Spooky Buddies (Pentujengi ja Aavekoira)

Mitään suurempia merkkejä blogiin päätyvän elokuvaviihteen vakavoitumisesta ei ainakaan näin alkuvuonna ole nähtävissä, sillä pahiksia mäiskivien poliisien rymistelyn jälkeen ruudulle kipittelee vallan ihmeellisiin sekä kummallisiin seikkailuihin eksyvä aiemmilta vuosilta tuttu viiden koiranpennun höpsö porukka. Spencerin ja Hillin Miami Supercops osoittautui vauhtiosastoltaan ja kelmien kopsauttelultaan pienoiseksi pettymykseksi, mistä tulikin mutistua, ja hienoisella varauksella edellisten osien perusteella tähän haukahtelevaiseen kauhukoitokseenkin suhtaudun. Toisaalta mikään aiemmista Buddies-retkistä ei ole käynyt kunnolla rasittamaan tai hermoja kiristelemään, niin mitään isompaa inhoa tai intohimoista vihamielisyyttä ei ole päässyt syttymään koirien kommelluksia kohtaan.

Edellisten osien ajoittaisen laimeuden perusteella ja pienoisen kyllästymisen takia ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kokoelmasta puuttuvia paria osaa ostella, mutta kun kumpainenkin levy sattui viime syksynä löytymään hyväkuntoisina ja huokeaan hintaan samasta kirpputorikojusta, niin mitäpä siinä enää kiusausta vastaan kamppailemaan, ja mielessä heti pilkahti, että eiköhän näillekin oiva aika jostakin välistä vielä löydy. Puitteet pentujen elokuvasarjan kummituskertomukselle kyllä loksahtelivat paikoilleen, sillä voi kerrankin huudella, että olipa synkkä ja myrskyinen yö, sillä tätä katsellessa Aapeli-puhuri pauhaili seinien ulkopuolella, meri oli aaltoineen aivan vaahtoavassa raivossa ja viima vinkui niin äänekkäänä, ettei ihan heti muistu vastaavaa mieleen. Hymyilyttikin, ettei taida tämä perheen nuoremmalle väelle suunnattu haamuhuttu ihan yhtä huimaan hyytävyyteen yltää, mutta saahan sitä ainakin yrittää!

Ennen kauhistuttavan kummitustarinan avautumista sallittakoon nopsa kertaus aiemmin nähdyistä osista. Seitsemänhän niitä kaikkiaan on toistaiseksi tekaistu ja itsellä nyt nähtynä kuusi kappaletta. Mitään erityistä pyrkimystä ei ole ollut tiukasti seurata ilmestymisjärjestystä, mutta ensimmäiset pari osaa kuitenkin menivät "oikeille" paikoille. Ensitapaaminen osui omalle kohdalle vuoden 2016 syyskuussa, mutta eipä elokuvasarjan avausosa Air Buddies mitään isoa ihastusta aiheuttanut, vaan tuntuivat sekä ideat että puhti lopahtavan kesken kaiken seikkailun jäädessä keskinkertaiseksi koitokseksi. Vajaat kuukautta myöhemmin katseltu Snow Buddies päätyi viskaisemaan pennut Alaskan viluisiin ja lumisiin maisemiin, ja vaikkei sekään mielestäni varsinaista koiraelokuvien aatelia edustanut, niin olipa kuitenkin viihdyttävämpää ja paljon pirteämpää vilkuiltavaa, ja edelleen kyseinen osa pitää omalla listalla kärkipaikkaa näiden teosten joukossa.

Vuoden 2016 puolelle mahtui vielä yksi osa pentujen puuhia ja kun tuolloin joulukuuta vietettiin, niin luontevasti paikka löytyi koirien jouluseikkailulle Santa Buddies: The Legend of Santa Paws. Sen suuremmin ei haittaillut, että kyseessä oli elokuvasarjan neljäs osa, koska eipä näissä mitään kovin kiinteää jatkumoa tarinoiden välillä ole. Vierailu joulupukin taikamaiseen maailmaan oli myös ihan kiva ja värikäskin herkkyyttä hakeva reissu, vaikkei sarjassaan mitenkään ikimuistoisen omaperäinen. Jos nämä kolme tuli tutkittua muutaman kuukauden sisällä, niin seuraavaan kohtaamiseen menikin yli puoli vuotta. Jostakin syystä heinäkuu 2017 tuntui hyvältä hetkeltä lähteä aarreseikkailulle pentujen kanssa, ja tuolloin tutkittu Treasure Buddies taas on sarjan kuudes osa, eli järjestys taas huiteli vähän miten sattuu. Nyt yli vuotta myöhemmin muistellessa hämärissä ja käärmeisissäkin aarrekammioissa luurankojen joukossa luuhailu ei ihan yhtä mukavana mielessä elele kuin jouluseikkailu, mutta olipa omassa höpsössä lajissaan kuitenkin kohtalainen kommeltelu.

