torstai 26. helmikuuta 2015

Pettson & Findus - Katten och gubbens år (Viiru ja Pesonen: Viirun syntymäpäivä)

Chicken Little jätti sen verran valjun vaikutelman, että haikailut paremman animaatioviihteen pariin jäivät ilmoille leijumaan. Sepä onkin ihan pätevä syy kaapata hyllystä sympaattisella tavalla höpsön ukkelin ja tämän veikeän kissan erinäisiä tekemisiä tutkaileva elokuva. Viime vuonna näihin samoihin aikoihin tuli katseltua kaksikon toisia toilailuja, kun väännettiin kisujen siivousvelvollisuuksista, kattinautti lähti retkilleen ja sirkuseläinten kanssakin vähän temmellettiin. Nyt olisi ajatuksena lähteä juhlistelemaan veikeän Viirun syntymäpäiviä ja kai sinne sekaan sopii muutakin puuhaa.

Sateista keliä on alkuun luvassa ja syksy kai siellä on hyvää vauhtia etenemässä. Eipä aikaakaan, kun jo lumikinokset korvaavat syyssateet ja onkin jo hyvä hetki laittaa paksumpaa lakkia päähän. Ennen kuin alkuteksteistä selvitään onkin jo pilkkiavantoa jäähän kaiverrettu. Sielläpä on varsin hurja häntä- ja pyrstöjahti menossa, kun kettu ja hauki haluavat haukata toinen toistaan.



Kalastuspuuhat muitakin otuksia kiinnostavat, mutta Viiru-kissan kärsivällisyys alkaa nopeasti oikuttelemaan, kun näyttää siltä, ettei mitään tartu siimaan kiinni. Olisivatkohan eväkkäät ottaneet muuttolinnuista mallia ja suunnanneet paljon lämpimämpiin vesiin talvihytinöitä karkuun? Viesti on kuitenkin selvä, kalaa ja heti tänne! Olisikohan luistimilla kiitävästä rakettikatista kalapulaa ratkaisemaan? Kai sitäkin kokeilla sopii, vaikka tosin näyttää siltä, että tämän aikaansaannokset ovat lähinnä naapuriavannolla istuskelevan Kososen kiusimista.

Kaverusten kalaonni kääntyy nopeasti Pesosen löytäessä paikan, johon eväkkäitä on enemmänkin jäätynyt. Siitäpä siis kirjaimellisesti pakastekalaa talteen sahailemaan. Vuosi alkaa olla viimeisillään, sillä uusi odottelee ihan nurkan takana. Päätösillaksi on kuitenkin lupailtu rajuakin myrskyä. Tuuli alkaakin jo yltyä, joten olisi siis ehkä parasta lähteä saaliin kanssa kipittämään kotia kohti. Kohta luntakin alkaa reippaastikin satelemaan ja puhurit ulvovat ympärillä. Sankassa pyrytyksessä kaksikko eksyy ja päättää suojautua kovilta oloilta. Kalaharkoista järjestyy pikaiglu, joka pitää pahimmat puuskat ulkopuolella.



Jäätyneiden kalojen keskellä sitä värjötellään nälkä ja vilu vieraina. Kalatalon seinät eivät evääksi kelpaa ja repustakin löytyy vain puolikas voileipä. Lämmityksessäkin tosiaan omat puutteensa on. Niinpä Viiru alkaa mietiskellä kesäiseen aikaan sijoittuneita syntymäpäiviään. Hän on siitäkin erikoinen epeli, ettei yhdet syntymäpäivät riitä, vaan kissanhan pitää ainakin kolmet viettää. Sankari kakkunsa ansaitsee, mutta se onkin helpommin luvattu kuin tehty, eikä hyvistä aikeista huolimatta hommat tunnu alkuunkaan sujuvan. Pesonen ei tietenkään halua Viirulle pettymystä aiheuttaa, joten kakkua pöytään vaikka vaivojen kautta.

