Trivianurkkaus 23: Fred Claus

Tekstailenpa pitkästä aikaa yhden lisäosan näihin kulissikatsauksiinkin, ettei nyt ihan kuivahtamaan sekään puuhastelu pääse. Marraskuun jälkipuoliskolla katsomani Fred Claus oli lähinnä keskiverto joulukomedia, eikä nyt niin kiinnostava, että siitä olisi ollut pakko päästä tällaista kirjoitusta vääntämään. Levylle kuitenkin oli laitettu ohjaaja David Dobkinin kommenttiraita, ja päädyin sen sitten lopulta kuuntelemaan läpi, koska tuli jo elokuvaa ihmetellessä pohdittua, että ei tämä tarina ihan välttämättä hänelle osuvinta materiaalia olisi ollut aiemmin katsomieni ohjausten perusteella ja tahdoin kuulla, millä mielellä Dobkin oli lähtenyt hommaa hoitamaan. Tosiaan aikaisemmin katsomiini lukeutuvat vuoden 2003 toimintakomedia Shanghai Knights, jossa Jackie Chan Owen Wilsonin kanssa mätkii ihan mallikkaasti menemään, 2005 ilmestynyt romanttisempi komedia Wedding Crashers kera samaisen Wilsonin ja Vince Vaughnin sekä uusimpana nähtynä on vuoden 2014 draamaa ja oikeussalijännitystä yhdistelevä The Judge.

Jos näistä lyhyttä kommenttia laittaisi, niin häärevittelystä sähellyksineen tykkäsin kyllä, ja etenkin sen pidennetyn plus pikkuisen siivottomamman version parissa tuli useampaankin kertaan naureskeltua. The Judge taas laittoi Robert Downey Jr.:n ja Robert Duvallin paljonkin vakavampien asioiden eteen isänä ja poikana huonoja välejään korjailemaan sekä vastailemaan kohtalokkaisiin kysymyksiin. Onhan Dobkin toki muutakin puuhaillut, mutta kaikki näistä kolmesta mainitusta tuntuvat huomattavasti onnistuneemmilta teoksilta omissa lajeissaan, kun taas Fred Claus on minusta vähän puolivillainen yritys, jossa on puutteita sekä huumorin, draaman että jouluhömpänkin suhteen. Siksipä siis ajattelin selvitellä, miten hän itse näkee jouluisen veljeskomediansa, ja kyllähän Dobkinilla juttua riitti, joten päätin näpytellä höpöttelyistä pienen koosteen.

Elokuvan alkuun sujautettu satumetsämäinen jakso ansaitsee pari sanaa ja Dobkin juttelee tavoitelleensa leikkisää sävyä sekä lämpöistä tunnelmaa. Tällainen kiepsahdus keskiajalle tuntui muutenkin hyvältä idealta ja siinä samalla tulee mainittua, että varsinainen alkusysäys koko tarinalle tuli, kun toinen kirjoittaja Jessie Nelson kertoi iltasatua tyttärelleen, joka taas alkoi kysellä joulupukin perheestä, mistä saatiin pohjaa elokuvalle. Nelson ei yksin koko tarinaa ideoinut, vaan mukana kehittelyssä oli käsikirjoittamisesta vastannut Dan Fogelman. Dobkin kehuukin, miten Fogelman onnistui ujuttelemaan näppärästi yleistä joulupukkimytologiaa tähän syntytarinaan.

Jo alussa ennen tulevia maailmankiertueita mittavine lahjajakoineen nähdään jännitettä veljesten välillä, eikä näitä taistoja tahdottu vesittää liian komediallisiksi, ettei tunne karkaisi. Siirtymä keskiajan hämäristä nykypäivään aiheutti myös pohdiskelua, että pitäisiköhän tätä jaksoa näyttää tarkemmin ja seurailla Fredin varttumista, mutta lopulta päätettiin jättää näiden vaiheiden kuvitteleminen katsojan hommaksi. Siirtymän jälkeen haluttiin esitellä veljesten erilaiset polut, sillä siinä missä joulupukki antaa loputtomasti, niin Fred on valinnut alakseen tavaroiden lunastamisen takaisin. Vince Vaughn pääseekin ensimmäisessä kohtauksessaan tekemään sitä, minkä osaa, eli höpöttämään vallan vauhdikkaasti. Dobkinin mukaan Vaughn kynäilikin itse suuren osan jutuistaan. Hieman piti kuitenkin rajoittaa, mitä suustaan päästelee, koska esimerkiksi tämä Fredin puheenvuoro tytölle aiheutti jo huolta, onkohan jouluelokuvassa sopivaa paasata lapselle tähän tapaan.

Roolittaminen on Dobkinille tärkeä osa elokuvantekoa ja kommenttiraidan puheiden perusteella Vaughn ja Paul Giamatti olivat melko selkeitä toiveita alusta saakka. Käsikirjoituksia lukiessaan hän yrittää kuvitella hahmojen välistä jännitettä sekä kemiaa, ja tässäkin tapauksessa mieleen tuli nopsasti Rachel Weisz esittämään Fredin kumppania, koska Dobkin aavisteli, että tällä kaksikolla saattaisi juttu luistaa yhdessä hyvinkin mallikkaasti ja muutenkin vuorovaikutus olisi luontevaa, eikä näitä valintoja tarvinnut katua. John Michael Higgins oli ensimmäisenä toiveissa joulupukin pääapuriksi, mutta tekniseltä kannalta järjestely ei mikään helpoin ollut, sillä homman toteutuminen vaati kahden näyttelijän yhteistyötä, kun Higginsin pää yhdistettiin pienikokoisemman esiintyjän kehoon. Vastaavaa haastetta kyllä ilmeni joidenkin muidenkin tonttumaan asukkien kohdalla. Myös Kevin Spacey tarinan manipuloivana riidankylväjänä oli näitä ykköstoiveita. Spaceyn esittämän Northcuttin taustoja tai motiiveja ei kuitenkaan haluttu lähteä liikoja selittelemään. Roolin ja esiintyjän kohtaamisessa taas vaikeutena lähinnä olivat aikataulujen törmäilyt, koska Spacey oli tuohon aikaan kiinni Lontoossa näytelmässä, mutta pulma saatiin kierrettyä siirtämällä kuvauksia siihen suuntaan. Näinpä ainakin päänäyttelijöiden osalta Dobkin pitää itseään erinomaisen onnekkaana, kun melkein kaikki ensisijaiset toivomukset roolitukseen liittyen toteutuivat. Dobkin tahtoi pohtia tarkkaan näyttelijävalintoja myös niihin hieman toissijaisempiin osiin liittyen, sillä vähäisemmästä ruutuajasta huolimatta merkitys voi näissäkin olla kokonaisuuden kannalta suurikin.

Hahmovetoisemmista ja vähäeleisistä kohtauksista veljesten välinen puhelinrupattelu kuuluu ohjaajan omiin suosikkeihin, vaikka kyse onkin lähinnä parista lähikuvissa puhuvasta päästä. Myöhemmin hän juttelee myös, ettei halunnut yleensäkään hukuttaa elokuvassa tunnetta tehosteiden alle. Oli myös tärkeää, että näyttelijät pääsivät mahdollisimman paljon kohtauksia kuvatessaan tekemisiin toistensa kanssa ja aitoon vuorovaikutukseen. Erilaisia seikkoja täytyi tietysti huomioida, kuten vaikkapa, että Giamattin olemusta huomattavasti suurentava pukkipuku oli kantajalleen varsin rasittava kapistus. Siinä pystyi esiintymään kerrallaan noin 25 minuuttia, kun taas pukemiseen meni puolisen tuntia ja riisumiseen noin 20 minuuttia. Näistä syistä tiettyjä kuvauspäiviä piti suunnitella puvun ja sen haasteiden ehdoilla. Fredille järjestetyssä interventiokohtauksessa sivutaan näitä joulupukin painoon liittyviä vaivoja vähän naljailevallakin tavalla, ja Dobkin puhelee, että alkujaan kyseinen osuus oli vielä yksityiskohtaisempi terveyshuolien suhteen, mutta nämä olivat niitä juttuja, jotka katsottiin perhekomediaan jossakin määrin sopimattomiksi.

Teemojen joukossa yhtenä tärkeänä johtoajatuksena oli, ettei niitä tuhmia lapsia ole ja Dobkinille oli merkityksellistä lähteä katsomaan joulua juuri tällaisen tuhmaksi tuomitun lapsen näkökulmasta ja kyseenalaistamaan tätä karkeaa jakoa. Mitä sisältöön muuten tulee, niin miettimistä aiheutti myös, voiko tarinaan tuoda tummempia teemoja, mutta ei tätä puolta lopulta lähdetty liikaa arastelemaan. Dobkin on sitä mieltä, että monet lastenkin rakastamat elokuvat sisältävät synkempiä puolia, joista hyvinä esimerkkeinä ovat vaikkapa lukuisat vanhemmat Disney-klassikot. Joulupukille haluttiin toisen näytöksen loppuun varsinainen pohjakosketus erottamisineen. Myöhemmin seuraavaa juttutuokio joulupukin ja Northcuttin välillä oli myös elokuvan tärkeitä hetkiä, joka kommenttiraidan perusteella pysyi suunnilleen muuttumattomana ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta valmiiseen elokuvaan saakka. Joulupukin päätyessä pahaan pinteeseen, joutuu myös Fred vähän pohtimaan valintojaan, ja päätyy tätä kautta veljeskateudesta kärsivien tukiryhmään. Elokuvassa nähdään tässä yhteydessä muutamia oikean elämän esimerkkejä, kun ringissä juttelevat Frank Stallone, Roger Clinton ja Stephen Baldwin. Dobkin tahtoi kehitellä tätä ajatusta vielä eteenpäin ja niinpä mukaan menoon on haalittu kuuluisuuksien kuvitteellisia veljiä kaksoisolennoiksi. Esimerkkeinä heistä mainitaan Morgan Freemanilta ja Johnny Deppiltä ulkoisesti näyttävät kaverit porukan joukossa. Ohjaaja kertoo myös, että Baldwinin raivoaminen oli yksi eniten yleisöä naurattanut kohtaus, ja vaikka lapset eivät välttämättä näiden hahmojen taustoja niin ymmärtäisikään, niin tämä oli siitäkin huolimatta nuorempiakin katsojia huvittanut hetki.

