The Truth About Cats & Dogs (Kaikenkarvaiset lemmikit)

Aikomuksena olisi jatkaa iltojen viettoa romanttisten komedioiden parissa. Sitä se kylmenevä syksy saa aikaan. No, näitähän on tullut taas haalittua, joten hyvähän vaihteeksi on saada katseltavien pinoja pienemmiksi. Viimeksi No Reservations tarjoili toimivana lisäviehätyksenä ruokaisampaa puolta pureksittavaksi. Tässä ei kai yritetä vatsan kautta sydämeen sujahtaa, vaan herttaisten lemmikkien avulla rintaseutuvia sulatella. Suloisten eläinten marssittaminen kameran eteen romanttisen komedian piristykseksi ei automaattisesti ole mikään toimiva kikka awww-hetkien kerryttämiseksi. Siitä todistelee vaikkapa väsähtänyt keskinkertaisuus Must Love Dogs, joka ei kummoisenkaan kirmailuun kiihdy hyvistä näyttelijöistä ja koiruuksista huolimatta. Toivoahan sopii, että tässä saadaan kuviot hieman innostuneemmin selviteltyä.

Kirkas päivä on aluillaan ja Abby Barnes (Janeane Garofalo) tepastelee kohti työpaikkaansa. Hänen hommanaan on toimia vetäjänä sekä asiantuntijana radio-ohjelmassa, joka kulkeutuu kuulijoille nimellä The Truth About Cats & Dogs. Ongelmia ja pulmia kaikenkarvaisia ainakin tätä kautta Abby saa pähkäiltäväkseen. Ensimmäinen soittaja kyselee koiransa yskävaivasta ja vauhdikkaasti Abby pääseekin taudin lähteille. Seuraavalla taas on kissa-asiaa ja jonkinlainen allerginen reaktio on omistajalle aiheutunut. Abby vähän huvittuneenakin kyselee, että mitenkäs pitkään kisu mahtoi kasvoja nuoleskella ja saa vastaukseksi, että kolmisen tuntia. Tämä touhu alkaa vaikuttaa vähän kyseenalaiselta harrastelulta, joten Abby suositteleekin asettamaan joitakin rajoja pystyyn.

Mitä sieltä sitten tulee...? No, masentunutta kalaa ja sekalaista palautepostiakin komea kasa. Siinä sivussa Abby huomaa eräässä pikkuisen paljastavassa mainoksessa naapurinsa, mutta loputtomasti ei ehdi postikasaa penkomaan, sillä lähetys jatkuu. Brian (Ben Chaplin) soittelee, sillä hänellä olisi lepyteltävänään vähäsen hurjistunut rullaluisteleva hauva. Eli Brian itse on valokuvaaja, jonka kohde on alkanut aiheuttamaan kaaosta ja pikkuisen muristeleekin. Abbyn sormi ei mene suuhun, vaan hän alkaa neuvoa pieniä askeleita, joilla luottamusta saataisiin koiran ja kuvaajan välille luotua. Hetkisen verran Brian saa hermoilla, että haukkaakohan haukkuva hauva sormet pois, mutta eihän siinä tietenkään niin pääse käymään, vaan kiva kaveruus alkunsa saa.

Brian innostuukin hetkessä koiraihmiseksi, vaikka alkujaan tahtoi olla kovinkin ajatusta vastaan. Myöhemmin hän kokee aiheelliseksi soitella Abbylle kiitospuhelua ja siinä sivussa yrittää tapaamistakin järjestellä. Tämä suostuukin ehdotukseen, mutta päätyy kuitenkin kuvailemaan itsensä ulkoisesti naapuriaan muistuttavaksi, eikä näin ollen lopulta paikalle ilmaannukaan. Brian saa koirakaverin kanssa odotella kauemminkin, kun Abby kotonaan viuluaan soittelee. Illalla saadaan tämä tarinaan tietämättään sotkettu naapurikin mukaan, mutta hieman ikävissä merkeissä. Noellen (Uma Thurman) miesystävä häntä kovin kurjasti ja tylysti kohtelee, johon Abby rientää sekaantumaan. Kohta on jousi rikki ja haukut tulevat kaupanpäällisinä, joten saadaan kaikille onneton olo. Ilta ei siis oikein yhdelläkään suunnitellusti suju...