Muutakin mukavaa muisteltavaa lopuillaan olevaan vuoteen on mahtunut ja niitähän sopii kertailla, koska ulos ei vieläkään auta lähteä harhailemaan. Kettutarinan vuoro onkin seuraavaksi, kun muistellaan, miten Kososelta alkoi kärsivällisyys loppua kanan kadottua. Kivääriä olalle ja suunnitelmana on yöllisten tihutöiden tekijältä pamauttaa henki pois. Viiru kuitenkin on sitä mieltä, ettei ole kilttiä kettua kuoliaaksi ampua, vaan asiaa voitaisiin jekuttamisen hengessä lähestyä. Kivääriä kanniskeleviin äijänkäppyröihin ei kissan mielestä kannata liikoja luottaa. Kosonen toista varoittelee, että pimeässä posautellessa saattaa väärissä paikoissa vipeltävän kisunkin kehnosti käydä. Naapurukset siis lähtevät kettuasiaa ratkomaan vähän erilaisin menetelmin.



Kesä alkaa muistoissakin olla jo ohikiitävää aikaa, kun sateista syyspäivää kertaillaan. Sepä sattuu olemaan Pesoselle varsinainen mökötyspäivä, kun mikään ei kiinnosta tai innosta. Pöydän äärellä sitä äristellen, muristellen ja murjotellen aika kuluu. Viiru toki yrittää parhaansa mukaan ystäväänsä piristellä, mutta saa osakseen lähinnä kamalaa känkkäränkkäröintiä ja sekalaista änkyröintiä. Onneksi Pesonen edes ymmärtää huudeltuaan, ettei sillä tavalla sovi kissalle rähistellä. Viiru mietiskelee, että kalastus varmaan tähänkin olotilaan helpotusta toisi. Onkin vain pienoinen pulma, miten kiukkuisen Pesosen saisi kalakaveriksi. Hiukkasen sellainen jekutusta vaatii, mutta hyvillä mielin tekee, kun arvelee ystävän lopulta ilahtuvan. Joutuuhan sitä Pesonen lopulta myöntämään, että onneksi tuli matkaan lähdettyä ja murheet jätettyä jonnekin laineiden vietäviksi.

Läheisemmästä menneisyydestäkin löytyy miellyttäviä juttuja mietittäväksi. Noin viikkoa aiemmin joulu juhlimisineen joutui kovinkin uhatuksi, kun Pesonen onnistui jalkansa niksauttamaan. Ei joulukuusta, ei jouluherkkuja, ei lahjoja, ei juuri mitään Viiru epätoivoisena valittelee. Porkkanoita jouluksi...voi kurjuuksien kurjuus! Juuresta jyrsienkö ja paketittako kärvistellen kovasti odotetut joulupäivät pitää viettää? Ehkei sentään niin ankeaksi joudu Viirukaan heittäytymään, sillä joulu kuitenkin on yllätysten ja antamisen aikaa. Siitäpä sitä muistutellaankin...



Tekstin alussa mainittu viimeksi katseltu kaksikon elokuva on ilmestynyt vuotta myöhemmin, mutta eipä näiden katselujärjestyksellä taida lopulta paljoakaan väliä olla. Suunnilleen samanlaisella kaavalla nämä on tehty, eli toisistaan erillisistä pikkupuuhailuista on kasailtu yhteen runsaan tunnin elokuvan mittaan yltävä kokonaisuus. Tässä tapauksessa toki ne on vähän tiiviimmin liimailtu yhteen muistelotuokion avulla. Siinä mielessä ruotsinkielinen nimi onkin suomennosta kuvaavampi.

Lukaisin vähän noita omia mietteitä vuoden takaa ja hiukkasen yllättynytkin olen siitä, että pieni nihkeys on paistavinaan läpi. Jotenkin sitä muisteli olleensa innostuneempi ja enemmän tykkäilleen. Toki kyseisessä jutussa selvästi plussalle päädyttiin, mutta voi olla, että nykyään sitäkin enemmän tahtoisin kehua. Vuosi on sinänsä lyhyt aika, mutta kohtalaisen monia piirrosseikkailuja on siinäkin välissä ehtinyt silmien ohi viilettämään. Yleisvaikutelma on sellainen, että tällaiset pikkuaskareihin panostavat verkkaisemmat ja (lähes) väkivallattomat teokset edustavat vähemmistöä. Hyvinkin mahdollista on, että rauhallisempia animaatioita on alkanut vauhtipaljoudessa enenevissä määrin arvostamaan.

Selkeämmin lapsille suunnattuja rauhallisia piirroselokuvia kyllä löytyisi, mutta en oikein usko, että kuuluisin ihan sellaistenkaan kohdeyleisöön. Viirun ja Pesosen puuhastelut kuitenkin näkisin sellaisina, että niistä useampiinkin ikäluokkiin kuuluvat voivat saada enemmänkin iloa. Edellyttäen tietysti, että hahmoista kohtalaisesti tykkäilee, sillä muuten näiden tekemiset saattavat auttamattoman vähän kiinnostaa.



