Pelle Svanslös (Pekka Töpöhäntä)

Edellinen matka mukavien muistojen pariin sujui sen verran hyvin, että seuraavan vuoro. Sellaisia lapsuudessa oikein ahkerasti monia kertoja katseltuja piirroselokuvia ei omalla kohdalla lopulta niin kovin suurta määrää ollut. Pekka Töpöhäntä kuitenkin kuuluu tähän suhteellisen harvalukuiseen joukkoon.

Tämä pieni häntänsä pentuna melkein kokonaan menettänyt kissa aloitti seikkailunsa jo vuonna 1937 Gösta Knutssonin radiokuunnelmassa. Pari vuotta myöhemmin hän alkoi kirjoittamaan Pekan seikkailuja kirjoiksi, joita lopulta kertyikin yli kymmenen kappaletta. Lyhyen lueskelun perusteella Pekka perustuu osittain Knutssonin omaan kissatuttavuuteen tämän nuoruudessa. Toisaalta hän on ilmeisesti ottanut hahmoon piirteitä itsestään.

Nyt pitkästä aikaa uusintakatseluun päässyt vuonna 1981 ilmestynyt elokuvaversio on Pekan elokuvadebyytti. Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi jatko-osa, joka on myös tullut nähtyä, mutta sen suhteen muistikuvat ovat huomattavasti haalistuneemmat. No, tämä asia paikkautunee lähitulevaisuudessa, sillä tuokin on valmiiksi hankittu. 1990-luvun toisella puoliskolla Pekka pääsi jatkamaan seikkailujaan runsaat 20 osaa sisältävässä sarjassa. Viimeisin elokuvaversio ilmestyi vuonna 2000, mutta siitä en osaa mitään sanoa. IMDB:n pistekeskiarvon (tällä hetkellä 4,7/10) perusteella eipä se mitään ehdotonta ihastelua ole saanut osakseen.

Tässä välissä kuitenkin runsaan kolmen vuosikymmenen loikka ajassa taaksepäin. Silloin kirjojen maailmassa eläkeikää lähenevä Pekka oli vielä elokuvien puolella pieni pentunen. Kaunis kesäpäivä on menossa lehmien vaeltaessa verkkaiseen tahtiin laitumelta sisätiloihin. Samassa rakennuksessa levoltaan heräilee kuusihenkinen kissaperhe. Päivä vähitellen tummenee sateen alkaessa ropistella ja salamoiden leiskua muuten mustalta taivaalta.

Sisällä kuitenkin on turvallista. Pienille maukujillekin löytyy maitokippo. Siinä on mukavan hiljainen hetki menossa, kun tilan työnjohtaja katselee, miten toiset siinä iloisina syövät. Paikalle saapuu kuitenkin esimies, joka ei olekaan yhtään tyytyväinen tilan taloudelliseen tuottoon. Tilanne on hänen mukaansa niin tiukka, ettei ylimääräistä maitolautasellista riitä kissoillekaan. Niistä olisikin hyvä päästä eroon. Lähes kaikille onkin jo uusi koti katsottuna. Ainoastaan pentueen häntänsä vähän syntymänsä jälkeen menettänyt pienokainen on ilman määränpäätä.

Työnjohtaja lähteekin vähän raskain mielin kantamaan töpöhäntäistä kaveria kohti hiljalleen täyttyvää vesitynnyriä. Toinen ei tiedä yhtään, mitä hänen varalleen on suunniteltu, ja iloisena leikkii takin suojissa. Tietenkin käy niin, ettei miehellä ole sydäntä pientä kissaa hukuttaa. Suunnitelma B käyttöön, eli kissa vaivihkaa kohti Uppsalaa palaavan puolitutun tyypin autoon. Näin alkaa pienen maalaiskissan matka kohti vilkkaampia maisemia.

"Kiltit kullat, kai me saamme pitää sen?"

Matkan aikana autoa kuljettava mies alkaa epäillä, että eväskoriin on piiloutunut jokin vaarallinenkin menijä. Kotona koko perhe kokoontuu pöydän ympärille katselemaan, millainen hirvitys sieltä lopulta löytyy. Yllätys on melkoinen, kun myrkyllisen pedon sijaan korista kurkistaa arka kissa. Eipä liene yllätys, että perheen lapset haluavat sen pitää. Isäkin vähän vastustellen joutuu suostumaan. Näinpä Pekaksi nimetty kissa on parin mutkan kautta löytänyt uuden kodin.

