Pioneer (Sukellus meren syvyyksiin)

Alkanutta elokuvavuotta tarkastellessa voi todeta, että tarjonta on toistaiseksi ollut hieman tavallista enemmän kovempia kohtaloita sekä koitoksia esittelevää menoa, vaikka toki joukkoon on touhua tasapainottamaan mahtunut jokunen hyvinkin heppoinen hömpötys. Mitä nyt muistelen, niin monesti uuden vuoden pitkä talvikuukausi on innostanut sujauttelemaan soittimeen supersankariseikkailuja sekä muita tehostevyörytyksiä runsaamminkin, mutta nyt sellaisten viihdykkeiden sijaan on kotikatsomossa pyörinyt sotaa, kauhua ja kohtalaisesti selviytymiskamppailujakin. The Rebound toki toi blogiin romanttisempaa ja huvittavampaa pilkahdusta, mutta seuraavan sukelluksen myötä tummat vedet ja synkät syvyydet vetävät jälleen puoleensa.

Runsaat viisi vuotta vanhan elokuvan tarina ei kai ole täysin tuulesta temmattu, vaan se pyrkii valottelemaan Norjan öljyvaurauden vähän hämäriäkin ratkaisuhetkiä useamman vuosikymmenen takaa. Oikeastaan tätä kautta elokuva tuli hyllystä kaiveltua, koska iltana eräänä pohdin, että joskohan kiinnostaisi vahdata Yle Areenasta tällä hetkellä kokonaisuudessaan löytyvä uudehko kahdeksanosainen televisiosarja Lykkeland (Unelmien maa), joka epäilemättä yrittää tarkastella aihetta tapahtumineen ja ihmisineen huomattavasti laajemmin, kun taas elokuva nimensä mukaan keskittää huomionsa vaativiin sukelluksiin valmisteluineen ja näiden ympärillä harrasteltuihin vääntöihin.

Joka tapauksessa sarja odottaa edelleen otollista aikaa, sillä ajattelin ensin vilkaista elokuvan pois pölyttymästä. Siinä missä sarja käsittääkseni vie tapahtumat vuoteen 1969 ja lähtee sieltä kulkemaan nykyhetkeä kohti, niin elokuva sijoittuu 1970-luvun loppuun, jolloin on jo selvää, että Norjalla on rantojensa läheisyydessä valtavat varannot mustaa kultaa, mutta tekniset haasteet rikkauksien saavuttamiseksi ovat kuitenkin vielä toistaiseksi tiellä. Ennen kuin pohjan peittämään öljyyn ja kaasuun päästään käsiksi, pitäisi keksiä toimivat niksit, että miten pystytään toteuttamaan sukellukset satojen metrien syvyyteen, tekemään vaikeissa olosuhteissa putkityöt ja vielä varmistamaan sukeltajille edes jonkinlainen työturvallisuus.

Heti elokuvan alussa mennäänkin suoraan asiaan, sillä käynnissä on sukelluskoe, jossa kourallinen valikoituja ammattilaisia on asetettu kapseliin, jonka sisällä simuloidaan syvyyssukelluksen aiheuttamaa kuormitusta. Kyseessä on monikansallinen hanke, sillä amerikkalaiset ovat alusta lähtien olleet mukana öljyä etsimässä ja ovat edelleen ratkaisevassa osassa, sillä heiltä löytyy tarvittavaa teknistä osaamista haastavan pioneeriprojektin toteuttamiseksi. Norjalaisista sukeltajista mukana ovat veljekset Petter (Aksel Hennie) ja Knut (André Eriksen) sekä Jørgen Heimland (David A. Jørgensen). Amerikkalaisia hääräilee ilmeisesti enemmän valvomon puolella, mutta hieman räjähdysherkältä tyypiltä vaikuttava Mike (Wes Bentley) on kuitenkin norjalaisten mukana kapselin sisäpuolella.

