Discovery Atlas: China Revealed

Lueskelin sunnuntai-illalla uusimman Geo-lehden (2/2013) laajempaa juttua Kiinasta, mikä sitten tarjosi mukavan tekosyyn kääntää matkailusohva siihen suuntaan myöhemmin illalla, eli soittimeen Discovery Atlas -sarjan ensimmäinen ilmestynyt jakso.

Jälkikäteen voisi sanoa, että nuo kaksi kulkevat mukavasti käsi kädessä. Geo-lehdessä oli myös vähän aiemmin (Geo 5-6/2011) kiinnostava ja laaja juttusarja Kiinasta, mutta siinä keskityttiin enemmän hurjan kehityksen vähemmän mukaviin seurauksiin. Tässä uudemmassa näkökulma on enemmän matkailupainotteinen. Lisäksi siinäkin tulee esille Kiinan vauhdikas kehitys, jolle ei ihan heti ole loppua näkyvissä.

Kirjoittelin aiemmin pari sanaa saman sarjan Intiaa käsittelevästä jaksosta (Discovery Atlas: India Revealed). Formaatti on tässäkin vähemmän yllättäen pitkälti samanlainen, mikä ei sinänsä ole mikään ongelma, sillä se sopii ihan hyvin tarkoitukseen.

Alussa käydään muutamassa minuutissa vähän läpi sitä, mitä seuraavien runsaan sadan minuutin aikana nähdään sitten hieman yksityiskohtaisemmin. Kiinan eri puolia tuodaan esille noin kymmenen erilaisen taustan omaavan ihmisen kautta, jotka tarjoavat pienen otoksen tuolloin 1,3 miljardin ihmisen valtavasta väestöstä.

Tässä jaksossa suunta on enimmäkseen maalta kaupunkiin, eli lähdetään liikkeelle vuosituhansia viljellyiltä riisipelloilta. On taas koittanut se aika vuodesta, kun paikalliset pääsevät istuttamaan uutta riisisatoa. Nykyään se on heille huomattavasti motivoivampaa toimintaa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, sillä maan siirtäminen enimmäkseen yksityiseen kontrolliin on tuonut viljelijöille huomattavaa vaurautta aiempaan tilanteeseen verrattuna.

Dokumentissa mainitaan, että vaikka Kiinan maa-ala on huikeat yhdeksän miljoonaa neliökilometriä, vain kymmenisen prosenttia siitä on maanviljelykseen kelpaavaa. Tämä tarkoittaa sitä, että monin paikoin hankalammatkin alueet on pitänyt ottaa viljelykäyttöön. Se onkin yksi syy, miksi tällaisia dokumentissa kuvattuja alueita löytyy paljon.

Nämä esitellyt riisipellot ovat sanalla sanoen kuvankauniita. Varsinkin etäältä katseltuina. Tuhansien vuosien aikana viljelijät ovat muokanneet rinteitä riisinviljelyyn soveltuviksi. Nyt niitä voi sitten ihastella eräänlaisena ympäristötaiteena. Tuossa aiemmin mainitussa Geo-lehden uudessa jutussa on seitsemän matkavinkkiä Kiinassa reissaavalle. Tämä alue (Guilinin karstikukkulat) on yksi niistä. Jutussa sitä kuvaillaan seuraavasti:

"Guangxin maakunnan kukkulainen maasto on "kaunein maisema maan päällä"-sen kiinalaiset oppivat jo koulussa. Guilinin ympäristö on kuin mestarillisen tussipiirtäjän kynästä. Vihreää maisemaa halkovat joet, joiden pinnasta heijastuvat lukemattomat karstikukkulat. Yhtä vaikuttava on alueen kulttuurimaisema, jonka muotoja dongkansa on muokannut ja jonka maata se on viljellyt jo vuosisatojen ajan. Seudun riisiterasseja kutsutaan myös lohikäärmeen selkärangaksi, sillä riisi on alueen pääelintarvike."

