Charlie & Boots

Jälleen tuli otollinen olotila Hogan-hetkelle, joten eipä muuta kuin hänen toistaiseksi viimeisin elokuvansa katseluun. Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Hogania ennenkin ohjannut (Strange Bedfellows) Dean Murphy.

Charlien (Paul Hogan) elämä kokee kovan kolauksen, kun pitkäaikainen vaimo kuolee tanssilattialle miehen silmien edessä. Siitä seuraakin jakso, jona suunnilleen kaikki kiinnostus elämää kohti katoaa. Sängystä ei oikein pääse ylös, tiskit kertyvät ja päivät kuluvat tyhjää toimittaen. Lähdetään siis liikkeelle vähän synkemmissä tunnelmissa.

Välit muuhun perheeseen eivät ole kaikilta osiltaan aivan ihanteelliset. Nuorempi poika on jäänyt hoitamaan Charlien maatilaa, mutta vanhempi Boots (Shane Jacobson) on muuttanut kauemmas kaupunkiin. Isän ja Bootsin välillä on molemminpuolista viileyttä, joka juontaa juurensa myös kohtalaisen synkkään tapahtumaan menneisyydessä. Kumpikaan ei ilmeisesti ole ollut innostunut pitämään yhteyttä viimeisten vuosien aikana.

Isänsä onnettoman tilan huomaava Boots kuitenkin näkee tämän tragedian mahdollisuutena paikata huonoja välejä. Hän muistaa lapsuudestaan sellaisen tapauksen, että Charlie lupasi viedä hänet pitkälle kalastusreissulle Australian pohjoisimpaan kärkeen, Cape Yorkiin. Niinpä tämä vanha lupaus kaivetaan aikojen unholasta takaisin pöydälle. Ilman sen suurempia suunnitteluja tai valmisteluja Boots raahaa vähintään vastahakoisen Charlien autoon, jotta matka voisi alkaa.

Tietä olisi taivallettavana useampia tuhansia kilometrejä ennen kuin määränpää häämöttää edessä. On tietysti jokseenkin ennalta-arvattavaa, etteivät matkan alkuvaiheet suju ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Juttu ei oikein kulje kaksikon välillä ja muutenkin tunnelma on varsin kireä. Boots kuitenkin pitää tavoitteesta kiinni, eikä anna Charlien kyynisemmän suhtautumisen lannistaa heti alussa. Ehkäpä sieltä aurinkokin jossakin vaiheessa pilkistää...

Kaksikko saa puolivahingossa kyytiinsä nuoren liftarin (Morgan Griffin), joka on matkalla Australian country-musiikin pääkaupunkiin unelmiensa perässä. Tielle hän on jäänyt saatuaan tarpeeksi ääliöpoikaystävästään ja tämän sopimattomista vaatimuksista. Matkan kankeammassa alkuvaiheessa hän sitten toimii samalla siltana kahden toisistaan etääntyneen kulkijan välillä. Muutenkin ihan hyvä lisä elokuvaan, vaikka ei tämä osuus kovin pitkää aikaa kestäkään.

Näytteeksi vähän Morganin laulelua tähän väliin:

Kyseessä siis on usein varsin tuttujakin polkuja kulkeva roadmovien muotoon sovitettu draamakomedia. Tosin välillä kyllä vaellellaan omaperäisemmilläkin reiteillä, joten ei Charlie & Boots mitään suurempaa kyllästymistä onnistu aiheuttamaan. Meno on toki välillä ehkäpä vähän siirappistakin, mutta ei kuitenkaan liikaa.

Huumorin osuuttakaan ei sovi väheksyä. Hogan hymyilyttää jossakin määrin kärttyisän vanhan miehen osassaan heitellessään Charlielle hieman väheksyviä ja pilkkaavia kommenttejaan. Ja kyllähän joukkoon sekalaista kohellustakin mahtuu. Yleensä nämä on osattu myös ajoittaa hyvin, eli raskaampien juttujen perään. Ei oikeastaan missään vaiheessa päästä sukeltamaan kovin syvälle mustempiin mietteisiin. No, joidenkin mielestä tällainen ratkaisu saattaa olla suurikin heikkous. Itse kuitenkin näkisin, että tässä kuitenkin on lähdetty tekemään kuitenkin yleiseltä hengeltään kohtalaisen leppoisaa teosta, eikä mitään Synkkien Syvyyksien Tilitystä. Tässä on onnistuttukin ihan hyvin.

