas Pluto on valjastettu kuormajuhdaksi raatamaan ja paattia järvelle kiskomaan. Kovalle työlle on tälläkin kerralla luvassa palkaksi pilkkaa ja kolhuja. Pluto vain hetkeksi seisahtuu ihmettelemään sammakkoa, niin onkin jo pää hiekassa ja toinen raivoaa takana vaatien kovaäänisesti selitystä vitkuttelulle.

Kunhan päästään rantaan, niin Aku jyräilee veneellään hauvan yli ja räkättää naurut päälle, eli siinäpä sitä kiitosta urakasta akumaisen ihastuttavalla tavalla annettuna. No, vahingonilo ja ilkkuminen pääsee kostautumaan, kun kotvasta myöhemmin karmanlaki tasailee tilejä ja Akukin saa omat murheet ja pulmat pähkäiltäväkseen. Niinhän se tosin on näissä kaksikon yhteisissä lyhytelokuvissa mennyt, että kokonaisuus tavallaan puolittuu kahteen erilliseen osioon ja yhteiset sekoilut nähdään lähinnä loppupuolella ja sitä kaavaa Put-Put Troubles myös seurailee. Mielestäni ajassa mitattuna kaverusten touhut menevät suunnilleen tasan, eikä siinä mielessä kumpikaan pääse kohelluskimaraa nimiinsä näpistelemään. Lisäksi molemmat saavat osansa viimeisen minuutin näyttävämmistä hurjisteluista, eli siinäkään suhteessa mitään selkeää voittajaa en lähtisi nimeämään.

Jekuissa ja jipoissa ei välttämättä mitkään täysin näkemättömät ideat välkähtele, ja osa vielä ottaa aikansa. Hitaamman kehittelyn kautta päästään vähitellen irrottelemaan kunnolla ja kyllä ainakin minusta kaaoksesta kehkeytyy jälleen hyvinkin nautinnollinen herkkupala. Plutoa rasittelee ensin matkalla kohdattu sammakko, jonka tilalle tulee kiusallinen vieteri. Ärinää ja murinaa seuraa, kun kuono on tukalassa puristuksessa. Kova kamppailu on jo hetken voiton puolella, muttei koira malta olla ottamatta uusintaottelua ja siinäpä sitä taas mennään kohti kohellusta. Takatassujen jousitus laitetaankin kerralla kuntoon ja hauva hytkyy kummallisia tanssiaskeleita tapaillen. Laiturilla onkin tuokion ajan menossa hyvinkin outoja koira-asioita, mutta ehkäpä ei niistä sen enempää...

Akulla tietysti on hauskaa, kun etäämmältä toisen tuskailuja kurkistelee, mutta kun tulee aika kiskaista koneet käyntiin, niin ilo onkin jo katoavaista, koska perämoottorin käyntiääni on kaukana terveestä ja kuten käy ilmi, niin Aku ei mikään erityisen kaksinen tai taidokas ongelmanratkoja sen suhteen ole. No, saahan hän sen nypättyä puhisemaan ja poksahtelemaan villiin irtiottoon ja kohta moottorinmötikkä nököttääkin pinnan alla kalojen valtakunnassa. Ongelmat eivät tietenkään siihen lopu, vaan hetkistä myöhemmin yskähtelevä kone kuorii veneen varsin näppärästi vapaaksi laidoistaan. Sekin on vasta alkusoittoa tuhon tiellä, koska kohta moottoroitu turboankka kiitelee järvellä ja järki liitelee ties missä. Veneenraato raahautuu perässä ja koko touhu kääntyy sekoilevaksi surffaukseksi Pluton tempautuessa mukaan. Loppurieha onkin kaikkiaan varsin makoisaa yleistä älyttömyyttä ja jälleen toheloivan touhun päättävä suuri räsähdys muksauttelee pari kovaa päätä yhteen. Epäilemättä kerta ei ole viimeinen ja näitä reipashenkisiä sähellysseikkailuja katsellessa siitä osaakin olla kiitollinen.

