Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sudet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sudet. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. joulukuuta 2015

Niko - lentäjän poika (Niko & the Way to the Stars)

Joulupukin salaisuuksia ja pulmiakin on tässä noin kuukauden sisällä useampaankin otteeseen ihmetelty jouluisten elokuvien kautta, mutta toistaiseksi rekiporot ovat jääneet sivuosia hoitamaan ja muutamissa tapauksissa lähinnä satunnaista huvitusta tarjoamaan. Onhan tälläkin joukolla oma tärkeä hommansa aattoillan sutjakassa sujumisessa, joten kyllähän sitä ihan mielellään kurkkaa, millaista tarinaa porojen puuhista kotimaisessa animaatioseikkailussa saadaankaan aikaan. Ennakkokäsitykset ovat hassuttelevan vauhtiviihdykkeen suuntaan ja kansikuvituksestakin mieleen muistuu Arthur Christmas. Kohtahan sen näkee, yltyykö meno aivan vastaavaan kiitoon vai onnistuuko vaikeuksien voittaminen vaikkapa vähäisemmälläkin vipellyksellä...

Taivaallinen musiikki katsojaa ja kameraa kuljettelee kohti vaaleita pilvenhaituvia sinisellä taustalla, eikä montaa sekuntia tarvitsekaan vartoilla, kun jo reki lentoporoineen silmien ohi vauhdikkaasti viuhahtaakin. Kaikki porot eivät tietysti tähän huimapäisten kiiturien ryhmään kuulu, vaan enemmistö viiletystä maasta ihastelee ja selvästi innokkain taivasteiden lentoveikkojen ihailija on nuori poropoika Niko (äänenä Olli Jantunen), joka heti vauhkoontuu itsekin kirmailemaan. Muu lauma ei oikein tykkää Nikon päättömästä temmellyksestä ja rauhoituskehotuksia sieltä tuleekin, mutta mikäpä toisen tarmon latistaisi...



Pikkuisen pojan ihastelevia katseita lisää sellainenkin seikka, että äidin kertomien tarinoiden mukaan Nikon oma isä kilometrien korkeudessa tärkeää jouluista tehtävää olisi pukin apuna suorittamassa ja sepä nostattelee toisen toiveita itsekin samaiseen ryhmään aikanaan liittymisestä. Kaverina ja sijaiskasvattajanakin toimiva Julius-orava (äänenä Hannu-Pekka Björkman) on kuitenkin sitä mieltä, että pikkuisen Nikolta uupuu uskoa omiin taitoihin ja harjoitustakin vielä ripaus sekä toinenkin tarvitaan. Kaverukset talvisten temmellysten lomassa testailevatkin, että mitenkäs se lentely sujuu ja kieltämättä vähän lyhyeksi liito jää laskeutumisenkin ollessa kohtalaisen muksahtelevaa tyyliä. Nikon ikätoverit pilkkaavatkin tämän taitoja hyvinkin toislaatuisiksi, mutta Julius lohduttelee, ettei vinoilijoiden huuteluista kannata mieltään turhaan pahoitella.

Hiukkasen se Nikoa ihmetyttää, että mikseivät hänen töpöttimensä ilmavirtojen mukaan vie maailmaa korkeuksista ihmettelemään, jos kerran isältäkin vastaavia kykyjä löytyy. Kovasti tekisi mieli lähteä Taivastunturille rauhassa lentoja harjoittelemaan, mutta lauman johtoporot ovat ehdottomasti tällaista vastaan. Kotolaakson turvaa ja rauhaa ei missään tapauksessa saisi vaellusretkillä vaarantaa, sillä liike ja jäljet voisivat houkutella nälkäisen susilauman ja siten tuoda tullessaan toivomattomia vieraita ahneine kitoineen. Niko kuitenkin Juliuksen ja porotyttö Saagan kanssa sopii, että seuraavana päivänä livahdettaisiin kielletylle tunturille. Iltasaduksi äiti vielä kertoilee tarinoita Nikon isästä ja joulupukista. Poika tietysti monenlaisia utelee ja äiti juttelee, että yhteinen taival pariskunnalla jäi niinkin lyhyeksi, että tuskinpa isä edes tietää reippaan poropoikansa olemassaolosta. Kovin kaukana Korvatunturilla tämä asustelee, eikä sinne juurikaan tieyhteyksiä löydy.



Etäämmällä porojen turvalaaksosta tosiaan liikuskelee nälästä kärsivä susihukkasten lauma, jonka keskuudessa juurikin ravitsemusasioista keskustellaan vähän tiukkaankin sävyyn. Illan pimentyessä ulvonta lisääntyy, mutta sehän ei murisevia masuja täyteen taio. Yksi porukasta ehdottelee radikaalia murkinamuutosta, eli siirtymistä jäkälävaihtoehtojen pariin ja kuten odottaa sopii, niin huurteisen jäkälän mutustelu ei vettä muiden kielille herauttele ja kannatusääniin innosta. Porukan tummaturkkisen johtajan kannassa pysytään, eli tiedustelijoiden olisi parasta päästä porojen jäljille ja mielellään varsin ripeästi.