"Tajuatko mikä on reviiri?"
"En. Selitä."

Vähitellen Uppsalan kadutkin alkavat käydä tutuiksi. Eräänä päivänä vähemmän lajityypillistä käyttäytymistä harjoittaessaan Pekka onnistuu ärsyttämään kujakatti Monnia. Tämä alkaakin aktiivisesti punoa kaikenlaisia juonia kätyreidensä Pillin ja Pullan kanssa. Tarkoitus olisi nöyryyttää ja pilkata Pekkaa koko Uppsalan kissayhteisön edessä. Onneksi kaikki eivät kuitenkaan ole tällaisesta toiminnasta niin innostuneita. Kiva kissatyttönen Maija Maitoparta ei ole kovin innokkaana lähdössä kiusaamiseen mukaan, ja löytyy niitä muitakin ystäviä vähitellen. Pekan sopeutumista ei kuitenkaan ole ainakaan turhan helpoksi tehty.

Luvassa siis noin 80-minuuttinen varsin sympaattinen satutuokioinen. Niitä perinteisiä opetuksia siinä matkalla tarjoillaan. Kiltteys ja sinnikkyys lopulta palkitaan, kun taas se ilkeilevä pahantekijä lopulta ansionsa mukaan saa. Mitään suurempia valituksia ei tule mieleen. Ehkä olisi voinut jättää yhden Pekan kiusaamisen väliin, sillä ne alkavat toistaa itseään ja siinä sivussa uuvuttaa katsojaa.

Katselun aikana muistui mieleen, miten joskus pienempänä piti sitä tiettyä kakun tärvelemistä ja ahmimista yhtenä ultimaattisimmista ilkeilyistä, vaikka luultavasti siihenkin mennessä oli tullut paljon pahempaakin nähtyä. Ehkä toisen syntymäpäiväjuhlien pilaaminen ja jutun kaataminen syyttömän Pekan niskaan sitten vain tuntui perimmäiseltä Pahuudelta, jota ei pieni mieli millään kyennyt käsittämään. ...Ja onhan sellainen toki ilkeää edelleenkin.

"Siis kehrää elämälle!"

Onneksi Pekka kuitenkin on sen verran sisukas kissaherra, ettei aivan vähästä lannistu, vaan eteenpäin jatketaan. Muitakin vaaroja toki tulee tielle Monnin keljuilujen lisäksi. Nopeatempoinen kaupunkiympäristö autoineen on riskialtis paikka nuorelle kissalle, joka on tottunut toisenlaisiin ympyröihin ja vähän sinisilmäisesti luottaa muiden hyvään tahtoon.

No, saadaanhan niiden pahantahtoisempien suunnitelmien vastapainoksi riittävästi helliä hetkiä ja muita positiivisempia käänteitä. Niinpä tämäkin satu kallistuu sen verran myönteisten tunnelmien puolelle, että lämmöllä sitä muistelee. Sympaattisella tavalla rosoinen piirrostyyli tukee tätä onnistuneesti tehden hahmoista ehkä vielä pykälän verran hellyyttävämpiä.

Tässä tapauksessa Future Filmin levyjulkaisu jättää enemmänkin toivomisen varaa, mitä kuvanlaatuun tulee. Paikoitellen uskoo katselevansa jotakin vähän kulahtamaan päässyttä vanhaa VHS-nauhaa. Eipä tämä levy muutenkaan loistamaan pääse. Lisukkeina toimivat muutamat tekstimuotoiset tarinat tekijöistä. Puhekielen voi valita suomeksi, ruotsiksi tai tanskaksi tekstitysvaihtoehtojen puuttuessa. Itse katselin/kuuntelin elokuvasta tällä kerralla suomeksi puhutun version. Eipä tästä tulkinnasta tarvitse alkaa enempiä valittamaan. Äänirooleissa mm. Tom Pöysti (Pekka), Titta Jokinen (Maija Maitoparta), Pekka Autiovuori (Monni) ja Rabbe Smedlund (Pilli ja Pulla).

Levyn puutteet eivät kuitenkaan hyvää elokuvaa pilaa. Kyllähän sitä jälleen sai todeta, että hymy nousee edelleen, kun sympaattinen pikkukissa sinnikkäästi yrittää pitää myönteisen mielen vastoinkäymisistä huolimatta. Eräänlainen mitään häpeilemätön ylistys kiltteydelle tämäkin. Jos vielä hapuilee minuuttien käydessä loppuun, niin eiköhän se elämälle kehräämään kehottava päätöslaulu viimeistään onnistu aurinkoista mieltä taikomaan.

