Love Happens

Peppi pääsee huvipuistoretkensä jälkeen pienelle tauolle, kun oli kaikenlaista voimankoitosta ja muutakin riehumista ja palailee ruudulle talvisissa merkeissä varmaan piakkoin taas. Sitä ennen ajattelin, että ehkä voisi tänne tekstailla vaihteeksi johonkin romanttisempaan elokuvaviihteeseen liittyvää juttua ja pyrin siihen, ettei valikoitu tekele olisi tällä kerralla ihan silkkaa huttua. Melko suuri osa elokuvakokoelman romanttisista komedioista on toki hyvinkin kepeää katseltavaa ja osa siitä sekoilevaisempaa höpöilyä, mutta löytyyhän joukosta näitä suruja sekä sekalaisia haikeuksia sisältäviä teoksiakin. Love Happens ainakin ennakkotietojen perusteella kallistuu mielessäni vahvasti vaikeuksien ja murheiden puolelle, eikä siinä mitään, mutta toisaalta tarinan self-help-puoli saa etukäteen jokseenkin tympiviäkin aatteita aikaiseksi.

Mitään paasausraivoa tällainen sisältö ei näkemättä saa syntymään, mutta pienoisella varauksella näitä neuvoja sekä niksejä kuulostelemaan joka tapauksessa ja melkeinpä heti elokuvan nytkähtäessä käyntiin alkaa tulla ohjeistusta elämään vastoinkäymisten varalle. Tarinan pohjusteluksi siis höpötellään, miten välillä voipi näyttää siltä, että elämällä on makeampien herkkupalojen sijaan silkkaa sitruunaa annettavanaan. Kirpeämpien sattumien kohdalla pitäisi sitten valita, että jatkaako suu ainaisessa mutrussa eteenpäin vai yrittäisikö kohdistaa katsetta mahdollisesti pikkuisen piilossa lymyileviin positiivisiin puoliin. Ainakaan itseäni tällainen tunnelmien virittely ei mitenkään hirmuisesti innosta, mutta ehkäpä se siitä, kunhan päästään kunnolla vauhtiin?

Tarinan päähenkilö Burke (Aaron Eckhart) on omakohtaisesti kokenut suurta surua, päätynyt kirjoittamaan siitä ja teoksen saadessa suosiota, on hänellä alkanut uusi ura kiertävänä luennoitsijana, joka erikoistuu juuri menetyksiin ja suruun. Burke laittaakin tavaroita kasaan uutta reissua varten ja matkan määränpäänä on tällä kerralla Seattle, jossa olisi aikomuksena hoitaa useampikin asia kuntoon, koska kasvava suosio on herättänyt kiinnostusta televisiopiireissäkin. Pitäisi siis käydä neuvotteluja omasta ohjelmasta sekä siihen liittyvistä oheistuotteista ja samalla Burkella on kaupungissa noin viikon mittainen self help -seminaari, eli manageri Lane (Dan Fogler) on laatinut Burkelle kohtalaisen tiukan rutistuksen noin aikataulun kannalta.

Seattleen suuntaava reissu alkaa hiukan sitruunaisesti, sillä matkatavarat katoavat, vettä tulee niskaan ja Burke pääsee hotelliinsa pikkuisen myöhässä. Mikään suuri katastrofi ei ole kyseessä, mutta illalla kuitenkin pitäisi availla seminaari ja alkaa henkisesti valmistautumaan runsaan päivän kuluttua käynnistyviin sopimusneuvotteluihin. Burke saa odotetusti iltaan mennessä itsensä siistittyä ja pienoisista takaiskuista huolimatta kasailtua puhekuntoon, joten heppu on melkein täydessä iskussa suuren yleisönsä edessä esittelemässä "Surun läpi"-kirjansa keskeisiä vinkkejä. Jalkapalloavauksen kautta lähdetään pohtimaan menetysten ja menestysten hintoja, ja näyttää siltä, ettei Burke tahdo kuulijoitaan ihan helpolla päästää, vaan tulee pahaa alkupalaa pähkäiltäväksi.

Kunhan avauspuheet on pidetty, niin katolla odottelee lyhyt promokuvaustilaisuus, jossa Burke kertoo, miten vaimon äkillinen kuolema auto-onnettomuudessa on ollut kipinä kirjan takana. Mikään markkinamenestys ja suuri suosio ei projektin tavoitteena ollut, vaan murheiden purkaminen paperille oli tarkoitettu henkilökohtaiseksi surutyöksi, mutta tekstit päätyivät mutkan kautta kustantajalle, joka on nähnyt Burken sanoissa jotakin sellaista, mikä saattaisi auttaa muitakin menetysten raastamia. Suosiosta kertoo sekin, että seminaariyleisö tuntuu ainakin suurelta osin olevan innokas kuulemaan Burken tarinoita ja neuvoja vaikeampien elämäntilanteiden käsittelyyn. Pelkkää puhetta ei pakettiin kuulu, vaan siihen liittyy myös retkiosuuksia, kun esimerkiksi pilvenpiirtäjän katolta etsiskellään kirjaimellisesti uutta näkökulmaa arkipäivään.

Näyttää siltä, että Burke pyrkii pelkistämään ja yksinkertaistamaan viisautensa mahdollisimman tiiviiksi sekä paikoin rautalankaisiksikin ohjeiksi. Katsojan mieleen kuitenkin istutetaan ajatusta, että onkohan heppu itse vinkkinsä täysin sisäistänyt tai saanut niistä kaipaamaansa apua suruun, koska näyttää siltä, etteivät pelkät positiiviset mietteet tai hymyharjoitukset riitä, vaan voi olla niinkin, että pullosta nautittu turrutus onkin isommassa roolissa kuin hän haluaisi myöntää? Burke kuitenkin vakuuttelee itselleen ja muille, ettei kiertueen ja mahdollisen tulevan ohjelman ensisijaisena tarkoituksena ole etsiä mainetta ja kunniaa, vaan auttaa muita, mutta jokin tuntuu selvästi olevan pielessä ja jäytävän sisuksia.