Siitä sitten vierähti vajaat pari kuukautta syksyä kohti, niin olikin avaruuden aika kutsua pentuja käväisemään lähempänä kuuta ja ihmettelemään maata pikkuisen poikkeavasta näkökulmasta, jollaista ei monikaan hauva ole päässyt omin käpälin kokemaan. Rakettimatkailua vaihteeksi tarjoileva Space Buddies oli elokuvasarjan kolmas osa, mutta kun itsellä oli siinä vaiheessa alle vuoden aikana näitä jo viisi kasassa, niin alkoi tuntua siltä, että kiintiö saattaa olla lähellä täyttymistään. Eipä elokuva käynyt ärsyttämään tai murisuttamaan, mutta jutut kuulostivat edellisiä laimeammilta, eikä avaruudellinen ympäristö tuntunut tuovan paljoakaan lisäviehätystä siihen tavalliseen menoon. Niinpä tuolloin tulikin kirjoiteltua, että kyseessä olisi nähtyjen joukossa heikoin hauvailu, mikä laittoikin tilapäisen stopin elokuvasarjan kahlaamiselle. Tässäpä on kuitenkin kulahtanut yli vuosi ja uutta katselupuhtia sekä kiinnostusta on ehtinyt kertymään, joten olisi aika vilkaista, että onkohan aavemainen ja ilmestymisjärjestyksessä viides osa viihdyttävämpää vuhistelua?

Tarinan alkujuuret eivät ihan eilispäivästä löydy, vaan pitää palailla useampi vuosikymmen ajassa taaksepäin, jotta saadaan pohjustukset kohdilleen. Tapahtumapaikkana pysyy Fernfieldin pikkukaupunki, mutta kun historian hämäriä lähdetään kaivelemaan, niin saattaa sieltä löytyä synkkäsävyisempääkin legendaa, ja sellaistahan tosiaan pyritään ajamaan takaa, kun almanakasta etsitään ajankohdaksi vuoden 1937 halloween. Onhan siinä aina pienoinen ripaus pahaenteisyyttä, kun soihduilla ja hangoilla varustettu kiihtynyt väkijoukko on lähdössä porukalla pimeään yöhön vähän asioita selvittelemään, mutta kenties tässä tapauksessa ei mikään räikein vigilantismi sentään pääse ryöpsähtämään, koska virkavaltaakin on mukana.

Kimmastuneen ryhmittymän tie vie kohti kukkulalla nököttävää kolkkoa kartanoa, eikä mistään haamujahdista ole kyse, vaan epäillään, että talossa julmia juoniaan punova Warwick-velho (Harland Williams) on syyllistynyt häikäilemättömään pentunappaukseen. Tyypillä onkin mielessään häijy suunnitelma uhrata viiden suloisen koiranpennun sielut manalasta kurkkivan Aavekoiran ahneeseen kitaan. Niinpä tuonpuoleisesta kutsutaankin suurta koiraa mahtavaa uhrilahjansa nauttimaan ja valtaansa jakamaan. Ilmeisesti Warwick ei kotikuntaansa nykyisessä tilassa erityisesti arvosta, vaan tahtoo avata pimeän puolen portit alamaailmaan Fernfieldin kurimukseksi ja Aavekoiran kanssa hallita ajasta iäisyyteen. Tietysti kaupungin kalmainen kohtalo saadaan viime hetkillä estettyä, vaan ei silti lopullisesti vältettyä. Velho joutuu apureineen livistämään mustan peilinsä suojiin, yksi pentusielu jää henkimaailman porteille välitilaan vangiksi kartanoon, joka sitten suljetaan yleisöltä.

Sellaista tarustoa siis irtoilee Fernfieldin menneisyydestä ja voidaankin siirtyä 75 vuotta eteenpäin ja sattuupa taas olemaan halloween, joten haamut sekä hirviöt kiinnostavat ja koululaisia kuljetetaan kummituskierroksella. Yksi pysähdyspaikoista on tietysti tämä pahuuden kartano, ja eräs pentuviisikkokin on mukana kertomuksia kuuntelemassa. Aavetarinoita seuraillessa muut alkavat vähän naljailla B-Dawgille pelkuruudesta, mutta tämäpä sisuuntuu ja löytää sopivan pujahduskolon talon seinästä singahtaen sisään kummituksia uhmaamaan, joten siinähän pilkkaatte turhaan. Muutkin neljä pentua pikkuisen epäröiden pinkaisevat perään ihmettelemään kauhujen kartanon salaisuuksia. Yleisestikin linja kuvaston suhteen on melkoisen pehmoista haamuilua tarjoilevaa.

Kyllähän siinä pelko hiipii mieleen, sillä ilmassa on kirjaimellisesti jotakin aavemaista, mutta nyt on maine kyseessä, joten huolista huolimatta pitää kirmata yläkertaan ja velhon pahuuden kamaria kohti. Jotta urheus tulisi kaikille sataprosenttisen selvästi todistettua, niin päättää B-Dawg kolmasti kutsua Aavekoiraa mustan peilin edessä, mikä ei muiden mielestä ole ideoista parhain, mutta tehdä täytyy, mitä tehdä täytyy. Haamuna leijaileva Pip-pentu yrittää epätoivoisesti estää viimeisen kutsun haukahtamisen, mutta väärinkäsityksen seurauksena litania tulee loppuun saakka saateltua, ja kun sattuu olemaan se halloween, niin kaikenlaisilla kirotuilla sieluilla on tavallista arkea suuremmat mahdollisuudet vaeltaa maan päällä.