Put-Put Troubles (1940) (IMDB)

Donald's Vacation (Aku Ankan kesäloma)

Lomailu osaa olla raskasta ja hermoille käyvää toimintaa, kuten edellinenkin episodi osoittaa, mutta siitä huolimatta luovuttaa ei tietenkään kannata, vaan kohti luontoa ja rauhallisuutta sitä taas tepastellaan. Nyt olisi retkeilyihanuutta pikkuisen enemmän luvassa, koska kestoa on kahdeksan minuutin verran. Pätkän alkuun on nähty aiheelliseksi livauttaa sama Maltinin intro kuin edelliseen, koska joissakin kohtauksissa saattaa pikaisesti vilahtaa sitä vitsailua, jota ei välttämättä nykyään täysin korrektiksi huvitteluksi katsottaisi. Näiden selitysten tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta eivät ainakaan omilla kohdalla mitään kiukkua ole kirvoitelleet. Sanotaan vaikka siten, että paljon parempi polku kuljettavaksi kuin esimerkiksi vuosikymmeniä vanhojen juttujen korjailu tai sensurointi jälkikäteen nykymaailman malliin sopiviksi.

Tätäkin kesäistä lomaa lähdetään veneillen viettämään, mutta villisti rähistelevä moottori on tipautettu kyydistä pois ja kanootti kulkeekin räpylävoimilla. Plutokin on ehkä ihan viisaasti jättänyt tämän reissun väliin, joten Aku saa nautiskella ylhäisestä yksinäisyydestä...vaikohan sitten ihan niinkään? Hyväntuulinen laulelu ei ehdi minuuttiakaan jatkumaan, jolloin vastoinkäymiset vyöryvät vesiputouksena niskaan. Sepä ei ole vielä viimeinen pisara, mutta pikkuisen myöhemmin vähän tarkkaamaton veneilijä seilailee vesiputouksesta alas, niin kenties kärsivällisyyttä koetellaan jo hiukan enemmän. Molskahduksen jälkeen outo kilpikonnaa muistuttava viritelmä konttailee metsän puolelle puiden suojaan, mutta mitään lannistumista tai pikaista paluuta kotiin ei tarvitse pelätä, sillä tässä ankassa puhtia riittää parin kopsauksen jälkeenkin. Akun ollessa kyseessä, niitä vastoinkäymisiä sekä takaiskuja on luvassa paljon lisää ja yhden asian onnistuessa vähintään pari menee pieleen. Vempaimia monenlaisia on matkassa, vaikkei heti uskoisikaan. Hyvinkin minikokoinen vene pitää sisällään valtavat varastotilat, sillä sisuksiin mahtuu päiväkausien retkitarvikkeet ja itsessään kanootti muuntuu tuosta vain näppäräksi teltaksi. Helposti pystytettävä aurinkotuoli ei kaikille niin yksinkertainen kasailtava olekaan ja siitä eteenpäin alkaakin erilaisia koettelemuksia höykytyksineen kertyä kestettäväksi.

Näitä lyhytelokuvia on kohta tullut kolmisenkymmentä kappaletta tässä noin parin kuukauden aikana kommentoitua ja siihen on tottunut, että tiettyjä ideoita ja elementtejä voidaan toiseenkin kertaan käyttää. Esimerkkeinä mieleen nousee telttaretken kohdalla vaikkapa orava-armeija, joka tahtoo käydä ärähtelevän eräilijän eväiden kimppuun, kunhan tämä silmänsä sulkee. Kaikki kelpaa, eli kasvikset, ruoat ja leivokset kannetaan pois tai hotkaistaan heti. Tämä pitopöydän valtaus muistuttelee muurahaisten röyhkeästä syöpöttelyoperaatiosta tarinassa Beach Picnic. Saadaanhan sitä heräteltyä nälkäinen karhukin unisteluiltaan, ja herkkuvuori laittaa nallenkin huuliaan lipomaan. Tietäähän sen, että Aku onnistuu kunnolla karhukaveria härnäilemään ja loppupuolelle saadaan kovempaa koitosta, mikä tuo mieleen rähistelyt partioseikkailussa Good Scouts. Voisihan sitä lähteä toistosta paasailemaan, mutta kun nämäkin on mielestäni vähintään yhtä viihdyttävästi laitettu rullailemaan, niin antaa palaa vain. Rentoutumiselle saadaankin sanoa viimeistään hyvästit mesikämmenen suutahtaessa kunnolla. Hyvä jos ankkaparka saa henkikultansa säilyttää, kun toinen valtavilla käpälillään ja terävillä kynsillään käy kuritustoimenpiteitä touhuilemaan. Parempi siis suorittaa tuttu operaatio pikainen vipellys lipettiin, sillä on tosi kyseessä ja pahvien aika heräillä. Riemastuttavan räyhäilyn päätteeksi voikin todeta, ettei paljoakaan haittaa, vaikka unelmoinnit hiljaisesta telttailusta huiskaistiinkin pois kekseliäiden kommellusten tieltä.