Onneksi Pesonen on omiin silmiin äreänäkin sellainen jurrikan turrikka, että hänestä pitää ja kun kaveriksi laitetaan vielä vinkeä katti, niin hyvällä tavalla omanlaisensa parivaljakko piirroselokuvien maailmaan saadaan. Sivuhahmoja löytyy myös kourallinen ja sitten ovat tietysti ne pienet ihmeotukset, jotka enimmäkseen omiaan puuhastelevat, mutta silloin tällöin Viirua ja Pesosta hieman härnäilevät. Useinhan nämä pienet vipeltäjät kuvien laitamaita elävöittävät, vaikka eivät varsinaisesti tapahtumien keskipisteessä olisikaan. Kotipihan kanasetkin pääsevät välillä näkyvämmin mukaan menoon, eli kyllähän lopulta kasassa on varsin kirjava porukka ja satunnaisille vieraillekin tilaa löytyy.

Kaikkia ei varmaan miellytä se, että yhtenäinen tarina pitkälti uupuu ja kokonaisuus on löyhästi niputetuista pikkujutuista kyhäilty. Mielestäni tämä taitaa kuitenkin Viirun ja Pesosen kohdalla olla parempi vaihtoehto. Yhden pitkän tarinan tekaiseminen saattaisi aiheuttaa tarvetta suuremmalle seikkailulle, joka ei välttämättä tämän kaksikon arkisen elelyn sekä ihmettelyn henkeen kovinkaan hyvin sopisi. Minulla ei siis ole suurempia haluja lähteä episodimaisuudesta narisemaan, varsinkaan kun suurin osa niistä ihan mukavaa seurailtavaa on. Kukkojutun ehkä selvimmin keskinkertaisuuteen kallistuvaksi täytteeksi mieltäisin, mutta eipä sekään huono ole.


Jos suosikkia lähtisi miettimään, niin kaipa se syntymäpäivämuistelo maininnan ansaitsee. Vähästä saadaan paljon huvia nykäistyä, kun pienistä pulmista alkaa muotoutua valtava vaikeuksien kasauma, joka alkaa Viirun syntymäpäiväkakkua uhkaamaan. Ensin jauhot loppu, sitten paikat sotkussa, kauppaan ei päästä, sillä epämääräinen mörkki haukkaa rengasta, paikkapakkaus varastossa, jonka avain kaivossa, eivätkä ongelmat siihenkään lopu. Siinä vähitellen hykertelyjen lisääntyessä ja sähellystä katsellessa tekee jo mieli huikata Pesoselle, että se on niitä päiviä, joina ei välttämättä olisi kannattanut sieltä sängystä kömpiä. Kaikki menee pieleen, tekee mitä tekee. No, onneksi toinen ei ole lannistuvainen, vaan yhdessä Viirun kanssa pohditaan ovelia suunnitelmia kaiken korjaamiseksi, jotta lopulta päästäisiin kakulla herkuttelemaan.

Nämä omaleimaiset väkertelyt ovatkin iso osa elokuvien viehätystä. Toisessa tarinassa päästään askartelemaan valekanaa ja rakettihälytysjärjestelmäkin pitää vielä kummittelevalla köysiradalla kruunailla. Siinä onkin ihmettelemistä, jos erehtyy sinne öisenä vieraana astelemaan. Myöhemmin muitakin puolihyödyllisiä keksintöjä pähkäillään, kuten vaikkapa kynttilänsammutinta. Sekin näissä on mukavaa, kun kuvista löytyy kaikenlaista vimpainta ihmeteltäväksi ja ideoita riittää. Joulukuusenkin tekaisee tuosta vain, jos ei pysty aitoa noutamaan.



