Koiramäen talvi

Disneyn ihmeellisestä talvimaailmasta olisi tarkoituksena tehdä taas paluu Mauri Kunnaksen juttuihin, eli kaipa tämä joulukuu ainakin blogin puolella kulahtaa näiden kahden välillä vaihdellen. No, kumpaisenkin jouluisesta sekä talvisesta animaatiotarjonnasta tuntuu löytyvän niinkin monipuolista, hauskaa ja koskettavaakin katseltavaa, ettei tässä tylsyyden kiroja tarvitse manailla tai muutenkaan mieltään pahoittaa. Viimeksi höpöttelyjen aiheena oli Disneyn Winter Wonderland, mikä ei mielestäni mikään tasalaatuinen täyskymppi ollut, mutta tarinavalikoimassa oli kieltämättä paljon hyvää ja hauskaakin puuhastelua ja kyllä sille ihan mielellään paikan katsoo elokuvahyllystä Disneyn jouluisten kokoelmien joukosta.

Koiramäen porukka on jäänyt minulle vieraammaksi väeksi ja kyseisiä kirjoja on tullut vain harvakseltaan selailtua ja niinpä myös nämä televisioon tehdyt sarjat ovat ainakin muistikuvissa melko pitkälti hämärän peitossa. Aikuisiällä on ainakin livahtanut Koiramäen elämänmeno ihan kokonaan ohi, mutta kaipa sitä jaksoja seuraillessa pikkuisen selkiytyy, onko juuri tätä talvikauden ajasta kertovaa kirjaa tai televisiosarjaa sattunut joskus vuosia sitten silmäilemään. Sellainen käsitys kuitenkin on jäänyt, että noin sävyltään Koiramäki liikahtaisi huomattavasti lähemmäs aiemmin kommentoitua sarjaa Tontut, sillä ymmärtääkseni arkiset asiat ja kaipa vanhat kansanperinteetkin näissä pilkahtelevat esiin, kun taas Joulupukki sijoittuisi selkeämmin satumaailman puolelle. No, kuusi jaksoa ja kaikkiaan 42 minuuttia levyssä riittäisi katseltavaa, ja olipa sitten painotukset kumpaan suuntaan tahansa tai jossakin välimaastossa, niin uskoisin kelpaavan ihan hyvin.

Koiramäki asumuksineen ja elämäntapoineen ei ole noin vain Kunnaksen mielikuvituksesta tempautunut kirjojen sivuille, vaan sille löytyy todellisesta maailmasta vastine, josta kirjailija onkin ilmeisen paljon ammentanut ideoita näihin teoksiinsa. Vaikka vastaavat koirayhteisöt ovatkin ehkä saattaneet olla harvinaisia tai jopa olemattomia, niin tarkoitus kai on ollut kuvata melko tarkasti 1800-luvulla Suomen maaseudulla eläneiden ihmisten arkisia askareita, huvituksia, perinteitä sekä uskomuksia. Eräänlaisena innoittajana ja esikuvana on toiminut Punkalaitumella sijaitseva Talonpoikaismuseo Yli-Kirra, joka onkin sittemmin saanut lempinimekseen Koiramäen talon. Museon sivustolta voikin käydä lukaisemassa juttuja liittyen rakennuksiin ja vilkaisemassa, löytyyköhän kuvista yhteyksiä Koiramäen asukkaisiin tai asumuksiin:

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirran eli Koiramäen talon muodostavat maatalon pihapiiri ja sitä ympäröivä noin neljän hehtaarin laajuinen museoalue.

Tällä paikalla, Punkalaitumen Talalan kylässä, on asuttu ja tehty maatalon töitä 1800-luvun alusta lähtien. Umpipihatyyliin rakennettu Yli-Kirra on alkuperäisessä asussaan. Tiettävästi taloa ja tilaa asuttiin aina 1920-luvun viimeisiin vuosiin asti. Yli-Kirran viimeinen isäntä oli Paavo Yli-Kirra.

Viimeisen isännän kuoltua tila huutokaupattiin vuonna 1929, ja sen lunasti Punkalaitumen kunta. Reilu pari vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1952 kunta luovutti alueen Punkalaitumen Museo- ja Kotiseutuyhdistykselle. Yhdistys on perustettu vuonna 1947.

Vuosikymmenten saatossa tila oli rapistunut sekä osa sen alkuperäisiä rakennuksia myyty ja siirretty muualle. Paikkakuntalainen valokuvaaja Sulo Uutto oli kuitenkin ikuistanut Yli-Kirran jo vuonna 1929. Nämä valokuvat toimivat tärkeänä ikkunana menneeseen, kun museoyhdistys alkoi niiden pohjalta saattaa pihakokonaisuutta alkuperäiseen muotoonsa.

Yli-Kirran tullessa museoyhdistyksen haltuun, alkuperäisistä rakennuksista paikalla sijaitsivat päärivi ja salirivi. Muut rakennukset on tuotu tai rakennettu nykyisille paikoilleen vastaamaan tilaan alunperin kuuluneita rakennuksia.

Museoalue laajeni ja täydentyi vuosikymmenten saatossa. Tänä päivänä talonpoikaistalon miljöö näyttäytyy nykypolville sellaisena kuin se aidoimmillaan 1800-luvulla on ollut."

Talonpoikaismuseo Yli-Kirra

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirra Punkalaitumella on tyypillinen 1800-luvun satakuntalainen maalaistalo umpipihatyyliin rakennettuine talouskeskuksineen.

Kirjailija Mauri Kunnas on saanut aiheen Koiramäki-kirjoihinsa juuri täältä ja piirtänyt "Koiramäen talossa" kirjan kuvat Yli-Kirralta."

