maanantai 26. helmikuuta 2018

Donald Duck and the Gorilla (Aku Ankka ja gorilla) / Contrary Condor (Kondorikotka ja Aku)

Kalle tosiaan käväisi kavereineen toisen kerran helmikuun aikana kotikatsomossa elokuvassa Kalle Blomkvist och Rasmus (Ryöstetty Rasmus ja Kalle Mestarietsivä), mutta kuten tuli vähän aikaa sitten kirjoiteltua, niin piristävä vaikutus tai elokuvaelämys noin yleisestikään ei lopulta kovin kummoinen sen kohdalla ollut. Päädyinkin kirjailemaan tämän teoksen himmeämmin pilkahtelevien Astrid Lindgrenin tarinoiden pohjalta filmattujen juttujen joukkoon. Ehkäpä vähän vaisun ja vetovoimaakin vailla olleen rötöstelyn perään voisi jälleen selvästi vauhdikkaampaa ja varmaan viihdyttävämpääkin vipinää kurkistella. Aku on ehdottomasti näiden seikkojen luottoankkoja, ja jos edellisellä kerralla väännettiin armeijassa itku silmissä sekä haikailtiin kauniin päivän kuluttelusta golf-kentän viheriöillä, niin tulevassa lyhytelokuvakaksikossa Aku astelee vaihteeksi eläinkunnan muita epeleitä vastaan...


Donald Duck and the Gorilla (Aku Ankka ja gorilla)


Uusin ankkailtama lähtee liikkeelle selkeästä tavallista synkempien kuvien kaunistamana, sillä kirkkaammat värit ja valoisat maisemat on pyyhkäisty pois, kun sävyjä säädellään ruskeampaan sekä tummempaan suuntaan. Tiedä sitten, mihin syrjäiseen loukkoon Aku sukulaispoikineen on tällä kertaa päätynyt, mutta ulkopuolella ukkosmyräkkä riehuu, salamat välkehtivät ja sade piiskaa armotta, eli tuskinpa on tarvetta hipsaista pihan puolelle harrastelujen merkeissä. Nelikko onkin asemoinut itsensä radion lähettyville ja kaiuttimista kuuluu varoittelevaa tiedottelua, sillä eläintarhassa on tapahtunut lipsahdus, minkä seurauksena hurjana pidetty Ajax-gorilla on kipaissut karkuteille ja saattaa aiheuttaa kohtaamilleen jopa hengenvaaran.

Erityisesti pojat säikähtävät kuullessaan mahdollisesti seuduilla vapaana vaeltelevasta tappajagorillasta, mutta Akua lähinnä huvittaa, eikä hän pysty toisten huoleen mitenkään vakavin mielin suhtautumaan, vaan suunnilleen räkättelee avoimesti päin naamaa hytisevälle kolmikolle ja hetkistä myöhemmin näkee jälleen oivan tilaisuuden hivenen ilkeämieleseenkin kepposteluun, että eipä muuta kuin poloisia pelottelemaan. Sattuupa sopivasti, että miltei hyppysten ulottuvilla lojuu pari gorillakintaita, jotka kätösiin kiskaisemalla on näppärää lähteä luomaan niskakarvoja kohottelevia kauhunhetkiä pimeissä varjoissa vaanimalla, mutta melko nopsasti pojat hoksaavat kiusimistarkoituksen tässä touhussa ja löytävät itse talosta miltei täydellisen gorillapuvun, jonka kanssa sitten yhdessä porukassa pitäisi ivailevalle sedälle maksella koiruuksia takaisin...



Väittäisin, että tähän seitsenminuuttiseen ja lopulta hyvinkin hurjaan kiriin kiihtyvään pätkään on alkukuvien lisäksi muutenkin haettu vähän vivahdetta tyylittelyyn kauhuelokuvien puolelta. Ennen pitkää nimittäin tietysti radiossa kuuluteltu aito ja tappavan vaarallinen gorillahirmu haahuilee viemään porukan pelejä verenhimoisempaan suuntaan ja ainakin omien silmien mukaan väännössä on vimmaa pikkuisen tavallista ankkailupätkää enemmän. Ensikohtaamisessa ei vielä päästä ankkapaistin makuun, mutta Aku selvästi tuumii, että on parasta napata kirves käteen ja siirtyä vaanintavaihteelle. Tapahtumilla on tietenkin taipumusta kärjistyä hyvinkin nopsasti, kun toisena osapuolena on teräaseella varustautunut hermoherkkä epeli normaaliakin kiihtyneemmässä tilassa. Radiossa kuitenkin vinkkaillaan, että suora tuijottelu pedon silmiin lamauttaa gorillan tahdon, mutta nämä niksit näyttävät jokseenkin toisluokkaiselta huutelulta tositilanteen painaessa niskaan ja oman henkikullan ollessa kyseessä.