Kun on tässä tullut viimeisten parin kuukauden aikana katseltua enemmänkin Hoganin juttuja ja arvostus on lähtenyt uudelleen nousuun, niin samaan hyvää mieltä tuottavien elokuvien listaan tämänkin voisi lisäillä. Hymy alkaa leventyä, kun Charlie alkaa päästä vähän järkytyksestä yli. Kiusallisiltakaan tilanteilta ei vältytä, kun kaksikko aiheuttaa toisilleen hyväätarkoittavia pikku vaikeuksia.

Ikää Paulille oli ehtinyt kertyä elokuvan ilmestymisen aikaan jo 70 vuotta, mutta onneksi se pilke ei ole silmäkulmasta kadonnut minnekään vuosien vieriessä. Edelleen erittäin pidettävä tyyppi kyseessä, ainakin näin valkokangasolemukseltaan. Eikä Jacobsonissakaan mitään valittamista ole. Varsin sympaattisen kaksikon nämä kaksi herraa muodostavat.

Hogan on jälleen tuomassa myös kotimaansa kauneutta katsojan silmien eteen. Kun kerran matkalla ollaan, niin siinähän maisemien esittely käy ihan luontevasti samalla. Mihinkään itsetarkoitukselliseen matkailumainokseen ei kuitenkaan sorruta, vaan kohtalaisen maltillisesti tätä puolta toteutetaan. Lieköhän tämä ollut yhtenä syynä sille, että Australian valtio on ollut mukana rahoittamassa elokuvaa? Lukaisin pari kommenttia pikaisesti IMDB:sta, ja ainakin joidenkin kohdalla vaikuttaa siltä, että matkailuosuus oli jopa häiritsevän suuri haudaten muun elokuvan alleen. Itse en kuitenkaan tällaista suostu allekirjoittamaan. Myönnän kyllä, että elokuvasta tällainen ulottuvuus löytyy, mutta eipä se sen suuremmin haitannut.

Mukavia maisemia katselen edelleen mielellään, ja tässähän niitä riittää. Vehreys on välillä varsin ihastuttavaa, etenkin, jos sattuu välillä vilkaisemaan asunnon ikkunasta pihalle. Heh, loppuun on vielä saatu hyvällä tekosyyllä ujutettua vähän enemmän kuvaa korkeuksistakin. Tätä katsellessa tuli mieleen, että pitää lähitulevaisuudessa ottaa katseluun Australian luontoa enemmän esittelevä Wild Down Under.

Eipä tämäkään mihinkään elokuvaklassikkojen sarjaan nouse, mutta nautittavaa ja leppoisaa katseltavaa kuitenkin. Rauhallisesti edetään, ja löytyy elokuvasta koskettavat hetkensäkin, joita kyllä arvostan. Herkistelyjen lisäksi tosiaan löytyy samansuuntaista huumoria kuin Hoganin tunnetummista elokuvista. Ei kannata antaa synkähkön alun säikäyttää, sillä henki on jo kovin toisenlainen elokuvan puoliväliin tultaessa. Lopputeksteistä löytyy vielä kiva matkakuvakooste. Sinne sekaan on myös laitettu Hoganin menneisyyteen viittaava vitsi, kun kaksikon ylittäessä siltaa Charlie ihmettelee, että mitenköhän kauan sen maalaamiseen mahtoi kulua aikaa. Aikoinaan Hogan puuhasteli kyseisen sillan maalauksen parissa päätyökseen...

Vähän pelkäsin, että kyseessä olisi jokin väsähtänyt nyyhkyily, mutta onneksi sellaiset huolet osoittautuivat kohtalaisen turhiksi. Jonkinlaiseksi positiiviseksi yllätykseksi tämänkin saa kirjata. Varsin mukava puolitoistatuntinen, jonka pariin voisi joskus palata uudelleenkin, kun Australian maisemat alkavat vetää puoleensa ja Hogan-vajausta on päässyt kertymään. Jos tämä nyt sattuu jäämään Hoganin viimeiseksi elokuvaesiintymiseksi, niin omasta mielestäni se on ihan kelvollinen päätös hänen uralleen, jota ei ole kireän pipon päätä hyväillessä luotu.

