Space Buddies (Pentujengi avaruudessa)

Kyllä se nyt vain taitaa niin olla, että pitää loppukesän paljonkin aiottua pidempää kirjoittelutaukoa laittaa poikki vekkulimaisessa hauvaseurassa ja lähteä avaruusmatkailun vietäväksi. Ei sille mitään voi, kun kaukokaipuu vyöryy päälle, eikä painovoimakaan suostu pidättelemään. No, viimeksi samaisen joukkion aarreseikkailusta höpötellessäni alustavasti puhelinkin, että Space Buddies on pariinkin kertaan ollut hankintaharkinnassa ja sittenpä se jo ostoskoriin kopsahti kaupan hyllyltä sopuhintaan. Enpä malttanut tätä pätkää pidempään hyllyssä makuutella, koska tuumailin, että pitäähän alkusyksyn elokuvareissuihin yksi kotiplaneetan ulkopuolellekin viilettävä kohkaus mahduttaa, ja kaipa kepoinen hauvahömppäily sopii siihen tarkoitukseen. Tuskinpa siis vakavamman ja raskaamman tieteisfiktion ystäville tällä vuhistelulla on paljoakaan tarjottavanaan, mutta jos odotukset on aseteltu hattaraisempaan söpöstelylaitaan, niin kenties juttu jos toinenkin kliksahtelee kohdilleen.

Yleisestikin voinee väittää, että vaikka Buddies-porukka kotonakin rakkaiden ihmisystäväisten seurassa viihtyy, niin kyllähän koiruleilla myös seikkailunjano polttelee paikoin vahvasti, ja toistaiseksi on itse tullut kohtalaisesti viihdyttyä mukana menossa, kun on viiletetty ympäri maailmaa jäätäviltä seuduilta paahteisiin paikkoihin. Buddies-elokuvasarjan vuonna 2006 käynnistänyt Air Buddies tosin vielä piti joukon kotikontujen läheisyydessä, mutta pari vuotta myöhemmin tekaistu Snow Buddies jo tuuppasi kaverukset kohti Alaskan lumimaisemia pakkasineen. Vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws tavallaan jatkoi vielä osittain samansuuntaisissa näkymissä, mutta heitti sekaan isomman ropsauksen satumaisuutta sekä lämminhenkisyyttäkin. Ehkäpä on tosiaan seikkailupaikkojen suhteen haettu hiukkasen vastakohtaisuuttakin, koska heinäkuun lopulla katseltu ja kommentoitu Treasure Buddies tosiaan viritteli aarrejahdin Egyptin kuumotteleville aavikoille aurinkoisen varmistellessa, ettei ainakaan viluisena tarvitse värjötellä. Joka tapauksessa kolkka jos toinenkin on käyty koluamassa, joten katsellaanpa tässä välissä millaista iloa ja ihmettelyä retki tummaan ja tuntemattomaan ulottuvuuteen tuokaan tullessaan. Avaruudessa kukaan ei kuule haukkuasi...?

Tie tähtösiin ei tutulle viisikolle ihan alkuminuuteilla aukene, mutta aiemmin nähdyistä osista tutuksi tullutta kaavaa noudatellaan, koska katsojalle tarjotaan lyhyt välähdys tulevasta kohteesta. Kaukana tumman taivaan syövereissä kelluu jo jokseenkin ikääntynyt venäläinen avaruusasema, jonka ikkunasta kohtalaisen yksinäiseltä vaikuttava koira kaipailee kotiin jäänyttä perhettään puhellen unelmien olevan kuin tähtiä, mutta hänen kaukaiset haaveensa taitavat kuitenkin ennemmin liittyä paluumatkaan. Maasta taas tähystellään kaukoputken kautta ylös tähtiin, jolloin toiveet taitavat olla sinne suuntautuvia. Kuuta kohti haikeasti katsellaan ja pienen pojan unelmana olisi saada tuota melkeinpä tavoittamattomissa nököttävää kohdetta koskettaa omin kätösin. Sattuupa sopivasti, että kirkas tähdenlento singahtaa läpi taivaan pojan ja koirakaverin silmien edestä, eli mahtavatkohan ne toiveet olla toteutuvaisia?

Taitaisi olla ihan liian satumaista, jos poika välittömästi kuukyydin itselleen löytäisi, mutta kenties sekin läheltä liippailee, kun jo seuraavana päivänä ohjelmassa on koulun luokkaretki avaruusmatkailun kehittämiseen ja erityisesti sen helpottamiseen keskittyvään yritykseen. Porukalle olisi luvassa kunnollinen kierros näissä tiloissa ja pääsevätpähän ainakin näkemään oikean avaruusaluksen läheltä. Harmi vain, ettei rakkaita lemmikkejä toivotella tervetulleeksi näihin ympyröihin, mutta viekkailla nelijalkaisilla on tietysti omat metkunsa mielessä. Lasten kuullessa aamulla koulukutsun, tulee lemmikeillekin kiire ja olisi parasta laittaa vipinää tassuihin. Onhan se jo aiemmin katsotuista seikkailuista selvinnyt, että jos pentuporukka tahtoo mukaan matkaan, niin keinot keksitään ja hitaasti sulkeutuvista ovista nopsat jalat huomaamatta livahtavat uusia paikkoja etsimään...