Pekka Töpöhäntä on verkkainen, kaunis ja lämmin satu, joka ilahduttanee muidenkin sydämiä kuin ihan pienimpien katsojien. Jos vaikkapa tietyt uudemmat animaatiot tuntuvat hieman liian täyteen sullotuilta, mitä tulee vauhtiin ja vaaraan, niin ainahan voi antaa mahdollisuuden tälle pienelle ja rakastettavalle kisulle. Häntä hänellä saattaa olla tavanomaista lyhyempi, mutta sydäntä löytyy sitten senkin edestä.

"Anna suukko leijonalle. Ei se kovin väärin olla voi."

Pelle Svanslös (1981) (IMDB)

Emil i Lönneberga (Vaahteramäen Eemeli)

Laskeudutaanpa pikkuisen alaspäin maailman huipulta kohti verkkaisempaa Ruotsin maaseutua. Samalla olisi erinomainen tilaisuus tärvellä joukko kultaisia lapsuusmuistoja, kun Eemeli päästetään pitkästä aikaa vähän metkuilemaan.

Tässäkin tapauksessa pelko mukavien muistojen romuttamisesta osoittautui turhaksi. Silmien eteen avautuu tuttu maisema ja korviin kantautuu se tunnuslaulu, joka pienempänä niin usein saatteli hauskojen hetkien pariin. Siinä yleistä vihreyttä ihaillessa nopeasti se rinnassa vaelteleva keväinen tunnekin pääsee voimistumaan. Sellaisessa olotilassa onkin oikein sopivaa lähteä näiden seikkailujen vietäväksi.

Sieltä ne Vaahteramäen asukkaat nopeasti löytyvät erilaisten aherrusten parista. Vaahteramäen pitäjässä sijaitsevassa Kissankulman talossa elelee Eemelin (Jan Ohlsson) lisäksi aina kiltti pikkusisko Ida (Lena Wisborg), sydämellinen äiti Alma (Emy Storm), hermoherkkä isä Anton (Allan Edwall), perheen piikana toimiva teräväkielinen Lina (Maud Hansson), ymmärtäväinen renki Alfred (Björn Gustafson) ja joukko erilaisia söpöjä eläimiä.

Viekkaan hymyn ja uteliaan mielen omaava Eemeli on ehtinyt kartuttamaan jo nuorella iällä kyseenalaista mainetta pienessä yhteisössään. Kissankulman pikkuriiviönä tunnettu Eemeli sarjatehtailee erilaisia metkuja ja kepposia. Usein tosin tahattomasti, sillä monesti nyt vain käy niin, että hyvätkin aikomukset johtavat pienimuotoisiin katastrofeihin, joista yleensä isä joutuu eniten kärsimään.

"Oliko pakko upottaa nuppi kulhoon?"

Metkujensa jälkeen Eemeli yleensä karkaa pihapiirissä olevaan puuverstaaseen odottamaan isän leppymistä. Tämä sitten taas ovea turhaan taottuaan lukitsee sen ulkopuolelta, jotta poika pysyy hetken ja toisen miettimässä puuhastelujaan. Jokaisen kepposensa muistomerkiksi Eemeli veistelee verstaassa pienen puu-ukkelin, joita onkin ehtinyt kertyä jo lähemmäs sata kappaletta. Tasaluvun täyttyessä olisi tarkoitus pitää Alfredin kanssa juhlat.

Hieman episodimaisessa elokuvassa näitä pieniä jekkuja sitten riittääkin, kun Eemeli rakkaan myssynsä ja pyssynsä kanssa seikkailee. Välillä testaillaan isän saappaiden kykyä pitää vettä, välillä taas pitää hinata Ida lipputankoon, jotta hän näkisi kauemmas ja muita vastaavia pienen pojan yksinkertaisia iloja.

"Vuodesta toiseen samaa kurjuutta. Kyllä hermo taas lepää!"

Siinä Eemelin sekalaisille kommelluksille hymyillessä tulee kieltämättä hieman paha mieli isän puolesta, jolle on jostakin syystä langennut kova kohtalo vilkkaan pojan temmellysten uhrina. Usein seurauksena kajahtaa se monille lapsuudesta tuttu huuto ja sitten Eemeli taas kipittää kohti turvapaikkaansa.