 Charlie & Boots (2009) (IMDB)

Lightning Jack (Salama-Jack)

Lightning Jackin (Paul Hogan) johtama pankkiryöstäjien porukka kokee vähän kovia, kun pakomatka menee heti alussa pieleen ja porukka harvenee ikävästi. Muutenkin Jack kuuluu jossakin määrin ryhmään "legenda omassa mielessään". Yritys kuuluisaksi lainsuojattomaksi on kova, mutta valitettavasti taidot eivät oikein vastaa pyrkimyksiä. No, se ei tietenkään estä sinnikkäitä yrityksiä, varsinkin, kun onnea tuntuu olevan matkassa.

Mies siis yrittää jatkaa uraansa, mutta ei sekään aivan putkeen mene. Lopulta hän päätyy ottamaan mukaansa panttivangiksi aisteiltaan rajoittuneen tyypin (Cuba Gooding Jr.). Tarkoitus ei ole varsinaisesti aloittaa mitään kumppanuutta, mutta olosuhteiden ollessa mitä ovat, päädytään kokeilemaan sitten tällaistakin ratkaisua, joka tosin on kohtalaisen helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumaan.

Eipä niitä ryöstelyjä tai sellaisten yrityksiä hirveästi nähdä. Enimmäkseen katsellaan näiden kahden muita kohelluksia vaihtelevissa tilanteissa. Sinänsä tässäkään elokuvassa ei paljoakaan sitä tarinaa ole. Sitäkään vähää ei sieltä kirkasvetisimmästä omaperäisyyden lähteestä ole ammennettu, vaan perusjutuilla pitkälti mennään.

Tästä huolimatta Hoganin ja Goodingin juttuja on ihan mukavaa katsella. Osa niistä onnistuu hymyilyttämään, vaikka yleensä samoista vitseistä on tullut nähtyä aiemmin jo parikin muunnelmaa. Pat Hinglen ryppyotsaa on mukava nähdä pitkästä aikaa. Myös L.Q. Jonesin lyhyehkö esiintyminen onnistui miellyttämään. Hogan taas tekee lämminhenkistä parodiaa lännenelokuvien äijäilyistä.

Tässäkin tapauksessa ainakin omalla kohdalla Hoganin karisma on elokuvan kannatteleva voima. Hänen ilmeilynsä ovat usein huvittavia ja muutenkin vaikuttaa olevan liikkeellä varustettuna hyvällä hengellä. Sikarijutut jäivät positiivisesti mieleen, samoin "herkkä" tarina tyypin ensimmäisestä kerrasta ja on siellä muitakin onnistuneita hetkiä. Lightning Jack ei nyt vain hahmona oikein pärjää Mick Dundeelle. Muuten elokuvissa on paljon yhtäläistä. Varsinaisella tarinalla ei niinkään väliä, vaan sillä kohelluksella.

 Tässäkin tapauksessa Hogan on toiminut tuottajana ja ainoana kirjoittajana, joten voinee olettaa, että jälleen kyseessä on varsin pitkälti tähtensä näköinen teos. Ohjaajana taas toimi Simon Wincer, joka myöhemmin päätyi ohjaamaan Hogania kolmannessa Crocodile Dundee -elokuvassa.

Ennakkotoiveet olivat lähinnä luokkaa "menettelevä hassuttelu" ja suunnilleen sellainen ruudulta hypähti silmien eteen. Minään kovin erinomaisena luomuksena en tätä pitäisi. Jos mietitään noita Crocodile Dundee -elokuvia, niin sijoittaisin tämän ensimmäisen ja kolmannen perään, mutta toisen osan edelle. Jos pitää Hoganista, niin eiköhän tämä ole ihan mukavaa katseltavaa. Varsinkin, jos nauttii siinä samalla pari viileää tunnelmannostattajaa. Hoganista vähemmän innostuneet taas saattavat nähdä elokuvan keskinkertaisena komediana, jos ei jopa huonompana. Itse en joutunut pettymään.