Donald's Vacation (1940) (IMDB)

Window Cleaners (Ikkunanpesijät)

Vähemmän leppoisten lomien jälkeen on aika palata arkeen ja töitäkin välillä tekemään, ettei elely pelkkää vapaa-ajan huvittelua olisi. Tarjolla olisi kahdeksan minuutin verran otteiltaan rempseää uskaliasta taiturointia ikkunoita putsaillessa ja hommia helpottamaan on valikoitunut hauva-apuri Pluto. Pesu-urakka näyttää ainakin kauempaa katsottuna lähes loputtomalta, koska pilvenpiirtäjässä kerroksia riittää, mutta urheasti Aku kohti korkeuksia huteralla viritelmällään nousee. Pluton osuutena on toimia vinssaajana, ja vaikka tämä köyden kiskominen olisikin vähän vaarattomampaa, niin eipä se mitään kevyttä hommaa ole. Ihmekös siis, jos koirakaveri repimiseen vallan väsähtää. Akulle tulee selväksi, että riskejä työhön liittyy runsaasti, sillä hän saa eräästä ikkunasta parturoinnin pyrstöön ja lyhennyksen lakkiin. Enää ei riitä, että hermot menevät, vaan pääkin melkein viedään.

Kauloja ei sentään intouduta katkomaan, mutta muuten toilailuille olisi kyllä tilausta ja Akuhan toimittaa, kun touhussa turvajärjestelyt ovat täysin olematonta luokkaa. Käytännössä yhden köyden varassa kiikutaan, ja sitten kun Plutoa alkaa enemmän kiinnostaa turkissa kutisuttava kirppu, niin se onkin ankan kannalta pikkuisen voi-voi, sillä syöksykiito katutasoa kohti voisi hyvinkin olla se viimeinen villi räpellys. Ehkäpä on hyvä siis antaa apurille hengähdyshetki ja siirtyä tukevammalle alustalle. Siesta kyllä Plutolle kelpaakin ja tämä paneutuu antaumuksella torkkuiluun ja samalla Window Cleaners muuttuu varsin Aku-vetoiseksi, eli tässä tapauksessa on helppoa väittää ruutuajan jakautuvan vähemmän tasaisesti. Aivan täysin nelijalkaistakaan vekkulia ei unohdeta, vaan silloin tällöin yläilmojen ankka raivoten räksyttää kaikenlaista palautetta avustajalleen. Pää uhkaavasti punoittelee raivotaudin riistäessä hillinnän, mutta koiramaiset päiväunet ovat sitkeät, eivätkä huutamalla ole loppumassa.