Tunnelmia toisenlaisia tavoitellaan elokuvan loppupuolen jaksoissa. Mökötyspäivä tahtoo kaikenlaista kivaa kaveruudesta sanoa, kun Viiru parhaansa mukaan yrittää toisen ankeudesta ylös kiskoa. Kyllähän se lämmintä hymyä saakin aikaan, kun aurinko jälleen paistelee ja murheet menneitä ovat. Ajatella, että päivä joka niinkin surkeasti alkoi saikin toisen sinnikkyyden ansiosta täyskäännöksen. Sitäkään ei tietenkään sovi unohtaa, että joskus on vain hyvä olla hetki ihan hiljaa, kuten Pesonenkin toteaa. Piristämisen asiantuntijalta ei tietenkään mitään haluta viedä pois. Jouluosiossa on tietysti samanlaista havaittavissa, kun yhdessä piparkakkuja leivotaan, vaikka yksi ja toinenkin tassu on tainnut etukäteen käydä taikinalla herkuttelemasta. Hyväsydämisyyttä löytyy lopulta laajemmaltakin, eikä sellaista seuraillessa ainakaan masentumaan pääse. Loppuun onkin hyvä näitä säästellä.

Päästään siis pikkuisen joulujuttujenkin pariin, ja sitä sarjaa on luvassa myöhemminkin, sillä innostuinpa samalla lisäilemään elokuvahyllyyn enemmänkin näitä Viirun ja Pesosen seikkailuja, eli joulupuuhia sekä uudempaakin ihmettelyä tulee jossakin vaiheessa katseltua. Yritän säästellä joulujutut vuoden loppuun, mutta muisti saanee aikaisemmin pätkiä. Viime vuonna elokuvasarjaan ilmestyi uusi lisäys, joka kokoelmasta vielä uupuu. Viiru ja Pesonen: Pikkukepposia ja suurta ystävyyttä onkin lukemani perusteella hieman aiemmista poikkeava, sillä se yhdistelee "oikeita" näyttelijöitä piirrosmaailmaan. Sinänsä ei mikään uusi ajatus, mutta mielenkiinnolla senkin sitten joskus katselee. Lisäksi se taitaa olla saksalaista tuotantoa.


Minua ainakin miellyttää, että jatkoonkin löytyy uutta katseltavaa tältä parilta. Aivan kaikkien suosiossa nämä eivät selvästikään ole, jos tahtoo vaikka IMDB:n pistekeskiarvoista jotakin päätellä, mutta ihailijoitakin kyllä löytyy. Nämä piirroselokuvat tarjoavat lämpimiä hetkiä kaksikon kaveruutta katsellessa, vähäsen velmuillen tietysti. Välillä pitää pikkuisen purnailla vääryyksiä vastaan, olivat ne sitten eriäviin kiekumisoikeuksiin liittyviä tai aivan muita murheita. Yleisilme kuitenkin on kovin iloinen ja sitä runsailla vinkeyksillä entisestään veikeytetään. Kekseliäs ja touhukas kissa järjestää jatkuvasti katsojalle lisää hymyhetkiä, kun vaikkapa mäkihyppykattina katolla suksineen temppuilee. Piirrosjälkikin kovasti omia silmiä miellyttää, joten näissä merkeissä sitä ilolla aikaansa viettää. Tästä kaikesta rakentuu omanlaisensa maailma, jossa pienille pulmillekin aikaa riittää, eikä ratkaisuja rajoiteta niihin ensimmäisinä mieleen tuleviin. Jos verkkainen väkertely ja vähän harjailevatkin hajatelmat innostavat, niin näitähän uskaltaa helposti suositella.



Pettson & Findus - Katten och gubbens år (1999) (IMDB)

tiistai 24. helmikuuta 2015

Chicken Little (Pikku Kananen)

Vuorossa olisi helmikuun toinen poikkeaminen Disney-piirrettyjen maailmaan. Bambi II ehtikin jo ihastuttamaan, mutta jospa vaihteeksi klassikkosarjan kimppuun. Hitaasti, varmasti ja vailla mitään järjellistä järjestystä niitä tulee käytyä läpi. Mitä omiin elokuvahyllyihin tulee, niin Chicken Little edustaa kovin keskeneräisen klassikkokokoelmani uudempaa laitaa, vaikka ikää toki silläkin on jo vuosikymmenen verran. Tammikuussa sai kissaklassikkoa kehua, kun The AristoCats aivan oivasti onnistui viehättämään ja viihdyttämään. Aivan samanlaista elämystä ei valitettavasti uskalla odottaa, sillä Chicken Little on lukemisteni perusteella toisenlaista palautetta keräillyt. No, kerran, toisen ja kolmannenkin olen onnistunut nauttimaan hölmöistä hömpistäkin, jotka moni muu on nähnyt vain haukkumisia ansaitseviksi. Voipi olla, että tämä on jälleen yksi lisäys sellaiselle listalle tai sitten ei...