Dobkin juttelee jo heti kommenttiraidan alussa olevansa varsin tyytyväinen elokuvan visuaaliseen ilmeeseen. Menossa ja melskeessä oli ilmeisesti ajatuksena yhdistellä rähinää sekä rauhallisuutta, koska Dobkinin mukaan hän tahtoi esimerkiksi rekikyytiin enemmän hävittäjämäistä kiitoa kuin mitään leppoisaa jolkottelua, kun taas yleisesti ottaen Pohjoisnavan tonttukylästä haluttiin luoda yhteisöllinen ja ihastuttava ilmestys. Tavoitteena olikin luoda samaan aikaan katsojille ennennäkemätöntä ihmeteltävää, mutta samalla paikan haluttiin herättävän nostalgista tuttuuden tunnetta ja muutenkin saamaan aikaan halua poiketa juuri tällaiseen taikamaailmaan. Lavastuksen suhteen jatkuvana pulmana oli pitää mielessä asioiden koot ja mittakaavat. Pohjoista ja satumaista maailmaa ohjaaja tahtoikin esitellä kameralle mahdollisimman paljon ja sen hengessä haluttiin korostaa yhteisön perheyrittäjämäisyyttä asettamalla inhimillisyys vastakkain rahan, tehokkuuden sekä säästöjen kanssa. Kyllähän tonttuporukkaan Fredin mukana vähän muunlaistakin eloa laitettiin, kun uusi tulokas villitsee väen tanssahtelemaan kesken aherruksen. Kyseiseen joukkotanssiaiseen Dobkin tahtoi aluksi Red Hot Chili Peppersin kappaleen Give It Away, mutta musiikkivalinnat ja -toiveet eivät aina olleet ihan ongelmattomia. Myöhemmin nähtävään Fredin ja Willien väliseen harjoitteluhetkeen The Rolling Stonesin Beast of Burden tuntui luontevalta laululta. Kyseinen kömpelösti kompastuva jakso onkin Dobkinin omia suosikkeja senkin takia, että siinä sivussa Fred alkaa kehittyä hahmona hiukan epäitsekkäämpään suuntaan.

Tanssien lisäksi tarvittiin tappelujakin edes vähän, ja elokuvan alkupuolella nähtävä pukkijahti Chicagon keskustassa oli noin järjestelyjen kannalta haasteellista hommaa. Säät olivat viileitä ja piti sulkea useampikin katuja, jolloin kuvauspäiviä kertyi jokunen. Jahtia seuraavaa muksautteluosuutta kuvattiin taas ostoskeskuksessa öisin paikan ollessa kiinni. Pohjoisnavalla epäilyttäviä vieraita kovaotteisesti kopuloiva henkivartijatrio oli Fogelmanin lisäyksiä tarinaan. Tappeluja työstämään päätyi Dion Lam, joka on luonut uraa ja mainetta varsin menestyneidenkin toimintaelokuvien parissa sekä Yhdysvalloissa että Aasiassa. No, tässä tapauksessa päädyttiin kuitenkin nipsaisemaan Fredin ja kovistelevan kolmikon toisesta yhteenotosta nujakointia pois. Ohjaaja ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että mättäminen olisi sinänsä kehnoa ollut, mutta tarina toimi paremmin pienemmällä pieksemisellä.

Niitä vähemmän nyrkkivetoiseksi touhuksi meneviä kohtauksia Dobkin kertoo mielellään päättelevänsä pieniin kysymysmerkkeihin, eikä koe tarvetta lähteä laittamaan selkeitä pisteitä paikoilleen ennen elokuvan loppua. Hän katsoo myös, että niihin tunteellisiin hetkiin voi lisätä huumoria, kuten vaikkapa loppupuolella nähtävä maininta tipahtaneesta lompakosta herkän puheen perään. Ennen koko homman onnistunutta paketointia piti tietysti heittää hahmoille vielä viimeinen haaste virtojen katkaisemisen muodossa, mikä teki muutenkin hirmuisen hektisestä lahjakierroksesta entistäkin kovempaa kyytiä. Pienenä pulmana oli Spaceyn hahmon rooli näissä koitoksissa, kun tavallaan haluttiin, että hänen mielenmuutoksensa tulisi merkittävästi esille, muttei tämän panoksen kautta vietäisi Fredin ansioista liikoja pois. Kulisseissakin näiden kohtausten kuvaus oli varsin vauhdikasta touhua, kun saman päivän aikana käytiin läpi useita lavasteita varapukin yöllisten vierailujen puitteissa. Maisemat maailmalta taas jälkikäsiteltiin ja menon yltyessä nämäkin näkymät saivat lisää vilskettä sekaan reen viuhuessa vinhana viivana paikasta toiseen.

Kamalan kiireen ja hurjan hoppuilun jälkeen Dobkin halusi järjestää koko tonttukylän väelle yhteisen koskettavan ja hiljaisemman hetken porukan tarkkaillessa ihastuneina maailman iloa ja onnea. Hieman se ohjaajaa mietitytti, että miten aitona ja liikuttavana tällaiset tuokiot pystyy katsomoon siirtämään, mutta ilmeisesti lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa ajatuksena oli, että Fred koitoksensa päätteeksi adoptoisi pienen kaverinsa, mutta Dobkinin mielestä tämä oli jo vähän liikaa ja tuntui tyydyttävämmältä ratkaisulta jos Fred olisi osaltaan auttamassa poikaa löytämään itselleen välittävän perheen. Muutenkin pyrkimyksenä oli, ettei lähdettäisi aivan kaikkia kiistoja silottelemaan onnellisen lopun tieltä, ja tästä esimerkkinä mainitaan Fredin ja äidin näkemyserot, eli ei vielä olla samaa mieltä kaikesta, mutta perheen kannalta katsottuna välit ovat kuitenkin huomattavasti paremmat kuin alussa. Viimeisenä ripauksena nähtävä linnun palaaminen tuntui kovin tärkeältä jutulta elokuvan hengen kannalta. Taika taisi tulla mukavassa mielessä takaisin, ja tämä katsoja yrittää keksiä Dobkinin höpöttelyjen perään lisää kivaa jouluista katseltavaa...

Trivianurkkaus 22: Rare Exports

Ihan vielä ei ole aika päästää irti pirullisista pukeista ja kovakouraisista tonttujoukoista, sillä katsellessani Jalmari Helanderin vanhemmat lyhytelokuvat Rare Exports Inc. ja The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005, niin tuli siinä samassa yhteydessä mieleen vielä vilkaista uudempi ja pitkän elokuvan mittoihin kasvatettu Rare Exports pikauusintana. No, eihän se nyt näin nopsasti ehtinyt mielestä hiipumaan, koska tosiaan joulukuussa siitä näpyttelin, mutta ohjaajan ja nuoren päätähden kommenttiraita pikaiseen kertailuun tässä tapauksessa innosteli. Muutenkin oli ihan mukavaa katsella koko "trilogia" tällaisessa tiiviissä rupeamassa, niin näkee mahdollisesti selkeämmin, että mistä on lähdetty ja minne päädytty. Siihen vielä päälle pikkuisen tekijöiden mietteitä ja tuokioita kuvauksista, niin ei välttämättä tarvitse vielä ihan seuraavana jouluna palailla näihin maisemiin...

Levylle on laitettu myös runsaat 20 minuuttia kellotteleva dokumentti kulisseista, mutta valitettavasti tällaisen pikkutietoa summailevan koosteen kannalta näiden pätkien anti on melkoisen laihaa, sillä eipä sieltä oikein mitään informaatiotulvaa vyörytteleviä haastatteluja löydy, vaan lähinnä lyhyitä väläyksiä milloin miltäkin kuvauspäivältä. Ihan aluksi tosin poiketaan Helsinkiin vilkaisemaan Aleksanterin teatterin kellariosastolle harjoitusten sujumista syksyllä 2009. Syksyllä ainakin osa porukasta ehti jo paljon pohjoisemmaskin, sillä esitellään kuvauspaikkojen etsimistä Norjan puolelta ja tarkemmin Øverbygdin seuduilta. Raunon ja Pietarin tulevalla pihapiirillä liikuskellaan ja tuolloin teurastamolavastekin oli vielä pahasti vaiheessa. Kunhan kuvaukset Pohjois-Norjassa käynnistyvät, niin dokumentti tarjoilee lähinnä tunnelmia työskentelyn lomasta ja satunnaista hassuttelua. Välillä mukana pyörii bussillinen tonttuja ja onhan sitä ihmeteltävää muutenkin, mutta tämän koosteen kautta ei kovin tarkkaa kuvaa tekovaiheista valitettavasti saa. Jälkituotantoosuuttakin mainosmateriaaleineen vilkaistaan, jolloin siirrytään takaisin Helsinkiin ja sieltä vielä reissataan maailman ensi-iltaan Sveitsin Locarnoon, jossa elokuva esitellään innostuneelle yleisölle valtavalta valkokankaalta. Ihan hauskaa porukalla näyttää kuvauksissa olleen ja huvikseenhan tällaista mielellään seurailee, mutta yritänpä etsiä sieltä kommenttiraidan puolelta pikkuisen yksityiskohtaisempaa asiaa, ettei trivikatsauksesta sentään ihan tynkä tai ympäripyöreä höpötys tule.