Opettajan tietämättä retkiseurue siis kasvaa viidellä ja keskuksen pihassa hänellä onkin täysi työ yrittää pysyä kirjaimellisesti yli vyöryvän lapsilauman johdossa sekä sitä seuraavan kaaostilan hillitsemisessä. Viisi pientä salamatkustajaa pääseekin pujahtamaan avaruusteknologiaa tutkimaan noin vain näppärästi. Lapsille on luvassa alkujalkailun jälkeen napsakka esittely paikan henkilökunnasta ja samalla selviää, että joukossa on uteliaisiin nuoriin hyvinkin nihkeästi suhtautuva heppu, jolla ei ole pienintäkään intoa edes piilotella opastetun kierroksen pakkopullamaisuutta. Kovasti avaruusjutuista kiinnostunut Sam (Nolan Gould) huomaakin heti Finkelin (Kevin Weisman) ärähtelyistä, ettei tämä kaveri kenties olekaan niitä miekkosista mukavimpia. No, kunhan päästään peremmälle valvontahuoneeseen, niin alkaahan sitä ystävällisempää ilmettä ainakin muiden kasvoilta löytymään. Etenkin operaation teknisenä johtajana toimiva Pi (Bill Fagerbakke) hiljaisuudestaan huolimatta vaikuttaa melkoisen tyytyväiseltä, että avaruusmatkailu nuorempaakin väkeä kiehtoo.

Koululaisten opettavaisen luokkaretken jatkuessa toisaalla, saa vallaton pentuporukka oman tilaisuutensa päästä leikkimään mittojen mukaan avaruuspukuja tehtailevan vimpaimen kanssa, ja hetkosta myöhemmin koko viisikolla onkin jo yllään avaruuskelpoiset asusteet. Mitä nyt siinä sivussa pari huulta heitettäväksi löytyy ja hiukan hajuhaittaakin syntyy, mutta pääasia on, että aletaan olla noin varusteiden puolesta valmiita marssimaan tai paremminkin kiitämään kohti suurta seikkailua. Sisätiloissa jatketaan tutustumista tekniikan ihmeelliseen maailmaan, mutta pihan puolella hauvat askeltavat kuin mitkäkin avaruuden sankarit kohti tärkeää tehtäväänsä...mikä se sitten ikinä liekään? No, pitäähän hömppäisempiinkin avaruushassutteluihin yrittää heittää ylväämpää jaloittelua lajityypin pikkuisen vakavammalla naamalla tehtyjen teosten vastaaville hetkosille vinkkaillen, eli ehkei hidastetuista kuvista ole syytä muristelemaan lähteä. Edessä odotteleekin menopeli, jossa riittää hevosvoimia kuljetella kaverukset mittavimmalle matkalleen, ja onhan se selvää, että kun on autot, lentokoneet ja sensellaiset testailtu, niin täytyyhän sitä kerran elämässään avaruusaluksen kovempaa kyytiä päästä kokemaan...

Ehkei tarkoitus kuitenkaan ole noin vain kohti suurta ja tummaa tuntematonta syöksähtää, mutta uteliaat sekä vähemmän harkitut vilkaisut voivat taipua odottamattomiin käänteisiin, kuten tässäkin tapauksessa. Turhapa näissä elokuvissa on matkoja loputtomiin pohjustella pikkutarkkuuksia läpikäyden, vaan komento kuuluu, että käynnistäkää moottorit, ja huristelu tähtiä kohti voi alkaa. Siinäpä saavat nelijalkaisetkin kokea, että ilmakehästä irtautuminen on tällaisiin touhuihin tottumattomille melkoisen hurjaa höykytystä. Riepsotuksesta huolimatta mieliala ei käänny valittelun ja vaikeroinnin puolelle, vaan vitsejä edelleen murjautellaan, vaikka vatsaa vääntää ja päätä huimaa. Kunhan lähtöponnistuksista selvitään, niin lopulta painovoima irrottaa otteensa, mikä onkin aivan uudenlainen elämys, kun tarjolla olisi vapaata kelluntaa aluksen sisätiloissa. Tässä tapauksessa tekijöillä mielikuvitusta on heppoisen hassuttelevaisesti venytelty mukailemaan Kubrickin avaruusklassikkoa, eli sanoa sopii taas kerran, etteivät ne kekseliäisyyden välkähdykset aivan loistokkaina vain suostu välkehtimään tämän elokuvasarjan puitteissa, koska väittäisin, että kyseistä tuokiota musiikkeineen on aiemminkin väännetty uusiksi.