Kyseenalaista kuitenkin on, että ovatko Burken niksit ja neuvot riittävää tai yleensä helpottavaakaan apua elämänsä vaikeimmissa paikoissa oleville ihmisille, sillä vaikuttaa siltä, että hän itse on tuupannut omat murheensa sivuun ja jättänyt surutyönsä kesken. Tarinan edetessä heräilee myös epäilystä, että noinkohan vain sanat kirjan sivuilla vastaavat todellisia tapahtumia? Seattle ei ole Burken menneisyyden kannalta ihan mikä tahansa kaupunki ja se tuokin työpaineiden päälle pikkuisen lisää puristusta epämukavien yllätysvieraiden kautta. No, sattuupa hän hotellissa tapaamaan myös Eloisen (Jennifer Aniston), paikallisen kukkakasvattajan ja -kauppiaan, johon tahtoisi alkukankeuksien ja pienten naljailujen jälkeenkin tutustua paremmin. Aikataulu alkaa vähitellen nitkahtelemaan liitoksistaan ja kunhan tunteet lämpenevät tapaamisten jatkuessa, on Burken vaikea pitää tiettyjä tukahdutettuja salaisuuksia enää sisällään. Nähtäväksi jää, onko tämä kaikki menneisyyden aaveineen aivan liikaa runsaaseen viikkoon tiivistettynä ja leviääkö homma Burken käsiin tehden kaverista raunion...?

Love Happens on tosiaan ottanut lajityypin keskivertotekelettä isomman haasteen vastaan, sillä aihepiiri ei mielestäni ole mikään helpoin tai hilpein noin romanttiselle komedialle. Surun, menetyksen ja uuden alun taiteiteminen toimivaksi, hauskaksi sekä koskettavaksi elokuvaksi ei ole mikään läpihuutojuttu, ja valitettavasti tässä käykin niin, että yhdistelmän onnistuminen jää lähinnä haaveeksi. Alkupuolella vielä näyttää siltä, että ehkäpä tästä jotakin riipaisevaa, mutta myös palkitsevaa kehkeytyy, mutta kun viimeistä kolmannesta viedään ja yritetään saada jotenkin palaset paikoilleen ja tunteetkin pintaan, niin näyttää siltä, etteivät osaset sovi toisiinsa ja maaliviiva tavoitetaan pakotetulla puristuksella ja puhti poissa.

Onneksi Eckhart on kuitenkin perusolemukseltaan pidettävä tyyppi, eikä yllä liihottele mitään lipevän ja niljakkaan huijarin värettä, sillä muuten Love Happens olisi pahassa pulassa suunnilleen ensiminuuteiltaan lähtien ja elokuvan seurailu luultavasti paljonkin rasittavampaa. Anistonin homma taas on hankalampi siinä mielessä, että tarina keskittyy paljon vahvemmin Burken pulmiin ja siinä sivussa vyöryttää melkoisen kasan surullisia tarinoita seminaariväen puolelta, eli pitäisi varsin rajatussa tilassa onnistua olemaan se valonpilkahdus kaiken ahdistuksen ja toivottomuuden keskellä. Lopun lähestyessä käy enenevissä määrin selväksi, ettei sekään kovin luontevasti suju kevennysyrityksistä huolimatta, joten Love Happens on minusta pääparin keskinäisen kipinöinnin osaltakin laimea tapaus.

Pääkaksikkoa tukemaan löytyy tietysti sivuhahmoja kummankin kaveripiiristä ja odotetusti näillä on lupa revitellä reippaammin, mutta aika kuivaksi vitsailu mielestäni jää, eikä mitään ikimuistoista sähellystä saada syntymään. Rohkealla runoudellaan joitakin pöyristyttävä Martykin (Judy Greer) jää lopulta aika vaisuksi tapaukseksi, ja tuntuu siltä, että hänen tehtävänsä on ilmaantua silloin tällöin kuviin laukomaan jotakin vähemmän kaunopuheista, ettei juttu menisi liian lässyksi tai raskaaksi. Martin Sheenin esittämä miekkonen taas vie tunnelmia toiseen suuntaan ja on Burkelle eräänlainen kolkutteleva omatunto, jota tämä on vaihtelevalla menestyksellä yrittänyt vältellä ja vaientaa. Siinähän sitä saa ruudun toisella puolella pähkäillä omaa viileää suhtautumista, kun lopussa yritetään Sheenin ja Eckhartin toimesta surun- sekä ilonkyyneliä puolipakolla tiristellä, että noinkohan olisi kimppuun käynyt aivan jäätävä tunnekylmyys, mutta ehkä tässä suurempi vika löytyy elokuvan tökkimisestä kuin katsojan eläytymiskyvystä?

Seminaariporukkaa nähdään kyllä kuvissa kohtalaisesti, mutta ihan fiksusti joukosta rajataan jokunen yksilö tarkempaan kuulosteluun, sillä Love Happens on nykyisessä muodossaankin paikoin kohtalaista vasaralla päähän -menoa, ja muuttuisi melko raskaaksi vyörytykseksi, jos siitä olisi tehty surutarinoiden täystykitys. Eniten huomiota saa John Carroll Lynchin esittämä Walter, joka on menettänyt poikansa ja laittaa ryhmästä eniten vastaan Burken neuvoille ja pitää tämän joitakin juttuja lähinnä sirkustemppuiluna, jolla ei ole mitään tekemistä aidon surutyön kanssa. Valitettavasti samansuuntaista tunnetta nousee myös tietyin paikoin ruudun toisella puolella, mikä laittaa miettimään, että mahtaakohan olla paremmin esimerkiksi amerikkalaiseen yleisöön uppoavaa toipumistyötä tämä näytös, sillä jotkin osuudet Burken tilaisuuksista lähinnä auttavat vieraantumaan entisestään koko elokuvasta.