Varsinaisen elokuvan lähtiessä rullailemaan, niin luonnollisesti avauskohtaukset ovat ensin juttujen kohteena. Helander kertoo, että vähän omalaatuiseksi aarteenmetsästäjäksi, eli Rileyksi löydettiin norjalaisista Elling-komedioista tuttu Per Christian Ellefsen. Rileyn kaivosporukkaa johtavan Greenen osaan taas valikoitui Jonathan Hutchings, joka olikin tutumpi kaveri, sillä samainen heppu toimi kertojana kummassakin varhaisemmassa lyhytelokuvassa. Näiden työtoverien keskustelut avauskohtauksissa olivatkin Helanderin mielestä vaikeita ja turhauttavia noin kirjoittamisen kannalta. Lukuisia versioita näistä sananvaihdoista väännettiin, eikä hän lopulliseen jutteluun erityisen tyytyväinen ole. Näinpä elokuvan käynnistely osoittautui hivenen hankalaksi.

Ulkotiloihin siirryttäessä Riley pääsee paasaamaan puhettaan vuoren huipulta ja Helander pohtii, että jutuista ja maisemista voisi päätellä kyseessä olevan vähän toisenlaisen seikkailun. Sopivia kuvauspaikkoja etsiskellessä kaivosalueena toimivalla seudulla oli näiden ennakkovierailujen aikaan yleensä sumuista ja tuulista, mikä sai huoltakin aikaan, mutta niinpä vain varsinaisena kuvauspäivänä sää oli mitä parhain. Vuoritaustojakaan ei tarvinnut lähteä digitaalisesti parantelemaan, mutta Rileyn varsinainen puhe kylläkin taltioitiin useampaankin kertaan hieman vaihtelevin painotuksin. Suuri osa kuvissa nähtävistä kaivosmiehistä oli avustajina toimivia paikallisia asukkaita. Helander juttelee myös, että olisi ollut sinänsä kiva jysäyttää vuoren huipulla ihan oikea räjähdys, mutta sen olisi pitänyt olla valtava, että olisi näkynyt kauemmas toivotulla tavalla.

Alkutekstijakson aikana vaihdetaan Korvatunturilta Pietarin ja Raunon kotiin, mutta joulupukin taustoja selvittelevän koosteen tarve nähtiin oikeastaan vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa leikatessa. Monikaan ei olisi osannut tuosta vain tuumailla, että millainen tällainen vanha tuimempi joulupukki olisikaan, niin tehtiin sitten asiaa havainnollistava jakso. Alkujaan siihen laitettiin mukaan myös paikallisia tapahtumia lehtileikkeiden kautta, joissa kerrottiin lisääntyvistä ouduista tapahtumista sekä paikkakunnan ihmisten nousevasta huolesta. Näitä kuitenkin nipsittiin pois, ettei yht'äkkiä tulisi liikaa informaatiota ja päätettiin keskittyä joulupukkiin tässä vaiheessa. Kaksikko juttelee myös, että Pietaria esittävä Onni oli varsinaisten kuvausten päätyttyä ehtinyt jossakin määrin kasvaa ja ehkä se on nähtävissä myöhemmin toteutetun alkutekstijakson kuvissa.

Hyviä kuvauspaikkoja piti löytää pohjoisen Norjan puolelta muualtakin kuin vain pilviin kohoavilta huipuilta, koska tarvittiin sopiva pihapiiri Pietarille ja Raunolle, joka järjestyikin. Vanhaa ja ränsistynyttä taloa ei kuitenkaan voitu käyttää sisäkohtausten kuvauksessa, koska Helander kertoo rakennuksen olleen niin mätä ja homeessa, ettei sinne ollut kellään mitään asiaa. Siitä johtuen nämä kohtaukset lavastettiinkin studion puolelle ja ainakin ohjaaja on sitä mieltä, että Pietarin ullakkohuone onnistuikin loistavasti. Studiossa kuvattu joulupöytäkohtaus isän ja pojan välillä miellyttää paljon Helanderia ja hän kovin kehuukin Onnin esiintymistä ja ilmeitä. Hieman huolestutti ennakkoon, että miten yleisö tällaiseen omaan suosikkihetkeen suhtautuu, mutta kyllä katsojatkin ovat tykänneet. Sitä oli myös oikein mukava tehdä, kun puitteet olivat kunnossa, eikä edes tarvinnut hopulla ja kiireellä työskennellä. Lisäksi Helander hehkuttelee Pietarin kotikutoisen näköistä taisteluvarustusta, mutta Onni ei taas osaa pelkästään myönteisesti kantamiinsa suojuksiin sekä aseistukseen suhtautua, koska tuumailee, että etenkin studio-olosuhteissa puku oli kamalan kuuma ja haulikossa sekä muissa kamppeissa oli oma jatkuva raahaaminen. Helander tosin vastailee, että mitä hankalampaa näiden kanssa painiminen oli näyttelijälle, niin sitä paremmalta touhu kameran kannalta näytti.

Muuten lavasteista jutellessa tulee ilmi, että Rauno-isän työtilana toimiva teurastamo jouduttiin rakentamaan myös ja välillä näytti siltä, ettei kyseistä hommaa saada ajoissa valmiiksi. Vaikka tällaista stressiä ilmenikin, niin Helander muistaa kuitenkin mainita, että lavasteissa työskentelyssä oma viehätyksensä on ja vähän naureskellen pohtii, pitäisiköhän tuleviakin projekteja miettiä hiukan uudelleen siltä kannalta. Yleisestikin tuntuu kommenttiraidan höpöttelyjen perusteella siltä, että hyvät puolet ovat heittämällä ylittäneet ne nihkeämmät hetket ja oleilu on ollut mielekästä muutenkin kuin vain kameroiden käydessä. Onni ja Jalmari puhelevatkin, miten kuvausryhmän majoittuminen oli järjestetty vähän leirimuotoisesti, kun koko porukka oli käytännössä majoitettu lähekkäin ja tuli vietettyä paljon vapaa-aikaakin saman ryhmän seurassa. Onni taas mainitsee parhaiden puolien joukkoon upeat maisemat.

Kuvissa niitä näkymiä jouduttiin ilmeisesti paikoin pikkuisen parantelemaan, koska joihinkin kohtiin digitaalisesti kasvatettuja vuoria tarvittiin. Yleisesti elo kuvauspaikoilla oli sään puolesta melko siedettävää, vaikka kylmiä päiviä ei tietenkään pystytty välttämään, koska kaukana pohjoisessa oltiin tarinaa tekemässä. Esimerkiksi yöllinen luovutuskohtaus oli melkoisen jäätävää kuvattavaa. Onni mainitsee olleensa niihin aikoihin sairaslomalla sikainfluenssan kourissa, joten hänen lähikuviaan ja osuuksiaan näihin kohtauksiin tehtiin myöhemmin studiossa Helsingissä. Hän kommentoikin, että aiemmin kuvatussa loppukohtauksessa poroaitauksen luona sairaus oli käymässä päälle, eikä olo ollut lainkaan hyvä ja kuumehan siitä hiukan myöhemmin nousikin. Muutenkaan näiden hetkien ikuistaminen ei ihan pulmitta sujunut, koska aurinko oli hyvää vauhtia painumassa vuorten taakse, eli kiirekin kimpussa. Helander juttelee vähän siihen malliin, että ulkokohtausta vielä seuraavat tuokiot joulupukkikoulussa oltiin jossakin vaiheessa jättämässä pois, mutta tyyppien näkeminen alusasuissaan oli ilmeisesti niinkin huvittavaa, että pätkät paikkansa kokonaisuudesta löysivät.

Omiin korviin kommenttiraita ei vaikuttanut miltään loputtomalta hankaluuksien ja vaikeuksien tilittämiseltä, mutta olihan niitä pulmiakin ja juttuja, jotka eivät lukuisista yrityksistä huolimatta taipuneet toivottuun muotoon. Helander on sillä kannalla, ettei elokuvan alkupuolella nähtävä kohtaus poroaitauksella ihan halutulla tavalla onnistunut, vaan siinä kuullaan elokuvan kehnoimmat vuorosanat. Ohjaaja ja näyttelijät tiesivät, ettei tämä jutustelu erityisen hyvin suju, mutta oikein parempaakaan ei saatu aikaan, joten kohtaus yritettiin karsia mahdollisimman lyhyeksi. Toisenlaisista esteistä esimerkkinä toimivat kuvissa huristelevat moottorikelkat, joiden yhteistyökyky oli vaihtelevaista ja välillä tuntui tuskalliselta saada kaikki neljä samaan aikaan liikkeelle. Välillä homma näytti taaperrukselta, koska kellertävä yksilö hidasti muita käännösvaikeuksillaan ja yleisiä käyntivaikeuksiakin esiintyi. Sitten oli suuria suunnitelmia, joita jouduttiin kiireidenkin takia vähän kutistamaan. Esimerkiksi kaivosporukan kadottaminen piti toteuttaa hiukan näyttävämmin ja antaa Greenelle komeampi loppu, vaan eipä ollut siihen aikaa. Lumipulaakin podettiin ja talvisemman ympäristön luomiseen jouduttiin paikoin käyttämään aikaa ja vaivaa. Toisaalta kyllähän Helander niistä palkitsevammistakin puolista puhelee, koska hän kehuu vaikkapa pitkälti tietokoneavusteisesti luotua helikopterijaksoa. Tonttujen johdatus pauhaavan musiikin tehostamana elokuvateatterissa onkin ohjaajan mielestä mahtavaa koettavaa.