Yhteistyötä toki tehdään valtiorajojen yli, mutta melko nopsasti selviää, ettei se läheskään kitkatonta ole, vaan mukana vaikuttaisi olevan salailua, kilpailua ja ehkä astetta tylympääkin oman edun tavoittelua. Kammion puolella sukeltajien keskuudessa juonittelu ei silti ole ihan ensimmäisenä mielessä, sillä 500 metrin syvyyteen tähtäävä testi laittaa sekä pään että kehon kestävyyden koetukselle. Epäilyksiä lisää sekin, että kesken kokeen Mike komennetaan norjalaisten joukosta toiseen kammioon. Lopulta tavoiteltu piste saavutetaan, mutta kaikki osalliset eivät määränpäässä vaikuta täysin toimintakykyisiltä, koska pitkitetty paine luo harhoja sekä huonovointisuutta.

Simulaatio tulkitaan menestyksekkääksi yritykseksi ja sen jälkeen siirrytään melko nopeasti avomerelle aikomuksena toteuttaa seuraava koe, joka selvittäisi miten tehokkaasti työskentely 300 metrin syvyydessä ja oikean maailman olosuhteissa sujuu. Kaikkia mahdollisia epäkohtia ei välttämättä tahdota kovaan ääneen huudella siksikään, että Norjan hallitus pitäisi saada vakuuteltua hankkeen toteutettamiskelpoisuudesta. Siispä siis edessä on pitkä sukellus pimeää pohjaa kohti, jonne tarkoitukseen suunniteltu kapseli urheita ja uskaliaita heppuja vie. Petter on ensimmäisenä kapselista astumassa synkkään syvyyteen, mutta jo simulaatiossa oireillut kaveri ei vaikuta olevan ihan täysissä voimissaan.

Horjahduksista huolimatta pyritään jatkamaan suunnitelman mukaan ja seuraavaksi pitäisi mennä valmistelemaan pohjaan laskettua työskentelykammiota. Perillä sukeltajat havaitsevat, että kammiossa on vuoto, joka pitäisi painetta säätämällä hoitaa kuntoon, mutta sitten alkaakin mennä pahasti pieleen. Hetkellinen herpaantuminen johtaa vaaratilanteeseen, eikä ympäristö ole erityisen armollinen virheille, vaan seuraa vakava onnettomuus ja loukkaantuminen, eikä hengenvaarallinen pelastusyrityskään kovin kehuttavasti pääty. Petter haluaa alkaa selvittelemään epämääräisiä tapahtumia, mutta ensin hänen pitäisi malttaa parin viikon ajan oleilla valvotuissa olosuhteissa, jotta sukeltajantauti ei lopettaisi ponnisteluja heti alkuunsa, mikä epäilemättä syö tyyppiä sisältä entistä enemmän. Juttu ei olekaan ihan heti ratkeamassa, koska salailu ryhmien välillä näyttää vain vahvistuneen, hanke on vastoinkäymisistä huolimatta päätetty viedä maaliinsa öljyvaurauden varmistamiseksi ja näyttää siltä, että miljardien tielle asettuvat ihmishenget ovat kohtalaisen kevyesti uhrattavissa...

Elokuvalla olisi ehdottomasti aineksia kiehtovaksi sekä jännittäväksi tekeleeksi, mutta valitettavasti se ei tietyistä pirteämmistä hetkosistaan huolimatta lopulta kovinkaan kummoisesti lupauksiaan lunastele, vaan runsaan sadan minuutin jälkeen jää suurelta osin hämmennys, että miten näinkin runsaasti mielenkiintoisia elementtejä sisältävä tarina saadaan summailtua lähinnä laimeaksi keskinkertaisuudeksi. Omalla kohdalla yksi este innostavammalle jännitysnäytelmälle on Aksel Hennien esittämä Petter, jonka jossakin määrin sekoileva säntäily sekä eri tahojen syyttely ei lopulta ole mielestäni erityisen kiinnostavaa katseltavaa ja tämän touhun pitkittyminen lähinnä latistelee yleistä tunnelmaa. Päätöksen lähestyessä puhti onkin pitkälti poissa ja kiinnostaviin kysymyksiin saadaan lähinnä puolivaloista riuhtomista, josta ei yksinkertaisesti jaksa välittää paljoakaan.

