Enontekiön porolappalaisten parissa

Haaveiden maailmoista ja unelmien reunoilta taas totisempi todellisuus kutsuu, koska Tuhkimon toiset seikkailut vaihtuvat pohjoiseen eloon poroja paimennellessa. Toukokuun aikaisempi samalta levyltä napattu lyhytdokumentti vei kesäiseen Rymättylään, jossa perinteistä nuottakalastusta katsojille esiteltiin. Nyt ei kuvissa niinkään lämpöiset laineet kimaltele, vaikka vuoden kuumaa kautta kuitenkin vietetään tunturien maassakin. Tutut tyypit ovat taas tekijäporukassa, eli Eino Mäkinen kuvaa ja asiantuntijoina toimivat Kustaa Vilkuna sekä Heikki Roivainen. Kertojaa ei tässä tapauksessa ole, eli mykällä linjalla mennään ja sen lisäksi varsinaisesta dokumentistakin on ensimmäinen puolikas hävinnyt jäljettömiin. Kuvaukset hoidettiin valmiiksi kesällä 1939, mutta homma viimeisteltiin vasta talvisodan jälkeen 1940, jolloin elokuvasta tuli noin 15-minuuttinen versio levitykseen, mutta siinä laajuudessa se ei ole säästynyt vuosien kulutukselta. Kyllähän levyltä löytyvällä pätkälläkin sinänsä mittaa on 12 minuuttia, mutta siihen on liitetty Vilkunan kommenteista koostellut melkoisen mittavat saatesanat rullailemaan, eli varmaan kuudesta seitsemään minuuttiin varsinaista kuvamateriaalia on aika hampaineen haukannut tässä tapauksessa, mikä samalla tarkoittaa, että dokumentti itsessään on hyvinkin epätäydellinen.

Alussa verkkaisesti rullaileva tiivis kertomus kesän 1939 kuvausreissusta on kuitenkin melko mielenkiintoinen tietoisku ja heti siinä mainitaan, että tämä pidempi matka Peräpohjolaan ja Käsivarren Lappiin oli elokuvayhtiön merkittävin projekti kyseisenä vuonna. Matkan päätarkoituksena tosin oli taltioida lohenpyyntiä ja heinäkuun alussa tämä tavoite mielessä kohti pohjoista paineltiin. Kuvaukset saatiin käyntiin Kemijoella Muurolan kylän verkkopadolla, josta jatkettiin alajuoksua seuraillen Tervolaa kohti, sillä sieltä löytyvää lanapatoa pidettiin kaikkein kauneimpana patopaikkana Suomessa ja muutenkin elokuvallisena ympäristönä. Torniossa sää muuttui sateisemmaksi ja kohteeksi otettiin Karunki aikomuksena kuvailla koskella siian lippoamista. Sää oli silloinkin sumuinen, mutta jokseenkin kummallista kalastustapaa saatiin silti filmille taltioitua. Myöhemmin kuvausporukan palaillessa pohjoisemmilta seuduilta seisahduttiin Kukkolankoskelle siikajuhlien viettoa tarkkailemaan ja kuviin napattiin talteen esimerkiksi vanhanaikaisesti suoritettu saaliin jakaminen, eikä ollut huonoista ilmoistakaan kiusaa. Näistä työtuokioista ja muista paloista saatiin leikattua esityskuntoon noin 15-minuuttinen kalastusdokumentti Peräpohjolan lohen- ja siianpyynti, joka valitettavasti on sittemmin kadonnut tai tuhoutunut.

Sinänsä kuitenkin hyvä, ettei koko reissu vaivoineen ja väkerryksineen hukkaan mennyt, koska tosiaan muutakin kuvauspuuhaa kaveruksilla oli kehitteillä, ja niinpä filmausmatka jatkui pohjoisempaan Lappiin niinkin erämaisille seuduille, että tiet loppuivat kesken ja piti jatkaa veneillä kulkua määränpäätä kohti. Könkämäeno-jokea pitkin kiidettiin Kilpisjärven suuntaan, ja tämä kyyti vesiä pitkin oli Vilkunan kommenttien perusteella elämys itsessäänkin, sillä reitin tähän osaan mahtui runsaat 50 koskea tai joen muuta voimakkaampaa virtauspaikkaa, mikä tarjosi oivan tilaisuuden taltioida vanhanaikaista vesiteiden taivallusta. Loistavia kuvia saatiinkin ja erinomaisia oppaita oli veneessä mukana. Valitettavasti taitaa olla niin nykykatsojan kannalta, ettei näitäkään pätkiä ole armoton aika säästellyt ihmeteltäviksi. Kunhan päästiin rantaan, niin keskityttiin ikuistamaan jokapäiväistä lappalaista elämää, mutta ennen pitkää piti pakata kamat ja jatkaa kohti varsinaista porokylää, joka siihen aikaan oli siirtynyt ihmisineen ja eläimineen Saana-tunturin lähistölle.

"Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Vuonna 1605 Tornion Lapissa Enontekiöllä oli lapinkylissä noin 1600 poroa ja Kemin Lapissa 434. Sata vuotta myöhemmin monella porolappalaisella saattoi olla yli 200 poroa ja Utsjoella rikkaimmilla 1000-2000.[2] Perheet jutasivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille. Niinpä Sodankylän Vuotson alue sai ensimmäiset suurporonhoitoon keskittyneet suvut 1870-luvun jälkeen, ja poronhoito levisi tämän jälkeen enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran hävittäminen poronhoidon edestä. Poronhoitoa ei voitu suuremmassa mittakaavassa harrastaa, ennen kuin metsäpeura oli hävitetty, koska metsäpeurat villitsivät porotokat, koska metsäpeura ei kesyyntynyt. Vuonna 1800 Inarissa oli poroja 4000, kun 70 vuotta myöhemmin niitä oli kaksinkertainen määrä ja kasvu jatkui. Vuonna 1900 koko poronhoitoalueella poroja oli 128.534.[2] Porojen määrät kasvoivat rajusti 1880-luvulta alkaen."