Näyttelijöiden suhteen ei ainakaan isompia ongelmakohtia tule esille. Onni ei ilmeisesti ihan heti ollut halukas haulikolla loppupuolella jysäyttämään, mutta tästäkin arkailusta päästiin yli. Hahmon varhaisemmasta joulupukkipuheesta pätkäistiin palasia pois, mutta nekin lähinnä pituuden takia, eikä niinkään Tommilan suorituksesta johtuen. Pietarin Vuppe-pehmolelun taustoja Helander valottaa pikkuisen kertoen, että tekijäporukka etsi hiukan höpsöä pehmokaveria Pietarille, ja Helanderin mukaan hänen vaimonsa äidillä oli lapsuudessa karvalakista tehty Vuppe-koira, mikä katsottiin oivaksi innoittajaksi elokuvaan. Tommi Korpelan kärttyisää roolia hiukan huvittuneesti summaillaan siten, että näyttelijä sai olla läpi elokuvan varsin vihainen ukkeli. Peeter Jakobin homma päätonttuna taas oli muista isommista osista poikkeava, koska hänellä tekeminen rajoittui suureksi osaksi kököttämiseen ja tuijotteluun. Toisaalta tyypin roikkuminen kahleissa taitaa olla eniten yleisöä naurattanut hetki elokuvassa.

Kyllähän kaverukset runsaan tunnin aikana ehtivät muitakin turisemaan, mutta aivan kaikkea ei ole tarkoituskaan tässä toistaa tai tiivistellä, vaan jos kiinnostusta riittää, niin kommentit kuunteluun omakohtaisesti. Itse jäin kaipailemaan pikkuisen sitä tiukempaa asiaa, vaikka ihan hyvin aika höpöttelyjä kuunnellessa kului. Tuntui vähän siltä, että ensimmäisellä puolikkaalla kaksikolla riitti hyvin juttua, mutta sitten alkoi hiukan hiipua. Siksikään tästä ei valitettavasti mitään inforikkainta trivianurkkausta tupsahtanut. Helander muistaa mainita, etteivät he Tommilan kanssa mitään etukäteisvalmisteluja tehneet ja kumpaisellekin kokemus oli muutenkin ensimmäinen laatuaan. Tuskinpa tässä siis on tarvetta lähteä höpöttelyjen antia enempää lyttäilemään. Ehkäpä seuraavaksi sitten armottomampaa tietotulvaa...

Trivianurkkaus 21: Poika ja ilves

Ajattelin tällaisen pienen hömppätietoiskun tähän väliin sujauttaa, ettei kirjoittelu vallan akuiluksi pääse kääntymään. Jostakin syystä muistelin, että Suden arvoitus olisi saanut tekijöiltä levylle lisukkeeksi kommenttiraidan, mutta eihän noin valitettavasti ollutkaan, joten kaivelin Raimo Niemen vähän vanhemman teoksen taustamateriaaleineen silmäiltäväksi. Susiseikkailun myönnän olevan enemmän omaan mieleen ja sanoisin kuvastoltaankin antoisammaksi ihmeteltäväksi, mutta sehän ei tarkoita, etteikö ilveksen kanssa kirmailu kertailukierrosta ansaitsisi. Poika ja ilves tuli katseltua ja kaipa vähän varovaisesti kehuttuakin runsaat neljä vuotta sitten, eli ei se aivan kirkkaana muistissa säkenöi. Bonusosastolta löytyy lyhyttä dokumenttia, tekstimuotoista asiaa sekä tekijöiden kommenttiraitakin. Muistaakseni noita pätkiä katselinkin edellisen kerran yhteydessä, mutta jos niistä tähän triviakoosteeseen soveltuvaa materiaalia löytyy, niin nappaan talteen. Liikkeelle ajattelin lähteä kommenttiraidan kautta ja täydennykset sitten muista extroista, joten elokuva pyörimään ja juttutuokio vauhtiin.

Elokuvan ajan näkemyksistään ja mielipiteistään puhelevat pääosan Tomina hoitava Konsta Hietanen ja ohjaaja Raimo Niemi, eli eipä höpöttelyrinkiä ole aivan mahdottomaksi paisuteltu. Kyllähän kaksikollakin asiaa tuntuu alusta loppuun asti riittävän ja näin omasta näkökulmasta on ainakin mielenkiintoista silloin tällöin kurkistella ja kuunnella, miten esimerkiksi tällaisten luontoseikkailujen työstäminen kotimaassa sujuu, vaikkakaan tämä teos ei ehkä ihan nykypäivän menetelmiä vastaisikaan. Heti alkuun Niemi tahtoo tehdä selväksi, että upeissa näkymissä päästiin projektia toteuttamaan ja ainakin hänelle homma oli hyvinkin nautinnollista. Helikopterilla taltioidut ilmakuvat olivat hänelle ensimmäiset lajiaan, ja niitähän alkutekstien aikana runsaasti nähdään. Niemi valottelee toteutustapaa sen verran, että kuvaaja Kari Sohlberg sidottiin tiukasti riippumaan helikopterin ulkopuolelle ja tällä tavalla Ranuan sekä Posion hienoja maisemia filmille taltioitiin.

Keskusteluissa elokuvan edetessä käydään läpi aikatauluakin nopsasti sekä yleisluontoisesti, eli varsinaiset kuvauspuuhat käynnistyivät syksyllä 1997. Kuvauspäiviä kertyi kaikkiaan 60 kappaletta ja niistä 35 kului vuoden 1997 puolella elokuusta syyskuun loppuun. Välissä pidettiin noin puolen vuoden tauko ja sitten jatkettiin, kun maaliskuussa touhu käynnistyi uudelleen ja käytettiin 25 päivää. Näin pitkä väliaika tosin toi tullessaan omat pulmansa, sillä esimerkiksi päätähti oli kovassa kasvuiässä ja venähti melkoisesti kameroiden lepäillessä. Muutenkin ulkomuoto muuttui siinä määrin syyskauteen verrattuna, että kasvojakin jouduttiin vähän meikkauksen taikatemppujen avulla pyöristelemään lapsenomaisemmiksi. Kuvauspäivien määrää selittää sekin seikka, että puhekohtauksien osalta elokuva kuvattiin käytännössä kahteen kertaan, koska ensin näyttelijät tekivät työnsä suomeksi ja heti perään pyrittiin kuvaamaan sama otos englanniksi juteltuna. Esimerkiksi talvikauden kuvissa piti usein näkyä koskemattomia hankia, eli vieraskielistä versiota varten täytyi suunnata kamerat hivenen toiseen suuntaan tai etsiä uusi paikka. Niemi kovin kehuukin, että Sohlberg oli mestari tässä työssä ja jäljistä puhtaat lumet löytyivät yleensä ongelmitta. Vaikka näyttelijät tosiaan joutuivat opettelemaan ja esittämään vuorosanansa englanniksi, niin silti kansainvälinen versio on jälkiäänitetty, eikä varsinaisten näyttelijöiden ääniä siinä kuulla. Niemi matkustikin kuvausten jälkeen kolmeksi viikoksi Torontoon, jossa kanadalaiset ääninäyttelijät puhelivat lopulliset vuorosanat englanninkieliselle raidalle

Hietanen päätyi mukaan juttujen perusteella varsin kitkattomasti ja mutkattomasti, sillä hän tapasi Niemen ja kirjoittajana toimineen Ville Suhosen Yleisradion kahvilassa, mistä seurasi kutsu koekuvauksiin. Niemi mainitsee, että oli jo aiemmin tahtonut tehdä tällaisen testin Hietasen kanssa, ja kun sellainen järjestyi, niin ei tarvinnut paljoa arpoa, vaan Tomin osa tuli helpolla jaettua, ja Hietanen valittiin käytännössä heti. Läheskään aina ohjaajan mukaan kuvio ei näin sujuva ole, vaan enemmänkin nuorisoelokuvista kokemusta kerryttänyt Niemi selittää, että välillä pitää elokuvan roolituksia varten koekuvata esimerkiksi 800 nuorta näyttelijää. Tuolloin ensimmäistä elokuvarooliaan esittänyt Hietanen kertoo, että Tomin isää näytellyt Antti Virmavirta auttoi paljon ja teki neuvoillaan työtä tutuksi. Mitä tulee osan vaativuuteen, niin Hietanen itse ei nähnyt englanniksi puhuttuja otoksia erityisen hankalina ja surumielisemmät hetket tuntuivat kuvauksissa onnistuvan helpommin ja luontevammin kuin riemukkaat.

Useampaan otteeseen Konsta kehuu Jouko-enoa esittävää Risto Tuorilaa, jonka kanssa kahdenkeskisiä kohtauksia oli mukava toteuttaa siitä huolimatta, että niissä piti välillä kameroiden edessä huutaa, ja tämä vaadittu raivoaminen nuorta näyttelijää huolestuttikin jossakin määrin etukäteen. Vapaa-ajan tekemisiä tuotantoyhtiön puolelta haluttiin hiukkasen rajoittaa, eli laskettelu kiellettiin kuvausten ajalta ja ilman käsiä pyöräilyäkin katsottiin vähemmän suopein silmin, jotta onnettomuusriskit vähenisivät. Toisaalta kuvausten puitteissa Hietanenkin pääsi kiipeilemään ja hyppimään, kun taas osa moottorikelkkakohtauksista hoidettiin sijaisnäyttelijöiden avulla. Hietanen kertoo myös, että alkujaan Tomille oli kirjoitettu enemmän kohtauksia koululla, mutta Niemen mukaan näitä nipsittiin, koska haluttiin keskittyä pääjuoneen.