Tämä elokuva jakautuu melko selvästi kolmeen suunnilleen yhtä pitkään osaan. Ensimmäisessä tehtaillaan puu-ukkoja erinäisten syiden takia hieman tiiviimpään tahtiin, jotta päästäisiin satajuhlia viettämään. Toisessa taas Kissankulmassa on juhlat, joiden yhteydessä Eemeli menee hetkeksi hukkaan. Kolmannessa seikkaillaan talvisemmissa maisemissa. Siinä Eemeli päättää Idan ja Alfredin kanssa järjestää vähäosaisemmille kunnolliset joulujuhlat. Mielestäni pari ensimmäistä ovat ne viihdyttävimmät. Kesäisiä kuviakin on mukavampi katsella. Eipä se kolmas osiokaan tosin mikään huono ole.

Huumori ei nyt mitään hienostuneinta ole, mutta toimii kyllä kohtalaisen hyvin. Osa jutuista saa muistelemaan omia lapsuudessa sattuneita kommelluksia. Aina ei tarvita mitään kovin monimutkaisia koukeroita, vaan oikein ajoitettu varomaton saappaan laittaminen jalkaan voi hyvinkin riittää nostamaan hymyä huulille ja aiheuttaa lämmintä mieltä.

Elokuvassa nähtävät jo enemmän menneeseen aikaan kuuluvat arkiaherrukset ja sekalaiset puhdetyöt viehättävät myös. Perinneruokia kokkaillaan, kynttilöitä valetaan ja muuta vastaavaa. Näiden katselu innoitti pitkästä aikaa seikkailemaan eräälle sivustolle, jonne on koottu paljonkin Isien työt -lyhytelokuvia, joissa tällaisia hommia esitellään. Niitä voi siis ihmetellä tuolla:

Isien työt

Tietenkään ei sovi väheksyä kesäisten maisemien kauneutta, jotka niin miellyttävästi tätä pienimuotoista kujeilua koristavat. Kukkivat ja vihreät niityt, metsäiset reunamaisemat, heinäpellot, pihapiirit koristekasveineen ja niin edelleen. Kyllähän siinä alkaa tehdä mieli kävelemään paljain jaloin jollekin pienelle hiekkatielle sinisen taivaan alle auringon sopivasti lämmittäessä. Sekään aika ei onneksi enää niin toivottoman kaukana odottele...

Kyllähän tässä ilokseen saa todeta, että edelleen tämä meno hyvin maistuu, eivätkä ohi rullanneet vuodet ole täysin onnistuneet mieltä ankeuttamaan. Lapsuudessa rakkain näistä 1970-luvun Eemeli-elokuvista oli Eemeli ja possuressu, jota tulikin videolta katseltua kerta kerran perään. Se pitääkin ehdottomasti hankkia katseluun. Samoin se Eemelin uudet metkut, joka myös tuli aikoinaan varsin tutuksi. Myös viime vuonna ilmestynyt uusi animaatioelokuva Vaahteramäen Eemeli ja Iida kiinnostaisi.

Nämä 1970-luvun alkupuolella ilmestyneet elokuvat on Suomessakin julkaistu levyllä FS Filmin toimesta. Muista levyistä en osaa tässä vaiheessa paljoakaan sanoa, mutta tästä ensimmäisestä löytyvät äänivaihtoehdot ruotsiksi, suomeksi ja norjaksi. Tekstitys on valitettavasti saatavilla vain ruotsiksi. Hieman on lisukkeitakin laitettu mukaan.

Noin neljän minuutin pätkässä Astrid Lindgren muistelee omaa lapsuuttaan, josta on ilmeisesti ammennettu enemmänkin näihin tarinoihin. Vähän katuenkin hän siinä toteaa, että piikoja ja renkejä kohtaan tuli käyttäydyttyä huonosti. Sitten löytyy pari lyhyttä laulelupätkää. Mukaan laitettu 19-minuuttinen trailerikela herättelee myös mukavia muistoja. Sen vilkaisu innostaa osaltaan jatkohankintoihin. Pepin seikkailut, Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leijonamieli näin esimerkkeinä. Erikoistehosteet eivät trailerien perusteella ole enää aivan tätä päivää, mutta eiköhän niistä hyväntuulisuutta ja reipasta seikkailuhenkeä löydy sitten senkin edestä. Muutenkin on ollut aikomuksena hankkia Lindgrenin tarinoihin perustuvia elokuvia, kunhan nyt saa aikaiseksi. Varmaan moni muukin niitä lämpimästi muistelee.