Ilman Ajaxin sekaantumistakin sattuu ja tapahtuu, kun nelikko sekoilee ihan makoisasti keskenäänkin, eivätkä kohellukset juuri paikallaan jumittele tai yksipuolisuudesta kärsi, vaan kaikenlaista matkalle kehitellään ja vauhti kiihtyy kiitettävästi ennen lopettelun aikaa. IMDB osaa kertoa, että varhaisena innoittajana tällä hauskalle hölmöilylle olisi toiminut Disneyn vuonna 1930 ilmestynyt The Gorilla Mystery, jossa ilmeisesti Mikki pelastaa Minniä karanneen gorillan kourista. Itse jostakin syystä olettelin ennakkoon, että Donald Duck and the Gorilla olisi jotakin jäähdyttelyosaston välityötavaraa tekijöiltään, mutta mitä vielä, ankat saavat pinkoa tosissaan, kun melkoinen peto kirii perässä ja armottomat leuat loksahtelevat pyrstöä kohti. Onhan kyseessä toisaalta hyvinkin suoraviivainen takaa-ajopätkä, mutta siihen on kehitelty niinkin runsaasti monipuolista haastetta sekä kikkaa ja kepposta, ettei paljoakaan paussia tarvitse pitää toiminnan lomassa. Näinpä Donald Duck and the Gorilla kuuluu mielestäni ehdottomasti ankkahelmien joukkoon ja tosiaan mielestäni poikkeaa noin yleiseltä ilmeeltään sekä ilmapiiriltään ihan mukavasti massasta.

Donald Duck and the Gorilla (1944) (IMDB)



Contrary Condor (Kondorikotka ja Aku)


Kunhan hirmuisen gorillan kourista on jotenkuten selvitty, niin Akun hommana olisi ornitologin ominaisuudessa lähteä Andien lumihuippuisia vuoria kohti etsimään ja nappaamaan kondorikotkan munia. Matkanteko sujuu sinänsä vauhdikkaasti ja hyväntuulisesti, kun vaikeakulkuinenkin polku taittuu nopsasti Akun kiipustellessa reippaasti kohti pesää. Lintumaailman merkillisyydet vetävät uteliasta tutkijaa määränpäähän ja pian kohde nököttelee silmien edessä. Pesässä olisi parikin pulskaa kotkanmunaa kaapattavaksi, mutta kiirettä pitäisi pitää, koska näyttää siltä, että kuoriutuminen on hyvässä vauhdissa. Akun harmiksi toinen munistaa räsähtääkin heti saapumisen yhteydessä auki ja sieltä putkahtelee pihalle hommia huomattavasti haittaava nuori lintunen, joka ei aio niinkään suopein silmin tutkia kutsumattoman vieraan ryöväyspuuhia.

Vallan positiiviseksi yllätykseksi villiintyneen gorillajahdin jälkeen tällainen keskitasoisempi toikkarointi näyttää väistämättä vähän valjulta ja tuntuu siltä, ettei oikein ideat riitä kantamaan vajaata kahdeksaa minuuttia. Aku tietysti on suunnilleen alusta lähtien kiukkuinen ja ärhäkkä itsensä, kun alkaa armotta höykytellä vastasyntynyttä kotkapienokaista. On siinäkin omanlaisensa lintututkija...mutta kaipa se kuuluu asiaan, eikä kärhämöinti kaksikon välillä siihen lopahda, vaan välit vaativat useammankin selvittelyhetkosen. Valitettavasti näistä kommelluksista ei lopulta synny mitään erityisen ikimuistoista vihoittelua, enkä osaa sen suuremmin arvostaa taustalla höpöttelevää kertojaakaan, joka tuntuu ajoittain lähinnä latistavalta lätinöissään. Tietysti kotkaemokin paikalle putkahtaa ja siitä seurailee sujahtaminen pätsimäiseen piilopaikkaan, mikä ainakin noin tukalilta kuviltaan kuuluu pätkän parhaisiin paloihin. Jälleen itsensä pahaan paikkaan taikoneella Akulla on edessään myös lentotuntien kauhuja sekä kurimuksia ja toki muutakin haastetta, mutta väittäisin, ettei se siiville syöksähtäminenkään lopulta tuo kunnolla piristystä porhallukseen ja lopulta Contrary Condor vähän jumittelevaisesti jämähtää ankkailujen keskitasolle.

