Into the Grizzly Maze

Pari edellistä kommentoitua teosta ovat esitelleet eläinelokuvien hempeämpää puolta ja ainakin toisen osalta jonkinlaista pyrkimystä haikeaan toipumistarinaankin oli havaittavissa. Pentujengin viides kummittelevainen koitos, eli Spooky Buddies oli odotetun höpsöä haamumömppää ja elokuva muutenkin pirteämpi ja viihdyttävämpi kuin ennakkopelot ennustelivat. Race to Win ei taas osaltaan kyennyt kyhäilemään tai kehittelemään toivottua herkkyyttä ja herttaisuutta, joten kirjoittelu menikin pitkälti hengen sekä tunteen uupumisesta ulisemiseksi. Tässäpä sitä mietin, että joskohan vaikka Alaskan synkistä metsistä kenties astetta reipashenkisempää menoa mahtaisi elokuvaretkeilijä löytää...?

Jotta ei tämä talvinen iltaviihteily menisi siis aivan täysimittaiseksi pehmoiluksi, niin nyt luonto pääsee väläyttämään julmempaa puoltaan ja sitä ei todellakaan tehdä hellin tassuin, vaan kovat käpälät kera terävien kynsien kohoavat uhreja kohti ja hillitsemättömäksi pillastunut verenhimo maalailee syrjäseutuja punavärein. Mitään mukavaa tai kilttiä iltasatutuokiota ei siis ole luvassa, eikä sellaista toki toivotakaan tällaisen teoksen yhteydessä, vaan karmaisevaa karhukauhua tilaukseen laitetaan ja lisäkiitos kumarretaan, jos siihen sivuun saadaan karua sekä karkeaa selviytymismenoa, josta ei olla liikoja lähdetty raakaa raadollisuutta siistimään syrjään tai muutenkaan rosoja sekä hurmeisia hetkiä poistelemaan.

Alkutekstien käynnistyessä kameran alla lepäävä metsä ei näytä miltään kauniiden satujen ihanalta ja taianomaiselta puistikolta, sillä eloisammat värit on näistä näkymistä varasteltu jonnekin ja alueen yllä leijaileva usva tuo lisänsä muutenkin kelmeään ja kalmaiseen ilmapiiriin, jota toki tällaisessa armottomammassa nalletarinassa kaivataankin. Kalpeus ei sentään täysin vallitsevana maailmoja maalaile, vaan bussissa torkkuilevan Rowanin (James Marsden) lapsuuteen vievissä unissa nämä samaiset metsät näyttävät paljon vihreämmiltä ja puiden pinnoilla kasvavat paksut jäkäläkerrokset kertovat, ettei tässä ihan vilkkaimman ihmisasutuksen ytimessä olla.

Unessa nähdään veljekset Rowan ja Beckett nuorina poikina yhteisellä metsäretkellä ja tämä nopsa nipsaus menneisyydestä esittelee myös muuta kuin viehättävää vihreyttä, sillä kaksikko kohtaa suuren karhun kenties hieman liiankin läheltä, mutta eipä sentään mikään tappava tapaaminen ole kyseessä, ja vanhempi veljistä kantaa kivääriä mukanaan ilmeisesti näistäkin syistä. Vuosikausia taaksepäin kurkistavan välähdyksen perusteella voinee olettaa, ettei Rowanin ja Beckettin lapsuudessa ihminen ollut käynyt vielä aivan yhtä rajuin hampain seudun puustoa puraisemaan ja maata muokkaamaan. Bussin kiidellessä entistä kotikaupunkia kohti vihjaistaan, että tilanne on niistä päivistä muuttunut, sillä taustalla on nähtävissä laajamittaisia metsätöitä ja valtavia vanhoja puita menee matalaksi sen suuremmin surematta.

Rowanin bussi saapuu perille kotimaisemiin, mutta juttujen perusteella ei ole aikomuksena jäädä pysyvämmin paikkakunnalle oleilemaan ja muutenkin vierailu vaikuttaa salamyhkäiseltä käväisyltä. Kolmisen päivää olisi hänellä suunnitelmana kuluttaa ja nekin pitkälti metsän siimeksessä, jonne pitäisikin yölevon jälkeen kipaista, sillä harmaakarhusokkeloksi kutsutulla alueella olisi hieman selviteltävää. Rowanin vierailu liittyy karhusokkelossa harjoitettuun salametsästykseen, ja siellä on jälleen eräs kolmikko karhujen perässä pahoin aikein ja säännöistä piittaamatta. Emokarhut pentuineen saalistetaan säälittä, jos vain tähtäimen eteen erehtyvät, sillä rahaa on tiedossa reilusti, eikä paikallinen poliisi laittomuuksiin ole kovin innokkaasti puuttumassa.