Onneksi hommassa on muutakin tavoitetta ja tolkkua kuin vain vääntää pikkuisen tylsämielisiäkin vitsejä tunnetumpien teosten kustannuksella, mikä taas tarkoittaa, että olisi syytä leiskauttaa muutama merkki uhkaavista vaaroista ilmoille. Konkreettisemmin asiaa tarkastellessa suurimpana pulmana on, että yksi avaruusaluksen tankeista on syystä tai toisesta jäänyt täysin tyhjäksi, josta taas seuraa, ettei aiottua ohjelmaa voida viedä suunnitellusti läpi. Tässä vaiheessa toki pentujen livahtaminen kuukyytiin on myös tietoa tuntematonta keskuksen väelle sekä tietysti hauvojen perheillekin. Näyttääpi siltä, että ainakin eräs heppu olisi hyvinkin halukas perumaan tehtävän heti ongelmien ilmaantuessa sen suuremmin vaihtoehtoja miettimättä, mutta muut eivät jaa intoa lopettaa reissua alkuunsa, eikä siihen oikeastaan ole syytäkään, sillä polttoainetta kuitenkin on niinkin paljon, että voidaan kymmenenkin tuntia mietiskellä, olisikohan jotakin vielä tehtävissä, vai onko pikainen paluu sittenkin paras ja turvallisin ratkaisu. Päivän venyessä kohti pimenevää iltaa huomataan myös, että pieniä tassuttelijoita on jossakin karkuteillä, kun taas toisaalla keksitään mahdollisuus käydä lainaamassa menovettä vanhalta venäläiseltä avaruusasemelta. Seikkailuun siis saadaan uutta koukeroa ja kenties se varsinainen määränpää lopulta kaukomatkaajia kutsuu. Yksi pieni askel koiralle...

Kai sitä pitää jättää pikkuisen pulmia ja koitoksia pimentoonkin, vaikka väittäisin, että melkoisen arvattavaan tapaan tämänkin tarinan kaari lopulta katsojan silmien eteen levitellään. Siihen on jo aiempien osien aikana ehtinyt tottumaan, joten hampaiden ylenmääräinen kiristely ja omaperäisyyden puutteesta vinkuminen tuntuisi hiukan hölmöltä hommalta. Etenkin, kun tietää, että samat tyypit pitkälti ovat tätä elokuvasarjaa tiuhaan tahtiin tuotantolinjalta kotikatsomoihin väsäilleet ja silti eräskin hiippari niitä vain kaupasta kaappeihin kantaa... IMDB:n puolella Space Buddies juhlii kirjoitushetkellä niinkin laimealla pistekeskiarvolla kuin 4,5/10, eli voinee päätellä suloisten vuhistelijoiden saaneen osakseen enemmän haukkuja kuin päänsilityksiä. Kyllähän se hieman vääntää suupieliä jokseenkin epäuskoiseenkin hymyyn, kun miettii, miten tällaista etupäässä katsomon nuoremmalle laidalle suunnattua hömppäistä hupailua lähdetään tiukemmin torumaan vaikkapa uskottavuusongelmista ja vastaavista heikkouksista. Itse mietiskelisin niin, että jos pääosissa on porukka puhuvia ja vitsailevia koiruleita, niin kenties ei välttämättä kannata ihan sitä kireintä pipoa päähän sovitella ja lähteä terävin kynsin tekelettä teurastamaan.

Space Buddies onkin selkeästi nuoremmille kohdistettua avaruusseikkailua, mutta eipä se silti ole syy antaa anteeksi ihan kaikkea laiskaa löysyyttä elokuvanteon suhteen. Myönnän kyllä, että niitä närästeleviä seikkojakin ilmenee, ja jos lähtisi tosiaan näitä tarkoituksella kaivelemaan, niin eiköhän saisi kepeästi kohtalaisen kohtuuttoman ryöpytyksen aikaiseksi. Tarinan sekä hahmojen osalta suurin osa kökköyksistä suhteellisen sujuvasti silmien ohi vilahtelee ilman sen suurempia päänsärkykohtauksia. Yleisesti kuitenkin edelleen vähän ihmetyttää löysä ote koko touhuun ja vaikutelma siitä, että keskinkertaisuus olisi jo lähtökohtaisesti ollut varsinainen maali. Pöhköimmästä päästä tyypeistä lienee venäläistä avaruusasemaa komentava Yuri (Diedrich Bader), jonka räpiköinnistä ei oikein tunnu edes sitä kolmannen asteen hölmöä huvittavuutta irtoilevan, vaan kaverin kansantanssahtelut ja muut väkinäiset viritelmät taitavat tipahtaa tympeän tyhmäilyn karsinaan. Yksinäisyyden pitkät vuodet ovat tietenkin miekkosen mieltä kurittaneet, mutta eipä niitä oikein millään tavalla laadukkaaksi elokuvaviihteeksi saada käänneltyä. Liekö sitten turtumusta typeröintiin, sillä eihän tästäkään jaksa mitään isompaa itkua aloitella.