Lightning Jack (1994) (IMDB)

Crocodile Dundee in Los Angeles (Crocodile Dundee Los Angelesissa)

Toisen osan jälkeen saatiin odotella reilut kymmenen vuotta ennen kuin tämäkin Crocodile Dundee -elokuvasarja lopulta päivittyi trilogiaksi. Ohjaajaksi päätyi Simon Wincer, joka oli tehnyt jo aiemmin yhteistyötä Paul Hoganin kanssa elokuvassa Lightning Jack. Tällä kertaa Hogan on kynäillyt elokuvan yksin ja toimii myös yhtenä tuottajana. Tuottajien joukossa ovat myös Lance Hool ja hänen veljensä Conrad Hool. Kumpikin oli viisi vuotta aiemmin tuottamassa Hoganin elokuvaa Flipper. Varsinkin ensin mainittu on jäänyt parhaiten mieleen tuottamistaan ja ohjaamistaan melko kovistakin 1980-luvun toimintaelokuvista. Omina suosikkeina yhteistyöt Chuck Norrisin kanssa, mutta ei niistä nyt enempää tässä yhteydessä. Musiikista vastaa Basil Poledouris, joka kuuluu suosikkisäveltäjiin, mutta tästä ei kuitenkaan korviin tarttunut mitään erityisen hienoa valitettavasti.

Michael ja Sue (Paul Hogan ja Linda Kozlowski) jatkavat elämäänsä noin 20 asukkaan pikkukylässä Australian takamailla. Perhe on kuitenkin kasvanut yhdellä hengellä, kun pari on saanut pojan. Sue saa houkuttelevan työtarjouksen eräältä Los Angelesissa toimivalta sanomalehdeltä. Michael on myös kohtalaisen halukas vaihtamaan hetkeksi maisemia. Poika saa nähdä vähän muutakin maailmaa, ja pääseepähän itsekin vaihteeksi takaisin Yhdysvaltoihin.

Poika päätyy paikalliseen kouluun, äiti aloittaa uudessa työpaikassa ja isä keskittyy lähinnä erilaisten häiriöiden aiheuttamiseen. Pian paljastuu, että Suen edeltäjälle sattui jotakin kohtalaisen hämärissä olosuhteissa hänen tutkiessaan erään pienen elokuvastudion asioita. Sue jatkaa saman jutun parissa työskentelyä. Studio on tuottamassa kolmatta osaa Lethal Agent -elokuvasarjalleen, jonka pari edellistäkin osaa ovat olleet menestykseltään surkeita ja taloudellisia tappioita. Siitä huolimatta rahoitusta tuntuu edelleen löytyvän ja intoa neljännenkin osan tekemiseen (heh). Sue päättää selvittää, että miksi näin.

Tavallaan kolmas osa sijoittuu jonnekin ensimmäisen (Crocodile Dundee) ja toisen (Crocodile Dundee II) välimaastoon, mitä tulee tarinapuoleen. Mukana toki on jälleen vähän rikosten selvittelemistä ja toimintajuttua, mutta tässä tapauksessa tämä osuus jää pitkälti Suen selviteltäväksi. Vasta noin viimeisten 20 minuutin aikana Dundee harhailee mukaan tähän kuvioon. Joka tapauksessa kyseessä on vain sivujuoni, ja hyvä niin, ettei koeta toisen osan jokseenkin masentavaa kohtaloa.

Palataan siis pitkälti ensimmäisestä osasta tutulle perseilylinjalle. Dundeella ei oikein ole mitään kovin järjellistä tehtävää, joten hän lähinnä seikkailee paikasta toiseen ongelmien seuratessa. Elokuva alkaa heti lupaavasti, kun parhaimmalla ja toiseksi parhaimmalla krokotiilimiehellä eivät mene asiat oikein putkeen ja sitten istutaankin oksalla ihmettelemässä maailmanmenoa. Muutenkin henki on pitkälti sama koko elokuvan ajan. Osa näistä jutuista toimii ihan hyvin, osa sitten taas menee ennemmin sinne hieman väsyneempien uudelleenlämmittelyjen sarjaan.

Näistä omasta mielestäni toimivimmista sekoiluista voisi vaikka mainita jakson moottoritiellä, kun Dundee poikansa kanssa painaa jarrut pohjaan pelastaakseen koiraksi luulemansa eläimen. Hetken kuluttua kaaos onkin jo valmis ja tyyppiä epäillään joksikin kajahtaneeksi terroristiksi.