Käynnistymisvaikeuksia on selvästi havaittavissa, kun satukirjojen olipa kerran ei tällä kerralla kelpaakaan. Aurinkoinen aloitus savannillakin tuntuu ideavarkaudelta, joten pois sellaiset. Tokihan tässä hassutellaan, mutta kuten levyn lisukkeita tutkimalla selviää, oli tekijöillä ilmeisesti oikeastikin pientä pulmaa sopivan alkujakson löytämisessä. Niistä muista myöhemmin lisää, mutta nyt hypätään kuitenkin sen valitun avauksen vietäväksi.



Vaikeuksien jälkeen vauhtiin päästään, kun tornissa kello kilkattaa ja kana kiekuu tuomiopäivää. Suojia kohti olisi paras vipeltää, minkä jaloista ehtii, kun toinen on täysin varma siitä, että taivas on lähtenyt murenemaan ja niskaan romahtaa. Hirvittävyyksiä on siis tapahtumassa. Paniikin vallatessa mieliä ja kaupunkilaisten säntäillessä päättömästi sinne tänne, alkaa sitä katastrofiakin kehkeytymään. Ajoneuvot huristelevat ja kaahaavat miten sattuu ja sekasorto onkin varsin riehakasta. Hirveä hälinä ja hävitys saadaan hiukkasen kevyin perustein huudellun hälytyksen pohjalta aikaan.

Seurauksia ihmetellessä yhdellä ja toisella olisi vähän sanottavaa Kanaselle, joka yrittää epätoivoisesti selittää, että ihan varmasti taivaasta pala päähän putosi. Kukaan ei tietenkään usko, vaan järkevämpänä selityksenä pidetään sitä, että läheisestä tammesta kopsahti terho nuppiin. Samalla Kananen saa kahelin maineen, joka onkin kovin hankalaa harteilta karistaa. Sekaannusta revitellään vielä vuoden jälkeenkin, kun teattereihin on tulossa elokuvaversio Tammelan kaaoksesta.



Tapahtumaketju onkin saanut paljon julkisuutta ja kovasti se isää painaa. Hän jälleen muistuttelee pojalle, että matalan profiilin aikojen sopisi jatkuvan. Helpommin sanottu kuin tehty. Koulumatkakin kovaksi haasteeksi osoittautuu bussin pyyhältäessä karkuun ja luokkatoverien naureskellessa. Housutkin jäävät matkan varrelle, kun purukumi ne omii itselleen. Kananen osoittaa kuitenkin kekseliäisyyttä ja näppäryyttä ongelmien edessä. Välillä sellaiset kuitenkin kostautuvat ja sitten ollaankin kaapissa vankina muiden istuessa luokassa.

Kananenkin ehtii mukaan, kun reipas liikuntatunti polttopalloilun merkeissä on aluillaan. Siinähän pallot viuhuvat vauhdikkaasti ja monelle varmaan kelpaisi vähän löysemmin otettu ottelu, sillä kohtalaisen kovakouraisesti tietyt pelaajat palloja viskovat. Kananen kuitenkin keskellä tulitusta muita mietiskelee ja selittää ystävälleen Sinille, että hänpä voisi tehdä jotakin suurta. Näin yleinen mielikuva muuttuisi ja isäkin saattaisi häpeänsä unohtaa. Sini on ennemmin sitä mieltä, että maineteot sikseen ja olisi paljon parempi puhua nämä asiat isän kanssa kerralla kuntoon viimeinkin.



Urotöitä kohti askellus ei lainkaan lupaavasti lähde liikkeelle, sillä sankarimme saa aikaiseksi palohälytyksen ja vesivahingon. Taas saa isä nolona kuunnella poikansa toilailujen jälkilöylytystä. Pettymys on kova, eikä kotiin lainkaan iloisina ajella. Kananen tahtoo isää piristää ja kertoilee aikeistaan liittyä koulun pesäpallojoukkueeseen. Olihan isäkin aikoinaan koulun tähti ja kaikkea. Harmi vain, että pieni koko saa monenkin miettimään, onkohan mailanheilutus aivan se Kanasen juttu, mutta hänpä tahtoo näyttää muille ja ehkä hieman itselleenkin, että kyllä sitä pienikin pystyy.

