My Summer in Provence

Hyytävien ja hytisyttävien pakkasten paluu vaatii vastatoimia, eikä esimerkiksi ankkailusta välttämättä ole kovinkaan suurta helpotusta vilusteluun. Romanttinen ja lämpöinen höttö toisaalta on jo talvina taannoisina toistuvasti testattu ja todettu tepsiväksi lääkkeeksi tällaisiin olotiloihin. Tiedä sitten, miksi tämän vuoden puolella ei vielä ole kesäistä kauneutta katsomoon tuovien teosten kimara nytkähtänyt liikkeelle, vaan vielähän tässä olisi ihan hyvin aikaa nautiskella nätistä maisemaherkusta ja toivottavasti siinä samalla myös ihmisotusten sisäisestä suloisuudesta, jota sopii tietysti näissä purkaa postikorttikuvaston lisäksi ihasteltavaksi. Ainakin omasta mielestä näissä sopii lipsahtaa hupsujenkin höpötysten puolelle, eikä klisee tai toinenkaan ole yleensä mitään elämystä tärvelevää allergiakohtausta käynnistänyt, eli antaa palaa vaan. Voihan olla, että My Summer in Provence toimii vuoden 2017 lähtölaukauksena ja tätä kuvastoa alkaa jälleen blogiin putkahdella lisääkin, mitä en lainkaan huonona juttuna osaisi pitää. Onhan se niitä pimeiden talvi-iltojen pieniä iloja pötköttää peiton alla hyvien herkkujen kera hehkuvista näkymistä ja tunnetiloista nautiskellen.

Kyyti kesää kohti alkaakin heti, kun eloa ruudulle ilmenee, eli eipä tässä ole aikaa isommin pohjustella ja kaipa tarkoituksena on ollut tuupata katsoja vauhdissa mukaan, niin riittää pähkäiltävää jatkoon enemmän. Juna matkaajiaan vie ja alkutekstien ajan näytetään käytännössä lähinnä penkillä torkkuvaa pientä poikaa, kun samaan aikaan ikkunan toisella puolella näkymät vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Kilometrejä taivalletaan tuosta vain ja silmissä vilisevät pellot, metsät ja vesistöt kaikki niin kauniin vehreinä, että melkeinpä malttamattomana odottelee päätepisteeseen saapumista. Ensi-ihastusta ja toiveita tulevien hetkosten suhteen voimistelee myös musiikkiraidalla kuultava avauskappale. Simonin ja Garfunkelin The Sounds of Silence ei tietenkään ensimmäistä kertaa ole elokuviin tunnelmia tuomassa ja luomassa, mutta eipä ainakaan omissa korvissa ole vielä puhki päässyt kulumaan ja toimiipa herkkä laulu tässä yhteydessä mainiosti.

Unistelujen aika alkaa olla ohi ja pitää vähitellen availla silmiä. Nuori Théo (Lukas Pelissier) ei ole reissussa ihan yksinään, vaan matkassa mukana ovat vanhemmat sisarukset Adrien (Hugo Dessioux) ja Léa (Chloé Jouannet) sekä kolmikon isoäiti Irène (Anna Galiena). Kaikki eivät osaa iloita aluillaan olevasta kesälomasta, vaan Adrien ja Léa olisivat tahtoneet nämä kuukaudet viettää Pariisissa. Mukaan on pakkailtu virikkeitä korpieloon tuovia selviytymispaketteja, mutta noinkohan vain niistäkään helpotusta löytyy...? Lasten äiti Émilie on vähän hätäisesti joutunut lähettämään kolmikon omien vanhempiensa luokse, sillä perheessä on meneillään kriisi, mikä vaatii selvittelynsä. Ehkei tätä kuviota ja hätäratkaisua ole ihan loppuun saakka mietitty tai tohdittu edes pintapuoleisesti kaikille asianomaisille tiedotella, koska isoisä Paulille (Jean Reno) ei ole näistä vieraista mitään mainittu, eli pienoinen yllätys kaveria odottelee...