Noin 20 vuoden tauosta huolimatta tarinat vaikuttivat edelleen varsin tutuilta, eikä ilmennyt minkäänlaisia ongelmia viettää 90 minuuttia niiden parissa. Tässä paketissa yhdistyy hienolla tavalla hyväntuulinen keppostelu, yleisesti verkkainen sekä positiivinen elämänmeno ja mukavia kesätunnelmia nostattelevat kauniit ympäristöt. Omalla kohdalla taustalla vaikuttaa toki suurempikin joukko mukavia muistoja, eikä niitä oikein osaa erotella nykynäkemyksestä pois. Tuskinpa lienee tarvettakaan. Joka tapauksessa Vaahteramäen Eemeli on varsin herttainen elämys, joka melko vaivattomasti saa aikaan paljon iloa. Jos joku muukin tämän veikeän vekkulin kepposiin nuorempana ihastunut harkitsee uutta tutustumista, niin uskaltaisinpa suositella.

Emil i Lönneberga (1971) (IMDB)

K2: The Ultimate High (K2 - vuorten jättiläinen)

Illan edetessä nälkä alkoi kasvaa jonkin selviytymisseikkailun katselemiseksi. Lumisille huipuille vievä K2: The Ultimate High alkoi siinä vaikuttaa ihan hyvältä vaihtoehdolta, vaikka ennakkokäsitys olikin siihen suuntaan, että elokuva saattaakin olla paikoin jokseenkin keskinkertainen esitys.

Kuten nimikin viittoo, niin varsinainen pääkohde on maailman toiseksi korkein vuori K2, joka tunnetaan myös nimillä Godwin-Austen, Lambha Pahar, Chogori, Kechu ja Dapsang. Se kohoaa noin 8600 metrin korkeuteen. Vain Mount Everest vie korkeuden suhteen voiton ollen runsaat 200 metriä mittavampi. K2 on osa Himalajan vuoristoa, ja se sijaitsee Kiinan ja Pakistanin rajamaisemissa.

Vaikka Mount Everest onkin korkeampi, on K2 monien mielestä selvästi hankalampi kiipeiltäväksi ja paljon vaarallisempikin. Esimerkiksi Wikipedian artikkeli kertoo hieman näistä vaaroista:

"K2:ta pidetään yleisesti paljon vaikeampana valloitettavana kuin Mount Everestiä. Vuoden 2009 alkuun mennessä 284 ihmistä oli onnistunut saavuttamaan vuoren huipun, Everestin huipulle on onnistunut kiipeämään lähes 3 700 ihmistä. 77 ihmistä on kuollut yrittäessään vuoren valloitusta, joista 13 pelkästään vuonna 1986. Ensimmäinen varteenotettava yritys tehtiin vuonna 1902, mutta huipulle päästiin ensimmäisen kerran vasta 31. heinäkuuta 1954. Retkikuntaa johti italialainen Ardito Desio, ja retkikunnasta huipun saavuttivat Lino Lacedelli ja Achille Compagnoni. 

Ensimmäinen huipulle päässyt nainen oli Wanda Rutkiewicz vuonna 1986. Viisi ensimmäistä huipulle päässyttä naista ovat kaikki kuolleet (3 näistä paluumatkalla). Tämä on johtanut uskomukseen, että K2 on kirottu vuori naisille. Kaiken kaikkiaan K2:n huipun on saavuttanut 11 naista. 

Ainoana suomalaisena vuorelle on tähän mennessä kiivennyt Veikka Gustafsson. 

K2:ta kutsutaan maailman vaarallisimmaksi vuoreksi. 1. elokuuta 2008 jäävyöry vei mukanaan köydet vuoren vaarallisimmalta kohdalta, joka tunnetaan nimellä Bottleneck eli ”pullonkaula”. Suuri määrä kiipeilijöitä jäi loukkuun, ja yksitoista menehtyi."

K2

Elokuvaversio tuntuu vielä entisestään korostavan tätä vaarallisuutta, ehkäpä sitä jopa pienoisesti paisutellenkin. No, se fiktiiviselle tarinalle suotakoon...