Contrary Condor (1944) (IMDB)


perjantai 23. helmikuuta 2018

Kalle Blomkvist och Rasmus (Ryöstetty Rasmus ja Kalle Mestarietsivä)

Vainajan viimeisiä valsseja ei aivan haudanvakivissa tunnelmissa viritelty Matti Ijäksen runsaat kolmisen vuosikymmentä vanhassa televisiolle tuotetussa tummahkossa komediassa Viimeinen keikka, mutta alkoipa siitä huolimatta tehdä mieli tirkistellä jotakin vieläkin kepeämpää ja kenties kesäistäkin. Valintojen vaikeus pääsi taas muistuttelemaan itsestään ja suunnilleen puolisen tuntia tuli jumittelevaisesti etsiskeltyä otollista teosta viileää pakkasiltaa lämmittämään. Lopulta seikkailevat sormet päätyivät hyllyssä jälleen Lindgren-osastolle, mikä kieltämättä onkin ihan oiva paikka etsiskellä kuviltaan kaunista ja kesäistä sekä ilmapiiriltään hyväntuulista elokuvaviihdettä. Soittimeen olikin jo menossa vihdoin ja viimein Saltkråkanin porukan neljäs elokuvaseikkailu, mutta lopulta ajattelin lykätä sen vilkaisua vielä vähäsen pohdiskellessani, että kenties Kallen ja kumppaneiden jatkopuuhastelut ovat tässä vaiheessa ajankohtaisempaa ihasteltavaa.

Helmikuuhan lähti blogissa käyntiin Lindgren-filmatisoinnilla Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt (Kalle mestarietsivä), joka tietääkseni oli samalla kirjailijan tarinoiden pohjalta tehdyistä elokuvista uusin näkemäni. Samaisessa tekstissä tuli vähän seliteltyä nuoren herra Blomkvistin seikkailuista valkokankaalla ja siten todettua, ettei tuo 1996 ilmestynyt tapaus todellakaan ollut hepun lainkaan ensimmäinen siirtyminen eläviä kuvia kohti, vaan Rolf Husberg ehti jo melkeinpä puoli vuosisataa varhaisemmin ottamaan Kallen etsiväpuuhat aiheekseen elokuvassa Mästerdetektiven Blomkvist, eli vain vuotta Lindgrenin alkuperäisteoksen ilmestymisen jälkeen ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin kyseinen elokuva on kaikkien aikojen ensimmäinen Lindgren-filmatisointi. No, nämä 1990-luvun Blomkvist-elokuvat ovat filmatisointien selkeästi uudemmassa puoliskossa, vaikka eivät ihan tuoreimpien tuotosten joukkoon pääsisikään.



Ilmeisesti nämä kaksi 1990-luvun versiota työstettiin melko nopsalla aikataululla, sillä aiemmin kommentoitu teos ilmestyi 1996 ja jatkoa tuli pitkälti samojen tekijöiden toimesta jo vuonna 1997. Sen verran ovat kuviot kuitenkin kameran takana muuttuneet, että edellisen osan käsikirjoituksesta vastannut Johanna Hald on poistunut joukosta ja ohjaaja Göran Carmback on itse sovitellut tarinan ruutuversioksi. Selväähän se, että suuri osa aiemman elokuvan esiintyjäporukasta palaa toistamaan roolinsa, vaikka joitakin heistä nähdäänkin hieman vähemmissä määrin. Viimeksi katsojalle esiteltiin poikkeuksellista päättelykykyä ja neuvokkuuttakin omaava Blomkvist (Malte Forsberg) kavereineen ja saivathan sukulaisetkin sekä muukin pikkukaupungin väki valikoidusti huomiota. Kaverusten kesäisten leikkien tielle tupsahti ikävämpi tapaus, kun aarrejahti johti ruumiin luo, eikä kyse mistään tapaturmaisesta kuolemasta ollut ja niinpä koko joukko joutuikin hengenvaaraan. Erityisesti murhaajasta vilauksen nähnyt Eva-Lotta (Josefin Årling) saikin peräänsä varsin häikäilemättömän hepun, mutta yhteisvoimin kaverukset onnistuivat täpäristäkin tilanteista selviämään ja ilman valtavia vahinkoja palaamaan mukavampien lomajuttujen pariin.