Aku saa tosin vähän muutakin miettimistä, sillä hänpä haluaa taas ilkeillä pienelle mehiläiselle. Huvikseen keljusti tahtoisi suristelijan kukkaan hukutella, mistä tietysti seuraa kostotoimenpiteitä ja animaation viimeisiä mittelöitä käydäänkin tämän parin välillä. Pistohalukkuus heräilee huippuunsa, mutta Aku yrittää pitää pörisijän loitolla hurjasti hönkimällä ja muitakin puolustusniksejä käyttäen, vaan noinkohan estot tepsivät...? IMDB:n triviapuoli taas tietää, että Spikeksi nimetyn mehiläisen näyttäytyminen ei tähän yhteen erään jäänyt, vaan kaveri palaili ankka-animaatioihin muutamaan kertaan 1940- ja 1950-luvulla. Mukaan toki muutakin kepposta kehitellään ja sanoisin, että Aku on hyvässä vireessä holtittomasti hääräillessään ja huojuessaan. Mutteriläjät räsähtelevät tuosta vain tilaamatta iloisena yllätyksenä laseista läpi, yhteys alakerran apuriin hoidetaan hillittömällä karjumisella ja varsinainen homma itsessään tuntuu olevan täysin tuhoon tuomittu. Mutta hei, tärkeintähän on, että menoa, melskettä ja mekkalaa jälleen syntyy ja sitä kautta hykerryttäväistä piirrosviihdettä.

Window Cleaners (1940) (IMDB)

Voisihan sitä niinkin tokaista, että ainakin 1940 oli Akulle hyvä vuosi, vaikka kaveri itse joutuikin kolhuja kokemaan, niin katsomon puolella viihtyy vallan mainiosti näitä katsellessaan. Tosiaan kommentoitu kolmikko on tuona vuonna ilmestynyt ja jokaista on ollut kirjoittelemassa Carl Barks. Täytyy tosin huomioida, että kahdessa jälkimmäisessä mukana tekstiä työstämässä animaattorinakin hommia tehnyt Jack Hannah. Jos tätä pientä valikoimaa katsoo kokonaisuutena, niin eipä tee mieli paljoa napista, sillä kaikki osaset esittelevät vauhtihurjastelua kiitettävän huvittavasti. Hyvästä laatutason pitämisestä tuli taannoin kehuttua kolmikkoa, jossa Aku metsästeli nimikirjoituksia, rymisteli poliisina ja lopulta kokeili kykyjään rakennustyömaalla, ja samansuuntaista ylistelyä nämä pikkuisen uudemmatkin seikkailut minusta ansaitsevat.

Ainakaan omalla kohdalla ei tee mieli väittää, että ihan varhaisimmat vuodet sitä ankkaparhautta edustaisivat, vaan kyllä näihin toisen alkaneen Aku-vuosikymmenen teoksiin on saatu mielestäni vimmaisempaa ja ennen kaikkea hauskempaa ja monipuolisempaa puuhailua. Lisäksi se edelleen ilahduttaa, että niitä hassuja tilanteita kommelluksineen etsitään ihan arkisistakin askareista, jotka tietysti välillä pääsevät paisumaan ja karkailemaan käsistä. Rauhanlinnan retkileirin toilailut ovat hyvä esimerkki siitä, miten tasapainoillaan tällaisten elementtien välillä onnistuneesti. Näistä kolmesta tämä keskimmäinen lomaepisodi onkin oma suosikki ja kaksi muuta keskenään melkoisen tasavahvoja. Sopii siis olla tyytyväinen, ettei tapaturmainen päänpoikkaisu laittanut tylyä loppua hyvään nousukiitoon lähteneelle uraputkelle, joka tulee toivottavasti vielä muutamat mukavat ärähtelyt tarjoamaan.

Good Scouts (Partiolaisten parhaita) / The Fox Hunt (Ketunmetsästys) / Donald's Golf Game (Aku mestariputtaajana)

Lokakuu olkoon nyt vaikka ankkailujen aikaa, sillä tuntuu tällainen semi-ärhentelevä sekalainen touhuilu iltoihin sopivan ja mielialoja piristävän. Ensimmäisen The Chronological Donald -kokoelman katselin muistaakseni kokonaan läpi hankkiessani sen kymmenisen vuotta sitten, mutta ainakin tässä vaiheessa parikin kourallista lyhytelokuvia uusineena voin väittää, etteivät kaikki ole ensinäkemällä erityisen hyvin suuremmilta linjoiltaan jääneet muistiin, yksityiskohdista puhumattakaan, mikä sinänsä sopii, koska onpa sitten tavallaan uuttakin ihmeteltävää. Jos kelaillaan vieläkin kauemmas kohti lapsuuden ankkatuokioita, niin voisin sieltä nostaa muutaman parhaiten mieleen jääneen esimerkin tähän näyttämään, millaiset Akun metkut tuolloin kiehtoivat ja kiinnostivat, vaikka en silloin siis mikään Disneyn suurkuluttaja ollutkaan ja näitäkin lyhytelokuvia vain vähän onnistuin katselemaan. Joka tapauksessa runsaat pari vuosikymmentä sitten eniten kertailtu Akun seikkailuja sisältävä VHS-nauha oli kaverin armeijatoilauksia sisältävä kooste. Niitähän tehtiin toisen maailmansodan aikana enemmänkin, mutta itse en niihin kaikkiin päässyt tuolloin perehtymään.