Seuraavana aamuna Niko, Saaga ja Julius lähtevät suunnittelemalleen reissulle kohti Taivastunturin luvattomia lentoharjoituksia. Julius ehdottelee taktiikan muutosta, eli jos Nikolta vaikka liitely ainakin alkuun paremmin sujuisi. Voisihan sitä vaikka kiivetä puuhun ja singahtaa sieltä vauhtiin. No, selväähän se, ettei oksien seassa kiipustelu aivan porojen luontaisinta puuhaa ole ja kohta kaveri vähän vinksahtaneesti maailmaa vilkuileekin. Samoissa maisemissa liikkuu partioretkellään susikaksikko, eivätkä nämä tyydy tilannetta tarkkailemaan, vaan tulevat toisten rennon talvileikin rähistelyillään pilaamaan ja louskuvat leuat tahtoisivat selvästi jotakin mehevää haukkaistakin.



Seikkailijoiden joukko kipaisee kuitenkin pakoon, mutta vaara ei todellakaan ole ohi, sillä hukat pääsevät koko lauman jäljille. Kotolaakson turvallisuus onkin illan tullen mennyttä mukavuutta, eikä tilannetta enää pahoitteluilla pelasteta. Porojen pakomatka onnistuu, mutta täysin ilman kolhuja siitä ei selvitä, sillä Saagan isä joutuu laittamaan oman hyvinvointinsa vaaraan yhteisönsä puolesta. Kunhan ehditään turvallisen välimatkan päähän, niin Nikon korvia aletaan kuumotella muiden toimesta, sillä harkitsemattomien retkien vakavia seurauksia ei noin vain olla unohtamassa. Oona-äitikin alkaa olla sitä mieltä, että lentoharjoitukset ovat karanneet käsistä ja leikeille saa tulla loppu. Hurjan illan päätteeksi Nikon olisi parasta heittää lopulliset hyvästit ilmailuhaaveilleen.

Suunnilleen koko lauma on samalla kannalla vaellellessaan lumipyryssä kohti uutta kotipaikkaa ja murheellinen sekä hivenen uhmakaskin Niko hyödyntää heikkoa näkyvyyttä kipaisten omille poluilleen. Tilanteen selkiytyessä muille lupaa Julius lähteä kadonneen kaverinsa perään ja palautella tämän harharetkiltään. Julius toki nopsasti saavuttaa Nikon, mutta tämä on vakaasti päättänyt taivaltavansa Korvatunturille isäänsä tapaamaan, eikä torutun nuorukaisen päätä niin vain käännetäkään. Julius ei voi toista yksin päästää pitkälle matkalle, vaan kaksin jatketaan. Edelleen aliravitsemuksesta kärsivän susilauman johtaja taas on pahuudessaan poikkeuksellisen suunnitelman pähkäillyt, mikä tarkoittaa, että määränpääksi otetaan myös Korvatunturi. Hukkaheppujen aikomuksena ei tosin ole iloisesti moikkailla jouluväkeä, vaan haukata ensin lentoporot, viedä samalla niiltä lentotaito, puraista pukkikin vatsantäytteeksi ja lähteä taivaita pitkin maailmankiertueelle pieniä lapsosia popsimaan! Tulevalla valepukilla on siis varsin synkät joulusuunnitelmat mielessä ja nähtäväksi jää, onnistuuko joku kaivamaan itsestään riittävästi rohkeutta ja neuvokkuutta näiden veritöiden torppaamiseksi...



Vuotta aiemmin ilmestynyt Joulutarina keräili kehuja sekä varsin kiitettävästi katsojiakin ja samaa kotimaisten joulusatujen menestyskulkua Niko - lentäjän poika onnistui jatkamaan. Jussi-palkinnot se sai parhaasta elokuvasta ja käsikirjoituksesta takakannen tiedotellessa, että teattereissa sitä on ihmetellyt ja ihastellut 1,5 miljoonaa silmäparia. Voinee kuitenkin olettaa, että melkoinen osuus tästä joukosta on elokuvateattereihin kipitellyt Suomen ulkopuolella, sillä IMDB:n mukaan levitysoikeudet myytiin sataan maahan. Tämän myötä se onkin laajimman levityksen maailmalla saanut suomalainen elokuva, vaikka kyse ei täysin kotimaisesta tuotannosta olekaan. Lopputekstien joukosta löytyy nimittäin sellainenkin maininta, että tässä Suomen, Saksan, Tanskan ja Irlannin yhteisessä yrityksessä oluttakin kului rapsakat 24000 litraa, eli kuivin kurkuin ei ainakaan ole talvisia seikkailuja väkerrelty. Joka tapauksessa Niko - lentäjän poika oli ainakin ilmestyessään kallein suomalainen animaatiotuotanto ja se suunnattiinkin jo kehitysvaiheessa kansainvälisille markkinoille. Hahmojen höpöttelyt animoitiin vastaamaan englanniksi sanailua ja vasta myöhemmin se dubattiin muille kielille. IMDB kertoo myös, että englanninkielisessä versiossa Niko kavereineen seikkailee tietysti muussa maailmassa joulupukin kotina paremmin tunnettua Pohjoisnapaa kohti.

