Taivaallinen musiikki katsojaa ja kameraa kuljettelee kohti vaaleita pilvenhaituvia sinisellä taustalla, eikä montaa sekuntia tarvitsekaan vartoilla, kun jo reki lentoporoineen silmien ohi vauhdikkaasti viuhahtaakin. Kaikki porot eivät tietysti tähän huimapäisten kiiturien ryhmään kuulu, vaan enemmistö viiletystä maasta ihastelee ja selvästi innokkain taivasteiden lentoveikkojen ihailija on nuori poropoika Niko (äänenä Olli Jantunen), joka heti vauhkoontuu itsekin kirmailemaan. Muu lauma ei oikein tykkää Nikon päättömästä temmellyksestä ja rauhoituskehotuksia sieltä tuleekin, mutta mikäpä toisen tarmon latistaisi...
Pikkuisen pojan ihastelevia katseita lisää sellainenkin seikka, että äidin kertomien tarinoiden mukaan Nikon oma isä kilometrien korkeudessa tärkeää jouluista tehtävää olisi pukin apuna suorittamassa ja sepä nostattelee toisen toiveita itsekin samaiseen ryhmään aikanaan liittymisestä. Kaverina ja sijaiskasvattajanakin toimiva Julius-orava (äänenä Hannu-Pekka Björkman) on kuitenkin sitä mieltä, että pikkuisen Nikolta uupuu uskoa omiin taitoihin ja harjoitustakin vielä ripaus sekä toinenkin tarvitaan. Kaverukset talvisten temmellysten lomassa testailevatkin, että mitenkäs se lentely sujuu ja kieltämättä vähän lyhyeksi liito jää laskeutumisenkin ollessa kohtalaisen muksahtelevaa tyyliä. Nikon ikätoverit pilkkaavatkin tämän taitoja hyvinkin toislaatuisiksi, mutta Julius lohduttelee, ettei vinoilijoiden huuteluista kannata mieltään turhaan pahoitella.
Hiukkasen se Nikoa ihmetyttää, että mikseivät hänen töpöttimensä ilmavirtojen mukaan vie maailmaa korkeuksista ihmettelemään, jos kerran isältäkin vastaavia kykyjä löytyy. Kovasti tekisi mieli lähteä Taivastunturille rauhassa lentoja harjoittelemaan, mutta lauman johtoporot ovat ehdottomasti tällaista vastaan. Kotolaakson turvaa ja rauhaa ei missään tapauksessa saisi vaellusretkillä vaarantaa, sillä liike ja jäljet voisivat houkutella nälkäisen susilauman ja siten tuoda tullessaan toivomattomia vieraita ahneine kitoineen. Niko kuitenkin Juliuksen ja porotyttö Saagan kanssa sopii, että seuraavana päivänä livahdettaisiin kielletylle tunturille. Iltasaduksi äiti vielä kertoilee tarinoita Nikon isästä ja joulupukista. Poika tietysti monenlaisia utelee ja äiti juttelee, että yhteinen taival pariskunnalla jäi niinkin lyhyeksi, että tuskinpa isä edes tietää reippaan poropoikansa olemassaolosta. Kovin kaukana Korvatunturilla tämä asustelee, eikä sinne juurikaan tieyhteyksiä löydy.
Etäämmällä porojen turvalaaksosta tosiaan liikuskelee nälästä kärsivä susihukkasten lauma, jonka keskuudessa juurikin ravitsemusasioista keskustellaan vähän tiukkaankin sävyyn. Illan pimentyessä ulvonta lisääntyy, mutta sehän ei murisevia masuja täyteen taio. Yksi porukasta ehdottelee radikaalia murkinamuutosta, eli siirtymistä jäkälävaihtoehtojen pariin ja kuten odottaa sopii, niin huurteisen jäkälän mutustelu ei vettä muiden kielille herauttele ja kannatusääniin innosta. Porukan tummaturkkisen johtajan kannassa pysytään, eli tiedustelijoiden olisi parasta päästä porojen jäljille ja mielellään varsin ripeästi.