Silmitön surmaaminen alkaa kuitenkin salametsästäjien oppaana toimivaa Johnnya (Adam Beach) siinä määrin puistattaa, että hän tahtoisi lopettaa tämän reissun sovittua aiemmin. Metsästäjät ovat kuitenkin aivan toisella kannalla, eikä heillä ole mitään mielenkiintoa lähteä sovittelevammin asioista neuvottelemaan, vaan lyijyllä nämäkin erimielisyydet pyritään kerralla kuittaamaan. Johnnylla riittää osumasta huolimatta voimia laittaa vastaan tylyille tappajille, ja sanotaan vaikkapa niin, ettei tämä metsästysmatka pääty kenenkään kannalta erityisen miellyttävissä merkeissä, sillä luvassa on luotia, puukkoa ja karhunkämmentä. Johnny kuitenkin onnistuu pahasti haavoittuneena jatkamaan matkaansa, mutta selviytyminen takaisin autolle asti on hyvin kyseenalaista, kun verta valuu valtoimenaan ja perässä on hurjaksi hirmustunut karhu.

Kaupungin puolella Rowanin pikainen paluu ei suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä baari-illan jatkot johtavat väärinkäsitykseen, mistä päästään nostelemaan nyrkkejä parkkipaikan puolelle ja onkin jo aika soitella poliiseja paikalle. Siinäpä sitä pääsee samalla veljeä moikkaamaan, koska Beckett (Thomas Jane) on päätynyt lainvalvojien joukkoon turvaamaan yleistä rauhaa ja järjestystä. Poliisien pomona hääräilee sheriffi Sully (Scott Glenn), mutta porukka vaikuttaa pieneltä ja tiiviiltä, eikä kukaan ole vaatimassa, että Rowan pitäisi kiidättää putkaan rauhoittumaan. Rähistelevä jälleennäkeminen vaikuttaa kuitenkin olevan pettymys Beckettille, varsinkin kun Rowan on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta poissa maisemista. Siinä missä isoveli on päätynyt lampsimaan laillisempia polkuja, on Rowan istunut useamman vuoden vankilassa taposta, eli luultavasti vaaditaan muutamakin perusteellinen juttutuokio ennen kuin on saatu välejä kuntoon ja asiat selviteltyä.

Beckett päättää tarjota veljelleen yöpaikan ja selittää puolisonsa Michellen (Piper Perabo) olevan metsässä kuvausreissulla. Rowan utelee, että miten luonnonsuojeluun taipuvainen Michelle ja Beckett ovat näkemyksiään järjestelleet yhteensopiviksi, ja Beckett kertookin laittaneensa metsästyskiväärin kaappiin pysyvästi. Karhuja hän ei enää metsästä, vaan on mukana projektissa, jossa pyritään pannoittamaan ja tarkkailemaan metsän mahtavien petojen liikkeitä. Rowan taas selittää vierailuaan siten, että on tullut veljesten isän muistoksi tekemään muutaman päivän metsäretken, mutta oikeasti on saanut pyynnön lähteä selvittelemään kaverinsa Johnnyn liikkeitä, joita ei katso tarpeelliseksi tiedotella Beckettille.

Rowanin kadotessa seuraavana päivänä kohti polkuja on uudella aamulla vähän ikävämpääkin paljastettavaa, kun lähialueelta löydetään parin salametsurin pahasti raadellut jäänteet. Paikallisen poliisin lisäksi surmapaikalle saapuu eräoppaana ja metsästäjänä itsensä elättävä Douglass (Billy Bob Thornton), jolla saattaa olla vanhoja kaunoja karhujen kanssa ja halua saatella niitä loppuun. Yhdessä päätetään, että Beckettin pitäisi lähteä hakemaan Michellea ja veljeään takaisin ennen kuin on myöhäistä. Hän ei kuitenkaan kaipaa veritöistään tunnettua Douglassia apumieheksi, mutta Rowanin entinen kumppani Kaley (Michaela McManus) pääsee mukaan. Douglass varoittelee, ettei kyseessä ole ihan tavallinen karhu, vaan poikkeuksellisen älykäs peto, joka tulisi jatkamaan tappojaan, joten Beckettin pitäisi ehkä miettiä uudelleen kielteistä kantaansa metsästykseen ja ottaa kenties vähän järeämpääkin kalustoa mukaan tainnutuskiväärin lisäksi. Sinnepä siis karhusokkeloon marssitaan kuka minkäkin pyrkimyksen vetämänä ja saattaapa taustalla olla menossa hivenen hämärämpääkin kuviota...