Ainakin Suomen mittakaavassa suuresta panostuksesta huolimatta animaatio ei ehdottomia ihastumiskiljahduksia saa aikaan ja minusta yli kymmenen vuotta aiemmin sekä hieman karkeammalla kynällä piirrelty Joulupukki ja noitarumpu karkaa näiden kahden kisailussa selkeään voittoon omaperäisemmällä ja ennen kaikkea jouluisen veikeällä kuvastolla, joka suloisia tuntemuksiakin herättelee. Niko - lentäjän poika taas tuo mieleen pari vuotta vanhemman animaation Open Season, jota ei plussaksi tässä yhteydessä oikein lasketa. Erityisesti johtava susi vaikuttaa kovin kulmikkaalta ja vähemmän eläväiseltäkin. Varmaan terävämmillä linjoilla on uhkaavuuttakin haettu, mutta se ei välttämättä toivotulla tavalla toimi. Lisäksi muissakin hahmoissa sekä ympäristössä on vähemmissä määrin vastaavaa muotoilua havaittavissa ja ikävä kyllä kaupanpäällisinä jonkinasteista hengettömyyttäkin.



Osittain kyse lienee siitä, etteivät omat silmät vieläkään ole suostuneet säätymään vastaanottamaan tällaista ilmaisua parhaalla mahdollisella tavalla, mutta väittäisin, että kyllä tekijöiden osaltakin homma muutamissa kohtauksissa vaiheeseen jää. Kaikkien tunnetilojen tavoittaminen ei valitettavasti tunnu taipuvan ja monesti hahmot vaikuttavat ilmeidensä perusteella lähinnä hölmistyneiltä, vaikka tarkoitus lienee toinen. Kömpelyys käy ilmi parhaiten mielestäni herkempiin hetkiin pyrkivissä kohtauksissa. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa susien hyökkäystä seuraavan tuokion, jossa Saaga yrittää tiedustella loukkaantuneen isänsä vointia. Elokuvassakin vaikutus jää valjuksi ja kun jälkikäteen vilkuilee kuvakaappauksia, niin värähtelyt alkavat olla nollissa. Elokuvan painotellessa enemmän seikkailua ja huvittelua saadaan näitä puutteita pitkälti peitettyä. Jos oikein tahtoisi napinalinjalle heittäytyä, niin voisihan vauhtipätkien ilmeilyistäkin sanoa, että vähän väärällä tavalla hassuja ja outoja irvistyksiä porukan kasvoille niissäkin silloin tällöin taiotaan. Suut ja silmät tuntuvat paikoin venyvän sellaisiin suorituksiin, että saa kummastella, mitä mahtaakaan tapahtua. No, eiväthän nämä seikkailua tärvele, mutta osaltaan varmistelevat, että isoimmat ihastukset jäävät kokematta.

Kestoa elokuvalla on lopputeksteineen runsaat 70 minuuttia ja kyllähän siihen useampikin vauhtijakso saadaan mahtumaan. Aiemmista kirjoituksista on varmaan tullut selväksi, etten itse saa suuremmin irti animaatioista, jotka pyrkivät survomaan mahdollisimman paljon vipinää mukaan, etenkin, jos samaisella teoksella olisi tarkoitus herätellä hempeämpiäkin tuntemuksia. Tässä ei sentään mihinkään turboahtamiseen syyllistytä ja toimintajaksoissakin on vähintään kohtuullisesti vaihtelua. Alkupuolella painotellaan leikkisämpää ja kepeämpää huvittelua, mutta vaarallisemmat takaa-ajot tulevat susilauman myötä kuviin. Tunturin rinteillä painellaankin varsin ripeästi, jotta oma henkikulta saataisiin pidettyä. Karkumatkaan saadaan vielä yhdisteltyä valtava lumivyöry laskettelupyrähdyksineen ja mäkihyppyineen, mutta porukan koettelemukset eivät ihan niin helpolla ole ohi.



Myrskyt ja jäätävät virrat myös omat hankaluutensa kaverusten tielle asettelevat ja kovat olosuhteet pääsevätkin pieniä kulkijoita kurittamaan. Korvatunturin sisäänkäynti taas on terävillä jääpuikoilla ansoitettu ja lopussa odotettuun tapaan lennokkaammin rymistellään. Kuluvan vuodenkin puolella on tullut nähtyä toiminta- ja sarjakuvaelokuvien puolella kohtalaisen huimaa kyytiä, joten lienee ymmärrettävää, etteivät tällaiset pyrähdykset siinä seurassa kovin suurta vaikutusta onnistu tekemään. Lyttyyn en kuitenkaan tahdo näitä tarpoa, vaan summaillaan vaikka siten, että ihan menettelevää kirmailua Niko kavereineen saa aikaan ja laitetaan päälle pientä plussaa lumisista jipoista. Lapin maisemilla maltetaan myös kuvia kaunistella, mistä myös kiittelen. Kyllähän se kelpaa, kun revontulilla maalaillaan ja silloin tällöin näkymät laajemmiksikin päästetään. Joulupukin valtakunta näyttää kauempaa vilkaistuna kivalta, mutta loppukiireiden käydessä päälle, ei oikein ehditä talleja enempää tiloihin tarkemmin tutustumaan.