Poronhoito

Kuten katsojallekin varsinaisissa säilyneissä kohtauksissa esitellään, niin nämä kylät tosiaan olivat varsin liikkuvaisia ja kevytrakenteiset asumukset pystyttiin purkamaan sekä siirtämään melkoisen näppärästi ja nopsasti. Kuvausporukka tavoitti pikkuhiljaa pohjoiseen pyrkivän porokylän heinäkuun puolivälin kohdilla ja parista tuhannesta poroyksilöstä koostuva lauma oli tekijöille ainutlaatuinen sekä vaikuttava kokemus ja rinteitä pitkin porhaltavan eläinmäärän valtavuutta yritetään kauempaa napsittujen otosten kautta katsomoonkin välitellä. Aiemmissa kansanperinnettä kuvaavissa lyhytelokuvissa on tullut selväksi, ettei päätarkoitus niinkään ole leppoisaan joutenoloon tai tunnelmakuvien taiteiluun panostaa, ja niinpä myös tässä teoksessa työntäyteinen sekä raskas elämä pilkahtelee. Tekemistä on paljon ja heinäkuun helteet sääksineen kiusaavat poroja houkutellen laumaa kohti Norjan viileämpiä korkeita tuntureita lumihuippuineen. Nähdäänhän kuvissa myös ihmisten uurastusta porovaellusten lisäksi, mikä minuuteissa mitattuna eniten liittyy majoituspaikkojen väsäilyyn, mutta pitäähän sitä syödäkin ja hauvakavereillekin murkinat tarjoilla. Taustoilla tietysti kauniit sekä jylhätkin näkymät vilahtelevat, ja niitä maisemia mieluusti katselee, vaikkei koko ajan sattuisi ja tapahtuisikaan. Tosin silti sanoisin, että kadonneesta kuvamateriaalistakin johtuen joku asiantuntija olisi voinut kenties tekaista dokumenttiin vaihtoehtoisen selostuksen ja sitä kautta kotikatsomoon vaikkapa niitä hävinneitä osuuksia paikkaavaa taustatietoa.

Valitettavasti näistä muutamista kauniista otoksista ja kiehtovista kuvista huolimatta joutuu toteamaan, ettei kyseessä mikään mahdottoman antoisa elämys ole, mutta siitä ei tee mieli alkaa hirmuisesti murisemaan, koska tosiaan alkuperäisestä teoksesta on noin puolikas hävinnyt teille tietämättömille. Siksi tuli hiukan mietittyä, että onkohan niinkään järkevää ottaa näitä epätäydellisiä dokumentteja käsittelyyn, mutta tässäkin tapauksessa ainakin näin Lappia ihastelevan silmien iloksi elokuvasta löytyy parempia pätkiä ja tosiaan kattavat alkusanat tuovat sekaan tietorikkaampaa sisältöä, mistä on ihan mukavaa seikka ja toinen blogin lyhytdokumenttien osastoon kirjailla. Vilkunan elokuvaa edeltävien kommenttienkin mukaan tekijät olivat aikoinaan saaliisensa tyytyväisiä, kun filmiä kertyi satojen metrien verran ja sen lisäksi Mäkinen napsi ahkerasti myös valokuvia, joita saatiin arkistoon noin tuhat kappaletta myöhempien aikojen ihmeteltäväksi. Ilmeisesti nämä valokuvat on saatu säilyteltyä paremmin, eikä samanlainen tuho ole niiden osaksi koitunut. Jos Enontekiön porolappalaisten parissa eräänlainen tynkäteos onkin, niin samaisen levyn viimeiseksi vilkaistavaksi jäänyt Suonikylän talvielämää tarjonnee huomattavasti perusteellisemman sekä samalla kattavamman katsauksen pohjoiseen elämänmenoon 1930-luvun viimeisinä vuosina suuria muutoksia mukanaan tuovan sodan jo odotellessa aivan kulman takana. Sepä siis olisi seuraavana tässä sarjassa ohjelmistossa, mutta välillä taas mielellään jotakin viihteellisempää hömpötystä...

Enontekiö

Kaaresuvanto

Enontekiön porolappalaisten parissa (1940) (IMDB)

Enontekiön porolappalaisten parissa (Elonet)

Rymättylän kesäkalastus

Tuhkimon taikaisen tarinan ja mukavan kesäisen kolmannen Änglagård-elokuvan jälkeen sopii mielestäni ihan hyvin palautella kuviin arkisempaa työntäyteistä elelyä väkerryksineen, joten pikkuisen painavampaa asiasisältöä olisi vaihteeksi tarjolla. Kesäisiä näkymiä ei missään tapauksessa olla karkottamassa, kun lähdetään seurailemaan nuottakalastuksen saloja Rymättylän suuntaan 1900-luvun alkupuoliskolla, sillä auringon kaunistamia maisemia saarineen ja rantaviivoineen kyllä väkisinkin kameran edessä avautuu. Rymättylä ei tällekään tallustajalle ole ihan vieraaksi paikaksi jäänyt, sillä etenkin nuoruudessa tuli sielläkin kesäisellä kaudella vesistöjen äärellä viihdyttyä. Lisäksi jopa tämän vuoden puolella on tullut samoja seutuja kotikatsomossa tutkittua, koska helmikuun ohjelmistoon mahtui suurelta osin samojen tyyppien tekemä kansanperinnedokumentti Rymättylän talvikalastus vuodelta 1939. No, nytpä ei liikutakaan jäiden päällä, joten pitäisi keksiä muut keinot verkkojen virittelyyn sekä vetelyyn...