Mainitun itsetaltioidun videokasetin muistaakseni avasi Akun armeijauraa käynnistelevä Donald Gets Drafted (Aku armeijassa), jossa maanpuolustustahtoa puhkuvan ankan into laitettiin koetukselle alokasleirin kurimuksessa. Toisena taisi olla kohti taivaita nouseva Sky Trooper, jossa tilanteiden kehkeytyessä tiukemmiksi eräällä ankalla alkoi pujahdella pupu pöksyyn, eikä kilometrien korkeudesta loikkaaminen niinkään innostanut. Kolmantena oli edellisten tapaan myös 1942 ilmestynyt The Vanishing Private, joka muistuu mieleen huvittavimpana näistä Akun säheltäessä erinomaisella naamiointimaalilla hämmennystä ja sekoilua aiheuttaen. Vähän toisenlaisia tunnelmia nostatteli nauhan viimeisin tapaus, eli vuoden 1943 The Old Army Game, jossa piruileva jekkuilu sai vähäsen vakavampiakin sävyjä. Onhan sekin muistaakseni lähinnä huvittelua, mutta huomattavasti synkempää sellaista, koska Aku päätyi itsemurha-ajatusten partaalle pelästyen puolittuneensa poikki, ja ellen täysin erehdy, niin pistooliakin jo aseteltiin ohimolle aikomuksena hipsaista pois sotaisan ankeasta maailmasta. Hiukkasen rajumpaa viihdettä siis lapsukaisille, jollaista Disney ei välttämättä nykypäivän linjauksillaan lähtisi esittelemään nuorimmille katsojille. Tuollaisia siis on syystä selittämättömästä jäänyt lapsuuden Aku-hetkosista mieleen ja pyrkimyksenä on päästä nämäkin pitkästä aikaa kertailemaan. Omistamani kokoelma kylläkin loppuu vuoteen 1941, mutta The Chronological Donald Volume II kattaa nämä sotavuodet ja jokainen mainituista löytyy sen levyiltä. Sisältyväthän samaiset metkat ja vähän tummemmatkin tuokiot kokoelmaan Walt Disney Treasures: On the Front Lines - The War Years, mikä saattaisi myös olla mielenkiintoinen hankinta, mutta ainakin tuo Akun toinen oma tuplalevy tulee osteltua jossakin vaiheessa, sillä olisi ihan mielenkiintoista kokeilla, miltä nämä nykysilmin näyttävät. Akun armeijakommelluksiin on vielä tosiaan jokunen vuosi matkaa, eli pitäisi ensin toisenlaisia touhuja tuijotella. Viimeksi tulikin hyvä annos monenkirjavaa seikkailua ja vierailevia tähtiä. Käytiin sisäistä kamppailua hyvän omatunnon kolkutellessa, melkoisen ärhäkkäästi kujeilevat sukulaispojat Tupu, Hupu ja Lupu tekivät ensiesiintymisensä lyhytelokuvien maailmassa varsin vallattomasti ja lopulta Aku päätyi jäätikölle ystävänsä Hessun kanssa hulvattomasti toikkaroimaan. No, toivottavasti vieläkin pirteämpää hassuttelua seuraavakin kolmikko tuo tullessaan...