Paul vartoilee juna-asemalla lähinnä Irènen paluuta, mutta tajuaa nopsaan, että väkeä on tulossa vähän enemmänkin. Näkeminen ja vastaanotto on ennemmin mallia jäätävän viileä kuin lämmin tai sydämellinen. Yhdessä kuitenkin lähdetään huristelemaan kohti isovanhempien maaseutuasumusta ja upeiden maisemien halki mutkitteleva hiekkatie kulkeekin. Autossa kuitenkin on sen verran kireä tunnelma, ettei Paulin kaahaillessa kukaan innostu näkymiä kehumaan tai muutenkaan erityisen iloisella mielellä ole. Paul ilmeisesti arvostaa omaa rauhaa, vaikka ei mikään täyserakko olekaan, niin lähimpiin naapureihin taitaa kohtalaisesti kilometrejä kertyä syrjäisellä seudulla. Nuorison odotukset synkkenevät entisestään, kun alkaa näyttää siltä, että Paulin tontilla puhelinverkkojen kattavuus on heikohkoa, mutta onneksi sentään edes talon tietyissä huoneissa jonkinlainen vaimea signaali laitteisiin saadaan.

Vähitellen lasten vanhempien tilannettakin valotellaan, eli 17 vuotta kestänyt avioliitto alkaa olla lopuillaan ja erotilanne ulkomaanmatkoineen on lähettänyt lapset evakkoon. Tilanne ei siis ole oikein kellekään mitenkään miellyttävä ja siihen omat haasteensa tuo sekin, etteivät lapset ole missään vaiheessa tutustuneet edes etäisesti Pauliin. Isoisä on menneisyyden takia pysytellyt täysin erossa näiden elämästä ja nyt pitäisi yht'äkkiä tutustua sekä sen lisäksi tulla toimeen saman katon alla kahden kuukauden verran. Hankalia aikoja ja kiristyviä hermoja on siis epäilemättä edessä, mutta tuskinpa kesästä sentään pelkkää piinaa ja painajaista muodostuu.

Lapsillekin selviää, miten äidin ja Paulin välit ovat katkenneet käytännössä kokonaan lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin ja siitä lähtien on ollut olematonta yhteydenpitoa. Émilie odotti 17-vuotiaana Adrienia, eikä Paul hyväksynyt pojan isää, vaan laittoi tyttärensä tiukan valintatilanteen eteen, mikä ei sitten mennytkään ihan siten kuin Paul oli toivonut, vaan Émilie lähti teilleen ja opiskelusuunnitelmat muuttuivat siinä samalla. Vaikka Paul oli hyvinkin ehdoton vaatimuksissaan, niin Irène ei lähtenyt tähän välien katkomiseen mukaan, vaan jatkoi tyttärensä ja tämän lasten tapaamisia, eli voinee olettaa, että tätä kautta Paulkin on jonkinlaisen käsityksen saanut kasvavasta perheestä. Totuttelua uuteen arkeen kuitenkin olisi paljon edessä ja ainakin alkuun näyttää siltä, että kyllähän niitä riitoja sekä kinoja selviteltäväksi syntyy milloin mistäkin erheestä tai töppäyksestä.

Hiukkasen ylikierroksilla tuntuu yksi jos toinenkin käyvän, ja erityisesti Paulin ja vanhempien lasten mielipiteet törmäilevät toistuvasti, eikä oikein tunnu löytyvän suopeutta ja armollisuutta etsiä toisesta osapuolesta niitä parempia piirteitä. Keskenään Adrien ja Léa päivittelevätkin, miten ihmeessä isovanhemmat ovat voineet pysyä 40 vuotta yhdessä ja miksi Irène voi kyseistä jöröä ja yrmyä ukkoa sietää. Tällä kaavalla välit saadaankin parissa päivässä kiristeltyä siihen pisteeseen, että lähtö takaisin kaupunkiin häämöttää jo edessä, mutta Émilie on sitä mieltä, ettei se yksinkertaisesti sovi, vaan nyt pitää yrittää tulla toimeen, vaikka tuntuisikin siltä, että yhteiselo on tuomittu tuhoon. Läheisessä kylässä jo ehditään muodostamaan virhepäätelmä, että Paul on viimein saanut sovittua tyttärensä kanssa pitkäksi venähtäneen riidan. Siihen on vielä matkaa ja paljon tehtävää, mutta toisaalta onhan koko pitkä kesä aikaa muutoksille, jos vain tahtoo antaa niille mahdollisuuden...