Kuvausaikoihin kesällä 1938 Rymättylä kuului Suomen silakkaisimpiin saaristopitäjiin, sillä kallioisten rantojen, lahtien ja poukamien vaihtelut muodostivat vesistöön otolliset olosuhteet tälle kalalajille. Näitä puuhia ihmettelemään vievät asiantuntijana sekä kertojana toimiva Kustaa Vilkuna ja kuvaaja Eino Mäkinen, eli varsin tuttu kaksikko päävastuullisena jälleen kerran on. Vaikka elokuvaa filmattiin kesällä 1938, niin viimeistely ei tullut ihan heti ajankohtaiseksi ja siten tämä noin 12-minuuttinen kalastelu ilmestyi vasta 1940. Pohjusteleville verkkaisemmille tunnelmakuville ei ole erityisemmin aikaa, vaan suojaisten kallioiden lomasta löytyy näppärästi ahertava heppu Vilkunan kertoessa kesäisen kalastuskauden olevan niin vilkas ja täynnänsä tekemistä alituisine verkkojen korjailuineen, ettei joutoaikaa juuri jää ja välillä on hyvä, jos ehtii työn touhussa nuuska-annoksensa nauttia. Vilkuna tuntuukin olevan äänessä melkeinpä tauotta, eikä luettu teksti niinkään yritä muodostaa mielikuvia mistään romanttissävytteisestä elämästä aaltojen keinuteltavana, vaan tällaiset vivahteet on pitkälti karsittu pois ja tavoitteena on tiivistahtinen tiedonvälitys asiakeskeisesti. Eipä siinä mitään, kun monipuolista juttua riittää, mutta sen sanoisin, että herra hiukkasen sanoissaan takertelee ja paikoin kerronta töksähtelee, muttei mitenkään häiritsevästi kuitenkaan.

"Nuotta on useista verkoista rakennettu kalastusväline, jonka perään kalaparvi yritetään saartaa. Nuotta lasketaan yleensä veneestä ja se voidaan vetää veneeseen tai rantaan. Talvinuottaa vedetään jään alla. Suomessa tavallisimpia nuotalla kalastettavia kaloja ovat muikku, silakka, siika ja kuore. Erilaisia nuottatyyppejä ovat mm. rantanuotta, talvinuotta, selkänuotta, muikkunuotta, silakkanuotta, kurenuotta, kierrenuotta ja laahusnuotta eli trooli."

Nuotta

Nopeiden ensisilmäysten jälkeen pitäisi pikkuisen seikkaperäisemmin selvitellä, millaisia vaiheita ja välineitä tuottelias silakanpyynti vaatiikaan. Tietenkin tarvitaan toimintaan soveltuva vene ja raskaita kala- sekä tarvikekuormia matalissa vesissä siirrellessä leveät ja vankat soutuveneet ovat ominaisuuksiltaan hyviä, eli kantavat paljon ja uppoavat vähän. Airot saattavat sivustakatsojalle näyttää kamalan kömpelöiltä paksuine alkupäineen, mutta tämä ominaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu, sillä näin pitkät airot saadaan tasapainotettua ja niillä voidaan tehokkaasti soutaa raskasta lastia. Nuottaveneitä perinteisesti liikuteltiinkin enimmäkseen soutamalla, mutta otollisten tuulahdusten vallitessa voitiin myös nostaa tuulivoimaa hyödyntämään yksinkertainen purje. Yöksi veneet sijoitettiin venevajoihin, joita tuolloin löytyi vielä melkein joka talolta, ja niistä ne apajia kohti seuraavana päivänä jälleen lähtivät.

Niille apajille ei tosin ihan noin vain sopinut säntäillä, koska nuotanpitopaikkoja piti tarkkaan harkita. Vuosisatojen aikana oli opittu hyvät ja tasaiset pohjapaikat, jonne verkot pystyi laskemaan ja nuottakunnan päämiehen piti olla tilanteen tasalla ja tietää rajat tarkasti, koska pohjasta löytyvät terävät sekä vähemmän mielekkäät yllätykset helposti tärvelivät välineet. Kuvissa puuhaileva porukka ilmeisesti otollisen laskupaikan löytää ja pian päästäänkin tipauttamaan yksi miehistöstä läheiselle rannalle alustavasti nuottaa kiristämään vetoköyttä vinssaten. Vähitellen olisi tarkoituksena saada nuotta tiukkenemaan kaarevaksi verkkoseinäksi. Operaatio kokonaisuudessaan hoidettiin tavallisesti neljällä henkilöllä, joista kaksi oli päissä ja kaksi veneen keskiosassa. Porukan päällikkönä yleensä oli toinen keulamiehistä, jota myös veneen kuninkaaksi kutsuttiin. Kertoja kehuskelee, että nämä tehtävät erittäin oikeudenmukaisesti venekunnan kesken jakautuivat ja jokainen pääsi kyllä huhkimaan.

Ennen lopullista kiristämistä vene sijoitellaan siten, että pystytään airojen avulla säikyttelemään silakkaparvia kohti verkkoa. Vähitellen vinssatessa nuotta alkaa lähestyä rantaa, mutta samalla köyden kiskominen alkaa käydä kovin raskaaksi, koska pohjaa laahaavalla nuotalla voi olla pituutta 150 metriä, mutta näin siitä pitävä pussi hiljalleen muodostuu. Kunhan vetoköydet alkavat olla lopussa ja verkon reunat rannassa, jätetään vinssikelat sikseen ja siirrytään koko joukolla käsivoimin kiskomaan. Jännittävä hetki lähenee, kun pian kalastajille selviää, millainen palkkio raskaasta työstä on tarjolla, vai onko luvassa pettymys ja tyhjä verkko. Savisen sameasta vedestä paljastuu tässä tapauksessa kuitenkin suuri saalis, mikä tarkoittaa, että seuraavana vaiheena on napata haavit hyppysiin, alkaa kauhomaan ja hetken siinä saa huiskia, koska kertoja arvioi kokonaismäärän 700 kiloon.