Pihapiiri

Mikosta päre pihtiin

Ihan mielenkiintoista onkin nähdä, että miten entisaikojen elämänmeno taipuu koiraväen tassutelvaksi ja mihin suuntaan Kunnaksen sympaattinen ja vähän vinksahtanut piirrostyyli lopputuloksen kallistelee. Herttaisessa ja kovin lyhyessä alkulaulussa kysellään, etteikö mistään maailmasta löytyisi paikkaa, jossa ei piinana ainainen kiire olisi ja siihen perään saadaan lyhyt sekä ytimekäs esittely sarjan päähahmoista. Jakson keston ollessa pikkuisen alle seitsemän minuuttia, lienee selvää, ettei oikein voida tällaista toistuvaa alkupätkää kovin pitkäksi päästää ja sama esittely lauluineen toistuukin kaikkien kuuden osan käynnistyessä.

Kukko kiekuu varhain aamulla, eivätkä pitkät torkut kuulu Koiramäen arkeen, vaikka lämpimästä sängystä jokseenkin kolkkoon peiton ulkopuoliseen elämään heräileminen tuntuukin lievästi vastenmieliseltä. Jonkun on kuitenkin aloitettava aamutoimet virittelemällä tulta takkaan ja porukan pyyhkiessä unenrippeitä silmistään, on kertojalla tilaisuus tehdä talon nukkumajärjestystä pikkuisen selkeämmäksi, sillä varsin suuri laajennettu perhe yhden katon alla asustelee. Yöllä onkin sopivasti satanut ensilumi, mikä innostaa joukon tietäjäukon, eli Hiski Piskin sanailemaan vanhan kansan viisauksia. Ruokapöydässä hauvat haukkailevat lajilleen hieman epätyypillisesti silakkaa sekä perunaa hyvällä ruokahalulla, jonka jälkeen porukka alkaa hajaantua omien töidensä pariin, ja kyllähän tämä lauma heti ensivilkaisulla ahkeralta vaikuttaakin. Kuten tuli arveltua, niin varhaisemmista sarjoista Tontut on huomattavasti lähempänä Koiramäen tarinoita ja kuvissakin painottuvat arkista eloa korostelevat ruskeat sekä hämyiset sävyt. Ensimmäinen jakso ei vielä kiinnostavista seikoistaan huolimatta saa välitöntä isoa ihastusta aikaan, mutta toisaalta ei yhtään laske intoa jatkaa perehtymistä.

Pakkanen pyryn perästä

Ensimmäisestä jaksosta saakin melko pitkälle varmistusta aavistukselle, että aika paljon painokkaammin arkimaailman asialinjalla edetään kuin vaikkapa Korvatunturin kylän puuhia tutkittaessa. Tyyliksi sentään ei ole mitään rutikuivaa jaarittelua valikoitu, vaan kyllähän huumoria kertojien jutuista ja etenkin Kunnaksen kuvista löytyy tasaiseen tahtiin. Toinen noin kuusiminuuttinen jakso jatkaakin samaan tyyliin entisaikojen asioiden ja ajanvietteiden availua, mutta Koiramäelläkään arki ei tietenkään ole pelkkää puurtamista, vaan onhan aikaa myös kyläilyille sekä vaikkapa talvisten ilojen etsimiseen lumileikkien puolelta. Jakso kuitenkin tarkastelee enemmän sekä nuorten että vanhempien velvoitteita ja siinä samalla vähän sivutaan sitäkin, miten mahdollisuudet opiskeluun sekä itsensä kehittämiseen ovat tuohon aikaan olleet vielä kovin vaihtelevia.

Koiramäen väen kanssa saman maatilan alueella asustelee myös Karvaturrien perhe, joka onkin noin toimeentuloa tarkastellessa selvästi heikommassa asemassa, ja niinpä he ovatkin pakkautuneet pieneen vuokramökkiin mäkitupalaisiksi. Karvaturrien kohtalaisen ahdasta asumusta pidetään lämpimänä kiukaan hehkulla ja miltei jatkuva puun poltto tekee savupirtissä oleilusta ajoittain hyvinkin tukalaa kärvisteltävää, ja etenkin perheen lasten on pakko käydä vähän väliä ulkona hönkimässä raikasta ilmaa. Noin yleisestikin lämmitysmuoto yhdistettynä vähiin ikkunoihin takaa varsin hämyiset ja tunkkaiset elintilat, joten ero Koiramäen talon huomattavasti väljempiin järjestelyihin onkin kohtalaisen selkeä.

Ainakin osa seudun lapsista käy kiertokoulua, jossa onkin tyypillisesti pitkät päivät ja välitunnit vähissä. Kerrotaanpa myös, että vanhempi väkikin joutuu talviaikaan kenties hieman huolestumaan lukuhommista, sillä pimeään vuodenaikaan on tyypillistä järjestää seurakuntalaisille lukukinkerit. Joillakin opiskelu on ollut sen verran olematonta, että julkiseen tilaisuuteen osallistuminen hermostuttaa, mutta toiset taas ovat ihan oma-alotteisestikin sivistelleet itseään, vaikka kaikki eivät ymmärräkään, että miksi ihmeessä joku lukisi sellaisiakin kirjoja, joihin ei ole ihan pakko perehtyä... Kaikenlaista mielenkiintoista tietoa toinenkin jakso katsojalleen tarjoilee ja kyllähän jutut ovat pääasiassa kiehtovia, eikä kuunnellessa tai katsellessa pääse kyllästymään. On myös yritystä tehdä ainakin osaa hahmoista tutummaksi, mutta mielestäni selkeä panostus asiapuoleen vie vähän mahdollisuuksia muistettavampien persoonallisuuksien kehittelyyn. Hiski Piskinen höpötyksineen jää melko lailla heti mieleen, mutta muiden kanssa tuntuu olevan hankalampaa, vaikka veikeä kuvitus toki auttaa.