Mukana on toki jonkin verran vauhdikkaampaakin toimintaa takaa-ajoineen ja räjähdyksineen, mutta enimmäkseen jännitystä yritetään kaivella juonittelusta ja painostuksesta. Valitettavasti hämärän suhmuroinnin yllä leijuva ilmapiiri ei katsomoon saakka siirry erityisen painostavana tai kuumottavana ja lähinnä hiipuu entisestään elokuvan edetessä. Katselusta ei ole montaa päivää vielä vierähtänyt ja silti jo osa tapahtumista tuntuu olevan kovin vaikeasti kaiveltavissa muistikuvien kätköistä. Hahmoista on varmaan tarkoituksella pyritty tekemään salaperäisiä tapauksia, eikä siinä mitään, mutta jännitteet tyyppien välillä eivät valitettavasti suureksi osaksi toimi, ja jos pitäisi kaappailla katsojan kiinnostus arvuuttelemaan, että mikä kutakin motivoi tai mitä tyyppien taustalta löytyy, niin valitettavasti ainakin tämän nököttäjän kohdalla tuumailut suuntailevat aivan muihin juttuihin.

En oikein voi väittää, että olisin hirmuisen kattavasti perehtynyt pohjoismaisiin rikoselokuviin, mutta sen verran niitä kuitenkin olen silloin tällöin silmäillyt, että Petterin salapoliisihommat ja hämärässä hiippailut vaikuttavat vertailussa kohtalaisen löysältä sekä haahuilevaiselta toiminnalta, mikä ei noin kihelmöivän jännityksen kannalta ole erityisen toivottavaa. Suoraviivaisempaa sekä fyysisempää menoa tarjoilevat lyhyet pätkät ovat nekin parhaimmillaan tusinatoimintaa, eivätkä pysty elokuvan yleistä ilmapiiriä paljoa piristämään. Minuuttien vieriessä mieleen väistämättä hiipii ajatus, etteivät tekijätkään ole tästä salailun ja valheiden verkosta kovin tosissaan yrittäneet tehdä tiukkaa ja tiivistunnelmaista tarinaa. Valitettavasti Pioneer ei kuitenkaan draamanakaan ole mitenkään muistettava, sillä Petterin yksinäinen ahdistus ei onnistu riipaisemaan, aivan liian suuri osa hahmoista jää kohtalaisen yhdentekeviksi ja sukellusten suuremmat seuraamuksetkin elokuvan tarinan tuolle puolen.

Itsehän nappasin elokuvan vajaa vuosi sitten tarjouskorista pääosin pinnanalaisen puuhastelun takia, sillä sukellusjutut lähtökohtaisesti kiinnostavat. Valitettavasti Pioneer ei tässäkään mielessä mikään valioyksilö ole, joskaan ei mikään täysin toivoton viritelmäkään. Se toki oli jo ennakko-odotuksissa, ettei Pohjanmeren aaltojen alta mitään satumaisen värikästä valtakuntaa löytyisi, vaan pinnan piilottama maailma on karu sekä kolkko pimeyden ja kylmyyden vallitessa. Vaikka näkyvyys syvyyksissä on varsin rajattua, niin siitä huolimatta Pioneer on ainakin kuviltaan kiinnostavinta juuri niissä kohdissa, kun laitetaan sukelluskamppeet päälle ja pulahdetaan pohjaa kohti.

Elokuva tehtiin monikansallisena yhteistyönä, mikä tavallaan sopii aiheeseenkin, eli mukana on ollut porukkaa Norjasta, Ruotsista, Suomesta, Saksasta ja Ranskasta. Ilmeisesti suomalaisten osuus keskittyi melko vahvasti juuri tähän vedenalaiseen osuuteen, sillä Marko Röhrin ja Ilkka Matilan johtama ryhmä sai vastuulleen hoitaa sukellusjaksot. Ryhmällä onkin aiempaa kokemusta ja osaamista näistä puuhista ja oletettavasti aiempien näyttöjen perusteella porukkaa projektiin pyydettiinkin. Röhr kumppaneineen on ollut tekemässä esimerkiksi vuoden 1997 dokumenttia Vedenalainen Islanti, 2011 ilmestynyttä jännitysdraamaa Syvälle salattu sekä lukuisia muitakin teoksia, jotka kysyvät kykyjä kuvata haastavissa olosuhteissa. Uudemmista mainittakoon vaikkapa kolmisen vuotta vanha Järven tarina, josta itse paljonkin tykkäilen.