Into the Grizzly Maze kyllä taluttelee seikkailijansa sekä katsojan mukavan tummiin tunnelmiin ja kiperiin tilanteisiin, joista livahtaminen ei noin vain sujukaan. Melko pitkälle yöhön odottelin, että levy lähti pyörimään, mikä mielestäni onkin oiva hetki tällaiselle synkkien metsien saloja selvittelevälle satuhetkelle, eikä elokuva kunnolla vauhtiin päästyään enää kovin pitkiä hengähdystaukoja suo, sillä koko karmaiseva kokemus on tiivistetty alle 90 minuuttiin. Jo varhaisvaiheilla tehdään melko selväksi, ettei näistä tyypeistä yksikään missään erityisessä suojeluksessa ole, eikä porukkaa aiota helpolla päästää elelyään jatkamaan, vaan hurjaa höykytystä on luvassa ja joidenkin kohdalla kovakäpäläinen riepotus sekä raatelu repii armotta irti tuskalliset viimeiset hengenvedot.

Muitakin mutkia matkaan saadaan, sillä veljesten erimielisyydet ovat jakamassa joukkoa kahteen ja lisäksi ovela karhu pyrkii ajamaan kulkijoita aina vain syvemmälle sokkeloon ja osaa oikeina hetkinä ahdistaa ahtaisiin paikkoihin, jolloin hädän hetkellä virheiden vaara kasvaa. Näistä lipsahduksista seuraakin kivuliaita kohtaamisia risujen, kivien ja kämmenten kanssa, mikä saa ajoittain kivasti kiemurtelua katsomossakin aikaan. Yöstä näyttää muodostuvan kovasti koetteleva kurimus, eli naarmuitta selviytyminen taitaa olla täysin turha toivo ja sankaruutta sekä uhrautumista hyökkäysten jatkuessa kaivataan. Into the Grizzly Maze ei kuitenkaan ole mikään pikkutarkka vaarallisten polkujen selviytymiskertomus, vaan loppua kohti karhukamppailut korostuvat selkeästi, mutta sehän on lähinnä plussaa, koska tällaista hurjistelua nimikin lupailee ja lyhyt kesto osaltaan pakottaa keskittymään olennaisempaan taistoon.

Vaikka kaiken muristelun ja ärhentelyn keskellä ei mitään maailman vivahteikkainta hahmojoukkoa saadakaan luotua, niin siitä kuitenkin kiittelisin, että Into the Grizzly Maze mukavasti tyyppejään hämmentää, eikä läheskään kaikkien kohdalla lähde tekemään mitään erityisen selkeää jakoa hyviin heppuihin ja hirviöihin, vaan näitä kyseenalaistenkin asioiden parissa operoivia sekä elantoaan ansaitsevia löytyy useampikin. Billy Bob Thorntonin esittämä Douglass on hyvä esimerkki, sillä häntä on varsin vaikeaa lähteä puhtaasti kummallekaan puolelle mieltämään, ja sitäkin kautta hän on yksi tarinan kiehtovimmista tyypeistä. Toisaalta hänellä on huoli karhusokkelon kutistumisesta ja yleisesti suunnasta, mihin villiä luontoa ollaan ajamassa, mutta eipä silti mitään erityisen lämpöisiä tuntemuksia karhuja kohtaan. Menneisyyden kovat koettelemukset ja kohtaamiset ovat sen verran kipeää tehneet, että on tullut aikoinaan lähdettyä melkoiselle kostoretkelle karhukansaa vastaan ja nykyiset jututkin ovat kohtalaisen kyynistä kuultavaa. Pienen lisänsä jännitteeseen tuo Douglassin historia veljesten kanssa, eikä yksinäisyydessä viihtyvä heppu muutenkaan ole mielestäni mikään erämaiden karskin miehen tylsämielinen perusilmestys.