Joulu on taas

Vuoden viimeisen kuukauden rullatessa loppuaan kohti voisikin kysäistä, joskohan seitsenminuuttinen joulujakso rauhoittaisi touhukasta työskentelyä sen verran ja kokoaisi porukkaa yhteen, että vähän etäiseksi jäänyt koiraväki tulisi katsojalle tutummaksi? Sitä rauhoittumista ei ainakaan heti ole luvassa, vaan näyttää siltä, että talossa on täysi tohina päällä, koska yhteisenä tavoitteena on hoitaa päivän pakolliset askareet mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan käydä nauttimaan juhlapyhien leppoisasta tunnelmasta. Suurelle kuonomäärälle pitää tietysti valmistaa riittävästi purtavaa sekä naposteltavaa ja siihen liittyy myös talon perinpohjainen siivous sekä kuuraus. Kynttilätkin ovat omaa tuotantoa ja osa talon asukkaista lähtee hevosreellä hakemaan heiniä kaukaisemmasta varastosuulista, jotta kotieläimillekin riittää syötävää koko jouluajaksi.

Noin viikko sitten katsottu ja kommentoitu Tontut on tosiaan sen verran kirkkaana muistissa edelleen, että on hyvin helppo havaita joulujaksoissa yhteneväisyyksiä, sillä Manu-tontun nimikkojaksossa monia samoja puuhia esiintyy. Tässäkin Koiramäen väki yrittää ehtiä ajoissa saunaan, jotta iltahämärän laskeutuessa voitaisiin jo alkaa juhlistelemaan ja viimeisen hommaksi jää heittää tontulle hyvät löylyt, eli sinänsä samoissa maailmoissa liikutaan. Jouluateria on myös koirien tuvassa runsas sekä juhlava, mutta tässä sarjassa herkuttelun lisäksi hartaus korostuu, koska ruokailuun yhteydessä lauletaan virsiä ja luetaan jouluevankeliumia, eikä vain holtittoman hotkimisen hekumaan sukelleta. Myös lapset saavat aattona malttaa mielensä riehakkaampien keppostelujen suhteen, sillä vauhdikkaammat leikit on sopivaa käynnistellä vasta tapaninpäivänä.

Pienistä rajoituksista huolimatta aika kuluu mukavasti ja jouluruoat jätetään koko yön ajaksi pöytään, josta jokainen saa oman mielen mukaan käydä herkuttelemassa nälän iskiessä. Yksi toisensa jälkeen lähtee väsyn viemänä unille, mutta jotkut jaksavat kulutella tunteja pitkälle yöhön menneitä muistellen. Joulupäivänä ohjelmassa olisi aikainen joulukirkko, jossa vaihdellaan tuoreita kuulumisia naapureiden sekä tuttujen kanssa. Kirkkomenoissa korostuu istumajärjestyksen kautta kyläläisten vauraus ja asema, sillä penkit jakautuvat omaisuuden, ammatin ja sukupuolen mukaan. Kunhan kirkosta päästään pihalle, niin alkaakin vallan hurja hevoskilpailu koteja kohti ja näin ollen joulun hiljaisimmat sekä hartaimmat hetket alkavatkin olla takana. Joulujakso kyllä tekeekin hahmoja kivasti tutummaksi ja siinä samalla näyttää Koiramäen elämänmenosta viehättävämpiä sekä värikkäämpiä puolia. Antaahan se yleensäkin varsin vajavaisen kuvan, jos vain työn ja arjen kautta lähdetään tekemisiä toljottelemaan sekä pohtimaan, ja kolmas jakso heittää parin ahertelua enemmän esittelevän pätkän perään runsaamman kasan iloa sekä riemua, mitä ainakin tämä katsoja arvostaa.

Talvi taittuu

Joulun jälkeen kepeämmät sekä iloisemmat ajat jatkuvat edelleen, kun vietetään välipäiviä ja odotellaan uuden vuoden alkua. Aattona tehdään taikoja ja esimerkiksi tinaa valamalla ja sen saamia muotoja tulkitsemalla yritetään kurkistella tulevaisuuteen, että olisikohan sillä tarjota onnea, vaurautta vai kenties jotakin muuta mielekästä. Toiset taas luottavat siihen, että vanhan sadon oljet kattoa kohti viskaistuina kertovat tulevan vuoden onnistumisesta. Vuodenvaihteen aikaan vallitsevat säätkin saattavat jotakin vihjaista ja jokaiselle tuntuu tosiaan löytyvän oma luotettu keinonsa päätellä seuraavan vuoden juttuja. Käytössä on myös vaihteleva valikoima taikoja monenlaisiin tarkoitusperiin, mutta niiden tepsiminen onkin sitten aivan toinen juttu, ja kaipa niitä osaltaan toistetaankin enemmän hauskoina perinteinä.

Muutenkin Koiramäessä mennään iloisella mielellä seuraavaa vuotta kohti, sillä koko väki osallistuu erilaisiin leikkeihin, perinteisiin peleihin ja muuhun mukavaan yhteiseen ajanviettoon. Painitaan, vedetään sormikoukkuja ja temmelletään muutenkin vauhdikkaasti, niin siinähän se uusi vuosi ainakin alkaa hauskoissa ja reippaissa tunnelmissa. Vähitellen pitää kuitenkin alkaa valmistautua arkeen ja heittää hyvästit joulun laiskottelevaiselle herkuttelukaudelle. Kylässä kiertävä nuuttipukki tuo tammikuun puolivälin aikoihin tullessaan talviarjen ja työntäyteiset härkäviikot lähtevät kunnolla käyntiin. Lyhyet valoisat hetket hyödynnetään tehokkaasti ja miespuoliset viuhuttelevat kirveitään metsätöiden parissa. Jos sarjan alku onkin omasta mielestä vaisuhko parin ensimmäisen jakson osalta, niin nämä keskimmäiset yhdistelevät erinomaisen onnistuneesti perinteitä, aherrusta ja rauhallisempaa ilottelua. Kuvissakin vilisee runsaasti vilkasta ja hilpeääkin touhuilua, ja muutenkin tuntuu siltä, että Koiramäen päivät käyvät edetessään kiinnostamaan enemmän tämänkin seitsenminuuttisen hujahtaessa hetkosessa ohi.

Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja

Viides jakso ei ainakaan alkuun vaikuta yhtä leikkisältä kuin pari edeltäjää ja näyttää siltä, että noin kahdeksan minuuttia kuluu jälleen arkiaskareita voimakkaammin painotellen. Sydäntalvella lyhyehkö valoisa aika ulkona rajoittaa töitä jossakin määrin, mutta sepä ei tarkoita, että pitkät illat lötköteltäisiin pötkötellen, vaan harrastellaan monenmoisia vähintään puolihyödyllisiä puhdetöitä, joita voisi karkeasti lähteä jakamaan nikkarointeihin ja neulomisiin, vaikka kokonaiskirjo onkin laajempi. Samalla on hyvä jutella sekä höpötellä kaikenlaista ja Koiramäessä suurpetoasiat puhuttavat sekä mietityttävät monia pimeän sydäntalven keskellä. Vilkahtelevat varjot iltahämärän aikoihin ovat omiaan pelkoja kasvattelemaan ja mikä muukaan se siellä synkissä varjoissa vaanii kuin erittäin pahamaineinen susi ahneine kitoineen ja terävine hampaineen...

Sudet ovatkin niitä kammoksutuimpia petoja hauvojen puheissa ja saavat ajoittain kenties muidenkin syntejä kannettavakseen, mistä onkin luontevaa siirtyä metsästysmatkojen valmisteluihin ja perheen lapsetkin tahtovat susijahtia leikkiä. Kovin pitkään jaksossa ei malteta metsästysjuttuja katsomoon availla, vaan kokonaisuudesta tulee hieman hajanaisempi, sillä nopsasti jahdit vaihdetaan maalauspuuhiin ja siitä taas siirrytään hehkuttelemaan, miten käteviä ja nopsia hevosreet ovatkaan talven suotuisimpien säiden aikaan. Matka-aikojen lyhentämiseksi järville jäille merkitään turvallisia talviteitä, joita pitkin kulkevat vaikka syksyllä varastoidut arvokkaat jyväset myllyihin jauhettavaksi. Avannoissa pyykkäily on toki tassuille varsin jäätävää puuhaa, mutta vaivihkaa päiviin tulee pituutta lisää ja pahimmat pakkasetkin alkavat hellittää otettaan. Viides jakso ei mielestäni ole aivan yhtä eheä paketti kuin pari aiempaa, mutta tarjoilee kyllä melkoisesti mukavaa ihmeteltävää ja lopettelu suurten yhteisten laskiaisjuhlien parissa kyllä jättää hyvät väreet ilmaan leijailemaan.

Pirttipääsiäisestä kevääseen

Viimeinen kahdeksanminuuttinen viekin jo väistämättä kevättä kohti ja joulukin alkaa olla kaukainen muisto aurinkoa ja pääsiäistä odotellessa. Jakson alkupuolella selitetään, miten aikoinaan lähiseutujen majatalot aiheuttivat tilanpitäjille tiettyjä velvollisuuksia, sillä jos löytyi hevosia sekä työmiehiä, niin piti vuorollaan osallistua matkailijoiden kuljettamisiin. Koiramäelläkin pakollinen päivystys vuorokauden ympäri useamman päivän ajan saa aikaiseksi jokseenkin nihkeitä mietteitä, sillä hevoselle ajureineen olisi toki muutakin puuhaa tehtäväksi. Noin muuten Koiramäellä ollaan kaikenlaisia kulkijoita kohtaan suopeita sekä vieraanvaraisia, eikä käännytetä ketään nälkäisenä ovelta.

Nälkään liittyen selvitelläänpä sitäkin, että aina eivät satovuodet yhtä menestyksekkäinä toistu, vaan välillä vatsoja kyllä kovasti koetellaan sekä männynkuoresta valmistetuilla pettuleivillä yritetään pärjätä parhaan mukaan. Näinpä huonot viljavuodet kuitenkin väkisinkin ajavat osan asukkaista kerjuureissuille, kun taas aikoina parempina taloissa kiertää kaukaisiakin kauppiaita kaikenlaisia kauniita kapistuksia esittelemässä. Pääsiäiseen päästessä kerrotaan, että se on monille jännittävää aikaa, sillä pitkäperjantain ja lankalauantain illat ovat tavallaan pahaenteisiä. Silloin ovat ilkeilevät trullit liikeellä lentäen taikavoiteensa avulla öisen taivaan halki aikomuksenaan näpistää villaa sekä nahkaa noitien pitoihin ja näin samalla tilan eläinonnen riistäen. Jos iltoihin liittyykin pelkoa, niin pääsiäisaamu taas saa porukan aurinkoa ihastelemaan ja tarkkailemaan luonnossa esiintyviä enteitä. Kevätauringon lämmitellessä ja sulatellessa lumia talvi alkaa olla Koiramäellä ohi ja sarjaa päätelläänkin osuvasti yhteisten ilojen sekä pääsiäisperinteiden parissa. Näistä kolmesta katsomastani Kunnaksen sarjasta Koiramäen talvi on vähiten innostava, mutta liikoja en tahdo lähteä valittelemaan, koska osittaisista päällekkäisyyksistä huolimatta hauvojen perinteikäs elo on hyvää täydennystä varhaisemmalle tonttuaiheiselle kokonaisuudelle.

Kirja ja televisiosarja ovat tässäkin tapauksessa ilmestyneet melkoisen lähekkäin, sillä Kunnaksen kuvakirja julkaistiin vuonna 1988 ja televisioruuduille se siirrettiin 1989. Näistä näkemistäni sarjoista Koiramäen talvi on selkeästi asiapitoisin, mutta toisaalta taas visuaalinen vaikutus jää hivenen laimeammaksi. Samansuuntaista veikeyttä ja kepeää ilmettä paikoin toki löytyy, mutta piirrokset ovat monesti tiukemmin rajattuja sekä selvästi pelkistetympiä kuin vaikkapa sarjassa Joulupukki. Mitään räikeää eroa ei silti ole, sillä Kunnaksen tyyli on helposti tunnistettavissa edelleen ja lienee pitkälti makuasioita, että pitääkö enemmän joulumaailman värikkäästä kaiken paljoudesta vai vetääkö vähän harmaampi arkisuus paremmin puoleensa.