Monesti saalis on selvästi surkeampi, mutta tällaisesta kalakasasta riittää käsiteltävää useiksi tunneiksi, eli kotirannassa onkin tiedossa paljon tehtävää. Mainitaanpa siinä toimenpiteitä seuraillessa, että makunsa sekä säilyvyytensä takia silakka oli tärkein suolakala ja siitäkin syystä suolaus oli tarkkaa touhua. Vaikka kotirannassa kaloja oli käsittelemässä enemmänkin porukkaa, niin venekunnan uurastus ei saaliin toimittamiseen päättynyt, vaan piti yleensä tehdä toinen soutureissu apajapaikalle, koska taakse jätetyt välineet piti käydä noutamassa takaisin. Usein oli myös kiire jo seuraavaan koitokseen, mutta yhdessä oli sovittu rajoitteeksi, ettei sama venekunta saanut hyödyntää samaa apajaa kahta kertaa peräkkäin, vaan piti välillä päästää toinen porukka kokeilemaan. Kunhan saadaan täysi kuorma kalastusvälineistöä myös perille, onkin aika antaa veneen uurastajineen lipua hiljalleen kotivalkamaan ja lopetella dokumenttia. Kuten Vilkunakin juttelee, niin aivan kaikkia vaiheita tässä ei käyty läpi, mutta jälleen sanoisin, että kohtalaisen kattavasti ja selkeästi on toteutus hoidettu. Paljon asiaa on onnistuttu ahtamaan lyhyehköön minuuttimittaan ja samalla Mäkinen varmistelee, että kuvapuoli itsessäänkin viehättää, eikä ole jotakin välttävää suttua. Ehkei näitä dokumentteja ole sinänsä mitään järkeä lähteä paremmuusjärjestykseen laittamaan, mutta noin yleisen kiinnostavuuden osalta ja teknisen toteutuksen kannalta katsottuna napakka ja hyvä lyhytdokumentti jälleen on saatu aikaan.

Silakka

Rymättylä

Rymättylän kesäkalastus (1940) (IMDB)

Rymättylän kesäkalastus (Elonet)

Kyseiseltä levyltä ei oikein löytynyt kalastuskeikalle teemallisesti sopivaa paria, mutta ajattelin, että bonuspuolen Eero Naskalin noin 20-minuuttinen haastatteluhetki voisi tuoda hiukan aiheeseen liittyvää lisätietoa ja muuta kiinnostavaa juttua mukaan, ettei ihan laihaksi lätinäksi jäisi tällä kerralla ja onhan näitä tekijöiden mietteitä tullut aiempienkin dokumenttirupeamien yhteydessä käytyä läpi. Naskali tahtookin heti alkuun kertoa vähän kesäiseen kalastukseen liittyvää tarinaa. Dokumentin kuvausaikaan suvinuottapyynti oli jäämässä harvinaisuudeksi ja paikallisesti sitä harrasti aktiivisesti ehkä pari venekuntaa. Jos Naskalin juttuja oikein ymmärsin, niin hän väittää, että dokumentin toteutukseen jouduttiin ottamaan melkoisia vapauksia, koska oikeasti silakka viihtyi päivisin huomattavasti syvemmissä vesissä, eikä tällainen rantanuotta siihen vuorokauden aikaan olisi sopinut ja matalista vesistä silakkaa pyydettiinkin öisin. Ilmeisesti tämä olisi ollut melkoinen este elokuvaamiselle, eli siinä suhteessa Rymättylän kesäkalastus antaa virheellisen kuvan toiminnan luonteesta. Aivan ansiottomaksi ei Naskali elokuvaa tuomitse, vaan toteaa, että kyllähän siinä aitoja tapahtumapaikkoja nähdään ja tutkitaan oikeaoppista välineiden käyttöä.

Naskali itse ei ymmärrettävistä syistä 1930-luvulla hääräillyt näiden projektien parissa, mutta myöhemmin nuottapyynti tuli hänelle itselleenkin tutuksi dokumenttielokuvan puitteissa, koska hän oli kirjoittamassa Mauri Frontin ohjaamaa vuonna 1987 ilmestynyttä teosta Aaslan talvinuotta. Naskalin mukaan talvinen nuottapyynti onkin nykyään paremmin voimissaan kuin kesäversio. Perinteiset menetelmät ovat toki osittain korvautuneet moottorivoimilla, mutta samoja vaiheita kuitenkin vieläkin toistetaan. Kuvausten aikaan jäät olivat onneksi vahvat ja kantavat, niin saatiinkin traktoreja ja autoja avuksi jäiden päälle, mikä ei enää seuraavana talvena olisi onnistunutkaan. Saaliskin oli ilmeisesti tuolloin erinomainen, koska Naskali juttelee 208000 silakkakilosta.