Itse en valitettavasti ole päässyt näitä näkymiä elävänä kokemaan, mutta näin ruudunkin kautta henki ainakin pikkuisen salpautuu. Jos joskus tulee Kiinaan lähdettyä, niin tuo lienee omalla kohdalla lähes pakollinen vierailupaikka.

Rauhallisilta pelloilta siirrytään huomattavasti vilkkaampaan menoon, kun kuvaan tulee maalta miljoonakaupunkiin paremman tulevaisuuden perässä muuttanut Sun Fung, joka on päätynyt pesemään kohti taivaita nousevien rakennuksien ikkunoita. Kaupunki on jatkuvassa kehityksessä, mutta ainakaan vielä se ei ole suonut Sunille tietä rikkauksiin. Hän tosin edelleen elättelee toiveita suuremmista rahoista ja loistokkaammasta elämästä.

Suninkin kohdalla todellisuus ei aivan vastaa haaveita. Käytännössä kaikki säästöön jäävät rahat menevät kotikylään jääneen perheen käyttöön. Samalla maksettava hinta on kohtalaisen kova, sillä hän joutuu olemaan pitkiä aikoja poissa yhtä mittaa, ja kun perhettään näkee, niin melko lyhyesti silloinkin. Sunin kanssa samalla tiellä on miljoonia muitakin kiinalaisia. Sun myös pohtii sitä, että miten vakava uhka jatkuvasti kiihtyvä kehitys on perinteiselle yksinkertaiselle kiinalaiselle elämäntavalle, jossa oltiin vähäänkin tyytyväisiä...

Dokumentissa mainitaan myös lyhyesti siitä hinnasta, jota tämä sininen pallomme maksaa tällaisesta hurjasta kehityksestä. Melko huolestuttavia lukuja ladotaan. Nämä summataan siten, että jos kehitys jatkuu tällä mallilla, niin Kiinan kasvavia raaka-ainetarpeita tyydyttämään tarvitaan toinen Maapallo 30 vuodessa. Tätä samaa juttua käsitellään koko maailman tasolla ansiokkaasti erinomaisessa dokumentissa Home, jota voin suositella lämpimästi.

Suurkaupungin sykkeestä taas rauhallisempiin tunnelmiin kohti Mongoliaa, jonka perinteistä elämää esitellään maailman suurimman ratsastuskilpailun kautta, jossa lapset esittelevät taitojaan hevosen selässä. Tämä pitkälti vanhoihin perinteisiinsä nojaava kansa on jokseenkin huolestunut kiihtyvästä kehityksestä sekä siitä, mitä se tulee tarkoittamaan heidän elämäntavalleen ja laajoille ruohikkoisille tasangoille, joilla he sitä harjoittavat.

Kun kerran Kiinassa ollaan, ei oikein voida sivuuttaa taistelulajeja. Liu Jeifang on kungfu-mestari, jolla on muutamia kymmeniä oppilaita rauhallisessa luostarissa. Siellä hän karaisee oppilaitaan erilaisin luovin menetelmin opettaen näitä satoja vuosia vanhoja taistelutaitoja. Taotaan jäätävää vettä, murretaan tiiliä ja muuta asiaan kuuluvaa aktiviteettia. Luostari sijaitsee Songshan-vuoren alueella, jolta löytyy paljon patsaita sekä temppeleitä, joten puitteetkin ovat kunnossa. Kungfu kehitettiin noin 500 vuotta sitten, ja vuosien vieriessä siitä on jalostunut satoja "alalajeja".

Mestari Liu yrittää innostaa oppilaitaan myös hengellisestä puolesta ja perinteistä. Hänkin on vähän huolestunut nykykehityksestä, sillä esimerkiksi tähtioppilas on kiinnostunut lähinnä taistelupuolesta. Luostarin "naapurista" löytyykin wushu-kaupunki. Siellä taistelutaidot ovat täysin riisuttuja buddhalaisuudesta ja muista hengellisistä jutuista. Erittäin suuret joukot treenaavat lapsesta asti saadakseen sitä kautta pysyvän työpaikan vaikkapa armeijassa tai poliisissa.