Omalla kohdalla ensimmäiset pari jaksoa ovat sarjan vaisuimmat, keskimmäiset taas luovat huippukohdan, mutta viimeisten alamäki ei mikään erityisen hyrkkä ole, vaan juhlavampia aikoja seuraavat puurtamiset hoidetaan varsin kivasti rehkimistä ja hupailua vuorotellen. Entisaikojen tavat jaksavat kyllä kiehtoa läpi sarjan, mutta osa vanhoista sanonnoista ja ennustuksista menee kyllä omalla kohdalla hiukan ohi siinä mielessä, että mistäköhän nämä lausahdetut perimäviisaudet tarkalleen kumpuavat. Toki näiden lähteistä yleiskäsityksen pystyy muodostamaan, mutta pikkuisen jää selviteltävää ja sekin vähän haittailee, että kyseisiä juttuja sekä sananparsia eniten höpöttelevä Hiski Piskinen lausahtelee paikoin vaikeaselkoisesti. Kaikkiaan Koiramäen talvi kertoo niinkin onnistuneesti 1800-luvun viileämmän vuodenajan elämänrytmistä, jota luonto sekä sää voimakkaasti ohjailevat, että ihan mielellään voisin näitä lisääkin vilkaista. Laitanpa siis harkintaan ja kenties hankintaan viisilevyisen Koiramäki-kokoelman, josta talvijuttujen lisäksi löytyy sarjat Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Elonkorjuu ja Markkinoilla.

Tontut

Disneyn neljän tarinan kieltämättä vähän nihkeä nippu yritti ainakin nimellään viedä jouluisiin tunnelmiin, mutta voinee väittää, ettei Disney's Christmas Favorites tässä pyrkimyksessään kovin kaksisesti onnistunut, vaan ennemmin siinä kiukkua kohoteltiin lähimmäisiä kurittaen. Herkempi puoli siis pääsi melko lailla täysin unohtumaan ja koko homma kääräistiin pakettiin jokseenkin käsittämättömästi pätkällä, jossa mustasukkaisuuspuuskien riivaama Aku piinasi itseään ja muita epäilystensä ajamana. Toiveissa onkin, että tonttujen merkillistä maailmaa kohti seikkaillessa sävyssä ja touhuissa noin muutenkin olisi havaittavissa muutosta hiukkasen ystävällisempää yhteiseloa ja rauhallisempaa joulutunnelmointia kohti.

Yhdysvaltojen suunnalta puskeva menomelske saapi siis ainakin hetkellisesti korvautua kotimaisella tuotannolla, ja vähän iäkkäämmällä sellaisella, sillä Tontut sai ensiesityksensä käsittääkseni melko tarkalleen 40 vuotta sitten, eli vuosien 1978-79 vaihteessa. Omat pohjatiedot tämän kuusiosaisen ja yhteiskestoltaan noin 50-minuuttisen televisiosarjan suhteen olivat kohtalaisen olemattomat ja osittain vähän vinksahtaneetkin. Se oli tiedossa, että jutut ja piirrokset ovat Mauri Kunnaksen kynästä lähtöisin ja että näitä 8-10 minuutin jaksoja esitettiin osana monille tuttua lastenohjelmaa Pikku Kakkonen. Jotenkin olin kuitenkin ymmärtänyt, että ensin olisi ilmestynyt kirja ja se olisi siirretty selostettuna televisioruudulle, mutta juttu olikin päinvastainen ja Kunnaksen Suomalainen tonttukirja ilmestyi 1979, jolloin sarjaversio oli jo tehty sekä esitettykin. Lisäksi IMDB:n triviaosasto kertoo, että sarjaa varten tehtiin huomattavasti enemmän piirroksia, eli voisi kai ajatella kirjan olevan hieman typistetty näkemys. Kirjasta on ilmestynyt uudistettu juhlapainos, johon voisin myös joskus vielä tutustua, mutta ehkäpä tässä vaiheessa kuitenkin juttelua televisioversiosta.

Pelimannitonttu ja Välikaton Feetu

Kunhan ensimmäinen yhdeksän minuutin mittainen jakso pyörähtää levyvalikon kautta vauhtiin, niin voi heti todeta, ettei kuvien kiito mitään hirmuista loikkaa tai hoppuista hepulointia ole, mitä uskaltaa pitää lähinnä plussana, sillä kaikenlaista hektistä tykitystä ja tauotonta vitsitulitusta löytyy kyllä kokoelmasta ihan tarpeeksi. Tiedä sitten, onko animaatio paras sana kuvaamaan kuvien soljumista tässä tapauksessa, sillä eläväisyys on melkoisen olematonta ja käytännössä kertomukset koostuvat yksittäisistä kuvista, joita sitten siirrellään tai suurennellaan yksityiskohtien korostamiseksi. Hiukkasen hitaasta vaihtotahdista huolimatta ei näitä katsellessa pääse pitkästymään, sillä ihmeteltävää on kyllä kynäilty etenkin laajempiin näkymiin kiitettävästi ja hahmoihin saatu persoonallista ilmettä sekä lupsakkuutta.

Pelkillä kuvilla ei sentään painella eteenpäin, vaan rinnalla kulkee Pekka Koskisen rauhallinen sekä selkeä kerronta, ja hän aloitteleekin avausjakson jutustelemalla kohtalaisen ytimekkäästi, että mistä tonttutouhussa oikein onkaan kyse. Kauan kauan sitten aikoina ammoisina ennen kuin Joulupukista oli kukaan kuullutkaan, olivat tontut osana ihmisten arkea ja juhlaa. Nämä merkilliset ystäväiset pyrkivät pysymään piilossa ihmisten katseilta, ja siksi suosivat öiseen aikaan liikkumista ja puuhastelua. Tyypillistä oli sekin, että tontuilla oli tavallaan omat rakennuksensa, joiden askareet he ottivat hoitaakseen, mutta tokihan satoja vuosia vanhoissa tontuissa oli paljonkin yksilöllistä vaihtelua käyttäytymisen ja kiinnostusten suhteen. Ulkoisessa olemuksessa pienen koon lisäksi oli tyypillistä myös punainen lakki ja harmaa takki.