Huoli luonnosta tulee toki muidenkin jutuissa vahvasti esille ja harkitsemattomia tekosia muutamaan otteeseen konkreettisemmin sivutaan ja seurauksistakin ehditään jokunen sananen vaihtamaan. Suojelupyrkimykset eivät sovi kaikkien tahojen etuihin, mutta näitä ei kuitenkaan lähdetä pitkien kaavojen kautta avaamaan, vaan Into the Grizzly Maze korostelee ensisijaisesti selviytymistä sekä jännitystä, mikä onkin toimiva linja. Ennen kuin tiivistahtinen jahti on vauhdissa, niin ehditään alkupuolella esittelemään joitakin mahdollisia syitä sille, miksi metsän mahtava suurpeto saattaisi lähteä kovalle kostoretkelle Luontoäidin puolesta. Rowanin saapuessa takaisin kotiseudulleen nähdään siinä sivussa, miten sahat jauhavat kyltymättömällä nälällä alueen puujättiläisiä ja samalla karhukansan koskematon metsäalue kutistuu jatkuvasti tehden eloa kirjaimellisesti ahtaaksi.

Valtavat metsäkoneet jättävät muutenkin jälkiään maaperään ja luontoon, josta Douglasskin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla tilittelee, eli miten moni oleellinen asia luonnon normaaliin kiertokulkuun verrattuna on vinksahtanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Sivuseuraukset eivät kuitenkaan salakaatajia paina ja moottorisahat muristelevat yön pimeydessäkin kielletyillä alueilla. Jos karhusokkelon reunamaita ollaan sahaamassa matalaksi, niin sokkelon sydämessä taas salametsästäjät tekevät tylyjä teurastustöitään surmaten silmittömästi valikoitujen elinten sekä tassujen tähden, mikä elokuvassakin esitetään vastuuttomana riistona sekä haaskauksena.

Samalla tehdään selväksi, että kyllähän ne brutaalit verityöt vallan mainiosti myös ihmisepeleiltä sujuvat ja raatelevan karhun jälkien yksipuolinen kauhistelu olisikin pikkuisen tekopyhää touhua, eikä Into the Grizzly Maze lähde karhusta sinänsä mitään mielipuolista painajaispetoa luomaan, vaan mielestäni menossa on vahvasti nähtävissä jo vuosikymmeniä vastaavissa kauhuelokuvissa käytetty luonto kostaa -teema. Teos ei kuitenkaan ole mikään vaahtosuisin paasaus vihreiden arvojen puolesta, mutta ainakin omasta mielestäni se näitäkin näkökulmia muutamaan otteeseen tuo selkeästi ilmi, eikä yritäkään esittää, että karhu olisi tarinan ainoa hävitystä aiheuttava suurpeto, ja että jos lähdetään pohtimaan kykyä kylvää kuolemaa ja tuhoa isommalla mittakaavalla, niin siinä ei karhujen kostoretkellä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vertailukelpoista saldoa aikaiseksi.

Vaikka karvainen kauhistus ei siis silkkaa puhdasta pahuuttaan kävisikään hyökkäykseen, niin eipä tekijöiden tavoitteena ole silti ollut lähteä esittelemään tätä minään suloisena nallena, joka tasaa tilejä luontoa pahimmin hyväksikäyttävien hyypiöiden kanssa, vaan kun verenhimo ottaa vallan, niin ilmestys on varsin hurja, eikä siinä paljoa enää erotella kenenkään mahdollisia menneisyyden syntejä. Tässäkin suhteessa Into the Grizzly Maze ensisijaisesti jännitystä korostelee ja pyrkii luomaan pedostaan mahdollisimman pelottavan, jotta saataisiin uhkaavaa muristelua metsään ja hurmeista hyytävyyttä kuviin.

Aina tämä ei ole noin vain näppärästi selvästikään sujunut, ja onkin helppo uskoa, ettei käytännössä puolikesyn ja koulutetun karhun muuntaminen vakuuttavan armottomaksi raatelijaksi ole mikään hommista helpoin. Muutenkaan ei varmaan olisi mikään fiksuin tai turvallisin idea lähteä aidonoloisesti luomaan ja tuomaan tällaista touhua liian lähelle näyttelijöitä. Tietokoneiden taikaa onkin nähtävästi käytetty apuna, mikä ei niinkään silmiin suuremmin satu. Enemmän haittailee se, että etenkin muutenkin pimeitä jahtikohtia on päädytty sotkemaan melkoiseksi myllerrykseksi. Tavallaan kyllä ymmärtää ja hyväksyy, että kamerakikkailulla ja leikkauspöydän ratkaisuilla on pyritty saamaan kohtaamisia ja takaa-ajoja näyttämään siltä, että verenhimoinen vaanija tosiaan on vain muutaman askeleen päässä surma mielessään, mutta näitä sekavimpia hetkosia en lähtisi miksikään täyden kympin suorituksiksi kirjaamaan, sillä jännityspuoli ajoittain pikkuisen kärsii. Yleisesti ottaen karhu on kuitenkin hurja näky ja mahtavat verikitaiset karjahtelut tuottelevat tietynlaisia värähtelyjä.