Yleisemmin kansantieteellisistä elokuvista puhellessa Naskali on sitä mieltä, että kaiken tulee perustua tarkoille ja huolellisesti tutkituille alkuvalmisteluille. Toteutuksessa pitäisi hänen mielestään keskittyä kuvaamaan varsinaista työtä mahdollisimman tarkasti, eikä elokuvallisuuden takia lähteä muuttelemaan todellisuutta. Siihen liittyen hän toteaakin, että esimerkiksi menneisyyden lavastaminen kuviin vanhojen pukujen avulla lipsahtaa helposti dokumentista teatteriksi. Eräänlaiseksi esimerkiksi napataan Niilo Heinon ohjaama ja kuvaama vuoden 1975 dokumentti Terva, jossa Naskali oli myös kirjoittajana. Tuolloin paikallinen expertti ehdottelikin liiallista menneisiin päiviin taipuvaista puvustusta, mutta Naskali ei pitänyt tällaista kikkailua mitenkään mielekkäänä. Tervahautahommassa oli mukana kaksikin paikallista tervanpoltosta tietävää kokenutta asiantuntijaa, mutta kunhan röykkiö oli saatu sytytysvalmiiksi, niin hommaa johtava heppu alkoi empimään. Jahkailu näyttikin jatkuvan, joten lopulta tyypille haettiin nestemäistä rohkaisua ja kunhan kaverin kurkkua pirtuhuikalla kostutettiin. niin liekit lähtivät iloisesti roihahtelemaan ja terva tirisemään. Noinkohan vain oli ihan vastuullista hommaa, koska alueella oli kulovaroitus ja paikalle ilmestyikin valvova viranomainen, joka vaati pikaista sammutusta turvavalmisteluista huolimatta. Siinä vaiheessa hätäsammutus olisi jo aiheuttanut suuremman metsäpalovaaran, joten urakka voitiin viedä valvotusti loppuun ja varsinainen tervanpoltto onnistuikin hyvin.

Naskali on myös sillä kannalla, että ihan hyvin nykyäänkin olisi löydettävissä aiheita, jotka soveltuisivat kansantieteellisiksi elokuviksi, kunhan päteviä tekijöitä innostuu mukaan. Hänen mukaansa monia pitkälle valmisteltujakin hyviä juttuja on jätetty toteuttamatta, mikä pitkälti taas on rahoituksesta johtuvaa tuskailua. Päättävien henkilöiden vaihtuessa muuttuvat myös samalla usein ne projektit, joihin rahaa laitetaan ja niinpä esimerkiksi kalkinpoltosta kertova pätkä aikoinaan haudattiin ennen kuvausvaihetta. Haastattelun lomassa on taas varsin kivasti kuvaa näistä parista pikkuisen uudemmasta dokumentista ja kyllähän niistäkin ihan innostuu. Pitäisikin pikkuisen tutkia, joskohan noitakin joltakin levykokoelmalta löytyisi ja saisi niitäkin napattua kotikatsomon ohjelmistoon, mutta eiköhän tässä vielä muutama tovi mennä 1930- ja 1940-lukujen tarjonnalla...

Inkerin vanhaa tekniikkaa / Inkerin vanhaa kyläelämää / Inkeriläisten siirto

Villissä lännessä viimeksi viileteltiin ja katseltiin, mihin lohduttomaan loppuun kovat kostopolut vievätkään, kun vanhat vääryydet verenvuodatusta vaativat. Bud Spencer ja kumppanit eivät siis aivan rattoisan huolettomissa tunnelmissa ratsastelleet kohti kauniita auringonlaskuja elokuvassa Today We Kill, Tomorrow We Die, mutta yhtä kaikki, niin ainakin osa koettelemuksesta selvisi, eikä katsomon puolellakaan niin rajusti päässyt järkyttymään, että olisi päiväkausien toipumista tarvittu. Kenties seuraavaksi voisi kuitenkin kurkkia lempeämmän arkielon suuntaan, jossa päivät kuluvat ennemmin rakentaen kuin tuhoten ja mielessä on vähän muutakin kuin vanhojen vihollisten kivulias kuoppaaminen. Tahtoo siis vihjailla, että kaipa huhtikuun huiskeeseen sopii toinenkin annos kansanperinnettä noin 80 vuoden takaa. Viimeksi valikoimassa oli lyhytdokumenttien osalta kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu, joista etenkin jälkimmäinen oli minusta oikein kiinnostava ja selkeä esitys, miten korjuukypsät ruistähkät aikoina menneinä korjattiin pellolta talvivarastoon turvaan. Kun tässä olisi ajatuksena mennyttä elämää Inkerissä lähteä ihmettelemään, niin käsittääkseni viljelyspuuhia ei niinkään tutkita, mutta vaihtelevia käsityötaitojen näytöksiä sen sijaan pitäisi ruudulle ilmaantua.

Inkerin vanhaa tekniikkaa (Craftmanship of Inkeri)

"Viron Inkerinmaa oli Viroon vuosina 1920–1944 kuulunut alue, joka sijaitsi Inkerinmaalla Narva­joen itäpuolella. Alue rajoittui lännessä Narva­jokeen sekä idässä Rosona­jokeen ja Laukaan­joen itäpuoliseen haaraan. Siellä olivat Väikylä, Kallivieri, Kullankylä sekä Narvusin eli Kosemkinan seurakunnan alueen lounaisosa, jossa oli Tarton rauhan solmimishetkellä noin kymmenen kylää ja 1800 asukasta.

Alue on osa Länsi-Inkeriä, ja sen saaminen Narvajoen itäpuolisista alueista oli tulos Neuvosto-Venäjän ja Viron rauhanneuvotteluista, joissa Neuvosto-Venäjä halusi aluksi Narva­joen länsipuolelta alueita, kun taas Viro halusi esittää vielä pidemmälle meneviä vaatimuksia Inkerinmaan suhteen saadakseen sotilaallista etumaastoa Neuvosto-Venäjältä. Narvan alueeseen oli liittynyt kiihkeitä taisteluja Viron vapaus­sodan aikana. Rauhanneuvottelujen tuloksena noin viiden–kymmenen kilometrin levyinen kaistale jäi Viron haltuun lähinnä siksi, että virolaiset joukot olivat valloittaneet sen verran Narvan itäpuolelta maastoa. Neuvosto-Venäjän viimeinen hyökkäys oli epäonnistunut vuoden 1919 lopulla, ja aselepo oli sovittu 31. joulukuuta 1919."

