Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma

Outojakin elokuva-aikoja on tässä kuluvan kuukauden aikana tullut vietettyä, ja vaikka kutkuttelevimmista ruutuviihteen nautinnoista ei niinkään ole päässyt kirjoittelemaan, niin mieltä kiehtovia ja ilahduttaviakin teoksia on melkoisen monenkirjavan valikoiman puitteissa saanut ihmetellä. Vastapainoksi on tietysti valikoitunut hyvinkin arkista elämänmenoa, kuten vaikkapa viimeksi höpöttelyjen kohteena olleet Inkerin suuntaan kurkistelevat käsityövoittoiset kansanperinnedokumentit vajaan kahdeksan vuosikymmenen takaa. Jari Halosen ohjaama tarina ei niinkään kalenteria kääntele vastaaville vuosiluvuille, vaan rikoksen ja jännityksen yhdistelmä sijoitellaan noin nelisen vuosikymmentä ilmestymishetkestään eteenpäin, eikä tämä näkemys juurikaan ilon ja onnen huolettomia päiviä tulevaisuuden utopiassa lupaile. Ennemmin lähdetään sellaisesta katsantokannasta, että ihmiskunta on ajanut itsensä kääntymään kurjalle kurssille kehityksessään ja kiitämään kohti kuilun reunaa sekä samalla sitä pistettä, jonka jälkeen taka-askeleet katumusharjoituksineen voivatkin jo olla aivan liian myöhäisiä. Silmäilläänpä siis, miten ne palaset paikoilleen loksahtelevat ja näkyykö ihmisyyden loppu lähenevässä horisontissa...?

Tunnelmia ja tapahtumia pohjustelevat saatetekstit eivät todellakaan maalaile mitään ruusuista tulevaisuuskuvaa, vaan suunta on synkkä ja ihmiskunnan toivonkipinät taitavat aina vain harvemmin tuikahdella. Vuosi on 2037 ja Eurooppa yhdistynyt jättimäiseksi liittovaltioksi, jossa valtavimmat väkimäärät ovat keskittyneet eteläisemmille maille. Etäisten ja syrjäisten reuna-alueiden elinolot ovat tässä kehityksessä heikentyneet armottomasti, mikä taas on johtanut valtaviin muuttoliikkeisiin. Kuvissa siirrytään uuden Euroopan itäisimpään metropoliin, mikä tässä maailmassa tarkoittaa Vladivostokia, ja kunhan lähemmäs katutasoa päästään, niin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kohti ugrilaista kaupunginosaa. Liekö sitten jokseenkin lohduttomat ajat ja epävarma tulevaisuus syynä, mutta joka tapauksessa selittämättömät ihmisräjähdykset ovat lisääntyneet, josta saadaankin heti hurja näyte. Kansalaisia mysteeriset ja pelottavat kuolemat järkyttävät, viranomaisilta taas ovat vastaukset vähissä sekä keinot lopussa, eli kovin hyvässä ja varmassa paikassa ei olla tarpomassa.

Yhteiskuntarauha alkaa horjuessaan lähestyä pettämispistettä, joten ennennäkemättömälle sarjasurmien tulvalle olisi laitettava loppu. Vai onko sittenkin huippuunsa kiihdytetty keskinäinen kilpailu ajanut ihmiset lähelle lopullista hulluutta, eikä paljoakaan pelastettavissa enää ole...? No, joidenkin hommana silti olisi saada selkoa maailmanmenoon ja tarvittaessa muutama pidätyskin tehdä, ja yksi heistä on omalaatuinen etsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila), joka onkin kutsuttu viimeisimmälle rikospaikalle. Repaleisen ruumiin äärellä odottelee Liptonia vaitonainen sekä tuikealtakin vaikuttava porukka. Liptonin perässä seuraava esimies yrittää komentaa kutsumattoman väen pois, mutta joukon johtaja Brand Marlon (Jari Halonen) tylysti kuittaa, että he ovat liittovaltion poliisista ja käskytysketju menee nyt uusiksi, eikä asiasta vinkuminen tai kitiseminen auta. Jatkossa tehdään siis kuten nämä heput määräävät ja toimivaltuuksien yhteentörmäys jää lopulta melkoisen lyhyeksi.

Liptonia ei toki jutusta kengitä pois, mutta häneltä vaaditaan tarkkaa raportointia uudelle päällikölle ja ehdotonta tottelevaisuutta. Omistautumista pyydetäänkin osoitettavaksi hiukkasen omituisella tavalla, mutta Cockton asettuu jämäkästi tätä käskyä vastaan viestien, ettei sentään ihan mikä tahansa pomotus mene läpi. Hetkistä myöhemmin miekkosesta paljastuu, ettei hän taida itsekään mikään helpoin tai mukavin tapaus olla, vaan on kuormitettuna ja ylikierroksilla käydessään herkästi taipuvainen ylilyönteihin, joissa kovia keinoja ei isommin kainostella tai arastella luotileikkejäkään. Vieläpä kun taustalla painavat vähäiset sekä epäsäännölliset nukkumiset ja merkityksellisten ihmissuhteiden puute, niin siinäpä olisi lisää ruokaa satunnaisille selkkauksille ja kiristyville hermoille. Toisaalta taas siinä synkeähkössä ja kolkossa maailmassa, jonka nurjaa puolta Lipton työkseen tutkii, voivat juuri tällaiset ominaisuudet ja taipumukset ollakin vahvuuksia sekä selviytymisen edellytyksiä.

Uupumisen rajoilla kuitenkin kaveri liikuskelee, eikä mielialaa varmaan yhtään kohottele yksinäinen ystävänpäivä, vaikka sitä kera kemiallisten piristeiden juhlisteltaisiinkin. Äidiltäkin tulee terveisiä, eikä kyse niinkään mistään iloisesta kuulumisten vaihtamisesta ole, vaan lohduttomamman laidan viestiä olisi kuultavana. Aivan vielä ei ole kuitenkaan tullut aika nostaa käsiä pystyyn ja antaa maailman mennä pikatietä hornaa kohti, ja niinpä sankarimme alkaa selvitellä löyhien johtolankojensa avulla, että mikä ja millainen taho omituisten kuolemantapausten taustalla lopulta onkaan. Hommassa ovat haasteensa ja hankaluutensa, sillä pitää olla valmis ottamaan suurempiakin riskejä. Lipton löytääkin itsensä kyseenalaisen kemikaalin testiryhmästä, eikä sitä kautta ainakaan välitöntä selkeyttä saada, vaan ennemmin houreet hujahtavat päälle. Toisaalta kummallinen maailma saattaa sekavammassa mielentilassa näyttäytyä järjellisempänä paikkana. Eri asia tietysti on, auttaako sekään mitään, koska edessä odottelee nippu tukalia tilanteita ja häikäilemättömiä sekä häijyjä hyypiöitä...