Noelle kuitenkin tahtoo Abbya ystävällisyydestä kiitellä ja viekin tälle uuden jousen kera kukkakimpun työpaikalle. Samoihin aikoihin sattuu toinenkin touhottaja kiitoskäyntihetkensä valitsemaan, vieläpä uusi ystävä mukanaan. Noelle juuri silloin istuskelee mikrofonin takana ja aiempien kuvailujen ansiosta sekaannus alkaakin olla selviö. Turhankin innokas koira tosin kujeiluillaan hieman hankaloittaa kuvioita, mutta Noelle suostuu pysymään juonessa mukana. Brian saa hautailtua edellisen pettymyksen ja uskaltautuu ehdottelemaan baari-iltaa Abbylle. Tai siis tässä tapauksessa vale-Abbylle. Oikea Abby ei niin innostunut olisi, mutta Noelle rohkaisee yrittämään ja kyllähän lopulta illanviettoon lähdetäänkin.

Vaihtuvien henkilöllisyyksien leikistä ei millään päästä eroon vielä jatkoillakaan, sillä varsinainen Abby on sitä mieltä, että Brian on ihastunut pitkälti Noellen ulkonäköön. Tämä tuo kiperiä tilanteita, joista yksi on kilpikonnan lääkitseminen, joka uteliaiden silmien alla päätyy siis Noellen hommaksi. Naapurukset alkavat päivien kuluessa keskenään ystävystyä, mutta tilanne Brianin suhteen pidetään edelleen hämäränä. Mies itsekin alkaa jo vähän ihmetellä, miten Abbyn persoonallisuus vaihtelee niin paljon. Radiossa ja puhelimessa juttelee aivan toisenlainen tyyppi, kun taas tavatessa ero on melkoinen. Juttua pitkitetään siinä määrin, että pian Noellekin huomaa Brianiin ihastuvansa. Sitten onkin jo hankalampi sekaantuvia suhteita selvitellä tai yleensäkään totuutta kertoilla. Vaikeamman kautta lähdetään katsomaan, kuka kenestäkin lopulta tykkäilee ja miten paljon...

Jos alkupuolella mainittuun edelliseen romanttiseen elokuvailtamaan vertaillaan, niin The Truth About Cats & Dogs menee vitsailuissa kevyesti ohi ja painelee horisonttiin. Abbya esittävällä Garofalolla juttu yleensä luistaa paremmin kuin hyvin ja lähes tilanteeseen kuin tilanteeseen keksitään näppärää ja usein vähän näpäyttävääkin kuittailtavaa. Näitä sutkauksia ja piikittelyjä hymyillen kuunteleekin, vaikkakin edustavat pääsääntöisesti pikkunokkeluuksien osastoa. Ehkei näitä heittoja enää katselun jälkeen hykertele tai aikana isompaan ääneen naureskele, mutta noin muuten ei tarvitse kitistä laadun tai määränkään suhteen.

Harrastetaanhan jutuissa tosiaan pientä naljailuakin, mutta voipi olla, että Garofalo olisi tahtonut viedä sukupuolten välistä vääntöä pikkuisen pidemmällekin. Ainakin IMDB:n perusteella Garofalo pettyi pahasti siihen, mihin suuntaan elokuvaa lähdettiin viemään Thurmanin ja suurempien setelien tullessa kuvioihin. Ilmeisesti alkujaan oli pitänyt edetä vähemmän kaavamaisia polkuja. Janeanen mielestä päädyttiin pehmentämään liikaa siirappisuuden suuntaan ja suunnilleen kaikki muukin meni pieleen. Hän melko avoimesti tuntuukin katuvan osallistumistaan koko projektiin ja pitää lopputulosta antifeministisenä. Katsojan kannalta kuitenkin on kohtalainen onni, ettei tämä turhautuminen oikein näy päälle, vaan Garofalo hoitaa osuutensa erinomaisesti. Tiedä sitten, onko hänen syöksemä ryöpytys vähän liioiteltua, sillä The Truth About Cats & Dogs on kuitenkin piikikkyydessään kaukana mistään lässyimmistä romanttisista komedioista.