Love Happens ei niinkään ole mikään raivostuttava epäonnistuminen, sillä on siinä viihdyttäviäkin hetkosia, mutta kaikkiaan aika keskinkertaista taaperrusta. Seattle toimii vaihteluna tunnetuimmille romanttisten komedioiden kaupunkiympäristöille, mutta tekijät eivät saa siitä mitään erityisen haltioittavaa kuvastoa taltioitua. Muistaakseni Sleepless in Seattle toimii tässä mielessä paremmin, ja on toki muutenkin paljon parempi teos romanttisten komedioiden joukossa. Sinänsä lupaavat kuvauspaikat menevät mielestäni hiukan hukkaan, sillä Eloisen rauhallinen puutarhapakopaikka suurkaupungin kupeessa jää vähälle käytölle, vierailu Bruce ja Brandon Leen haudalla aika hätäiseksi heitoksi ja haikeaksi aiottu metsäretkikin kääntyilee laimeaksi. Näyttää siltä, että porukalla on ollut jonkinmoista kiirettä saada tarvitut kuvat kasaan, ja visuaalisten ilojen anti jää monesti laihaksi.

Murheita siis riittää kuultavaksi ja tilitys jos toinenkin, mutta juttu tuntuu kaavamaiselta ja kun omalla kohdalla self help -kehyskin laittaa vielä vastaan, niin tämä toipumistouhu jää etäiseksi sekä kankeaksi näytelmäksi. Satunnaiset kevennykset viihdyttävät silloin tällöin ja ilostakin saa jopa ajoittain hapuilevan otteen, mutta palasten yhdistely on melkoisen kömpelöä askartelua ja esimerkiksi rautakauppavierailu alleviivaa rautalankamaisuutta. Jälkipuolisko onkin monin paikoin pahasti harhailemassa varjojen mailla ja jo paljon ennen viimeistelyä vaikuttaa siltä, ettei kovin tyydyttävää finaalia ole luvassa. Päätöspuheet ja tunnustukset eivät siis laita kyynelliikennettä vauhtiin ja pakolliset viimeiset kevennykset ovat myös sen verran huteraa höttöä, ettei lopputekstien alkaessa ainakaan missään tunteiden pyörremyrskyssä ole riepoteltavana. Ennemmin tekee mieli sanoa, että no jaa, sellainen tapaus siinä sitten ja ehkäpä seuraavaksi jokin hauskempi ja hurmiollisempi poiminta tästä lajista.

Love Happens (2009)

Katsastus (The Wedding Waltz)

Haiden mailla tai paremminkin vesillä tuli vietettyä jokunen jännäkin tuokio tuossa viimeksi vilkuillessa elokuvaa 47 Meters Down, joka päätyi upottamaan pääkaksikon varsin epätoivoiseen tilanteeseen, eivätkä ne terävähampaiset ja kuolettavasti haukkailevat haikalat ainoiksi hankaluuksiksi jääneet. Epätoivoa, ahdistusta ja pienoista alakulon sävyttämää menoa olisi jälleen luvassa, mutta eipä sentään ihan yhtä hengenvaarallisissa merkeissä kuin tuossa mainitussa pieleen menneessä sukellusreissussa, vaan Matti Ijäs muun porukan kanssa tuo ruudulle toilailemaan kolme kaverusta, joilla on edessään vähän keskimääräistä myöhäisempi sekä kivuliaskin askel hivenen hurjastakin ja ilmeisesti huolettomammasta nuoruudesta kohti aikuiselon vastuita ja velvoitteita. Ehkei tämä pelätty siirtymä sentään silkkaa synkkyyttä ole, vaan kyllähän tummia sävyjä kohti kallistuva huumori kumppanusten koitoksia värittää ja niiden koukeroista tässä olisi aikomuksena hiukan höpötellä.

Eteläisiltä meriltä käännelläänkin katsetta kohti kotoisempaa pohjoista elämänmenoa, ja tosiaan vaikka hengenvaaralliset vesipedot tipautetaankin tässä välissä pois kuvista, niin kyllähän sitä ahdistusta saadaan ilmankin aikaan ja mieltä riipii sekä hermoja raateelee seikka jos toinenkin. Aivan heti ei sitä kirvestä kaivoon viskaista, vaan Viltteri (Vesa Vierikko) ja Mallu (Kaija Pakarinen) ovat hartaina alttarin edessä vannomassa toisilleen ikuista rakkautta. Juhlavat vihkimistunnelmat häipyvät kuitenkin ripeästi, sillä kirkosta pihan puolelle siirryttäessä tuntuukin jo tavallaan arki alkavan ja jutut ovat heti karkeampaa lajia. Kauniin seremonian aikana toiset ahertavat morsiusmobiilin kimpussa asennellen kiireellä viimeisiä koristeita kiinni ja tekstiä pintaan.

Hetkistä myöhemmin autosaattue köröttelee kirkolta jatkojuhlia kohti ja siinä samalla selviää, että kenties kulkupeli olisi kaivannut vähän muutakin laittoa kuin vain pintakiiltoa, sillä autovanhus puhistelee höyryt pihalle, eikä tuore morsian malta pettymystään piilotella. Viltterin hermot takkuillessa sekä tuskaillessa kiristyvät ja kasvavaa kiukkua lähdetään purkamaan takapenkillä istuskelevaan pappiin (Taneli Mäkelä), eikä siinä sanoja suotta säästellä, vaan näkemykset päästellään ilmoille ilman ennakkosensuuria. Ehkeipä tanssahtelujen alkaessa ilmapiiri mikään maailman iloisin ole, mutta kärhämistä ja katkerista kiukkuiluista huolimatta juhlaväki viihtyy kuitenkin. Viltteriä ei paljoakaan tunnu vieraiden seurassa pyöriminen kiinnostavan, vaikka tavallaan illan juhlittuihin sankareihin lukeutuukin, ja hän tuhtookin ärtyneenä kesken matkan temppuilleen autonsa parissa.