Yhden lapsen politiikkaa sivutaan nuoren Jin Yangin kautta. Hän on harjoittanut voimistelua hyvin varhaisesta iästä lähtien. Ilmestymisaikaan 12-vuotias tyttö oli jo treenannut pitkään kuusi päivää viikossa ja kuusi tuntia päivässä tavoitteenaan tuolloin parin vuoden päässä häämöttävät Pekingin olympialaiset. Yhden lapsen politiikka tulee esille lähinnä siten, että sen ainoan lapsen harteille on usein päädytty kasaamaan kohtuuton painolasti. Menestystä tavoitellaan käytännössä lapsuus uhraten, josta voinee olla montaa mieltä.

Maon kulttuurivallankumouksen aiheuttamaa hävitystä käsitellään iäkkäämmän jousimestarin tarinan kautta. Hän kertoo synkästä 1960-luvulla alkaneesta jaksosta, jossa kansaan iski eräänlainen hulluus, joka ajoi pakkomielteisesti hävittämään vanhan. Omakohtaisena esimerkkinä hän mainitsee, että perhe sai suurella riskillä säilytettyä yhden jousen halkopinon seassa. Vasta paljon myöhemmin se uskallettiin koota kasaan, eikä tämä perheen parissa useita sukupolvia kulkenut perinne päässyt katkeamaan.

Tietenkään sitä suurta muuria ei voida ohittaa. Edelleen sen näkeminen pysäyttää. Kyseessä on aivan uskomaton saavutus, kun katselee 6400 kilometrin matkalle venyvää massiivista rakennelmaa, joka vielä useissa paikoissa kulkee korkealla vuoristossa. Pitäisi jossakin vaiheessa lukea aiheesta vaikkapa jokin kattavampi kirja. Sen verran tuo edelleen mieltä askarruttaa. Muuri mainitaan myös yhtenä matkailuvinkkinä tuossa Geo-lehden jutussa:

"Kiinan muurille ei pääsä missään yhtä vaivattomasti kuin Badalingissa. Kunnostetulle ja helppokulkuiselle muurinpätkälle on Pekingin pohjoiselta rautatieasemalta tunnin matka. Kohde on niin suosittu, että vilkkaimpina aikoina vartiotornien välissä saattaa olla melkoinen tungos.

Rauhallisempi paikka pääkaupungin läheisyydessä on hoitamaton muurinpätkä Jiankoun lähellä. Se on paikallisten valokuvaajien kuuma vinkki ja korkeita paikkoja sietävien vaeltajien seikkailukohde. Täällä muuriin ei ole koskettu 300 vuoteen. Se kiemurtelee vuorenrinteitä ylös ja alas horisonttiin saakka. Matkamuistomyyjät ja turistiryhmät loistavat poissaolollaan, sillä paikkaa ei ole virallisesti avattu turistiryhmille.

Kulkijan onkin oltava tarkkana, mihin astuu. Paikalliset nimittävät hankalimpia kohtia "taivaan tikapuiksi". He sijoittavat niihin köysiä ja tikkaita ja keräävät pientä tietullia. Jiankoun muurinpätkällä kukaan ei puhu englantia."

Kuten Intia-jaksossa, myös tässä pidän puutteena sitä, että se kiinalainen uskomattoman rikas ja monipuolinen ruokakulttuuri huitaistaan läpi muutamassa minuutissa. Sama juttu perinteisen kiinalaisen lääketieteen suhteen. No, jälkimmäiseen liittyen mainitaan Suomessakin nykyään melko hyvässä maineessa oleva goji-marja, jota eräänlaisena superruokana pidetään. Kuitenkin hieman ihmetyttää näiden juttujen juokseminen läpi, kun sitten taas on nähty tarpeelliseksi käyttää moninkertainen aika "urheiludraaman" parissa. Myös uskonnot jäävät lähinnä sivumaininnan tasolle. No, kokonaisuutta katsellen pieniä puutteita tällaiset ovat. Itseäni kuitenkin yrtit ja ruoka kiinnostavat, joten olisin mielelläni nähnyt vähän kattavammat osuudet näistä.