Onhan sitä muutenkin mukana pakollista pöräyttelyhuumoria ja hiukkasen harkitsematonta vitsien viljelyä, eli jos laatuhuumori lähinnä kelpaa, niin Space Buddies lienee ihan väärä valinta iltaa ilahduttamaan, koska kekseliäämmät pirteyden pilkahdukset ovat niin ja näin. Minään odottamattomana järkytyksenä tämä ei pentusarjan veteraanikatsojalle pääse tulemaan ja samaa voisi sanoa erikoistehosteosastosta, joka ei avaruusseikkailua visuaalisesti loisteliaiden efekti-ilotulitusten räiskyvään kerhoon kohottele. Harvemmin tämäkään hirmuisesti häiritsemään käy, ja onhan se kiva, kun on lähdetty kuitenkin yrittämään jokusta laajempaa kuvaa, kuten kauniin kotiplaneetan ihastelua kauempaa sekä toiminnallisempaa osiotakin. Mielikuvituksen suhteen taas on ollut rajoittimet päällä, koska löytyy tuttuun tapaan täpärää pakoa hajoavalta avaruusasemalta, hankaluuksia meterorimyrskyn muodossa, pelastustehtävää aluksen ulkopuolella ja kykyjä koettelevaa hengenvaarallista laskeutumista. Nämäkin aiemmin mainittujen mukailujen kera taas alleviivailevat, ettei Robert Vince kumppaneineen niin hanakasti ole ollut omaa ja erikoista luomassa, vaan hiukan nappaillaan ja kopioidaan sieltä sekä täältä ajatuksia. Vaikka ei lähtisikään vähintään kertaalleen nähtyjen koitosten toistelusta nurisemaan, niin edelleen motkottelisin, että ainakin toteutus voisi olla vähäsen puhdikkaampi.

Se sanottakoon, että tehosteiden toisluokkaisuus tarttuu jokseenkin väkisin pentuihinkin ja tällä tuntuu olevan yleinen jähmettävä vaikutus menoon. Kyllähän avaruuspuvuissa luontaisestikin tiettyä kankeutta toki on, mutta ehkäpä päälle tulee vielä ripaus ylimääräistä liimaa tassuihin. Onhan luvassa myös kuukävelyä ja vallattomampaa askellustakin, mutta yleisesti ottaen ja varsin valitettavasti omat silmät tahtovat väittää, että aiemmin nähtyihin osiin verrattuna pennut näyttävät nököttävän enemmän paikallaan. Tietysti silti voi höpötellä hupaisia, mutta mielestäni ohjaamossa istuskelu kankeissa puvuissa ei millään pysty kaivelemaan vilkkaasta porukasta mitään parhaita puolia esille. Kyllähän se vilkkaampi vipellys näiden kaverusten kohdalla on viihdyttävämpää seurattavaa, vaikkei sentään jatkuvasti sattuisi ja tapahtuisi. Satunnaiset kiepsahtelut ja kepeät irtiotot jäävätkin tympeämmän pönöttelyn varjoon, mutta silti sanoisin, että nelijalkaisten porukka pärjää ihmisesiintyjiä paremmin. Nimittäin näyttää siltä, että sekä aikuis- että lapsinäyttelijät hoitavat hommansa siinä määrin väkinäisesti ja nihkeästi, ettei pahemmin tarvitse alkaa kehuja kerryttämään tai kiitoksia viskomaan...

Plussapuolen kuivuessa korostuvat heikommat hölmöilyt entisestään, kuten se, että pakolliset pahistelut ovat jälleen kerran melkoisen pöllöilevää puuhastelua. Onneksi mauttomimmat häijyilyt ja ylilyödyt ilkeilyt vältetään keljuista sabotaaseista huolimatta, koska kyllähän lepsumpi ote sopii paremmin näiden tarinoiden höttöiseen linjaan. Space Buddies ei mielestäni mikään kamala saastakertymä ole, vaan ehkä omassa lajissaan lähempänä alempaa keskisarjaa. Tiedä sitten, onko toleranssi vuosien vieriessä kasvanut, mutta eipä niitä etäisestikään ärsyttäviä hetkiä montaakaan ole, vaan melko kivutunta katselua seikkailu enimmäkseen on, eikä lipsahda miksikään rasittavaksi avaruussekoiluksi. Mainitaanpa kuitenkin, että nyt kun Buddies-elokuvasarjaa on tullut viiden tekeleen verran koluttua, niin Space Buddies viimeiselle sijalle keskinäisessä kisailussa tipahtaa. Elokuvien ihmeellisessä universumissa avaruus on katsojaa kotisohvalta huomattavasti kutkuttelevammin kutsunut maailmankaikkeuden mysteerien pauloihin, mutta kenties niissä tähtäimet on aseteltu vähän muiden maalien suuntaan kuin kertakäyttöistä ja hattaraista hupia hakemaan. Joka tapauksessa on ihan kiva, että suloisten nuorten koirakaverusten joukkokin oman sankarisaattueensa lopulta saa ja siihen kaupanpäällisenä perinteiset juhlistelut. Herkemmän hempeilyn ja sydämellisyyden suhteen tulee kyllä selkeä ohilaukaus, mutta kaikkiaan Space Buddies menetteleväiseksi hömpötykseksi muovautuu vikoineenkin.