Vedenalainen Islanti kiinnostaisi myös kovasti ja ehkäpä sitä kautta tekijät löysivät sopivan kuvauspaikan sukellusosuuksiin. Nimittäin levyltä löytyvä vajaa kymmenminuuttinen tekodokumentti keskittyy sukellusporukan mietteisiin ja huomioihin, joissa mainitaan, että osuuksia kuvattiin juuri Islannista, josta löytyi kirkkaudeltaan sopiva järvi. Muutenkin näiden juttujen kuuntelu on jossakin mielessä kiinnostavampaa kuin varsinaisen elokuvan tylsimpien vaiheiden läpi pinnisteleminen. Ilmeisesti toteutus oli haasteellista, sillä kylmyydenkin takia sukelluskerrat kestoineen olivat lyhyitä ja rajallisia. Yksittäisen pulahduksen saaliiksi ei kovin pitkää pätkää käyttökelpoista kuvaa kertynyt, vaan maltillisesti ja pikkuhiljaa kasailtiin palasia. Asioiden valmisteleminen ja muutteleminen pohjassa oli hidasta sekä työlästä ja lisäksi piti huomioida, että kuvissa näkyvä kalusto olisi 1970-luvun loppuun sopivaa.

Röhr on toki ollut mukana monenlaisissa elokuvaprojekteissa, eikä joukkoineen todellakaan erikoistunut ainoastaan vedenalaisiin ihmeisiin, mutta niitäkin tosiaan on filmografiaan kertynyt. Vuoden 2005 sukellusdokumentti The Deep Breath kiinnostaisi, kuten myös vuonna 2017 ilmestynyt Neljä elementtiä - maa, vesi, ilma, tuli, vaikka se ei olekaan mitään kehuvyöryä käsittääkseni keräillyt. Muista kotimaisin voimin tehdyistä sukellusdokumenteista mainittakoon kolmisen vuotta vanha Takaisin pintaan, joka vähän nihkeistä odotuksista huolimatta oli varsin positiivinen yllätys. Oikeastaan kyseinen elokuva on tietyiltä jaksoiltaan jännittävämpi ja kuviltaankin antoisampi kuin jonnekin keskinkertaisuuden ja kehnouden väliin lässähtävä ja uppoava Pioneer.

Lähtökohta kyllä on kiehtova, kun mahdollisuus valtavaan vaurauteen houkuttaa kohtaamaan vaarat ja vaikeudet kyseenalaisiakaan keinoja kaihtamatta, mutta valitettavasti aihe itsessään on toteutusta innostavampi. Kyllähän Pioneer kertakatselussa menettelee, mutta kokonaisuutena se vaikuttaa kohtalaisen lepsulta televisioelokuvalta tai jonkin sarjan pitkitetyltä pilottijaksolta, joka pikkuisen availee maailmaa sekä hahmoja jättäen kiinnostavammat tapahtumat ja tiukemmat väännöt tuonnemmas. Jännityselokuvana Pioneer ei juuri innosta kehuihin, sillä se haahuilee keskivaiheillaan aivan liian pitkään täysin B-luokkaisena kyhäelmänä, ja kun koomailun jälkeen yritetään puristaa otetta tiukemmaksi, niin terävin mielenkiinto on jo aikoja sitten haalistunut. Muutenkin kummallisten juttujen kaivelu ja salaisuuksien selvittely on luvattoman löysää, eikä hengenvaarallisista tilanteista tai hämäristä kohtaamisista saada paljoakaan tehoja irti, vaikka syvyyden synkeähköt puitteet ja häikäilemätön juonittelu tilaisuuksia tarjoilevatkin. Hukattuja mahdollisuuksia vilisteleekin silmien ohi, joten ehkäpä ne öljyvaurauden hämärät taustat ja kansakunnan kokema onnenpotku nurjine puolineen pystytään availemaan kiehtovammin ja vetävämmin tekstin alkupuolella mainitussa Lykkeland-sarjassa?