Korvatunturille tallustelevasta sekalaisesta joukosta voisi vielä mainita, että eihän tämä pelkästään Nikon ja Juliuksen reissu ole, vaan kaverusten seuraan lyöttäytyy varsin neuvokas ja näppäräkin lumikko Wilma. Tämän ääninäyttelijä Vuokko Hovatta laulaa myös elokuvassa kuultavia kappaleita. Susien synkeähköön ryhmään taas eksyy paljon kirkkaamman sävytyksen omaava turistihauva Essie (äänenä Minttu Mustakallio). Näin päästään näppärästi vähäsen muokkailemaan susikuvaa pois siitä, että hukat pelkkää häijyä pahuutta edustaisivat. Essie on toki hyvää vauhtia herkkupalaksi päätymässä, mutta suunnitelmat muuttuvat ja erityisesti jäkäläehdotuksia ilmoille heitellyt Rimppa (äänenä Risto Kaskilahti) Essien kanssa ystävystyy. Pikkuisen hymyilyttää ja lämmittää sydäntä, kun kuuntelee Rimpan tilitystä siitä, miten hänestä ei oikein ole perinteiseen susimuottiin, vaan tahtoisi rauhanomaisempaa elämää viettää. Loppupuolella ihmetellään enemmän lentoporojoukkoakin, mutta omissa silmissä nämä näyttäytyvät lähinnä huumoriheittoja viljelevänä kohelluskerhona.



Sydäntään elokuva etsii Nikon ja Juliuksen ystävyydestä ja pojan luonnetta kasvattavasta matkasta, mikä toki onkin luonteva ratkaisu, mutta toteutus vähäsen ontuu. Toisen kirjaimellisesti kohoillessa haaveitaan kohti joutuu kumppanuus koetukselle, sillä Julius taas kovasti tahtoisi nykytilan säilyttää ja pelkää menettävänsä Nikon taivaiden hurjapääksi. Kyllähän siitä kinastelua saadaan aikaan, mutta minusta etenkin lopussa vääntö välirikkoineen käy vähän väkinäiseksikin tuhahteluksi. Juliuksen murheellisella taustatarinalla myös yritetään liikutella katsojia, mutta kyyneleet jäävät kuitenkin kokematta. Liekö sitten oma sydän tilapäisesti viilennyt, mutta herkempien tuntemusten tuottajana Niko - lentäjän poika jää saldoltaan varsin vaatimattomaksi. Loppukappaleen tulkinnastakaan en oikein onnistunut nappaamaan kiinni, vaan tuntemuksia sen suhteen summailee paremmin hämmentynyt ööh-ihmettely.

Omaan hyllyyn hankittu julkaisu on yhden levyn bonuksiltaan varsin kevyt versio. Trailerin ja Juliuksen joululaulun lisäksi löytyy Rovaniemen reissuun innosteleva neliminuuttinen matkailumainos. Ensin kurkataan napapiirillä sijaitsevaan joulupukin kylään ja toisella puolikkaalla ihastellaan samoilta seuduilta löytyvää kaunista talvikuvastoa. Sanoisinkin, ettei varsinaisessa elokuvassa animaatiotaian avustuksellakaan onnistuta yhtä lumoavia näkymiä loihtimaan. Pätkä kyllä saa harmittelemaan, etten ole edellisten vuosien Lapin matkoillani joulupukkia moikkaamaan poikennut, vaikka käytännössä pari kertaa aivan pajakylän naapurissa onkin tullut taukoiltua. Muistaakseni paljon nuorempana rippileirin yhteydessä siellä käväistiin, mutta siitä on jo vuosia enemmänkin ehtinyt viilettää. Jospa sitten vaikka seuraavalla pohjoisemmas suuntaavalla reissulla tällaisenkin pysähdyksen tohtisi tehdä... Joulupukin kylän pitäisikin olla auki ympäri vuoden ja tuolta voi lueskella lisää, jos vierailu sattuu kiinnostamaan:

Joulupukin pajakylä

Joulupukin kotikaupunki



Saa siis nähdä, tuleeko joulupukkiseikkailuja tulevaisuudessa koettua muutenkin kuin vain elokuvien kautta, mutta sitä odotellessa ruututaikakin kelpaa. Niko - lentäjän poika ei omalla kohdalla kuitenkaan aivan lumoavimpiin joulutarinoihin lukeudu, mutta samalla sopii sanoa, että kauas kehnoimmistakin jäädään. Joskohan sopuisasti summailisin puolivälin ihan kivaksi välipalaksi. Luulisin, että vauhdikasta ja hassuttelevaa animaatiota arvostavat katsojat saattavat enemmänkin tykätä. Myrsky viimavirtoineen pieniä vie huimaan kyytiin ja terävähampainen sekä ärhäkästi muristeleva korvikepukki tahtoo toisenlaisia jouluherkkuja haukata, joten tekemistä ja tohinaa kyllä riittää sitä haikaileville. Minä vain satun herkemmin ihastumaan verkkaisempaan ja hartaampaan joulutunnelmaan ja rauhallisempaan ihmettelyyn panostaviin tapauksiin, kuten aiemmin mainittu Joulutarina ja vaikkapa Viirun ja Pesosen joulupuuhat ovat osoittaneet. Aiempien vuosien joulukatseluja muistellessa lämpöisimmin ja muutenkin parhaimmin mielessä liikuskelevat ne herttaiset ja paikoin hivenen haikeatkin tarinat. Niko - lentäjän poika ei taas erityisen jouluisia aatoksia ja tuntemuksia aikaan saa, vaan näyttäytyy ennemmin seikkailuna, joka sattuu ajankohtaan osumaan. Vielä en siis innostunut jatko-osaa ostelemaan, mutta kaipa senkin voisi tilaisuuden tullen vilkaista.



Niko - lentäjän poika (2008) (IMDB)

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Princess Mononoke (Prinsessa Mononoke)

Taas saa ihmetellä ajan pikajuoksua, sillä edellisestä Ghibli-iltamasta ehti kulua runsaat neljä kuukautta, kuin hujaus vain. Miyazaki-uusintakierroksen tahti vain löystyy ja löystyy, mutta eiköhän tässä jossakin vaiheessa maaliinkin vielä päästä. Tällä kerralla vuoroon pääsee Princess Mononoke, joka kuuluu omiin ehdottomiin Miyazaki-suosikkeihin. Saattaa olla, että senkin takia tämä katselu on siirtynyt pariinkin otteeseen, kun on vain tehnyt mieli panttailla vielä hetken verran.

Hayao Miyazaki ei muutenkaan ole tullut tutuksi pitkiä ohjauksia liukuhihnatyönä puskevana tyyppinä. Princess Mononoke ilmestyi, kun edellisestä ohjauksesta (Porco Rosso) ehti kulua noin viisi vuotta. Aivan tuulesta ei tähän uuteenkaan aihetta temmattu, vaan perusajatus tarinasta ja teemasta oli ehtinyt pyöriä Miyazakin mielessä jo 1970-luvulta lähtien. Pikkuisen se jälleen vaati aikaa ennen kuin pääsi päästä kankaalle karkaamaan.


Alunperin Princess Mononoke oli suunniteltu Miyazakin viimeiseksi ohjaukseksi. Katsojien onneksi hän kuitenkin teki paluun muutamaa vuotta myöhemmin toisella mestariteoksella, hienolla animaatiolla Spirited Away, joka on aivan kärkikamppailuissa, mitä herran parhaimpiin saavutuksiin tulee. Eikä niitä tuonkaan jälkeen ilmestyneitä ohjauksia ole sen suurempaa syytä alkaa haukkumaan, vaikka uusin on omalta kohdalta näkemättä. Tuo The Wind Rises onkin korkealla omalla odotuslistalla. Voisi jopa yrittää vähän ryhdistäytyä, ja valua kohti elokuvateatteria noin parin kuukauden kuluttua, kun tätä aletaan Suomessa esittämään.

Erään aiemman kirjoituksen yhteydessä tulikin jo surkuteltua Miyazakin uusinta ilmoitusta vetäytymisestä pois ainakin pitkien elokuvien ohjaushommista. Ainakaan tällä hetkellä hänelle ei ole merkitty tulevia projekteja oikein millään osa-alueella, joten voi olla, että tällä kerralla päätös tosiaan pitää. Voihan toki aina uusia vanhempia teoksia, jotka onneksi tuntuvat kestävän erinomaisesti toistuvaakin silmäilyä.


"Kauan sitten metsät peittivät maat. Metsissä asuivat muinaiset jumalat."

On taas aika astua ajassa reippaasti taaksepäin ja samalla vähän tämän todellisuuden toiselle puolen. Miyazaki esittelee Japanin historiallista menoa, mutta ei ole antanut sen rajoittaa liikaa, vaan yhdistelee mukaan rohkeasti fantasiamaailmaa. Muutenkaan kovin pikkutarkasti ei ole ilmeisesti lähdetty menneitä aikakausia toistamaan, vaan siinäkin suhteessa mielikuvitus on päästetty siivilleen.

Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti jonkin olennon kaataessa puita matalaksi tieltään. Pienen kylän laitamilla ratsunsa kanssa partioiva prinssi Ashitaka huomaa, että jotakin uhkaavaa ja ikävää on saapumassa, vieläpä varsin vastustamattomalla voimalla. Hävityksen takaa paljastuu kauempaa lännestä vaeltanut riivauskirouksen kannettavakseen saanut villisikajumala. Ashitaka onnistuu estämään kirotun jumalan matkan kyläänsä, mutta tämä toinen taas jättää pysyvän ja vaarallisen jäljen prinssiin.



