Jatketaanpa vaihteeksi vähän tätäkin kirjoitussarjaa, kun tuli tuossa eräänä iltana hieman kuunneltua tarinoita kauniin ja lumoavan The Italian Key -elokuvan taustalta.
Valitettavasti ainakaan kotimaiselta levyjulkaisulta ei löydy muuta taustamateriaalia kuin kommenttiraita. Tällaisessa tapauksessa olisi kovin mielellään katsellut jotakin kuvauspäiväkirjaa, poistettuja kohtauksia ja sensellaisia. No, kyllähän kommenttiraidallakin ihan kivasti juttua on, ja siitä on poimittu joitakin kohtia tähän tekstiin. Ääneen pääsevät elokuvan ohjannut, käsikirjoittanut ja yhtenä tuottajana toiminut Rosa Karo sekä säveltäjä ja tuottaja Tuomas Kantelinen, joka on myös Rosan aviomies.
Alkuun kerrotaan vähän elokuvaprojektin taustoista, jotka hieman poikkeavat tavallisesta. Aiempina vuosinakin kesäasukkaana Italiassa viihtynyt Karo kumppaneineen vuokrasi kesällä 2009 muutaman villan Italiasta. Lähdettiin nauttimaan Italian auringosta sekä ruoasta ja samalla tekemään elokuvaa. Mukana oli sekä ammattilaisia että vähemmän elokuvien kanssa tekemisissä olleita henkilöitä. Kyseessä oli vähän idealistinen, mutta yhteisöllinen projekti.
Elokuvassakin sisaruskolmikkoa esittävät Joana, Elisa ja Isadora Cartocci olivat myös alueen kesäasukkaita. IMDB:n mukaan kellään heistä ei ole aiempaa kokemusta näyttelemisestä elokuvissa. Vähän sama juttu Italiaan suuntaavaa Cabellaa esittävän Gwendolyn Anslown kohdalla. Karon mukaan hänet huomattiin tarjoilemassa eräässä paikallisessa ravintolassa, josta sitten päätyi esittämään pääosaa.
Monet kameran takana puuhastelleista päätyivät myös esittämään pieniä tai vähän suurempiakin osia. Yhtenä esimerkkinä elokuvan amerikkalainen tuottaja Peter O. Almond, joka itse halusi esittää kukkuloille vetäytyneen yksinäisen Bronzinin roolin.
Itse sain Karon jutuista sen käsityksen, että suurin osa kuvauksista hoidettiin Cabellan kunnassa ja sen lähistöllä sijaitsevissa, yleensä pienehköissä, kylissä ja kaupungeissa. Nämä siis silloin kesällä 2009. Intiassakin vierailtiin, mutta lyhyemmin. Lontooksi taas sai budjettisyistä kelvata Bristol. Tämä osuus hoidettiin selvästi myöhemmin. Eroa Italiassa kuvattuun materiaaliin on noin vuosi, mikä saattaa näkyä esimerkiksi Gwendolynin hiusten pituudessa, sillä Karo ei halunnut painostaa häntä niitä enää siinä vaiheessa lyhentämään.
Vähän paikallista legendaakin on päässyt mukaan, sillä esimerkiksi kerrotaan, että tarina vanhan naisen autottomista hautajaisista otettiin mukaan suunnilleen sellaisenaan.
Ensimmäinen kuvattu kohtaus oli Cabellan ja sisarusten kesäinen päivä ruokakorin ja päiväkirjan kera kukkuloilla. Karon mukaan se edustaa sitä tyyliä, jota muuhunkin elokuvaan lähdettiin hakemaan. Kaunis, maalauksellinen ja unenomainen.
Elokuvassa käytettiin kahta kuvaajaa. Suomalainen enemmän luontokuviin erikoistunut Ville Tanttu sai usein hoitaa ulkona kuvatut jaksot maisemineen. Italialainen Gianni Giannelli vastaavasti taas kuvasi enemmän sisällä tapahtuvia kohtauksia.
Budjetti ei ilmeisesti ollut mikään erityisen suuri. Karo ei mitään tarkkaa lukua anna, mutta puhuu kuitenkin miljoonan euron elokuvasta. Tämän budjetin puitteissa yritettiin hakea elokuvaan tavallaan ajatonta tyyliä, mitä vaikkapa lavasteisiin tulee. Välillä saatiin vähän apua muualtakin, sillä esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa Letters to Juliet työskennellyt Stefano Maria Ortolani päätyi myös Karon elokuvaan tuotantosuunnittelijan ominaisuudessa. Joitakin samoja juttuja pystyttiin hyödyntämään kummassakin elokuvassa.
