Zelig

Viimeksi vuoristoisten seutujen kätköissä käytiin hämäriä peikkopuuhia toteuttelemassa ja yritettiin nämä osin jättiläismäisetkin kulkijat pitää piilossa kansan katseilta. Oudot tapahtumat vaativat tietysti luovaa selittelyä sekä ammattimaiset otteet osaavan erikoismiehen ja kyllähän Trollhunter ihan reipasta ja hyvää menoa sai näistä aiheista aikaiseksi. Kenties niitä maailman ja elelyn outouksia olisi lisääkin luvassa, kun tähän väliin sujautetaan Woody Allenin ohjausta 1980-luvun alkupuolelta, mutta sepä oletettavasti kuitenkin edustaa vähän toista laitaa kuin mörköt ja örkit. Maaliskuussa vilkaistut rikosten maailmaankin poikkeavat Allen-elokuvat, eli hypnoosihoureinen näpistely The Curse of the Jade Scorpion ja pankkiryöstöistä herkkubisnekseen vaihtava Small Time Crooks olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta Zelig on itselle melkoisen vieras tapaus, vaikka tietysti siitäkin jotakin on tullut lueskeltua. Vaihteluksi ainakin mukavaa välillä käydä läpi kokoelman sitäkin kerhoa, ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin Zelig edustaa ohjaajansa filmografiassa omalaatuisempaa osastoa, mikä kelvannee mainiosti tyypillisempien tilittelyjen sekaan.

Selvitelläänpä siis, mikä merkillinen miekkonen tämä Leonard Zelig (Allen) oikein olikaan eläessään ja hänen tarinansa kääräistään dokumenttia muistuttavaan pakettiin. Mukana vilahtelee eri alojen ihmisiä omilla nimilläänkin, mikä korostelee vaikutelmaa todellisuuspohjaisuudesta, vaikka hahmot ja tarina ovatkin suunnilleen silkkaa sepitystä. Yksi omalla nimellään Zeligiä kommentoiva on Susan Sontag, joka puhelee, miten kyseessä oli 1920-luvulle tyypillinen ilmiö Leonardin noustessa valtavaan kuuluisuuteen ja kansansuosioon sekä myös nopea hiipuminen unohdukseen kuului asiaan. Saul Bellow taas luonnehtii Zeligin vaiheita omituiseksi tarinaksi, mutta kyllähän sitä kaikenlaista menoa ja vipinää villisti värähdelleelle vuosikymmenelle sinänsä mahtui, kun jazz pauhasi, alkoholi oli halpaa, eikä muutenkaan elelty tiukkapipoisuuden kulta-aikaa.

"The question of whether Zelig was a psychotic or merely neurotic was a question that was endlessly discussed among his doctors. Now I myself felt his feelings were really not all that different from the normal, what one would call the well-adjusted, normal person, only carried to an extreme degree, to an extreme extent. I myself felt that one could really think of him as the ultimate conformist."

Kyseisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla eri paikoissa ja tunnettujen ihmistenkin seurassa alkoi melkeinpä yht'äkkiä näyttäytymään kummallinenkin miekkonen, joka esiintyi monilla nimillä ja kunhan lähdettiin tarkemmin tutkimaan, niin hepun fyysinen olemuskin mukautui varsin ällistyttävillä tavoilla. Zeligiä nähdään välillä vaikkapa pesäpallopelissä tai seurapiirijuhlissa, mutta hetkenä toisena hän saattaakin vilahtaa kuvissa kovanaamagangsterina, mikä ymmärrettävistä syistä aiheuttaa pikkuisen päänvaivaa ja kiehtoo monia. Yksi näistä Zeligin mysteerin viekoittelemista on nuori psykiatri Eudora Fletcher (Mia Farrow), joka tahtoo ratkaista arvoituksen ja selvitellä syyt muuttuvan käytöksen ja kehon takana. Zeligin noustessa suurempaan julkisuuteen, alkaa ilmestyä monia muitakin asiantuntijoita samoja pulmia pähkäilemään. Teorioita heitellään ahkerasti ilmoille ja osa on melkoisen kaukaakin haettuja. Toiset etsivät syytä fysiikasta, osa taas on vakuuttunut, että erikoiset ominaisuudet ovat alkujaan mielestä lähtöisin, mutta miten mahtaakaan olla...?

"The Ku Klux Klan, who saw Zelig as a Jew, that could turn himself into a Negro and an Indian, saw him as a triple threat."

Suorastaan silmien edessä muotoaan muuttavan miehen osittain surullinenkin perhetausta alkaa pikkuhiljaa selkiytymään ja muutakin pureskeltavaa kaivellaan kaverista Zelig-tietoutta janoavalle yleisölle, joka alkaa olla ihmiskameleonttivillityksen vietävänä. Siinä missä kansa ottaa iloa irti uudesta huvituksesta, niin tutkittava itse joutuu käymään läpi koviakin kokeita, jotka melkoiseksi höykytykseksi paikoin kallistuvat, kun kroppa saa suurempaakin sähkövirtaa ja moni tahtoo laittaa teoriansa käytännössä testattavaksi. Kuten aina ennenkin, niin kaikkia ei voi millään miellyttää, joten myös Zelig erikoistaitoineen herättää sitä vähemmän suopeaa suhtautumista närästelyineen eräissä. Esimerkiksi kommunistinen liike katsoo, että tällainen täydellinen mukautuvuus saattaa olla jopa kirotun kapitalismin ruumiillistuma ja vieläkin kyseenalaisemmat kaapuihin sonnustautuvat soihtukulkueet näkevät miehessä myös hirvityksen sekä kauhistuksen.

"That Zelig could be responsible for the behavior of each of the personalities he assumed means dozens of lawsuits. He is sued for bigamy, adultery, automobile accidents, plagiarism, household damages, negligence, property damages, and performing unnecessary dental extractions."