Ennen kuin päästään kunnolla edes käsiksi ajatukseen, että olisi tällaistakin tilaisuutta sattumien yhteenkasautumana tarjolla, niin pitää pikkuisen äksyillä ja totutteluvaiheeseen näyttäisi kuuluvan enemmän kinaa sekä riitaa kuin sopua. En lähde väittämään, että My Summer in Provence nämä hetkensä huippumielenkiintoisesti hoitaisi, vaan eiköhän ole helppo arvata, miten koukerot lähtevät kiemurtelemaan ja lopulta jännitteet purkautumaan. Haastavat evästelyt monimuotoisine vaatimuksineen ovat vasta alkua, mutta sanoisin, ettei känkkäränkkää ja kiukuttelua viedä edes katsojaa kiusaavan rasittavuuden lähistölle. Eripuraista muristelua pitää pikkuisen harrastella ja tuleehan niitä ärhäkkäämpiä törmäyksiäkin, mutta siinä sivussa heräilee uteliaisuutta, minkä mukana suopeus, ymmärrys ja ystävällisyyskin lopulta lampsivat vaivihkaa mukaan yhteiseen arkeen ja elämänmenoon. Ainakin tätä katsojaa ilahduttelee tunne, ettei ole pakonomaista tarvetta kiristellä liikaa ja löysää sekä nautiskelevaa joutokäyntiä löytyy myös. Loukkausten ja satuttavien möläytysten lisäksi on huolehdittu, että nauru ja hymyt kulkevat läpi elokuvan myös mukana, millä on iso osansa yleisessä hyvässä ilmapiirissä.

Tosiaan tutulta polku vaikuttaa, kun ensin pitää kinastella ja vähitellen saadaan kiinni ajatuksesta, ettei se ensivaikutelma kenties kokonaisuudesta kummoistakaan viipaletta väläyttele ja jyrkkien mielipiteiden muodostaminen epäedullisissa olosuhteissa saattaa mennä metsään rapsakasti. Mielestäni My Summer of Provence onnistuukin melkoisen näppärästi ja myös viihdyttävästi tasapainoilemaan huolien ja kevyempien hetkosten välillä, ja nämä puolet sulautuvat sujuvaksi sataminuuttiseksi. Kireästä lähtötilanteesta huolimatta ei oikeastaan tunnu lainkaan raskaalta tai siltä, että katsojaparan kestettäväksi tahdottaisiin kasata kaikki maailman murheet märehdittäviksi, jolloin kyyti olisi lähinnä ankeussävytteistä kituuttamista ja toivotonta lopputekstien vartoilua, vaan tuleepa osoitettua, että erilaisten persoonallisuuksien törmäilyjä voi kepeämminkin kuvailla ilman, että olisi pakko ihan hassuksi hötöksi heittää. Välillä ehdottomuus elämäniloa vastaan vääntää ja kuuma kesäloma kuohauttelee tunnekirjoa, mutta kärsimysnäytelmien kovimmat koettelemukset kuitenkin kierrellään.

Jean Renosta yleensä tykkäilen, mutta tässä tapauksessa hahmo hiukkasen epäilyttää alkuun, kun kaveri hössöttää vähän mitä sattuu ja säheltelyt sekä tökeröt töppäilyt tuntuvat jatkuvan alkumetrien tuolle puolen. Erimielisyyksiä ja sukupolvia halkovia kuiluja lähdetään silloittamaan ja sovittelemaan yhteisellä puuhastelulla. Sehän ei liene maailman salaisuuksista suurimpia, että tekeminen ja kokeminen yhdessä luo siteitä sekä mukavia muistojakin, ja nämä tuokiot värähtelevät kohti katsomoakin mielihyvää tuotellen. Paulilla on polttavaa halua opettaa viljelyniksejään sekä tietotaitoaan nuoremmille polville, ja ainakin itse olisin tykkäillyt kuunnella kaverin höpöttelyä oliivitarhassa enemmänkin. Kivaa ja värikästä väkertelyä suvantokohtiin sovitellaan ja Renokin siinä sivussa voittaa helposti puolelleen, mikä kääntelee samalla painopistettä siihen suuntaan, että Paulista kasvatellaan elokuvan sydäntä. Äreästä ja tontilleen jämähtäneestä ukosta alkaa tulla avoimempi ja yleisesti ystävällisempi, mikä on kiva kehityskulku, sillä hahmosta olisi vähän vahingossakin voinut vääntää vastenmielisenkin torvelon.