Uusi kesä käynnistyy myös leikkisemmissä merkeissä, koska näyttää siltä, että punaisen ja valkoisen ruusun keskinäiset kärhämät eivät ihan heti ole lopullista ratkaisuaan löytämässä. Tällä kerralla tuttu kolmikko käpsyttelee hylätyn kartanon sijaan vanhojen raunioiden keskelle ja kyllähän tämäkin kieltämättä varsin otolliselta taistojen tantereelta pintapuoleisesti näyttäisi. Kalle, Eva-Lotta ja Anders (Totte Steneby) empivät hetkosen verran kunnes viimeksi mainitun huudahdus innoittaa porukan syöksähtämään voittoa kohti hämyisiin holveihin, joissa vastustajat epäilemättä lymyilevät piiloissaan. Kyseessä on pohjimmiltaan sama peli paremmuudesta kuin mitä nämä kilpailevat porukat edellisessä osassakin harjoittivat ja voitolla on se ryhmittymä, joka on onnistunut viimeksi kaappaamaan arvokkaan Utuhyyppä-patsaan haltuunsa.



Edellisessä elokuvassa valkoinen ruusu vaikutti voitokkaalta ja ylivertaiselta näissä aarrepuuhissa ja kavaltelevissa kepposteluissa, mutta nyt osat ovat kiepsahtaneet toiseen suuntaan ja Kallen porukan pitäisi onnistua löytämään sekä nappaamaan palkinto takaisin vihollisen hallusta. Varjoiset ja hämärät holvit ovat päiväaikaankin hieman aavemaisia sokkeloita, mutta sepä ei voitonjanoisia seikkailijoita suuremmin haittaa ja taistelutahto on niinkin korkealle puhkuttu, että ollaan jo hieman liiankin herkästi vastaantulijan kimppuun käymässä. Kallen ja Eva-Lottan sekoillessa sisätiloissa keskenään, pääsee Anders pihan puolella paukuttelemaan puumiekalla varsin reippaasti ja joutuu ainakin hetkellisesti alakynteen mätkeen yltyessä, mistä kaveri päättää pinkaista uskaliaalle pakomatkalle ja se taas lopahtaa yhteiseen pelastusoperaatioon, ettei Anders kovin korkealta maahan mätkähtelisi hurjan roikkumisensa päätteeksi.

Aarteen nappaaminen jää siis johonkin toiseen kertaan valkoisen ruusun urhean joukon osalta, mutta eipä porukka missään lannistuneissa mielentiloissa taistelukentältä ole poistumassa, vaan voitto vaikuttaa varmalta seuraavassa koitoksessa. Kotimatkallaan ystäväiset tapaavat naapurustossa leikkivän viisivuotiaan Rasmus-pojan (William Svedberg) ja jäävät tämän kanssa lyhyesti juttelemaan. Puhellessa selviää, että Rasmuksen isä on uudenlaista kevytmetallia kehittelevä professori, joka ilmestyykin pian paikalle poikaansa noutamaan. Lapset lupaavat vierailla Rasmuksen luona jatkossakin kuulumisia vaihtelemassa, mutta ennen pitäisi muita pulmia hoidella, koska punaisen ruusun Sixten lähettää nopsasti uutta haastekirjettä kolmikolle, eli seuraava tilaisuus Utuhyypän voittamiseksi olisi jo tulevana yönä.



Varhaisillan unistelut eivät siis tule kyseeseen ja tuskinpa yhdelläkään olisi intoakaan aikaisiin lepohetkiin, koska kyllähän ajatus öisestä kohtaamisesta kihelmöi ja kaikki ovat valmiina haasteeseen. Kotoinen pikkukaupunki kuitenkin viettää pimeinä tunteina hiljaiseloa ja kohti uusia koitoksia kulkeva kolmikko kiinnittääkin huomiota ilman valoja Rasmuksen talon lähellä liikkuvaan autoon. He jäävätkin piilostaan tarkkailemaan, että mitä ihmeen yövieraita nurkissa hiiviskelee ja pari näistä poistuukin autosta kohti professorin taloa, kun kolmas hepuista jää vahtimaan auton luo. Melkoisen nopsasti paljastuu, ettei tämä käväisy ole lainkaan ystävällismielinen moikkailu, vaan noin vain hämäräheput kantavat nuoren Rasmuksen yöuniltaan autoon ja tuokiota myöhemmin isä raahataan myös kyytiin.