Karvaisemman tähden kanssa olikin sitten jo pikkuisen pulmallisempaa toimia, minkä Niemi myöntää suoraan ja kommenttiraidan lopulla kertoilee, että esimerkiksi koirien kanssa työskentely oli paljon helpompaa, kun aikoinaan kuvattiin sarjoja Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa. Syyskauden kuvauksissa Väinö-ilves oli pitkälti Leeviä esittämässä, ja vaikka Väinö olikin varttunut ihmisten keskuudessa ja jossakin mielessä oli kesy sekä tykkäsi ihmisistä, niin siitä huolimatta kyseessä oli villieläin, jonka mielenliikkeitä oli hankala ennakoida tai hallita. Näin ollen kohtauksissa piti olla varuillaan ja yleisestikin kuvattiin Väinön ehdoilla kärsivällisesti, koska Niemi katsoo, että pakottaminen olisi ollut väärin. Niinpä ohjaus tapahtui ennemmin leikkien johdattelemina komentelemisen sijaan ja katsetta käänneltiin esimerkiksi erilaisten herkkujen avulla. Filmiä kyllä kului paljon, koska yhtä otosta jouduttiin välillä työstämään kaksi tai kolmekin tuntia Väinön mielenkiinnon loppuessa yleensä viimeistään 30 minuutin jälkeen, mikä taas lisäsi taukoilutarvetta. Tiettyihin hankalampiin hetkiin Väinöä korvaamaan puuhasteltiin mekaaninen ilves, sillä Väinöä ei haluttu nukuttaa elokuvan takia. Niinpä herääminen toteutettiin vähemmän elollisen esineen avulla. Väinö oli kyllä viettänyt suuren osan elämästään eläinpuistossa, mutta siitä huolimatta oli tottunut suurempiin tiloihin, eikä juuri pienistä häkeistä pitänyt, vaan hermostui selvästi. Näitä pätkiä taltioitiinkin hyvin lyhyissä rupeamissa ja kun oli mahdollista, niin käytettiin täytettyjä ilveksiä, ettei Väinöä tarvinnut turhaan pitää kiusaantumassa kalterien takana.

Ilmeisesti katsottiin, että Leevi kaipasi hieman enemmän hurjaa puolta kuin mitä Väinöllä luontaisesti oli annettavanaan, joten ääntelyyn lisättiin paikoin kissan ja puumankin muristeluja. Silloin tällöin Väinön villimpi puoli taas arvelutti enemmän, esimerkiksi silloin, kun Leevin piti metsästyskohtauksessa jahdata kania. Tekijät pikkuisen pelkäsivät, että Väinö saattaisi onnistua vahingoittamaan pupua, mutta ilveksellä ei ilmeisesti ollut mielenkiintoa käydä pienen kimppuun, vaan temmeltämistä kuvaillaan uteliaan leikkisäksi. Kommenttiraidalla kerrotaankin, että näihin hetkiin liittyen jätettiin paljon kepeämpää kuvaa käyttämättä. Lisäksi Tomilla ja Leevillä oli yhteinen valmennuskohtaus jahtiin liittyen, mikä karsittiin myös pois. Sekä Niemi että Hietanen pääsivät tutustumaan Väinöön ennen kameroiden käynnistymistä Ranuan eläinpuistossa, joka oli myöhemmin merkittävä kuvauspaikka. Niemi tapasi Väinön ensimmäistä kertaa puiston johtajan työhuoneessa ja ensivaikutelma kissapedosta oli melkoisen kesy, vaikka tämä kynsineen pääsi vähän säikäyttämäänkin. Konsta vieraili myös ennen kuvauksia moikkailemassa Väinöä päästen sen aitaukseen ja myöhemmin hän sai ulkoiluttaa ilvestä talutushihnassa puiston alueella.

Väinön lisäksi myös pari muuta ilvestä pääsi Leevin osassa loistamaan, koska Ruotsin puolelta tilattiin kaksi sijaisesiintyjää, joiden päähomma oli suorittaa vuoden 1998 puolella tehdyt talvikuvaukset. Väinön katsottiin olevan siinä vaiheessa jo turhan vanha ja villiintynyt elokuvaurakointiin, joten hommat jätettiin hiukan nuoremmille vipeltäjille, jotka Isana ja Bellana tunnettiin. Niemen mukaan näiden kanssa oli pikkuisen helpompaa työskennellä, eikä tarvinnut maastossa nähdä niin paljoa vaivaa, sillä kaksikko karkaillessaankin palasi porukkaan oma-alotteisesti. Muutenkin kuvissa eläinmaailman kirjoa nähdään, ja jo alkuvaiheessa pieniä päänvaivoja esiintyi porojen karkaillessa ensimmäisenä kuvauspäivänä. Yksi näistä mietittävistä asioista oli Tomin hanhiparvi, joka tarinoiden mukaan kovin mielellään Hietasta seuraili vapaa-aikana, mutta kameroiden käynnistyessä kohtauksen toteuttaminen kävikin hankalaksi lintujen tepsutellessa omille teilleen, eli piti useampaan kertaan kokeilla. Samaiset lintuystävät myös kasvoivat varsin vauhdikkaasti, minkä takia hankittiin useampi iältään eroava hanhipesue. Selvähän se, että lukuisten eläinten kanssa työskennellessä kärsivällisyyttä vaadittiin, ja tästä ominaisuudesta Niemi vuolaasti kiittelee Sohlbergia.

Kuten elokuvaa katsellessakin voi nähdä, niin suuri osa on kuvattu ulkotiloissa ja kuvauspaikoilla lavasteiden sijaan. Niemi kyllä kertoilee, että studiotakin toki tarvittiin, ja sellainen rakenneltiin Ranuan urheiluhalliin, eli käytännössä kuvaukset tehtiin Suomen pohjoisosissa kokonaan. Kaikkia sisätilojakaan ei lähdetty lavastamaan, vaan esimerkiksi Jouko-enon taloksi löydettiin sopiva mökkerö lähistöltä. Ongelma vain oli, että kyseisessä rakennuksessa oli vain yksi asuinkerros, joten ullakolla sijaitseva Tomin huone lavastettiin ja kaikki siellä nähtävät kohtaukset tehtiin studiolla. Myös unijakson luola oli tällainen lavastettu osuus. Eteläisen Lapin lähistöllä siis viihdyttiin pitkälti ja suurin osa hommista hoitui Ranualla ja siitä itään Posiolla. Jälkimmäisestä yksittäisinä paikkoina merkityksessään korostuvat Korouoman jylhä kallioinen luonnonsuojelualue sekä Auttijoki kanjoneineen. Ranuallakin paljon kuvattiin, mutta elokuvan tarkoitukseen sopivat komeat maisemat etsittiin pitkälti näistä mainituista Posion kohteista. Erityisesti kuvaaja Sohlberg piti Korouomaa hyvinkin monipuolisena ja antoisana työskentely-ympäristönä.

Koko kuvausporukka majoittui Ranualla, mikä tarkoitti, että Posion seuduille kertyi ainakin ajassa mitattuna merkittävästikin matkaa. Pelkkään siirtymiseen kului helposti tunti ja siihen päälle vielä välillä isommatkin valmistelut, niin kuvioksi muodostui aikaisten aamujen ja pitkien päivien jatkumo. Lisäksi talvikauden kohtauksissa touhu meni melkoiseksi lumessa rämpimiseksi rinteissä, mutta Niemi on silti sitä mieltä, että Korouoman talvisissa maisemissa työskentely oli kovin palkitsevaa uurastuksesta huolimatta. Yölliset talvikuvaukset taas kävivät jäätävän viileiksi, mikä koetteli kalustoakin. Säät eivät juttujen perusteella kuitenkaan ylivoimaisesti kiusanneet, mitä nyt syyskaudella satanut ensilumi alkoi vähän hidastaa ja hankaloittaa hanketta. Mitään erityisen lämpöistä ei muutenkaan ollut, mikä piti ottaa huomioon paikoin. Esimerkiksi melontakohtauksessa oli pinnan alla kolme sukeltajaa, joiden yhtenä hommana oli työntää lauttaa, mutta myös samalla varmistaa, ettei näyttelijän mahdollinen molskahtaminen hyytävään veteen pääsisi venähtämään pitkäksi. Paikallisten asukkaiden suhtautuminen elokuvantekoon oli Niemen kommenttien perusteella pääosin myönteistä, ja heitä nähdäänkin avustajina joukkokohtauksissa. Aivan juttutuokion lopussa ohjaaja vielä ilmaisee tyytyväisyytensä, miten oli mielekästä ja palkitsevaa tehdä elokuvaa pohjoisen upeissa maisemissa ja vieläpä loistavan ryhmän kanssa.

Levyn lisukeanti ei onneksi kommenttiraitaan lopahda, sillä valikkojen takaa löytyy täydentävää tietoa tekstimuodossa ja yhteensä noin 15 minuuttia kuvaa kulisseista haastatteluineen. Näissä selvitetään, että ilmestyessään Poika ja ilves oli poikkeuksellinen menestys katsojamäärissä ja samalla levisi laajalti ympäri maailmaa. 18.12.1998 ensi-iltansa Suomessa saanut elokuva pysyikin kotimaan teattereissa 65 viikkoa ja tuon putken aikana keräili noin 390000 katsojaa. Syksyllä 1999 kauppoihin tupsahtanut videojulkaisu teki myös hyvää tulosta, koska 85000 kappaletta päätyi kotikatsomoihin, mikä teki siitä vuoden myydyimmän videon. Aivan noin vain ei menestys käsiin tipahtanut, vaan Ville Suhonen aloitti tarinan hahmottelemisen jo vuonna 1993 ja ennen kuvausten käynnistymistä tuottaja Hannu Tuomainen käytti melkein vuoden vaaditun rahoituksen löytämiseen. Vaivaa piti nähdä, jotta saatiin rahoittajat vakuutettua ja kerättyä kotimaiselle elokuvalle tuolloin poikkeuksellinen 13 miljoonan markan rahoitus. Siinä piti kysellä muualta Euroopastakin, että koko potti järjestyi, ja lopulta yli puolet tulikin Suomen ulkopuolelta ja elokuvasta samalla suomalais-tanskalais-luxemburgilainen yhteistuotanto. Kaikkiaan tekemiseen osallistui yli 300 henkilöä.