Nähtäväksi jää, että noinkohan tuli harkitsemattomasti Fernfield loputtomaan manalan muristelijoiden yöhön kirottua, mutta eipä velholle valtaa ihan noin helposti suoda, vaan keskenjäänyt pentu-uhraus rasittaa ja rajoittaa voimia edelleen. Aavekoiran mutusteltavaksi tarvittaisiin siis viiden samaa sukua olevan koiran sielut, ja mistäköhän tällainen viisikko mahtaisikaan löytyä...? Pennuilla siis olisi syytä selvitellä, että mitäköhän kolkon kohtalon välttämiseksi vaaditaan ja siihen on syytä hakea asiantuntevia apuvoimia. Myös pentujen lapsiystävät päätyvät penkomaan lisätietoa legendaan liittyen, sillä kummituskierroksen päätteeksi Billy (Skyler Gisondo) hätävalheena keksii kouluprojektikseen juuri tämän samaisen tarun selvittelyn. Ilta lähestyy, halloween-rieha on vahvassa nousussa ja ennen pitkää toismaailmalliset riivajaiset liihottelevat katuja pitkin, eli olisiko se sitten hyytävä ja hirmuinen ikuinen yö Fernfieldin väen kohtalona...?

Kauhu- ja kummitustaloelokuvat erityisesti minua kovin kiinnostavat, mutta ehkei tarvitse tässä yhteydessä lähteä liikoja tätä kautta plussapuolia hakemaan, sillä vähemmän yllättäen Spooky Buddies ei mitään karmaisevaa kauhua tai hurjaa hirviöhommaa yritäkään olla. Ikäsuositus levyllä on sellaiset kolmisen vuotta, eikä niissä rajoissa vahingossakaan loihdita mitään mieltä piinaavia pelkotiloja, vaikka tietyt hetket tosin saattavat nuorimpia katsojia hiukan säikytellä. Sen ymmärtää hyvin, että pentuhaamusta on haluttu tehdä enemmän söpö kuin mikään painajaiskuvien riivattu sielu, ja yhtenä innoittajana tämän liitelijän kohdalla lienee toiminut Casper kiltti kummitus.

Aavekoira uhkaavine ulkomuotoineen ja tummaa kirousta välittävine hönkäyksineen on varmaan elokuvan pelottavin ilmestys, vaikkakin ääninäyttelijän laimeus latistelee hyytävää vaikutelmaa jonkin verran. Muutenkin sieluja jäytävän Aavekoiran käväisyt ovat kerta-annoksina kohtalaisen lyhyitä, enkä oikein usko, että tämäkään tylympi hauva mitään pysyviä kammoja saisi aikaan. Mielestäni velhoa olisikin voitu viedä koira-apurinsa kanssa samaan synkeähköön suuntaan ainakin pykälän verran, sillä hepun lähes jokaisen näyttäytymisen vieminen tarkoituksellisen sekä sarjakuvamaisen pahishassuttelun puolelle ei mielestäni ole tarpeen. Toisaalta mitä IMDB:n puolelta luin muiden kommentteja, niin osa tuntuu pitävän elokuvaa nykymuodossaan liiankin hurjana lapsille ja väitetysti eräs varttuneempikin katsoja olisi järkyttynyt sairaalahoitoon saakka kalmankoirien katselun seurauksena, joten tiedä sitten, mikä olisi sopiva säikyttelyn taso...? Mitä nyt itse muistelen vaikka lapsena katseltua ensimmäistä Gremlins-elokuvaa, niin onhan se silkkaa surmajuhlaa tähän kilttiin kirousteluun ja halloween-höttöön verrattaessa.

Siitä tekee mieli kehua elokuvaa, että koko Fernfield vaikuttaa olevan innoissaan haamujuhlasta ja se näkyy kivasti kuvissakin. Paikoin kauhukuvastolla pelleily on kömpelönkin höpsöä puuhaa, mutta henki vaikuttaa reippaalta ja monenlaista on lähdetty kokeilemaan, ja vaikka kaikki roiskaisut eivät osuisikaan, niin hauskaa näyttäisi porukalla olevan. En ole tarkistellut, että millaisia eroja elokuvasarjan osilla mahdollisesti on budjettiensa suhteen, mutta mielestäni Spooky Buddies onnistuu keskimääräistä Buddies-elokuvaa paremmin luomaan visuaalista viehätystä. Talojen pihoissa ja kaduilla riittää vilskettä ja kaikenlaisia kummallisia pieniä sekä suuria demoneita ja hirviöitä siinä määrin juoksee jaloissa, että mahtava velhokin tällaista yllättävää pahuuden purkausta säikkyy. Billy valitsee sopivasti hahmokseen Warwickin, niin saadaan tavallaan velhotaistoakin ajoittain aikaan, kun taas Pip pääsee myös maagisena iltana kartanovankilansa otteesta liihottelemaan vapaana haamuna. Kaiken taustalla pyörii kaupunkilaisten yhteiset naamiaisjuhlat tansseineen, joten kyllä siinä kiltihköä kummituskomediaa riittää.