Myös Mallu joutuu vähän vastentahtoisesti laittamaan illalle aikaisen lopun, sillä hän alkaa olla viimeisimmillään raskaana ja kaipaa vuodelepoa. Morsian on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että illan isännän sopisi harrastella jotakin ihan muuta kuin remonttihommia ja sananvälittäjänä saa toimia Mallun veli Junnu (Markku Maalismaa), joka on samalla Viltterin parhaita kavereita. Pajan puolella uurastavaa Viltteriä eivät vieraat tai vauvat muistutuksista huolimatta edelleenkään innosta ja mies miettiikin ihan muita juttuja, sillä hän on työskennellessään kehitellyt ajatuksen ajaa reistaileva menopeli Ruotsin puolelle Haaparantaan katsastukseen säästösyistä.

Viltterin lähipiiriin lukeutuva Öövini (Sulevi Peltola) taas tahtoisi ottaa iloa illasta irti ja kaverilla onkin ehdotuksia mielessä parille nuorelle naisvieraalle, mutta juttu ei ihan toivotulla tavalla etene, sillä tarjotut juomat kyllä kelpaavat, mutta seura ei niinkään. Samoihin aikoihin Viltterikin malttaa lopettaa korjaustouhut hetkeksi ja käväisee pihalla lähinnä nostamassa kierroksiaan, koska muiden joukossa tanssiva pappi vieläkin tuntuu käyvän helposti hermoille. Torjutuksi tultuaan Öövini läpsyttelee autotallin puolelle Viltterin ja Junnun luo, ja mieliala on edellisten tapahtumien ansiosta keikahtanut synkeähköön suuntaan, jolloin paha olo lähtee purkautumaan kavereihin terävän kielen kautta. Jo valmiiksi kiihtynyt Viltteri taas ei aio toisen myrkyllisiä jorinoita ja piikittelyjä kuunnella pitkään, vaan melkoisen kovakouraisesti laittaa Öövinin ilkkumisille ja katkerille kuittailuille tylyn lopun. Lisäksi Viltteri alkaa ääneen syytellä, että ehkäpä kaveri onkin hänen tulevan lapsensa isä ja siinäpä on Öövini kirjaimellisesti ahtaassa ja pahassa paikassa.

Ilta hurjistuukin siinä määrin, että voisihan se tähän tapaan vailla malttia raivotessa huipentua surmatyöhönkin, mutta juhlat onnistutaan lopettelemaan ilman hengenheittoja, ja kunhan Viltteri saa pahimmat pirunsa hetkiseksi hillittyä, niin kolmikko päättää lähteä myöhäisillan ajelulle keskustaa kohti. Rauhoittuminen on tosiaan vain väliaikainen vaihe, ja vielä tuntuu olevan kohtalaisesti katkeruutta hampaankolossa. Murjotuksi joutunut Öövini onnistuu kiusanteollaan haastamaan sen verran riitaa, että klassinen nakkikioskitappelu siitä syntyy, mikä lopulta paisuu pikkuisen isommaksikin joukkorähinäksi, ja kovaa käsittelyä on luvassa yhdelle sekä toisellekin, kun mailat heiluvat huolettomasti ja kasvot veristyvät. Huuruisen ja hurjan yön jälkeen Viltteri soittelee vaimolle ja rähjäinen porukka saa pikkuhiljaa siirreltyä itsensä sairaalaan vastasyntynyttä poikavauvaa katsomaan. Jokseenkin kolkon vierailun jälkeen pitäisi sinne Ruotsiin lähteä autoa katsastamaan, mutta Öövini on siinä määrin ahdistuneen ärtynyt, että kävelee muihin suuntiin Viltterin ja Junnun porhaltaessa rajaa kohti. Lienee helppoa arvailla, ettei tästä reissusta mitään suurta säästöä saada aikaiseksi, vaan ehkäpä ennemmin lisää ärhentelyä sekä kummallisiakin harharetkiä...

Maaliskuun alkupuolelle tuli tosiaan soviteltua Ijäksen kenties pikkuisen omituisempi ja enemmän kärsimystarinan piirteitä sisällään pitävä kolmisen vuotta vanhempi Painija ja siihen verrattuna Katsastus ilkikurisen sekä tummasti tuikahtelevan huumorinsa ansiosta on näistä kahdesta selkeästi kepeämpi katseltava. Tokihan Katsastus hahmoineen oman taakkansa saa raahattavakseen, mutta aivan niin massiivisesta kivireestä ei sentään ole kyse kuin millaiseksi painijaparan epätoivoisellakin uhmakkuudella tuhtomat koettelemukset kasvoivat. Mielestäni tässä kolmen kaveruksen elämänmuutoksessa liikutaankin lähempänä helmikuussa kommentoitua ja samasta kokoelmasta löytyvää vuoden 1984 televisioelokuvaa Viimeinen keikka, jossa neljä nuoruudenystävää kokoontuivat vuosikausia myöhemmin kaverin hautajaisissa, mutta vaikka yhteinen sävel tavallaan löytyikin, niin silti jokin vaikutti olevan lopullisesti tyyppien väliltä kateissa. Voisi ehkä kuvitella, että joskus vuosia myöhemmin Viltteri, Öövini ja Junnu olisivat vieraantuneet vastaavaan tilanteeseen.