Julkinen pyöritys alkaakin jo osoittaa käsistä karkaamisen merkkejä, mutta ainakaan vielä ei Zelig-paralle tahdota omaa rauhaa suoda, sillä hänen sisarpuolensa hakee Zeligin sairaalasta ja tekee tästä käytännössä kiertävän sirkusesityksen. Hullunmyllyn keskellä oleva Leonard itse ei juuri ymmärrystä tai hengähdyshetkiä saa ja samaan aikaan krääsätehtaat tuottavat oheisrihkamaa minkä ehtivät innostuneen yleisön kulutustarpeiden täyttämiseksi. Mielikuvituksellisia ja monipuolisia härpäkevalikoimia saadaankin kauppojen hyllylle ja siihen kylkeen vaatetusta, musiikkilevyjä sekä tapahtumia ja lisäksi kaverin omituiset vaiheet innoittavat myöhemmin elokuvan The Changing Man. Fletcher taas näkee kohtelun törkeänä hyväksikäyttönä ja henkisen hyvinvoinnin laiminlyömisenä, joten hän jatkaa kamppailuaan saadakseen Zeligin takaisin hoitoonsa. Taitaa kuuluisuudelle itselleenkin tullaa vähitellen mitta täyteen, koska yht'äkkiä hän livahtaa julkisuuden valokeilasta, mutta noinkohan vain miekkonen kokonaan kartalta katoaa...?

Tämä piladokumentti ei aivan eeppistä mittaa ainakaan minuuttimäärän suhteen lähde hakemaan, eli kuvitteellisen Zeligin täydellistä ja seikkaperäistä elämäkertaa ei lähdetä ruudulle loihtimaan. Toisaalta vauhti on hurjaa, eikä puhetulvaa pitkillä taukohetkillä tasoitella tai muutenkaan vitkuttelua ja jahkailua harrastella, mutta kestoa kirjautuu kuitenkin selvästi alle 80 minuuttia. Ilmestyessään Zelig olikin Allenin lyhykäisin elokuvaohjaus ja taitaapa olla edelleen. IMDB puolestaan osaa kertoa, että siihenkin päästäkseen teosta piti paljonkin pulskistaa, koska ensimmäinen leikkaus rullaili vain noin 45 minuuttia ja oli kai alkujaan tarkoitettu lyhyemmäksi televisioelokuvaksi. Joka tapauksessa Allen päätyi sullomaan sekaan runsaasti lisää arkistomateriaalia kerronnan kera, ja lopulta nykyinen versio muodostui. IMDB:n triviaosastolta löytyy enemmänkin nippelitietoa elokuvaan liittyen ja siellä selvitellään sekin, että tarina olisi ollut alkujaan Allenin oma novelli ja Zelig taas tarkoittaa jiddišin kielellä siunattua tai rakastettua edesmennyttä sielua. Otsikko tosin ehti muuttumaan ennen kuin homma saatiin valkokankaille ja vaihtoehtoisia nimiä olivat The Changing Man, The Cat's Pajamas, The Chameleon Man ja Identity Crisis and Its Relationship to Personality Disorder.

Zelig ei ollut mukadokumenttina Allenille ensimmäinen yritys, koska vuoden 1969 Take the Money and Run summaili kuvitteellisen ja ilmeisen osaamattoman varkaan elämää ja tekoja. Uuteen kokeiluun innosti osaltaan ajatus yhdistää näyttelijöitä vanhaan arkistokuvaan. IMDB:n mukaan Allen tosin oli lopulta enemmän sisällöstä kiinnostunut kuin teknisestä kikkailusta. Elokuvassa nähtävät uudemmat haastattelut on toteutettu väreissä, kun taas 1920- ja 1930-luvulle sijoittuvat osuudet taas on arkistomateriaaliin yhdistelyn vuoksi ja kaipa myös vaikutelman vahvistamiseksi kuvattu mustavalkoisina. IMDB:n puolella mainitaan uudempiin haastatteluihin liittyen, että niissä saattaisi olla pienoista ivaa Warren Beattyn pari vuotta vanhempaa elokuvaa Reds kohtaan, sillä siinä on vastaavaa toteutustapaa samaisissa osuuksissa. Uudempien haastattelujen lisäksi teokseen on nipsitty kirjava ja kookaskin joukko menneiden vuosikymmenten kuuluisuuksia ja IMDB tarjoileekin seuraavan listan arkistopätkissä nähtävistä henkilöistä:

"Max Amann, Josephine Baker, Clara Bow, Fanny Brice, Wilhelm Brückner, James Cagney, Al Capone, Charlie Chaplin, Calvin Coolidge, Marion Davies, Sepp Dietrich, Joe DiMaggio, Marie Dressler, F. Scott Fitzgerald, Lou Gehrig, Joseph Goebbels, Hermann Göring, Harold 'Red' Grange, William Randolph Hearst, Rudolf Hess, Adolf Hitler, Bobby Jones, Robert Ley, Charles Lindbergh, Carole Lombard, Adolphe Menjou, Tom Mix, Pope Pius XI, Dolores del Río, Billy Rose, Babe Ruth, Julius Schaub, Gregor Strasser, Julius Streicher, Franz von Epp, Franz Pfeffer von Salomon, Jimmy Walker, and Claire Windsor."