Tekstissä käytetyistä kuvista voisi mainita, että ne saattavat antaa dokumentista vähän vääristyneen vaikutelman. Oma maku kuitenkin on voimakkaasti luontokuviin kallellaan, joten kaupunkinäkymät jäivät taas vähemmälle. Kyllä niitäkin tuossa sadan minuutin aikana ehditään ihmettelemään, vaikka eivät kovin hyvin olekaan tässä tekstissä edustettuina. Jos on samalla tavalla luontokuvista innostunut, niin suosittelen ehdottomasti katselemaan myös BBC:n sarjan Wild China, jossa näihin näkymiin sukelletaan huomattavasti laajemmin. Kunhan löydän aikaa ja sopivan innostuksen, niin tuo tulee kyllä uusittua. Kyseessä on erittäin hieno kokemus nojatuolimatkailijalle.

Kuvia pitää ehdottomasti kehua. Varsinkin alkupuoli on ainakin omasta mielestäni sellaista tykitystä, jota on ilo ihastella. Itse sain tässäkin tapauksessa eniten irti luontokuvista, mutta kyllä niitä muitakin juttuja mielellään vilkuili. Parin jakson perusteella Discovery Atlas on kyllä erittäin laadukas sarja tässä mielessä. Heh, on kovin vaikea saada pidettyä kuvakaappausten määrä edes jossakin määrin kohtuullisena... Future Filmin Blu-ray ei tuottanut tälläkään kerralla pettymystä.

Dokumentti päätellään osuvasti massiiviseen ilotulitukseen. Yleensä eivät tällaiset sarjoissa ja elokuvissa näytetyt ilotulitukset onnistu suurempaa vaikutusta tekemään, mutta tässä väreilyä ei voinut välttää. Toisaalta, ei se välttämättä ollut pelkästään ilotulituksen ansiota, vaan ehkäpä kyseessä vaan oli osuva kliimaksi hyvälle dokumentille.

Kuten tästä hieman venähtäneestä jaarittelusta saattaa päätellä, onnistui tämä dokumentti miellyttämään minua suuresti. Kiina on kiinnostava maa sekä kulttuuri, eikä tällainen vähän yli sata minuuttia kestävä juttu oikein voi tarjota muuta kuin pintaraapaisun siihen. Sellaisena Discovery Atlas: China Revealed on kuitenkin onnistunut tapaus, jota voi suositella muillekin aiheesta kiinnostuneille ja kauniista kuvista pitävälle. Kiinan historiaan ja nykymenoon enemmän perehtyneille se on luultavasti enimmäkseen kooste jo aiemmin tuttuja asioita, mutta sellaisessakin tapauksessa sen jo kuvienkin takia voinee ihastella. Siihen sitten vaikka kaveriksi tuo Geo-lehden juttu, niin saa ihan miellyttävän elämysillan aikaiseksi.

Discoveryn sivulla on tarjolla lisäinformaatiota:

China

Dokumentin voi ainakin toistaiseksi katsella kokonaisuudessaan vaikkapa tuosta:

Discovery Atlas: China Revealed (2006) (IMDB)

Discovery Atlas: India Revealed

Nurkkiin on kertynyt muutama Blu-ray Discovery Atlas -sarjan jaksoja, joten lauantai-iltana sitten vain runsaaksi 90 minuutiksi tutustumaan Intiaan, ehkäkä hieman pintapuoleisesti, mutta kuitenkin... No, kyseistä sarjaa tuotettiin vuosina 2006-2008 yhteensä kymmenen osaa. Intia sai toimia minulle tutustumisjaksona siihen.

Ainakin tämä osa alkaa melko tyypillisesti. Ensin käydään läpi muutamia yleisluontoisia tosiasioita, kuten esimerkiksi, että Intiassa asuu noin kuudesosa koko maailman väestöstä, eli reilut miljardi ihmistä. Nämä ihmiset kuitenkin asuvat maa-alalla, joka on vain noin kolmannes Yhdysvaltojen pinta-alasta. Mainitaan myös, että Intia on neljän valtauskonnon synnyinpaikka ja että päälle 3000 vuotta vanhat perinteet ovat ainakin osittain nykypäivänäkin elinvoimaisia.