Tehosteet eivät odotetusti pärjää kymmenillä miljoonilla dollareilla efektimyrskyjä vyöryttäville suurtuotannoille, mutta ajavat kohtalaisen hyvin asiansa, ja mielestäni tässä vähemmän pistävät silmiin kuin pentujen avaruusseikkailussa Space Buddies. Haamuilu on toki parisen vuotta uudempaa tuotantoa, joten voi olettaakin jonkinlaista kehitystä tapahtuneen silläkin osastolla. Sinänsä Spooky Buddies ei mikään puhdas kummitustalohupailu ole, sillä suuri osa tarinasta tapahtuu aivan muualla, mutta onhan se toki selvää jo hyvissä ajoin, että viimeisten minuuttien lähestyessä kauhujen kartano kutsuu uusia uhreja finaaliin rohkeuttaan mittaamaan.

Viimeisistä koitoksista puhuttaessa meno lipsahtelee levottomaksi, sillä Aavekoiran puhkuessa mustaa lumoustaan, niin löytyy hönkäykselle vastavoima vähän yllättävästä paikasta, kun käydään pöräyksellä kirousta vastaan. Tässä vaiheessa voi viimeistään pikkuisen tylsämielisesti aavistella, että mikä mahtaakaan olla samaisen hauvan erikoiskykynä elokuvasarjan viimeistelevässä supersankarointiosassa...? Pennut eivät vain keskenään joudu asettumaan velhoa vastaan, vaan apua löytyy, ja oikeastaan läpi elokuvan etsivätouhut jaetaan kahden ryhmän kesken lasten tehdessä oman osansa urakasta. Mielestäni juoni ei kuitenkaan kallistu liian ihmisvetoiseksi, sillä pennut apureineen saavat runsaasti ruutuaikaa. Eläinmaailman kirjo kestääkin kevyesti vertailun muihin Buddies-elokuviin, sillä hauvaväkeä on mukana menossa monen tassuttelijan verran ja lisäksi pöllö sekä muutama vikkelä vipeltäjä pääsee myös kuviin. Hiirielon omituisuuksia jotkut saavat kummasteltavakseen, kun taas kenties enteenä seuraavasta osasta käy apinakaverikin tekemässä pikaisen vierailun.

Tauko tosiaan on Pentujengin touhujenkin suhteen kasvanut kohtalaiseksi ja uskoisin, että sillä oli haamuhommien suhteenkin piristävä vaikutus. Päätinpä myös vilkaista, että mitä nämä kaikki seitsemän osaa ja toki paljon muutakin eläimellistä menoa ohjannut Robert Vince on viime aikoina puuhaillut. Hän on näemmä saanut uuden oletettavasti hyvinkin hömppäisen koiraelokuvasarjan jo hyvään vauhtiin ja jos sarjatuotantotahti jatkuu, niin eiköhän noitakin kohta ole lähemmäs kymmenen kasassa. Vuonna 2016 ilmestynyt Pup Star kuuluu ilmeisesti jossakin määrin Air Bud -elokuvien perheeseen, mutta uskoisin, ettei sillä mitään kovin kiinteitä yhteyksiä ole näihin aiempiin koiraelokuvien sarjoihin, sillä hahmot vaihtuvat ja kyseinen elokuva on kai jonkinlainen höpsöilevä hassuttelu hauvoille mukaillusta American Idol -laulukilpailusta.

Kuulostaa siis juuri siltä, että näitähän pitää hyllyntäytteeksi hamstrailla, jos vain käteviä tilaisuuksia tulee koirulikokoelman holtittomalle pulskistamiselle! 2017 ilmestyikin jo jatkoa ja Pup Star: Better 2Gether vie ilmeisesti uuden tuotantokauden haasteisiin ja vuoden 2018 Pup Star: World Tour laittaa koiratähdet maailmankiertueelle yleisöjä ihastuttamaan. Tekotahti on tosiaan ollut tiivis, sillä 2018 lopulla julkaistiin vielä puolipakollinen jouluversio Puppy Star Christmas, jossa suloisten koiruleiden hommaksi jää jouluhengen pelastaminen. Tiedä sitten, että miten jatkossa...kutsuuko kenties aavikko tai avaruus, vai riittääkö tällä kerralla neljä osaa?

Noita uudemman elokuvasarjan tekeleitä ei taida olla Suomessa levyllä juuri julkaistu, mutta ehkä niitä muodossa tai toisessa sattuu silmien eteen. Tämä vanhempi Buddies-sarja taitaa olla loppuun saakka tehtailtu sekä seikkailtu, ja sittenhän sen näkee, että millaista viimeistelyä katsojalle tarjotaan, kunhan Super Buddies viimein saa vuoronsa iltaohjelmistosta. Kyseinen sankarointi on tosin ennakkoon varmaan vähiten toiveita kohotteleva kohdallani, mutta toisaalta myös Spooky Buddies tuntui etukäteen nihkeältä tapaukselta, mutta osoittautui kuitenkin pelkoja paremmaksi. Aiempia osia katselleet toki tietävät, ettei tähänkään tekeleeseen kannata kovin vakavalla mielellä lähteä pureutumaan. Paranormaalit pulmat ratkotaan paikoin hiukan hämyisellä logiikalla ja kummallisin keinoin. Monesti ihan reilusti roiskitaan tyhmäilyn puolella ja pöräytellään mitä sattuu, eli jos sellaisen kokee rasittavaksi, niin löytynee osuvampiakin perhe-elokuvia ihasteltavaksi. Mielestäni touhut ja tolloilut ovat kuitenkin huvittavampaa ja viihdyttävämpää huisketta kuin elokuvasarjan tympeimmissä toikkaroinneissa, eikä esimerkiksi se avaruus noin elementtinä tuntunut lainkaan niin luontevalta seikkailupaikalta kuin tämä henkimaailman haamuhauvailujen pähkäily.