Vahvastihan tässä huumoriosasto painotetaan sanailun suuntaan, mutta eihän se tarkoita, että aivan ilman kommelluksia selvittäisiin. Joku saattaa pientä pyöräkikkaa yrittää, ja kieltämättä omanlaisensa vaikutuksen onnistuukin tekemään. Toinen sankari taas Noellen ihailua yrittää voittaa urhealla mehiläisjahdilla, joka menee armotta surkuhupaisuuksien kerhoon. Pieninä piristyksinä nämä tällaiset ovat ihan oivia huvituksia. Toiselle puolikkaallekin sekoilua saadaan, mutta kaikkiaan varsin maltillisia hullutuksia tässä tarjoillaan. Epätoivoiset yritykset saada totuus pintaan rankoilla juopotteluiltamilla eivät sentään täyteen käsittämättömyyteen karkaile ja muutenkin narut pysyvät pitkälti hyppysissä.

Jos taas tahtoisi hiukan niitä romanttisempia hetkiä muistella, niin kai sieltä yhtenä huippukohtana voisi nostaa pitkäksi venähtävän puhelun, joka kylpyammeenkin kautta käväisee. Päivän pimentyessä Brian saa lankojen välityksellä iltakonserton kuultavakseen, kun taas toiseen suuntaan kulkeutuu kuvaoppia. Yön hiipiessä ylle jutut menevät pikkuhiljaa odotetusti kiusivampaan suuntaan, joiden jälkitunnelmissa pettävä harkinta saa Abbyn heittämään pari vähemmän mietittyä sanaa. Seitsemän tunnin miellyttävä maraton päättyy paniikkiin ja näinpä vähän tarkoituksella tärvellään lupaavia tuokioita. Siinäkin mielessä siis tahtoisin väittää, ettei The Truth About Cats & Dogs mikään väsähtänyt ja omaperäisyysvajeesta kärsivä teos ole.

Kovin syvältä elokuva ei lopulta onnistu koskettamaan, mikä on aina hiukkasen harmi. Pikkukiva ja runsas höpöttely toki tekee katselusta hyvinkin viihdyttävää, mutta silläpä ei vielä lajin merkkiteosten sarjaan kirmata. Riippuu toki pitkälti siitä, mistä tykkäilee, mutta jos herkempää tunteilua haetaan, niin väärältä valinnalta tämä vaikuttaa. Toki sydänsurut ja pieni siirappikuorrutuskin kuvioihin kuuluvat, mutta varsinaiseksi nyyhkyilyksi ei edes yritetä. Siitäkin voisi varoitella, että lemmikit jäävät alkutahtien jälkeen pitkälti sivuosaan, eli jos vaikka niitä koiruuksia tahtoisi ihastella, niin siinäkin mielessä The Truth About Cats & Dogs on jokseenkin kuiva valinta. Kaikkiaan kuitenkin näppärä, sujuva ja ainakin kertakatselulla tasaiseen tahtiin huvittavakin tapaus tämä on. Muistuttelee myös siitä, että pitäisi Garofalon elokuvia enemmänkin tiirailla. Yksi vaihtoehto voisi olla vaikkapa vuotta myöhemmin ilmestynyt The Matchmaker, mutta näistä mahdollisesti myöhemmin...

The Truth About Cats & Dogs (1996) (IMDB)

Motherhood (Superäiti)

Aiemman kirjoituksen yhteydessä tuli mainittua, että voisi hankkia lisääkin Uma Thurmanin tähdittämää romanttista hömppää katseltavaksi. No, nyt kun suunnitelmaa on osittain päästy toteuttamaan, niin eipä se kovin hyvältä tässä vaiheessa enää vaikutakaan. Motherhood lähinnä kamppailee tällä hetkellä joulukuussa katseltujen elokuvien heikoimmasta sijasta, pääkilpakumppaninaan Look Who's Talking. Kumpikin vielä sattuu liikkumaan vähän samansuuntaisten aiheiden parissa. Taitaa tämä taisto kuitenkin kallistua tämän uudemman "voitoksi"...

Eliza (Thurman) haaveili opiskelujen jälkeen alkavansa kirjailijaksi, mutta ne unelmat saivat väistyä syrjään täyspäiväisen äitiyden tieltä. Arkinen elely Manhattanilla kahden nuoren lapsen sekä aviomiehen (Anthony Edwards) kanssa vie kaiken ajan aamusta iltaan. Herätessä odottelee painajaismaisen pitkä hoidettavien asioiden lista, ja lisää yleensä kertyy päivän rullatessa.