Yleisempien kuvausten sekä pienoisten paheidenkin mainitsemisen jälkeen kuvat ja Koskinen kuljettelevat avausjaksoa eteenpäin esitellen sen nimikkohepun, eli Välikaton Feetuksi nimetyn kotitontun. Hän on löytänyt itselleen lokoisan paikan erään talon vintiltä ja saa siellä loikoilla enimmäkseen häiriöttä omissa oloissaan tilan läpi kulkevan savupiipun lämmitellessä selkää unien aikana. Feetu onkin varsin leppoisa tonttu-ukko, joka on talossa pidetty yläkerran asukas, ja tarinassa mainitaankin, että aina kun leipiä leivotaan, niin ensimmäinen uunituore tuotos tarjoillaan Feetulle samalla toivoen hänen pysyvän tyytyväisenä sekä takaavan hyvät viljasadot tuleville vuosillekin. Aina ei kuitenkaan kaikki ihan mutkitta suju, ja silloin luonteeltaan leppoisakin tonttu saattaa joutua hirmustuksissaan jauhoja pöllyttelemään ja myrskyn merkkinä muistuttelemaan olemassaolostaan.

Riihitonttu

Toinen jakso onkin sarjan mittavin lähennellen kymmentä minuuttia ja edelliseen verrattuna se ottaa tavoitteekseen selvitellä pikkuisen entisaikojen arkielämää ainakin otsikon aiheen osalta. Riihet olivat sadonkorjuun ja viljojen säilyvyyden kannalta merkittäviä rakennuksia, ja voineekin olettaa, että niitä vartioivien tonttujen ei auttanut olla ihan lepsuimpia lötköjä tai muuten vain huolettomia huitelijoita. Syksyn edetessä viljat kaadettiin ja kannettiin lyhteinä riihiin kuivumaan, mikä tarkoitti, että rakennuksen suuren kiukaan piti hehkua punertavana päiväkausiakin tauotta, jotta jyvät kuivuisivat kunnolla. Tarinassa todetaankin, että näin tärkeitä hommia hoitaneet ja tulivahteina toimineet tontut eivät aina olleet aivan suopeimmalla tuulella, jos riihistä yösijaa haki kutsumattomia vieraita. Etenkin meluisat tai muuten riehakkaat kulkijat saattoivatkin saada niskaansa jotakin vähemmän miellyttävää, sillä ilmeisesti kivikoviakaan karkoituskeinoja ei kaihdettu. Kotitalon porukan perään ei tietenkään mitään viskoiltu tai muutenkaan ärhennelty, vaan suhtautuminen oli ennemmin hyvin huolehtivainen.

Esimerkkitarina kertookin tavallista uneliaammasta maanviljelijästä, ja kyseiselle Matille ei millään tunnu sopivan myöhäinen kiuaspäivystys ja tuleen tuijottelu sydänyöllä. Yksinäinen valvominen ja yökyöpelöinti lämmityspuuhissa laittaa hänelle paljon vastaan, ja kerranpa hän päätyykin sortumaan varsin kyseenalaiseen oikopolkuun luistaakseen velvollisuuksistaan. Mattipa siis päättää ahtaa kiukaan kerralla täyteen puuta ja hipsaisee sen jälkeen makoisille unille, mutta hänen onnekseen tonttu on valppaana, kun Matin laiska ratkaisu lietsoo kiukaan hurjaan roihuun sekä armottomaan ylikuumenemiseen. Yöaikaan ja savuisen sekä muutenkin hämyisen riihen sisään sijoitetut kuvat ovat kautta jakson tummilla sävyillä maalailtuja, mutta eipä kirkkaampien värien puute isommin haittaa, ja ainakin tämän katsojan mielestä toinen jakso onkin sarjan avausta kiehtovampi kertomus kuvien ja sanojen täydentäessä hienosti toisiaan.

Tallitonttu

Kovin pitkään ei tarvitse värejä haikailla tai päivänvaloa kaipailla, koska kolmas noin kahdeksanminuuttinen jakso palauttelee auringon möllöttelemään pihapiirin ylle ja samalla savu sekä viljapöly häviää ilmasta, kun kävellään riihestä talliin. Tietysti myös kotieläimillä pitää olla omistautuneet hyvät haltijat, jotka varmistavat, että kaikilla on mukavat oltavat ja ruokaa riittää. Kuten jakson nimikin kertoo, niin tallitontuiksi kotieläinten hoitoon erikoistuneita haltijoita kutsutaan, ja tämän yleisnimityksen alle mahtuu toki monenlaista yksilöä, joiden tekemisessä sekä laatujälkeen panostamisessa tietysti on paljonkin eroja. Yhteinen piire kuitenkin heidänkin kohdallaan on, että suuri osa töistä ajoittuu yölliseen vuorokauden puolikkaaseen ja pyritään pysymään piilossa ihmisten katseilta.