Myöhemmässä vaiheessa Dundee pääsee osaksi Lethal Agent 3 -elokuvan kuvauksia. Aluksi vain taustanäyttelijänä, mutta pienikin osa riittää toki antamaan mahdollisuuksia kaikenlaiseen kepposteluun. Tosin jäi vähän sellainen maku, että kuvaustilanteista olisi ollut revittävissä enemmänkin iloa. Mike Tysonin lyhyt kameo on myös mielestäni varsin onnistunut ja aiheuttaa kyllä hymyilyä, eikä ole olleenkaan väkinäisemmästä päästä, mitä tulee tällaisiin pikaisiin näyttäytymisiin.

Lienee siis kohtalaisen selvää, että kyseessä on mielestäni suuri parannus toiseen osaan verrattuna. Vähemmän turhaa ja epäkiinnostavaa sivujuonta ja samalla enemmän Dundeen kohellusta. Hogan pääsee äijäilemäänkin jälleen vähän rennommalla otteella, kun toisessa osassa meno vaikutti menevän paikoitellen turhankin ryppyotsaiseksi. Nyt tyyppi on taas huolettomammalla linjalla seikkailemassa, mikä on suurin yksittäinen parannus näiden osien välillä.

Toki elokuvaa voisi materiaalinsa puolesta pitää lähinnä jonkinlaisena tusinakomediana. Eivät ne jutut tarkasti silmäiltynä mitään kovin nerokkaita tai omaperäisiäkään edesottamuksia ole. Kun keitokseen heitetään mukaan Paul Hogan, niin samat asiat näyttäytyvätkin huomattavasti huvittavampina. Miksikään Hogan-faniksi en aio tunnustautua, mutta mielellään tyypin menoa tällaisessa katselee. Ei tosiaan huolta huomisesta, kumppaniehdokkaita kävelee jatkuvasti vastaan, välillä tarinoidaan Gibsonista, tilataan törkeästi pikaruokaa ja aiheutetaan yleistä kaaosta. Hyväntuulista ja yleisesti viihdyttävää menoa enimmäkseen. Viihdearvojen suhteen ei hirveästi valittamista löydy. Tämäkin kyllä sopii mielestäni koko perheen katseltavaksi, kun väkivaltaa on pikkuisen karsittu jälleen pois.

 Tämänkin kohdalla kannattaa huomioida, että katseluajankohta oli jälleen kohtalaisen myöhäinen ja lisäksi samalla kului pikkuisen juotavia. Kummallakin saattaa olla oma ratkaiseva osansa viihdyttävyyden kannalta. Tosin samat tekijät olivat vaikuttamassa edellisinä päivinä katsottujen aiempien osien kohdalla, joten mitään vääristymää ei pitäisi keskinäiseen vertailuun aiheutua.

Edelleen laittaisin ensimmäisen osan melko selkeäksi ykköseksi, tämä tulee sitten perässä ja toinen osa jää kohtalaisesti kummastakin jälkeen. Ihan hyvä päätös tälle elokuvasarjalle. Tämän jälkeen on mukavampi jättää krokotiilimiehet seikkailemaan jonnekin Australian takamaille kuin väkinäisen toisen osan lopputunnelmien päätteeksi. Heh, ellei Hogan sitten verovaikeutensa ratkaistaakseen päädy kuvaamaan vielä neljännen osan...

 Crocodile Dundee in Los Angeles (2001) (IMDB)

Crocodile Dundee II (Krokotiilimies II)

Ensimmäinen Crocodile Dundee menestyi yli odotusten, joten suhteellisen nopeasti alettiin väsäämään jatkoa sille. Tässä osassa Paulin vanhempi poika Brett Hogan avusti elokuvan kynäilemisessä. Paul itse kirjoittelun lisäksi osallistui elokuvan tuottamiseen. Toisessa pääosassa taas jatkaa Linda Kozlowski, jonka kanssa Paul meni naimisiin pari vuotta myöhemmin.

Toinenkin osa alkaa jossakin määrin lupaavasti Dundeen kalastaessa New Yorkin edustalla ja poliisien lähinnä naureskellessa omalaatuisen australialaisen kolttosille. Dundee on jonkin aikaa oleillut kaupungissa, mutta elämä alkaa tuntua vähän tylsältä. Toisaalta kotiinpaluukin houkuttelee, mutta tyyppi päätyy kuitenkin hakemaan töitä, joita on tarjoamassa ensimmäisestä osasta tuttu mies.