Space Buddies (2009) (IMDB)

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma

Outojakin elokuva-aikoja on tässä kuluvan kuukauden aikana tullut vietettyä, ja vaikka kutkuttelevimmista ruutuviihteen nautinnoista ei niinkään ole päässyt kirjoittelemaan, niin mieltä kiehtovia ja ilahduttaviakin teoksia on melkoisen monenkirjavan valikoiman puitteissa saanut ihmetellä. Vastapainoksi on tietysti valikoitunut hyvinkin arkista elämänmenoa, kuten vaikkapa viimeksi höpöttelyjen kohteena olleet Inkerin suuntaan kurkistelevat käsityövoittoiset kansanperinnedokumentit vajaan kahdeksan vuosikymmenen takaa. Jari Halosen ohjaama tarina ei niinkään kalenteria kääntele vastaaville vuosiluvuille, vaan rikoksen ja jännityksen yhdistelmä sijoitellaan noin nelisen vuosikymmentä ilmestymishetkestään eteenpäin, eikä tämä näkemys juurikaan ilon ja onnen huolettomia päiviä tulevaisuuden utopiassa lupaile. Ennemmin lähdetään sellaisesta katsantokannasta, että ihmiskunta on ajanut itsensä kääntymään kurjalle kurssille kehityksessään ja kiitämään kohti kuilun reunaa sekä samalla sitä pistettä, jonka jälkeen taka-askeleet katumusharjoituksineen voivatkin jo olla aivan liian myöhäisiä. Silmäilläänpä siis, miten ne palaset paikoilleen loksahtelevat ja näkyykö ihmisyyden loppu lähenevässä horisontissa...?

Tunnelmia ja tapahtumia pohjustelevat saatetekstit eivät todellakaan maalaile mitään ruusuista tulevaisuuskuvaa, vaan suunta on synkkä ja ihmiskunnan toivonkipinät taitavat aina vain harvemmin tuikahdella. Vuosi on 2037 ja Eurooppa yhdistynyt jättimäiseksi liittovaltioksi, jossa valtavimmat väkimäärät ovat keskittyneet eteläisemmille maille. Etäisten ja syrjäisten reuna-alueiden elinolot ovat tässä kehityksessä heikentyneet armottomasti, mikä taas on johtanut valtaviin muuttoliikkeisiin. Kuvissa siirrytään uuden Euroopan itäisimpään metropoliin, mikä tässä maailmassa tarkoittaa Vladivostokia, ja kunhan lähemmäs katutasoa päästään, niin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kohti ugrilaista kaupunginosaa. Liekö sitten jokseenkin lohduttomat ajat ja epävarma tulevaisuus syynä, mutta joka tapauksessa selittämättömät ihmisräjähdykset ovat lisääntyneet, josta saadaankin heti hurja näyte. Kansalaisia mysteeriset ja pelottavat kuolemat järkyttävät, viranomaisilta taas ovat vastaukset vähissä sekä keinot lopussa, eli kovin hyvässä ja varmassa paikassa ei olla tarpomassa.

Yhteiskuntarauha alkaa horjuessaan lähestyä pettämispistettä, joten ennennäkemättömälle sarjasurmien tulvalle olisi laitettava loppu. Vai onko sittenkin huippuunsa kiihdytetty keskinäinen kilpailu ajanut ihmiset lähelle lopullista hulluutta, eikä paljoakaan pelastettavissa enää ole...? No, joidenkin hommana silti olisi saada selkoa maailmanmenoon ja tarvittaessa muutama pidätyskin tehdä, ja yksi heistä on omalaatuinen etsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila), joka onkin kutsuttu viimeisimmälle rikospaikalle. Repaleisen ruumiin äärellä odottelee Liptonia vaitonainen sekä tuikealtakin vaikuttava porukka. Liptonin perässä seuraava esimies yrittää komentaa kutsumattoman väen pois, mutta joukon johtaja Brand Marlon (Jari Halonen) tylysti kuittaa, että he ovat liittovaltion poliisista ja käskytysketju menee nyt uusiksi, eikä asiasta vinkuminen tai kitiseminen auta. Jatkossa tehdään siis kuten nämä heput määräävät ja toimivaltuuksien yhteentörmäys jää lopulta melkoisen lyhyeksi.