Elokuvaa vilkuillessa muistui mieleen, ettei näitä karhuvetoisia tarinoita loppujen lopuksi ole kovin montaa tullut nähtyä, ja jos ei Nalle Puhin suloisia seikkailuja tai Kodan touhuja lasketa joukkoon, niin karhutarinoita on blogiin toistaiseksi kertynyt vasta kourallinen. Onhan tästä uudemmasta kauhistelusta löydettävissä yhteyksiä muihin aiemmin katsottuihin ja viimeistään kasvokkain karjuminen tuo mieleen Jean-Jacques Annaudin eläin- ja luontoelokuvien klassikon The Bear vuodelta 1988. Se tosin liikkuu läpi kestonsa huomattavasti enemmän herkkyyttä ja kauneutta painottavalla linjalla, vaikka sinänsä armottomampiakin hetkiä sisältää. Kyseinen teos kiinnostaisikin hankkia pätevämpänä ja paremmilla bonuksilla varustettuna teräväpiirtoversiona kokoelmaan, koska kotimaisesta DVD-julkaisusta uupuvat lisukkeet ja lisäksi kuvasuhdettakin on, ellei nyt täysin raadeltu, niin käpälöity kuitenkin.

Omiin suosikkeihin lukeutuu myös Lee Tamahorin vuonna 1997 valmistunut The Edge, joka tosin karhujahdin lisäksi virittelee ihmisten välillekin keljua juonittelua. Eipä sekään mikään täysiverinen mestariteos ole, mutta mielestäni erittäin viihdyttävä selviytymispainotteinen jännitysnäytelmä kera komeiden kuvien. Muutenkin tämä rankka reissu kykenee kehittelemään monipuolisemmin haasteita kulkijoiden poluille ja tässä naputellessa kieltämättä heräilee haluja uusintaan, sillä edellisestä vilkaisusta on kohta kuutisen vuotta. Toinen kertailua kaipaava karhuaiheinen juttu voisi olla Werner Herzogin kiehtova ja ajoittain käsittämättömiä piirteitäkin saava dokumentti Grizzly Man vuodelta 2005, jossa kyllä riittää sitä räyhäävämpääkin luonnonsuojelusanomaa sekä luonnon armottomuutta.

David Hacklin Into the Grizzly Maze ei mielestäni noiden mainittujen kanssa ihan samassa laatusarjassa kamppaile, mutta mainio tekele se lajissaan minusta on joka tapauksessa. Aiemmin Hackl on itselle tullut tutuksi tekemisistään Saw-kauhuelokuvasarjan parissa. Näistä vain vuoden 2008 Saw V on hänen ohjaustyönsä, mutta Hackl on kuitenkin ollut vaikuttamassa sarjan aiemmissa osissa muissa hommissa. Hänen ohjauksistaan kiinnostaisi myös vuoden 2015 Life on the Line, vaikka IMDB:n pisteet jokseenkin kehnosta menosta vihjaisevatkin. Myrskyn keskelle joutuvasta sähkötöitä tekevästä ryhmästä kertova tarina vaikuttaa kuitenkin ihan katsottavalta, varsinkin, kun näitä arkisempia sankarointeja tykkään silloin tällöin ihmetellä, vaikka eivät mitään todenmukaisuuden huipentumia olisikaan. Vielä enemmän odotusta aiheuttaa valmisteilla oleva Daughter of the Wolf, joka ilmeisesti sijoittelee tylymmän tyylistä rikos- ja selviytymistarinaansa Kanadan ja Alaskan rajamaille, mikä kelpaa erinomaisen hyvin, ja eiköhän elokuva tule tutkittua, kunhan aikoinaan ilmestyy.