Tällä hetkellä lisästressiä aiheuttavat kohta kuusi vuotta täyttävän tyttären tulevat syntymäpäiväjuhlat. Oman osuutensa taakkaan tuovat epäystävälliset kanssaihmiset, joiden tarkoitus tuntuu olevan lähinnä Elizan elämän vaikeuttaminen sekä kurjistaminen. Siinä pitäisi yrittää löytää hetkiä myös omalle itselle ja jonkinlainen arjen ilo, mutta varsin haastavaa tämä vaikuttaisi olevan.

Aivan täysin Eliza ei ole kirjoittamista hylännyt, sillä hän naputtelee Äitiyden verkko -blogia, mitä nyt muilta kiireiltään ehtii. Erään lehden järjestämä kirjoituskilpailu kiinnostaisi myös. Tehtävänä on esittää oma näkemys äitiydestä 500 sanalla. Harmi vain, ettei aikaa ole hirveästi, ja viimeinen osallistumispäivä sattuu olemaan myös tyttären syntymäpäivä.

Kun vielä hajamielinen ja paikoitellen hieman poissaoleva mieskin alkaa harmittaa, niin kriisi kupliikin jo varsin lupaavasti pinnan alla. Hieman jyrkemmät ja pikaisemmatkin ratkaisut tulevat mieleen tilanteen korjaamiseksi, kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Ehkä näistä murheista kuitenkin lopulta selvitään...

Tämän lisäksi ei ole tullut nähtyä muita Katherine Dieckmannin ohjauksia, eikä niihin tämän perusteella ole suurempaa intoa tutustuakaan, sillä sen verran yleinen meno tässä tökkii. Vaikka pituutta on vain hieman yli 80 minuuttia, niin välillä lipsahtaa sen verran tervanjuonnin puolelle, että aikakin tuntuu merkittävästi hidastuvan.

Hieman ihmetyttää, että mille ryhmälle Motherhood on suunnattu arjen harmien kanssa painivien äitien lisäksi. Koko perheen yhteisenä komediana sitä on vaikea pitää vaikkapa kielenkäytön ja tiettyjen teemojen takia. Eipä se oikein IMDB:n tietojen perusteella onnistunutkaan yleisöään löytämään. Suhteellisen pienestä budjetista huolimatta tuotos jäi heikoksi, avausviikonloppujen osalta jopa surkuhupaisaksi. Thurmankaan ei ilmeisesti onnistunut vetämään katsojia teatterien penkkeihin. Elokuvan nähtyäni en kovinkaan paljon ihmettele heikkoa suosiota.

Vielä alkupuolella huumori lupailee edes jonkinlaista huvitusta, mutta mitä enemmän elokuva ehtii etenemään, sitä harvemmiksi edes jonkinlaiset hymyntapaiset käyvät. Monet hauskoiksi tarkoitetuista kohtaamisista tuntuvat joko tympiviltä tai jopa kiusallisilta. Lähinnä miettii, että onkohan kyse jonkinlaisesta tahallisesta katsojan kiusaamisesta, vai liekö sitten ohjaaja-kirjoittaja oikeasti hyvin pitkälti varjojen maailmassa, mitä tulee yleisön naurattamiseen.

Jos huumori tökkii, niin samaa tekee se vakavampi puolikin, johon elokuvan toisella puoliskolla käydään enemmän käsiksi. Suhdedraaman käydessä voimakkaimmin päälle vaikuttaa siltä, että yritetään suunnata selvästi vakavammille vesille kuin mihin rahkeita riittää tai mihin tässä yhteydessä edes kannattaisi pyrkiä. Kovin väkinäiseksi yritykseksi jää, eikä se ainakaan mitään koskettavampia tunnelmia onnistu katsomon puolella nostattamaan.

Romantiikkaa etsivät tulevat pettymään varmaan vieläkin enemmän, sillä Thurmanin ja Edwardsin välinen liekki kytee ehkä juuri ja juuri hengissä. No, eipä tätä ole varsinaisesti romanttiseksi komediaksi tarkoitettukaan, joten siinä mielessä turha lähteä lyttäämään. Tarkoittaa kuitenkin sitä, että suhdeselvittelyt jättävät kovin viileät tunnelmat, eikä oikein välitä, miten siinä sitten käykään.