Sekä pinta-alaltaan että väestöltään laaja valtio vaihtelee myös maastoiltaan melkoisesti. Löytyy kuivaa aavikkoa, lumihuippuisia korkeita sekä muutenkin mittavia vuoristoja, reheviä sademetsiä sekä maata halkova noin 2500 kilometriä pitkä Ganges-joki, jolla on merkittävä vaikutus yli puolen miljardin ihmisen päivittäiseen elämään.

Alkuminuuttien jälkeen sitten siirrytäänkin Ganges-joen varrelle seuraamaan joelle saapuneita pyhiinvaeltajia, jotka peseytyvät mahdollisuuksiensa mukaan pyhässä virrassa sekä suorittavat muita seremonioitaan rannalla. Tässä osiossa Jyoti Lal -niminen mies kertoo vähän työstään ja elämästä joen rannalla yleisesti. Hän kuljettaa soutuveneellään pyhiinvaeltajia, ja on sitä kautta nähnyt pikkuisen enemmänkin sitä elämänmenoa. Ainakin tällä kotisohvalla oli hieman hankalaa ymmärtää sitä suunnatonta arvostusta, joka näiltä pyhiinvaeltajilta löytyy kyseistä jokea kohtaan. Ainakin kuvauspaikalla vesi vaikutti vähemmän houkuttelevalta noin kylpemisen kannalta. Hyllystä löytyy kyllä BBC:n muutama vuosi sitten tuottama mittavampi dokumentti aiheesta: Ganges, johon pitää yrittää tutustua jossakin vaiheessa. Ehkäpä asia sitä kautta avautuu hieman paremmin.

Gangesilta vaihdetaan maisemaa yhteen Intian nopeimmin kasvavista asutuskeskittymistä, eli Mumbain kaupunkiin. Hetkellisesti nähdään Intian elokuvateollisuuden sydämen, Bollywoodin, väriloistoa, mutta sitä ei pitkään jatku. Kohtalaisen vauhdikkaasti aletaan esittelemään nopean väestölisäyksen aiheuttamia lieveilmiöitä. Tässä tapauksessa esimerkkinä toimii yksi maailman suurimmista slummeista kaupungin reunamilla. Siihen sokkeloon päästään tutustumaan paremmin Krishna Kamachin mukana. Hän toimii slummissa kaapelitelevisiopalveluita toimittavana henkilönä ja väliajoilla eräänlaisena yleismiehenä. Tiedä sitten, onko miehen luonnehtiminen eräänlaiseksi "kummisedäksi" hieman liioittelua, mutta dokumentin perusteella hänellä kyllä on huomattavasti valtaa ja arvostusta asukkaiden keskuudessa. Ilmeisesti hän kuitenkin käyttää tätä valtaansa melko hyväntahtoisesti ja pyrkii parantamaan melko ikävissä oloissa asuvien ihmisten päivittäistä elämää.

Kun on itse tottunut kohtalaisesti väljempään asumiseen, niin tuollainen päälle miljoonan ihmisen slummi, jossa monihenkiset perheet asuvat alle kymmenen neliömetrin hökkelöissä ja naapureita löytyy vieri vierestä silmänkantamattomiin, alkaa nopeasti ahdistaa pelkästään television kauttakin. Kaupungin päättäjät ovat ilmeisesti innokkaina raivaamassa slummin matalaksi ja myymässä tontteja rakennuskäyttöön, koska kaupungin kehityksen seurauksena maan arvo on noussut huomattavasti, eikä talouskasvulle toistaiseksi näy suurempia esteitä.