Liptonia ei toki jutusta kengitä pois, mutta häneltä vaaditaan tarkkaa raportointia uudelle päällikölle ja ehdotonta tottelevaisuutta. Omistautumista pyydetäänkin osoitettavaksi hiukkasen omituisella tavalla, mutta Cockton asettuu jämäkästi tätä käskyä vastaan viestien, ettei sentään ihan mikä tahansa pomotus mene läpi. Hetkistä myöhemmin miekkosesta paljastuu, ettei hän taida itsekään mikään helpoin tai mukavin tapaus olla, vaan on kuormitettuna ja ylikierroksilla käydessään herkästi taipuvainen ylilyönteihin, joissa kovia keinoja ei isommin kainostella tai arastella luotileikkejäkään. Vieläpä kun taustalla painavat vähäiset sekä epäsäännölliset nukkumiset ja merkityksellisten ihmissuhteiden puute, niin siinäpä olisi lisää ruokaa satunnaisille selkkauksille ja kiristyville hermoille. Toisaalta taas siinä synkeähkössä ja kolkossa maailmassa, jonka nurjaa puolta Lipton työkseen tutkii, voivat juuri tällaiset ominaisuudet ja taipumukset ollakin vahvuuksia sekä selviytymisen edellytyksiä.

Uupumisen rajoilla kuitenkin kaveri liikuskelee, eikä mielialaa varmaan yhtään kohottele yksinäinen ystävänpäivä, vaikka sitä kera kemiallisten piristeiden juhlisteltaisiinkin. Äidiltäkin tulee terveisiä, eikä kyse niinkään mistään iloisesta kuulumisten vaihtamisesta ole, vaan lohduttomamman laidan viestiä olisi kuultavana. Aivan vielä ei ole kuitenkaan tullut aika nostaa käsiä pystyyn ja antaa maailman mennä pikatietä hornaa kohti, ja niinpä sankarimme alkaa selvitellä löyhien johtolankojensa avulla, että mikä ja millainen taho omituisten kuolemantapausten taustalla lopulta onkaan. Hommassa ovat haasteensa ja hankaluutensa, sillä pitää olla valmis ottamaan suurempiakin riskejä. Lipton löytääkin itsensä kyseenalaisen kemikaalin testiryhmästä, eikä sitä kautta ainakaan välitöntä selkeyttä saada, vaan ennemmin houreet hujahtavat päälle. Toisaalta kummallinen maailma saattaa sekavammassa mielentilassa näyttäytyä järjellisempänä paikkana. Eri asia tietysti on, auttaako sekään mitään, koska edessä odottelee nippu tukalia tilanteita ja häikäilemättömiä sekä häijyjä hyypiöitä...

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei siis mikään pirteän hupaisa ilopilleri ole, vaan tummiin sävyihin puettu rikoksen ja jännityksen vyyhti kammottavassa tulevaisuudessa. Omituisen nuhjuinen ja niljakaskin ilmapiiri saadaan luotua tehokkaasti jo alle kymmenessä minuutissa, ja tämä toki onkin ehdottomasti elokuvan vahvuuksia, sillä ulkoinen ja sisäinenkin sotkuisuus on melko olennainen elementti tavallaan pohjamutia ruoppailevalle tarinalle. Valitettavasti se ei vielä tarkoita, että noin elokuvaviihteenä täysosumaa lähellekään päästäisiin, vaan alle 80 minuutin kestosta huolimatta alkaa päähenkilön haahuileva ja tuskasteleva taival elokuvan toisella puoliskolla tökkiä ja jumitella pikkuisen liikaa. Halosen teoksiin tutustuneille tuskinpa suurena järkytyksenä tulee, että jälleen kielenkäyttöä kiroilulla kaunistellaan ja elävöitetään, mutta sanoisin kuitenkin karkeuksien manailun olevan sekä määrän että kekseliäisyyden suhteen vähäisempää kuin aiemmin kommentoiduissa elokuvissa Joulubileet ja Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) tai sitten korvat ovat päässeet pienoisesti turtumaan tällaiselle tykittelylle. Pelkkä suunsoitto ei tietenkään juttuja ratkaise, vaan tehokasta tulivoimaa tarvitaan myös, kun edistystä ei tapahdu ja päälliköltä alkaa kärsivällisyys loppua jahkailevaan haahuiluun, eli saapi siinä kerran jos toisenkin kaivella kuolettavaa kapinetta kätöseen ja katsojien iloksi pienimuotoisia vääntöjä kehitellä.