Ilmeisesti aitoutta lisäämään on tahdottu vielä viskaista valkokankaalle kohtalaisen kuluneeltakin näyttävää kuvamateriaalia, eikä se homma ihan helppo ja nopsa ollut tekovaiheessa, sillä omat hankaluutensa ja vaivansa toivotun ulkoasun askartelu vaati. Ensinnäkin pyrittiin käyttämään 1920-luvun kalustoa kuvauksessa ja äänityksessä, mutta sehän ei vielä riittänyt, vaan filmiä käsittelemään palkattiin jo eläkkeelle ehtineitä aikakautensa asiantuntijoita. Näiden toimenpiteiden lisäksi vuosien tuomaa kulumaa saatiin visuaaliseen ilmeeseen fyysisellä kurituksella, eli filmiä esimerkiksi kasteltiin ja tallottiin. Kuvaajana toiminut Gordon Willis onkin IMDB:n mukaan lausahtanut, että jossakin vaiheessa alkoi näyttää siltä, ettei homma tule ikinä valmiiksi ja tehtiin hirmuisesti töitä sinänsä yksinkertaiselta vaikuttavan lopputuloksen saavuttamiseksi. Kerrotaankin, että Allenin liittäminen vanhoihin kuvamateriaaleihin venähti siinä määrin, että hän ehti tämän prosessin aikana viimeistellä ohjauksensa A Midsummer Night's Sex Comedy ja kuvata seuraavan vuoden elokuvansa Broadway Danny Rose.

"But I've never flown before in my life, and it shows exactly what you can do, if you're a total psychotic!"

Kaipa tässä uskaltaa väittää, ettei tekijöiden vaivannäkö ja puurtaminen sentään ihan hukkaan mennyt, koska lippuluukuilla dollareita kertyi kiva kasa ja yleisesti elokuva pistää silmiin positiivisena kummajaisena Allenin tavallisempien töiden joukosta. Tokihan tunteita hahmoilla heräilee, mutta yleisesti ottaen romanttinen puoli jää naurettaviin mittoihin paisuneen identiteettikriisin jalkoihin. Kaikenlaista kokeillaan Zeligin salojen selvittämiseksi ja yhtenä mahdollisena ratkaisun avaimena on syvä hypnoosi, jota harrasteltiin myös tuossa viimeksi vilkaistussa Allen-hupailussa The Curse of the Jade Scorpion. Hakoteillä oleva Zelig on pahimmillaan täysin muiden vietävissä ja onpahan fasismin synkkä yökin yksi paikka sulautua kasvottomaan massaan muiden sekaan, kun yksilöllisempi elely jokapäiväisine haasteineen alkaa ahdistamaan. Äärimukautuvasta kameleontista kulku kohti itsenäistä ihmistä omine mielipiteineen, tunteineen ja toiveineen on kivikkoinen matka ja helpostihan sitä lipsahdetaan toiseen ääripäähän, jossa omista näkemyksistä ei enää tingitä, eivätkä kompromissit kiinnosta. Samoin tulee surkuhupaisillakin tavoilla esille, miten matka suuresta suosiosta nauttivasta kansan rakastamasta kaverista halveksutuksi hylkiöksi voipi olla välillä hyvinkin lyhykäinen. Mahdollisuuksia siis on monenlaiseenkin huvitteluun ja ainakin omasta mielestäni niitä riemastuttavilla tavoilla hyödynnellään, eikä jämähdetä vain yhtä temppua toistelemaan. Zelig onkin oiva muistutus siitä, että vaikka Allenista itselle ensimmäisenä tulee mieleen rakkaushuoliensa riipimä ja maailman muiden epäkohtien kiusaamana paikoin tulisestikin paasaileva kaveri, niin vuosikymmeniin venähtäneelle ohjausuralle mahtuu näitä reilusti perinteisemmältä polulta syrjään riemukkaasti loikkaavia irtiottoja. Siispä summailisin, että Zelig on erinomaisen piristävää ja kekseliästä vaihtelua ja melkeinpä kaikin puolin piukempi paketti kuin vaikkapa nuo tekstissä mainitut pari maaliskuussa kommentoimaani Allen-elokuvaa.

Zelig (1983) (IMDB)

The Curse of the Jade Scorpion (Jadeskorpionin kirous)

Jamaikan auringon alle ei Wide Sargasso Sea valitettavasti aivan sellaista suloista lempeä roihautellut kuin toiveissa oli, joten jääköön Sargassomeren katkeruuteen kallistunut tuhoisa romanssi taakse ja kurssia kohti hilpeämpiä elokuvahetkosia...ainakin toivottavasti! Vuoden 2001 The Curse of the Jade Scorpion ei suinkaan mikään uusi tuttavuus ole ja aiempien vilkaisujen perusteella sanoisin myös, että henkilökohtaisella Allen-asteikolla se tipahtaa selkeästi sinne häntäpäähän, ellei jopa ihan viimeistä paikkaa pitämään. Samalla sopii myös huomauttaa, etten ole Woodylta yhtään sysisurkeaa ohjausta nähnyt, eikä tämäkään jokseenkin löysähkö rötöshassuttelu sellaiseksi ole kirjautunut. Edellinen Allen-iltama tarjoilikin kieroilevia konnia ja kummallista keksibisnestä, joten ajattelin jatkaa vielä toistaiseksi hämärähommien parissa. Samoinhan miekkonen itse taisi 2000-luvun alussa tuumailla, koska Small Time Crooks ilmestyi vuonna 2000 ja seuraavana vuorossa tosiaan oli jalokivien näpistelyä ja salaperäistä hypnoosihommaa herkullisten leivosten tilalla.