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei siis mikään pirteän hupaisa ilopilleri ole, vaan tummiin sävyihin puettu rikoksen ja jännityksen vyyhti kammottavassa tulevaisuudessa. Omituisen nuhjuinen ja niljakaskin ilmapiiri saadaan luotua tehokkaasti jo alle kymmenessä minuutissa, ja tämä toki onkin ehdottomasti elokuvan vahvuuksia, sillä ulkoinen ja sisäinenkin sotkuisuus on melko olennainen elementti tavallaan pohjamutia ruoppailevalle tarinalle. Valitettavasti se ei vielä tarkoita, että noin elokuvaviihteenä täysosumaa lähellekään päästäisiin, vaan alle 80 minuutin kestosta huolimatta alkaa päähenkilön haahuileva ja tuskasteleva taival elokuvan toisella puoliskolla tökkiä ja jumitella pikkuisen liikaa. Halosen teoksiin tutustuneille tuskinpa suurena järkytyksenä tulee, että jälleen kielenkäyttöä kiroilulla kaunistellaan ja elävöitetään, mutta sanoisin kuitenkin karkeuksien manailun olevan sekä määrän että kekseliäisyyden suhteen vähäisempää kuin aiemmin kommentoiduissa elokuvissa Joulubileet ja Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) tai sitten korvat ovat päässeet pienoisesti turtumaan tällaiselle tykittelylle. Pelkkä suunsoitto ei tietenkään juttuja ratkaise, vaan tehokasta tulivoimaa tarvitaan myös, kun edistystä ei tapahdu ja päälliköltä alkaa kärsivällisyys loppua jahkailevaan haahuiluun, eli saapi siinä kerran jos toisenkin kaivella kuolettavaa kapinetta kätöseen ja katsojien iloksi pienimuotoisia vääntöjä kehitellä.

Melkoisen sekavaa sotkua setvivä Lipton saakin kestää rankempiakin uhkauksia, mutta ympäristönsä kovettama mies ei ilkeisiin sanoihin ole ihan ensimmäisenä murtumassa. Silti romahduksen rajat tuntuvat lähenevän jatkuvasti, kun ympäröivä maailma on roihahtamassa lopullisesti liekkeihin omien tehtävien tuntuessa turhilta. Aivan vielä ei ole kyynisyys tai toivottomuus voittoa vienyt, sillä kaverin sisällä vähintään vaimeasti sykkii sydän ihmisyydelle ja vaikka sitä taipumusta tylyihinkin tekoihin on, niin myös hienoista herkkyyttä on havaittavissa. Niitä viimeisiä rippeitä uskosta parempaan huomiseen ja sisäiseen hyvyyteen yritetään väkivaltaisesti riistää ja raastaa tekemällä armottoman tyly temppu, jonka hillityn lohduttomat jälkipuheet tahtovat kaverille sanoa, ettei maailma ole mikään kiva paikka ja tuskinpa lainkaan parempaan suuntaan jatkossakaan menossa. Murhemielisen ja kyynelsilmäisen hetken annetaankin jatkua kiusallisen pitkään, mikä kyllä tuntuu katsomossakin, eikä tämän luulot pois ottavan läksytyksen jälkeen enää tarvitse edes mitään puolipirteää päättelyä elokuvalle toivoa. Päämäärää kohti vievä taival alkaakin näyttää tieltä peruuttamattomaan turmioon ja tuskaan, mutta voisikohan jokin pelastava enkeli vielä viime hetkillä eksyä auttelemaan kohtalon kolhimaa kaveria...?

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taitaa edelleen olla näistä Halosen ohjauksista lopulta se vähiten itseäni innostava, mutta toki tyypin jutustelut piti katsella elokuvan perään, sillä levyltä löytyy noin 14-minuuttinen haastatteluhetki. Sosialismin romahduksella oli hupailtu Halosen kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) ja sen jälkeen mielessä seuraavina suurina juttuina pyörivät sekä kuumottelivat maailman, ympäristön ja kulttuurin tuhot. Tuntuikin oikealta ratkaisulta lähteä työstämään luonnonsuojelujuttua, jossa olisi läsnä myös kulttuurin romahdus. Tavoitteena oli pyrkiä scifielokuvan lajissa viemään näitä ajatuksia eteenpäin, ja perustava ajatus tarinan takana oli näyttää, mihin suuntaan maailma on menossa, ellei kurssia käännetä. Halonen ei tässäkään rupattelurupeamassaan tahdo selvästikään työtään vähätellä, vaan kertoo, että Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma on hänen elokuvistaan oivaltavin, eikä hän oikein osaa sanoa, mistä tällainen suurempi ymmärrys tuohon aikaan päähän putkahti. No, suurena ideana ja pyrkimyksenä oli siis näyttää tämä matka oivallukseen ja muutoksen välttämättömyys, mistä Halonen vaikuttaa olevan hämmästyneen ylpeä edelleen.

Halonen juttelee maailman olevan mielestään liian maskuliininen ja erittelee sen seurauksiksi esimerkiksi sodat, riidat ja eriytymisen. Elokuvassa taas tahdottiin tuoda esille pyrkimys feminiinisyyteen, mikä ohjaajan mielestä edustaa taas rauhaa, rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa. Hän kuitenkin myös korostaa, että kyse oli juuri feminiinisyydestä, eikä feminismistä. Tähän pehmeämpään suuntaan maailman olisi Halosen mukaan muututtava, sillä toisenlainen kehitys johtaa lohduttomampaan lopputulokseen, mahdollisesti siihen todellisuuteen, jossa Lipton Cockton elää. Päähenkilön piti tietysti olla mies ja Liptoniin ladattiin miehisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten aktiivisuus, rohkeus ja yleinen maskuliinisuus. Hahmolle nimi löytyi muutaman mutkan takaa ja etunimen innoittajaksi mainitaan Scott Lipton, jonka Halonen tunsi teatterikoulun kautta ja piti tätä erittäin terävänä tyyppinä, mutta samaan aikaan hyvällä tavalla huvittavanakin. Lipton jäikin pyörimään päähän ja kun se siellä tarpeeksi kierteli, niin siitä saatiin sankarille etunimi. Tuntui myös siltä, että päähenkilöllä pitää olla jokin eläin matkassaan, sillä muuten kyseessä on luonnoton maailma, ja erilaisia vaihtoehtoja mietiskeltiin norsuista lähtien. Taistelukukko näyttäytyi yhtenä miehisenä elementtinä, mistä sitten juonnettiin sukunimi Cockton, joka toki on monimerkityksellinen.

Näin hahmolle siis löydettiin nimi ja loppuosa Shadows of Sodoma taas kuvaa suoraan sitä synkkää maailmaa, jossa Lipton seikkailee. Tekijät tiesivät heti, ettei luvassa olisi sellaisia rahasummia, joita vaadittaisiin kattavien tulevaisuusvisioiden vääntämiseen, mutta haasteeseen silti tartuttiin ja lähdettiin tekemään tarinaa sillä asenteella, että kunhan kovasti yritetään, niin päästään tyydyttävään tulokseen. Budjettia oli kahden miljoonan markan verran, mitä Halonen pitää silkkana vitsirahana tällaiseen projektiin, mutta samalla hän toteaa, että silläkin saatiin aikaiseksi uskottavampi kuva tulevaisuudesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tähdittämä lähes 200 miljoonaa dollaria maksanut ja samana vuotena ilmestynyt Waterworld. Projekti olikin rankka, porukkaa tarvittiin ja väki teki hommia miltei ilmaiseksi, sillä lavastukseen panostettiin tosissaan, eikä tämä vaivannäkö vaille tunnustusta jäänyt, koska vuonna 1996 elokuva sai Jussi-palkinnon lavastuksesta. Kuvissa taas painotettiin etualojen tärkeyttä.