Kommenttiraidallakin mainitaan, että elokuvaa tosiaan kuvattiin kahtena versiona ja tämä kaksikielisyys putkahti suunnitelmiin jo varhaisessa vaiheessa, koska ymmärrettiin, että tarina pysyisi toimivana myös Suomen ulkopuolella ja kotimaan markkinat lopulta ovat kovin rajalliset. Englanniksi puhuttu versio Tommy and the Wildcat auttoikin rahoituksen löytymisessä ja levityskanavien avautumisessa, ja oikeudet myytiin yli 30 maahan ensimmäisen vuoden aikana. Vastaavaa tuplaversiota ei Suomessa oltu tekijöiden mukaan ennen ainakaan tässä laajuudessa kokeiltu. Siksikin kirjoitusporukkaan otettiin mukaan Martin Daniel työstämään englanniksi puhuttuja kohtauksia ja käsikirjoitusta muutenkin. Talvikaudella nämä tuplaturinat helposti johtivat kuvauspaikan vaihtumiseen, koska piti löytää jäljettömät lumihanget molempien versioiden otoksiin. Ohjaaja Niemen mukaan vuoden 1998 talvi taas sattui olemaan seuduilla poikkeuksellisen runsasluminen, mistä seurasi hidastuksia ja hankaluuksia. Kun taipaleelle oli kertynyt vaikka metristä puoleentoista hankea, niin kameroiden käynnistyminen saattoi olla tuntien työn takana. No, kaikki ympäröivä talvinen pohjoisen kauneus ilmeisesti piti motivaatiota yllä.

Elokuvan taustalla höpötellessään Niemi ja Hietanen ainakin omien korvien mukaan jättävät kertomatta, miten Leevin osassa esiintyneelle Väinö-ilvekselle lopulta kävi, mutta nämä muut lisämateriaalit sitäkin valottelevat. Väinön kerrotaan syntyneen Ranuan eläinpuistossa toukokuussa 1996, mutta joutuneen emonsa hyljeksimäksi, joten puistossa työskennellyt Elina Torvinen otti ilveksen hoiviinsa. Torvinen toimikin Väinön kouluttajana elokuvaa varten ja harjoitteli tämän kanssa temppuja etukäteen. Eläimen keskittymiskyky näihin touhuihin riitti tosiaan lähinnä puoleksi tunniksi kerrallaan ja sitten piti kehitellä muuta ajanvietettä, eli toiminnan täytyi olla tehokasta. Maaliskuisten talvikohtausten koittaessa Väinö oli jo eläkepäivillä elokuvamaailmasta, mutta ne eivät valitettavasti pitkään saaneet jatkua, koska yllättävä onnettomuus lopetti noin kaksivuotiaan Väinön elämän toukokuussa 1998, jolloin tämä kiipeillessään menetti otteensa ja putosi kiveä päin. Suhonen taas taustoittaa ilveksen valintaa perustellen, ettei Suomesta niin montaa vaikuttavaa nisäkästä löydy, joten ilves oli sinänsä luonteva ratkaisu. Lapsen ystävystyminen esimerkiksi suden tai karhun kanssa oli vaikeammin nähtävissä. Konsta ainakin ystävystyi vastanäyttelijänsä kanssa ja vietti kymmenen viikon aikana tämän kanssa paljon aikaa, ja tutustuminen tapahtui tosiaan jo ennen kuvausten alkua. Niemi taas muistuttelee lopuksi, että villieläimen kanssa työskennellessä piti olla varuillaan ja käyttökelvotonta materiaalia kyllä kertyi runsaasti. Erityisesti levyltä löytyvä viisiminuuttinen pätkä Ilves elokuvatähtenä antaakin hieman käsitystä ilvesten vallattomasta vipellyksestä ja tekijöiden yrityksistä ohjailla näitä toivottuihin suuntiin.

Vielä ennen loppulätinöitä ajattelin klikkailla itseni kirjoittaja Suhosen vanhalle sivustolle, jonne hän on keräillyt kohtalaisesti elokuvan tekemiseen ja taustoihin liittyvää tietoa. Suhosen näkemykset jäävät minusta varsin vähiin levyn extroissa, joten on mielestäni ihan perusteltua ottaa lopuksi mukaan hänen ajatuksiaan hiukan laajemminkin. Toki pitää huomauttaa, että samalta sivustolta löytyy myös muiden tekijöiden mietteitä ja paikoin sisältö on päällekkäistä sen kanssa, mitä olen jo tähän tekstiin koostanut. Yhtä perusajatustaan elokuvan takana Suhonen kuvailee näin:

"Lapset ja nuoret, itse asiassa suurin osa aikuisistakin, haluavat nähdä ja kokea elokuvissa toiveitaan ja unelmiaan, jotain elämää suurempaa. Kun ryhdyin Matti Haapasen kanssa kirjoittamaan elokuvan tarinaa, kirjoitin aluksi lauseen: Poika ja ilves on elokuva nuoruudesta, ystävyydestä, luonnosta ja selviytymisestä. Uskon, että kaikki ovat joskus nuorena eläneet samanlaisia tuntemuksia kuin Tomi elokuvassamme. Kaikkia nuoria johdattavat unelmat joiden edestä täytyy taistella."

Hän kertoo myös, että oli tarvetta kertoa vetoava ja seikkailuhenkinenkin tarina, joka pystyisi vaikuttamaan koko perheeseen ja lisää kipinää antoi Suhosen samoihin aikoihin tekemä dokumentti, jossa tutkailtiin luontosuhdetta kaupungissa varttuneiden lastenkin osalta. Tomi haluttiin pitää tapahtumia eteenpäin työntävänä voimana, joka ei vain toimi aikuisten ehdoilla, vaan pyrkii omin keinoin tekemään, kuten oikeaksi katsoo ja tähän toimintaan yritettiin saada katsojat elämään mukana. Leeviäkään ei Suhosen mielestä ollut syytä lähteä liikoja inhimillistämään tai ylisöpöyttämään, vaan se yritettiin esittää sellaisena kuin ilves aidosti luonnossa elää. Käsikirjoitusta muokkailtiin kolmisen vuotta ja sitä hienosäädettiin vielä kuvausten ollessa tauolla vuoden 1997 lopussa ja 1998 alussa, mutta pitkästä prosessista ja muutoksista huolimatta perusajatuksista saatiin hyvin pidettyä kiinni. Kirjoittaja summailee myös, miten tarinaan tavallaan yhdistyy elementtejä Yhdysvaltojen puolella tehtailluista seikkailuista, mutta henki haluttiin kuitenkin pitää Suomeen sopivana:

"Vähitellen Poika ja ilves elokuvassa alkoivat yhdistyä skandinaavinen nuortenelokuva, jossa pienistä asioista kasvaa rehellisesti suuria, ja toisaalta amerikkalainen perheseikkailu, jossa lapsi yleensä asetetaan taistelemaan koko maailmaa (eli aikuisten maailmaa) vastaan. Helppohintaista amerikkalaista kepeyttä ja fantasioimista halusin kuitenkin välttää. Elokuva sijoittuisi Suomeen ja kertoisi suomalaisista ihmisistä. Tuntui siltä, että näiden ihmisten arjen täytyi olla vahvasti läsnä: sitä voimakkaammin elokuva vaikuttaisi. Se tulisi kertomaan suurista asioista, ystävyydestä ja luottamuksesta. Elämästä ja kuolemasta."

Tuottaja Hannu Tuomainen vuorostaan selittää, että ilves valikoitui tarinaan, koska vastaavissa länsimaisissa elokuvissa ei vielä oltu tätä eläintä esitelty ja lisäksi siinä yhdistyivät tietyt kotikissan piirteet suurpetoon. Tietysti ilves oli myös erittäin luonteva valinta Suomen pohjoisosiin sijoittuvaan seikkailuun. Sopivia esiintyjiä lähdettiin kartoittamaan hyvissä ajoin ja otettiin yhteyttä Suomen kaikkiin eläinpuistoihin, ja keväällä 1996 Ranualta vastattiin, sillä sinne oli syntynyt emon hylkäämä pentu. Yhteydenotto johti sopimukseen, että jo aikaisemmin vastaavaa kasvatustoimintaa tehnyt Elina Torvinen alkaisi valmistella Väinöä elokuvaan. Torvinen taas ohjeisti tuotantoa, että kuvaukset pitäisi järjestää niin, että ne käynnistyisivät Väinön täytettyä yhden vuoden ja homman olisi hyvä olla valmista ilveksen osalta ennen kaksivuotissyntymäpäivää. Tämän suunnitelman mukaan aikataulua sitten järjesteltiin. Samoin varailveksiä alettiin etsimään varhaisessa vaiheessa ja sopivat löytyivät Ruotsin puolelta eräästä eläinpuistosta, eli vuoden 1997 kesällä syntyneet kaksoset Isa ja Bella. Yhtäläisyyksiä Väinöön löytyi, koska niidenkin emo oli hylännyt pentunsa ja Elisabet Jonsson ottanut asiakseen pienokaisten kasvattamisen. Jonsson pestattiinkin mukaan tuotantoon hoitamaan kaksoset kuvauksiin sopiviksi.

Tekstissä toistetaan, ettei ilvesten kanssa työskentely mitään mutkatonta ollut, eikä näitä voinut juuri komennella, vaan yritettiin leikkisin keinoin tehdä touhu mielekkääksi. Väinöä totutettiin kuvauksissa pyöriviin ihmisiin ja yleiseen meteliin. Ilveskohtausten väkimäärä kylläkin tahdottiin pitää mahdollisimman pienenä, ettei aikaa hukkautuisi siihen, kun Väinö kävi nuuhkimassa kunkin erikseen. Ilveksille pyrittiin kehittelemään paljon virikkeellisiä leikkejä ja ajanvietettä sekä huomiota riitti ihmisepeleiltä. Mainitaankin, että oli vaikeaa saada ilvekset näyttämään vaarallisilta kameran edessä, eikä tällaisia aitoja reaktioita tahdottukaan lähteä tavoittelemaan.
 