Spooky Buddies (2011)

Space Buddies (Pentujengi avaruudessa)

Kyllä se nyt vain taitaa niin olla, että pitää loppukesän paljonkin aiottua pidempää kirjoittelutaukoa laittaa poikki vekkulimaisessa hauvaseurassa ja lähteä avaruusmatkailun vietäväksi. Ei sille mitään voi, kun kaukokaipuu vyöryy päälle, eikä painovoimakaan suostu pidättelemään. No, viimeksi samaisen joukkion aarreseikkailusta höpötellessäni alustavasti puhelinkin, että Space Buddies on pariinkin kertaan ollut hankintaharkinnassa ja sittenpä se jo ostoskoriin kopsahti kaupan hyllyltä sopuhintaan. Enpä malttanut tätä pätkää pidempään hyllyssä makuutella, koska tuumailin, että pitäähän alkusyksyn elokuvareissuihin yksi kotiplaneetan ulkopuolellekin viilettävä kohkaus mahduttaa, ja kaipa kepoinen hauvahömppäily sopii siihen tarkoitukseen. Tuskinpa siis vakavamman ja raskaamman tieteisfiktion ystäville tällä vuhistelulla on paljoakaan tarjottavanaan, mutta jos odotukset on aseteltu hattaraisempaan söpöstelylaitaan, niin kenties juttu jos toinenkin kliksahtelee kohdilleen.

Yleisestikin voinee väittää, että vaikka Buddies-porukka kotonakin rakkaiden ihmisystäväisten seurassa viihtyy, niin kyllähän koiruleilla myös seikkailunjano polttelee paikoin vahvasti, ja toistaiseksi on itse tullut kohtalaisesti viihdyttyä mukana menossa, kun on viiletetty ympäri maailmaa jäätäviltä seuduilta paahteisiin paikkoihin. Buddies-elokuvasarjan vuonna 2006 käynnistänyt Air Buddies tosin vielä piti joukon kotikontujen läheisyydessä, mutta pari vuotta myöhemmin tekaistu Snow Buddies jo tuuppasi kaverukset kohti Alaskan lumimaisemia pakkasineen. Vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws tavallaan jatkoi vielä osittain samansuuntaisissa näkymissä, mutta heitti sekaan isomman ropsauksen satumaisuutta sekä lämminhenkisyyttäkin. Ehkäpä on tosiaan seikkailupaikkojen suhteen haettu hiukkasen vastakohtaisuuttakin, koska heinäkuun lopulla katseltu ja kommentoitu Treasure Buddies tosiaan viritteli aarrejahdin Egyptin kuumotteleville aavikoille aurinkoisen varmistellessa, ettei ainakaan viluisena tarvitse värjötellä. Joka tapauksessa kolkka jos toinenkin on käyty koluamassa, joten katsellaanpa tässä välissä millaista iloa ja ihmettelyä retki tummaan ja tuntemattomaan ulottuvuuteen tuokaan tullessaan. Avaruudessa kukaan ei kuule haukkuasi...?

Tie tähtösiin ei tutulle viisikolle ihan alkuminuuteilla aukene, mutta aiemmin nähdyistä osista tutuksi tullutta kaavaa noudatellaan, koska katsojalle tarjotaan lyhyt välähdys tulevasta kohteesta. Kaukana tumman taivaan syövereissä kelluu jo jokseenkin ikääntynyt venäläinen avaruusasema, jonka ikkunasta kohtalaisen yksinäiseltä vaikuttava koira kaipailee kotiin jäänyttä perhettään puhellen unelmien olevan kuin tähtiä, mutta hänen kaukaiset haaveensa taitavat kuitenkin ennemmin liittyä paluumatkaan. Maasta taas tähystellään kaukoputken kautta ylös tähtiin, jolloin toiveet taitavat olla sinne suuntautuvia. Kuuta kohti haikeasti katsellaan ja pienen pojan unelmana olisi saada tuota melkeinpä tavoittamattomissa nököttävää kohdetta koskettaa omin kätösin. Sattuupa sopivasti, että kirkas tähdenlento singahtaa läpi taivaan pojan ja koirakaverin silmien edestä, eli mahtavatkohan ne toiveet olla toteutuvaisia?