Harjoittelua toki tarvitaan sinnikkäästi, mutta kohta ollaankin jo mestaruuspeliä käymässä. Lukuisat Tammelan joukkueen loukkaantumiset tarkoittavat sitä, että pitää se Kananenkin vaihtopenkin päästä mukaan ottaa. Valmentajan harmiksi vieläpä kovin ratkaisevaan paikkaan. Pienestä kuitenkin on Tammelan Terhojen pelastajaksi, vaikka alkuun ei hyvältä näytäkään. Mainetta saadaan siis ainakin hieman paikkailtua. Hetkellistäkö se sitten lie, kun vanhat pulmat palaavat. Jälleen näyttää pahasti siltä, että taivaasta palasia putoilee. Lisäksi sieltä jotakin muutakin tupsahtelee Tammelaan. Siinäpä sitä saa hetken miettiä, että mitä muut mahtavat ajatella, jos sellaisia lähtee huutelemaan. No, kaipa sinne torniin täytyy iltasellakin kiivetä mekkaloimaan ja muita häiriköimään sekä herättelemään. Hälytys taitaa aiheellinen olla, mutta kukapa Kanasta uskoisi, kun oma isäkin nolona selittelee, että kaipa nämä ovat taas jotakin päähän pälkähtäneitä hullutuksia. Siinä saattaa olla jo hyvääkin syytä karkuun kirmaamiselle, kun taivas lopulta silminnähden selvästi säröilee, mutta onkohan jo liian myöhäistä tehdä asialle mitään, kun varoitukset käännettiin pilkkanauruiksi...?



Tämä versio Kanasen tarinasta ei ole aivan se, mikä minulle on varhaisilta vuosilta muistiin jäänyt. Sinänsä kuitenkin ymmärrettävää, että Disney on päättänyt uusia koukeroita enemmänkin keksiä, sillä se on jo aiemmin tuottanut yhden näkemyksen aiheesta, eli lyhytelokuvan Chicken Little vuodelta 1943. Olen melko varma, että se on tullut joskus paljon nuorempana nähtyä. Siitä huolimatta se olisi ollut oikein mukava ja sopivakin pieni lisuke tälle levylle. Se on toki levylläkin julkaistu osana Disneyn parin levyn lyhytelokuvakokoelmaa Disney Rarities: Celebrated Shorts: 1920s–1960s. Valitettavasti omasta hyllystä tätä julkaisua ei löydy ainakaan vielä, joten sen kommentoiminen jääköön tältä erää tähän.

Sinällään ei siis ole mitään toisille teille tuuppaamista tai nykyaikaistamistakaan vastaan, mutta se, miten asiaa on lähdetty hoitamaan, laittaakin hieman napisemaan. Alkuhävityksiä katsellessa alkaa jo vähän pelottaakin, että tätäkö se tulee olemaan, päätöntä kohkausta, mutta onneksi väleissä vähän rauhoitutaankin. Ilmeisesti on haluttu laittaakin juttu kunnon ryminällä liikkeelle, vaikka muitakin vaihtoehtoja on harkittu. Levyltä löytyy kolme vaihtoehtoista aloitusta elokuvalle. Yhdessä taivaan tippuminen on satukirjatyyliin esitetty, mutta tekijät pitivät sitä liian lapsellisena. Toisessa yritelmässä taas paneudutaan Kanasen isän kokkauspuuhiin. Haastatellut myöntävätkin, että juttu karkasi vähän lapasesta ja muu elokuva unohtui kokonaan näiden hassuttelujen taustalle. Kolmannessa taas Kananen onkin tyttö, joka kovasti pelkää talon narinoita ja muita ääniä. Mikään näistä ei mielestäni juurikaan valmiiseen versioon päätynyttä parempi ole, joten ehkäpä ihan hyvä, että hylättyihin päätyivät.



Aiemmin katsottujen Disney-klassikoiden ansiosta on tottunut odottelemaan sarjaan kuuluvilta elokuvilta sellaisia sydämellisiä ja lämpöisiäkin tarinoita, mutta Chicken Little mielestäni on enemmän irtovitsailuun sekä vauhdikkaampaan kohkaukseen nojaileva. Sitä en väitä, etteivätkö nämä pyrkimykset ajoittain onnistuisi huvittamaan ja viihdyttämään, mutta mitään ikimuistoisuuksia on mielestäni aivan turha haikailla.