Tämän tarinan talliin onkin löydetty tavallista taitavampi sekä neuvokkaampi heppu, joka on tullut tunnetuksi pitämällä erityisen hyvää huolta tilan kahdesta hevosesta ja moni kunnioittavasti ihmetteleekin, miten heppaset ovat häikäisevän kiiltävän ja muutenkin kauniin karvan yllensä saaneet. Aivan kaikki eivät tyydy pelkkään kummasteluun ja hoitotöiden ihasteluun, vaan uteliaisuus ajaa tekoihin. Talon emäntä onkin kovin tiedonjanoinen tonttuasioiden suhteen ja haluaa ehdottomasti päästä näkemään tämän taitajan töissään, mikä vaatii viekkautta ja ehkäpä ripauksen petollisuuttakin. Isäntä parhaansa mukaan yrittää varoitella mahdollisista seurauksista, jospa käykin niin, ettei yöllinen ja arka ahertaja salakatselusta tykkäisikään, mutta turhaan, sillä vakoilemaan pitää päästä ja vaatiipa se ansojen virittelyäkin. Eräänä yönä ammattitaitoinen apuri yllätetäänkin ikävällä tavalla ja sitä seuraavaa hölmistyttävää mätkähdystä seuraa luottamuspula, jota ei noin vain enää paikkaillakaan... Tallitonttu onkin hyvä jatkopala riihiasioille, ja arkitöiden perään voikin laittaa vaihteeksi katsausta pyhäpäivien vietosta.

Saunatonttu Manu

Sarjan nimi on kuitenkin Tontut ja tähän aihepiiriin tietynlaisia odotuksia sekä toiveita liittyy, joten olisihan se hieman hassua ja selkeä pettymys, jos ei arkisten aherrusten ja joutopäivien kuluttelun lisäksi nähtäisi lainkaan jouluisempaa ja juhlallisempaa juttua. Onneksi näidenkin päivien ympärille on yksi jakso kasattu ja Manu-tontusta kertova tarina ottaakiin aiheekseen esitellä hieman vajaan yhdeksän minuutin verran, että miten joulua aikoina menneinä perinteisesti vietettiin. Toisaalta sopinee todeta, etteivät nämä ruudulla nähtävät tuokioiset sentään vielä taida aivan kadonnutta kansanperinnettä olla, eikä tarvitse kovin kauas historiassa hipsaista, jotta päästäisiin niihin päiviin, jolloin joulua tähän tapaan vietettiin. Kaipa vielä nykyäänkin monien jouluperinteillä on ainakin osittain perusteet näissä vanhoissa tavoissa sekä tottumuksissa.

Tarinaa taustoitellaan hieman kauemmas ja kerrotaan heti alkuun, että tontut olivat mukana ihmisten joulunvietossa jo kauan ennen kuin Joulupukista oli kuultukaan. Tontuilla oli omat roolinsa ja heitä myös muistettiin vaikkapa herkuin, sillä jouluna juhlisteltiin Jeesuksen syntymän lisäksi viljavuoden päättymistä ja uskottiin, että hyvillä haltijoilla oli olennainen osa onnistuneessa satovuodessa. Sinänsä siis perusteltua antaa osa juhlapöydän tarjonnasta kotitonttujen nautiskeltavaksi. Jakson nimikkotonttuna hääräilevän Manun kerrotaankin erityisen paljon pitävän joulukaudesta, joka toki sopii kuvioon, jos sattuu arvostamaan hyvää ruokaa ja leppoisaa oleilua ilman isoja kiireitä. Hänellä suurimmat odotukset kohdistuvatkin yön hiljaiseen hetkeen, kun muu perhe on jo juhlien uuvuttamana kömpinyt sänkyihinsä ja valvova tonttu saa siirtyä omassa rauhassaan koko yöksi maistelemaan herkkuja monia.

Saunatonttu Manu pyrkii kääräisemään aaton olennaisia valmisteluja, kihelmöivää odotusta ja varsinaista juhlatunnelmaa napakkaan pakettiin. Tosin eipä tälläkään kerralla kuvasarjaa kiireellä koluta läpi, vaan tahti on asiapitoisuudesta huolimatta edelleen mukavan rauhallinen, kuten harrasta aattotunnelmaa etsivään jaksoon sopiikin. Päivän pakolliset työt pyritään tekemään jo aamuvarhain pois jaloista, talo koristellaan olkisomistein kauniiksi ja muistetaanpa lintuystäväisiäkin ravitsevilla kauralyhteillä. Kunhan askareet on huolellisesti hoidettu, niin seuraa saunan vuoro, ja sinnekin yritetään melko aikaisessa vaiheessa ehtiä ennen kuin ilta pääsee kunnolla hämärtymään. Toisten touhuja uteliaana tarkkailee Manu, joka näkee saunahetken aikana tilaisuutensa käydä nappaamassa pöydästä vähän ennakkomaistiaisia, ja ruokapaljous laittaakin päätä pikkuisen pyörälle alkupalavalinnan ollessa vaikea. Muiden palaillessa löylyistä Manu käy vielä tekemässä oman kierroksensa ja varmistelee, että kotieläimet saavat myös nauttia joulun tunnelmasta. Siinä seuraillessa aattoillan päättävää hidasta, pitkää ja onnellista keskiöistä herkutteluhetkeä kynttilän kauniisti valaistessa, voikin katsomon puolella todeta, että onpahan melkoisen suloinen sekä sydämellinen satu tämä.

Kotitontut

Viidennen jakson alkaessa juhlapyhät ovat ohi ja seuraava vajaa kahdeksanminuuttinen kuluu jälleen arkisempien aatosten ja puuhien parissa. Pääideana on lähteä selvittelemään, että mitäköhän kaikkea ihmisten kanssa samoissa rakennuksissa asustelevat kotitontut oikein tekevätkään ja miten tällainen näinkin läheinen yhteiselo voikaan sujua, kun kerran tonttuväki on pikkuisen arkaa porukkaa ja arvostaa yksityisyyttään erittäin korkealle. Kerrotaanpa kotitontuista sellaistakin tietoa, etteivät nämä tunnu lainkaan siivottomuutta arvostavan ja kotitalouksien epäjärjestyskin voi alkaa närästelemään enemmänkin, ja vähän tontusta riippuen saattavat seuraamuksetkin olla hieman muutakin kuin vain hienovaraista vihjailua.