Melko pitkälti kommenttiraidalla keskitytään positiivisiin puoliin, mikä kyllä sopii taustalla pyörivään elokuvaan varsin hyvin. Toki amatöörinäyttelijät aiheuttivat omat pulmansa, mutta tuoreet kasvot pelastivat paljon. Muista näyttelijöihin liittyvistä ongelmista voisi mainita, että Fabianin osassa piti alunperin esiintyä eräs englantilainen näyttelijä, mutta aikatauluongelmat tulivat tielle. Kantelinen sitten soitti Mikko Leppilammelle, joka muutaman päivän varoitusajalla ilmestyi paikalle ja pääsi käytännössä heti töiden pariin.
Usein monet asiat oikeutettiin sillä, että satua tässä ollaan tekemässä. Jos vaikkapa tiettyjen näyttelijöiden aksentit eivät täysin vastanneet sitä, mitä niiden olisi elokuvassa pitänyt olla, niin ei siitä sen suurempaa stressiä otettu. Omasta mielestäni juuri oikea ratkaisu, koska jos aikaa ja rahaa oli rajatusti, niin paljon parempi keskittyä muihin juttuihin kuin tällaisiin.
Kommenttiraita jättää kyllä pikkuisen toivomisen varaa, sillä mitä tulee "tuikitarpeelliseen" nippelitietoon, niin kyseessä ei mikään täyteenahdettu triviatykitys ole. Jutustelu on kyllä mukavan rentoa ja lämmintä. Ei siinä oikein voi olla hymyilemättä, kun Karo kiusoittelee miestään kertomalla, että siitä Tuomas tykkää, kun tytöt kävelevät kukkamekoissa hupsuja puhellen ja unelmoiden...
Karo ilmeisesti oli jo tekovaiheessa tietoinen, ettei elokuva tulisi kaikkien kohdalla täysillä iskemään, vaan sitä lähdettiin tekemään eräänlaisille kaunosieluille, joille sen taas voisi kuvitella sopivan todella hyvin. Räjähdysten ja takaa-ajojen suurimmat ystävät eivät siis olleet se kohderyhmä, jota lähdettiin tavoittelemaan.
Romanttisille naisille ja miehille lähdettiin tekemään elokuvaa, josta haluttiin saada aikaan niin kaunis ja positiivinen kuin vain pystyttiin, vaikka se sitten paikoitellen tarkoittaisi vähän naivia ja sokerista menoa. Tavoitteena valopommi vastineeksi kaikenlaisille pahaa mieltä aiheuttaville elokuville. Kepeyden sekaan päädyttiin kuitenkin laittamaan pieniä elämänopetuksia.
Lopussa ei sitten säästelty yhtään tässä positiivisuudessa. Sitä onnellista loppua sitten sen seurauksena riittääkin, kun lähes kaikille hahmoille haluttiin antaa onnellinen päätös. Karo vähän naureskellen toteaa, että kyllä kehdattiin laittaa vielä rammatkin kävelemään. Hän pitää tärkeänä sitä, että elokuvan näkisivät ne, jotka sellaista menoa osaavat arvostaa. Kauniista ja suloisesta pitäville tarkoitettu.
Kaunis elokuva ja mukavan lämmin kommenttiraitakin. Vähän olisi kaivannut levylle muitakin lisiä, mutta näinkin kelpaa.
Kukkamekko pitää olla Italian kesässä, ei siinä mikään auta...!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rosa Karo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rosa Karo. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Trivianurkkaus 2: The Italian Key
Tunnisteet:
Aurinkoista tunnelmointia,
Draamat,
Komediat,
Kommenttiraidat,
Maaseutu,
Maisemakuvat,
Romantiikka,
Romanttiset komediat,
Rosa Karo,
Trivianurkkaus,
Unelmat
lauantai 6. huhtikuuta 2013
The Italian Key (Avain Italiaan)
Monille kameran edessä paremmin tunnettu Rosa Karo (Roosa Toivonen) valitsi ensimmäiseksi elokuvaprojektikseen ohjaana sekä kirjoittajana romanttisen sadun. Elokuvaa kuvattiin parin kesän aikana ja sitten noin vuotta myöhemmin se sai ensi-iltansa, eli vuoden 2011 lopulla.
Tarina alkaa Englannista, jossa tapaamme 19-vuotiaan nuorena orvoksi jääneen Cabellan (Gwendolyn Anslown ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa elokuvaesiintyminen), jonka maailma on järkkymässä. Pitkään hänen huoltajanaan toiminut Max on joutunut jättämään tämän maailman. Maxin muu perhe taas suhtautuu kovin tympeästi Cabellaan, ja ovat ilmeisesti tyytyväisiä, että voivat Maxin kuoltua viimeinkin laittaa välit kokonaan poikki.