Good Scouts (Partiolaisten parhaita)

Hetki sitten mainittu armeijakuri voidaan siis vielä joksikin ajaksi unohtaa, mutta kenties sellaista tiukempaa otetta käskytykseen kaivattaisiin, kun Aku lähtee Tupun, Hupun ja Lupun kanssa retkeilemään partioharrastuksen merkeissä. Yellowstonen kansallispuistussa paholaisen pata porisee ja pörisee joukon reippaan ja laulavaisen marssiessa siltaa pitkin kohti leiripaikkaansa. Henki on kohdillaan, eikä neljän porukasta tunnu yhtään vastahakoista marisijaa löytyvän, vaan taitaapa joku olla hiukkasen liiankin innokas lampsiessaan, mikä taas koettelee Akun itsehillintää ja hermot uhittelevat jo ennen kuin varsinaisesti päästään majapaikkaa väkertelemään. Ripein ottein askareisiin ryhdytään, eikä Akukaan ehdi enempiä rähisemään, koska kaikenlaista pitäisi aikaankin saada. Voi olla, että nopeus ja toimeliaisuus summautuu ennemmin säheltelyksi, sillä harkinta kera kunnollisen tietotaidon tuntuu uupuvan yhtälöstä. Eipä siinä mitään, sillä näin saadaan runsaan seitsemän minuutin verran tunaroivaa retkiriehaa.

Good Scouts tuo tosiaan poikaviikarit toista kertaa lyhytelokuviin temmeltämään, mutta väittäisin, ettei meno heidän osaltaan enää ole yhtä ilkikurista, eikä päätavoitteena ole sarjatuotantona tehtailla ilkeitä kepposia sedälleen. Toki sitäkin osastoa mukaan mahtuu, ja hyvä niin, mutta ainakin omissa silmissä nämä vipeltäjät muuttuisivat luultavasti pitkästyttäviksi, ellei jopa rasittaviksi, jos ainoa tarkoitus olisi piinata ja kiusia Akua. Samoin Akunkin osalta on havaittavissa kehitystä, kun hän kenties turhankin reippain ottein nappaa johtoankan osan itselleen. Tuntuukin siltä, että partiojohtaja on porukasta pahimmin pihalla niksien suhteen, vaan eipä se yhtään tekemishaluja hillitse, ja kehtaapa Aku vielä vähättelevään sävyyn poikien touhuja arvostella. Nuotiopuuksi pitää tietysti yrittää pilkkoa järein järkäle, joka näköpiiristä löytyy, mistä ei arvatusti tule yhtään mitään muuta kuin kipeät kädet. Surkuhupaisa leiritouhu jatkuu hykerryttävän hutiloidulla telttavirityksellä, johon voisi tokaista, että mahdollisesti parikin oppituntia pitävien solmujen parissa saattaisi tulla tarpeeseen. Joka tapauksessa tämä tomera touhuilu on alusta loppuun pirteää ja hauskaakin katseltavaa, josta ei ilman ensiapua selvitä. Tukalat tilanteet vaihtuvat ripeään tahtiin ja ainakin omasta mielestäni partiolaisten reissu olisi voinut kauemminkin jatkua. Ilmeisesti kohkailevaista lyhytelokuvaa myös aikoinaan arvostettiin, sillä se ansaitsi Aku-piirrettyjen osalta ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden, vaikka voitto tosin meni toiselle teokselle.

Good Scouts (1938) (IMDB)

The Fox Hunt (Ketunmetsästys)