Kenties ihminen ei elääkseen niitä Mistral-tuulen tuomia tuiverruksia kaipaa samalla tavalla kuin oliivitarha, mutta voipi olla, että jotakin muuta oleellista pitäisi löytää ennen kuin pystyy sopusointuisesti elämään ja olemaan, ja sille polulle Paul palautellaan tämän yllätyksellisen ja monessakin mielessä lämpimän kesän myötä. Jos näitä Paulin ja kumppanien onnenhetkiä lähtisi lajittelemaan ja jälkikäteen yksityiskohtaisemmin muistelemaan, niin vanhojen ystävysten jälleennäkeminen kyllä on varsin mainio makupala. Kliseille ja häpeilemättömälle herkistelylle allergiset saattavat saada näistä kohtauksista ikävämmän reaktion, mutta onneksi ne voi toisinkin kokea. Siinäpä sitä lämmitellään vanhoja ystävyyksiä, luodaan uusia, laulellaan Dylanin haikeitakin lauluja viinittelyn ohessa iltanuotiolla. Ainakin omasta puolestani tämä tunnelmallinen kesäyö olisi saanut yhteislauluineen venyä muutaman minuutin mittavammaksikin, koska hyvät tuulahdukset puhkuvat erityisen voimakkaina näissä kuvissa ja melkoisen unelmainen sekä herkistävä osuus siitä saadaan aikaiseksi, joka nousee ehdottomasti elokuvan huippuhetkien joukkoon. Mitä haaveita niitä olikaan...vaan niihinkin silloin tällöin liittyy koviakin kolhuja.

Ehkä siitä syntyisi ihan liian leppoisa lomailu, jos vastaavissa hehkuvissa ystävyyden värähtelyissä teos loppuunsa vietäisiin, joten viimeisellä kolmanneksella pitää muuttaa suuntaa kohti karikkoja. Pakolliset vastoinkäymiset täytyy tietysti selvitellä ennen kuin voidaan varsinaista sopuisaa yhteistä tulevaisuutta tavoitella. Nämäkin haasteet tietysti osaa ennakoida, mutta onneksi samaan aikaan tarjoillaan ohessa seurailtavaksi huvittavampaa hömppää, kun kuntoa kohotellaan kovissa koitoksissa komediallisemmissa sävyissä. Vakavampi puoli alkaa korostua lopun lähestyessä, mutta surujen synkimpiä syövereitä kartellaan ja onni tuntuu jossakin kulman takana jo kurkistelevan ja hyviä huomisia lupailevan. Lopetteluakin pitäisin onnistuneena ja liikuttavanakin, vaikka siinä pidetäänkin pieni etäisyys, eikä lähdetä täyttä tunnetykitystä vyöryttelemään. Ennemmin katsoja jätetään omassa rauhassaan makustelemaan vahvaa lupausta lukemattomista hyvistä hetkistä, joita hahmoilla oletettavasti on yhdessä koettavanaan, ja sehän kelpaa vallan mainiosti.

Tarinaa ei siis välttämättä tee mieli ihan taivaisiin saakka hehkutella, mutta kaikkiaan ihan tyydyttävä se vähintään on ja edukseen erottuvien hyvien hetkien ansiosta voi jo katselunautinnosta rupatella. Näitä tuntemuksia vahvistelevat kameran eteen etsityt upeat näkymät, jotka talvisiin katuihin tottuneita silmiä mahdottomasti piristelevät. Paulin viilettäessä vauhdikkaasti kohti kotiaan saadaan jo ensiminuuteilla pikainen silmäys taloa ympäröiviin seutuihin ja niitä toki ehditään myöhemmin hiukkasen hartaamminkin ihastelemaan. Myös vierailut kylällä tuovat kuvastoon omat värinsä ja värähtelynsä. Jos näyttää siltä, ettei tunnin aikana ole saatu ujuteltua vielä riittävästi postikorttiotoksia ja muita ihanuuksia taustoille tai silmille syösty tarpeeksi vehreyttä ja viherrystä, niin nuorukaisten ratsastusreissu tavallaan varmistelee, ettei tällaisista puutteista tarvitse alkaa napisemaan. Samoihin aikoihin Paul ja Adrien kohottelevat kuntoa kukkuloilla pyöräillen, mikä antaa hyvän tekosyyn kaunistella kohtauksia korkeammalle kohoilevilla näkymillä. Tällainen toiminta toki laittaa nostamaan molemmat peukut pystyyn, eikä ole tarvetta lähteä purnailemaan, vaan aurinkoiset hetkoset nytkäyttävät kesäkaipuun kasvuun.