Eva-Lotta toteaa, että pakkohan tähän touhuun on puuttua ja neuvokkaasti ujuttautuu auton kyytiin. Hänen uskaliaana suunnitelmanaan on pysyä sieppaajien mukana ja pudotella Hannun sekä Kertun tyyliin merkkejä matkalle, joita Kalle ja Anders voisivat seurailla. Pojat porhaltavatkin roistojen perään professorin moottoripyörällä ja Anders pääsee todistelemaan kykyjään kaksipyöräisen ohjaustangon takana, eikä poikaa selvästikään pelota, kun pitää kaahailla kapeilla ja mutkaisilla hiekkateillä pahiksia jäljitellen. Risteyksiäkin tulee vastaan pähkäiltäväksi, mutta Eva-Lottan huomaamatta huiskimat pullanpalat helpottavat takana tulevien matkantekoa ja nämä pysyvätkin kiitettävästi kaappaajien kannoilla. Lopulta auto parkkeerataan rantaan, jossa rosvoilla on vene valmiina vartoilemassa ja sillä olisi tarkoitus viedä siepatut saareen kiristystoimenpiteitä varten. Sinnehän poikienkin pitää uiskennellen ponnistella, mutta seikkailu on vasta alussa ja melko pian selviää, että erityisesti varkaiden johtohahmo on valmis vaikkapa murhaamaan saadakseen professorin keksinnöt ja salaisuudet itselleen, eli kaverusten pitää toimia harkiten sekä varovasti...



Jatko-osan vahvuudet löytyvät samasta suunnasta kuin edeltäjänsä tapauksessa, eli leikkisämpi meno on enimmäkseen vauhdikasta, viihdyttävää ja huvittavaakin tihrusteltavaa. Jo alkukohtauksissa porukan kohdatessa kilpakumppaninsa raunioilla saadaan muutama vilahdus merellisistä maisemista, kun harrastellaan uhkarohkeaa kiipustelua sekä tasapainoilua murtuneella muurilla. Huojuvaisista askeleista ja rämäpäisestä karkumatkasta saadaankin nättiä kuvaa ja onkin ihan hyvä ajatus lähteä myöhemmin viemään tapahtumia kesäiseen saaristoon, sillä löytyyhän metsäisestä saarestakin mainioita puitteita seikkailuihin. No, kaappausdraama painaa tietysti melkein jatkuvasti taustalla, eli aivan höttöisestä huvireissusta ei ole kyse, mutta mielestäni silti saadaan mukaan ainakin kourallisen verran kivempiakin tuokioisia ja rötöstelijöiden jahtiin pystytään sekoittamaan kaverusten keskinäisiä kommelluksia, joissa ei niin paljoa panosteta painostavuuteen. Suhteellisen nuorien poikien hurjastelu moottoripyörän päällä kidnappaajien kintereillä ei välttämättä sitä uskottavinta lajia ole, mutta kaislikossa kanootilla tuhtominen ja yleiset metsikössä käpsyttelyt huokuvat hyviä värähtelyjä. Ehkäpä tunnelmallisin näistä pienistä makupaloista on porukan yhteinen lämpöinen evästelyhetki luolassa, kun samaan aikaan ukkonen räyhää ulkopuolella ja sade takoo kalliota.

Harmi vain, että tässä teoksessa nämä pätkät jäävät tarinan edetessä vähemmistöön ja tönkkö pahistelu korostuu jatkuvasti. Melko varhaisessa vaiheessa päästään uhkailemaan Rasmuksen hengellä ja vaikka Eva-Lotta ei paljoa kaappaajia pelkää, niin sävyä viedään määrätietoisesti synkempään suuntaan pääpahiksen muistutellessa ajan olevan rajallista ja keinojen koventuessa tarvittaessa. Onneksi sentään koko kolmikko ei mitään sydämettömiä lapsenmurhaajia ja ryökäleitä ole, vaan porukan pehmo pitää vähän lastenkin puolta ja näin katsojan näkökulmasta voinee tokaista, että on lopulta ihan hyvä homma, kun ei viisivuotiaan käsittelyyn hirmuisen hurjia otteita tarvita. Aseita pitää kuitenkin kaivella ja niitähän ollaan tietysti valmiina käyttämäänkin, eli vaaraa pyritään jatkuvasti lisäämään ja viimeinen kolmannes lähteekin ilkeämpään suuntaan. Aikarajan lähestyessä loppuaan uhitellaan niskojen napsauttelulla ja koko porukan surmailuakin suunnitellaan. Kallelta piestään taju pois, muitakin kuritellaan, osumia sekä kolhuja kertyy ja kun vielä ammuskellaan kohti, niin kaipa sitä sopii summailla, ettei Kalle Blomkvist och Rasmus mitään lämpöisintä Lindgren-satuilua ole. Mieleen kuitenkin jää epäilys, että kenties vuonna 1953 ilmestyneessä alkuperäisessä kirjassa meno oli edes pikkuisen kiltimpää...?