Mitäpä katselusta lopulta jää käteen? Valitettavasti ei juuri mitään muuta kuin ajatus siitä, että senkin ajan olisi voinut käyttää paljon paremminkin, vaikkapa nukkumalla. Jodie Fosterin lyhyt pyörähdys ja roskalehtien kuvaajille haistattelu taitaa olla muistettavinta antia. Kourallinen semi-hauskoja sutkautuksia ei hirveästi mieltä lämmitä, kun muuten eteneminen on mitä on ja useampikin kohtaus tuntuu pahasti irralliselta ja tarpeettomalta. En pidä itseäni kovin vaateliaana, mitä tällaisiin tulee, mutta Motherhood ei paljoakaan myönteistä muisteltavaa tarjoile. Varmaan sitä parempi, mitä nopeammin häipyy mielestä kokonaan. Umaa voi ihastella paljon laadukkaammissakin elokuvissa, joten sekään ei riitä tekosyyksi. Eipä iske ei, ja heipä hei hetkeksi.

Motherhood (2009) (IMDB)

Prime (Oikeanlaista kemiaa)

Tässä näyttäisi olevan nyt menossa jonkinlainen romanttisen hömpän ja eräseikkailujen vaihtelujatkumo, joten eipä napsaista sitä aivan vielä poikki. Alaskasta loikataan tällä kerralla Manhattanille suhdesotkujen keskelle, joten Prime sopii hyvin "sarjan" jatkoksi. Varsinkin, kun tuossa perjantai-illalla oli tarvetta suhteellisen kevyelle menolle, joka saattaisi pari nauruakin irrottaa.

Mainosten maailmassa työskentelevä Rafi (Uma Thurman) on lopettelemassa erästä vaihetta elämässään, kun yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen nimet on laitettu eropapereihin. Hän on purkamassa jälkitunnelmia terapeuttinsa Lisan (Meryl Streep) kanssa. Lisa rohkaiseekin Rafia tarttumaan elämään uudelleen kiinni. Ero voikin olla juuri se asia, mitä tarvitaan, ja uudet mahdollisuudet odottavat.

Toisaalla David (Bryan Greenberg) viettää aikaa hieman omalaatuisen ystävänsä kanssa. Päivisin hän käy osa-aikatöissä, mutta haluaisi panostaa enemmän aitoon kutsumukseensa, maalaamiseen, josta perhe ei ole hirveän innostunut. 23-vuotias David asustelee vielä isovanhempiensa kanssa samassa asunnossa, sillä nykyisessä epävarmassa tilanteessaan ei ole lähtenyt omaa asuntoa hankkimaan.

Ystäviensä kautta Rafi ja David päätyvät samaan elokuvanäytökseen ja sen jälkeen illalliselle. David ihastuu välittömästi Rafiin, ja soittaakin tälle samana iltana sopiakseen kahdenkeskisestä tapaamisesta, joka sitten toteutuukin. Homma lähtee siitä sitten etenemään. Niinpä Rafilla onkin iloisia uutisia kerrottavana Lisalle.

Lisa onkin erittäin innostunut Rafin uudesta tilanteesta kehottaen tätä ottamaan ilon irti elämästä, vaikka parilla onkin kohtalaisesti ikäeroa (Rafi 37-vuotias). Kun suhteen toisen osapuolen henkilöllisyys lopulta selviää Lisalle, niin lopahtaa into käytännössä siihen. Sitten pitääkin jo lähteä itse tilittämään asioita omalle terapeutille, kun on selvinnyt, että oma poika on pahasti rakastumassa selvästi vanhempaan naiseen, joka ei edes kuulu samaan uskontoon. Siihen mennessä onkin jo tullut kuultua Rafin kautta kohtalaisen yksityiskohtaisia asioita pojan seksielämästä ja muuta mukavaa, jonka olisi voinut jättää väliinkin, joten Lisa joutuu kovan paikan eteen.