Pioneer (2013)

Man of the East (Mies idästä)

Neljännesvuosi on vierähdellyt jälleen siitäkin, kun Terence Hillin seikkailuista tuli viimeksi blogiin naputeltua. Tuolloin hän heilui hivenen tavallisesta poikkeavana pappina, eli Don Camillona. Uhkapelit sekä vauhdikkaammat harrastukset kiinnostivat ja pieniä sekä suurempiakin pulmia ratkottiin iskuin ja potkuin, mutta leppoisassa hengessä noin kaikkiaan. Siispä siis Hillille ihan tyypillistä toimintaa ja jos muisti edes jotenkin toimii, niin samansuuntaista huvitusta ja höttöä tämä lännenkomedia tahtoo tarjoilla. Man of the East on tullut vain kertaalleen aiemmin nähtyä, eikä vaikutelma silloin kovin kaksinen ollut, sillä tarina ja keppostelu tuntui hyytyvän pahasti ennen kuin lähes parituntinen elokuva päätöksensä löysi. Se onkin yksi syy, miksi kyseinen kiekko on joutunut uusintakierroksella vuoroaan odottelemaan kohtalaisen kauan. No, ollaanpa optimistisia ja ajatellaan, että kenties katsoja oli tuolloin taannoin hieman liian väsähtänyt tai muuten vain murjottelevainen jokseenkin tapahtumaköyhälle lännenseikkailulle. Ensivilkaisulta ei ole hirmuisesti yksityiskohtaisempia juttuja enää mielessä, mutta perusajatuksen kuitenkin muistan. Höpöttelenpä hieman siis siitä, miten sujuu lempeämmältä kaverilta miehisyyden etsiminen karskissa lännessä...

Tuttu, turvallinen ja varsin luontevakin tapa tällainen henkinenkin vaellus lännenmiekkosten mielialoihin on aloitella junakuvilla. Veturi ulvoo ja päästää höyryjä ilmoille rankemman vuoristo-osuuden laittaessa koneet koville. Raskasta työtä pelkäämätön rautahepo haasteista huolimatta puskee eteenpäin kuljetellen matkustajia aina vain kauemmas kohti länsirannikkoa samalla kiidättäen teknisen kehityksen ilosanomaa syrjäisemmille seuduille. Leppoisa tunnuskappale taas pyrkii selvästi hyvinkin toisenlaisia tunnelmia tavoittelemaan. Sepä ei ole reippaimmin seikkailuhenkeä nostatteleva tai päiviäkin kestäviä sekä pelottomia tasankojen takaa-ajoja rämäpäisine sankarointeineen pohjusteleva laulu, vaan sanat tapailevat herkkyyttä ja hieman utuistakin unelmointia. Näistä ei teekään mieli närästellä, sillä kappale itsessään on kaunis ja sopiihan se ainakin osittain elokuvan henkeen sekä alkutekstijakson viehättäviin maisemiin muutenkin.

Alkuminuuttien hempeämmät vivahteet ovat tuosta vain tuuleen katoavaisia, sillä seuduilla toisilla hivenen tylymmin turistaan ajatuksia vaihdellen. Pienen ravintolan pihalta on postivaunukyyti lähdössä reitilleen ja vankkurit saadaankin vauhtiin. Seuraavat vieraat kuitenkin saapuvat pian, ja tämä samanlaisiin mustiin asusteisiin sonnustautunut kaksikko huokuu pienoista pahaenteisyyttä. Herrat ovat palkkionmetsästäjiä ja vailla tietoa alueen etsintäkuulutetuista ja toki vatsatkin ovat reissussa tyhjentyneet muristellen papuerikoisten perään. Onhan se hyvä olla liikkeissään hallittu ja tehokas, mutta samaan tahtiin lusikoiminen alkaa viedä heppujen touhua huvittavampaan suuntaan, mikä yleistä uhkaavuutta verottelee. Kovin hermoherkiltäkin vielä vaikuttavat. Viimeinen jahti on tuottanut harmiksi kuivan tuloksen, mutta uusia kohteita saattaa olla kiikarissa. Kenties lähempänä kuin alkuun arvaisikaan...?

Samaisessa ruokapaikassa hääräilee matalampaa profiilia hetkellisesti tavoitteleva Bull (Gregory Walcott), jolla sattuu olemaan sellaista kyseenalaista lähimenneisyyttä, joka palkkiorahojen perässä pinkovaa kaksikkoa kiinnostaa. Bull on päättänyt ottaa osakseen mykän ja jokseenkin vähälahjaisen apumiehen roolin, mutta nopsaan tuleekin paikka romauttaa kulissit maahan ja avata sanainen arkku. Muiden jutusteluja kuunnellessa tulee nimittäin esille, että hänen hyvä ystävänsä, joka yleisesti Englantilaisena tunnettiin, on viimein joutunut manan maille katalan sairauden uuvuttamana. Bull ei todellakaan tahdo kuulla kuolleen kaverinsa mollaamista, ja päättää tätä parilla lauseella puolustaa, mistä taas omanlaisensa tiukka tilanne kehittyy. Enää ei ole tarvetta esittää ja lyhyen nujakan päätteeksi keskinäiset erimielisyydetkin saadaan tilapäisesti hoidettua. Ongelmanratkaisukeinona toimii melkein takuuvarma "iskenpä otsat puupöytään"-menetelmä, jonka jälkeen Bullin onkin jo aika ratsastella muille maille.