Seuraavana aamuna Niko, Saaga ja Julius lähtevät suunnittelemalleen reissulle kohti Taivastunturin luvattomia lentoharjoituksia. Julius ehdottelee taktiikan muutosta, eli jos Nikolta vaikka liitely ainakin alkuun paremmin sujuisi. Voisihan sitä vaikka kiivetä puuhun ja singahtaa sieltä vauhtiin. No, selväähän se, ettei oksien seassa kiipustelu aivan porojen luontaisinta puuhaa ole ja kohta kaveri vähän vinksahtaneesti maailmaa vilkuileekin. Samoissa maisemissa liikkuu partioretkellään susikaksikko, eivätkä nämä tyydy tilannetta tarkkailemaan, vaan tulevat toisten rennon talvileikin rähistelyillään pilaamaan ja louskuvat leuat tahtoisivat selvästi jotakin mehevää haukkaistakin.
Seikkailijoiden joukko kipaisee kuitenkin pakoon, mutta vaara ei todellakaan ole ohi, sillä hukat pääsevät koko lauman jäljille. Kotolaakson turvallisuus onkin illan tullen mennyttä mukavuutta, eikä tilannetta enää pahoitteluilla pelasteta. Porojen pakomatka onnistuu, mutta täysin ilman kolhuja siitä ei selvitä, sillä Saagan isä joutuu laittamaan oman hyvinvointinsa vaaraan yhteisönsä puolesta. Kunhan ehditään turvallisen välimatkan päähän, niin Nikon korvia aletaan kuumotella muiden toimesta, sillä harkitsemattomien retkien vakavia seurauksia ei noin vain olla unohtamassa. Oona-äitikin alkaa olla sitä mieltä, että lentoharjoitukset ovat karanneet käsistä ja leikeille saa tulla loppu. Hurjan illan päätteeksi Nikon olisi parasta heittää lopulliset hyvästit ilmailuhaaveilleen.
Suunnilleen koko lauma on samalla kannalla vaellellessaan lumipyryssä kohti uutta kotipaikkaa ja murheellinen sekä hivenen uhmakaskin Niko hyödyntää heikkoa näkyvyyttä kipaisten omille poluilleen. Tilanteen selkiytyessä muille lupaa Julius lähteä kadonneen kaverinsa perään ja palautella tämän harharetkiltään. Julius toki nopsasti saavuttaa Nikon, mutta tämä on vakaasti päättänyt taivaltavansa Korvatunturille isäänsä tapaamaan, eikä torutun nuorukaisen päätä niin vain käännetäkään. Julius ei voi toista yksin päästää pitkälle matkalle, vaan kaksin jatketaan. Edelleen aliravitsemuksesta kärsivän susilauman johtaja taas on pahuudessaan poikkeuksellisen suunnitelman pähkäillyt, mikä tarkoittaa, että määränpääksi otetaan myös Korvatunturi. Hukkaheppujen aikomuksena ei tosin ole iloisesti moikkailla jouluväkeä, vaan haukata ensin lentoporot, viedä samalla niiltä lentotaito, puraista pukkikin vatsantäytteeksi ja lähteä taivaita pitkin maailmankiertueelle pieniä lapsosia popsimaan! Tulevalla valepukilla on siis varsin synkät joulusuunnitelmat mielessä ja nähtäväksi jää, onnistuuko joku kaivamaan itsestään riittävästi rohkeutta ja neuvokkuutta näiden veritöiden torppaamiseksi...