Melkoisen sekavaa sotkua setvivä Lipton saakin kestää rankempiakin uhkauksia, mutta ympäristönsä kovettama mies ei ilkeisiin sanoihin ole ihan ensimmäisenä murtumassa. Silti romahduksen rajat tuntuvat lähenevän jatkuvasti, kun ympäröivä maailma on roihahtamassa lopullisesti liekkeihin omien tehtävien tuntuessa turhilta. Aivan vielä ei ole kyynisyys tai toivottomuus voittoa vienyt, sillä kaverin sisällä vähintään vaimeasti sykkii sydän ihmisyydelle ja vaikka sitä taipumusta tylyihinkin tekoihin on, niin myös hienoista herkkyyttä on havaittavissa. Niitä viimeisiä rippeitä uskosta parempaan huomiseen ja sisäiseen hyvyyteen yritetään väkivaltaisesti riistää ja raastaa tekemällä armottoman tyly temppu, jonka hillityn lohduttomat jälkipuheet tahtovat kaverille sanoa, ettei maailma ole mikään kiva paikka ja tuskinpa lainkaan parempaan suuntaan jatkossakaan menossa. Murhemielisen ja kyynelsilmäisen hetken annetaankin jatkua kiusallisen pitkään, mikä kyllä tuntuu katsomossakin, eikä tämän luulot pois ottavan läksytyksen jälkeen enää tarvitse edes mitään puolipirteää päättelyä elokuvalle toivoa. Päämäärää kohti vievä taival alkaakin näyttää tieltä peruuttamattomaan turmioon ja tuskaan, mutta voisikohan jokin pelastava enkeli vielä viime hetkillä eksyä auttelemaan kohtalon kolhimaa kaveria...?

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taitaa edelleen olla näistä Halosen ohjauksista lopulta se vähiten itseäni innostava, mutta toki tyypin jutustelut piti katsella elokuvan perään, sillä levyltä löytyy noin 14-minuuttinen haastatteluhetki. Sosialismin romahduksella oli hupailtu Halosen kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) ja sen jälkeen mielessä seuraavina suurina juttuina pyörivät sekä kuumottelivat maailman, ympäristön ja kulttuurin tuhot. Tuntuikin oikealta ratkaisulta lähteä työstämään luonnonsuojelujuttua, jossa olisi läsnä myös kulttuurin romahdus. Tavoitteena oli pyrkiä scifielokuvan lajissa viemään näitä ajatuksia eteenpäin, ja perustava ajatus tarinan takana oli näyttää, mihin suuntaan maailma on menossa, ellei kurssia käännetä. Halonen ei tässäkään rupattelurupeamassaan tahdo selvästikään työtään vähätellä, vaan kertoo, että Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma on hänen elokuvistaan oivaltavin, eikä hän oikein osaa sanoa, mistä tällainen suurempi ymmärrys tuohon aikaan päähän putkahti. No, suurena ideana ja pyrkimyksenä oli siis näyttää tämä matka oivallukseen ja muutoksen välttämättömyys, mistä Halonen vaikuttaa olevan hämmästyneen ylpeä edelleen.

Halonen juttelee maailman olevan mielestään liian maskuliininen ja erittelee sen seurauksiksi esimerkiksi sodat, riidat ja eriytymisen. Elokuvassa taas tahdottiin tuoda esille pyrkimys feminiinisyyteen, mikä ohjaajan mielestä edustaa taas rauhaa, rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa. Hän kuitenkin myös korostaa, että kyse oli juuri feminiinisyydestä, eikä feminismistä. Tähän pehmeämpään suuntaan maailman olisi Halosen mukaan muututtava, sillä toisenlainen kehitys johtaa lohduttomampaan lopputulokseen, mahdollisesti siihen todellisuuteen, jossa Lipton Cockton elää. Päähenkilön piti tietysti olla mies ja Liptoniin ladattiin miehisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten aktiivisuus, rohkeus ja yleinen maskuliinisuus. Hahmolle nimi löytyi muutaman mutkan takaa ja etunimen innoittajaksi mainitaan Scott Lipton, jonka Halonen tunsi teatterikoulun kautta ja piti tätä erittäin terävänä tyyppinä, mutta samaan aikaan hyvällä tavalla huvittavanakin. Lipton jäikin pyörimään päähän ja kun se siellä tarpeeksi kierteli, niin siitä saatiin sankarille etunimi. Tuntui myös siltä, että päähenkilöllä pitää olla jokin eläin matkassaan, sillä muuten kyseessä on luonnoton maailma, ja erilaisia vaihtoehtoja mietiskeltiin norsuista lähtien. Taistelukukko näyttäytyi yhtenä miehisenä elementtinä, mistä sitten juonnettiin sukunimi Cockton, joka toki on monimerkityksellinen.

Näin hahmolle siis löydettiin nimi ja loppuosa Shadows of Sodoma taas kuvaa suoraan sitä synkkää maailmaa, jossa Lipton seikkailee. Tekijät tiesivät heti, ettei luvassa olisi sellaisia rahasummia, joita vaadittaisiin kattavien tulevaisuusvisioiden vääntämiseen, mutta haasteeseen silti tartuttiin ja lähdettiin tekemään tarinaa sillä asenteella, että kunhan kovasti yritetään, niin päästään tyydyttävään tulokseen. Budjettia oli kahden miljoonan markan verran, mitä Halonen pitää silkkana vitsirahana tällaiseen projektiin, mutta samalla hän toteaa, että silläkin saatiin aikaiseksi uskottavampi kuva tulevaisuudesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tähdittämä lähes 200 miljoonaa dollaria maksanut ja samana vuotena ilmestynyt Waterworld. Projekti olikin rankka, porukkaa tarvittiin ja väki teki hommia miltei ilmaiseksi, sillä lavastukseen panostettiin tosissaan, eikä tämä vaivannäkö vaille tunnustusta jäänyt, koska vuonna 1996 elokuva sai Jussi-palkinnon lavastuksesta. Kuvissa taas painotettiin etualojen tärkeyttä.