Muistaakseni tuli noita mainittujakin katsellessa tuumailtua, ettei Ijäs ainakaan ole halunnut hahmoistaan mitään ihan helppoja tapauksia muovailla, ja taas voisin väittää, että Viltteri ja muu kovapäinen kolmikko ovat hivenen hankalia heppuja monessakin mielessä, eikä välttämättä ihan ensisilmäyksellä tyyppeihin suuresti tykästy. Viltteri itse vaikuttaa paineen alla vähän vainoharhaiselta ja epätasapainoiselta kaverilta, joka saattaa tuosta vain käydä väkivaltaiseksi. Jos vihanpuuska valtaa kunnolla yläkerran, niin eivät ystävätkään ole nyrkeiltä turvassa ja vieraampia kanssaihmisiä voikin jo täysin surutta mätkiä menemään. Öövinin pahantuulisuudet purkautuvat puolestaan enemmän verbaalisesti ja tuntuu siltä, että paha kieli on paikoin hyvinkin herkästi karkailemassa toisia tarkoituksella loukkaamaan. Hänelle erityisesti ikääntyminen tuntuu olevan melkoisen arka paikka, kun vuodet viuhuvat armotonta vauhtiaan eivätkä suostu seisahtumaan. Vaikka miten yrittäisi pitää kiinni nuoren hurjan elämäntavasta, niin näiden päivien parhaimmisto alkaa olla peruuttamattomasti takana, eikä Öövini kykene tätä harmitustaan muilta kätkemään. Junnu on kolmikon hiljaisin sekä rauhallisin miekkonen ja joutuu silloin tällöin toimimaan sovittelevana voimana sekä välillä järjen äänenäkin, kun toisilla alkaa mennä liian lujaa tai raivokohtaukset uhkaavat kuohahdella puolimielisiä tekoja kohti.

Katsastus pyrkii melko napakalla 56 minuutin kestollaan ottamaan silmäyksen siitä, millaisessa myllerryksessä kolmen kaveruksen elämä keski-iän kynnyksellä on, ja mielestäni varsin lyhyt kesto huomioiden näistä pulmista yhdistellään mielenkiintoinen kokonaisuus, jossa pelkkä arkielon manailu ei valtaa liikaa tilaa, vaan mukaan mahtuu jokunen kummallisempikin kohtaaminen. Sävyäkään ei asetella täystotisuuden tasolle, mutta eipä kolmikon tuskailu mitään ihan kepeintäkään kotimaista komediaa mielestäni edusta. Kaverusten jutuissa onkin monesti mukana katkeraa värähtelyä ja esimerkiksi matkan loppuvaiheilla Viltterin tilittelyt ja pohdiskelut menevät jo hivenen surkuhupaisaankiin suuntaan hänen yrittäessään asetella palasia paikoilleen ahdistuksen ja väsyn vaivaillessa ajatuksia. Näissä hetkosissa Vierikon ilmeet iskevät sanoja kovemmin ja katsomoonkin välittyy hukassa olevan hepun hajanaiset aatokset pienoisella lohduttomuudella koristeltuna.

Henkilökohtaisesti elokuvan huumori ei välttämättä täysin kohdilleen osu, mutta kyllähän kolmikon koitoksista silti huvitustakin irtoilee, vaikka hillittömät ja herkulliset naurunryöpsähdykset jäisivätkin vähemmälle. Katsastuskustannuksissa säästö lienee lähinnä sivuseikka ja tekosyy päästä hetkiseksi irralleen arjen ahdistuksista, mutta kyllähän reissun edetessäkin tuntuu siltä, että siirtymävaihe aikuisuutta kohti on etenkin Viltterille ja Öövinille kivulias haaste. Tätä hankalaa palaa pureskellessaan ja märehtiessään kolmikko ei yhdessä liikuskellessaan mikään mukavin joukkio ole, ja voisikin pohtia, etteivät tyypit läheskään aina tuo toistensa parhaita puolia esille, mutta eipä tarinasta silti mielestäni muodostu mitään vastenmielistä tai tympäisevää valitusvirttä elämän epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Ennemmin liikuskellaan inhimillisissä tuntemuksissa ja olotiloissa, kun pelko kaverin katoamisesta perhe-elämään voimistuu ja samaan aikaan huoleton sekä hurja nuoruus alkaa olla katoava haave, josta ei silti millään tahtoisi päästää irti. Näistä muutoksen tuomista huolista ja murheista saadaankin aikaiseksi sujuva draamakomedia, jonka teemat tuntuvat paikoin tuskallisenkin tutuilta. Mielestäni Katsastus ajoittain lohduttomistakin aatoksistaan ja katkerista sanailuistaan huolimatta päästää hahmonsa ja samalla kai katsojankin vähemmillä kolhuilla kuin tuo mainittu Painija, jossa maailma murjoo poloisia paljon kovemmin kourin, joten senkin takia Viltterin ja kaverien kommellukset tuntuvat ainakin astetta kevyemmältä elokuvaviihteeltä.

Katsastus (1988) (IMDB)

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma

Outojakin elokuva-aikoja on tässä kuluvan kuukauden aikana tullut vietettyä, ja vaikka kutkuttelevimmista ruutuviihteen nautinnoista ei niinkään ole päässyt kirjoittelemaan, niin mieltä kiehtovia ja ilahduttaviakin teoksia on melkoisen monenkirjavan valikoiman puitteissa saanut ihmetellä. Vastapainoksi on tietysti valikoitunut hyvinkin arkista elämänmenoa, kuten vaikkapa viimeksi höpöttelyjen kohteena olleet Inkerin suuntaan kurkistelevat käsityövoittoiset kansanperinnedokumentit vajaan kahdeksan vuosikymmenen takaa. Jari Halosen ohjaama tarina ei niinkään kalenteria kääntele vastaaville vuosiluvuille, vaan rikoksen ja jännityksen yhdistelmä sijoitellaan noin nelisen vuosikymmentä ilmestymishetkestään eteenpäin, eikä tämä näkemys juurikaan ilon ja onnen huolettomia päiviä tulevaisuuden utopiassa lupaile. Ennemmin lähdetään sellaisesta katsantokannasta, että ihmiskunta on ajanut itsensä kääntymään kurjalle kurssille kehityksessään ja kiitämään kohti kuilun reunaa sekä samalla sitä pistettä, jonka jälkeen taka-askeleet katumusharjoituksineen voivatkin jo olla aivan liian myöhäisiä. Silmäilläänpä siis, miten ne palaset paikoilleen loksahtelevat ja näkyykö ihmisyyden loppu lähenevässä horisontissa...?