No, eihän Kalle Blomkvist och Rasmus missään tapauksessa mikään ääri-ilkeän ja puhtaan pahuuden ruumiillistuma tietenkään ole, vaan ennemmin pikkuisen tympäisevääkin tönkköä tylyttelyä, minkä takia mieli tekeekin lähinnä jäkätellä siitä, ettei tällainen vääntö millään käänny omissa silmissä Lindgren-filmatisointien paremmalle puoliskolle. Hiiviskelyhippa tosiaan kulahtaa melkoisen nopsasti loppuun ja muutenkin nämä jälkipuoliskon jonkinlaista leikittelevää näppäryyttä tavoittelevat kahinat kaappaajien kanssa kallistuvat töksähteleväksi touhuiluksi. Kyllä siinä on tekijöilläkin ollut kohtalainen pulma saada toteutus kuntoon, kun mukaan on ilmeisesti tahdottu kuolettavaakin väkivaltaa, mutta samalla on yritetty ylläpitää jossakin määrin kepeämpää sekä leikitteleväistä sävyä ja vielä varmistella, että kokonaisuus soveltuu pienempienkin lasten katseltavaksi. Yleensä olen jokseenkin nyrpeä tällaisia kömpelöitä keitoksia kohtaan, eikä tämäkään teos lopulta näistä sotkuistaan kovinkaan kummoisesti ja kompuroimatta selviä.

Onhan monenkin jatko-osan kohdalla helppo ennustella, että yritetään koventaa menoa ja korotella panoksia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa tuota lapsiin kohdistettua voimakkaampaa uhkaa, mutta myös suurempaa lopettelunumeroa noin toiminnallisessa mielessä. Kun on jo varhaisemmissa vaiheissa nähty moottoripyörätakaa-ajoa ja pistoolipaukuttelua, niin pitäähän viimeisillä minuuteilla petrailla. Sinänsä tämä uhkarohkea temppuilu kiitävän vesitason kyydissä posahduksineen on ihan näppärästi hoidettu osuus väsähtäneempään vääntöön verrattuna. Jälleen mieleen kuitenkin hiipii ajatus, että jos tahtoo nähtäväkseen hiukan hurjempaa nuorten sankarien puuhastelua, niin ehkei Lindgren ole siinä sarjassa satutädeistä parhain, eikä tämä elokuvasovituskaan toiminnallisena nuorten seikkailuna mitenkään värisyttelevä tekele lajissaan ole oikein mistään kulmasta katsottuna. Kokonaisuus jääkin lopulta melko keskinkertaiselle tasolle ja sitäkin voisi surkutella, että melkeinpä kaikkiin näkemiini muihin Lidgren-filmatisointeihin verrattuna verkkaisen suloiset ja herkistelevät hetkoset lämpimine tunnelmineen ovat huomattavan vähäisiä. Kenties siitäkin syystä hyvinkin herkisteleväinen loppulaulelu tuntuu olevan täysin väärän elokuvan perässä, eivätkä ne muutkaan palaset läheskään aina mitenkään luontevasti paikkojaan löydä. Siinä mielessä Kalle Blomkvist och Rasmus jää pikkuisen edeltäjästäänkin ja on lopulta lähinnä menettelevää kertakatseltavaa ilman isompia ihastelujen aiheita.

Kalle Blomkvist och Rasmus (1997) (IMDB)


tiistai 20. helmikuuta 2018

Viimeinen keikka

Beethovenin kepeämpien koiruuksien perään ajattelin kokeilla kotoisempaa komediaa kultaiselta(?) 1980-luvulta ja oletettavasti vähän synkeämmällä sävyllä maalailtuna, eli elokuvia tähdittämään päätyneen hurjan hauvelin viimeisimmät jekuttelut jäävät hiukkasen myöhempään hetkoseen. Viime vuoden toukokuussa tuli YLEn Areenan kautta tutkittua parikin Matti Ijäksen televisiolle tuotettua noin tunnin mittaista komediaelokuvaa, eli Katsastus (1988) ja Johanneksen leipäpuu (1994), joista en kuitenkaan blogiin ehtinyt raapustelemaan muuta kuin muutaman sanasen vuosisummaukseen. Ijäksen tuoreimpiin teoksiin lukeutuva Kaikella rakkaudella tosin innosteli jokunen vuosi sitten enemmänkin höpöttelemään ja siitä edelleen mielessä elää kimppu haikean kauniita kuvia ja katselumuistoja, eli uusintakin voisi olla ihan perusteltu veto.