Suhosen sivulta on annettu oma osio Väinön tarkemmalle tarinalle, jonka on kirjoittanut Torvinen ja se ansaitsee mielestäni myös huomiota. Torvinen tarkentaa Väinön syntymäpäiväksi 22.5.1996 ja että samalle äidille syntyi silloin toinenkin pentu, joka kylläkin oli jo menehtynyt siinä vaiheessa kun puiston väki löysi Väinön kinoksesta. Väinöä kuvaillaan kiltiksi ja helpoksikin ilvesvauvaksi, jota kasvatettiin aluksi kotihoidossa. Loppukesällä se alkoi viettämään aikaa puistossakin, jonne se siirrettiin saman vuoden syyskuun lopussa pysyvästi. Noina aikoina tuli tietoon suunniteltu projekti Poika ja ilves, johon Väinöä alettiinkin valmentaa totuttamalla ilvestä enenevissä määrin ihmisiin ja kuvauksiin sekä vaadittujen kykyjen opettamisella.

"Kuvausten jälkeen Väinö vietti syksyn lepäillen ja vieraillen aina välillä toimistossa, missä sen mielipuuhaa oli nukkua arkistohyllyjen päällä. Asiakkaamme pelästyivät joskus pahanpäiväisesti luultuaan hyllyllä loikoilevaa otusta ensin täytetyksi."

Torvinen kertoo, että noin kuuden viikon syyskuvaukset vuonna 1997 sujuivat Väinöltä pääsääntöisesti hyvin, vaikka ilves joutuikin pitämään parin viikon sairasloman nielaistuaan jotakin sopimatonta. Kun siirryttiin 1998 kevätkuvauksiin, niin Väinön hommana oli lähinnä osallistua mainostilaisuuksiin Isan ja Bellan hoitaessa roolityön velvoitteet. Kun kuvaukset saatiin loppuun, pääsivät kaikki kolme jatkamaan elämiään samaan aitaukseen. Väinö tosin suhtautui ensin arastelevasti vieraisiin lajitovereihinsa, vaikka olivat jo aiemmin naapuruksia puiston tiloissa olleetkin. Vähitellen Väinön ja kahden nuoremman ilvesneidon yhteiselo muuttui sopuisammaksi, eikä Väinökään enää uusia tulokkaita pelännyt. Tässä kolmikon isossa aitauksessa oli vaihtelevaa maastoa kivineen, kallioineen ja puineen, joissa ilvekset pystyivät toteuttamaan kiipeilytarpeitaan sekä loikkimaan.

Ilvekset olivat ilmeisesti tottuneet hyppimään lumien pehmentämille kiville, mikä Torvisen mukaan johti Väinön ensimmäiseen onnettomuuteen. Kevät oli jo toukokuussa edennyt sulattaen lumet, mutta Väinö oli jatkanut hyppelyä talviseen tapaan lyöden nenänsä kiveen ja saaden itselleen melkoisen verenvuodon. Hurjasta näystä huolimatta Väinö toipui iskusta vauhdikkaasti ja olikin jo seuraavana päivänä kuvauskunnossa lehtijuttua varten. Noin kaksi viikkoa myöhemmin ei enää ollut onnea matkassa, vaan seuraukset olivat synkemmät. Väinö oli jälleen kiipeilypuuhissa ja kivunnut vauhdilla aitaverkkoa ylös, jolloin käpälät olivat livenneet ja Väinö pudonnut huonossa asennossa alas. Sinänsä 2,5 metrin pudotus ei ilmeisesti ollut matkana ratkaiseva, mutta epäonneksi juuri alapuolella oli muodoltaan terävä kivi, jonka tuottama isku aiheutti rankan sisäisen verenvuodon, johon Väinö menehtyi oletetusti runsaassa parissa tunnissa. Torvisen mukaan Väinöllä olikin paljon huonoa onnea pudotessaan, koska kiven lähistöllä oli monessa suunnassa tasaista maata, jolle tipahtaminen ei luultavasti olisi paljoakaan haitannut. Aamulla 25.5.1998 Väinö löydettiin elottomana kyseisen kiven päältä, eikä ulkoisia vammoja ollut nähtävissä, vaan ilves näytti ennemmin nukkuvalta. Kuolinsyy varmistettiin Oulussa, josta Väinön jäänteet palautettiin puistoon haudattavaksi.

"Lasten ohjaamisessa ei ole kysymys koulutuksen saaneesta, työssään jo kokemusta saaneesta ammattinäyttelijästä, vaan amatööristä, joka joutuu työstämään ja tulkitsemaan kameran edessä samat ajatukset, tunteet ja toiminnan kuin korkeastikoulutettu kollegansa."

Sivustolla ohjaaja Niemi esittää myös näkemyksiään liittyen erityisesti Konstan valitsemiseen. Kommenttiraidan puolella tapahtumien kulku kuvailtiin melko ytimekkäästi ja vauhdikkaasti hoidetuksi, mutta ilmeisesti siihenkin pieniä sivukoukeroita liittyi. Hannu Tuomainen ensimmäisenä esitti Konsta Hietasen mahdollisena valintana Niemelle, joka ei ollut aiemmin tavannut Konstaa, vaikka tiesi kyllä tästä ja oli koekuvaustakin miettinyt. Tapaaminen järjestyi ja jätti jälkeensä hyvän tunteen, mutta siitä huolimatta Niemi teki koekuvauksia muillekin pojille roolia varten. Konstan koekuvaus toisella tapaamisella kuitenkin sinetöi päätöksen ja Niemi summailee, että vaadittujen ominaisuuksien lisäksi Hietanen oli kaikin puolin mukava kaveri. Valinta osoittautui kuvausten alettua oikeaksi Konstan pärjätessä hyvin ja kehittyessä vauhdilla. Yhteiselo sujui sekä työpäivien aikana että vapaa-ajan puolellakin kitkatta ja Niemi kertoo koko porukan tulleen Konstan kanssa hyvin toimeen.

"Bullcranen (kameranosturi) raahaaminen Korouoman korkeimmalle kohdalle, Purnuvaaran huipulle, oli jättimäinen urakka parinkymmenen ihmisen iskujoukolta. Siihen heiltä kului kokonainen päivä. Ja kun kamerat ja näyttelijät saapuivat paikalle, oli aurinko hyvää vauhtia menossa pilveen. Viime hetkellä kamera saatiin käyntiin, kraana nousi korkeuksiin ja viimeiset auringonsäteet tarttuivat filmille. Kuva oli muutamassa minuutissa tehty. Ja kalusto roudattiin samantien takaisin."

Kirjoittajana ja toisena ohjaajanakin työskennellyt Suhonen oli mukana soveltuvien kuvauspaikkojen etsimisessä ja päättämisessä. Hän kertoo, että Ranua oli vahvasti mukana suunnitelmissa, mutta sen maastot ja maisemat ovat tasaisia sekä soita esiintyy runsaasti, kun taas käsikirjoitus vaati jylhiä erämaanäkymiä. Suhonen kävi toisen kirjoittajan, eli Matti Haapasen kanssa tutustumassa Ranuaan sekä sen lähistöllä sijaitsevaan Posioon, josta löytyikin paremmin mielikuviin sopivia alueita. Korouoma kanjoneineen ja kallioineen vaikuttikin lupaavalta paikalta. Ennen kuvausten käynnistymistä Suhonen vieraili kuvaaja Kari Sohlbergin ja lavastajana toimineen Pertti Hilkamon kanssa Koroumassa kartoittamassa kuvauspaikat tarkemmin. Maisemat olivatkin upeat, mutta huolena oli paikan etäisyys ja vieläpä se, ettei isoja tai oikeastaan pienempiäkään teitä kulkenut tekijöiden kannalta kovinkaan kätevästi lähistöllä. Kuljetusten järjestäminen osoittautuikin haasteeksi, eikä syksylläkään oikein pystynyt mönkijöillä kaikkia siirtoja hoitamaan, sillä edessä oli soita, jyrkänteitä sekä kivikkoja. Talvella liikkuminen helpottui tavallaan lumen sadettua, sillä se avasi mahdollisuuden käyttää moottorikelkkoja, joiden selässä pääsi melkein minne tahansa. Mitään erityisen mielekästä puuhaa tämä matkanteko ei aina viimoissa ja tuiskuissa ollut töyssyjen keskellä, eikä aina ihan helppoakaan. Ilmojen lämmetessä painavimmat kelkat alkoivat kuormineen upota ajoväyliin, mikä johti pienempiin kertakuljetuksiin, eli aikahukka siirtymiin lisääntyi ja kilometrejä kertyi runsaasti. Suhonen kirjoittaa myös, että kuvien vaatimat jäljettömät hanget nostivat ensimmäisen otoksen merkitystä, sillä epäonnistuminen saattoi tarkoittaa kuvauspaikan vaihtoa. Ihmiset saatiinkin hallittua melko hyvin, mutta ilvesten kanssa tällaisten vahinkojen välttäminen olikin jo paljon vaikeampaa.