Taitaisi olla ihan liian satumaista, jos poika välittömästi kuukyydin itselleen löytäisi, mutta kenties sekin läheltä liippailee, kun jo seuraavana päivänä ohjelmassa on koulun luokkaretki avaruusmatkailun kehittämiseen ja erityisesti sen helpottamiseen keskittyvään yritykseen. Porukalle olisi luvassa kunnollinen kierros näissä tiloissa ja pääsevätpähän ainakin näkemään oikean avaruusaluksen läheltä. Harmi vain, ettei rakkaita lemmikkejä toivotella tervetulleeksi näihin ympyröihin, mutta viekkailla nelijalkaisilla on tietysti omat metkunsa mielessä. Lasten kuullessa aamulla koulukutsun, tulee lemmikeillekin kiire ja olisi parasta laittaa vipinää tassuihin. Onhan se jo aiemmin katsotuista seikkailuista selvinnyt, että jos pentuporukka tahtoo mukaan matkaan, niin keinot keksitään ja hitaasti sulkeutuvista ovista nopsat jalat huomaamatta livahtavat uusia paikkoja etsimään...

Opettajan tietämättä retkiseurue siis kasvaa viidellä ja keskuksen pihassa hänellä onkin täysi työ yrittää pysyä kirjaimellisesti yli vyöryvän lapsilauman johdossa sekä sitä seuraavan kaaostilan hillitsemisessä. Viisi pientä salamatkustajaa pääseekin pujahtamaan avaruusteknologiaa tutkimaan noin vain näppärästi. Lapsille on luvassa alkujalkailun jälkeen napsakka esittely paikan henkilökunnasta ja samalla selviää, että joukossa on uteliaisiin nuoriin hyvinkin nihkeästi suhtautuva heppu, jolla ei ole pienintäkään intoa edes piilotella opastetun kierroksen pakkopullamaisuutta. Kovasti avaruusjutuista kiinnostunut Sam (Nolan Gould) huomaakin heti Finkelin (Kevin Weisman) ärähtelyistä, ettei tämä kaveri kenties olekaan niitä miekkosista mukavimpia. No, kunhan päästään peremmälle valvontahuoneeseen, niin alkaahan sitä ystävällisempää ilmettä ainakin muiden kasvoilta löytymään. Etenkin operaation teknisenä johtajana toimiva Pi (Bill Fagerbakke) hiljaisuudestaan huolimatta vaikuttaa melkoisen tyytyväiseltä, että avaruusmatkailu nuorempaakin väkeä kiehtoo.

Koululaisten opettavaisen luokkaretken jatkuessa toisaalla, saa vallaton pentuporukka oman tilaisuutensa päästä leikkimään mittojen mukaan avaruuspukuja tehtailevan vimpaimen kanssa, ja hetkosta myöhemmin koko viisikolla onkin jo yllään avaruuskelpoiset asusteet. Mitä nyt siinä sivussa pari huulta heitettäväksi löytyy ja hiukan hajuhaittaakin syntyy, mutta pääasia on, että aletaan olla noin varusteiden puolesta valmiita marssimaan tai paremminkin kiitämään kohti suurta seikkailua. Sisätiloissa jatketaan tutustumista tekniikan ihmeelliseen maailmaan, mutta pihan puolella hauvat askeltavat kuin mitkäkin avaruuden sankarit kohti tärkeää tehtäväänsä...mikä se sitten ikinä liekään? No, pitäähän hömppäisempiinkin avaruushassutteluihin yrittää heittää ylväämpää jaloittelua lajityypin pikkuisen vakavammalla naamalla tehtyjen teosten vastaaville hetkosille vinkkaillen, eli ehkei hidastetuista kuvista ole syytä muristelemaan lähteä. Edessä odotteleekin menopeli, jossa riittää hevosvoimia kuljetella kaverukset mittavimmalle matkalleen, ja onhan se selvää, että kun on autot, lentokoneet ja sensellaiset testailtu, niin täytyyhän sitä kerran elämässään avaruusaluksen kovempaa kyytiä päästä kokemaan...

Ehkei tarkoitus kuitenkaan ole noin vain kohti suurta ja tummaa tuntematonta syöksähtää, mutta uteliaat sekä vähemmän harkitut vilkaisut voivat taipua odottamattomiin käänteisiin, kuten tässäkin tapauksessa. Turhapa näissä elokuvissa on matkoja loputtomiin pohjustella pikkutarkkuuksia läpikäyden, vaan komento kuuluu, että käynnistäkää moottorit, ja huristelu tähtiä kohti voi alkaa. Siinäpä saavat nelijalkaisetkin kokea, että ilmakehästä irtautuminen on tällaisiin touhuihin tottumattomille melkoisen hurjaa höykytystä. Riepsotuksesta huolimatta mieliala ei käänny valittelun ja vaikeroinnin puolelle, vaan vitsejä edelleen murjautellaan, vaikka vatsaa vääntää ja päätä huimaa. Kunhan lähtöponnistuksista selvitään, niin lopulta painovoima irrottaa otteensa, mikä onkin aivan uudenlainen elämys, kun tarjolla olisi vapaata kelluntaa aluksen sisätiloissa. Tässä tapauksessa tekijöillä mielikuvitusta on heppoisen hassuttelevaisesti venytelty mukailemaan Kubrickin avaruusklassikkoa, eli sanoa sopii taas kerran, etteivät ne kekseliäisyyden välkähdykset aivan loistokkaina vain suostu välkehtimään tämän elokuvasarjan puitteissa, koska väittäisin, että kyseistä tuokiota musiikkeineen on aiemminkin väännetty uusiksi.