Kenties voisin kuitenkin myös miekkosen varhaisemmistakin ohjauksista naputella jotakin, sillä esimerkiksi nuo mainitut pari vilkaisua viime vuodelta viestivät, että kyllä sieltä kiehtovaa ja vähäsen vinksahtanutta huumoria olisi kai kaiveltavissa. Sellaiseen touhuun eräästä tarjouksesta napattu neljän elokuvan kiekkokokoelma antaakin kohtalaisen lähtökohdan, mutta eihän se millään useammalle vuosikymmenelle venähtänyttä ja muutenkin määrällisesti kohtalaisen kokoista Ijäksen elokuvauraa summaile lainkaan kattavasti. Kyseinen boxi keskittyykin sisällöltään 1980-luvun puolivälin televisioelokuviin, sillä kolme neljästä teoksesta on julkaistu kansan katseltaviksi vuosivälillä 1984-1988, kun taas kokoelman uusin ohjaus Tuulikaappimaa loikkaa jo 2000-luvun puolelle. Ajattelin nämä tylsästi ilmestymisjärjestyksessä vilkuilla, jolloin aloittelupalana toimii vuoden 1984 Viimeinen keikka, ja kunhan varsinaiset tuotokset on tutkittu, niin jatkoksi kelvannee myös pakettiin lisukkeeksi laitettu dokumentti Suomalainen elokuvaohjaaja: Matti Ijäs vuodelta 2010. Näillä katseluprojekteilla on taipumusta laahustaa ajoittain tuskallisenkin hitaasti, eli saapi nähdä, mille vuodelle venähtää, mutta aloittelenpa kuitenkin...



Jos ennakko-odotukset ovat hiukan tummemman huumorin suuntaan, niin tätä tukee hämärään ja sateiseen suuntaan kallellaan oleva aloittelukuvasto, kun erään musiikkiliikkeen oven taakse saapuu aukioloaikojen tuolla puolen koputtelemaan mystinen mies. Kauppias päästää vettyneen tyypin sulkemisesta huolimatta sisälle, mutta eipä heti käsitä, että mistä mahtaa vierailussa olla kyse tai kuka tungettelija onkaan. Musiikin kautta ilmoille kuulutellun vihjauksen kautta kauppias Volanen (Esko Pesonen) tunnistaa tyypin vanhaksi tutukseen, ja tokihan läpikotaisin kastunut Niemi (Risto Salmi) saa jäädä yötä unistelemaan kaverinsa luokse. Aamulla Volanen tarjoilee päänsärkyiselle ystävälleen pikkuisen purtavaa ja tärisevin kätösin nautitun aamiaisen jälkeen päästään edistämään suunnitelmia.

Nimittäin kumpaisenkin Ruipelona parhaiten tuntema entinen soittokaveri vuosien takaa on kuollut vähän aikaa sitten ja hautajaisia olisi tietysti tarkoituksena pitää, mutta ennen maanpäällisen vaelluksensa päättelyä on Ruipelo ehtinyt esittämään toiveekseen vanhojen ystävien kokoontuvan vielä kertaalleen soittamaan yhdessä. Niemi onkin päättänyt toteuttaa toiveen ja Volasen lisäksi pitäisi käväistä haalimassa pari muutakin soittelijaa orkesterin riveihin. Kaksikko lähteekin pikaisesti tien päälle kilometrejä kulutellen kiitelemään kohti seuraavaa pysäkkiä ja se näyttäisi sijaitsevan hammaslääkärin vastaanotolla. Potilaidensa kiireisenä pitävä Mäkipää (Olavi Levula) ei odotetusti riemusti kiljahda kaverusten saapuessa tiedottelemaan tapahtumista, mutta kaksikko kuitenkin kasvaa kolmeen ja pakettiauto köröttelee hiljalleen määränpäähänsä.



Neljäs orkesterin jäsenistä on ilmeisesti jämähtänyt samoille seuduille kuin vainajakin, sillä Himanen (Toivo Tuomainen) toimii kyseisessä kunnassa pappina ja soittotoiveen lisäksi hänen pitäisi toimia edesmenneen ystävänsä viimeisellä matkalla myös papin roolissa. Nelikko ei välttämättä ole enää aivan yhtä yhtenäinen kuin joskus taannoisina vuosina ja vilisevät elonpäivät ovat selvästi erimielisyyksiäkin tielle tuoneet, mutta eipä kuitenkaan niin suurta kinaa, etteikö voitaisi vielä porukassa soitella vainajan viimeistä kappaletta, johon vähitellen aletaankin valmistautumaan. Tilaisuuteen toki on kokoontumassa muutakin väkeä ja kunhan saadaan pikkuisen jäitä murrettua ja alkoholin avustuksella keskusteluja käynnisteltyä, niin Ruipelon muistelointi ei aivan haudanvakavimmissa merkeissä etene...