Kerättyään riittävästi rohkeutta, Cabella uskaltautuu viimein Maxin perinnönjakotilaisuuteen. Vaikuttaa siltä, että Maxin maallinen omaisuus on menossa muille sukulaisille. Niinpä Cabella joutuu lyhyellä varoituksella jättämään asunnon, jossa Maxin kanssa eli. Hän kuitenkin saa tilaisuuden päätteeksi kirjeen, josta löytyy vain Italiaan viittaava osoite sekä vanha suurikokoinen avain.
Cabellalla ei ole montaakaan syytä jäädä tuttuihin maisemiin pyörimään. Ajatukset sillalta hyppäämisestä vaihtuvat seikkailuun, kun hän päättää lähteä selvittämään, mitä kirjeen sisältö hänelle lopulta kertookaan. Avain uuteen elämään on myös samalla mahdollisuus saada selvyyttä varsin hämäräksi jääneeseen lapsuuteen.
Kun pieni, syrjäinen ja rauhallinen kylä sekä uusi koti lopulta löytyvät, huomaa Cabella saapuneensa ympäristöön, joka poikkeaa huomattavasti siitä, missä hän on nuoruuttaan siihen asti viettänyt. Tätä pientä paikkakuntaa ei oikein voi väittää miksikään tapahtumien keskukseksi, mutta Cabella alkaa siellä saada uudelleen elämänilosta kiinni.
Kotiutumista helpottaa huomattavasti varsin mukava sisaruskolmikko (Joana Cartocci, Elisa Cartocci, Isadora Cartocci), johon hän ystävystyy nopealla aikataululla. Näyttelijöiden sukunimien perusteella kyseessä on sisaruskolmikko oikeassa elämässäkin. Aivan kuin Anslown kohdallakin, myös he tekevät ensimmäisen ja ainakin tähän asti ainokaisen elokuvaesiintymisensä.
Nämä kolme sisarusta sitten elättelevät romanttisia haaveitaan, vaikka todennäköisyydet niiden toteutumiseen vaikuttavat paikoitellen vähän heikoilta. No, uskoa aurinkoiseen huomiseen kuitenkin riittää. Sama alkaa sitten tarttua Cabellaankin. Aiempien vuosien ankeammat aatokset surullisista aluista ja onnellisten loppujen olemattomuudesta alkavat vähitellen unohtua mielestä myönteisempien mietteiden ottaessa valtaa.
Jo kansikuvan sekä -tekstin perusteella kyllä saa melko hyvän käsityksen siitä, mitä elokuva tulee tarjoamaan. Ainakin omalla kohdalla sisältö sitten pitkälti vastasikin ennakkokäsityksiä, mikä ei tässä tapauksessa ole yhtään huono juttu. Etukäteen siis tuli varauduttua siihen, ettei sitten heti ala hampaita kiristelemään, jos vastaan tulee jotakin sellaista, mikä ei täytä "laatudraaman" vaatimuksia.
Tarinasta ja vuorosanoista olisi toki helppo löytää valitettavaa, mutta satumaisuus ja valittu tyylilaji oikeastaan vei jo alkupuolella sellaisiin tunnelmiin, ettei tehnyt mieli lähteä sille linjalle. No, ehkäpä sen kotiaaveen olisi siitä huolimatta voinut eliminoida, koska nämä kohtaukset tuntuivat tässäkin yhteydessä monesti turhan tökkiviltä.
Vähän sama juttu tulee vastaan (pää)näyttelijöiden kohdalla. He, kuten monet muutkin projektiin osallistuneet, olivat ottamassa ensiaskeleitaan elokuvien maailmassa. Toki suoritukset ovat enimmäkseen kokonaisuuksina sellaisia, ettei niitä nyt innosta alkaa enempää hehkuttamaankaan. Toisaalta eipä niiden katsominen mitään hirveää tuskaakaan ollut. Kun jälleen huomioidaan jo mainittuja seikkoja, niin lopputulos on tässäkin mielessä kohtalainen. Lisäksi on vaihteluksi mukavaa nähdä välillä täysin tuoreita kasvojakin. Varsinkin, kun tässä tapauksessa mainitut neljä näyttelijää ovat myös miellyttävää katseltavaa näin pinnallisemmin pohdittuna...
Jos jatketaan myönteisten puolien parissa, niin Karo ryhmineen on selvästikin pyrkinyt hyödyntämään kauniita kuvausympäristöjä kunnolla. Oikeastaan tämä puoli olikin vahvimpana vaikuttajana, mitä tulee ostopäätökseen. Onneksi ei tarvinnut yhtään pettyä sen suhteen. Enimmäkseen elokuva on kuvattu Italian maaseudulla, mutta myös Intiasta on haettu lisämausteita. Englantiin sijoittuva osio jää varsin lyhyeksi, mikä ei toki haittaa lainkaan.