Onneksi hommassa on muutakin tavoitetta ja tolkkua kuin vain vääntää pikkuisen tylsämielisiäkin vitsejä tunnetumpien teosten kustannuksella, mikä taas tarkoittaa, että olisi syytä leiskauttaa muutama merkki uhkaavista vaaroista ilmoille. Konkreettisemmin asiaa tarkastellessa suurimpana pulmana on, että yksi avaruusaluksen tankeista on syystä tai toisesta jäänyt täysin tyhjäksi, josta taas seuraa, ettei aiottua ohjelmaa voida viedä suunnitellusti läpi. Tässä vaiheessa toki pentujen livahtaminen kuukyytiin on myös tietoa tuntematonta keskuksen väelle sekä tietysti hauvojen perheillekin. Näyttääpi siltä, että ainakin eräs heppu olisi hyvinkin halukas perumaan tehtävän heti ongelmien ilmaantuessa sen suuremmin vaihtoehtoja miettimättä, mutta muut eivät jaa intoa lopettaa reissua alkuunsa, eikä siihen oikeastaan ole syytäkään, sillä polttoainetta kuitenkin on niinkin paljon, että voidaan kymmenenkin tuntia mietiskellä, olisikohan jotakin vielä tehtävissä, vai onko pikainen paluu sittenkin paras ja turvallisin ratkaisu. Päivän venyessä kohti pimenevää iltaa huomataan myös, että pieniä tassuttelijoita on jossakin karkuteillä, kun taas toisaalla keksitään mahdollisuus käydä lainaamassa menovettä vanhalta venäläiseltä avaruusasemelta. Seikkailuun siis saadaan uutta koukeroa ja kenties se varsinainen määränpää lopulta kaukomatkaajia kutsuu. Yksi pieni askel koiralle...

Kai sitä pitää jättää pikkuisen pulmia ja koitoksia pimentoonkin, vaikka väittäisin, että melkoisen arvattavaan tapaan tämänkin tarinan kaari lopulta katsojan silmien eteen levitellään. Siihen on jo aiempien osien aikana ehtinyt tottumaan, joten hampaiden ylenmääräinen kiristely ja omaperäisyyden puutteesta vinkuminen tuntuisi hiukan hölmöltä hommalta. Etenkin, kun tietää, että samat tyypit pitkälti ovat tätä elokuvasarjaa tiuhaan tahtiin tuotantolinjalta kotikatsomoihin väsäilleet ja silti eräskin hiippari niitä vain kaupasta kaappeihin kantaa... IMDB:n puolella Space Buddies juhlii kirjoitushetkellä niinkin laimealla pistekeskiarvolla kuin 4,5/10, eli voinee päätellä suloisten vuhistelijoiden saaneen osakseen enemmän haukkuja kuin päänsilityksiä. Kyllähän se hieman vääntää suupieliä jokseenkin epäuskoiseenkin hymyyn, kun miettii, miten tällaista etupäässä katsomon nuoremmalle laidalle suunnattua hömppäistä hupailua lähdetään tiukemmin torumaan vaikkapa uskottavuusongelmista ja vastaavista heikkouksista. Itse mietiskelisin niin, että jos pääosissa on porukka puhuvia ja vitsailevia koiruleita, niin kenties ei välttämättä kannata ihan sitä kireintä pipoa päähän sovitella ja lähteä terävin kynsin tekelettä teurastamaan.

Space Buddies onkin selkeästi nuoremmille kohdistettua avaruusseikkailua, mutta eipä se silti ole syy antaa anteeksi ihan kaikkea laiskaa löysyyttä elokuvanteon suhteen. Myönnän kyllä, että niitä närästeleviä seikkojakin ilmenee, ja jos lähtisi tosiaan näitä tarkoituksella kaivelemaan, niin eiköhän saisi kepeästi kohtalaisen kohtuuttoman ryöpytyksen aikaiseksi. Tarinan sekä hahmojen osalta suurin osa kökköyksistä suhteellisen sujuvasti silmien ohi vilahtelee ilman sen suurempia päänsärkykohtauksia. Yleisesti kuitenkin edelleen vähän ihmetyttää löysä ote koko touhuun ja vaikutelma siitä, että keskinkertaisuus olisi jo lähtökohtaisesti ollut varsinainen maali. Pöhköimmästä päästä tyypeistä lienee venäläistä avaruusasemaa komentava Yuri (Diedrich Bader), jonka räpiköinnistä ei oikein tunnu edes sitä kolmannen asteen hölmöä huvittavuutta irtoilevan, vaan kaverin kansantanssahtelut ja muut väkinäiset viritelmät taitavat tipahtaa tympeän tyhmäilyn karsinaan. Yksinäisyyden pitkät vuodet ovat tietenkin miekkosen mieltä kurittaneet, mutta eipä niitä oikein millään tavalla laadukkaaksi elokuvaviihteeksi saada käänneltyä. Liekö sitten turtumusta typeröintiin, sillä eihän tästäkään jaksa mitään isompaa itkua aloitella.