Nuoren prinssin käteen siirtyy osa kirouksesta. Hoitokeinoa ei paikallisten tietäjien mukaan ole. Vähitellen kirous tulisi ponnistamaan pinnalle vieden ensin mielen ja lopulta hengen. Prinssiä kuitenkin kannustetaan suuntaamaan länteen kohti pahan alkulähdettä. Ei ole mitään syytä istua odottelemassa synkkää kohtaloa. Voisihan jopa olla, että jonkin ihmeen kautta löytyisikin parannus vaivaan...

Niinpä Ashitaka joutuu heittämään haikeat hyvästit kotiseuduille ja lähtemään pitkälle matkalleen kohti tuntemattomia paikkoja. Kovin pitkää aikaa ei Ashitaka ehdi reissuaan jatkamaan, kun hän joutuu erään taistelun reunamaille saaden sotilaat peräänsä. Tässä vaiheessa kättä piinaavat pahat voimat näyttävät käytännölliset puolensa. Vimmaiset nuolet löytävät poikkeuksetta maalinsa pitkänkin matkan takaa raajojen lennellessä.



Taistelun laineiden laskeuduttua Ashitaka kohtaa toisen salaperäisen matkamiehen, joka kertoo kaukana lännessä sijaitsevasta peurajumalan metsästä. Siellä asuu joukko muinaisia jumalia sekä suuria eläimiä, ja voisi hyvinkin olla, että myös Ashitaka löytäisi seudulla vallitsevista voimista helpotusta tilaansa. Tämän neuvokkaan retkeilijän omat tavoitteet jäävät hämärän peittoon.

Vaikuttaa myös siltä, ettei se kaukainen ja joskus aikoinaan ihmisen ulottumattomissa ollut lumottu metsä olekaan enää ihan niin suojassa. Metsän reunamille on kohonnut esiteollinen rautamalmin louhintaan ja jalostukseen suuntautunut yhteisö. Valtiatar Eboshin johtama kylä käykin sotaansa tätä metsää sekä sen asukkaita vastaan. Puuta tarvitaan paljon, jotta alkeellisella tekniikalla saataisiin rauta taipumaan omiin tarkoitusperiin.

Ashitaka saapuu tämän hivenen ongelmallisen tilanteen keskelle. Eboshi joukkoineen hyödyntää uusia aseitaan, kun taas toisen puolen eturintamassa on suuri susiäiti Moro kahden lapsensa kanssa. Lisäksi samoissa joukoissa on aikaa sitten villiintynyt San-tyttö, jolta ei enää juurikaan löydy uskoa ihmisen hyvyyteen. Ashitaka huomaa nopeasti, että näiden puoliväliin asettuminen on erittäin haastava paikka, kenties jopa mahdoton pulma ratkaistavaksi. Voi olla, että pitää vain luottaa siihen, että ihmistä suuremmat voimat ottavat tilanteen haltuunsa, kun sen aika koittaa.



"Eivätkö ihmiset ja metsä voi elää sovussa?"

Miyazakin teoksia seuranneille luvassa onkin tuttuja teemoja. Vaikka esimerkiksi aiemmassa elokuvassa Nausicaä of the Valley of the Wind on havaittavissa vahvaakin luonnonsuojelusanomaa, niin silti väittäisin, että Princess Mononoke on se Miyazakin elokuva, jossa huoli luonnosta on voimakkaimmin esillä. Määrätietoisin askelin eteenpäin marssiva kehitys jättää jälkeensä paikoin varsin karua jälkeä. Apinaheimo harrastaa öisin hiljaisempaa vastarintaa yrittäen pimeyden suojissa istuttaa kaadettujen puiden tilalle uusia taimia. Niinpä vain hekin ovat heittämässä hanskoja tiskiin, sillä tilanne alkaa näyttää toivottomalta. Aukea lähenee hiljalleen, mutta varsin varmasti.

Princess Mononoke vaikuttaakin tietyssä mielessä Miyazakin kyynisimmältä elokuvalta. Loppu toki jättää toivoa vihertävästä huomisesta ja ihmisen sekä ympäristön sopuisammasta yhteiselosta. Minkäänlaista varmuutta tällaisesta kestävämmästä tulevaisuudesta ei kuitenkaan katsojalle suoda, vaan jälkeen jää epäilys siitä, että hetken hiljaisemman jakson jälkeen kaikki lähtee kulkemaan samoja uria pitkin kohti väistämätöntä tuhoa.



"Ihmisiä kannattaa pelätä enemmän kuin jumalia."

Itseäni viehättää mukaan sekoitettu metsämytologia uskomuksineen. Aivan samanlaiseen jumalkirjoon ei päästä kuin vaikkapa Miyazakin seuraavassa ohjauksessa Spirited Away. Kuitenkin varsin mielikuvituksellisiakin olentoja mahtuu mukaan. Ehkäpä sieltä sympaattisemmasta päästä ovat pienet ja kalpeat komodot, jotka läsnäolollaan kertovat siitä, että metsä voi hyvin ja samalla valppaina vartioivat epäilyttäviä vierailijoita. Metsää hallitsevan peurajumalan sorkkien kopsetta taas seuraavat elämä ja kuolema. Yleisestikin ottaen on mukava siirtyä välillä taistelukentiltä vuorien ja järvien ympäröimän ikimetsän rauhaan, jossa leijuu maagisempi tunnelma. Siellähän sitä ihastelee mielellään tassunjälkiä sammaleilla sekä yleistä lajirikkautta. Miyazaki kävi etsimässä innoitusta näihin maisemiin Japanin ikimetsistä. Tämän katselu muistutteli myös siitä, että pitäisi viimeinkin etsiä se Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvapainotteinen metsäkirja selailtavaksi:

"Puiden Kansa on kuvaus suomalaisesta puihin ja metsiin liittyvästä uskomusperinteestä, sekä tuon perinteen jättämistä jäljistä. Se on kertomus suomalaisen luonnonuskonnonon pyhistä paikoista, riiteistä ja myyteistä. Kuvat entisistä pyhistä lehdoista, yhä pystyssä olevista uhripuista ja karhunkallohongista tuovat kaukaiselta tuntuvan mytologian 2000 luvulle. Suomen kansan vanhat runot, kansatieteelliset keräelämät sekä nykypäivän ihmisten tarinat luovat kuvan vahvasta vallinneesta henkisestä luonnonyhteydestä."

Puiden kansa



"Ajat ja ihmisten sydämet ovat kovat."

Niitä taistelukenttiäkin kyllä nähdään valitettavankin paljon. Uusi aseteknologia tarjoaa Eboshin joukoille paremmat mahdollisuudet käydä taistoon ympäristöään vastaan. Maan syvyyksistä kovalla hinnalla louhitut rikkaudet kelpaavat jalostuksen kautta tuhoaseiksi suojelijoita vastaan. Näiltä tantereilta on jokseenkin turha etsiä kunniaa tai sankaruutta. Jälkeen jää silmitöntä hävitystä ja murhetta loputtomien raatojen "kaunistaessa" maisemia. Toipuva luonto niitä hiljalleen siivoilee pois näkyvistä, minkä sitten ehtii ja pystyy.



"Tarkastelen asiaa vihan sumentamattomin silmin."

Mitään älytöntä ihmisvihaa Miyazaki ei tietenkään lähde lietsomaan Sanin näennäisestä ehdottomuudesta huolimatta. Siitä pitää osittain huolen jo näiden kahden sotivan osapuolen väliin tahtomattaan heitetty nuori Ashitaka. Toivoa paremmasta huomisesta löytyy ainakin niin kauan kuin sydän ja järki ovat paikoillaan. Kaukokatseisuuden perään tässä ennemmin ollaan vetoamassa. Vaikeissakin paikoissa on yleensä olemassa se parempi tai ainakin vähemmän haitallinen valinta, joka tosin saattaa kadota horisontista vihan ja/tai ahneuden sumentaessa näkökentän. Kunhan se järjen lamppu ei aivan jokaisesta nurkasta poksahtaisi pois... Muita ihmisiä kohtaan lähinnä vihaa ja katkeruutta tuntevan Saninkin taistelujen kovettama ulkokuori alkaa repeilemään, ja ilmenee merkkejä siitä, ettei hänkään välttämättä kokonaan ole uskoaan menettänyt.

Hyvin linjaan sopii sekin, ettei Eboshista ole tehty mitään tuosta vain helposti vihattavaa pahista. Toki hän on varsin piittaamaton siitä, mitä ympäristölle tapahtuu sekä on valmis kurittamaan rankemminkin puustoa, jotta materiaaliset unelmat toteutuisivat. Hän kuitenkin pitää huolta yhteisönsä ihmisistä, eikä ole kohottanut itseään tyranniksi muiden yläpuolelle, vaan on joukkojensa eturintamassa taistelun keskelläkin ja huolehtii "kirotuistakin" omakätisesti. Armottomien aikojen vallitessa tätä voinee pitää poikkeuksellisena. Lisäksi Eboshi tuntuu olevan varsin sinut senkin kanssa, että oma loppukin saattaa olla seuraavan kulman takana odottelemassa.



Ilmestyessään vuonna 1997 Princess Mononoke kuului kestoltaan mittavimpien animaatioelokuvien joukkoon, sillä kello tikittelee selvästi kahden tunnin tuolla puolen. Tämä poikkeuksellisen pitkä kesto tuntuukin olevan monelle suurimpia aiheita valituksille tämän elokuvan kohdalla, minkä toisaalta ymmärtää. Eipä yllätä yhtään, että Yhdysvaltojen puolella levityksestä vastannut yhtiö olisi halunnut laittaa sakset viuhumaan, mutta Ghibli kielsi ehdottomasti tällaisen toiminnan. Ainakin omasta mielestä olisi vaikea löytää sellaisia kohtia, jotka voisi nipsaista pois.