Paljonkin lähempää maata ja yleisestikin huomattavasti arkisemman menon parista lähdetään liikkeelle. Kaverukset Taylor (Michael Biehn) ja Harold (Matt Craven) ovat viettämässä iltaa yökerhossa. Pari neitoakin on päätynyt samaan pöytään. Kun iltaa lähdetään päättelemään seuralaisten asunnolle, tulee Harold toisiin aatoksiin. On vain parempi palailla kotiin perheen luo, ja jättää nämä seikkailut väliin. No, se ei kuitenkaan Tayloria estä, joka antaa jo vähän esimakua tulevastakin kiipeilemällä vähän epätavallista reittiä naisten luo.

Seuraavaksi on toisenlaisten seikkailujen aika, kun kaksikko lähtee hieman kiipeilemään. Samalla rinteellä tulee vastaan porukka, joista ainakin osa on Taylorille entuudestaan tuttuja. Joukkoa johtaa Claiborne (Raymond J. Barry), joka yrittää olla varsin vaitonainen. Salaisuuksia on kuitenkin vaikea pitää, ja Taylor saa helposti pääteltyä, että ryhmä on valmistautumassa jotakin hankalampaa koitosta varten.

Harjoitusretkeäkään ei täysin ilman menetyksiä saada hoidettua. Toisten epäonni on tässä tapauksessa toisten onni, sillä Claibornen ryhmään avautuu pari paikkaa, eikä lähtöön ole enää hirveästi aikaa. Samalla tulee ilmi, että määränpää on aiemmin mainittu K2. Taylor ei pysty peittelemään innostustaan, kun taas Harold on hieman varautuneempi. Tietysti hänkin tahtoo lopulta mukaan, mutta on mennyt lupaamaan vaimolleen, ettei seuraavien kuukausien aikana harrastelisi näitä juttuja. Varsinkaan vuorilla, joilta saattaa kohtalaisella todennäköisyydellä jäädä kokonaan palaamatta...

Lienee kuitenkin selvää, että matkaanhan lopulta lähdetään. Jo ennen kuin on edes rinteelle päästy, alkaa ryhmän sisällä egojen aina niin turha kolistelu ja tappelu, mikä ei ainakaan ryhmähenkeä parempaan suuntaan ole viemässä. Eritysesti Taylor onnistuu päätymään napit vastakkain ryhmän varustevastaavan kanssa erittäin nopeasti. Mitä vaikeuksiin tulee, niin nämä nahistelut ovat vasta vähäistä esimakua tulevista haasteista.

Hermot siis ovat jo valmiiksi päässeet kiristymään. Oikukas alue aiheuttaa nopeasti lisäpulmia, mikä johtaa siihen, että retken avustajat uhkaavat aikaisella vetäytymisellä. Useammankin vuoden monien haaveena ollut matka ei saa kaatua alkuvaiheessa, joten eteenpäin mennään, vaikka sitten huomattavastikin kovemmalla riskillä. Mitään kovin varmanoloista suunnitelmaa ei enää saada väsättyä kasaan, vaan otetaan ennemin (uskon)askel kohti pimeää, toimintamallina se vanha tuttu "kykyjen loppuessa uhkarohkeus paikatkoon". Vähemmän yllättäen tällainen tulee monessakin mielessä kalliiksi...

Tässähän on yhteen elokuvaan lastattu useampiakin sellaisia elementtejä, joista pitäisi omasta näkökulmasta katsoen saada helpohkosti aikaan kiinnostava ja jännittävä koitos, mutta siinä elokuvan edetessä joutuu toteamaan, ettei oikein lähde kunnolla lentoon missään vaiheessa, ja valitettavaa kertyy enemmänkin.

Katsoja ei oikein saa missään vaiheessa kunnolla kiinni siitä, mikä siinä hengenvaarallisessa pakkomielteessä niin innostaa. Tulee vähän samanlainen tunne kuin elokuvaa The Big Blue katsellessa. Siinä tosin mentiin toiseen suuntaan... Harold toki yrittää asiaa töksähdellen vaimolleen selittää, ja siinä vaiheessa ajatuksena on lähinnä se, että olisi saanut jäädä selittämättä. Saattaa toki olla omaakin rajoittuneisuutta, mutta eipä se vaarallisten vuorien viehätys tällaisella sanailulla ainakaan avaudu.