Tuttuun tyyliin turiseva kaveri löydetään tällä kerralla kuviin vakuutusyhtiön palveluksesta ja hänen hommanaan on tutkia arvokkaiden sekä tietysti kalliiseen hintaan vakuutettujen kohteiden katoamisia. CW Briggs (Woody Allen) tuntuukin olevan työssään varsin etevä ja luontaista vainua kataluuksien paljastamiseen löytyy, mikä taas kerran tuo kiitosta ja ylistystä. Menestyksestään ja arvostuksesta huolimatta hän ei onnensa kukkuloilla tunnu oleilevan, vaan tuttujen työkaverien joukkoon on pestattu uusi lisäys, joka sattuu enemmänkin närästelemään, eikä Briggsilla ilmeisesti ole suurempaa tarvetta piilotella inhoaan. Siinä missä hänen päätoimenaan on epäilyttävien tapausten tutkinta, niin Bettyn (Helen Hunt) työnkuvaan taas kuuluu yhtiön toiminnan yleinen tehostaminen, eikä Briggs näitä muutoksen tuulahduksia lainkaan mieluusti ole ottamassa vastaan, vaan tapoihinsa jämähtänyt kaveri kiukkuilee mappien siirtelystä ja uhittelee muksauttavansa, ellei meno muutu ja perinteitä palautella.

Muutenkin Betty tuntuu sukupuolensakin takia ylivoimaisen vaikealta palalta Briggsin sulateltavaksi, vaan eipä kaveri suurista luuloistaan huolimatta ole siinä asemassa, että voisi epämiellyttävän työtoverin kadulle kenkiä. Siispä siis kinastelua ja kärvistelyä seuraa, mutta onneksi katsojan iloksi ainakin osa jutuista tuo sitä hymyäkin huulille, kun rauhallinen yhteiselo ei vain ole vaihtoehto ja pitää jatkuvasti uhitella sekä nokitella. Hienotunteisuutta uupuu, mutta Briggs ei kuitenkaan ole yrityksestä huolimatta saanut samaa myrkyllistä mielialaa levitettyä koko porukan päihin, vaan etenkin paikan pomo Chris Magruder (Dan Aykroyd) on tyytyväinen Bettyn otteisiin. Paha veri ei aivan yksipuolistakaan ole, sillä Betty kuuluu harvalukuiseen joukkoon, jossa Briggsin erityistaidoille ei arvoa anneta, vaan hän ennemmin ihmettelee tyypin suosiota.

Hetkiseksi olisi kuitenkin hyvä kiistat ja kärhämät laittaa tauolle, koska olisi yhteistä iltaohjelmaa tiedossa, eikä työtoverin juhlissa oikein sopisi sotimisia jatkaa. Yhteen pöytään päästäänkin ja jonkinlaiset käytöstavatkin pystytään säilyttämään. Ravintolassa illan erikoisnumerona onkin hypnoosihepun temppuja ja esityksestä vastaava Voltan (David Ogden Stiers) pyytelee yleisöstä vapaaehtoisia avustajia lavalle. Briggs ja Betty pääsevätkin hypnoosin pyörteisiin, kun silmien edessä heilahteleva jadeskorpioni vie tahdonvoimaiset mielet muualle ja tuo tilalle täydellisen tottelevaisuuden syvemmässä transsissa. Tietäähän sen, millaista tilittelyä tulee, kun eripuraiselta työparilta kysellään tuntemuksia toisesta, mutta seuraavana hetkenä Voltan jo näyttää, miten paljon pystyy tahtoon vaikuttamaan, kun suunnilleen sormia napsauttamalla vihamielisyydet kaikkoavat ja ärhäkäs vääntöpari onkin toisiinsa täysin hullaantunut.

"You know, there's a word for people who think everyone is conspiring against them."

"I know, perceptive."

Esitys loppuu aikanaan ja joukkio juhlivainen tallustelee kohti kotiaan, mutta Briggs ei ainakaan heti pötköttelemään pääse, kun puhelin piristelee, eikä toisessa päässä tahdota mitään hyviä öitä toivotella, vaan hämärähommia olisi tiedossa. Tämä taitaa olla niitä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, koska koodisanan lausuessaan Voltan palauttaa Briggsin transsitilaan. Enää ei huihai-hassuttelut kiinnosta, vaan jadeskorpioni komentaa yöllisiin kataluuksiin kähvellyksineen. Täydellisessä tottelevaisuuden tilassa ei paljoa vastaan sanota ja pimeiden tuntien raadantaan on lähdettävä. Aamulla heräillessään Briggs ei tietenkään muista kyseenalaisista reissuistaan mitään, ja joutuupa vielä itse tuoretta varkautta tutkimaan. Valitettavasti Voltan ei yhteen korusaaliiseen ole tyytymässä, joten ennen pitkää skorpionin käsky käy uudelleen. Taidokkaita varkauksia ilmaantuu poliisin lisäksi selvittelemään pari yksityisetsivää ja vähitellen Briggsin tilanne alkaa käydä tukalaksi. Tyyppi ei edes tiedä olevansa onneton välikäsi ryöstöjen sarjassa ja onhan se kieltämättä kuumottelevaa, kun kertyvien todisteiden myötä voipi vuosikymmenten tuomiokin alkaa tulla ajankohtaiseksi pulmaksi...

Edellisestä vilkaisusta ehti kulua mitä lie pyöristettynä miltei vuosikymmen, mutta sanoisin silti, että käänteet sekalaisine vääntöineen hiukkasen liiankin hyvin vielä muistissa olivat. Tässäkin tapauksessa avauspuolikas kulkee ihan kohtuullisen kivasti ja sujuvasti, vaikka kaukana silloinkin liikutaan Allenin tuotannon paremmasta päästä. Kyllästyminen kuitenkin hiipii kiusimaan, ja vaikka kestoa ei elokuvalla olekaan kuin 98 minuuttia, niin siinäkin tuntuu olevan ainakin reilu kymmenminuuttinen liikaa. Sinänsä The Curse of the Jade Scorpion painottelee enemmän niitä näpistyksiä kuin viimeksi ihmetelty Small Time Crooks, eli sisällöltään se on lähempänä varsinaista rikoskomediaa, jos sillä sattuisi olemaan merkitystä. Jälleen mukana on tietysti muutakin sivupolkua setvittäväksi ja valitettavasti pitää todeta, että jokseenkin hajanainen kokonaisuus näistä kasaillaan. Allenille tietynlainen rönsyily on toki tyypillistä, etenkin jutustelujen suhteen, mutta melkoisen monta kertaa hän on niistä huomattavasti napakamman ja piukemman paketin väsäillyt.