Vuotta aiemmin ilmestynyt Joulutarina keräili kehuja sekä varsin kiitettävästi katsojiakin ja samaa kotimaisten joulusatujen menestyskulkua Niko - lentäjän poika onnistui jatkamaan. Jussi-palkinnot se sai parhaasta elokuvasta ja käsikirjoituksesta takakannen tiedotellessa, että teattereissa sitä on ihmetellyt ja ihastellut 1,5 miljoonaa silmäparia. Voinee kuitenkin olettaa, että melkoinen osuus tästä joukosta on elokuvateattereihin kipitellyt Suomen ulkopuolella, sillä IMDB:n mukaan levitysoikeudet myytiin sataan maahan. Tämän myötä se onkin laajimman levityksen maailmalla saanut suomalainen elokuva, vaikka kyse ei täysin kotimaisesta tuotannosta olekaan. Lopputekstien joukosta löytyy nimittäin sellainenkin maininta, että tässä Suomen, Saksan, Tanskan ja Irlannin yhteisessä yrityksessä oluttakin kului rapsakat 24000 litraa, eli kuivin kurkuin ei ainakaan ole talvisia seikkailuja väkerrelty. Joka tapauksessa Niko - lentäjän poika oli ainakin ilmestyessään kallein suomalainen animaatiotuotanto ja se suunnattiinkin jo kehitysvaiheessa kansainvälisille markkinoille. Hahmojen höpöttelyt animoitiin vastaamaan englanniksi sanailua ja vasta myöhemmin se dubattiin muille kielille. IMDB kertoo myös, että englanninkielisessä versiossa Niko kavereineen seikkailee tietysti muussa maailmassa joulupukin kotina paremmin tunnettua Pohjoisnapaa kohti.
Ainakin Suomen mittakaavassa suuresta panostuksesta huolimatta animaatio ei ehdottomia ihastumiskiljahduksia saa aikaan ja minusta yli kymmenen vuotta aiemmin sekä hieman karkeammalla kynällä piirrelty Joulupukki ja noitarumpu karkaa näiden kahden kisailussa selkeään voittoon omaperäisemmällä ja ennen kaikkea jouluisen veikeällä kuvastolla, joka suloisia tuntemuksiakin herättelee. Niko - lentäjän poika taas tuo mieleen pari vuotta vanhemman animaation Open Season, jota ei plussaksi tässä yhteydessä oikein lasketa. Erityisesti johtava susi vaikuttaa kovin kulmikkaalta ja vähemmän eläväiseltäkin. Varmaan terävämmillä linjoilla on uhkaavuuttakin haettu, mutta se ei välttämättä toivotulla tavalla toimi. Lisäksi muissakin hahmoissa sekä ympäristössä on vähemmissä määrin vastaavaa muotoilua havaittavissa ja ikävä kyllä kaupanpäällisinä jonkinasteista hengettömyyttäkin.
Osittain kyse lienee siitä, etteivät omat silmät vieläkään ole suostuneet säätymään vastaanottamaan tällaista ilmaisua parhaalla mahdollisella tavalla, mutta väittäisin, että kyllä tekijöiden osaltakin homma muutamissa kohtauksissa vaiheeseen jää. Kaikkien tunnetilojen tavoittaminen ei valitettavasti tunnu taipuvan ja monesti hahmot vaikuttavat ilmeidensä perusteella lähinnä hölmistyneiltä, vaikka tarkoitus lienee toinen. Kömpelyys käy ilmi parhaiten mielestäni herkempiin hetkiin pyrkivissä kohtauksissa. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa susien hyökkäystä seuraavan tuokion, jossa Saaga yrittää tiedustella loukkaantuneen isänsä vointia. Elokuvassakin vaikutus jää valjuksi ja kun jälkikäteen vilkuilee kuvakaappauksia, niin värähtelyt alkavat olla nollissa. Elokuvan painotellessa enemmän seikkailua ja huvittelua saadaan näitä puutteita pitkälti peitettyä. Jos oikein tahtoisi napinalinjalle heittäytyä, niin voisihan vauhtipätkien ilmeilyistäkin sanoa, että vähän väärällä tavalla hassuja ja outoja irvistyksiä porukan kasvoille niissäkin silloin tällöin taiotaan. Suut ja silmät tuntuvat paikoin venyvän sellaisiin suorituksiin, että saa kummastella, mitä mahtaakaan tapahtua. No, eiväthän nämä seikkailua tärvele, mutta osaltaan varmistelevat, että isoimmat ihastukset jäävät kokematta.