"Tarton rauhassa alue liitettiin Viroon. Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana (1940-1941) alue säilyi Viron SNT:n osana, mutta saksalaismiehitystä (1941-1944) seuranneen uuden neuvostomiehityksen jälkeen Moskova veti yksipuolisesti tasavaltojen välisen rajan Narvajokeen, joten alue siirtyi Viron sosialistiselta neuvostotasavallalta Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle 1944."

Viron Inkeri

Vähän hassussa ja nurinkurisessa järjestyksessä kieltämättä kahlailen näitä Isien työt -kokoelmia läpi, koska juuri tuli neljäs levy koluttua ja nyt olisi vuorossa kolmas kiekko. Näissä voimakkaana yhdistävänä tekijänä toimii kuvaaja Eino Mäkinen, joka siis on myös Inkerin matkoissakin kameran takana taiteillut. Asiantuntijaksi taas on merkkailtu Lauri Laiho ja vaihteeksi olisi ääntäkin luvassa, kun Kaarlo Marjanen vähän kuvissa nähtävistä puuhista jutustelee. Vajaan seitsemän minuutin verran olisi siis nähtävillä työskentelyä ja yleistä elelyä vuodelta 1938, jolloin dokumentti myös ilmestyi. Kuvauksia käsittääkseni tehtiin laajemmallakin alueella, mutta Elonet manitsee erikseen pienen Kallivierin kylän, joka tuohon maailmanaikaan kuului Viroon, mutta jo alle vuosikymmen kuvaushetkestä myöhemmin suuren sodan seurauksena alueita oli jaettu uudelleen, mikä tarkoitti näidenkin kylien liittämistä Neuvostoliittoon.

Seuduilla oli valta ennenkin vaihtunut ja välillä hallitsijan ote ollut kovempi alueen väestöä kohtaan, sillä Marjanen aloitteleekin urakkansa tilittelemällä, miten 1930-luvulla suomenkielinen Inkeri oli suurilta osin sorrettu ja orjuutettu itänaapurin toimesta. Kolkolta kohtalolta oli säästynyt vain kymmenisen pientä läntistä kylää, jotka oli Tarton rauhassa vuonna 1920 päätetty liittää Viroon. 1930-luvulla alkanut ankarampi vaino ei näihin kyliin yltänyt ja sinne tehtiinkin useita pienimuotoisia tutkimusmatkoja Suomenkin puolelta tarkoituksena taltioida katoavaa kansanperinnettä. Niinpä kuviin tutunoloista arkista aherrusta ilmaantuu ja ensimmäisenä asialistalla olisi selvitellä, miten maan alla luikertavat juuret taipuvat hyötyesineiksi jokapäiväiseen käyttöön. Tässä tapauksessa niitä ei sentään tarvitse kovin syvältä tuhtoa, sillä kertoja rupattelee, että hiekkaperäiset maat venyttävät mäntyjen juuriston metrien mittaisina liikkumaan lähellä pintaa. Aikoina ammoisina näille pötkylöille tosiaan kaikenlaista käyttöä keksittiin ja kuvissa eräs miekkonen niitä maasta kovin kiskookin. Tiedetäänpä myös mainita, että tuolloin oli tapana käydä öiseen aikaan valtion metsissä näitä puuhia harrastelemassa...

Repiminen on sinänsä sivuseikka tässä esityksessä, koska niitä varsinaisia kädentaitoja olisi tarkoituksena kuviin taltioida. Kunhan juuret on kunnolla putsattu ja halkaistu, niin voidaan vaikkapa tehdä kestäviä juurivakkoja, vaikkakin niiden väkerrys oli hyvinkin hidasta ja jo kuvaushetkellä vähäistä harrastelua. Seuraavaksi taitavalla tekijällä on valmistusvaiheessa tukeva pajunköysi ja kyllähän vitsaköysi vääntyy komeille kiepeille, eikä se otosten perusteella mitään erityisen kevyttä käsiteltävää ole. Kiskomista ja kulumista kestävää köyttä käytettiin erityisesti nahkiaisten pyydystämisessä ja siihen touhuun liittyen lähdetään seuraavaksi nikkaroimaan kartiomaisia nahkiaismertoja. Vielä 1930-luvulla näiden kalastuskapineiden näpertely oli seudulla tuottoisa sivuelinkeino, koska pyynti oli huomattavaa loppusyksyllä myrskyjen ajaessa nahkiaiset merestä jokiin. Marjanen puheleekin, että näppärä ja kokenut kaveri pystyi päivässä kymmeniä silmumertoja ahertamaan. Ihan vain yleisluonteiseksi sanalliseksi selvitykseksi ei tämäkään osuus onneksi jää, vaan Mäkisen kamera tarkasti seuraa, miten nahkiaisansan suuta viimeistellään kestävästä tuohesta. Samaan aikaan Marjanen tiedottelee, että suuosan asettelu olikin tekniikan suurimpia salaisuuksia, sillä toistaitoinen sijoittelu piti kalat poissa pyydyksistä. Ihan mielellään vajaan kymmenminuuttisen käyttää taidokkaan työskentelyn tutkailuun, mutta kaikkiaan kokonaisuus ei sen suurempaa vaikutusta tee, vaan sanoisin, ettei Inkerin vanhaa tekniikkaa pääse antoisalla sisällöllä tai rikkailla ja kauniilla kuvillakaan katsojaa yllättämään.