Tekniset onnistumiset ovat kuitenkin Halosen mielestä tavallaan sivuseikka, koska ilman eteviä näyttelijöitä tarina ei olisi ollut yhtään mitään. Tuttua porukkaa oli mukana, sillä joukossa hääräilivät Tommilan lisäksi vaikkapa Rauno Juvonen ja Jouni Nikkanen. Varsinkin Tommila saa taas estotonta suitsutusta Halosen hehkuttaessa häntä absoluuttiseksi näyttelijäksi. Meneehän osa kehuista toki omaan suuntaan, koska Halonen muistaa vähän rajata Tommilan kultakautta siten, että tämä oli alansa parhaita etenkin elokuvissa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin), Joulubileet ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin vaikuttaa siltä, että haastatteluhetkosen lähestyessä loppuaan, on juttu lähdössä makoisaan nousukiitoon, mutta valitettavasti tämä katsoja ei päässyt ihan viimeisiä viisauksia kuuntelemaan. Vain pari minuuttia ennen lopettelua haastattelu alkoi tökkimään ja mielessä käväisi, että noinkohan vain turinat kääntyivät aivan liian hapokkaiksi vanhalle soittimelle, mutta niinpä vain levystä löytyi ulkoreunalta lyhyt halkeama, joka minulta viimeiset tovit varasteli ja laittoi ennenaikaisen lopun lätinöille. Kehut tuntuivat olevan siinä vaiheessa hyvässä nosteessa Halosen jutellessa, miten hän uskoo elokuvan arvostuksen nousevan huikeasti tulevien kahden vuosikymmenen aikana ja että sen tarkkanäköisyys huomioitaisiin laajemminkin.

Ihan mielelläni olisin loputkin jutut kuunnellut, mutta kyllähän tuosta vajavaisuudesta huolimatta hyvän käsityksen saa, että millä mielellä Halonen teostaan jälkikäteen arvioi. Valitettavasti en itse pysty sille läheskään vastaavia ylistyksiä näpyttelemään. Olen vähän epäileväinen senkin suhteen, että mielipide huimasti parempaan muuttuisi, vaikka antaisikin ajan juosta vuosikymmenen tai kaksikin eteenpäin, vaan voi ennemmin olla, että synkeähkö tarina hiipuu niihin epämääräisiin varjoihin mahdollisesti harvojen hehkuttamaksi herkkupalaksi. Onhan mukana kiehtovia hetkosia, jotka kaappaavat kiinnostuksen, mutta ennen pitkää askel käy liiankin raskaaksi ja kummallinen maailmakin jää lopulta turhankin vieraaksi paikaksi. Epäilemättä pienellä budjetilla on ollut vaikutuksensa siihen, ettei ruudulle loihdita mitään mielikuvituksen ilotulitusta, ja tietyin paikoin pienimuotoinen, mustiin sävyihin maalailtu ja kolkkokin kuvasto palvelee hyvin tarkoitustaan, eikä elokuva mielestäni ulkokuoreensa kaadu.

Synkkyys onkin jossakin mielessä miltei jatkuvasti läsnä, mutta roolinsa melkoisella tunteella ja vimmalla vetävä Tommila näyttää kuitenkin, ettei Lipton taida tahtoa muokkautua osaksi kylmää ja tunteetonta maailmaa. Ehkäpä jokin suurempi ymmärrys elämän merkityksestä on heräilemässä, mutta samaan aikaan vaikutusvaltaisempien tahojen toimesta katsotaan, että kun kuolleet ovat muodissa ja kauppa käy, niin nykymeno jatkukoon vaikkapa karuun loppuunsa saakka. Näitä polkuja pitkin kuljeskellen saadaankin kohtalaisen surumielisiä loppusanoja, eikä päättely muutenkaan mihinkään hilpeään hyväntuulisuuteen ole tähtäämässä. Valitettavasti paremmista ja mielenkiintoisista puolistaan huolimatta Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei noin kokonaisuutena minuun kovin voimakkaasti vetoa. Ihan mieluusti tällaista omaperäisellä otteella sekä päättäväisellä ja tiukalla asenteella tehtyä kotimaista tuotantoa enemmänkin kehuisi, mutta tässä tapauksessa pitää tyytyä toteamaan, että pilkkopimeyttäkin väläyttelevä tulevaisuus kohtaa kierohkon huumorin ja toiminnallisemmat purkaukset lähinnä keskinkertaisissa merkeissä. Toivonpa siis ainakin vähäsen valoisampaa tulevaisuutta kuin mitä tässä raotellaan ja siinä samalla kenties kepeämpiä ja iloisempia elokuvahetkiä kotikatsomoon.

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) (IMDB)

Back to the USSR (Takaisin Ryssiin)

Suunnitelmana oli jatkaa vielä maaliskuisia Allen-iltamia, mutta eiköhän niitä ehdi, koska vähän räväkämpi ja luultavasti rähiseväisempikin huumori alkoi houkutella enemmän ja siinä tilanteessa sopinee raotella jälleen Jari Halosen ohjaajauraa summailevaa viiden kiekon koppaa. Näille tekeleille pitääkin löytää otollinen hetki, jolloin mielentila on muljahdellut siihen suuntaan, että mielipuolinenkin möykkä ja ärähtely vääntää virneen kasvoille, eikä hyökkää hermoille, ja tässä välissä kyseinen kyseenalainen remuaminen alkoikin vaikuttaa vetovoimaiselta vaihtoehdolta. Selväähän se lienee, että haikailu kuolevan kommunismin perään räväyttää ruutuun hiukkasen karskimpaa komediaa kuin Woodyn pikkunäppärä pöhköily hypnoosihoureissa elokuvassa The Curse of the Jade Scorpion. No, niinhän se saapi ollakin ja onhan jälleen yksi vivahteikas lisä satavuotiaan Suomen juhlisteluun, kun kotimaisen elokuvan omintakeisempaa laitaa tulee myös mukaan, eikä pelkkää kansanperinnettä. Siispä siis suuri ja mahtava Neuvostoliitto muistoissa nautiskelkaamme tästä jossakin sekopäisyyden häilyvillä rajoilla tykittelevästä tuokiosta...

Kirjaimellisesti raskassoutuisilla kuvilla pikkuisen päälle 90-minuuttinen seikkailu epäilyttävien aatteiden syövereihin nytkähtää liikkeelle. Ennen kuin selviää, mikä mystinen miekkonen rantoja kohti seilaa, niin pitääpä poiketa Leevin ravitsemusliikkeessä paikallisia tunnelmia nuuskimassa. Reima Elolla (Jorma Tommila) on meneillään tiukka tilanne, kun parisuhde on ilmeisesti ajautunut isompaankin kriisiin ja on tullut anteeksipyyntöjen vuoro. Saattaa olla, että töppäykset tai erimielisyydet ovat liian suuria, eikä aneluilla tunnu olevan toivottua vaikutusta ja uuden alun mahdollisuus näyttääkin kaverin kannalta valitettavan epätodennäköiseltä, kun kumppani toivottaa tyypin hirteen. Siitäpä seuraa pienimuotoinen tunteiden kuumeneminen ja suutahdus, mikä laittaa Reiman julistelemaan viimeistä taistoa grillin asiakaskunnalle. Tämäkin touhu tosin lopahtaa alkuunsa, kun kapitalismin kätyrit tylysti suuren kansansankarin jyräävät.

Kuppilan kärhämät ja hävitty taisto ei ainakaan yhtään tulisieluisen hepun mieltä tyynnyttele, vaan hermot ovat lähes räjähdysherkässä tilassa. Kotiin käpsytellessä lentääkin kivi naapurin ikkunasta sisään myöhäisillan räsähteleväiset tervehdykset tarjoillen, joten voinee olettaa, ettei Reima niitä kylän tykkäillyimpiä tyyppejä taida olla. Ennen ansaittuja lepohetkiä pitää tietysti jatkaa yöllistä häirintää, mutta lopulta sitä kotiin tekee mieli viimein läpsytellä, kun ei kerran kukaan kaipaile. Kaukaiset radioaallotkaan eivät korviin tuo ystävällistä ja ymmärtäväistä ääntä, vaikka miten mikrofoniin kuuluttelisi. Yön tunnit hiljalleen etenevät ja jo entuudestaan pilkkopimeältä vaikuttava mieli kehittelee väsyneessä ja maahan tallatussa tilassa synkempiä sekä lopullisia ratkaisuja ahdinkoon, eli köyttä käteen ja kohti kattoa.