My Summer in Provence ei tietenkään ole ensimmäinen katsomani kesäinen eteläiseen Ranskaan sijoitettu draama, vaan onhan noita nähty ja mieluusti toki tilaisuuksien tullen lisääkin ihmettelen, koska kauneus yhdistettynä kiireettömyyteen ja silloin tällöin elämäniloiseen kepeään tunnelmaan nyt vain sattuu olemaan melkoisen erinomainen kaava rintaan mukavasti hehkua tuovalle talviselle elokuvaelämykselle. Nämä ominaisuudet yhdistyvät mielestäni loistokkaasti elokuvissa My Father's Glory ja My Mother's Castle, joissa toki hiukan on haikeampaakin puolta, mutta yleisesti elonpäivien ihania puolia näissä esitellään varsin vetovoimaisesti ja pelkästä muistelusta tulee hyvä mieli, mistä taas uusintahalut heräilevät, mutta ehkä nämä herkut kertailen vasta seuraavana vuonna. The Well Diggers Daughter taas ei aivan yhtä ihastuttavaa ja kaunista elokuvamuistoa onnistunut luomaan, mutta siitäkin ehdottomasti tykkäilin ja varmaan toistekin kokeilen.

Nuo kolme ovat siis Marcel Pagnolin tarinoiden pohjalta valkokankaalle soviteltuja, kuten ovat myös blogin alkuvaiheissa kommentoidut Gérard Depardieun ja Daniel Auteuilin tähdittämät kovempiakin takaiskuja tarjoilevat draamat Jean de Florette ja Manon of the Spring. Jos höttöisempiä ja ennen kaikkea harmittomampia onnentuntemuksia tavoittelee, niin tuo hiukkasen tummasävyisempi kaksikko saattaa päästä riipaisemaan toivottua syvemmältä. Muistuttelen kuitenkin, etteivät nuo listatut iloisemmatkaan teokset mitään tyhjänpäiväistä huihai-hattaraa ole, vaan kyllähän niidenkin tuottelema tunne-elämys on paikoitellen kiitettävä sekä kirjavakin, mutta painotukset tosiaan vähän eri suuntaan. Tätä viimeksi mainittua kaksikkoa kaupittelisin ennemmin, jos tahtoo nähtäväkseen eteläisen Ranskan kumpuilevien kallioiden sekaan sijoittuvia hiukkasen viiltävämpiä draamoja, eikä sattuisi ahneuden innoittamaa ilkeilevää juonitteluakaan välttelemään.

Onhan noissa viidessä listatussa Pagnol-filmatisoinnissa romantiikkaakin vähintään ripaus mukana, mutta jos tahtoo sitä puolta enemmän painottelevaa Välimeren näkymiin sijoitettua ja kenties pikkuisen siirappisempaa rakkausviihdettä, niin kyllähän niitäkin tuosta vain voisi suosituslistalle kirjailla. Ehken lähde tätä naputtelurupeamaa niillä aivan mahdottomaksi paisuttelemaan, mutta mieli tekee nimetä muutama makupala hienoilla maisemilla kaunistettuja ihastumisia. Osittain kotimaisin voimin väännetty The Italian Key on kerännyt murskaavampaakin palautetta, mutta omissa muistikuvissa parinkin kertailun jälkeen sympaattinen satu on viehätysvoimansa säilyttänyt ja hyvä niin. Toinen myös mielestäni turhankin haukuttu hömppäily on Letters to Juliet, joka ei pyrikään mitään uutta ja ihmeellistä esittelemään, mutta onpahan silmiä ja sydäntäkin miellyttävään pakettiin kääräisty. ...Ja jos siihen elokuvamuotoiseen rakkauspakkaukseensa kaipaa vielä pirteästi positiivista ja tarttuvaa musiikkia, niin Abba-musikaali Mamma Mia! on kaikin puolin mahtava ja energiaansa ruudun toisellekin puolelle hönkivä kekseliäs sekä vauhdikaskin ilotulitus, eikä niitä aurinkoisia tuokioisiakaan minnekään unohdeta. Lisää lämpösäteitä ja rantaa voi nautiskella vaikkapa hiukan edellistä tykittelyä hiljaisemmasta nuorisoromanssista Nicostratos le pélican, mihin mahtuu mukaan myös erikoisempaa ystävyyttä siipirikkojen ja muiden haavojen hoitamisineen.