Kotitontuillekin pääasiallinen virka-aika on yökaudella, jolloin käydään läpi taloa ja arvioidaan, että onko omistajaväki hoitanut puhtaanapitopuolen kunnolla, vaiko jättänyt kampsunsa kaaoksen tilaan. Kertoja tietää turinoida, ettei näissäkään asioissa ihan mustavalkoisella linjalla liikuta, vaan osa kotitontuista ottaa huomioon yleisen hengen, ja jos talossa vallitsee aherruksen ilmapiiri, niin voipi löytyä ymmärrystä sille, jos pitkälle iltaan venähtäneiden puhteiden perään jälkisiivous onkin lepsusti hoidettu, ja tällaisessa tapauksessa saattaa tonttu itse putsata paikat aamuun mennessä. Löytyypä kotitonttujen kirjosta kuitenkin ärhäkkäämpiäkin tapauksia, jotka ovat kärkkäämpiä nostamaan melkoisen metelin, jos ei asuintiloista huolehtiminen vastaakaan vaatimuksia. Siinäpä sitten komennellaan vaikkapa keskellä yötä tekemään rästihommia, ja joillakin on hermokontrolli niinkin hukassa, että laitetaan kunnon mylläkkä käyntiin ja ellei silläkään mene perille, niin käydään myrskyisin mielin käsiksi sotkun synnyttäjiin. Jakso tahtookin vihjaista, ettei yhteiselo kotitontun kanssa välttämättä ole ihan pelkkää juhlaa, vaan voi varautua ajoittaiseen yölliseen muristeluun ja mellakointiin.

Jyvätonttu

Jos oikein lopputekstejä onnistuin tutkimaan, niin kuusikon päättävä kahdeksanminuuttinen Jyvätonttu olisi jaksoista ainoa, joka oli valmistunut vuoden 1979 puolella. Samalla tämä tarina on ainakin omasta mielestä valitettavasti joukon valjuin eikä innosta tai kiinnosta edeltäjiensä tapaan, vaan on lähempänä laimeaa lopettelua noin kuviensa osaltakin. Talviset maisemat saadaan ainakin hetkeksi takaisin, mutta mikään joulujakso tai sellaisen jälkitunnelmointikaan ei ole kyseessä, vaan lumella on tässä tarinassa toinen tehtävä. Nimittäin aikoinaan riihestä sekatavaravarastoksi ränsistynyt rakennus on kerännyt katolleen melkoisen lumikuorman kannettavakseen ja lopulta palkit antavat periksi ja koko komeus sortuu yhdeksi puuröykkiöksi.

Sinänsä menetys ei välttämättä ole omistajille mikään maailmanloppu, mutta hepä eivät tiedäkään, että vanha riihi on ollut ties kuinka pitkään erään tontun kotimökki. Kevään lähestyessä talon isäntä kuuleekin raunioilla jotakin itkua muistuttavaa vaikerointia ja pysäyttää rekensä, josko joku onneton olisi pulassa. Lähistöllä ei kuitenkaan näy ketään, mutta mystisesti reki tuntuu saavan näkymättömän matkustajan, kun taas pihapiiriin saavuttaessa kuorma kevenee jälleen. Vanha tonttu livahtaakin nopeasti saunaan ja melko lyhyen asustelun jälkeen toteaa lämpöisen paikan varsin mainioksi uudeksi kodiksi ja haluaa hyvittää tämän ilahduttavan käänteen. Niinpä tonttu alkaa hankkimaan ja kuljettamaan taloon monenmoista käyttökelpoista tavaraa ja sattuupa eräänä iltana isäntää pikkuisen säikäyttäväkin yllättävä kohtaaminen pihamaalla. Avuliaisuus ja anteliaisuuskin saattaa silloin tällöin karata käsistä, kuten tarinan loppupuolella onkin nähtävissä, ja varastojen yllättävä paisuminen varmaan vaatii parikin nappikauppaa ennen kuin hirmuiset hamstrailut on hoidettu kuntoon...

Jyvätonttu ei tosiaan näistä kuudesta mielestäni paras valinta päätösjaksoksi ole, mutta siitä huolimatta yleisesti otten mukavan rauhallisia ja opettavaisia tarinoita nämä ovat ja suurimmaksi osaksi tasaisen laadukkaita juttuja. Se tietysti todettakoon, että jos menoa, vilskettä ja reipasta tahtia kaipaa, niin nämä hiljalleen vaihtuvat kuvat saattavat kärsimätöntä mieltä kiusata ja laittaa sormet pikakelausta etsiskelemään. Minulle verkkaisuus ainakin tässä yhteydessä toimii hyvin, kuten samoin se, että jutuissa on tiettyä väljyyttä, eikä ole selvästi ollut aikomuksena tuottaa katsomoon mitään jatkuvan puheen tai tapahtumien ähkyä. Omalla listalla näistä kuudesta selkeäksi huippuhetkeksi nousee jouluinen Saunatonttu Manu, joka tosiaan on monellakin tavalla miellyttävä ja kauniisti kuvitettu summaus vanhan ajan joulusta valikoituine valmisteluineen ja iloineen. Siitäkin tämä pätkä ansaitsee kiitokset, että melkeinpä jakson alusta hartaaseen loppuun asti yllä leijuu ystävällinen, lämmin ja sydämellinen tunnelma. Samasta tarinasta on olemassa uudempikin tulkinta, eli vuonna 1991 ilmestynyt Tontun joulu, joka on Mauri Kunnaksen veljenpojan, eli Mikko Kunnaksen ohjaama lyhytanimaatio. Mahdolliset muistot lapsuusaikaisista katseluista ovat siinä määrin hämärään hiipuneet, ettei niillä kannata lähteä enempiä arvuuttelemaan, mutta olisihan tuo ollut melkoisen kiva lisuke tähän levylle. No, ehkä se jossakin vaiheessa tulee muodossa tai toisessa vielä vastaan, mutta tähän päätteeksi sopii sanoa, että Tontut oli joka tapauksessa kiinnostavampi, monipuolisempi ja hauskempikin tarinakokoelma kuin mitä ennakkoon odottelin ja eiköhän näitä Kunnaksen juttuja ihan mielellään jatkossakin katso.

Tontut (1978)