Murheiden ja maailmantuskan murtaman kaverin killuessa kattohirsistä saapuu paikalle myöhäinen vieras, joka olisi kiinnostunut vuokraamaan Reiman talosta huoneen. Vladimiriksi (Taisto Reimaluoto) itsensä esittelevä miekkonen vaikuttaa myös jokseenkin omalaatuiselta tapaukselta, mutta Reima on silti halukas majapaikan tarjoamaan. Yhdessä kaverukset kanniskelevat kamppeita ullakolle, ja omituista matkalaukkua ihmettelevä Reima saa vastaukseksi, että kyseessä on ruumisarkku, mikä synnyttäisi ainakin joissakin epäilyksiä. Reima ei kuitenkaan ala uutta tuttavuutta yöhön ohjaamaan satunnaisten omituisuuksien vuoksi, vaan näkee tässä kovin kaipaamansa juttukaverin ja kenties jonkinlaiselle sielujen sympatiallekin olisi mahdollisuuksia...?

Aivan tuttavuuden alkumetreillä ei suoraan ihan hirmuisen syviin sitoumuksiin ryhdytä, vaan ensin olisi luvassa rennompaa yhdessäoloa, kun Reima tahtoo matkalaiselle esitellä kyläkierroksen muodossa elinpiiriään. Mistään verkkaisesta ihmettelystä ei sinänsä tietenkään ole kyse, koska vetäjän luonne on taipuvainen rähistelyä kohti melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa, eli kahvikupposten kallistelun ja leppoisan jutustelun sijaan seuraa vääntöä ja väkivaltaa. Kohta pienen paikkakunnan nähtävyydet on käyty läpi ja siinä sivussa pahaa verta saatu mukavasti liikkeelle, joten voidaan välillä vähän muutakin mietiskellä. Kotiseutumenestyksen ollessa varsin vähäistä välkähtää mielessä ajatus reissata pikkuisen kauemmas kaupittelemaan kovemman luokan sosialismin ilosanomaa, mutta syystä, toisesta ja kaipa kolmannestakin Reiman puuhastelu lipsahtaa jälleen rettelöinniksi, mikä alkaa jo mittavampaakin turhautumista kaivella esille.

No, pari epäonnistumista ei vielä ole riittävä syy kuopata kommunismia toivottuna valtiomuotona, mutta käytännön toteutustapoja voisi kenties viilailla, että aatteen palo tarttuisi muihinkin kuin vain suu vaahdossa paasaavaan Eloon. Onhan niitä historiankirjoihin päätyneitä vallankumouksia ennenkin kurjistakin kuppiloista käynnistelty, mutta kahdestaan se saattaapi olla pikkuisen epätodennäköistä. Kärsivällisyyskään ei oikein tunnu venyvän mihinkään järjestelmälliseen, järkevään tai kurinalaiseen pienpuoluetouhuun, vaan sakeneva sekoilu vaikuttaa olevan lähes jatkuvasti vain yhden mielennyrjähdyksen päässä. Toiminta ei siinä mielessä järin lupaavalta vaikuta, mutta Vladimirilla saattaa olla pakkaa sotkeva synkkä salaisuus yllätysjokerina. Nähtäväksi jää, riittääkö tämä suureen muutokseen, joka laittaa koko yhteiskunnan myllerrykseen ja rahavallan vapisemaan, vai onko lopputulos sittenkin osa käsittämättömien päättömyyksien sekä hullujen houreiden sarjaa...?

Back to the USSR oli Jari Halosen ensimmäinen pitkä ja teatterilevitystä tavoitteleva elokuvaohjaus, mutta pari vuotta aiemmin oli ilmestynyt televisiolle tehty lyhyempi Huolehtivainen rakastaja, jossa oli Tommilakin mukana toisessa pääroolissa. Kommunismin kiemuroita ja aatteenpalon ilmentymiä kaksikko lähti yhdessä käsikirjoitukseksi työstämään, ja kyllähän niitä ideoita ainakin tuntuu riittäneen, eikä elokuvaa ainakaan tapahtumiensa suhteen voi väittää yksipuoliseksi epeliksi. Täysin toinen juttu onkin, sulautuvatko nämä kovat käänteet ja kummalliset kamppailut yhtenäiseksi ja vauhdikkaasti rullaavaksi menopalaksi. Omasta mielestä toverusten touhuissa niinkin paljon on sitä töksähtelevyyttäkin havaittavissa, ettei ainakaan tee mieli miksikään nappisuoritukseksi noin sujuvuuden ja viihdyttävyyden kannalta kehua. Sinänsä kierrokset korkeina käyvät viimeisille hetkille saakka ja virtaa paasaukseen riittää, mutta meno siitäkin huolimatta hiukkasen hiipuu ja viimeisellä kolmanneksella vetovoima vähenee.

No, jos katsoja ennen lopputekstejä pienimuotoisen uupumisen saa koettavakseen, niin voinee veikkailla, ettei Tommila ruudun toisella puolella ole ainakaan helpommalla hommastaan selviytynyt. Jo pelkkä ilmeily itsessään vaikuttaa uuvuttavalta urakalta otoksesta toiseen, mutta kun päälle heitetään jatkuva ylikuumeneminen ja räjähdysherkkien tunnetilojen tulkitseminen, niin lienee kohtalaisen kuluttava osa kyseessä. Reiman tuntema rankka ahdistus nyky-yhteiskuntaa kohtaan ei ainakaan jää piiloon, vaan sen monimuotoiselle purkautumiselle omistetaan elokuvasta iso kimpale ja tässä työssään Tommila onnistuukin mainiosti ja vaikka mainitsinkin, että ennen lopputekstejä suurimmat huvitukset ovat hälvenneet, niin kyllähän tätä yhden miehen epätoivoista kamppailua katsellessa monta hauskaa hetkeäkin ehtii kokemaan. Hahmossa on toki selkeästi surullisempikin puolensa, kun vain harva ymmärtää yksinäisyyteen karkotetun kulkijan sieluntuskaa. Sanottavaa kyllä kaverilla riittäisi ja kumppania kaivataan, mutta kukaan ei kiinnostu, joten aina vain kapeampi kuja vie syrjäytymiseen ja sen mukana seuraaviin synkkiin päätöksiin. Toteutustapa kuitenkin on siinä määrin reippaan ylilyönnin karsinaan kelpaava, ettei Reiman tukalasta tilanteesta mielessä suurta surua synny, vaan sisukas sota tuulimyllyjä vastaan on monin paikoin hykerryttävää vilkuiltavaa.

Jälleen voinee perustellusti heittää sekaan varoittelut, että jos sattuu olemaan yliherkkä voimasanojen viljelylle ja päättömälle karkeuksien kiroilulle, niin kenties Back to the USSR ei ole korville mitään mieluisaa kuultavaa. Normaalin elokuvan kiroilukiintiö taitaa täyttyä jo ensimmäisten kymmenen minuutin aikana, eikä kova kielenkäyttö siihen todellakaan seisahda. Muutenkin kuultavakseen saa melkoista möykkää kovilla kierroksilla ja myönnän itsekin, että jatkuva pöyliminen ja äänekäs älämölö kyllä kysyy jo katselukuntoa, enkä ainakaan tällaisen huumorilajin suurimpiin ihailijoihin tunnusta kuuluvani. Onneksi välillä on vähän muutakin mielessä, joten niitä hengähdyshetkiäkin paikoitellen tulee tielle, mutta yleisesti ottaen kavereissa kyllä virtaa riittää. Riehakasta sekoilua ja toikkaroinnista toiseen tallailua on luvassa roppakaupalla, ja jos nämä kommellukset tumman huumorin sävyssä eivät sattuisi maistumaan, niin lienee parasta jättää Reiman viimeisen vinkeän koitoksen katselu kokonaan väliin.