2000-luvulla ilmestyneet klassikot ovat omilta silmiltä edelleen suurilta osin näkemättä. Jotenkin on muodostunut sellainen käsitys niiden suhteen, että vauhdikkaampaa menoa kohti pyritään ja hiljaisemmat hipsuttelut tunnelmointeineen alkavat olla eilispäivän elämää. Aion kuitenkin osan uudemmista elokuvistakin katsella, mutta luulenpa kuitenkin rakkaimpien teosten löytyvän aiemmilta vuosikymmeniltä. Voisi varmaan helposti vihjata siihen suuntaan, että jotakin lapsuuden nostalgiaa tässä vanhemmat parempia -huutelussa on reilukin ripaus mukana. Saattaahan se niinkin olla, vaikka itse en paljoakaan näitä lapsena katsellut ja moni vanhempi Disney-klassikko on tullut nähtyä vasta aikuisiällä.



Vähemmän viehättävää kohkausta on toteuteltu kolmiulotteisempaa tietokoneanimaatiota hyödyntäen. Vauhtijaksoissa valittu tyyli toimii kyllä hyvin, mutta väittäisinpä, että herkemmiksi tarkoitetuissa hetkissä aletaan ontumaan. Ilmeiden ja eleiden kautta hahmojen tunnetilat eivät katsomoon kunnolla välity, vaan jättävät melkoisen haalean vaikutelman. Tietynlaista hengettömyyttä on siis paikoin havaittavissa. Jos niitä omia suosikkiklassikkoja muistelee, niin moni niistä on paikkansa ansainnut juurikin hyvien herkistelyjen ja herttaisuuksien takia. Chicken Little taas ei saa sillä osastolla käytännössä minkäänlaista vaikutusta aikaan, joten jäljelle jää toimintatuokioista ja vitsailuista huvittuminen.

Valivalivali...jotta ei pelkäksi mäkätykseksi menisi, niin kai voisi vähän kehuakin, koska tarkoituksena ei missään tapauksessa ole elokuvaa silkaksi surkeudeksi maalailla. Oikeastaan se on hiukkasen parempi kuin mitä alkuun pelkäsin. Ne pienet ja isommatkin vauhtijaksot ihan huvittavia ovat osittain, eikä raivostuttavuuden tai rasittavuuden rajoilla oikeastaan edes käydä. Näyttävyyttä toki on, mutta silti en uskaltaisi erityisen muistettaviksi hehkutella. Kelvollista kertakäyttöhuvia kuitenkin avaruudellisia mausteita omaavat toimintatuokioiset ovat, mutta koska kyse on Disney-klassikosta, niin rima on sen verran korkeammalla, ettei sitä sinänsä viihdyttävällä säntäilyllä ja tasoltaan vaihtelevalla vitsailulla ylitetä.

Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettei höpötyksillä lainkaan hymyjä saada aikaan. Ilmeisesti alkuperäisestä tarinasta periytyneet hahmojen nimet ainakin huvittavat, kun ne oppitunnin aluksi kertaillaan. Suomennetuissa vastineissa ei mielestäni onnistuta yhtä hyvin. Yksi ja toinenkin elokuvan edetessä sähläilee ja esimerkiksi Kanasen possukaverille sekoilijan roolia useampaankin kertaan tarjoillaan. Osumaprosentti huulenheittojen suhteen ei hirmuisen korkealle pääse kiipustelemaan. Kyllähän siinä saattaa hymy kasvoilla vierailla, kun seurailee miten sopulit päättävät hätääntyneinä kohtaloaan toteuttaa loikkaamalla penkiltä kasaan pötköttämään tai miten Kanasen isän vihapostilaatikko täytenä pursuilee. Lopussa päästään vähän toisenlaista elokuvaversiota ihmettelemään ja sieltä selkeästi tunnistettavissa on vanha lepakkomies Adam West, mikä osaltaan miellyttää roolin osuessa kohdilleen. Eiväthän nämäkään esimerkit välttämättä terävintä komediaa edusta, mutta omiin silmiin ja korviin ovat kuitenkin sitä parempaa puolikasta.



Näyttelijöihin liittyen voisikin mainita, että nimekästä porukkaa on englanninkieliseen versioon haalittu. Tosin en onnistunut katselun aikana tunnistamaan kuin muutaman. Yksikään merkittävässä roolissa oleva ei mielestäni mitenkään erityisen hersyvää suoritusta onnistu tekemään ja mieleen jää lähinnä Joan Cusack. Edelleen olen sellaisella kannalla, että nimekkäiden tähtinäyttelijöiden haaliminen suuremman budjetin animaatioihin ei niihin välttämättä paljoakaan lisäarvoa tuo ainakaan tämän katsojan kannalta. Voihan se olla hauskaa yrittää tunnistella näitä hahmojen takaa, mutta sellainen harrastelu ei toistaiseksi ole kunnolla innostamaan alkanut.