Kallivieri

Inkeri

Lauri Simonsuuri (Lauri Laiho)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (1938) (IMDB)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (Elonet)

Inkerin vanhaa kyläelämää (Village Life in Ingermanland)

Samoilla seuduilla jatketaan ja osittain aihepiirikin pysyy näppärän nikkaroinnin puolella. Tekijäporukassakin on ymmärrettävistä syistä jokseenkin sama miehitys, eli asiantuntijana Lauri Laiho, kuvaajana Eino Mäkinen ja höpinät hoitaa Kaarlo Marjanen. Runsaat kuusi minuuttia rullaileva lyhytdokumentti kuvattiin edellisen tapaan keväiseen ja kesäiseen aikaan vuonna 1938, mutta tässä tapauksessa viimeistely ja ilmestyminen venähti vuoteen 1941. Ilmeisesti aikomuksena oli hakea hienoista sävyeroa, koska heti alkuun runollisesti tunnelmoidaan kotiseuturakkautta ja maalaismaisemien lumoa ylistellään. Hiekkaperäinen maa pitää kylätiet kuivina ja niitä pitkin onkin ihanaa tepastella näkymistä nautiskellen ja vaikka rakennukset raihnaisia olisivat, niin eipä omaa kotikylää mikään voita. Hiukkasen höpöttely hymyilyttääkin, mutta itse kuitenkin tykkäilen näistä turinoista, eikä se laita lainkaan harmistumaan, jos tiukasta asiasisällöstä pikkuisen tingitään ja paikoin leppoisammin jutustellaan.

No, eipä se tietenkään tarkoita, että aika kokonaan tuhrittaisiin joutavien jaaritteluun, vaan täytyy niitä töitäkin tehdä. Jos edellisessä väännettiin mäntyjen paksuja juuria tarpeellisiksi tavaroiksi, niin nyt tarkastellaan mitä hyödykästä lehmuksen kuorista voisikaan väsäillä. Se olikin tärkeä raaka-aine, jota käytiin samaan tapaan näpistelemässä valtion metsistä öisin. Niinpä niitä miekkosia hipsi hämärähommissa ja puukot hampaissa kiipusteltiin kuun valaistessa puita jäytämään. Kepulikonstein vuoltuja viipaleita ja suikaleita sitten lioteltiin joessa, jonka päätteeksi jäljellä oli lähinnä sitkeitä niinisäikeitä, jotka taas putsattiin sekä kuivattiin. Materiaalista pystyttiin punomaan kestävää niiniköyttä. Tässä pätkässä varsinaiseen puukuidun parissa askarteluun ei ehditä käyttää paljoakaan aikaa, sillä toisella puoliskolla ovat jo täysin toisenlaiset kiepit ja kiemurat tehtävänä.

Tarkoituksena olisi nimittäin kaunistella nuori morsian häihinsä, eli hiukan herkempää otetta toivotaan häähunnun valmistelussa. Ensin asetellaan hiukset hartaasti ja sitten huolellinen hunnutus. Kertoja puheleekin, että piti olla tarkkana, ettei tullut laitettua huolta hunnun alle tai pahaa mieltä palmikkoon. Sanoisinkin, että nämä lievästi hupaisat sanataiteilut edustavatkin dokumentin parasta puolta, sillä noin muuten edellisen perään nähtynä silmille ei mitään sen ihmeellisempää ihasteltavaa viskaista. Kamera ei tunnu löytävän niitä Marjasen hehkuttamia maisemia, vaan kuvat vaikuttavat ennemmin hätäisiltä ja vaimeaa vaikutelmaa korostelee vielä kohtalaisen kehno kuvanlaatu. Sanottakoon sekin, että myös ääniraita on joutunut ajanhampaan uhriksi, koska paikoin on hankaluuksia saada selvää, mitä korvien kuultavaksi yritetään välittää. Siksipä siis minusta Inkerin vanhaa kyläelämää menee nähtyjen kansanperinnedokumenttien joukossa heikommalle osastolle, kun sisältö ei onnistu mieltä suuremmin kiehtomaan ja visuaalinen toteutuskin on jokseenkin lattea sekä hajanainen.

Inkerin vanhaa kyläelämää (1938/1941) (IMDB)

Inkerin vanhaa kyläelämää (Elonet)

Inkeriläisten siirto

"63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin jo päässeiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä."

Inkeri

Inkeri-kolmikon täydentävä viimeinen kuusiminuuttinen ei ilmeisesti ole varsinainen lyhytdokumentti ja siksi se löytyykin levyn lisämateriaalien joukosta. Tunnelmat olivatkin melkoisesti murheellisemmat Eino Mäkisen saadessa viitisen vuotta myöhemmin uuden kuvauskomennuksen Inkerin suuntaan. Kuten yläpuolelle nipsaistu lainauskin osaltaan kertoo, niin tuhansia ihmisiä siirrettiin toisen maailmansodan pauhatessa Suomen rajojen sisälle, mutta myöhemmin paluumuuttajia odotti tyly kohtelu, eikä asettuminen synnyinseuduille enää onnistunutkaan. Siinä missä Saksan miehittämässä Inkerissä elintarviketilanne ja ruokahuolto huononi jatkuvasti, niin sotaa käyvä Suomi taas kaipasi työvoimaa, joten saksalaisten avulla kehitettiin molempia osapuolia hyödyttävä valtava siirto-operaatio. Suomen puolelta suunnittelua oli johtamassa Vilho Helanen ja kuljetuksia aloitettiin keväällä 1943, jolloin Eino Mäkinen matkusti katsomaan sekä taltioimaan tapahtumia.

Tässä pätkässä ei tosin ole selostusta, vaan ihan lyhyesti tekstimuotoisesti taustoista tiedotellaan. Lähinnä nähdään lyhyitä otoksia sieltä täältä matkan varrelta. Luontevasti lähemmäs lähtöpistettä pyritään, ja niinpä ensialkuun verkkainen vankkurikyyti kuljettaa evakuoitavia pois synnyinseuduiltaan. Pitkällä matkalla välietappeina toimivat Kloogan ja Hatsinan pakolaisleirit, joiden kautta siirryttiin laivaan seilaamaan Suomea kohti. Merimatkaa osaltaan vaaransivat vedessä vaanivat miinat ja taivaalta tulevat lentokonehyökkäykset. Kuitenkin sodan aikana onnistuttiin siirtämään 63000 inkeriläistä Suomeen saakka, mutta kunhan rauha saatiin aikaiseksi, niin Neuvostoliitto vaati pakolaisten palauttamista ja vain harvat heistä ikinä alkuperäisille kotiseuduilleen pääsivät. Aihe onkin kiinnostava, mutta elokuvallinen toteutus ei tässä tapauksessa kovin kummoinen ole, vaan näyttää siltä, että nopsasti on haluttu saada jotakin talteen eri vaiheilta ja paketti lopulta sen suuremmin viilailematta kasaan.