Ennen pitkää tai oikeastaan hyvinkin nopsasti sanoista päästään tekoihin, mikä yleensä tarkoittaa vähintään jonkinasteista käsikähmää, mutta yleensä asioilla on tapana karkailla käsistä kohti hurjempia kurimuksia, mikä sinänsä kotisohvalla pötköttelevän kannalta on ihan kiva juttu. Tulee siis mukaan tiukempaakin toimintaa kummallisilla koettelemuksilla maustettuna ja kaikkea hämmentää miltei jatkuva päätön sekoilu. Ilmassa on väkivaltaista värähtelyä ja päät ties missä sosialismin huuruisissa houreissa operoidessa sattuu ja tapahtuu sivullisillekin, eikä vauhtiin päästessä ole aikaa alkaa uhreja erottelemaan. Virkavaltakin saa jäädä kommunismin uuden tulemisen pyöriin ja moni muukin joutuu tuntemaan nahoissaan aatteen nousun. Kimpaantumisten ja painivääntöjen lisäksi pitää rallitaivaltakin päästä kokeilemaan, mutta kuten Reimalla noin yleensäkin käy, niin eipä tämäkään erikoiskoe ihan putkeen mene, vaan kiihdyttely huipentuu komeisiin kieppeihin rinnettä alaspäin rullaillessa. Lannistuminen ei takaiskuista tai mustelmista huolimatta tule kyseeseen, vaan meno vain kovenee, vaikka usko aatteeseen sattuisi heikkona hetkenä hiukan horjumaan. Aina vain tuntuu jostakin löytyvän entistäkin pöhkömpi suunnitelma ja kenties niitäkin käsittämättömämmät keinot ajatusten toteuttamiseen. Mukaan vielä salaperäisiä reissuja synkille seuduille ja muuta vivahdetta, niin siinä mielessä monipuolinen ja vauhdikas viihde-elämys on kasassa. Valitettavasti toteutus ei reippaista ideoista aivan parasta lopputulosta ruudulle tuo, mutta kyllähän rellestys näinkin kelpaa.

Tällekin levylle on laitettu Halosen haastattelu, jolla on mittaa minuuteissa sellaiset 14 kappaletta ja siinä ajassa ehditään hieman avaamaan asiaa jos toistakin. Ensinnäkin elokuvaprojektiin tarttumista oli innoittamassa teatterin tekemisen hankaluus, sillä kuukausien raadannalle ei saanut kunnollista palkkiota. Elokuvien puolella taas tuntui olevan paremmin mahdollisuuksia erilaisille ideoille ja Halonen tuumii myös, että näyttelijöiltäkin pystyi vaatimaan enemmän. Tarina täytyi toki keksiä sekä kirjoittaa, ja sen hämyisempää puolta ammennettiin kotimaisen kirjallisuuden innoittamana. Tommila oli sattunut lukemaan Jarkko Laineen romaanin Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa, mistä saatiin idea vampyyrisivujuonelle. Noin komedian kannalta nämä osiot ideoineen vaikuttivatkin lupaavilta, mutta Halosen näkemyksen mukaan varsinainen sisältö puuttui. Aiheita pohtiessa mielessä pyöri sosialismin romahdus, mikä oli aikakauden suurimpia tapahtumia. Pienoisen sattuman sekä erilaisten ajatusten törmäilyjen kautta saatiin Lenin elokuvaan vampyyriksi ja sitä kautta vihjausta, että kenties päivinä muina tinkimättömämpi sosialismikin vielä tekee toisen tulemisensa maan päälle.

Alkuvaiheessa rahoitus näytti järjestyvän varsin näppärästi ja ilman isompia kitkoja, mutta sitten käsikirjoituksesta innostunut henkilö päätyikin jänistämään ja piti katsella muihin suuntiin markkojen perään. Niitä saatiin keräiltyä kokoon kohtalaisen pieni kasa, koska Halosen mukaan tuotanto maksoi lopulta 35000 markkaa. Etenkin jälkituotannossa varojen vähyys vaivasi ja leikkaus päädyttiin toteuttamaan hätäisesti. Ohjaaja myöntää, ettei toiminta muutenkaan kaikilta osin erityisen ammattimaista ollut tuolloin, mutta juttujen perusteella hyvä joukko saatiin kasaan yhdessä tekemään. Vaikka pienellä budjetilla hääräiltiin varsin erikoisen tarinan parissa, niin lopulta porukka pääsi pikkuisen kauemmaskin elokuvaansa esittelemään ja markkinoimaan. Tuolloin Cinema Mondo oli juuri aloittanut levitystoimintaansa ja Back to the USSR sai melko maltillisen levityksen kotimaassa. Kuitenkin kävipä niinkin, että ryhmä lähti teoksensa kanssa Cannesiin erikoisen julkisuuskampanjan kanssa ja tapahtuma tuotteli levityssopimuksen Yhdysvaltoihin sekä muitakin hyviä muistoja kotiinviemiseksi.

Aika hämmentävä koettelemus kaikkineen Reiman riehumisista raapaistaan kasaan, mutta minusta Halosen muutamaa vuotta tuoreempi Joulubileet on komediana eheämpi ja läpi linjan hauskempi. Sitä tulikin joulukuun puolella kehuttua ja kenties lyhyemmästä kestosta johtuen kaverusten kesäinen joulujuhlistelu ei möykkäämisineen simahda samalla tavalla kuin Reiman tuskien taival. Kitinöistä huolimatta nämäkin harharetket ehdottomasti plusmerkkisinä mieleen jäävät ja muistoihin tallettuu useampia hassuja hetkiä sekä pöhköjä päähänpistoja, eli luulisinpa vähäsen vinksahtaneiden viihdykkeiden ystävien osaavan arvostaa kaverusten kohkauksia. Rinnassa palaa polte maailmaa muuttamaan, mutta täysin eri asia on, onko ryminässä sitä järkihippustakaan mukana. Toisaalta silloin tällöin tiettyjen pienpuoluetyyppien sekä muiden sekalaisten sitoutumattomien sankarien poliittisia mielenilmauksia ja pyrkimyksiä seuraillessa mielessä hyörii ja pyörii jokseenkin vastaavia tuntemuksia kuin Reiman suurta taistoa suu virneessä ja mieli vinksahtaneena tutkiessa. Niissäkin usein tuntuu käyvän niin, että kiihkosta ja rähinästä huolimatta tavoitteet eivät suurempaan suosioon pääse leimahtamaan, mikä sinänsä saattaa olla lähinnä positiivinen juttu noin yhteiskuntarauhan kannalta. No, ehkä aivan kaikkea ei ole todellisemman maailman paikallispolitiikassa vielä nähty, koska kunnallisvaalit tässä pikkuhiljaa lähestyvät, mutta missäpä luuraa kotikunnan kommunistivampyyri äänestettäväksi, kysynpähän vaan...?