Moni muukin elokuva on omalla kohdalla osoittanut, että verkkaisen eheytymisen seurailu idyllisessä ympäristössä on mainiota elokuvailoa. Vaikka usein myönnetysti onkin selviä samankaltaisuuksiakin, niin kyllähän näissä vieläkin valtavasti vetovoimaa riittää ja parhaita katselee mielellään montakin kertaa. Esimerkiksi Russell Crowen ja Ridley Scottin A Good Year lähtee hakemaan vuosikymmenienkin taakse jääneitä onnentuntemuksia takaisin ja karkotteleekin kolkkoutta tehokkaasti tieltään. Kestosuosikkien kerhoon kuuluu myös Diane Lanen tähdittämä murheellisista lähtökohdista käynnistyvä hermoloma kohti Italiaa, eli Under the Tuscan Sun. Vaikka tämä yllättävä tapahtumien ketju vaikeutensakin haasteeksi heittää, niin elokuvan ilmapiiriä ei kovin pitkään tahdota pitää surusteluvoittoisena, vaan kirkasta hehkua kuviin tuupataan ja lopputuloksena onkin iki-ihastuttava hyväntuulen lähettiläs. Aivan yhtä voimakkaita väreitä ei The Shadow Dancer (Shadows in the Sun) synnytellyt, mutta tahtoisin kyllä senkin jossakin välissä vilkaista toistamiseen. Samoin Enchanted April on viime aikoina pyörinyt mielessä potentiaalisena kertailtavana, mutta saa sitten nähdä, millaiseksi kevättalven ohjelmisto kotikatsomossa lopulta muokkautuu.

No, joka tapauksessa tuossapa siis olisi runsaat kymmenen osittain samansuuntaisia elementtejä sekä kuvastoakin tarjoilevaa teosta, joista melkeinpä kaikkia lämpöisesti suosittelen lajin ystäville. Mielestäni myös tämä My Summer in Provence kelpaa kerhoon etenkin siinä tapauksessa, että sydän sykkii draamakomedian alalajille, jossa eteläisellä auringolla on vahva merkityksensä tunnelmien taikomisessa ja kauniiden kesänäkymien loihtimisessa. Katsojakohtaistahan se pitkälti on, miten hyvin taika on toistettavissa tai onnistuvatko upeiden kuvien luomat loitsut silmät ja sydämen viekoittelemaan, mutta höpinöiden edetessä varmaan on jo tullut selväksi, että tämä katsoja on helposti kaapattavissa kyytiin. Siitähän My Summer in Provence toimii myös oivana osoituksena, koska kyllähän päälinjat ja tulevat suuret kuviot ovat nähtävissä ja arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa, vaan eipä se suuremmin katseluiloa käy nakertamaan. Suosituslistan perusteellakin väittäisin, että itsellä viehätyskynnys on kohtalaisen matalalla näiden suhteen ja ehdottomasti hyvä niin, koska tällaisten teosten kautta on tullut paljon iloa elämään ja ovathan nämä myös voimauttaviakin välähdyksiä, jos mielentila sattuu olemaan vaikkapa tilapäisesti alamaissa.