Jos vielä jokusen sanan karmaisevasta karhutarusta naputtaisin, niin kyllä sitä uskaltaa helposti suositella eläinkauhun ja selviytymisjuttujen ystäville. Kumpaakin puolta on luvassa ja ainakin omasta mielestä noissa ensin mainituissa asiaan tavallaan kuuluu sekin, että luonto herää vastarintaan tai tilejä tasaamaan. Oli sitten kyse Godzillan varhaisista tuhotöistä tai näistä lähempänä arkista maailmaa liikkuvista suurpedoista. Olisihan tarinassa ollut tilaisuuksia lähteä vetämään touhua draamavetoisempaan suuntaan, mutta tämä tiivistetty ja jännitystä painottava linja kelpaa kyllä mainiosti. Sekin sanottakoon, että kaiken raatelun ja armottomuuden keskelläkin Into the Grizzly Maze onnistuu olemaan koskettavampi kuin tuo viimeksi kommentoitu laimea heppailu Race to Win, vaikka se ei mikään keskeisin pyrkimys olisikaan. Väittäisin, että näyttelijäporukka hoitaa hommansa hyvin ja ainakin keskeisissä hahmoissa on kiehtovia vivahteitakin, joista voisi enemmänkin kuulla. Samoin monet näistä kyseenalaisiakin elinkeinoja harrastavista hepuista ovat kuitenkin siinä määrin inhimillisiä tapauksia, ettei voi noin vain kuitata tappavia käpälöintejä pahan palkaksi. Kaiken lisäksi hengeltään Into the Grizzly Maze on kyllä kiitettävänkin tiukka sekä tappava rutistus ja ehdottomasti näkemieni eläinkauhistelujen paremmalla puoliskolla.

Into the Grizzly Maze (2015)

Pulkkinen: Don't Push the River

Jaahas, kovien eräkoitosten edessä sitä ollaan ties monennenko uusinnan kera, kun sekalainen joukkio on lähdössä etsimään kadonnutta ryhmähenkeä korpitaipaleilta. Lopputulos taitaapi olla pikkuisen jotakin muuta kuin rentoa retkeilyä ja leppoisaa oleilua iltanuotiolla hyvässä yhteisymmärryksessä ja ystävällisessä ilmapiirissä tunnelmoiden. Itselläkin on sen verran kiireinen ja jokseenkin pyörremyrskyinen kesä meneillään ja päivät viuhuvat tuosta vain teilleen, että pakkohan sitä on turvautua toistaiseksi reissujen suhteen tällaiseen kotisohvan kautta koettuun vaihtoehtoon, mutta onhan sekin kai jotakin...ainakin parempi kuin sata jänistä. Toiveissa kyllä on päästä vielä ennen syyskylmiä itsekin vaikkapa pohjoisen poluille ihan omin jaloin käpsyttelemään, mutta nyt kuitenkin teki mieli taas kerran erään illan lopuksi heittäytyä eripuraisten ja kiivaidenkin kumppanusten matkaan sekalaisia koettelemuksia ihmettelemään. Niitähän mukaan mahtuu varsin kiitettävästi, eli eipä muuta kuin autokyydillä luontoelämyksiä ja joukkuehengen nostatusta kohti!

...Tosin sinänsä selkeät tavoitteet eivät aivan tuosta vain ole toteutumassa, koska mukana matkassa on kaikenlaista koheltajaa ja merkillisten taitojen mestaria, mutta eipä taipumuksesta sekamelskaiseen sekoiluun tee mieli katsomon puolella motkotella. Selviytymisseikkailun äänekkäin ja touhukkain tyyppi on tietenkin tuttu kaveri vuosituhannen vaihteessa kolmeen kauteen venäytetystä kotimaisesta komediasarjasta Pulkkinen. Kopiovastaavana (Jari Salmi) hänet edelleen ensisijaisesti tunnetaan, eikä se varsinainen nimi tässä yhteydessä taida niitä seikkoja merkityksellisimpiä ollakaan. Kaikkiaan pienellä porukalla ollaan liikkeellä, koska samaan autoon ovat sulloutuneet työkaveri Kirsti (Mari Rantasila), yrityksessä jonkinlaista (pakko)työkokeilua vastentahtoisesti suorittava Mikko (Juha Jokela) ja joukkiota asiantuntevasti erämaan saloihin johdatteleva Jyrki (Antti Virmavirta). Saadaanhan sitä tietysti vähemmälläkin väkimäärällä kepposta ja kokemusta aikaiseksi, eikä katsomossa yhtään ihmetytä, miksei tämä yhteinen retki ole isommin osallistujia vetänyt puoleensa.