Pari vähän haahuilevaista koruryöstöä ei vielä kovin kummoista rikosviihdykettä takaa ja siihen sotkettu hypnoosiosuuskin jää hiukkasen heppoiseksi mausteeksi. Näiden kautta ei kyetä loihtimaan mitään isompaa huvitusta esitteleviä kohtauksia ja vaikka muutama hymy kähvellyksiä katsellessa sattuisikin syntymään, niin yleisvaikutelma on löysemmän ja lievästi tympäisevänkin puuhastelun suuntaan. Jokunen minuutti suodaan hämyiselle toimistoromantiikalle ja suhdekriiseille, mutta samoja seikkoja on setvitty huomattavasti herkullisemmin lukuisissa Allenin ohjauksissa ja väittäisinkin, että melko vähiin ne kunnolliset osumat jäävät ja valtaosa jutuista liikkuu semihupaisien höpöttelyjen osastolla. Aikakausi kyllä on kameroiden eteen lavastettu nätisti, eli Allen kääntelee kalenteria ihan onnistuneesti vuoteen 1940, eikä paheitakaan ole piiloon siistitty, vaan ennemmin korostetun tarmokkaasti laseja kallistellaan ja savua hengitellään. Vähän vetämätön sisältöpuoli kuitenkin verottelee visuaalista voimaakin ja esimerkiksi kymmenisen vuotta uudempi ohjaus Midnight in Paris kaappaa katsojan aivan toisella tavalla menneiden vuosikymmenten vietäväksi ja niiden ihmeitä ihastelemaan.

"Hide in the bedroom."

"Can I sit down in there or will I catch something?"

"Germs can't live in your blood - it's too cold."

Hyvän pohjan kinastelevalle pääkaksikolle luo asetelma, jossa Huntin esittämä uusi työntekijä aiheuttaa kokeneelle konkarille hirmuista henkistä ahdistusta ja piinaa. Kiukkuilua siis seuraa, vaan kipinöinti jää hyvästä yrityksestä huolimatta vähän vaisuksi. Oman vivahteensa mukanaan tuo Charlize Theronin esittämä varakkaan perheen tytär Laura Kensington, joka kuumottelevasti yrittää laittaa Briggsin pään pyörälle, mutta joutuupa neito toteamaan, että hypnoosin mahti menee suorasukaisista viettelyistäkin ohi. Tiedä sitten, onko kyse osittain kemioiden kohtaamattomuudesta vaiko pikkuisen löysemmästä tahdista, mutta sinänsä runsas vitsitarjonta onnistuu vain paikoin kirvoittelemaan naurahduksia. Mistään ankeasta hutiloivien heittojen koosteesta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, sillä kyllähän perusvire huvittavan puolella enimmäkseen pysyy ja siinä määrin viihdyttävää sähellystä syntyy, etteivät minuutit tuskallisesti käy matelemaan.

"It's a match made in heaven...by a retarded angel."

Woody on pitkälti tuttu teräväkielinen itsensä ja kenties pykälää tavanomaista kovempi suustaan, sillä Briggs uhittelee ties millä läiminnöillä ja kovisteluilla, mutta Allenin fyysinen olemus tekee näistä ärhentelyistä tarkoituksellisen surkuhupaisaa pelottelua. Hyviä heittoja tietysti löytyy, sillä kyllä Allen tämän lajin taitaa, eikä mistään täydellisestä mahalaskusta tarvitse puhella. Harmi vain, että joutavampaa jauhantaa löytyy myös runsaasti ja samalla suuri osa sivuhahmoista jää melko unohdettaviksi tyypeiksi. IMDB:n triviaosastolta löytyy maininta, jonka mukaan Allen pitäisi elokuvaa huonoimpanaan, koska ei olisi katsonut itseään sopivaksi Briggsin osaan. Siellä kerrotaan myös, että roolia oltaisiin tarjottu Tom Hanksille ja Jack Nicholsonille, joiden kieltäydyttyä Allen päätti hoitaa homman itse. No, ainakin Nicholson olisikin saattanut olla hyvinkin kotonaan Briggsin kengissä tyypilliseen tapaansa vinoillen ja virnuillen, mutta ehkei hänestä silti olisi aivan Allenin veroiseksi hektiseksi höpöttäjäksi.

No, levyjulkaisulta löytyvässä haastattelussa Allen ei mielipidettään elokuvan laadusta ainakaan noin ehdottomasti ilmaise, vaan ennemmin juttelee, ettei yleensäkään ole omiin osiinsa hitsautunut kiinni. Allen kertookin olevansa usein halukas antamaan oman roolinsa pois, jos joku kyvykäs kaveri ilmaisee mielenkiintoa projektiin. Usein Allenin mukaan kolmoisroolissa toimiminen ohjaajana, kirjoittajana sekä tähtenä yksinkertaistaa sekä helpottaa elämää, koska sekaannukset vähentyvät huomattavasti. Elokuvien tekeminen ei hänellä ainakaan kyseisen haastattelun aikoihin ollut ihan ylimpänä elämän tärkeysjärjestyksessä, vaan perhe ja tietyt elelyn ilot menivät edelle. Tällainen suhtautuminen tekee helpoksi antaa näyttelijöille vapauksia materiaalin suhteen ja onpa Allenilla taipumusta muutenkin laiskaan kuvaustyyliin. Hän ei jaksa aina olla kovin tarkka, että otot menisivät täysin nappiin, vaan pieniä virheitä voi jäädä kuviin, eikä niitä muutenkaan loputtomasti hienosäädetä. Muista näyttelijöistä Allen juttelee pikaisesti, ja Hunt tuntui luontevalta valinnalta nopeaälyisen ja sujuvasanaisen Bettyn rooliin. Theron taas saa ylistystä, koska ohjaajan mielestä näyttelijätär on upea ilmestys ja samaan aikaan loistava esiintyjä. Aykroydin rooli taas tavallaan kysyi hieman ylimielisyyttä ja koppavuutta, mutta tyypin tuli olla myös jossakin määrin pidettävä sekä hauska ja tämä toki Danilta onnistui.