Täydellisen totista taaperrusta tästä noin 53-minuuttisesta elokuvasta ei todellakaan ole ollut tavoitteena tekaista ja vitsailu aloitellaankin jo varhaisessa vaiheessa, kun kaverukset reissaavat kirkolle. Pakettiauton huristellessa metsäteiden ja maalaismaisemien halki pitää tietysti poiketa kaupoilla nappaamassa kassillinen virvokkeita matkantekijöiden janoisia kurkkuja kostuttelemaan sekä kenties kieliäkin kirvoittelemaan. Sävyiltään huulenheitto on monesti tummahkoa, mutta löytyyhän sitä leppoisampaakin jutustelua, minkä lisäksi sekalaisempi huumori pääsee paikoin ryöpsähtelemään. Annostelussa suositaan kuitenkin lyhyempiä purkauksia hieman töksähtävillä päätöksillä, enkä itse oikein onnistunut virittäytymään sellaiseen olotilaan, jossa tökeröt tokaisut ja edetessään kohti kummallisempia suuntia menevät hautajaiset olisivat kunnolla käyneet huvittamaan.



Suuri osa porukan keskinäisestä väännöstä ja vitsailusta heitetään Niemen harteille ja kyllähän hänellä tuntuu riittävän virtaa muiden ärsyttelyyn siinä määrin, ettei yleinen ilmapiiri ainakaan liian seesteiseksi pääse lipsahtamaan. Hän ei todellakaan ole mikään miehistä kaunopuheisin ja suorat sanailut tuntuvatkin monesti kuohuttelevan tunteita, ja taitaapa Niemi itsekin silloin tällöin konkreettisempaakin viilennystä kaipailla, koska kaverilla on taipumusta kimpaantua kovin, eikä kierrosten kohotteluun montaa sekuntia tarvitse uhrata. Kyllähän Niemen touhuissa tietynlaista konfliktinhakuisuutta on monesti nähtävissä ja saattaapa hepulla olla vähän hampaankolossa vanhoja kavereitaan kohtaan, koska hän varsin varomattomasti töksäyttelee menemään. Huumorin suhteen Viimeinen keikka ei sentään mikään täydellinen Niemen oma näytös ole, vaan kyllähän siellä sivussa yritetään milloin mitäkin, oli sitten kyse arvokkaiden Disney-videoiden hamstrailusta tai kummallisista kohtaamisista. Illan edetessä ja kirkosta muihin tiloihin siirryttäessä alkoholi tulee voimakkaammin mukaan hautajaisväen ajanviettoon, mikä tuntuu lähentävän sekä toisaalta myös repivän välejä, mikä ei mitenkään eriskummallista ole tässä yhteydessä. Ongelmana ennemmin on, ettei jutuista mitään erityisen hersyvää tai muistettavaa lopulta kehitellä, vaan lähinnä pienoisilla vinksahduksilla väritettyä keskitasoista kotimaista komediaa, jossa ei lopulta montaa kehuttavan kekseliästä kiemuraa pääse syntymään.

Sekin tietysti saattaa hiukan haittailla, ettei runsaassa 50 minuutissa kunnolla pystytä muiden tyyppien taustoja sekä mielenmaisemia esittelemään ja näinpä joukosta nostetaan Niemi vahvimmin esille. Kyllähän katsojalle käsitys syntyy, mistä kukin on tullut ja minne elämässään menossa, mutta kun nämä jäävät lähinnä pikaisiksi sekä yleispiirteisiksi menneiden päivien muisteloiksi, eikä nuoruuden ystävyys juttujen kautta herää kummoiseenkaan hehkuun, niin eipä se kovin rankasti käy katsojaa riipaisemaan, kun vainajan viimeinen valssi alkaa jakaa porukkaa puoliksi. Onneksi ei sentään heti kättelyssä lähdetä erimielisyyksiä paisuttamaan riitojen suuntaan, vaan ehditään pikkuisen pohtimaan syntyjä syviä sekä ajatuksia muutenkin vaihtamaan. Pinnan alla kuitenkin tuntuu kytevän reilukin annos katkeruutta, joka pääsee purkautumaan suorasukaisempien piikittelyjen kautta ja katsomon puolellakin saa näille satunnaisesti hörähtää, mutta kun viimeisiä sanoja pimenevässä yössä vaihdellaan ja näyttää samalla selvältä, että vanhojen kaverusten jälleennäkeminen jää melkoisen lyhyeksi, niin valitettavasti vallitsevana tunnetilana on lähinnä välinpitämättömyys, kun taas toivottu haikeus huitelee ties missä...

Viimeinen keikka (1984) (IMDB)