Kiusallisesta tilanteesta huolimatta pari ei aio laittaa suhdettaan katkolle, vaan jatkaa eteenpäin muuttamalla (vähän pakon edessä) saman katon alle. Siitä sitten alkavatkin toisenlaiset ongelmat, kun kaksi vähän eri maailmoista olevaa alkaa viettää huomattavasti enemmän aikaa kahdestaan. Erinäiset asiat alkavat nyppimään puolin ja toisin, eikä olekaan enää pelkästään hauskaa ja mukavaa. Miten siitä sitten selvitään...?

Odotukset olivat lähinnä keskinkertaisen romanttisen komedian suuntaan, mutta Prime osoittautuikin pykälää tai paria paremmaksi, mikä oli iloinen yllätys. Mihinkään lajinsa suurempien edustajien sarjaan sillä ei ole asiaa, mutta 100 minuuttia kului varsin mukavissa merkeissä. Naurujakin kertyi hieman enemmän kuin ne toivotut pari kappaletta.

Mielestäni huumoripuolelta ehdottomasti parasta antia ovat Thurmanin ja Streepin yhteiset kohtaukset. Ne menevät paikoitellen oikein herkullisiksi, ja usein saa olla hihittelemässä. Ei sanailu välttämättä mitään Allenin tykitystä tavoita, mutta ihan riittävän terävää se näissä kohtauksissa monesti on. Mukana on toki se Davidin pakollinen sekoileva kaveri, mutta onneksi hän ei tunnu...no, pakolliselta sekoilevalta kaverilta. Thurmanin ja Greenbergin kohtausten hauskat heitot taas huvittavat vähemmän. Vaikka jutut eivät aina mitään timanttia olekaan, niin eivät ne oikein missään vaiheessa rasitakaan, mikä on ehdottomasti myönteistä. Liian usein vastaavia katsellessa on saanut manailla tasotonta "vitsailua".

Onneksi elokuvan pääparilla taas tuntuu muuten olevan sitä haettua oikeanlaista kemiaa. Hieman huvittaa, kun miettii, että Yhdysvaltojen puolella kireän pipon oireyhtymästä kärsivä MPAA lätkäisi elokuvalle aluksi R-ikärajan, mutta suostui sitten pudottamaan sen luokkaan PG-13. Suomessa on päädytty hieman osuvampaan, eli ikärajaksi on aseteltu seitsemän. Elokuvan seksikohtaukset kuitenkin ovat varsin kilttejä, ja vaikka välillä puheet ovatkin tuhmanpuoleisia, niin eivät ne nyt mitään järkyttävää rivoutta edusta.

Noita romanttisia hetkiä kehuisin kyllä, sillä parin väliltä tuntuu löytyvän sitä jotakin. Tai ehkäpä kyse on enemmän omasta Uma-hullaannuksesta, mikä sitten sokeuttaa tietyssä mielessä... Joka tapauksessa muutama kohtaus onnistui aiheuttamaan oikein mukavia väreitä. Ehkäpä osittain johtuu siitäkin, että pari sänkyhetkeä on kuvattu oikein lämpimissä sävyissä.

Parina tätä edeltäneenä vuotena enemmän toiminnallisia elokuvia tehnyt Thurman kyllä näyttää sopivansa tällaisen kevyemmänkin jutun pääosaan. Piti heti katselun jälkeen lähteä klikkailuseikkailulle siinä toivossa, että sieltä löytyisi jotakin muutakin vastaavaa. Pari uudempaakin romanttista komediaa on ilmeisesti valmistunut, mutta eivät ole mitään kovin vakuuttavia pisteitä keränneet, mutta voisihan niille silti sen mahdollisuuden antaa, koska...

Enimmäkseen Prime tarjoaa sujuvaa ja huvittavaa kevyttä romanttista menoa ja tuottaa varsin hyväntuulisia tunnelmia. Vaikka loppu jotakin saattaa lupaillakin, niin siitä huolimatta viimeisten kohtausten aikana huulilta oli karkaamassa höh-huudahdus. Vähän lässähtävästä lopetuksesta huolimatta positiivisen puolelle jäädään. Jos ei nyt aivan mitään ihmeitä odottele ja tämän lajin elokuvista pitää, niin tuskinpa Prime miksikään kovaksi pettymykseksi osoittautuu. Ihan kiva elokuva. Uusia ei varmaan tarvitse, mutta kertakatselulla ainakin viihdytti ja huvitti yli odotusten.

 Prime (2005) (IMDB)