Kestonsa lisäksi Princess Mononoke hätyytteli ennätyksiä myös käytetyn rahamäärän suhteen, mitä animaatioihin tulee. Pitkä ja huolellisesti toteutettu projekti vaati yli 20 miljoonan dollarin budjetin. Kyllähän niille sijoituksille sitten vastinettakin kertyi, sillä Princess Mononoke oli suuri kaupallinen menestys tuottaen nämä rahat moninkertaisena takaisin. Samalla sen eräänlaiseksi ansioksi voitaneen laskea, että se vauhditti Ghiblin maailmanlaajuista voittokulkua raivaten tietä studion vanhempien ja tulevien elokuvien menestykselle. Jos tuli taloudellista menestystä, niin saihan elokuva osakseen myös kehuja katsojien ja kriitikkojen tahoilta sekä reilun palkintokasankin. Princess Mononoke keikkuukin yleensä siellä listojen kärkipaikoilla, kun tämän studion parhaita laitetaan järjestykseen, mikä on täysin ansaittua.



Princess Mononoke ei todellakaan ole Miyazakin söpöilevin, kevytmielisin tai viihdyttävinkään elokuva. Sen verran on synkempiä ja alakuloisempia tunnelmia tarjolla. Samaan hengenvetoon pitää todeta, ettei kyseessä kuitenkaan ole mikään lohduttomuuden ylistys. Jos kaipaa Miyazakilta kepeää ja toiminnallista seikkailua, niin itse aloittelisin ennemmin vaikkapa elokuvalla Laputa: Castle in the Sky. Kyllähän tässäkin toki välillä seikkailuhenkisempiäkin hetkiä nostatellaan ja Joe Hisaishin musiikkikin siihen suuntaan vaeltelee. Yleisesti ottaen painottaa kuitenkin vahvasti draamaan ja siihen luonnonsuojelusanomaan.

Miyazakin filmografiassa Princess Mononoke erottuu jossakin määrin muista vimmaisemmalla väkivallallaan. Irtoilevat päät sekä muut ruumiinosat eivät välttämättä ole sellaista kuvastoa, mitä häneltä yleensä odotetaan. Kun mukaan lisätään tietyt mahdollisesti pelottavatkin elementit, niin voi miettiä, onko Suomessa elokuvalle asetettu seitsemän vuoden ikäsuositus liian alhainen. Itse en osaa tätä erityisen rankkana pitää, kun ei verellä sen enempää herkutella tai muutakaan vastaavaa, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että usein se suositus on 11 vuoteenkin pompsahtanut heppoisemmalla menollakin.



Aikoinaan, kun katselin elokuvan ensimmäisen kerran, niin se singahti samalla suurimmaksi Miyazaki-suosikikseni. Nyt arpominen menee jo hankalaksi, eikä kärkipaikka enää olekaan selvä. Tässä vaiheessa en lähde näiden paremmuutta listailemaan. Ehkä sitten, kun kaikki herran elokuvat on tullut nähtyä, niin voisi jonkinlaista summausta niistä laittaa.

Vaikka vaikutus ei uusinnalla ollutkaan yhtä suuri, niin onhan Princess Mononoke aivan mahtava elokuva silti. Animaatioiden parhaimmistoa ehdottomasti. Kauniit ja rauhalliset suvantovaiheet tuovat kaivattua lepoa kaiken vauhdikkaamman menon keskellä. Kestostaan huolimatta ainakaan itsellä ei ilmene mitään vaikeuksia tällaisen seuraamisessa ja ihailemisessa. Kun omaa sydäntä lähellä olevia juttuja pyöritellään tällaisen toteutuksen puitteissa, niin suurempikin ylistys on aiheellista.

Voisi vielä tässä yhteydessä nostaa esille sen lopetuksen, joka epävarmuudessaankin herättelee toivoa. Kyllähän se kaiken koetun jälkeen onnistuu jättämään jälkeensä varsin mukavat väristykset. Pienikin lupaus paremmista ajoista on sen verran tervetullut, ettei ilonkyyneleitä voi välttää. Saahan toki muutenkin siinä matkan varrella parikin kertaa silmiä pyyhkäistä. Loistava elokuva, jonka pariin tulee varmasti vielä jossakin vaiheessa palattua. Princess Mononoke sisältää niin paljon ihmeteltävää sielulle ja sydämelle, ettei sitä välttämättä kerralla saakaan sulateltua. Herkuteltavaa riittää uusinnoillekin. Suosittelen lämpimästi Miyazakista pitäville ja miksei muillekin.



Myös loppulaulu jatkaa Ghibli-elokuvista tuttua linjaa. Haikea kappale sopii hyvin niihin tunnelmiin, mitä aiempien parin tunnin aikana on ehtinyt heräilemään. Hieman alakuloisiakin sanoja tulkitsee uskomattoman kauniilla äänellään Yoshikazu Mera. Tämä ei kuitenkaan omiin suurimpiin suosikkeihin kuulu, mitä Ghibli-lauluihin tulee, vaikka toki onkin osuva valinta tähän hetkeen:


"Sydämesi värisi kuin viritetty jousi
Koskettaessani sinua kuu taivaalle nousi

Kauneus teroitetun terän
Piirteesi kuin kärki veitsen ketterän

Kaikki tuskasi ja huolesi
Kätkee paljas sydämesi

Vain metsän henget sen tuntea voi
Vain Mononoke sen tuntea voi

Vain Mononoke sen tuntea voi"

Princess Mononoke (1997) (IMDB)