Hieman tekemistä riittää, sillä aikoinaan Bull on liikkunut Englantilaisen sekä parin muun toverin kanssa ryövärinelikon muodostaen, ja nyt kukin on hajasijoitettuna eri suuntiin. Eräässä kylässä Bull kyselee pappia muistuttavaa tyyppiä ja kätevästi räväkämpi saarnamies saluunassa räyhäilee ja kovakouraisesti pakottaa juhlakansaa hiljentymään kirkon puolelle. Korkit siis hetkeksi kiinni ja piano kainaloon. Vitsausten uhalla paasataan vaihtamaan olutriehat katumusharjoituksiin ja tätä ankeuttavaa saarnaakin kaveri revolveri kädessä vähemmän innokkaalle yleisölleen julistelee. No, sen verran joustoa kuitenkin löytyy, että tulkitseepa heppu Jumalankin ihan suopein silmin satunnaista viskihuikkailua seurailevan. Tilaisuutta ei lähdetä pitkästyttäviin mittoihin venyttelemään, ja sen jälkeen kadulla kohtaavat vanhat kaverukset valemykkä sekä hurjisteleva pappi. Bull selittelee tuoretta tilannekatsausta Joelle (Harry Carey Jr.), minkä jälkeen onkin jälleen aika loikata satulaan.

Kolmikoksi kutistunut roistoryhmä kaipaa vielä yhtä jäsentään vierelle ratsastelemaan, mikä saattaakin olla pulmallisempi paikka, koska tämä majailee nykyään valtion ylläpitämässä vapausrangaistuksia tarjoavassa kolkoin muurein suojatussa laitoksessa. Kunhan päästään Monkeyn (Dominic Barto) nykytilaa tarkastelemaan, niin sanoa sopii, ettei kalterien takana lusiminen ole ainakaan miekkosen henkeä murtanut, vaan tilaisuuden tullen käsi sujahtaa vaikka vartijan taskuun etsimään mielenkiintoista saalista. Varsin vähä-älyistä hommaa tällainen toki on, mutta kun tehdä täytyy, niin tehdä täytyy, vaikka kivuliaan ruoskintatuomion uhallakin. 15 sivallustaan odotellessa Monkeyn onni näyttää kääntyvän, kun vankilanjohtaja pyytää hänet puheilleen ennen ensimmäistäkään iskua. Bull ja Joe istuskelevat samassa toimistossa johtajan tiedotellessa Monkeylle ilouutisia ennenaikaisesta vapautumisesta. Hyvästä käytöksestä on tapana antaa kiitosta, ja turha siinä on huomautella vuorokautta aiemmin käynnistetyistä mellakoista ja muista häiriökäyttäytymisen harrasteluista. Mennyttä elämää ne keppostelut, etenkin kun noutajilla on "paperit" kunnossa. Miestä siis vapaaksi kera hieman erikoisemman esityksen.