Onneksi sentään tämä kiistainen ja kinasteleva, mutta ainakin toiselta puoliskoltaan sisukas sissiryhmä on päättänyt porhaltaa haasteita vastaan. Eri asia tietysti on, syntyykö seurauksena sopua ja iloa, vai erkanevatko tiet katkerissa tunnelmissa lopullisesti. Ainakin alkumetrit antaumuksella seikkaillaan erimielisyyksien syövereissä ja onhan sitä tuskien taivalta horisontissakin, mutta kaipa myönteisille yllätyksillekin pieniä paikkoja pitkän polun varrelle mahtuu...? Vaikka porukkaa on vetämässä ammattilainen, niin eipä tyyppien toilailua voi minään malliesimerkkinä pitää onnistuneen eräretken järjestämisestä, vaan liikutaan ennemmin sekoilevien sattumusten sarjassa, joilla toki on oma hykerryttävä viihdearvonsa. Etenkin Salmen esittämä kopiovastaava on alkutahdeista lähtien hurjassa vauhdissa, ja siinä saattaa toisilla päästä pienoinen parahdus, kun noin puolituntisen huristelumatkan päässä leirikeskuksesta lomailun auto-osuus löytää, tai kuvaavammin törmää ennenaikaiseen loppuunsa.

Poloisten reissukumppaneiden kannalta tämä vastoinkäyminen on vasta alkusoittoa, sillä tyypin kikkakirjasesta löytyy roppakaupalla kyseenalaisia niksejä ja kaikenlaista harhaista tietoutta selviytymisen saloista. Taitojen riittämättömyys ei tietenkään haittaa yhtään mitään kaverin kohkatessa milloin mitäkin muiden terveydestä tuon taivaallisia piittaamatta. Erinomaisen itsekkäästä ihmisepelistä onkin kyse ja kyllähän muiden hymyt ovat hyytyväisiä, kun tyyppi touhuilee auton pusikkoon, kanootit karkuteille, patikkatoverin jalkaa pakettiin, karttaa sytykkeeksi ja mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Hurjia hirviä tien tukkeena, mutkia matkassa yksi jos toinenkin plus päälle kiroilua ja kyyneliä, eli näistäkö paloista tunnelmallinen eräelämys koostellaan kasaan? Voipi olla, että moni haikailee hiukkasen rauhallisemman luontoseikkailun perään, mutta väittäisin, ettei ainakaan Salmen suunsoitosta tai muista puuhista tykkäilevä katsoja ainakaan tylsistymään ehdi, ja tämä runsas puolituntinen onkin reipasta remuamista sekä kohtalaisesti uusintaakin kestävää hupailua.

Sanottakoon silti, että ovathan useammat kertailut vähäsen viehätystä nakertaneet, mutta siitä huolimatta Pulkkinen: Don't Push the River on mielestäni oiva pikkuinen hupihetki. Joukkuehengen tiukka testi vastarannan kiiskeineen laittaa edelleen helposti hymyilemään, eivätkä pari hiljaisempaa suvantovaihdetta pääse onneksi liikoja jumittelemaan tai viihdyttävyyttä vaisuuteen vaihtamaan. Kaikenlaista pulmaa pitää tietysti selvitellä, kun monenmoista menijää mukaan mahtuu. Joidenkin suurimpana huolena on päästä ehjänä tai yleensä hengissä perille, kun taas toinen kuumeisesti kirjaa ylös uskomattomia ylityötuntejaan, joita kukaan ei ole hyväksymässä ja tietyn hepun mielenliikkeiden kartoittaminen jäänee maailman mysteerien joukkoon. Rauhallinen ja rakentava keskustelukin on etenkin elokuvan alkupuolella pelkkää toiveunta, sillä tyypeillä on taipumuksena tarjoilla ennemmin pilkallista naljailua ja siinä sivussa kiihdytellä itsensä korkeille kierroksille, mistä onkin hyvä jatkaa eteenpäin...ja saattaapa sitä muitakin kiusauksia tulla tielle, kun aurinko painuu teilleen seuraavaa aamua odottelemaan.