Back to the USSR (1992) (IMDB)

Joulubileet (The Christmas Party)

Myönnetään, että mielessä oli suloisen koiraseikkailun ja arkisen mökkiloman jälkeen aikomuksena jatkaa jouluelokuvaputkea hempeämmissä ja herkemmissä merkeissä. Jostakin päähän putkahti kuitenkin, että kenties katsellaan vaihteeksi päinvastaiseen suuntaan ja laitetaan räväkämmällä otteella hoidetut juhlallisuudet pyörimään. Siihen sivuun saattaa sopia pienimuotoinen hiprakkainen glögitouhuilu katsomon puolellakin ja tuleepa loppuvuodellekin vähän kotimaista elokuvaa samalla. Vaihtelu myös virkistää, kun silkan söpöstelyn sijaan välillä puhellaan pikkuisen karkeammilla kielillä ja pistetään painipuuhat pystyyn. Viime vuonna ei ainakaan blogin puolella tullut muistaakseni mitään jouluaiheista törkyisempää tapausta selostettua, mutta 2014 oli esimerkiksi pari päivää ennen aattoa käsittelyn kohteena Bad Santa, ja vieläpä vähän villimpänä versiona, eli sopiihan sekaan näitä hiukkasen tuhmempiakin taruja.

Billy Bob Thorntonin esittämän juopottelevan sekä rähisteleväisen ja muutenkin kyseenalaisesti käyttäytyvän joulupukkisedän jatkoseikkailutkin kyllä kiinnostaisivat, mutta voipi olla, että Bad Santa 2 jää elokuvateatterin puolella katsomatta ja vartoilen tulevaa levyjulkaisua. Jos vielä valkokankaiden jouluisesta tarjonnasta lisää lätistään, niin melkeinpä enemmän kiinnostaisi kyllä käydä vilkaisemassa rakastettavien Viirun ja Pesosen uudet, mutta vanhat puuhat, joissa ilmeisesti aiemmin nähtyjä juttuja runsaasti hyödynnellään, eli Pettson and Findus: The Best Christmas Ever. Toivottavasti tässä parin viikon sisään on sen verran aikaa ja innostusta, että tämä epäilemättä hassu ja hyväntuulinen viritelmä tulee katseltua. Sivupolkujen suunnistelut sikseen ja käännänpä katseen viimein Jari Halosen ja kumppanien joulusekoilua kohti, eli mitäpä kivaa kommellusta kaverukset ovatkaan keksineet...

Kakolassa kesällä 1987 lausuttu miete pohjustelee pikkuisen sitä, mitä lähdetään tavoittelemaan: "Jouluista vankilassa pahiten paitsi jää...siksi vapautuvalle suurin lahja on joulubileet." Tapahtumille valikoitu ajankohta ei erityisen jouluinen ole, sillä Suomen kesä on kuumimmillaan, mutta mitäpä tuosta, sillä voihan sen joulun kyhäillä kasaan heinäkuussakin, kunhan vain luovuutta ja yritteliäisyyttä löytyy. Hiljaisuus ja hartaus eivät tämän elokuvan kohdalla ihan ensimmäisinä tule mieleen, mitä varmistelee avauksena toimiva näytös, jossa vähän kaoottiseen tapaan tahdotaan julistaa joulun kaupallistamisesta kumpuavaa syyllisyyttä ja tuskaa sekä tietysti ihmiskunnan yleistäkin typeryyttä. No, aivan kaikki eivät tätä taideteosta sanomineen niinkään arvosta, vaan paikalle pinkaisee kiukkuinen joulupukki, joka pistoolilla uhitellen ja voimasanoja viljellen laittaa lopun tälle säkenöivälle kokoontumiselle.

Touhusta toiseen ja tämäkin välikohtaus on pian muisto vain, koska on possuvarkauden aika ja tätä tärkeää työtä toteuttamaan on valikoitu Joukka (Rauno Juvonen). Hepun hipsiessä hämäräpuuhissaan maaseudulla possu kainalossa, onkin Bona (Jorma Tommila) kaupungissa vastaavia toimenpiteitä saattelemassa loppuun, sillä lähikaupasta kyllä tarttuu kaikenlaista herkkua ruokapussukkaan, mutta eipä miekkosella ole pienintäkään aikomusta saaliistaan maksaa. Nämä popsittavat näpistellään vieläpä vallan röyhkeään tyyliin. Taitaapa olla niitä tilanteita, joissa hätä ei lue lakia... Jutun osaset loksahtelevat paremmin paikoilleen kameran kiertäessä vankilan portteja kohti, jotka sieltä ulos astelevan Miken (Antti Reini) kannalta miellyttävämpään suuntaan avautuvat. Bona, Joukka ja Mike ovat harrastelleet yhdessä rikollista toimintaa, jonka seurauksena Mike on viettänyt viimeiset neljä vuotta kalterihotellissa. Nyt kaverusten kuningasajatuksena onkin järjestää Mikelle jouluinen yllätysjuhla keskellä kesää.

Aivan kaikki eivät ole ilosta hihkumassa tämän kotiinpaluun johdosta, vaan suunniteltu juhla kiristelee välejä ja luo tiukkoja tilanteita. Bona ja Mike sattuvat nimittäin olemaan veljeksiä ja jälkimmäisen ollessa vankilassa, on Bona ehtinyt veljensä kihlatun kanssa naimisiin, eikä tästä ole nähty aiheelliseksi mitään mainita kaverille. Vähän luihumainen Bona yrittääkin parhaansa mukaan saada Lean (Sari Havas) hipsaisemaan muihin maisemiin juhlallisuuksien ajaksi, niin kiusallinen kohtaaminen voitaisiin välttää. Lea tosin tekee selväksi, että lähinnä halveksuu tällaista pelkurimaista peittelyä ja kieroilevaa kiemurtelua. Bonalla ovat monestakin syystä siis tunteet pinnassa, mutta suuresta suunnitelmasta tahdotaan pitää kiinni, joten Lean on kaikkiaan parasta poistua paikalta. Tervetuliaisporukka ei vielä ole aivan täyteen mittaansa päässyt, sillä joulupukkihan vielä uupuu kokoonpanosta. No, tämän roolin harteilleen ottanut Hämäläinen (Oiva Lohtander) onkin jo saapumassa juhlapaikalle, eli ehkäpä toivotut pirskeet siitä saadaan syntymään...

...Tosin näyttää myös siltä, ettei kolmikko kovin kaksisesti keskenäänkään tule toimeen, vaan kaverukset kohtalaisen kireissä tunnelmissa ovat. Hämäläinen ei hänkään täysin ulkopuolisena ole mukaan tunkemassa, vaan on myös ollut osallisena ryöstötouhuissa, mutta viimeisimmän vankilavierailunsa myötä on ainakin suurimmaksi osaksi päättänyt luopua paheellisesta elämästä ja lähtenyt Jeesuksen näyttämälle tielle. Hiukan eri asia onkin, miten tämä operaatio sielun pelastamiseksi tuleekaan toteutumaan. Näyttää siltä, että sekalainen sekoilu ja palavat päreet ovat pilaamassa hilpeän kokoontumisen jo ennen kuin Mike ehtii edes ovikelloa soittelemaan. Ennen isomman riidan räjähtämistä muistutellaan kuitenkin yhdessä sovitun siitä, että tässä illassa ollaan koko sydämellä mukana, eli pitäisi vähän panostaa ja jättää katkerat ruikutukset vähemmälle iloisempaan puoleen keskittyen.

Kohta jo Mike oven takana kolkuttelee ja jälleennäkemisen yhteydessä Bona valahtaa vallan herkäksi ja silmät kosteina miltei sanattomana yrittää tuntemuksistaan turista. Valitettavasti Mike ei liikutusta jaa, vaan pikkuisen piruillen ihmettelee, kun vieraat vankilavuosien aikana vähenivät olemattomiin ja velipoikakin oli niin kovin kiireinen, että ehti koko aikana vain yhdellä kirjeellä muistamaan. Siinäpä sitä olisi Bonalle vähän seliteltävää ja pitäisi se eräs tunnustuskin tehdä, koska oletettavaa on, etteivät asiat pimennossa loputtomiin suostu pysymään. Muutenkaan vanhojen tuttujen kesäinen kohtaaminen joulurekvisiitan keskellä ei ihan lämpöisintä lähtölaukausta saa, vaan yhdellä jos toisellakin vaikuttaa olevan hampaankolossa vanhoja vääryyksiä, jotka ovat jo hyvää vauhtia nousemassa pintaan. Näistä kaunoista huolimatta päätetään kiskaista tonttumyssyt nuppiin, jouluateriat vatsoihin ja viettää laatuaikaa joukolla. Voikin vain arvailla, että kallistutaanko yhteisymmärryksen ja anteeksiannon suuntaan, vai pitääkö käydä kovempiin kuristustoimenpiteisiin...?