Mäkinen kuvasi lisäksi sekaan pakolaisten taipaleella kohtaamaansa perinnekulttuuria, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pikaisia välähdyksiä peleistä ja leikeistä. Kyllähän sen tosin ymmärtää, että tuolloin oltiin pienellä porukalla liikkeellä ja kuvausolosuhteet mahdollisuuksineen sodan sekä yleisen myllerryksen takia olivat varsin rajoitetut. Sinänsä ei mikään ihmekään, ettei Kansantieteellinen Filmi Oy lähtenyt tästä varsinaista dokumenttia viimeistelemään, mutta näin lisänä aiheeseen liittyvien elokuvien kyljessä Inkeriläisten siirto löytää puutteistaan huolimatta paikkansa ja onhan siinä liikuttava puolensakin. Niinkään en tahdo tuomita, etteivätkö karutkin kuvat tunteita herättelisi, koska kyllähän se mielen väkisinkin murheelliseksi vetää, kun tuhannet joutuvat kotinsa jättämään lopullisesti taakseen ja rankan matkan kautta turvaa sekä rauhallista loppuelämää tavoittelevat.

Levyn tarjonta ei näihin Inkerin kansanperinnereissuihin liittyen ihan vielä lopahda, vaan bonusvalikosta löytyy noin 13-minuuttinen haastattelu, jossa Irma-Riitta Järvinen jutustelee vanhempiensa Lauri ja Aili Laihon yhteistöistä ja osallisuudesta Inkerin perinteen tutkimiseen. Laihot (myöhemmin Simonsuuret) toimivat asiantuntijoina Kansantieteellinen Filmi Oyn palveluksessa vuonna 1938. Tuolloinen Viron Inkeri kiinnosti muitakin kansanperinteen tutkijoita ja Järvinen tahtoo selitellä, miten vanhemmat aikoinaan siihen suuntaan päätyivät retkilleen. Lauri oli jokunen vuosi aiemmin valmistunut Helsingin yliopistosta kansanperinteen tutkimuksen maisteriksi ja saanut töitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta. Laiho teki paljon tallennustyötä matkaillen esimerkiksi Karjalassa, Länsi-Suomessa ja Suomenlahden ulkosaarilla, eli kokemusta kertyi kohtalaisesti. Aili taas oli valmistunut myös maisteriksi, mutta erikoistunut äidinkieleen, jota hän opetti vuonna 1937. Tosin jo pari vuotta varhaisemmin, eli 1935 hän oli ollut Laurin apuna saarilla tekemässä tallennustyötä runojen, laulujen ja valokuvien parissa. Kumpikin oli kiinnostuneita ja innostuneita aiheesta ja yhteistyökin sujui vallan hyvin, mutta tuolloin kyse oli ilmeisesti vielä satunnaisemmasta työtoveruudesta.

1937 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi Laurin tehtäväksi lähteä tutkimaan Inkerin rikasta perinnekulttuuria. Tarton rauhassa erotettu läntinen alue oli tuolloin tosiaan ainoa Neuvostoliiton ulkopuolinen osa Inkeriä, eli Suomen suunnalta tulevien tutkijoiden onnistui käytännössä tehdä työtään ainoastaan siellä. Kohde olikin monen tahon mielestä tärkeä, sillä pienellä alueella oli tavattavissa monipuolista kansanperinnettä ja katoavaa kulttuuria. Järvisen mukaan vanhemmat tunsivat olonsa Inkerin matkallaan varsin kotoisaksi ja olivat hieman ennen sitä menneet naimisiin pääsiäisenä 1937. Yhtenä haaveena heillä oli äänittää vanhaa inkeriläistä runolaulua levylle, mikä ei ollutkaan ihan helppo homma, koska ensin piti saada kasaan ryhmä ja siirrettyä porukka Tallinnaan, jossa oli vaadittava äänityslaitteisto käytössä. Projekti kuitenkin onnistui, mutta Laihojen reissu ei noin vain lopahtanut, sillä 1938 Kansantieteellinen Filmi Oy pyysi parilta apua omiin dokumenttielokuviinsa. Tuohon mennessä paikat ihmisineen olivatkin tulleet Laihoille tutuiksi ja moni pariskunnan aiemmin haastattelema henkilö pääsi noin vuotta myöhemmin kameran edessä käväisemään.

Tällainen lyhyt vierailu vanhan Inkerin suuntaan näistä teoksista taustatietoineen katsomon suuntaan välittyi. Nähtyjen perinnedokumenttien joukossa nämä elokuvat eivät erinomaisuudellaan loista ja massasta erotu, mutta pitää muistaa, että ne on kuvattu yhtiön alkutaipaleella, eivätkä olosuhteet tosiaan olleet parhaat mahdolliset. Jos ei muuta, niin vähintään kiinnostavia välähdyksiä näissä on nähtävissä ja samalla muistutus siitä, että isommat myllerrykset voivat suhteellisen lyhyessäkin ajassa hävittää miltei pysyvästi pois paljon vuosikymmenten tai -satojenkin aikana vakiintunutta elämänmenoa. Seuraavalla kerralla varmaan muihin maisemiin, minne sitten uteliaat ja tiedonjanoiset mielet vievätkään...