Tunnelmia ja tapahtumia pohjustelevat saatetekstit eivät todellakaan maalaile mitään ruusuista tulevaisuuskuvaa, vaan suunta on synkkä ja ihmiskunnan toivonkipinät taitavat aina vain harvemmin tuikahdella. Vuosi on 2037 ja Eurooppa yhdistynyt jättimäiseksi liittovaltioksi, jossa valtavimmat väkimäärät ovat keskittyneet eteläisemmille maille. Etäisten ja syrjäisten reuna-alueiden elinolot ovat tässä kehityksessä heikentyneet armottomasti, mikä taas on johtanut valtaviin muuttoliikkeisiin. Kuvissa siirrytään uuden Euroopan itäisimpään metropoliin, mikä tässä maailmassa tarkoittaa Vladivostokia, ja kunhan lähemmäs katutasoa päästään, niin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kohti ugrilaista kaupunginosaa. Liekö sitten jokseenkin lohduttomat ajat ja epävarma tulevaisuus syynä, mutta joka tapauksessa selittämättömät ihmisräjähdykset ovat lisääntyneet, josta saadaankin heti hurja näyte. Kansalaisia mysteeriset ja pelottavat kuolemat järkyttävät, viranomaisilta taas ovat vastaukset vähissä sekä keinot lopussa, eli kovin hyvässä ja varmassa paikassa ei olla tarpomassa.

Yhteiskuntarauha alkaa horjuessaan lähestyä pettämispistettä, joten ennennäkemättömälle sarjasurmien tulvalle olisi laitettava loppu. Vai onko sittenkin huippuunsa kiihdytetty keskinäinen kilpailu ajanut ihmiset lähelle lopullista hulluutta, eikä paljoakaan pelastettavissa enää ole...? No, joidenkin hommana silti olisi saada selkoa maailmanmenoon ja tarvittaessa muutama pidätyskin tehdä, ja yksi heistä on omalaatuinen etsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila), joka onkin kutsuttu viimeisimmälle rikospaikalle. Repaleisen ruumiin äärellä odottelee Liptonia vaitonainen sekä tuikealtakin vaikuttava porukka. Liptonin perässä seuraava esimies yrittää komentaa kutsumattoman väen pois, mutta joukon johtaja Brand Marlon (Jari Halonen) tylysti kuittaa, että he ovat liittovaltion poliisista ja käskytysketju menee nyt uusiksi, eikä asiasta vinkuminen tai kitiseminen auta. Jatkossa tehdään siis kuten nämä heput määräävät ja toimivaltuuksien yhteentörmäys jää lopulta melkoisen lyhyeksi.

Liptonia ei toki jutusta kengitä pois, mutta häneltä vaaditaan tarkkaa raportointia uudelle päällikölle ja ehdotonta tottelevaisuutta. Omistautumista pyydetäänkin osoitettavaksi hiukkasen omituisella tavalla, mutta Cockton asettuu jämäkästi tätä käskyä vastaan viestien, ettei sentään ihan mikä tahansa pomotus mene läpi. Hetkistä myöhemmin miekkosesta paljastuu, ettei hän taida itsekään mikään helpoin tai mukavin tapaus olla, vaan on kuormitettuna ja ylikierroksilla käydessään herkästi taipuvainen ylilyönteihin, joissa kovia keinoja ei isommin kainostella tai arastella luotileikkejäkään. Vieläpä kun taustalla painavat vähäiset sekä epäsäännölliset nukkumiset ja merkityksellisten ihmissuhteiden puute, niin siinäpä olisi lisää ruokaa satunnaisille selkkauksille ja kiristyville hermoille. Toisaalta taas siinä synkeähkössä ja kolkossa maailmassa, jonka nurjaa puolta Lipton työkseen tutkii, voivat juuri tällaiset ominaisuudet ja taipumukset ollakin vahvuuksia sekä selviytymisen edellytyksiä.

Uupumisen rajoilla kuitenkin kaveri liikuskelee, eikä mielialaa varmaan yhtään kohottele yksinäinen ystävänpäivä, vaikka sitä kera kemiallisten piristeiden juhlisteltaisiinkin. Äidiltäkin tulee terveisiä, eikä kyse niinkään mistään iloisesta kuulumisten vaihtamisesta ole, vaan lohduttomamman laidan viestiä olisi kuultavana. Aivan vielä ei ole kuitenkaan tullut aika nostaa käsiä pystyyn ja antaa maailman mennä pikatietä hornaa kohti, ja niinpä sankarimme alkaa selvitellä löyhien johtolankojensa avulla, että mikä ja millainen taho omituisten kuolemantapausten taustalla lopulta onkaan. Hommassa ovat haasteensa ja hankaluutensa, sillä pitää olla valmis ottamaan suurempiakin riskejä. Lipton löytääkin itsensä kyseenalaisen kemikaalin testiryhmästä, eikä sitä kautta ainakaan välitöntä selkeyttä saada, vaan ennemmin houreet hujahtavat päälle. Toisaalta kummallinen maailma saattaa sekavammassa mielentilassa näyttäytyä järjellisempänä paikkana. Eri asia tietysti on, auttaako sekään mitään, koska edessä odottelee nippu tukalia tilanteita ja häikäilemättömiä sekä häijyjä hyypiöitä...