Ai niin, Hill tässä taitaa pääosassa olla, joten pitäähän hänestäkin pikkuisen puhella, kun muuten olen jo ehtinyt päähahmoista höpöttelemään. Noin 13 minuutin kohdilla Terencen esittämä itärannikolta kohti länttä junassa matkaava Sir Thomas Fitzpatrick Phillip Moore käväisee lyhyesti kuvissa. Jos tästä pienestä näyttäytymisestä syntyvää ensivaikutelmaa tahtoisi lännenelokuvien tavallisempiin sankareihin vertailla, niin ero olisi melkoinen. Thomas esittelee itsensä tässä vaiheessa kanssamatkustajilleen Walt Whitmaniksi ja runoilevin sanoin ylistelee villin lännen ihmeellisyyttä ja ihanuutta. Kunnolla Thomas pääsee kuvaruudulle toikkaroimaan vasta myöhäisemmissä vaiheissa, eli vähän verkkaisempi aloittelu Hilliltä. Junakyyti ei päämäärään vielä vie, vaan pitää vaihtaa postivaunuihin ja lopulta viimeinen osuus taipaleesta paikallisen asukkaan menopelillä hoituu. Jalkamieheksi ei oikein voi vaihtaa, koska mukana on niinkin paljon matkatavaraa. Suuri maa mahtavine maisemineen mieltä edelleen elähdyttää ja kaveri lausahtaakin, että mene länteen, nuori mies. Parin kommelluksen kautta tavoitteena toimivalle mökille päästään, mutta piipusta tuprahteleva savu on kertovinaan jonkun ehtineen ensin tälle syrjäiselle palstalle.

Thomas alkaa asettua taloksi elelemään luonnon keskelle, mutta tiedossa on, että tiettyjä vieraita pitäisi saapua kyläilemään. Hieman yllätyksenä kohtaaminen silti tapahtuu, koska läheisen järven kauneutta katsellessa eräs irvileuka väläyttelee revolveritaitojaan tulitellen kävelykepin alta pois, minkä jälkeen kamera kääntyy tuttua rosvokolmikkoa kohti. Kuvio siis alkaa olla kohtalaisen hyvin selvillä, eli Englantilaisen kaverit lopulta kohtaavat ystävänsä pojan, joka on tullut isänsä mökille asumaan. Valokuvien avulla Thomas todistaa olevansa Englantilaisen poika ja sittenhän uusi kaveri Tomina joukkoon toivotellaan tervetulleeksi. Joitakin muitakin tiluksen touhut kiinnostavat, koska metsänrajassa pari epäilyttävää heppua tarkkailee. Asioiden edistyessä selviääkin, että paikallinen ja varsin vaikutusvaltainen maanomistaja olisi halukas ostamaan isänmaat itselleen, mikä ei taas Tomia houkuta. Jotta soppaa saataisiin sekaisin, niin Tom tietysti ihastuu tämän tilallisen tyttäreen (Yanti Somer) ja samaan suuntaan hullaantunein silmin tiirailee isän kovaotteinen luottomies, jolla on jo avioaikeitakin pohdittuna. Selvää siis, että törmäyksiä sekä kopsauksia on luvassa ennen pitkää. Tomin uusien ystävien päätyöksi taas määräytyy nuorukaisen kouluttaminen lännenmiehen tavoille, sillä se on Englantilaisen viimeinen pyyntö kirjeessään. Kuka sitten onnistuu missäkin ja vievätkö nokkelat mielet vaiko nopeat revolverikädet lopullisen voiton sydänten oikkuillessa, jää nähtäväksi...

Edellinen katselu jokunen vuosi sitten jätti pikkuisen hampaankoloon, mikä selittynee sillä, että varmaan tuli odotettua reipashenkisempää rellestystä ja vauhdikkaampaa kohkausta yleisestikin, mutta Man of the East tavoittelee monesti verkkaisempia hetkiä sekä säyseämpiä sävyjä. Sehän ei sinänsä ole elokuvan vika, jos katsoja toivoo kovien nyrkkien puhuvan tiuhempaan tahtiin, mutta itse muistaakseni lähdin sillä asenteella ensivilkaisua kokeilemaan, että kyseessä olisi jokin puolivirallinen jatko Trinity-elokuville ja niiden jalanjäljissä noin hengenkin suhteen seikkailtaisiin. Tällaisia oletuksia vahvisteli silloin sekin, että Enzo Barboni oli siis kahtena edellisenä vuotena ohjaillut elokuvat They Call Me Trinity ja Trinity Is Still My Name. Man of the East ilmestyi siis 1972, eli miltei heti noiden perään ja kun vielä Hill heilui omalaatuisena ja keppostelevana tyyppinä pääosassa, niin olihan se toki luontevaa markkinointimielessä vihjaista, että samaa tavaraa on luvassa lisää. Väittäisinpä kuitenkin, että Thomas Mooren lännenseikkailun tunkeminen tietoisesti siihen jatkumoon on elokuvalle haitaksi. Saahan sillä lipputuloja hieman nostateltua, kun näistä aiemmista menestyksistä viehättynyttä yleisöä lähtee kosiskelemaan, mutta luultavasti monikin on pettyneenä poistunut virheellisten oletusten seurauksena. Sitä en lähde kieltämään, etteikö yhteisiä piirteitä löytyisi, mutta eroavaisuuksiakin kertyy melkoisesti.