Sitten päästäänkin Intian pääkaupunkiin, New Delhiin. Siellä Geeta Samuels toimii hääjärjestelijänä. Dokumentin perusteella sain sellaisen kuvan, että hänen yrityksensä lähinnä erikoistuu tarjoamaan toinen toistaan komeampia paketteja huomattavasti keskimääräistä vauraammille intialaisille. Kuten kertoja (Mira Nair) mainitsee, omaa tämä ala varsin hyvin potentiaalia Intiassa, jossa vanhat hääperinteet ovat edelleen voimissaan. Monipäiväiset seremoniat tarjoavat koristelujen suhteen suunnilleen niin paljon mahdollisuuksia kuin vain lompakko sekä mielikuvitus sallivat. Kyllä tätä väriloistoa olisi mielellään katsellut vähän kauemminkin.

Häähulinan jälkeen vaivutaan pikkuisen rauhallisempiin tunnelmiin Himalajan juurille. Siellä eräs guru yrittää tehdä omaa pienimuotoista kumoustaan pitkään toimineen kastijärjestelmän murtamiseksi. Chidanand Saraswati valitsee kouluunsa orpoja, toisen vanhempansa menettäneitä tai muuten vain erittäin kurjissa oloissa eläviä lapsia, jotka eivät tavallisesti pääsisi hengelliseen kouluun, tai välttämättä mihinkään muuhunkaan kouluun. Saraswati kuitenkin tukijoidensa avustamana tarjoaa kovaosaisille arvokkaan koulutuksen, joka periaatteessa nostaa oppilaat samalla alimmasta kastista ylimpään. Helpolla oppilaat eivät kuitenkaan pääse, sillä opetus on vaativaa ja kuri kovaa.

Himalajalta taas siirrytään vaikuttavien rakennusten pariin. Tässä hieman harmitti se, että viidakkoseikkailut ja sieltä löytyvät temppelit tai rauniot jäivät pitkälti väliin. Ennalta-arvattavasti Taj Mahal ja pari muuta näyttävämpää rakennusta on päässyt kuviin. Lopulta pysähdytään hieman pidemmäksi ajaksi Intian suurimman moskeijan tapahtumia seurailemaan.

Seuraavaksi taustoitetaan vähän Intian sotavoimien kehitystä ja käydään läpi brittien hallintokautta. Positiivisena puolena tästä ajanjaksosta mainitaan sinä aikana rakennettu kattava rautatieverkosto. Lyhyesti käydään läpi Intian ja Pakistanin kireitä suhteita. Lopulta päästään esittelemään tuolloin uutta sotilaskonetta sekä seuraamaan sen koelentoa.

Dokumentin lähestyessä loppuaan siirrytään vaihteeksi enemmän kohti etelää ja Ganges-joen suistoaluetta, jonne on vuosituhansien aikana muodostunut satojen pikkusaarten ja sademetsän labyrintti. Bengalinlahdella elävien ihmisten arki on kohtalaisen kovaa. Haastateltava viljelijä-kalastaja kertoo, että vesistö kyllä tarjoaa syötävää, mutta samalla Sundarbansin metsä on hengenvaarallinen paikka ihmiselle siellä liikkuvien tiikerien takia.

Geo-lehden (9/2010) juttu Tiikerin metsä kertoo mukavasti kuvitettuna juuri tämän alueen tilanteesta. Jutussa mainitaan, että kyseisellä alueella elää maailman suurin tiikeripopulaatio, joka metsästää vuosittain kymmeniä ihmisiä saaliikseen. Tiikerien lisäksi meri tarjoaa alueen asukkaille haastetta. Haastatellut pitävätkin nousuvesihuippuja tiikereitä pahempana uhkana yhteisölle. Tiikeri tappaa yksittäisiä ihmisiä, mutta jos suolavesi pääsee nousemaan riisipelloille, niin koko kylä on hengenvaarassa suolaveden tuhotessa sadon ja vieden maan viljelykelpoisuuden useammaksi vuodeksi.