Kestoa elokuvalla on lopputeksteineen runsaat 70 minuuttia ja kyllähän siihen useampikin vauhtijakso saadaan mahtumaan. Aiemmista kirjoituksista on varmaan tullut selväksi, etten itse saa suuremmin irti animaatioista, jotka pyrkivät survomaan mahdollisimman paljon vipinää mukaan, etenkin, jos samaisella teoksella olisi tarkoitus herätellä hempeämpiäkin tuntemuksia. Tässä ei sentään mihinkään turboahtamiseen syyllistytä ja toimintajaksoissakin on vähintään kohtuullisesti vaihtelua. Alkupuolella painotellaan leikkisämpää ja kepeämpää huvittelua, mutta vaarallisemmat takaa-ajot tulevat susilauman myötä kuviin. Tunturin rinteillä painellaankin varsin ripeästi, jotta oma henkikulta saataisiin pidettyä. Karkumatkaan saadaan vielä yhdisteltyä valtava lumivyöry laskettelupyrähdyksineen ja mäkihyppyineen, mutta porukan koettelemukset eivät ihan niin helpolla ole ohi.
Myrskyt ja jäätävät virrat myös omat hankaluutensa kaverusten tielle asettelevat ja kovat olosuhteet pääsevätkin pieniä kulkijoita kurittamaan. Korvatunturin sisäänkäynti taas on terävillä jääpuikoilla ansoitettu ja lopussa odotettuun tapaan lennokkaammin rymistellään. Kuluvan vuodenkin puolella on tullut nähtyä toiminta- ja sarjakuvaelokuvien puolella kohtalaisen huimaa kyytiä, joten lienee ymmärrettävää, etteivät tällaiset pyrähdykset siinä seurassa kovin suurta vaikutusta onnistu tekemään. Lyttyyn en kuitenkaan tahdo näitä tarpoa, vaan summaillaan vaikka siten, että ihan menettelevää kirmailua Niko kavereineen saa aikaan ja laitetaan päälle pientä plussaa lumisista jipoista. Lapin maisemilla maltetaan myös kuvia kaunistella, mistä myös kiittelen. Kyllähän se kelpaa, kun revontulilla maalaillaan ja silloin tällöin näkymät laajemmiksikin päästetään. Joulupukin valtakunta näyttää kauempaa vilkaistuna kivalta, mutta loppukiireiden käydessä päälle, ei oikein ehditä talleja enempää tiloihin tarkemmin tutustumaan.
Korvatunturille tallustelevasta sekalaisesta joukosta voisi vielä mainita, että eihän tämä pelkästään Nikon ja Juliuksen reissu ole, vaan kaverusten seuraan lyöttäytyy varsin neuvokas ja näppäräkin lumikko Wilma. Tämän ääninäyttelijä Vuokko Hovatta laulaa myös elokuvassa kuultavia kappaleita. Susien synkeähköön ryhmään taas eksyy paljon kirkkaamman sävytyksen omaava turistihauva Essie (äänenä Minttu Mustakallio). Näin päästään näppärästi vähäsen muokkailemaan susikuvaa pois siitä, että hukat pelkkää häijyä pahuutta edustaisivat. Essie on toki hyvää vauhtia herkkupalaksi päätymässä, mutta suunnitelmat muuttuvat ja erityisesti jäkäläehdotuksia ilmoille heitellyt Rimppa (äänenä Risto Kaskilahti) Essien kanssa ystävystyy. Pikkuisen hymyilyttää ja lämmittää sydäntä, kun kuuntelee Rimpan tilitystä siitä, miten hänestä ei oikein ole perinteiseen susimuottiin, vaan tahtoisi rauhanomaisempaa elämää viettää. Loppupuolella ihmetellään enemmän lentoporojoukkoakin, mutta omissa silmissä nämä näyttäytyvät lähinnä huumoriheittoja viljelevänä kohelluskerhona.