Myös muut päästetään lisukkeiden puolella ääneen ja Hunt selittää, ettei homma vaatinut isompaa valmistautumista. Aikakauden elokuvia hän toki kertaili, mutta ilmeisesti kattavammat taustatyöt jäivät väliin. Hunt myös vahvistelee, että Allen antoi kokeilla omia ajatuksia, mutta tiettyjen osuuksien kohdalla hän oli tarkempi ja piti kiinni kirjoitetusta. Käsikirjoitukseen raapusteltujen sanojen suhteen salamyhkäisyyttäkin oli ilmoilla, koska vain osa näyttelijöistä pääsi tutustumaan tarinaan kokonaisuudessaan. Hunt sai käsikirjoituksen luettavakseen, mutta esimerkiksi Aykroyd vain omaan rooliinsa liittyviä kohtia. Aykroyd puhelee, että luultavasti tällainen tietämättömämpi lähestymistapa vaikutti esiintymiseen selvästi, mutta silti oli innoissaan tarttumassa tilaisuuteen, koska hän henkilökohtaisesti on Allenin suuri ihailija. Hypnoosista ohjaajalla ei ollut omakohtaisia kokemuksia, vaan hän piti aihetta lähinnä hauskana ja useita ihmisiä kiehtovana. Allen myös selvittää, että jutusteluiltaan nopsat ja napakat 1900-luvun alkupuoliskon komediat olivat hänelle nuoruudessa mielekästä katseltavaa. Niinpä hän tahtoi itsekin tehdä tähän aikakauteen sijoittuvan huvittelun, josta nokkelan nälvimisen lisäksi rakkauttakin löytyy. IMDB:n tietojen perusteella The Curse of the Jade Scorpion oli ilmestyessään Allenin kallein elokuva 26 miljoonan dollarin budjetillaan ja sille myös järjestettiin laajempi avausviikonloppu kuin ohjaajan aiemmille töille. Tulos kuitenkin taisi jäädä pettymykseksi ainakin taloudellisessa mielessä, enkä itse vaisumpaa menestystä suurempana mysteerinä näe. Kolmannen katselun jälkeen uskaltaneekin jo todeta, ettei hypnotisoitu hölmöily kertailuilla piristy ja kaipa tämän keskitasoisen komedian osalta uusinnat on nyt suoritettu.

The Curse of the Jade Scorpion (2001) (IMDB)

Small Time Crooks (Keksejä ja konnia)

Tuossa taannoin haikailin hyvää ja tietysti myös hykerryttävääkin höpöttelyä, mutta tähän nälkään katseltu Café ei toiveisiin kummoisestikaan vastaillut, vaan lähinnä latteaan lätinään melkoisen unohdettava elokuva lopulta kallisteli. Nyt kun tuli jälleen asiapitoisempi dokumentti-iltama vietettyä, niin voi jälleen vaihtaa hömppäviihteen puolelle ja edelleen mieli tekee pirteästi puhelevaa komediaa, ja tämän lajin Woody Allen toki taitaa, joten nappaanpa pitkästä aikaa nämä koukerot hallitsevalta luottomieheltä kenties vähemmän tunnetun hassutten tähän väliin. Mistään herran kuolemattomasta klassikosta ei siis ole kyse, vaan mennään pari pykälää löysemmän B-korin tarjontaa tutkimaan. Runsas vuosikymmen sitten ei Allen sanailuvoittoisella huumorillaan vielä henkilökohtaisesti innostanut yhtä paljon kuin nykyään, ja tuolloin Small Time Crooks tuli vilkuiltua televisioesityksenä jokseenkin puolivaloisesti ja kuitattua kohtalaisen kivaksi keskisarjalaiseksi, jos oikein muistelen. Odotuksissa ei ole, että uusinta huiman hypyn laatuasteikolla saisi aikaan, mutta luulenpa, että hiukkasen toiseen tahtiin tolloileva ryöstely kera keksibisneksen kykenee näinä päivinä hymyilyttämään.

Juuri nämä hölmöyden puolelle lipsahtelevat rötöstelyt kannustivat tätä sähellystä seurailemaan, mutta onhan se selvää, että mukaan mahtuu myös suhdevääntöä ja yleistä vänkäystä milloin mistäkin. Ray (Woody Allen) löydetään kuljeskelemasta kaupungilta, eikä aivo-osasto taida ihan joutokäynnillä hurista, vaan selvästi jotakin raksuttelua tapahtuu ja arvokuljetus kiinnostaa kaveria kovin. Ehkei tämä heppu kuitenkaan aivan niin suoran toiminnan miehiä ole, että tuosta vain ylimääräistä käteistä kävisi kaappaamaan, vaan Ray lähinnä ostelee suklaata kotiinviemiseksi. Kunhan hän pääsee kotioven toiselle puolelle, niin innostusta ei oikein voi hillitä, sillä Ray varsin tohkeissaan turisee aivoituksiaan kumppanilleen Frenchylle (Tracey Ullman). Pikarikastumissuunnitelma siis kiikarissa kimaltelee mahdottoman houkuttelevana ja nyt pitäisi saada toinenkin näkemään vastustamaton tilaisuus, vaikkakin se sitten tarkoittaisi lipsahtamista suoranaisiin laittomuuksiin.