Linnunlaulu, loiskuva vesi ja kahisevat lehdet saattelevat nopeasti mukavan kesäisiin tunnelmiin, jota kuvat vielä entisestään korostavat. Ne ovatkin sitten enimmäkseen varsin miellyttävää katseltavaa ja merkittävä osa elokuvan viehätystä. Jos tämä samainen satu olisi toteutettu vähän toisenlaisessa ympäristössä, niin tästä tekstistä olisi varmaan tullut hyvinkin toisenlainen. Nämä näkymät kuitenkin sopivat hyvin satumaiseen elokuvaan ja saavat ajan monin paikoin kulumaan miellyttävissä merkeissä.
Itse en hirveästi elokuvien voittamista palkinnoista perusta, sillä maailmasta tuntuu löytyvän nykyään sen verran elokuvatapahtumia, että palkintoja sitten riittääkin, ja vähän kaikenlaisille tapauksille tuntuu jonkinlaista pystiä löytyvän. Tämänkin kiekon kantta komistavat erilaiset seppelöinnit ja pikaisella silmäyksellä ne onnistuivat aiheuttamaan lähinnä hymyä. Toisaalla (Avain Italiaan, suuri festivaalivoittaja? Sananen maailman tuhansista elokuvafestivaaleista) Kalle Kinnunen on tutkaillut tätä palkintoasiaa vähän tarkemmin, ja sen lukemisen myötä käsitys vain vahvistui. Mainitaan myös, että kyseisen kirjoituksen kommenteissa Karo on puolustelemassa melko tylyn vastaanoton saanutta elokuvaansa. No, itse en elokuviani voitettujen pystien perusteella ostele, mutta kai se silti on ihan ymmärrettävää, että levittäjä näitä tunnustuksia haluaa kansiin lätkiä.
Elokuvaan liittyen Areenasta löytyy pari Karon haastattelua:
The Italian Key -elokuvan ohjaaja Rosa Karo
Tähtihetkessä vieraana ohjaaja Rosa Karo (Karon haastattelu alkaa kahdeksan minuutin kohdilla.)
Haastatteluissa Karo kertoo vähän taustoista ja siitä, millaisessa kevyessä hengessä elokuvaa lähdettiin toteuttamaan. Eipä Karo haastattelussakaan lähde elokuvan kauneutta pahoittelemaan, vaan luonnehtii sitä eräänlaiseksi täysjyvähattaraksi. Hän myös vähän epäilee elokuvan soveltuvuutta miesyleisölle, mutta ainakin omalla kohdalla nämä epäilykset paljastuivat jokseenkin turhiksi.
Heh, itse olen melko pitkälti samoilla linjoilla tuossa jälkimmäisessä pätkässä elokuvaa arvioineen Esko Rautakorven kanssa. Ennen kuin syytetään kopioinnista, niin mainitaan, että katselin kyseisen haastattelun vasta hetki sitten nämä jutut pitkälti naputeltuani.
Elokuvassa pohditaan myös, että mitä voisi tehdä surullisten maailmalle. Ehkäpä lopputulos on eräänlainen ratkaisu tähän. Kovin paljoa aikaa ei lopulta vietetä alakuloisissa tunnelmissa. Se "pakollinen" pahiskuviokin saa lopulta äkillisen lopun, mikä on ihan hyvä ratkaisu. The Italian Key on melko miellyttävä poikkeus, kun mietitään millaisia elokuvia kotimaiset kirjoittajat yleensä näkevät tarpeelliseksi kynäillä. Ankea ahdistus on jätetty jonnekin merien taakse ja voimakkaasti positiivisella linjalla edetään sen suurempaa katumusta osoittamatta. Ainakin omalla kohdalla seuraava kaava toimi melko hyvin, vaikka en välttämättä merkittävimpään kohderyhmään kuulukaan:
Höpsöjä(kin) haaveita + hempeitä ajatuksia + riittävästi viiniä + kauniita kuvia = hyvä mieli.
Ainakin omalla kohdalla odotukset siis täyttyivät hyvin. Vain vähän yli 90-minuuttisena kyseessä on vielä mukavan tiivis paketti. Viimeisten parin viikon aikana on tullut enimmäkseen katseltua jokseenkin tylympää tavaraa, joten oli jälleen mukavaa palata vaihteeksi puhtaasti romanttisen hömpän pariin. Kyllähän siinä usein huomasi hymyilevänsä päähenkilöiden kanssa. Ehkä The Italian Key on joillekin liian satumainen ja/tai lapsellinen, mutta varsin mukaviin tunnelmiin se kyllä tällä kerralla jätti.
Loppuun vielä varsin miellyttävä pätkä elokuvan toiselta puoliskolta:
The Italian Key (2011) (IMDB)
Jos joku on kiinnostunut taustoista ja tekijöiden ajatuksista, niin tuolla pikkuisen sitä sarjaa:
Trivianurkkaus 2: The Italian Key
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)