Sydäntään elokuva etsii Nikon ja Juliuksen ystävyydestä ja pojan luonnetta kasvattavasta matkasta, mikä toki onkin luonteva ratkaisu, mutta toteutus vähäsen ontuu. Toisen kirjaimellisesti kohoillessa haaveitaan kohti joutuu kumppanuus koetukselle, sillä Julius taas kovasti tahtoisi nykytilan säilyttää ja pelkää menettävänsä Nikon taivaiden hurjapääksi. Kyllähän siitä kinastelua saadaan aikaan, mutta minusta etenkin lopussa vääntö välirikkoineen käy vähän väkinäiseksikin tuhahteluksi. Juliuksen murheellisella taustatarinalla myös yritetään liikutella katsojia, mutta kyyneleet jäävät kuitenkin kokematta. Liekö sitten oma sydän tilapäisesti viilennyt, mutta herkempien tuntemusten tuottajana Niko - lentäjän poika jää saldoltaan varsin vaatimattomaksi. Loppukappaleen tulkinnastakaan en oikein onnistunut nappaamaan kiinni, vaan tuntemuksia sen suhteen summailee paremmin hämmentynyt ööh-ihmettely.
Omaan hyllyyn hankittu julkaisu on yhden levyn bonuksiltaan varsin kevyt versio. Trailerin ja Juliuksen joululaulun lisäksi löytyy Rovaniemen reissuun innosteleva neliminuuttinen matkailumainos. Ensin kurkataan napapiirillä sijaitsevaan joulupukin kylään ja toisella puolikkaalla ihastellaan samoilta seuduilta löytyvää kaunista talvikuvastoa. Sanoisinkin, ettei varsinaisessa elokuvassa animaatiotaian avustuksellakaan onnistuta yhtä lumoavia näkymiä loihtimaan. Pätkä kyllä saa harmittelemaan, etten ole edellisten vuosien Lapin matkoillani joulupukkia moikkaamaan poikennut, vaikka käytännössä pari kertaa aivan pajakylän naapurissa onkin tullut taukoiltua. Muistaakseni paljon nuorempana rippileirin yhteydessä siellä käväistiin, mutta siitä on jo vuosia enemmänkin ehtinyt viilettää. Jospa sitten vaikka seuraavalla pohjoisemmas suuntaavalla reissulla tällaisenkin pysähdyksen tohtisi tehdä... Joulupukin kylän pitäisikin olla auki ympäri vuoden ja tuolta voi lueskella lisää, jos vierailu sattuu kiinnostamaan:
Joulupukin pajakylä
Joulupukin kotikaupunki
Saa siis nähdä, tuleeko joulupukkiseikkailuja tulevaisuudessa koettua muutenkin kuin vain elokuvien kautta, mutta sitä odotellessa ruututaikakin kelpaa. Niko - lentäjän poika ei omalla kohdalla kuitenkaan aivan lumoavimpiin joulutarinoihin lukeudu, mutta samalla sopii sanoa, että kauas kehnoimmistakin jäädään. Joskohan sopuisasti summailisin puolivälin ihan kivaksi välipalaksi. Luulisin, että vauhdikasta ja hassuttelevaa animaatiota arvostavat katsojat saattavat enemmänkin tykätä. Myrsky viimavirtoineen pieniä vie huimaan kyytiin ja terävähampainen sekä ärhäkästi muristeleva korvikepukki tahtoo toisenlaisia jouluherkkuja haukata, joten tekemistä ja tohinaa kyllä riittää sitä haikaileville. Minä vain satun herkemmin ihastumaan verkkaisempaan ja hartaampaan joulutunnelmaan ja rauhallisempaan ihmettelyyn panostaviin tapauksiin, kuten aiemmin mainittu Joulutarina ja vaikkapa Viirun ja Pesosen joulupuuhat ovat osoittaneet. Aiempien vuosien joulukatseluja muistellessa lämpöisimmin ja muutenkin parhaimmin mielessä liikuskelevat ne herttaiset ja paikoin hivenen haikeatkin tarinat. Niko - lentäjän poika ei taas erityisen jouluisia aatoksia ja tuntemuksia aikaan saa, vaan näyttäytyy ennemmin seikkailuna, joka sattuu ajankohtaan osumaan. Vielä en siis innostunut jatko-osaa ostelemaan, mutta kaipa senkin voisi tilaisuuden tullen vilkaista.
Niko - lentäjän poika (2008) (IMDB)