Levyltä löytyvä noin 18 minuutin mittainen erilaisia tekovaiheita tarkasteleva dokumentti antaa mahdollisuuden kurkata ääninäyttelijöiden työtäkin lyhyesti. Enimmäkseen äänessä ovat ohjaaja ja tuottaja, mutta muitakin kuullaan. Kaksikko kertailee, mitä Disney-klassikoilta yleisesti odotetaan. Alkuvaiheessa he olivat vahvasti sitä mieltä, että Kanasen pitäisi olla tyttö, joka olisi haavoittuvuudessaan varsin epätodennäköinen sankari. Ylemmältä taholta kuitenkin jyrähdettiin, että pikkuruinen koko olisi poikapuoliselle hahmolle hankalampi juttu ja väännön jälkeen siihen jäätiin. Innoitusta etsiskeltiin 1940- ja 1950-lukujen animaatioista, kun haluttiin vähän katsella mallia menoon. Näyttelijöihin liittyen sellainen jäi mieleen, että Kanasta esittävä Zach Braff sai hommansa ainakin osittain tavallista nopeamman puhetapansa ansiosta. Mitä musiikkiin tulee, niin muistetaan kehua Barenaked Ladies -yhtyeen kappaletta, jonka he elokuvaa varten sävelsivät. Se kuullaan epäonnisen koulumatkan taustalla. Levyltä löytyy musiikkivideo sekä pari muutakin versiota siitä. Omasta mielestäni kyseinen kappale ei kovin kaksinen ole, vaan vähän mitäänsanomaton renkutus. Dokumentin loppupuolella ohjaaja Mark Dindal vähän valottelee omaa toimenkuvaansa. 200 ihmisestä koostuvan porukan toimien suuntaaminen tavoitteeseen ei aina helpointa ole, mutta muut kovasti kehuvat, että Dindal ainakin pystyy luomaan miellyttävän ilmapiirin. Suunnitelmana olisikin katsella Dindallin viisi vuotta vanhempi Disney-klassikko The Emperor's New Groove. Varsinkin kun tuli vähän aikaa sitten lueskeltua siitä kovastikin kehuvaa juttua tuolta: Keisarin uudet kuviot - elokuva-arvostelu. Saattaa toki olla, että kyseinen elokuva on hiukkasen liian vauhdikkaasti vipelteleväinen omaan makuun, mutta eipä silti ennakkoon lopullisesti tuomita. Katsellaan, kun ehditään.



Chicken Little ei kuitenkaan moniltakaan suurempia kehuja ole omien havaintojen perusteella saanut, enkä sitä lähde ihmettelemään. Monessakin mielessä se toivottavaa jättää. Tavallaan on ihan hyväkin, että vitsejä tulitetaan tiukkaan tahtiin, niin ehkäpä ne huonoimmat eivät jää mieltä kiusaamaan, sillä heikkoja heittojakin mukaan mahtuu reilusti. Ihmeteltävääkin riittää, sillä kaikenlaista vimpainta alkaa löytyä ja muitakin outoja juttuja. Välillä pikkukaverit saavat sydämet hakaten pakoon pinkoa, kun takana viuhuu pyörivää terää ja toistakin. Onneksi kiiltelevät terät saaliiksi saavat vain tähkäpäitä. Kuten jo tulikin todettua, niin nämä edustavat sitä kelvollisesti viihdyttävää puolta elokuvassa. Suurin pettymys tulee, kun Kanasen ja isän vähittäinen välien lämpeneminen ei oikein minkäänlaista elämystä saa tunnepuolella aikaan. Vähän tympivää todeta, että siinähän se rullailee odotettuun suuntaan, mutta liikutus jäi kyydistä. Liekö sitten katsojan kylmyyttä vai elokuvan epäonnistumista... No, ainakaan minä en onnistunut elokuvasta irti kiskomaan juuri muuta kuin sujuvaa kertakäyttöhuvitusta ja sellainen tarkoittaa samalla, että Chicken Little on heikoimpia nähtyjä Disney-klassikkoja. Yritystä löytyy ja vauhtia on aikaan saatu, mutta herkkää henkeä ei niinkään.



Chicken Little (2005) (IMDB)