Toisessa osiossa Tuomainen selittää kiinnostavasti hankkeen etenemisestä, joka jo Suhosen toimittaman ensimmäisen noin sivun mittaisen juonikuvauksen perusteella osattiin tulkita suureksi tuotannoksi. Kun ensimmäinen mittavampi luonnos tarinasta valmistui, vahvistui samalla ajatus, ettei kotimaasta löydy riittävää rahoitusta sellaisen toteutukseen ja piti päättää, että lähdetäänkö karsimaan, vai etsitäänkö varoja muualta. Päätettiin lähteä toteuttamaan projektia ennemmin isolla panostuksella. Käsikirjoitusta viilailtiin huolella ja kuluikin melkein vuosi ennen kuin varsinainen ensimmäinen yksityiskohtainen versio syntyi. Samalla oli jo lähdetty etsimään ja löydettykin ilvestähti Väinö. Väinön koulutus käynnistyi, kuvauspaikkoja sovittiin ja varailveksiä suunniteltiin ennen kuin rahoituksesta ei ollut paljoa varmaa tietoa. Alustava laskelma vihjaili, että summa menee yli 10 miljoonan markan ja tuossa vaiheessa kehittelyyn oli jo sijoitettu tuntuvia rahamääriä. Suomen elokuvasäätiöstä järjestyi ymmärrystä ja tukea tällaiselle pidemmälle hankkeelle ja päätettiin valmistella kokonaisuus mahdollisimman myyväksi ennen esittelyjä potentiaalisille sijoittajille muualla maailmassa. Siinä vaiheessa olikin näytettävissä koekuvaa ilveksen kanssa ja näkymiä merkittävistä kuvauspaikoita. Lopulta sopivat rahoittajat löytyivät ja budjetiksi tarkentui 13 miljoonaa markkaa, josta yli puolet Suomen ulkopuolelta. Tällä saatiin varmistettua riittävä kuvauspäivien määrä, ammattitaitoisia tekijöitä sekä kotimaasta että Tanskasta ja laadukkaat työkalut.

Tuomaisen mukaan kuvattua filmiä sitten kertyikin, jopa 56 kilometrin verran. Ilveksen arvaamattomuuden takia tiettyjä kohtauksia kuvattiin aina kahdella kameralla, sillä toisen samanlaisen uusintaoton todennäköisyys oli olematon. Merkittävä osuus lopullisessa hinnassa oli myös päätöksellä toteuttaa elokuva kahdella kielellä. Tarina tuntui soveltuvan kansainvälisille markkinoille ja tarjoavan sinne Suomelle tyypillisiä vivahteita ja kun rahoituskin tuli useammasta maasta, niin tällainen suunta kotimaan rajojen ulkopuolelle myymisestä tuntui jo alussa luontevalta. Siksi Martin Daniel palkattiin mukaan kirjoitusporukkaan melko varhaisessa vaiheessa. Rahoittajat eivät sinänsä vaatineet englanniksi puhuttua versiota, mutta suomenkielisen elokuvan menestymismahdollisuudet eivät vaikuttaneet erityisen lupaavilta. Jos homma toimisi englanninkielisenä, niin tilanne taas olisikin aivan toisenlainen. Silti ajatus huolestutti, koska vallitsevana näkemyksenä oli, ettei tällainen tuplakuvaus todennäköisesti toimisi ja kansainväliseksi tarkoitettu versio ei välttämättä toisi edes niitä ylimääräisiä kulujakaan takaisin. Siinäpä oli hieman haastetta päätösten tekemiseen, mutta sille tielle kuitenkin lähdettiin ja vieläpä sillä mielellä, että tämä toinenkin versio toteutetaan suurella huolellisuudella, eikä vain sivutyönä.

Kuvausvaiheessa Kati Laasonen toimi eräänlaisena kielenopettajana näyttelijöille ja kävi näiden kanssa puhekohtauksia ennakkoon läpi, jotta vieraaseen kieleen vaihtaminen onnistuisi kameran edessä rennosti sekä luontevasti. Alkuun menetelmä vaikutti vieraalta, mutta muuttui rutiiniksi kuvausten edetessä. Yleensä homma meni niin, että kohtaus kuvattiin suomeksi ja sen jälkeen englanniksi. Hietanen oli tuolloin 13-vuotias, eli kaikkien sanojen merkitys ei ollut päivänselvää, mutta Tuomaisen mukaan Konsta suoriutui haasteestaan silti loistavasti ja saattoi jopa innostaa aikuisiakin. Kuvausten paikoittaisen tuplaantumisen lisäksi sama homma käytännössä toistui leikkaushuoneen puolella, kun englanniksi kuvatut kohtaukset työstettiin. Nämä kaksi elokuvaversiota eivät ole täysin identtiset kuten olettaa voi, vaan kestoissa on pientä eroa ja samoin näyttelijöiden työskentelyssä.

"Erityismaininnan ansaitsee näyttelijöistä Tomia esittävä Michael Caloz. Poika hoitaa osansa loistavasti: jos ei tiedä englantilaisen äänen ja kuvassa näkyvän kasvon olevan eri henkilö, ei sitä voisi edes aavistaa. Ja hauskaa kyllä: Michael on Kanadan Konsta Hietanen: maansa tunnetuin lapsitähti, kokenut ja pidetty esiintyjä joka on itse asiassa jo siirtynyt työskentelemään Hollywoodiin. Michael kävi vain heittämässä hauskan keikan entisessä kotimaassaan."

Tuomainen jatkaa, että leikkausvaiheen jälkeen Niemi lähti Kanadaan, jossa elokuvan kansainvälinen versio äänitettiin. Kanadaa puolsi se, että siellä käytössä ollut englanti katsottiin hyvässä mielessä yleismaailmalliseksi, jossa on amerikkalaista sävyä, mutta pohjoista luonnetta samalla, joka tietysti sopi tähän tarinaan. Tavallaanhan tarina olisi voinut hyvinkin tapahtua Kanadassakin pienin muutoksin. Kanadan kohdalla hyviä puolia olivat myös ammattitaitoisuus, helppous ja taloudellisuus. Sopivia ääninäyttelijöitä etsittiin ennakkoon raakaleikkauksen perusteella ja Niemi sai saavuttuaan keskittyä kolmen viikon ajan kohtausten toteuttamiseen. Palikat viilaili paikoilleen äänisuunnittelija Kristian Eidness Andersen, joka taas työskenteli siten, että viimeisteli ensin englanniksi puhutun, josta siirtyi työstämään suomenkielistä versiota. Tarkemmin puhuttaessa Tommy and the Wildcat ei ole sinänsä dubattu versio, koska kohtaukset esitettiin kameran edessäkin englanniksi ja uudelleen äänitetyt vuorosanat sopivat suiden liikkeisiin. Tällaisen menetelmän käyttäminen oli huomattavasti kalliimpaa työtuntien ja materiaalikulujen lisääntyessä erityisesti kuvausvaiheessa, mutta Tuomainen on sitä mieltä, että jopa tuottajan näkökulmasta tämä oli kannattava ja järkevä tapa. Molempiin versioihin suhtauduttiin vakavasti ja lopputuloksena levittäjillä oli valita kahdesta hyvästä elokuvasta mieleisensä.

Tomin ja Leevin tarina ei loppunut ja rajoittunut elokuvaan, vaan Suhonen oli jo varhain suunnitellut siirtävänsä seikkailun myös kirjaksi. Käsikirjoittaminen ja toisena ohjaajana toimiminen olivat kuitenkin laittaneet kyseenalaistamaan homman mielekkyyttä, mutta kun elokuvaurakka alkoi olla lopuillaan, löytyi jo aikaa kirjalliselle työlle. Helppoa sekään ei ollut, sillä Suhonen ei halunnut siirtää täysin samaa juttua sivuille, vaan sisällytti mukaan varhaisempia kuvioita aiemmista käsikirjoitusversioista sekä myös kuvattuja kohtauksia, jotka oli kuitenkin tipautettu valmiista elokuvasta pois. Toisaalta elokuvassa nähtyjä hetkiä jäi kirjasta pois ja tietynlaista syvyyttäkin kertyi lisää, mitä elokuvan puolella kestokin oli rajoittamassa. Lopettelen Suhosen sivuston kahlailun tämän tekstin osalta tähän ja totean, että jos Poika ja ilves herättelee mielenkiintoa ja kysymyksiä, niin sinne kannattaa kurkata, koska tähän on napattu vain joitakin minua kiinnostavia näkemyksiä sekä yksityiskohtia. Lisäksi sanoisin, että kun useat tekijät hankkeestaan kertovat, niin asiat saattavat painottua pikkuisen eri tavoilla ja saada poikkeavia vivahteita. Tai ainakin itse olen sellaisia havaitsevinani esimerkiksi kommenttiraidan joidenkin juttujen ja Suhosen sivustolla esitettyjen muistelmien välillä.

Käsitellyltä kommenttiraidaltakin löytyy toki paljonkin lisää tarinaa kuin mitä omaan koosteeseen naputtelin, mutta kuten tavallista, niin eipä tarkoitus näiden triviajuttujen puitteissa ole kaikkea mahdollista sisällyttää sekaan, vaan ensisijaisesti omaa mieltä kutkuttelevat kertomukset päätyvät mukaan. Omaan hyllyynkin olen hankkinut Suhosen kirjan Poika ja ilves, joka siis ilmestyi vuonna 1999, eli hiukan elokuvan jälkeen. Valitettavasti se on edelleen lukematta ja yhtenä ideana olikin lukaista se elokuvan kertailun yhteydessä ja pienimuotoista vertailua tehdä, mutta tällä kerralla ei oikein irronnut innostusta urakkaan. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa, mutta toisaalta Poika ja ilves ei omalla kohdalla ole niin merkittävä tai haltioittava tarina, että sitä pitäisi välttämättä lähteä kolmatta kertaa vatvomaan täällä, joten saapi nähdä... Mainittakoon myös, että Suhonen kirjoitti vielä jatkoakin Tomin ja Leevin seikkailuille kirjassa Paluu erämaahan, mutta siitä en osaa sen enempää sanoa. No, tähän koosteeseen taisi tulla tavallista enemmän toistoa, mutta kun tarjolla oli melkoisen kätevästi eri tyyppien näkemyksiä samoihin tapahtumiin ja haasteisiin, niin katsoin, että niitä on ihan hyvä sisällyttää. Toivottavasti sieltä lukijoillekin jotakin kiintoisaa paljastuu ja suosittelen toki kyseisen elokuvan ja tarinan ystäviä tutustumaan tekstin taustamateriaaleihin syvemminkin. Triviasarja luultavasti jatkuu, kunhan sopiva into iskee päälle, mutta vielä ei osaa yhtään sanoa, mitä tekelettä seuraavaksi ruoditaan...