Itse ennakkoon odotin, että Intian erittäin monipuolinen ja mausteinen ruokakulttuuri saisi myös oman osuutensa. Kyllähän sitäkin sivutaan, mutta lähinnä todetaan, että se nojaa voimakkaasti erilaisiin mausteisiin ja yrtteihin. Toivoin jotakin reilusti kattavampaa sukellusta aiheeseen ja myös ajatukset sekä kuvat liittyen Intiassa kohtalaisen voimakkaana elävään kasvissyöntiin olisivat kiinnostaneet paljon. Nyt kuitenkin sai katseltavaksi vain parin minuutin pätkän, jota ei oikein voi pitää edes menettelevänä pintaraapaisuna. Entistä enemmän tämä otti päähän, kun heti perään käsiteltiin ajallisesti moninkertainen määrä krikettiä...

Toinen pettymys minulle oli se, että dokumentti keskittyi pitkälti ihmisten puuhasteluihin. Tällainen luontokuvien ystävä olisi kaivannut mukaan enemmän sitä vähemmän kosketun luonnon esittelyä, varsinkin kun sitä käsittääkseni Intiassa kohtalaisesti riittää. Tässä dokumentissa se puoli jää auttamatta sivuosaan. Kyllähän Blu-ray onneksi tarjoili mukavasti silmäkarkkia sekä silloin tällöin muutaman sellaisenkin kuvan, joita oli ihan miellyttävää jäädä ihastelemaan taukonapin kanssa vähän pidemmäksikin ajaksi. Tässä kohdassa voisi samalla mainita, että tekstin yhteyteen päätyneet kuvat eivät valitettavasti ole peräisin katsomaltani Future Filmin Blu-ray-julkaisulta, vaan heikommasta lähteestä johtuen siitä, että koneessa ei vielä ole asemaa näiden levyjen katseluun. Ei siis kannata näiden kuvien perusteella tehdä johtopäätöksiä kiekon kuvanlaadusta. Se on kyllä huomattavasti parempi.

Jos vielä jatketaan kriittisemmällä linjalla, niin dokumentti vaikutti ainakin paikoitellen hieman turhan kiireiseltä omaan makuun. Toki se on ymmärrettävää, kun yritetään käsitellä näinkin suurta valtiota sekä ihmismäärää mahdollisimman laajasti 98 minuutin aikana. Valituksista huolimatta tämä oli kyllä miellyttävä ensikosketus Discovery Atlas sarjaan. Heh, ehkäpä se ei minua saa Intiaan halajamaan, mikä ei niinkään johdu dokumentin tasosta, vaan enemmän siitä, että Intia vaikuttaa vähän turhan ylikansoitetulta sekä äänekkäältä minulle.

Yleisesti aihevalinnat tuntuivat olevan suunnilleen kohdallaan, vaikka pikkuisen eri mieltä joistakin painotuksista olenkin. Omasta mielestäni tämä jakso tarjoaa ihan mukavasti sekä tietoa että viihteellisempää puolta. Visuaalisesti se on myös kaunista ja värikästä katseltavaa. Jos sarjan muut osat jatkavat samalla tasolla, niin eiköhän ne kaikki tule jossakin vaiheessa keräiltyä. Ainakin minulla aika kuluu varsin miellyttävissä merkeissä tällaisten parissa, kun olen enemmän nojatuolimatkailuun taipuvainen.

Tuossa aiemmin tuli mainittua Geo-lehden tiikerijuttu. Toiseksi lukuvinkiksi voisi ehdottaa Geo-lehden Intiaa käsittelevää päälle 20-sivuista juttupakettia, joka löytyy numerosta 7/2012. Sieltä löytyy tarinaa hengellisemmästä puolesta, katsaus Delhissä tapahtuneeseen muutokseen, juttua taloudellisesta kehityksestä ja vähän muutakin. Mukavaa luettavaa (ja katseltavaa) kumpikin numero vaikkapa tämän dokumentin yhteyteen. Valitettavasti dokumenttia ei taida tällä hetkellä löytyä aivan kokonaisuudessaan YouTubesta. Vähän esimakua kuitenkin sieltäkin saa:

Discovery Atlas: India Revealed (2007) (IMDB)