Aivan kaikenlaiset karkelot eivät tietenkään mielialaa kurjuudesta korkeuksiin kohottele, mutta kunhan ei mitään täysin väsähtänyttä vänkäystä aleta syöttämään, niin sisäistä ja ulkoista loistoa yhdistelevät teokset onnistuvat varsin vaivatta ihastuttamaan ja herkistämäänkin siinä määrin, että jokunen kyynelkin saattaa karkailla. Mukavan usein ne ovat tässä elokuvamaailman aurinkoisessa alalajissa vieläpä onnellisten tuulahdusten tuottelemia ilonpisaroita. Jos elokuvaan mahtuu vaikkapa pari tällaista voimakkaasti myönteisiä tunteita sekä aatoksia herättelevää hetkosta, niin saa se samalla lopputuloksen taltioitumaan kauniiden muistojen joukkoon huomattavasti helpommin ja niillä tunteikkailla tuokioisilla on usein sellainenkin sivuvaikutus, ettei tee paljoakaan mieli jäkätellä satunnaisista töksähtelyistä tai paasailla heikoista lenkeistä liikoja. Siksipä siis My Summer in Provence muodostelee mielihaluja puhella positiivisista seikoista, vaikka luulisin, että elokuvan kimppuun voisi käydä kynnet teroitettuina ja aloittaa raatelutoimenpiteet vaikkapa niistä kuluneista kohdista. Minulle tämä liiankin lyhyeksi jäänyt kaunis kesäloma ei onneksi tällaisia himoja herätellyt, vaan tyydyn toteamaan mieluummin, että tuttuine polkuineenkin ja vähemmän viilailtuine sanailuineen lopputuloksena on herkullista hattaraa ja hyvää hehkua pimeään pakkasiltaan.

My Summer in Provence (2014) (IMDB)

The Chef (Rakkaudesta ruokaan)

Jotakin ruokaisaa hömppää vaihteeksi, kiitos. Valitettavasti sellaisia ei ainakaan omaan elokuvatutkaan ole liikaa osunut, mutta silloin tällöin hyllyntäytettä niistäkin saa, onneksi. Nyt kirjoittelun kohteeksi pääsee viime vuonna valmistunut ranskalainen komedia, jossa puuhastellaan enemmän keittiön puolella, ja mitä muilta kiireiltä ehditään, niin selvitellään vähän sydänten huoliakin.

Jacky Bonnot (Michaël Youn) tuskailee tiedä sitten kuinka monennen työpaikkansa menetyksen kanssa. Aina vain menee huonompaan suuntaan, kun pitää haaskata keittiö-Mozartin lahjoja pikaruokapaikoissa, joiden kanta-asiakkaat eivät hyvästä ruoasta paljoakaan ymmärrä. Hermothan siinä nopeasti menevät, ja jälleen uudet potkut odottavat, sillä pomoilta ei ymmärrystä löydy. Ei mitään turhia hienosteluja tai erikoisuuksia, vaan asiakkaat kaipaavat ranskalaisia perunoita ja muita saman sarjan kokkauksia.

Toisaalla asemansa jo vakiinnuttanut oman alansa arvostettu kuuluisuus Alexandre Lagarde (Jean Reno) on myös ajautunut ongelmien äärelle. Osakkeenomistajat ovat sitä mieltä, että Lagarde on kaavoihinsa jämähtänyt vanha jäärä, jonka mukana pyöriminen on vain haitaksi omalle nimikkoravintolalle. Pitäisi vähän tuuletella paikkoja. Modernit suuntaukset kunniaan ja samalla säästötalkoot päälle ajan henkeä noudatellen. Siellä etsitäänkin kuumeisesti tekosyitä Lagarden irtisanomiselle. Yhtenä riittävänä syynä toimii se, jos kävisi vaikkapa niin hassusti, että Lagarden ravintola menettäisi yhden tähden lähitulevaisuudessa odottelevassa arviossa.

Jackyllakin tilanne menee tiukemmaksi, sillä naisystävä on kuitenkin viimeisillään raskaana, ja olisi hyvä, jos jotakin tulojakin pystyisi hankkimaan kohta laajenevalle perheelle. Niinpä tulee aika niellä se ylpeys ja ottaa vastaan pesti talojen maalaamisen parista. No, Jacky ei silti malta olla hylkäämättä sitä varsinaista intohimoaan, vaan hänen on pakko sekaantua muiden kokkailuihin, vaikkapa sitten ikkunasta neuvojaan huudellen. Pienimuotoista menestystäkin pääsee syntymään, vaikkapa sitten palvelutalon asiakaskunnan keskuudessa.