Onhan sitä muutenkin mukana pakollista pöräyttelyhuumoria ja hiukkasen harkitsematonta vitsien viljelyä, eli jos laatuhuumori lähinnä kelpaa, niin Space Buddies lienee ihan väärä valinta iltaa ilahduttamaan, koska kekseliäämmät pirteyden pilkahdukset ovat niin ja näin. Minään odottamattomana järkytyksenä tämä ei pentusarjan veteraanikatsojalle pääse tulemaan ja samaa voisi sanoa erikoistehosteosastosta, joka ei avaruusseikkailua visuaalisesti loisteliaiden efekti-ilotulitusten räiskyvään kerhoon kohottele. Harvemmin tämäkään hirmuisesti häiritsemään käy, ja onhan se kiva, kun on lähdetty kuitenkin yrittämään jokusta laajempaa kuvaa, kuten kauniin kotiplaneetan ihastelua kauempaa sekä toiminnallisempaa osiotakin. Mielikuvituksen suhteen taas on ollut rajoittimet päällä, koska löytyy tuttuun tapaan täpärää pakoa hajoavalta avaruusasemalta, hankaluuksia meterorimyrskyn muodossa, pelastustehtävää aluksen ulkopuolella ja kykyjä koettelevaa hengenvaarallista laskeutumista. Nämäkin aiemmin mainittujen mukailujen kera taas alleviivailevat, ettei Robert Vince kumppaneineen niin hanakasti ole ollut omaa ja erikoista luomassa, vaan hiukan nappaillaan ja kopioidaan sieltä sekä täältä ajatuksia. Vaikka ei lähtisikään vähintään kertaalleen nähtyjen koitosten toistelusta nurisemaan, niin edelleen motkottelisin, että ainakin toteutus voisi olla vähäsen puhdikkaampi.

Se sanottakoon, että tehosteiden toisluokkaisuus tarttuu jokseenkin väkisin pentuihinkin ja tällä tuntuu olevan yleinen jähmettävä vaikutus menoon. Kyllähän avaruuspuvuissa luontaisestikin tiettyä kankeutta toki on, mutta ehkäpä päälle tulee vielä ripaus ylimääräistä liimaa tassuihin. Onhan luvassa myös kuukävelyä ja vallattomampaa askellustakin, mutta yleisesti ottaen ja varsin valitettavasti omat silmät tahtovat väittää, että aiemmin nähtyihin osiin verrattuna pennut näyttävät nököttävän enemmän paikallaan. Tietysti silti voi höpötellä hupaisia, mutta mielestäni ohjaamossa istuskelu kankeissa puvuissa ei millään pysty kaivelemaan vilkkaasta porukasta mitään parhaita puolia esille. Kyllähän se vilkkaampi vipellys näiden kaverusten kohdalla on viihdyttävämpää seurattavaa, vaikkei sentään jatkuvasti sattuisi ja tapahtuisi. Satunnaiset kiepsahtelut ja kepeät irtiotot jäävätkin tympeämmän pönöttelyn varjoon, mutta silti sanoisin, että nelijalkaisten porukka pärjää ihmisesiintyjiä paremmin. Nimittäin näyttää siltä, että sekä aikuis- että lapsinäyttelijät hoitavat hommansa siinä määrin väkinäisesti ja nihkeästi, ettei pahemmin tarvitse alkaa kehuja kerryttämään tai kiitoksia viskomaan...

Plussapuolen kuivuessa korostuvat heikommat hölmöilyt entisestään, kuten se, että pakolliset pahistelut ovat jälleen kerran melkoisen pöllöilevää puuhastelua. Onneksi mauttomimmat häijyilyt ja ylilyödyt ilkeilyt vältetään keljuista sabotaaseista huolimatta, koska kyllähän lepsumpi ote sopii paremmin näiden tarinoiden höttöiseen linjaan. Space Buddies ei mielestäni mikään kamala saastakertymä ole, vaan ehkä omassa lajissaan lähempänä alempaa keskisarjaa. Tiedä sitten, onko toleranssi vuosien vieriessä kasvanut, mutta eipä niitä etäisestikään ärsyttäviä hetkiä montaakaan ole, vaan melko kivutunta katselua seikkailu enimmäkseen on, eikä lipsahda miksikään rasittavaksi avaruussekoiluksi. Mainitaanpa kuitenkin, että nyt kun Buddies-elokuvasarjaa on tullut viiden tekeleen verran koluttua, niin Space Buddies viimeiselle sijalle keskinäisessä kisailussa tipahtaa. Elokuvien ihmeellisessä universumissa avaruus on katsojaa kotisohvalta huomattavasti kutkuttelevammin kutsunut maailmankaikkeuden mysteerien pauloihin, mutta kenties niissä tähtäimet on aseteltu vähän muiden maalien suuntaan kuin kertakäyttöistä ja hattaraista hupia hakemaan. Joka tapauksessa on ihan kiva, että suloisten nuorten koirakaverusten joukkokin oman sankarisaattueensa lopulta saa ja siihen kaupanpäällisenä perinteiset juhlistelut. Herkemmän hempeilyn ja sydämellisyyden suhteen tulee kyllä selkeä ohilaukaus, mutta kaikkiaan Space Buddies menetteleväiseksi hömpötykseksi muovautuu vikoineenkin.

Space Buddies (2009) (IMDB)