Voinee siis väittää, että taipaleelle mahtuu mukavampiakin hetkosia kuin vain kokemuksia kivusta ja kurjuudesta. Toisaalta koettelemukset kasautuvat niinkin tiuhaan tahtiin, että reissua vetävä Jyrkikin jo mietiskelee, onkohan touhussa järjen hiventäkään, kun eipä se hengenlähtökään täysin poissuljettu vaihtoehto tässä porukassa ole. Jokin sisäinen kipinä kuitenkin kenkii kauemmas polkuja pitkin, eikä esimerkiksi pienoinen puunkaato-onnettomuus ole tarpomiselle loppuseisahdusta laittamassa, vaan kipulääkityksen voimalla kyllä kestetään kolhut ja käsittämättömät kommellukset. Jos kehot ovat koetuksella, niin kyllähän henkistä kestävyyttäkin riittävästi testaillaan, koska eräs eräsankari ei tosiaan ole ihmisenä ihan helpoimmasta päästä, mitä tulee nautinnollisen yhteiselon järjestelyyn muutenkin hankalissa olosuhteissa. No, hermojen riekaleita voinee yrittää lääkitä vaikkapa pontikkapannusta lirautetuilla tuimilla tujauksilla tai muuten vain höyryjä päästelemällä mielipiteitä tuuletellen.

Mahtuuhan mukaan piristykseksi vielä omituinen ja omalaatuinen sankaripuhekin, joka lähinnä taitaa kummastuttaa kuulijoita, mutta joka tapauksessa näistä touhuiluista ja torveloinneista summautuu kepeä sekä hauska seikkailuhenkinen koitos. Mitään lumoavien luontokuvien palkintoa tälle lyhyelle televisioerikoiselle ei tietenkään tarvitse lähteä ojentelemaan tai muutenkaan väittää tunturitunnelmoinnin täysveriseksi korvikkeeksi, mutta siitä huolimatta pääsääntöisesti kaunista katseltavaa silmille tarjoillaan. Etenkin sisätiloja ja monesti varsin karusti lavastettuja sellaisia painottavaan varsinaiseen televisiosarjaan vertaillessa tämä luontoretki ulkoiluineen on kivaa vaihtelua. Kirjavien niittyjen tai vehreiden metsien esittely ei tietenkään ole tässä yhteydessä mikään päätavoite, mutta enpä lähtisi pienimuotoisesta taustojen kaunistelusta yhtään ulisemaan. Vaikka tyyppien touhuilut sinänsä eivät omakohtaisesti koettuina olisikaan mitään hilpeintä herkkua, niin jotenkin kokonaisuus siltikin kohottelee telttailukuumetta, mihin varmaan osasyyllisinä ovat lämpöisissäkin väreissä vilahtelevat näkymät.

Katselukerroissa mitattuna Pulkkinen: Don't Push the River taitaa olla kyseiseen sarjaan liittyvistä jutuista omalla kohdalla suosituin tapaus, mutta myönnän kyllä, että parin ensimmäisen kauden jaksoja tulee vieläkin pienissä annoksissa kertailtua, ja nekin edelleen naurattavat mukavasti. Kolmaskin kausi löytyy kokoelmasta, vaan sepä ei samalla tavalla kertailuun innosta, koska jo aikoinaan vaikutti siltä, että jaksomäärää lisättiin samaan aikaan hyvien ideoiden hiipuessa, mikä ei ollut lainkaan loistokas yhdistelmä. Siinä sivussa vielä sukellettiin aiempaa voimakkaammin ja ennen kaikkea tympäisevämmin alatyylisen huumorin väsähtäneeseen sössöttelyyn, mikä taas laittoi pohtimaan, tahtovatko Salmi, Virmavirta ja kumppanit vain kiusata katsojaparkaa. Tulipa tässä taannoin testailtua, että olisikohan nihkeä suhtautuminen näihin kolmannen kauden koitoksiin vähäsen laantunut vuosien kuluessa, mutta aika väsyneeltä vouhutukselta vaikutti edelleen ja pirteämmät pilkahdukset jäivät vähemmistöön. Don't Push the River löytyy juuri tämän viimeisen kauden bonuksista ja ainakin omasta mielestäni se onkin paljon reippaampaa sekä huvittavampaa puuhastelua kuin levyjen varsinainen jankkaava jaksotarjonta. Onkin helppoa veikkailla, että tämä hymyilyttävän epäonninen ja kovien kurimusten värittämä reissu vetää jatkossakin puoleensa. Voisihan sitä muutenkin yrittää etsiä kokoelmaan kotimaista tuotantoa näiden kohellusta ja kommelluksia tarjoilevien retkijuttujen joukkoon, koska onhan tällainen tyhmäily monenkirjavine sattumuksineen melkoisen mainiota kesäkatseltavaa.

Pulkkinen: Don't Push the River (2000) (IMDB)