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei siis mikään pirteän hupaisa ilopilleri ole, vaan tummiin sävyihin puettu rikoksen ja jännityksen vyyhti kammottavassa tulevaisuudessa. Omituisen nuhjuinen ja niljakaskin ilmapiiri saadaan luotua tehokkaasti jo alle kymmenessä minuutissa, ja tämä toki onkin ehdottomasti elokuvan vahvuuksia, sillä ulkoinen ja sisäinenkin sotkuisuus on melko olennainen elementti tavallaan pohjamutia ruoppailevalle tarinalle. Valitettavasti se ei vielä tarkoita, että noin elokuvaviihteenä täysosumaa lähellekään päästäisiin, vaan alle 80 minuutin kestosta huolimatta alkaa päähenkilön haahuileva ja tuskasteleva taival elokuvan toisella puoliskolla tökkiä ja jumitella pikkuisen liikaa. Halosen teoksiin tutustuneille tuskinpa suurena järkytyksenä tulee, että jälleen kielenkäyttöä kiroilulla kaunistellaan ja elävöitetään, mutta sanoisin kuitenkin karkeuksien manailun olevan sekä määrän että kekseliäisyyden suhteen vähäisempää kuin aiemmin kommentoiduissa elokuvissa Joulubileet ja Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) tai sitten korvat ovat päässeet pienoisesti turtumaan tällaiselle tykittelylle. Pelkkä suunsoitto ei tietenkään juttuja ratkaise, vaan tehokasta tulivoimaa tarvitaan myös, kun edistystä ei tapahdu ja päälliköltä alkaa kärsivällisyys loppua jahkailevaan haahuiluun, eli saapi siinä kerran jos toisenkin kaivella kuolettavaa kapinetta kätöseen ja katsojien iloksi pienimuotoisia vääntöjä kehitellä.

Melkoisen sekavaa sotkua setvivä Lipton saakin kestää rankempiakin uhkauksia, mutta ympäristönsä kovettama mies ei ilkeisiin sanoihin ole ihan ensimmäisenä murtumassa. Silti romahduksen rajat tuntuvat lähenevän jatkuvasti, kun ympäröivä maailma on roihahtamassa lopullisesti liekkeihin omien tehtävien tuntuessa turhilta. Aivan vielä ei ole kyynisyys tai toivottomuus voittoa vienyt, sillä kaverin sisällä vähintään vaimeasti sykkii sydän ihmisyydelle ja vaikka sitä taipumusta tylyihinkin tekoihin on, niin myös hienoista herkkyyttä on havaittavissa. Niitä viimeisiä rippeitä uskosta parempaan huomiseen ja sisäiseen hyvyyteen yritetään väkivaltaisesti riistää ja raastaa tekemällä armottoman tyly temppu, jonka hillityn lohduttomat jälkipuheet tahtovat kaverille sanoa, ettei maailma ole mikään kiva paikka ja tuskinpa lainkaan parempaan suuntaan jatkossakaan menossa. Murhemielisen ja kyynelsilmäisen hetken annetaankin jatkua kiusallisen pitkään, mikä kyllä tuntuu katsomossakin, eikä tämän luulot pois ottavan läksytyksen jälkeen enää tarvitse edes mitään puolipirteää päättelyä elokuvalle toivoa. Päämäärää kohti vievä taival alkaakin näyttää tieltä peruuttamattomaan turmioon ja tuskaan, mutta voisikohan jokin pelastava enkeli vielä viime hetkillä eksyä auttelemaan kohtalon kolhimaa kaveria...?

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taitaa edelleen olla näistä Halosen ohjauksista lopulta se vähiten itseäni innostava, mutta toki tyypin jutustelut piti katsella elokuvan perään, sillä levyltä löytyy noin 14-minuuttinen haastatteluhetki. Sosialismin romahduksella oli hupailtu Halosen kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) ja sen jälkeen mielessä seuraavina suurina juttuina pyörivät sekä kuumottelivat maailman, ympäristön ja kulttuurin tuhot. Tuntuikin oikealta ratkaisulta lähteä työstämään luonnonsuojelujuttua, jossa olisi läsnä myös kulttuurin romahdus. Tavoitteena oli pyrkiä scifielokuvan lajissa viemään näitä ajatuksia eteenpäin, ja perustava ajatus tarinan takana oli näyttää, mihin suuntaan maailma on menossa, ellei kurssia käännetä. Halonen ei tässäkään rupattelurupeamassaan tahdo selvästikään työtään vähätellä, vaan kertoo, että Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma on hänen elokuvistaan oivaltavin, eikä hän oikein osaa sanoa, mistä tällainen suurempi ymmärrys tuohon aikaan päähän putkahti. No, suurena ideana ja pyrkimyksenä oli siis näyttää tämä matka oivallukseen ja muutoksen välttämättömyys, mistä Halonen vaikuttaa olevan hämmästyneen ylpeä edelleen.

Halonen juttelee maailman olevan mielestään liian maskuliininen ja erittelee sen seurauksiksi esimerkiksi sodat, riidat ja eriytymisen. Elokuvassa taas tahdottiin tuoda esille pyrkimys feminiinisyyteen, mikä ohjaajan mielestä edustaa taas rauhaa, rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa. Hän kuitenkin myös korostaa, että kyse oli juuri feminiinisyydestä, eikä feminismistä. Tähän pehmeämpään suuntaan maailman olisi Halosen mukaan muututtava, sillä toisenlainen kehitys johtaa lohduttomampaan lopputulokseen, mahdollisesti siihen todellisuuteen, jossa Lipton Cockton elää. Päähenkilön piti tietysti olla mies ja Liptoniin ladattiin miehisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten aktiivisuus, rohkeus ja yleinen maskuliinisuus. Hahmolle nimi löytyi muutaman mutkan takaa ja etunimen innoittajaksi mainitaan Scott Lipton, jonka Halonen tunsi teatterikoulun kautta ja piti tätä erittäin terävänä tyyppinä, mutta samaan aikaan hyvällä tavalla huvittavanakin. Lipton jäikin pyörimään päähän ja kun se siellä tarpeeksi kierteli, niin siitä saatiin sankarille etunimi. Tuntui myös siltä, että päähenkilöllä pitää olla jokin eläin matkassaan, sillä muuten kyseessä on luonnoton maailma, ja erilaisia vaihtoehtoja mietiskeltiin norsuista lähtien. Taistelukukko näyttäytyi yhtenä miehisenä elementtinä, mistä sitten juonnettiin sukunimi Cockton, joka toki on monimerkityksellinen.