Rayn harmiksi Frenchy ei kuulemastaan lähde lainkaan hihkumaan ja vielä hankalammaksi menee, koska yhteiset säästöt pitäisi törsäillä valmisteluihin, eikä sekään riittäisi. Ray ei ihan ensimmäistä kertaa ole rikosten polulle astelemassa, mikä lienee yksi syy Frenchyn nihkeään suhtautumiseen, ja tämä muistutteleekin odottaneensa miestään pari vuotta edelliseltä vankilareissulta. Korkeat muurit kaltereineen eivät siltikään ole Rayn päätä kääntämässä, vaan suunnitelman avaaminen jatkuu. Tarvittaisiin siis yhteensä 18000 dollaria, mikä käytännössä tarkoittaa, että vanhojen tuttujen pitäisi myös osallistua touhuihin. Denny (Michael Rapaport) ja Tommy (Tony Darrow) ovat ehkä Rayn silmissä kyvykkäitä luottomiehiä, mutta Frenchy ei yhtään piilottele omaa käsitystään kyseisestä kaksikosta, eli hän pitää näitä tyyppejä suoranaisina idiootteina. Ray vielä yrittää ottaa kovemmat uhkaukset käyttöön, eikä sekään oikein tepsi, mutta alakuloisempi puhelu unelmien romuttamisesta löytää herkemmän paikan Frenchyn sisältä ja hän suostuukin lopulta Rayn ideat kuulemaan kunnolla.

"The Brain. That's what the guys used to call me, right?"

"But, Ray! That was sarcastic!"

Suoraa rynnäkköä kohti pankin kultakasoja ei ole tarkoituksena toteuttaa, sillä sellainen ei Rayn vahvuuksiin lukeudu, joten pitäisi yrittää pikkuisen ovelampaa kikkaa. Kuvaan tuleekin mukaan pankin naapurissa oleva entinen pitseria, joka olisi vuokrattavana ja josta voisi kaivella vaikkapa tunnelin pankin holviin aarteiden kimppuun. Epäilykset olisi aikomuksena estää käynnistämällä liiketoimintaa liiketilaan, eli aidommat kulissit pystyyn, mikä selittää sitäkin, että operaatio vaatii kohtalaisesti alkukassaa. Koko aivotyö on mennä ensimetreillä hukkaan, koska näyttääpi siltä, että joku jo ehti vuokraamaan samaisen kohteen, mutta eipä Ray lannistu, vaan lähtee selvittelemään, kuka oikein tahtoo kukkakaupan juuri samaan osoitteeseen perustaa. Salanimen takaa löytyy vanha tuttu Benny (Jon Lovitz), jolla on yhteistä vankilahistoriaa Rayn kanssa. Bennyllä pyörii mielessä vakuutuspetos, mutta Ray kannustaa häntä liittymään ennemmin ryöstöporukkaan, mistä mahdollisuus aukenisi kohti miljoonien dollarien tuloja.

Porukka pulskistuukin yhdellä yllätysjäsenellä, mutta vielä pitäisi riittää rahakasaa jaettavaksi, kunhan kaikki saadaan sujumaan. Raylla toki on vankka luotto omiin taitoihin ja erityisesti siihen, että yläkerrassa hurisevat vähintään pienoisen rikollisneron hoksottimet, mutta osa kavereista suhtautuu hivenen naureskellen näihin näkemyksiin. Yrittämään sitä silti pitää lähteä, eli rautakaupan kautta poraa, puutavaraa ja muuta tarpeellista tarviketta ostoskärryyn, eikä tietenkään sovi unohtaa jytkypatukoita, koska näissä puuhissa saattaa olla tilausta kovemmillekin paukuille. Jonkinlaista näkemystä ryöstöjen suunnitteluvaiheeseen ilmeisesti löytyy, mutta kun tulee käytännön toteutuksen vuoro, niin rähmäkäpälöintiä on luvassa, eikä sähellys ihan alkukangerteluilla ole selitettävissä, koska sama sekoilu tuntuu vain jatkuvan.

Rayn ja kumppanien törttöillessä kellarikerroksessa, alkaa Frenchyn pyörittämään leipomoon ilmaantua vähitellen ihan toisenlaista vilskettä, koska keksiresepti on niinkin maukas, että asiakaskunta näyttää paisuvan varsin mukavasti. Eteen tuleekin tilanne, että kysynnän tyydyttämiseksi pitää palkata apuvoimaa myymälään ja sitä kautta joukkoon liikkuu hiukkasen höperöltä vaikuttava May (Elaine May). Menestyksestä voidaan jo puhua, kun herkkuja haikailevien asiakkaiden jonot vain kasvavat ja mediahuomiotakin alkaa kertyä, mikä taas ei niinkään innosta hämärähommissa väkertävää joukkiota. Vahingossa huippusuosioon noussut leipomotoiminta yhdistettynä miltei kohtalokkaaseen erehdykseen kaivuutouhuissa johtaa jyrkkään muutokseen suunnassa ja käytännössä tuuppaa koko joukon ihan muiden puuhien pariin. Siinä samalla yhden jos toisenkin elämä joutuu myllerrykseen ja mullistukset voivat tuoda tullessaan epätoivottujakin käänteitä...