Innostumista hankaloittaa myös se, ettei monikaan elokuvan hahmoista ole erityisen pidettäviä. Taylor kasvattelee tasaiseen tahtiin ääliöpistesaalistaan matkan edetessä. Siinä kun harrastetaan typeriksi tiedettyjä juttuja asettaen omat ja muiden henget vaaraan, niin saattaa käydä mielessä, että sitä sitten saa, mitä on erehtynyt tilaamaan. Kun päästään irti typerästä äijäilystä ja paremmanlaatuista sankaruutta viimeinkin lähdetään etsimään, niin alkaa olla jo aivan liian myöhäistä. Mielenkiinto on kadonnut, ja typeryyksien seuraaminen turruttanut siihen pisteeseen, että alkaa olla jokseenkin sama, millaisessa muodossa sieltä rinteeltä mätkähdellään alas ja miten kellekin käy. Kaverusten "suuret" keskustelut elokuvan loppupuolella seikkailevat kovin helposti kliseiden maailmaan, eikä niistäkään juuri mitään irtoa. Aidosta koskettavuudesta on ihan turha haaveillakaan. Tyhjiä tynnyreitä kolistellaan ja meteliä syntyy, mutta siinäpä se.

Valitettavasti myös kiipeilyjaksoista löytyy motkottamista. Ensimmäinen harjoitusjakso pääsee kyllä nostamaan tunnelmia ja odotuksia yhdistellen varsin kivasti ääntä ja kuvaa siinä määrin onnistuneesti, että väreitä on havaittavissa käsivarsilla. Loput kiipeilyjaksot eivät sitten enää pääsekään samalle tasolle. Kyllähän niistäkin erittäinkin hienoja kuvia löytyy, mutta niitä ei vain ole saatu yhdisteltyä toimiviksi kokonaisuuksiksi. Loppupuolen kiipeilyjaksot vaikuttavat hieman siltä, että peräkkäin on vain huitaistu laadullisesti paljonkin keskinäistä eroa omaavia pätkiä ja toivottu parasta. Tällä kaavalla se suuren huipun saavuttaminenkin jää varsin laimeaksi elämykseksi. Edes vähän parempaa olisi toivonut.

Oikeastaan ainoa puoli, joka ansaitsee varauksettomat kehut, on maisemakuvapuoli. Niiden suhteen ei onneksi ole pihistelty, vaan ihailtavaa kyllä riittää. Pelkkiä lumisia huippuja ei ole luvassa, vaan matkoiltakin on kertynyt mukavaa katseltavaa. Onkin jokseenkin onnetonta, että kuvien hehkuessa komeasti, muu henki tuntuu joko puuttuvan täysin tai vetäen viimeisiään jossakin kaukana. Kuvien puolesta K2: The Ultimate High omaisi paljonkin uusimispotentiaalia, mutta muun elokuvan ollessa selvästi heikompaa tavaraa, niin kynnys laittaa elokuva toistamiseen soittimeen kohoaa kovin korkealle.

Vuoria on toki valloiteltu muissakin elokuvissa. Heh, saattaa olla, että omalle kohdalle on sitten osunut lähinnä keskinkertaisempia tapauksia, sillä sujuvimpana ja parasta viihdettä tarjoilevana muistuu mieleen Renny Harlinin Cliffhanger, joka tosin kallistuu melko voimakkaasti vähän kovemman toiminnan puolelle. Elokuvassa Vertical Limit taas ollaan samalla vuorella, mutta sen suhteen muistikuvat ovat jo varsin haalenneita. Sen verran kuitenkin mieleen jäänyt, että rasittavan typerältä vaikutti aikoinaan. Werner Herzogin vuorikiipeilyelokuvalle Scream of Stone tuli joskus asetettua enemmänkin toiveita, mutta varsin keskinkertaiselta sekin vaikutti. Scream of Stone tosin on sellainen, että on uusittavien listalla. Mitä tähän K2-vuoreen tulee, niin näyttäisi löytyvän ainakin pari mielenkiintoiselta vaikuttavaa dokumenttia: K2: Siren of the Himalayas ja The Summit. Lisäksi katseltavien listalle on päässyt muutama muukin vuoristoelokuva, mutta ehkäpä niistä enemmän joskus myöhemmin.

Future Filmin levyjulkaisulta löytyy mukavana lisänä lähes 30 minuuttia kestävä dokumentti elokuvan tekemisestä. Sitä käynnistellään melko nuorena kuolleen vuorikiipeilijän George Malloryn sanoilla, joilla hän vastasi vastasi uteiluihin, että miksi ihmeessä sinne Mount Everestille pitää päästä:

 "Because it's there."