Tavallaan tämä on Jackylle hyvä käänne, sillä menestyksekkään sekaantumisen tuloksena Lagarde saa tietää hänestä. Jacky tuntee käytännössä kaikki Lagarden vanhemmatkin reseptit, mistä myös on etua. Siinä sitten tulee tilaisuus siirtyä koeajalle Lagarden keittiöön. Toisaalla taas ollaan varmaan hyvinkin kiitollisia, kun palkkatyö tuosta vain vaihtuu vähän epämääräisillä ehdoilla tapahtuvaan palkattomaan harjoitteluun, jonka jatkumisesta ei ole minkäänlaisia takeita.

Kun kaksi oman alansa ehdotonta huippua yhdistää voimansa saman keittiön puolella, niin sen kriittisen tähden säilyttämisen pitäisi olla lastenleikkiä. Vai onkohan kyseessä sittenkin räjähdysherkkä yhdistelmä, joka saa aikaan ennemmin myllerrystä ja hallitsematonta kaaosta...? Siihen hektiseen sekasotkuun mukaan vielä Lagarden isännöimä televisio-ohjelma, josta voi ponnistaa anonyymiin kuuluisuuteen, jos sellaista sattuisi kaipailemaan.

Ravintolakokkailun nousevan tähden, eli kasvisten kanssa kommunikoivan vihanneskuiskaajan ja keittiötaiteen vanhan konkarin yhteissähellykset ovat paikoin sellaista vuoristorataa, että katsomossa ainakin huvittaa ihan kivasti. Pelkästään herkkuaterioiden saloja ei ratkota, vaan myös niille suhdepulmille löytyy aikaa. Eihän siitä voi seurata muuta kuin onnistumisia, kun tämä kaksikko lähtee viini-illan päätteeksi pienoisessa tuiterissa hoitamaan asioita kuntoon...

Värikäs alkutekstijakso lupailee varsin kevyttä hassuttelua hyvässä hengessä ja sellaista The Chef pitkälti elokuvapöytään tarjoileekin. Pituuskin pysyy alle 90 minuutissa, joten kyllästymään ei ehdi. Tuskinpa taito tällaisiin elämäniloisiin ja aidonoloisiin komedioihin pelkästään ranskalaisten yksinoikeus on, mutta melko usein siellä tunnutaan näissä hyvin onnistuvan. The Chef on jälleen yksi mukava esimerkki sellaisesta.

Suositusnurkkauksessa tänään jälleen muutama samansuuntaisten aiheiden parissa seikkaileva maukas sekoitus. Jean Reno ehti jo vähän aiemminkin tehdä romantiikkaa ja ruokaa yhdistelevän elokuvan, siinä tosin henki astetta tai paria vakavampi ja painotukset enemmän suhdepuolella, eli kyseessä on Jet Lag. Jos taas haluaa nähdä vastapainoksi äärimmäisen kontrolloitua ja harkittua ravintolamenoa, niin sellaiseen mahdollisuuden tarjoaa mielenkiintoinen dokumentti Jiro Dreams of Sushi, jossa jo ikääntynyt päähenkilö on vuosikymmenten viilauksen myötä kohonnut oman taiteensa arvostetuksi huipuksi. Muita tässä blogissa kommentoituja ruokaa ja rakkautta yhdisteleviä kelvollisia elämyksiä ovat vaikkapa Woman on Top, Tortilla Soup, The Mistress of Spices ja viimeisenä suklaalla herkutteleva Chocolat.

Se muista hömpistä. Luulisin, että The Chef makoisaa komediavälipalaa kaipailevien lisäksi miellyttää ruoasta innostuneita. Eipä se mikään dokumentti keittiötaidon saloihin ole, mutta saattaapa kuitenkin tarjoilla vähän innostusta uudenkin kokeilemiseen. Mistään mestariteoksesta ei ole kyse, mutta itse ainakin koen saaneeni sellaisen elokuvatuokion kuin tilausta tehdessä toivoinkin. Reno ja Youn kyllä puuhasteluillaan viihdyttävät vähintään kohtalaisesti. Aivan kaikki jutut eivät mitään suurempaa neroutta ole, mutta kyllä niitä maalinsa löytäviä on mukaan vähintään riittävästi sijoiteltu. Hyväntuulista huttua, jonka varmaan toistamiseenkin mielellään vilkaisee.

The Chef (2012) (IMDB)