Tekniset onnistumiset ovat kuitenkin Halosen mielestä tavallaan sivuseikka, koska ilman eteviä näyttelijöitä tarina ei olisi ollut yhtään mitään. Tuttua porukkaa oli mukana, sillä joukossa hääräilivät Tommilan lisäksi vaikkapa Rauno Juvonen ja Jouni Nikkanen. Varsinkin Tommila saa taas estotonta suitsutusta Halosen hehkuttaessa häntä absoluuttiseksi näyttelijäksi. Meneehän osa kehuista toki omaan suuntaan, koska Halonen muistaa vähän rajata Tommilan kultakautta siten, että tämä oli alansa parhaita etenkin elokuvissa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin), Joulubileet ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin vaikuttaa siltä, että haastatteluhetkosen lähestyessä loppuaan, on juttu lähdössä makoisaan nousukiitoon, mutta valitettavasti tämä katsoja ei päässyt ihan viimeisiä viisauksia kuuntelemaan. Vain pari minuuttia ennen lopettelua haastattelu alkoi tökkimään ja mielessä käväisi, että noinkohan vain turinat kääntyivät aivan liian hapokkaiksi vanhalle soittimelle, mutta niinpä vain levystä löytyi ulkoreunalta lyhyt halkeama, joka minulta viimeiset tovit varasteli ja laittoi ennenaikaisen lopun lätinöille. Kehut tuntuivat olevan siinä vaiheessa hyvässä nosteessa Halosen jutellessa, miten hän uskoo elokuvan arvostuksen nousevan huikeasti tulevien kahden vuosikymmenen aikana ja että sen tarkkanäköisyys huomioitaisiin laajemminkin.

Ihan mielelläni olisin loputkin jutut kuunnellut, mutta kyllähän tuosta vajavaisuudesta huolimatta hyvän käsityksen saa, että millä mielellä Halonen teostaan jälkikäteen arvioi. Valitettavasti en itse pysty sille läheskään vastaavia ylistyksiä näpyttelemään. Olen vähän epäileväinen senkin suhteen, että mielipide huimasti parempaan muuttuisi, vaikka antaisikin ajan juosta vuosikymmenen tai kaksikin eteenpäin, vaan voi ennemmin olla, että synkeähkö tarina hiipuu niihin epämääräisiin varjoihin mahdollisesti harvojen hehkuttamaksi herkkupalaksi. Onhan mukana kiehtovia hetkosia, jotka kaappaavat kiinnostuksen, mutta ennen pitkää askel käy liiankin raskaaksi ja kummallinen maailmakin jää lopulta turhankin vieraaksi paikaksi. Epäilemättä pienellä budjetilla on ollut vaikutuksensa siihen, ettei ruudulle loihdita mitään mielikuvituksen ilotulitusta, ja tietyin paikoin pienimuotoinen, mustiin sävyihin maalailtu ja kolkkokin kuvasto palvelee hyvin tarkoitustaan, eikä elokuva mielestäni ulkokuoreensa kaadu.

Synkkyys onkin jossakin mielessä miltei jatkuvasti läsnä, mutta roolinsa melkoisella tunteella ja vimmalla vetävä Tommila näyttää kuitenkin, ettei Lipton taida tahtoa muokkautua osaksi kylmää ja tunteetonta maailmaa. Ehkäpä jokin suurempi ymmärrys elämän merkityksestä on heräilemässä, mutta samaan aikaan vaikutusvaltaisempien tahojen toimesta katsotaan, että kun kuolleet ovat muodissa ja kauppa käy, niin nykymeno jatkukoon vaikkapa karuun loppuunsa saakka. Näitä polkuja pitkin kuljeskellen saadaankin kohtalaisen surumielisiä loppusanoja, eikä päättely muutenkaan mihinkään hilpeään hyväntuulisuuteen ole tähtäämässä. Valitettavasti paremmista ja mielenkiintoisista puolistaan huolimatta Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei noin kokonaisuutena minuun kovin voimakkaasti vetoa. Ihan mieluusti tällaista omaperäisellä otteella sekä päättäväisellä ja tiukalla asenteella tehtyä kotimaista tuotantoa enemmänkin kehuisi, mutta tässä tapauksessa pitää tyytyä toteamaan, että pilkkopimeyttäkin väläyttelevä tulevaisuus kohtaa kierohkon huumorin ja toiminnallisemmat purkaukset lähinnä keskinkertaisissa merkeissä. Toivonpa siis ainakin vähäsen valoisampaa tulevaisuutta kuin mitä tässä raotellaan ja siinä samalla kenties kepeämpiä ja iloisempia elokuvahetkiä kotikatsomoon.

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) (IMDB)