Vaikka suunnitelmia löytyykin, niin otteen saadessaan sattuma vie ja välillä niitä keljumpiakin oppitunteja elämästä lätkäyttelee, kun sinänsä rehtien rikollisten liepeille alkaa ilmaantua ties mitä luihuja omaa palaansa kavaltamaan. Muitakin yllättäviä huolia ilmenee, koska rahapaljoudesta huolimatta alunperin tavoiteltu huolettoman vapaa, rento sekä onnellinen elämä iloineen ei automaattisesti seuraakaan, kun uusi menestyksekäs arki tarjoaakin kiirettä, velvollisuuksia ja ahdistusta. Seurapiirielämä menettää etenkin Rayn kohdalla nopeasti viehätyksensä ja haaveet letkeiden päivien suhteen pysyttelevät niin kovin kaukaisina, eikä kimalteleva kulta suostu mielenrauhaan vaihtumaan. Allenille tyypillisesti näitä huolia, murheita ja kohtalon kolhuja ei vakavasti synkistellen käydä kääntelemään, vaan ote on totutun leikkisä, mutta tuttua kyynisyyttä kylläkin löytyy roppakaupalla. Suunnilleen siis sellaista sutkauttelevaista säheltelyä kuin odottaa sopiikin, eikä tätä soppaa ihan täysveriseksi rikoskomediaksi tee mieli tyypitellä, koska mukana on ripaus romantiikkaa sekä ropsaus yleismaailmallisempaa tilittelyä.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on mielestäni ainakin pikkuinen poikkeus perinteiseen hyvinkin sanailuvetoiseen Allen-menoon, koska kaveruksille muutama fyysisempi kömmähdyskin pääsee sattumaan. Tunneliurakan puolella nimittäin jälki vastaa ammattitaitoa, mikä tarkoittaa vedenpaisumusta kellarikerrokseen porausurakan käynnistyessä. Sekoileva kerho on näissä jutuissa muutenkin elementissään ja tuntuu siltä, että se Rayn säkenöivä äly on joko rajusti liioiteltua tai sitten hohtaa aivan muiden puuhien puolella. No, joka tapauksessa nämä pöllöilyt ovat mukavan viihdyttävää katseltavaa. Onhan noita toistaitoisten kelmien kyseenalaisia touhuiluja toki tullut ennenkin nähtyä, mutta kyllähän tässä siitä huolimatta mielenkiinto pysyy yllä. Kasaan saadaan sympaattinen ja hauska porukka reppanamaisia rötöstelijöitä ja onkin hiukkasen harmi, että tietyt tyypit häivytetään taka-alalle, kunhan päästään ensimmäisen puolituntisen tuolle puolen.

"What would you say if I told you that you were married to a very brilliant man?"

"I'd say I'd have to be a bigamist."

No, siinä missä toisia tuupitaan kuvista pois, niin uusia tyyppejä tulee tilalle ja yksi näkyvimmistä on Hugh Grantin esittämä lipevä luihu. Erityisesti Frenchy kaipaa sielulleen sivistystä ja David tuntuu juurikin oikealta kaverilta hengenravintoa annostelemaan. Iso elämänmuutos on edessä, eikä siihen välttämättä ihan yhteisymmärryksessä olla loikkaamassa, mutta joka tapauksessa pikakurssituksessa museot, teatteri ja kirjallisuus tehdään tutuiksi. Yksi ahmii uusia elämyksiä, toinen tuskailee ja kolmannella mieltä kiusivat helpot suuret setelit. Pariskunta on ajautamassa erilleen ja tylyhköäkin kyytiä on luvassa, mutta sanoisin, ettei paasaustahti miksikään armottomaksi hurjistu, eikä piikkejäkään ole ihan huipputerään viilailtu. Jos vitsitulvaa määrällisesti mittailisi, niin kuivat kaudet pienoisesta vakavoitumisestakin huolimatta jäävät lyhyiksi ja tyypilliseen tapaan Allen itse ei malta pitkään pitää suutaan supussa, vaan asiaa riittää ja ihan hyvä niin. Tiukimmat verbaaliset tykittelyt kuitenkin uupuvat, mutta vähintään kohtalaisella keskitasolla liikuskellaan ja ainakin itse olen Allenilta väsähtäneempääkin turinaa kuullut.

Ne huumorin huipuille nousevat teokset olivat muutenkin Allenilla vähissä 1990-luvun lopulla ja uuden vuosituhannen alussa, eikä Small Time Crooks tuon hiukkasen vaisumman jakson selkeänä helmenä edukseen erotu. Taannoin tuli suhtauduttua herran näiden vuosien töihin vähän nihkeämmin, mutta sittemmin tämä laimeampaa arvostusta nauttiva luomiskausi on alkanut näyttäytymään myönteisemmässä valossa ja etenkin näitä vähintään kelvollisia ja hupaisan hölmöjä elokuvia sinne ainakin jokunen mahtuu, joten voinee vähintään ihan hyvistä välipalaviihdykkeistä jutella niiden osalta. Tasossa toki on vaihtelua ja omasta mielestä esimerkiksi muutaman vuoden verran uudempi Anything Else on hivenen heikompi esitys. Samalla tuli mieleen, että oma Allen-kokoelma kaipailisi ajantasaistamista, koska viimeisin hankinta taitaa olla vuoden 2013 Blue Jasmine, jonka jälkeen on ainakin kolme elokuvaohjausta ehtinyt ilmestymään. No, eiköhän näissä tule viimeistään houkuttelevien tarjousten kohdalla kunnostauduttua, etenkin, kun olen näkemistäni Allenin viimeisen kymmenen vuoden sisällä ilmestyneistä hassutuksista suunnilleen poikkeuksetta pitänyt. Eivätkä ne hieman sitä aiemmatkaan komediat tosiaan puhditonta pöhköilyä noin pääsääntöisesti edusta. Small Time Crooks minusta hyvinkin sujuvasti ensimmäisen kolmanneksen rullailee, mutta toinen puolikas jo hiukan hiipuu, mikä pudottaa kokonaisuuden sinne keskisarjaan. Lumoavia kuvia tai muitakaan ikimuistoisia ihanuuksia ei tämä hömpötys silmille visko, mutta kaikkiaan kuitenkin hymyilyttävää höpöttelyä ja kohtalaisen kummallisen kaveriporukan muutkin keppostelut ihan kivasti mieltä piristelevät.

Small Time Crooks (2000) (IMDB)