Näin hahmolle siis löydettiin nimi ja loppuosa Shadows of Sodoma taas kuvaa suoraan sitä synkkää maailmaa, jossa Lipton seikkailee. Tekijät tiesivät heti, ettei luvassa olisi sellaisia rahasummia, joita vaadittaisiin kattavien tulevaisuusvisioiden vääntämiseen, mutta haasteeseen silti tartuttiin ja lähdettiin tekemään tarinaa sillä asenteella, että kunhan kovasti yritetään, niin päästään tyydyttävään tulokseen. Budjettia oli kahden miljoonan markan verran, mitä Halonen pitää silkkana vitsirahana tällaiseen projektiin, mutta samalla hän toteaa, että silläkin saatiin aikaiseksi uskottavampi kuva tulevaisuudesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tähdittämä lähes 200 miljoonaa dollaria maksanut ja samana vuotena ilmestynyt Waterworld. Projekti olikin rankka, porukkaa tarvittiin ja väki teki hommia miltei ilmaiseksi, sillä lavastukseen panostettiin tosissaan, eikä tämä vaivannäkö vaille tunnustusta jäänyt, koska vuonna 1996 elokuva sai Jussi-palkinnon lavastuksesta. Kuvissa taas painotettiin etualojen tärkeyttä.

Tekniset onnistumiset ovat kuitenkin Halosen mielestä tavallaan sivuseikka, koska ilman eteviä näyttelijöitä tarina ei olisi ollut yhtään mitään. Tuttua porukkaa oli mukana, sillä joukossa hääräilivät Tommilan lisäksi vaikkapa Rauno Juvonen ja Jouni Nikkanen. Varsinkin Tommila saa taas estotonta suitsutusta Halosen hehkuttaessa häntä absoluuttiseksi näyttelijäksi. Meneehän osa kehuista toki omaan suuntaan, koska Halonen muistaa vähän rajata Tommilan kultakautta siten, että tämä oli alansa parhaita etenkin elokuvissa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin), Joulubileet ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin vaikuttaa siltä, että haastatteluhetkosen lähestyessä loppuaan, on juttu lähdössä makoisaan nousukiitoon, mutta valitettavasti tämä katsoja ei päässyt ihan viimeisiä viisauksia kuuntelemaan. Vain pari minuuttia ennen lopettelua haastattelu alkoi tökkimään ja mielessä käväisi, että noinkohan vain turinat kääntyivät aivan liian hapokkaiksi vanhalle soittimelle, mutta niinpä vain levystä löytyi ulkoreunalta lyhyt halkeama, joka minulta viimeiset tovit varasteli ja laittoi ennenaikaisen lopun lätinöille. Kehut tuntuivat olevan siinä vaiheessa hyvässä nosteessa Halosen jutellessa, miten hän uskoo elokuvan arvostuksen nousevan huikeasti tulevien kahden vuosikymmenen aikana ja että sen tarkkanäköisyys huomioitaisiin laajemminkin.

Ihan mielelläni olisin loputkin jutut kuunnellut, mutta kyllähän tuosta vajavaisuudesta huolimatta hyvän käsityksen saa, että millä mielellä Halonen teostaan jälkikäteen arvioi. Valitettavasti en itse pysty sille läheskään vastaavia ylistyksiä näpyttelemään. Olen vähän epäileväinen senkin suhteen, että mielipide huimasti parempaan muuttuisi, vaikka antaisikin ajan juosta vuosikymmenen tai kaksikin eteenpäin, vaan voi ennemmin olla, että synkeähkö tarina hiipuu niihin epämääräisiin varjoihin mahdollisesti harvojen hehkuttamaksi herkkupalaksi. Onhan mukana kiehtovia hetkosia, jotka kaappaavat kiinnostuksen, mutta ennen pitkää askel käy liiankin raskaaksi ja kummallinen maailmakin jää lopulta turhankin vieraaksi paikaksi. Epäilemättä pienellä budjetilla on ollut vaikutuksensa siihen, ettei ruudulle loihdita mitään mielikuvituksen ilotulitusta, ja tietyin paikoin pienimuotoinen, mustiin sävyihin maalailtu ja kolkkokin kuvasto palvelee hyvin tarkoitustaan, eikä elokuva mielestäni ulkokuoreensa kaadu.

Synkkyys onkin jossakin mielessä miltei jatkuvasti läsnä, mutta roolinsa melkoisella tunteella ja vimmalla vetävä Tommila näyttää kuitenkin, ettei Lipton taida tahtoa muokkautua osaksi kylmää ja tunteetonta maailmaa. Ehkäpä jokin suurempi ymmärrys elämän merkityksestä on heräilemässä, mutta samaan aikaan vaikutusvaltaisempien tahojen toimesta katsotaan, että kun kuolleet ovat muodissa ja kauppa käy, niin nykymeno jatkukoon vaikkapa karuun loppuunsa saakka. Näitä polkuja pitkin kuljeskellen saadaankin kohtalaisen surumielisiä loppusanoja, eikä päättely muutenkaan mihinkään hilpeään hyväntuulisuuteen ole tähtäämässä. Valitettavasti paremmista ja mielenkiintoisista puolistaan huolimatta Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei noin kokonaisuutena minuun kovin voimakkaasti vetoa. Ihan mieluusti tällaista omaperäisellä otteella sekä päättäväisellä ja tiukalla asenteella tehtyä kotimaista tuotantoa enemmänkin kehuisi, mutta tässä tapauksessa pitää tyytyä toteamaan, että pilkkopimeyttäkin väläyttelevä tulevaisuus kohtaa kierohkon huumorin ja toiminnallisemmat purkaukset lähinnä keskinkertaisissa merkeissä. Toivonpa siis ainakin vähäsen valoisampaa tulevaisuutta kuin mitä tässä raotellaan ja siinä samalla kenties kepeämpiä ja iloisempia elokuvahetkiä kotikatsomoon.

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) (IMDB)