Siinä missä ensimmäinen osa on pitkälti melko tarinatonta haahuilua ja hassuttelua, on jatko-osan kohdalla päädytty panostamaan enemmän juoneen. Harmi vain, että se on kohtalaisen yhdentekevä ja lukemattomia kertoja aiemmin paremmin toteutettu tuttu kuvio. Pääpari siis sekaantuu ikävien ihmisten huumekauppoihin tahtomattaan, sitten Sue kaapataan, pelastetaan, lähdetään pakoon ja jahtaajienkin osat vähän vaihtuvat. Mitään kovin omaperäistä ei siis ole saatu aikaan.

Eikä se tarinan heikkous välttämättä tällaiselle elokuvalle mikään ratkaiseva niitti olisi, jos muut jutut olisivat edelleen kunnossa. Valitettavasti näin vain ei ole, vaan Dundeen kepposet ovat karsiutuneet huomattavasti harvemmiksi juoniosuuden kasvaessa. Vielä kun pituutta on tullut noin 15 minuuttia lisää ensimmäiseen osaan verrattuna, niin kelloon tuijottelu, haukottelu ja muu yleinen tylsistyminen lisääntyy räjähdysmäisesti.

Ensimmäiseen verrattuna on siis lähdetty ikävästi tylsyyden harhapoluille, eikä sieltä oikeastaan missään vaiheessa päästä hoippumaan takaisin varsinaiselle reitille. Huumoriinkaan ei ole hirveästi jaksettu panostaa. Löytyyhän elokuvasta toki muutama hymyjä ja hymähdyksiä aiheuttava hetki sekä pari vielä onnistuneempaa kohtausta, mutta yleisesti taso on huomattavasti matalammalla. Piti sitten se veitsirepliikkikin uusia suunnilleen samanlaisena. Muutenkin meno vaikuttaa selvästi ryppyotsaisemmalta. Ensimmäisen melko huoleton sekä päämäärätön kohellus onkin vaihtunut jonkinlaiseksi c-luokan puolivakavaksi toimintaseikkailuviritykseksi, jolla ei ole paljoakaan tarjottavaa omassa sarjassaan.

Elokuvaa ei siis voi aivan samaan tapaan suositella koko perheen yhteiseksi katseltavaksi kuin ensimmäistä. Tietyt elementit sopivat paremmin vähän varttuneemmalle yleisölle, vaikka ei tässä tosin mitään kovin tylyä väkivaltaa ole. Toiminta itsessään on lähinnä sitä luokkaa, että sen unohtaa melko nopeasti, eikä sellaiselle oikein viitsisi edes paria sanaa enempää uhrata aikaa. Jäljitysjaksokin tuntuu lähinnä venytetyltä, eikä onnistu innostamaan.

Kun edellisessä mentiin Australiasta kaupunkiin, niin tämän kohdalla lähdetään Australian suuntaan vähän puolivälin jälkeen. Siinä sitten hetken ehtii olla toivomassa, että uusintakäynnistys toimi ja elokuva sai pahasti kaipaamaansa uutta virtaa tunnelman ollessa parin hetken ajan vähän korkeammalla. Nopeasti kuitenkin osoittautuu, että turhia toiveita sellaiset ovat ja suunnilleen sama kohtalaisen tylsä ja hengetön meno vain jatkuu.

Ei Crocodile Dundee II näistä haukuista huolimatta mikään surkeuksien surkeus ole, mutta ikävän keskinkertainen ja väsähtänyt tuotos. Peräkkäisinä päivinä katseltujen osien välillä on ainakin omasta mielestäni merkittävästi laadullista eroa. Toisessa on panostettu aivan vääriin osa-alueisiin, ja niihinkin nähdyn perusteella kovin huolimattomasti. Elokuvasta ei todellakaan ole repäiseväksi toimintaseikkailuksi ja samaan aikaan huumori on vähentynyt ja tasokin laskenut. Dundeen jutut saavat aivan liian usein väistyä tylsän juonen tieltä jonnekin kauas pois. Ilmeisesti tarkoituksena oli vähän uudistaa kaavaa, eikä vain toistaa ensimmäistä osaa uudelleen. Valitettavasti tämä vain ideoitiin kovin mielikuvituksettomasti ja toteutettiin huonosti. Tällaisenaan elokuvasta jää hätäisesti ja huolimattomasti tehdyn pakollisen jatko-osan ja rahastuksen kitkerä maku suuhun.

 Crocodile Dundee II (1988) (IMDB)