Näitä vähän tummempia huumorituokioisia tavoitteleva Joulubileet tuli myös naputeltua katselusuunnitelmien joukkoon viime vuoden listauksessa. Tuolloin höpistyt lyhyet ennakkoajatukset elokuvan sävystä sekä sisällöstä kohtalaisesti kohdilleen osuvat, mutta taisinpa kuitenkin olettaa, että kaverukset vieläkin railakkaammin päätyisivät ottamaan yhteen. No, mitään pettymyksen parkua tästä on turha lähteä nostattelemaan, koska alle 80-minuuttiseksi jäävä tonttuilu kyllä vähintään riittävästi esittelee reippaita otteita, hersyvää huumoria ja omituistakin kuvastoa, jota ei useinkaan jouluun liittyvissä teoksissa niinkään näe. Mikä parasta jälkeen ei jää vaikutelmaa, että koko homma olisi jo alkujaan tahdottu viedä ylilyödyn pelleilypöllöilyn puolelle. Onhan mukana tähänkin koriin tipahtavia hetkosia tai ainakin rajatapauksia, mutta minusta hauskuus löytyy hahmoista ja etenkin ydinjoukkoa esittäville tyypeille näistä nauruista suuri kiitos kuuluu.

Näyttely onkin hyvin intensiivistä ja välillä ainakin käväistään naurettavuuden rajoilla, mutta edelleenkään ei jää vaikutelmaa mistään puolivillaisesta pilipalipuuhastelusta, vaan jännittynyt ilmapiiri saadaan aikaan jo alkuminuuteilla, eikä siinä oikeastaan isompia herpaantumisia pääse elokuvan edetessä tapahtumaan. Jos heppujen sanailua vähän summailee, niin monenkirjava kiroilukertymä ehditään nostamaan varsin komeisiin mittoihin jo puoliväliin mennessä, eli jos karkeuksien latelu aiheuttaa puistatuksia, niin tässäpä olisi tarjolla reilu ropsaus aihetta inhoon. Kokoonpanon melkeinpä ilmasta materialisoituvaa räjähdysherkkyyttä vielä lisäilee jatkuva taipumus keskinäiseen vinoiluun. Mitään sopuisaa ja kilttiä leppoisaa lätinää ei ilmeisestikään olla lähdetty kirjoittamaan, mutta onhan tämä tyyppien turinointi enimmäkseen hyvinkin viihdyttävää, eikä onneksi mitään väkinäistä vitsihuumoria. Pikkuisen kummalliset toikkaroinnit kohtaavat tyyppien omituiset jutut melkoisen makoisissa merkeissä. Välillä tummasävyisempää huumoria viljelevien teosten kohdalla syntyy tunne, että on pitänyt yliyrittämällä saada pahennusta aikaan tai jonkinasteista järkytystä, mutta minusta Joulubileet ei tällaisesta taakasta kärsi, vaan väittäisin, että henki on kaikesta kärhämöinnistä huolimatta rento, rempseä ja jopa hilpeäkin, mistä on helppo ruudun toisella puolella ilahtua.

Lisää värikkyyttä ja toki myös vähäsen vinksahtanutta monimuotoisuutta tuo mukaan sivuhahmojen kerho, josta muistettavimmaksi tapaukseksi nousee Bonan naapurina elelevä Dahlgren (Jari Halonen). Tyyppi sekoilee rapussa vähän miten sattuu, mutta myönnettäköön, että hän myös on varsin asialleen omistautunut kerrostalokyttääjä, joka ei jätä harrastustaan pelkän oven takaa kuulostelun tai ikkunoista tiirailun tasolle, vaan on vähän osallistuvampaa alalajia. Nimittäin, jos talossa aletaan vaikka jotakin luvatonta teurastamotoimintaa harjoittamaan, niin sitten Dahlgrenilla on sanansa sanottavana asiaan...ja tietysti moneen muuhunkin seikkaan. Rappukäytävässä näkyykin monenmoista menijää yhden valmistautuessa rauhanturvaamiseen kera kiväärin, puolivirallisen joulupukin tupsahtaessa kesäkäynnille ja parisuhdepulmatkin ryöpsähtävät väkivaltaisesti eräästä asunnosta ulos. Samaisessa rapussa asustelee joukko muitakin uteliaita vahtaajia, mutta nämä kahjot kyttääjät eivät yhtä hykerryttäviksi hahmoiksi kohoa, vaikka heilläkin oma osasensa kokonaisuudessa on. Etenkin Dahlgrenin touhuilu olisi ollut kohtalaisen helppoa vetää rasittavan ja epähauskan sekoilun puolelle, mutta omasta mielestäni tyypin toilailut rullailevat hyvin ja ovat pirteä lisä keitokseen.

Silkoilla sanoilla Joulubileet ei pyri katsojaansa huvittamaan, vaan mahtuuhan joukkoon muutamakin omalaatuinen kommellus, joita vauhdittaa vähän sekin, että kavereilla alkaa nopsasti tapahtua hienoista lipsumista otteessa henkisellä puolella. Esimerkiksi Joukkaa kuumottelee kunnolla ja ahdistavaan olotilaan yritetään kehitellä luovia ratkaisuja. Jokunen toilaus laittaa ääneenkin nauramaan, kun vaikkapa pukki rysähtää yllättäen kaapista lattialle mätkähtäen. Hyvinkin epäilyttävä joulusaunaviritelmä kuuluu myös näihin hetkiin ja muutenkin on elokuvan muistettavimpia ajatuksia. Kyhäilty kiuas on mallia mini, mutta silti saa miettimään, että onkohan veden sihauttelu asuintiloissa siltikään ihan täyspäistä toimintaa. No, idean isä tuumailee, että kyllähän vanhat talot helposti pienen höykytyksen kestävät, joten lisää löylyä ja mittari värähtelemään tappia kohti. Lämpötilan mukana tunnelma nousee ja kun ankaran saunomisen perään käydään vielä ilkialaston painimittelö, niin kyllähän tällaisen reippaan menon parissa on helppo viihtyä. Urheiluhenkeä ja uskallusta löytyy kaverusten kamppaillessa ja vääntäessä huonekalujen joukossa. Näille mielellään naureskelee ja sinänsä kovista otteista huolimatta tästä tohinasta ei mitään ilkeää henkeä välity. Sitä en epäile, etteikö löytyisi heitäkin, joiden mielestä miekkosten hassuttelu on vallan vastenmielistä, mutta minusta äheltämisessä ja väännössä säilyy se positiivinenkin puoli matkassa. Lisäksi sekä fyysisemmän nahistelun että sanallisen selvittelyn osalta energia pysyy kiitettävän korkealla suunnilleen loppuun saakka.