Tässä dokumentissakin tuodaan esille K2-vuoren haastavuutta. Melko nopeasti tuli selväksi, että tämä "Savage Mountain" on sen verran riskialtis ja muutenkin vaikea kohde, että parasta etsiä sopivia sijaisvuoria. Nähdään myös lyhyitä pätkiä huomattavasti vanhemmasta dokumentista Karakoram, jossa seikkaillaan Himalajalla. Kanadassa sijaitseva Mount Waddington sai toimia yhtenä kuvauspaikkana. Sekään ei vielä ongelmista vapaita kuvauksia taannut. Helikoptereilla piti lennättää tonneittain tavaraa ja perustaa suurehko leiri. Alun harjoittelujakso taas voitiin kuvata matalammissa maisemissa. Eipä sekään paljoakaan tosin turvannut ongelmien suhteen.

Siinä missä elokuvan hahmot joutuvat taistelemaan heikkenevän sään kanssa, kävivät tekijät vastaavanlaisen kamppailun. Yht'äkkiä huomattavasti lämmennyt ilmasto laittoi jäät liikkeelle, mikä taas runnoi niiden päällä sijainneen leirin vähän uuteen ilmeeseen. Kuvaukset estyivät ja viivästyivät useampaan kertaan. Huumori alkoi olla jo vähissä, kun varmaksi kuvauspaikaksi etukäteen päätelty alue osoittautui vähintään yhtä hankalaksi kuin muutkin. Nämä olosuhteet alkoivat hiertää tekijöidenkin välejä, eli siinäkin mielessä päästiin elämään elokuvan tunnelmissa.

Aidoilla kuvauspaikoilla tehdyt stuntit vaativat erittäin huolellista valmistelua, mikä taas lyhensi kuvauspäiviä merkittävästi. Lyhyempiä päiviä paikkailtiin sillä, että usein monta yksikköä teki eri paikoissa samanaikaisesti hommia. Avustajien ja stuntmiesten joukoista löytyi paljon vuorikiipeilyn oikeita ammattilaisia. Haroldia esittävä Craven taas innostui toiminnasta enemmänkin, ja pyrki mahdollisuuksien rajoissa tekemään omia stunttejaan.

Ohjaaja Franc Roddam kertookin, että näyttelijöiltä vaadittiin kovaa kuntoa. Häntä itse elokuvassa kiinnostivat erityisesti konfliktit ja erikoiset maisemat. Kun vielä matkailukin innostaa, niin mikäpä siinä lähteä kuvaamaan koitosta, jossa ihminen asettuu luontoa, lajitoveriaan ja lopulta itseäänkin vastaan. Tämä dokumentti on mukava siinäkin mielessä, että se tarjoaa lisää ihailtavaa kuvien puolesta. Jos kyseisen levyn jostakin hankkii, niin voinee puoli tuntia käyttää tämänkin pätkän katseluun.

Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Täydellisenä ajanhukkana en osaa elokuvaa pitää, sillä komeiden kuvien lumo on monin paikoin sen verran voimakas, että paljon kaunista näkymää taltioituu muistiin. Ja onhan sitä yleensä viehättävää leirielämää luonnon armoillakin vähän mukana. Tiedä sitten, hankaloittivatko aiemmin mainitut vaikeat olosuhteet sen verran pahasti kuvauksia, että jouduttiin tyytymään kompromisseihin. Vai onko kyse ennemmin siitä, että lähdemateriaalina toiminutta näytelmää(!) ei saatu kunnolla sovitettua toiminnalliseksi jännitysseikkailuksi.

Joka tapauksessa K2: The Ultimate High melko nopeasti lupaavan alun jälkeen lähtee hukkaamaan hetkeään. Seikkailu- tai jännityselokuvana en ainakaan itse siitä kovinkaan paljoa kehuttavaa löydä. Kannattaa sitten ennemmin katsella vaikka se mainittu Cliffhanger. Kauniit kuvat kuitenkin toimivat monin paikoin niin hyvin, että jo niiden ansiosta K2: The Ultimate High jää omassa mielessä elämään ihan menettelevänä teoksena. ...Joka tosin olisi voinut olla niin paljon parempikin.

K2: The Ultimate High (1991) (IMDB)