Metsäretkeilyllä jatketaan, mutta sanoisin, ettei enää aivan niin iloisissa merkeissä, sillä kettuparat saavat pinkoa henkensä edestä jahtaajiltaan. Tosin kun siellä perässä pyyhältelevät esimerkiksi Aku ja Hessu, niin voipi olla, ettei henkikulta aivan hirmuisessa vaarassa lopulta ole, koska toisella on jo riittävästi vaikeuksia hauvalaumansa hallitsemisessa ja Hessu on saanut alleen yhteistyöhaluttoman heppasen. Iloisesti kuitenkin laulellaan ja metsästystorvia toitotellaan, mikä laittaa ketut käpälämäkeen. Akun jokseenkin tehottomasti komentama koirakerho nuuskuttelee hajujälkien perässä niinkin intensiivisesti, että kiskoo ankan mukanaan jorpakkoon, mikä tietysti jo pikkuisen sitä kiukkuakin nostattelee. Hessun homma näyttää ainakin alkuun leppoisammalta ja helpommalta, mikä luonteeseen toki sopiikin, vaan voihan vikuroivan ratsun takia tulla kuonoon kipeitä tirvauksia. No, vaikka Akulta kärsivällisyys kärähtää nopsasti loppuun, niin Hessulta löytyy ymmärrystä sekä pitkämielisyyttä vähän näyttää hevoselleen hyppymalliakin, mutta onkin kysymys erikseen, onko siitäkään mitään hyötyä. Horjahdusten ja hairahdusten jälkeen niitä kettujakin alkaa kuvissa vilistä, josta seuraa lisää vipinää sekä sekalaista sekoilua kaikkiaan jälleen runsaan seitsemän minuutin verran.

Ketunmetsästys hupailujen aiheena on sellainen, ettei nyt itsessään ainakaan isompia riemuja saa aikaan, vaan ennemmin tulee päinvastaisia mietteitä päähän koko touhusta. Siitä voisi kuitenkin sen verran sanoa, että onpahan jälleen yksi esimerkki siitä, millaista huvittelua Disney tuskin enää nykypäivänä päätyisi tuottamaan. Metsästysporukan taustajoukoissa on pikaisissa vilkahduksissa nähtävissä tunnetumpaakin väkeä, kun vaikkapa Mikki ja Minni ovat mukaan ehtineet. Walt Disney itse on merkitty Mikin melko minimaalisen ääniroolin hoitajaksi, kuten hän oli tehnyt 1920-luvulta lähtien ja jatkoi vielä pitkälle 1940-luvun jälkipuoliskolle. Vieraileville tähdille annetaan vain pikkuinen pala aikaa ja näkyvyyttä, joten heitä ei voi syytellä huomion kähveltämisestä kahdelta varsinaiselta koheltajalta. Ennemmin ongelmana on, ettei tämä parivaljakko oikein saa mitään muisteloimisen arvoista aikaan. Kaksikon edellisen jäätikköseikkailun tapaan kumpikin puuhailee pitkälti omiaan, eikä siinä mielessä ole kyse yhteistyöstä, ja soolosuorituksetkin lipsahtavat lähemmäs keskinkertaisuutta Akun yrittäessä kopuloida nuijallaan lipevää kettua ja Hessun antaessa loikkatunteja ratsulleen. Jälkimmäisen osalta ihan perushyvää hoopoilua, mutta temppuilu ei vain pääse kunnolla vauhtiin naurattaakseen mainittavasti. Vähintään menettelevää piirrosviihdettä toki tämäkin, jonka lyhyttä vedenalaista kujeilua voisi myös kehaista ulkoisen kuorensakin osalta.

The Fox Hunt (1938) (IMDB)

Donald's Golf Game (Aku mestariputtaajana)

Vauhdikkaan harrastustoiminnan parissa kolmaskin koitoksista jatkaa, vaan saalishaaveet vaihdetaan onnistuneiden puttausten tavoitteluun ja metsästystarvikkeet korvautuvat mailoilla, eli golf-kentän haasteet kutsuvat. Voisihan sitä jo ennakkoon veikkailla, ettei kärsivällisyyttä ja keskittymistä vaativa laji ihan osuvin Akulle ole, mutta hei, kannattaahan kaikkea kokeilla. Mailapoikina mukana kulkevat Tupu, Hupu ja Lupu metkuineen, mikä ei ainakaan onnistumista auta, sillä velmut lähinnä pyrkivät häiriköimään ja sabotoimaan setänsä suorituksia. Laulellen täydellisiä tuokioita viheriöillä lähdetään tavoittelemaan, mutta voivoi sentään, kun hermot tahtovat kärähtää jo avauslyönnin yhteydessä, mailat räsähtelevät ja nokasta pulpahtelee kiukkuista ryöpsytystä. Summailtuna juurikin sellaista älytöntä kuumilla kierroksilla käyvää hutkimista ja pärinää, jota tältä taiturilta sopii odottaa.