Itse en vieläkään ole saanut aikaiseksi kaikkien Halosen ohjausten katselua, vaikka niitä onkin runsaan parin vuosikymmenen varrella putkahdellut harvaan tahtiin kaikkiaan vain kuusi kappaletta, joista ensimmäinen, eli Huolehtivainen rakastaja on lyhyempi televisioelokuva. Ostin kuitenkin viiden levyn kokoelman, johon on sisällytetty kaikki tuon jälkeen ilmestyneet elokuvaohjaukset, ja josta siis tämä jouluinen kiekkokin on napattu nähtäväksi. Viimeisen kommunistin kamppailut väärää mieltä olevaa maailmaa vastaan teoksessa Back to the USSR - takaisin Ryssiin odottelee vielä vuoroaan. Vuoden 1995 Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taas on parikin kertaa tutkittu, mutta minulle siitä on irronnut lähinnä satunnaista huvitusta ja kokonaisuus jäänyt yhdentekevän etäiseksi. No, tämän kokoelman kautta vielä kolmas tilaisuus tulee, mutta tuskinpa mielipide hirmuisesti myönteisemmäksi muuttuu. Pari kertaa nähty vuoden 2001 Aleksis Kiven elämä onkin toistaiseksi suurimman vaikutuksen omalla kohdalla tehnyt Halosen elokuva. Etenkin ensinäkemällä riehakkaan huumorin ja draaman yhdistelmä oli iloinen yllätys, sillä olin lähinnä tottunut siihen, että kotimaiset elokuvat historian merkittävistä henkilöistä toteutetaan hyvinkin ryppyotsaisesti ja asiallisella linjalla ilman isompia virnistelyjä. Aleksis Kiven elämä kuitenkin on täysin erilainen epeli, ja hyvä niin. Sitten olisi vielä 2013 ilmestynyt Kalevala - uusi aika, jonka aihe kyllä kiinnostaa, mutta kohtalaisen negatiivinen vastaanotto on nakertanut intoa. Eiköhän sekin tosin tule vuorollaan vilkaistua, kunhan kokoelman läpikäynti jatkuu.

Näille levyille on laitettu myös vähän bonusta, joten jouluisen elokuvan yhteydestä löytyy ohjaajan 16-minuuttinen haastattelu, mikä onkin ihan kiinnostava lisä ja sanoisin, että ainakin astetta suorapuheisempaa kommentointia kuin lisukemateriaaleissa keskimäärin. Halonen taustoittaa tarinaansa kertoen sen perustuvan todellisuuteen ja on suoraan omasta elämästä, vaikkakin dramatisoitu toki. Aivan ongelmitta se ei elokuvaksi päätynyt, vaan alkujaan kirjoitettiin näyttämölle. Kun sitä alettiin työstämään elokuvaksi, niin tuottaja Matti Penttilä piti käsikirjoitusta täysin surkeana ja TV2:n edustaja Reima Kekäläinen tuumaili huonoimmaksi lukemakseen. Näiltä pohjilta oli hyvin hankalaa lähteä hankkimaan kunnollista rahoitusta, ja lopulta budjetti asettui noin miljoonaan markkaan, mitä Halonen kuvailee lähinnä lyhytelokuvan tai dokumentin rahoitukseksi. Siitäkin summasta kiitos kuuluu suurelta osin Kaj Holmbergille, joka oli innostunut näkemään lopputuloksen. Holmbergin laitettua rahoitusta elokuvalle, myös TV2 tuli mukaan. Tausta-ajatuksena Halonen mainitsee, miten hän näki suomalaisen alamaailman vielä 1980-luvun alussa hyvin epäammattimaisena ja näissä elokuvassakin nähtävissä tyypeissä on annos viattomuutta tietyistä teoista huolimatta.

Sopivien esiintyjien löytäminen osoittautui myös ongelmaksi, eikä moneltakaan noin vain onnistunut vaadittuun suoritukseen yltyminen. Jorma Tommila ja Rauno Juvonen saatiin nopeasti sopiviin osiin, mutta siitä eteenpäin olikin vaikeampaa. Halonen mainitsee, että Antti Reini tuli mukaan vähällä kokemuksella ja melkein amatöörinä, mutta hänellä oli kova tahto tehdä ja vieläpä sopiva olemus osaan. Oiva Lohtanderin tuolloisen tilanteen Halonen näkee siten, että näyttelijä oli ollut jo vuosikymmenen verran pienoisessa paitsiossa. Lohtander oli kuitenkin jäänyt ohjaajan mieleen jo lapsuudessa ja hän päätti selvitellä, mitä tämä nykyisin harrastelee. Halonen väittääkin, että Joulubileet toimi selkeänä nosteena Lohtanderin uralle. Mitä tulee Dahlgrenin rooliin, niin siihen yritettiin ensin etsiä muita, koska Halosella itsellään oli jo valmiiksi riittävästi tekemistä projektissa, mutta kun osaavaa heppua ei millään löytynyt, niin pakkohan se oli itse tehdä. Possua taas piti ainakin kertaalleen vaihtaa kasvusta johtuvien syiden takia. Viimeisillä minuuteilla kuvissa näkyvä M.A. Numminen taas ei erityisen varhaisessa vaiheessa harkittu lisä näyttelijäryhmään ollut. Alkujaan olikin toisenlainen lopetus kiikarissa, mutta siihen rahoitus laittoi esteensä, minkä seurauksena Nummisesta tuli tavallaan päätösyllätys. Kaikkiaan Halonen pitää näyttelijäporukkaa kivana ja yltyy isompiinkin kehuihin. Joulubileet hänen näkemyksensä mukaan nimittäin hipoo elokuvana täydellisyyttä. Hän pohtiikin, että se on kenties parhaiten näytelty elokuva ikinä koko maailmassa, tai ainakin viiden parhaan joukossa. Ohjaajan ohje onkin, että Tommilasta kannattaisi monen näyttelijän ottaa opikseen.

Tiedä sitten, miten pienellä pilkahduksella Halonen noita kehujaan heittelee, mutta aivan yhtä yltiöpäiseen ylistykseen ei tee mieli ryhtyä, vaikka Joulubileet onkin vauhdikas ja hyvinkin hymyilyttävä komedia. Aivan putipuhtoisia kilttejä pilttejä ei tunnu tästä talosta löytyvän, mikä onkin hyvä homma, sillä aikaan saadaan kunnolliset karkelot ja toki siinä sivussa muutakin vinksahtanutta touhua. Possun sikailut juhlapöydässä ovatkin pientä verrattuna ihmisväen mellastukseen sekä hiukkasen oudompiin toikkarointeihin. Niinpä sitä saa huomata naureskelevansa vaikkapa huvittavan hämärälle kommunikoinnille viemäriverkoston kautta. No, tuleepa näytettyä, että kyllähän sanoma sitäkin kautta kuulijakuntansa löytää. Toisten etsiessä pelastusta korkeammilta voimilta, osa joukosta viihtyy ennemmin lihallisia haluja voimistelevien lopunajan nauhojen parissa. Näistä aineksista ei mitään hempeän herttaista joulujuhlaa synny, eikä tietysti ole tarkoituskaan. Samalla voi pluspuolelle merkitä senkin, ettei ainakaan omalla kohdalla synny vaikutelmaa, että väkisin yritettäisiin vääntää hulvatonta hurjastelua ja tökkivää outoilua. Löytyyhän niitäkin minuutteja, joissa mopo viilettelee iloisesti hallinnasta riistäytyneenä, mutta toisaalta on reilusti suvantovaiheita, joissa huumoria ja jännitettä etsitään paljonkin arkisemmissa merkeissä. Yhdistelmä toimiikin erittäin hyvin ja tyyppien tiukkoja tulkintoja on ilahduttavaa seurailla. Vaikka ne kuuluvampaa naurua aiheuttavat kohtaukset jäävätkin runsaaseen kouralliseen, niin eihän se hauskuus siinä vielä summaudu, vaan ennemmin katseluelämystä kuvailee noin 80-minuuttinen kestovirne.

Joulubileet (1996) (IMDB)