Jälleen ihan kohtalainen seitsemän minuutin mittainen viihdepala golf-kentän kujeista ja kepposista saadaan kyhäiltyä, mutta väittäisin, että hiukan rajallisesti mahdollisuuksia hyödynnellään. Partioretken kohdalla vaikutelmaksi jäi, että melkoisen hätäisesti leikki loppunsa löysi ja nämä kisat hutkitaan vielä löysemmin rantein läpi, mikä vähän väkisinkin saa tokaisemaan, että siinäkö se sitten oli. Pilat ja jekut eivät mitään mielikuvituksen parhautta ole, vaan lintunen kiusaa visertelyllä, pojat möykkäilevät sekä heittelevät kaikenlaista setänsä suuntaan ja pitäähän vähemmän virallista mailakalustoakin kaverille ojennella, mutta sen ihmeellisempiin revittelyihin ei kikkakirja tällä kerralla veny. Pojat ovat vaihteeksi ilkikurisemmassa mielentilassa kuin partiomatkalla ja kovasti yrittävät saada setänsä hiiltymään. Ilman mitään anteeksipyyntöjä toisen iloiset harrastushetket tärvellään hyvässä hengessä ja nauretaan päälle. Onkin siis selviö, että mahtavien ja tarkkojen lyöntien sijaan saadaan kuviin känkkäränkkäisesti raivoava ruohosuu, joka ei oletettavasti ihan hetkeen ole pallottelua testailemassa toistamiseen.

Donald's Golf Game (1938) (IMDB)

Tämäkin valikoima on siis edelleen Akun kiireiseltä vuodelta 1938, ja paikoitellen pilkisteleekin turhankin rutiinimainen ja hengetön kohkailu tekemisistä. Viihdyttävyyden suhteen kokonaisuudessaankin pysytään edelleen plussan puolella. The Chronological Donald I ei täysin kattavaa kokonaiskuvaa Akun kyseisestä vuodesta anna, sillä elokuvaesiintymisiä tuolloin kertyi 12 kappaletta ja levyille on niistä livautettu vain seitsemän. Osa on Mikki-vetoisempaa menoa, eli näitä teoksia pitäisi herra Hiiren kokoelmista etsiä, mikä saattaa jäädä tekemättä. Silmäilin tuossa vielä, että Aku aherteli lyhytelokuvissa vieläkin tiiviimpään tahtiin vuonna 1942, jolloin kokonaissaldoksi kertyi 14 kappaletta. Suuri sota vaati Akunkin osallistumista, sillä moni tekstin alussa mainitsemistani armeijajutuista tehtailtiin silloin. Tässä nipussa on kuitenkin kyse vallan toisenlaisista touhuista ja pääpiirteittäin temppuilu toimii ja tarjoilee kivasti vaihteluakin, vaikkakin edelleen parhaiden akuilujen joukkoon jäädään yltämättä. Parhaaksi julistelen näistä partiosekoilun, hyvänä kakkosena taas holtiton hutkiminen ja vähän puuduttava metsästys menee alempaan sarjaan. Noita paria paremmiksi katsomaani pätkää on jälleen ollut kirjoittelemassa Carl Barks, ja kaverilta jälleen vinkeitäkin ideoita on irronnut ja sanoisinkin, että kyllähän monenmoiset harrastuspuuhat helposti piristävät mieltä, vaikka metsästysosuus omalla kohdalla tökkiikin pikkuisen enemmän. Karhuystävä tulee turhankin lähelle tekemään tuttavuutta nuuskutellen, otsa kokee kipeitä kolhaisuja enemmän kuin kerran ja muutenkin sattuu sekä tapahtuu vähintään toivottavaan tahtiin. Jotakin silti edelleen uupuu, vaikka puhtia ja räjähteleväistä ruutia onkin mukana. Katsellaanpa, josko seuraavasta iltamasta voisi jonkin jo heittää mestarillisempien tekeleiden kerhoon...