Toimintanälkäiselle etenkin ensimmäinen kolmannes on kovin kuivaa katseltavaa, eikä suuremmin ihmetytä, jos sellaisilla toiveilla elokuvan pyörimään laittanut tahtoisikin varhaisessa vaiheessa painella stoppia. Tällä osiolla nähtävät lyhyet ja melko olemattomat nahistelut eivät mihinkään isompaan riemuun villitse, vaan hulivilinää toivoisi ripauksen enemmän. Trinity-elokuviakaan en lähtisi väittämään jatkuvaksi viuhuvien nyrkkien sekä räiskyvien revolverien ilotulitukseksi, mutta parikin pykälää kovemmalla tarmolla toimintatouhuun niissä panostellaan. Löytyyhän tästä uudemmastakin elokuvasta pari mittavampaa mittelöä, eivätkä ne minusta mitään väsähtänyttä viuhtomista sinänsä ole, mutta kokonaisuutta katsellen ne akrobaattiset ja kekseliään keppostelevat nujakoinnit ovat mielestäni sivuosassa. Esimerkiksi levyltä löytyviä mainosmateriaaleja katsellessa vaikuttaa siltä, että toiminnallisempaa puolta on tahdottu selkeästi korostaa, vaikka suurin osa ajasta käytetään rauhallisempien huvitusten ja hassuttelujen parissa pähkäillessä sekä pöhköillessä. Siinäkään ei varsinaisesti mitään uutta ja ihmeellistä ole, että halutaan antaa vaikutelma enemmänkin rähinää sisältävästä elokuvasta. Kunhan tässä mietiskelen, että on hivenen hassua, miten tekijöiden taholta on selkeästi tahdottu ottaa askel rauhallisempaan ja erilaisilla kommelluksilla kujeilevaan suuntaan vaikkapa niihin Trinityn seikkailuihin vertaillessa, mutta mainosmateriaaleissa Man of the East tahdotaan kuitenkin samaan laatikkoon tunkea.

Ihmetyttää näiden vähän vaisujen väkivaltaisuuksien osalta sekin, että ikäsuositukseksi on kohtalaisen pehmoiselle menolle lätkäytetty 15 vuotta, kun taas jälkimmäinen Trinity-elokuva sai kannettavakseen pallon, johon on merkkailtu 11. Mitä tulee muksimisten tylyysasteeseen, niin mielestäni suunnilleen samalla tasolla liikutaan ja määrän puolesta Trinity kyllä vie voiton. Kumpaisessakin omiin korviin paikoin karkeasti turistaan, eli siinäkään mielessä en merkittäviä eroavaisuuksia kummankaan suuntaan havaitse. No, ihan perheen pienimmille soveltuvaa katseltavaa Man of the East ei välttämättä ole, mutta kyllähän tässä pientä liioittelun makua minusta on, sillä kuolettavia kohtaamisia tietoisesti kartellaan ja muutenkin luonnehtisin yleistä henkeä sekä toimintakohtauksissa että muutenkin kohtalaisen kiltiksi.

Sehän on selvää, ettei lopusta pelkällä sananvaihdolla selvitä, vaan erimielisyyksiä joudutaan ratkomaan perinteiseen tyyliin kerrytettyä taituruutta väläytellen. Siinä vaiheessa Tom on myös saanut napattua villin lännen menosta kiinni, mutta väittäisinpä, että nautinnollisimpana mätkeenä näyttäytyy kuitenkin vähän ennen puoliväliä käytävä mittelö, jossa Terencen osana on toimia nenäänsä kipeitä kolhuja ottavana sivustakatsojana. Onhan noita saluunakärhämiä tullut nähtyä, mutta vähintään peruspirteää vääntöä saadaan kuviin, eikä kyseessä noin minuuttimitaltakaan ihan olematon nysä ole, vaan vaatiipa se useampiakin tirvaisuja puolin ja toisin ennen kuin on kinastelu selviämässä. Hommahan saadaan liikkeelle siitä, kun aiemmin mainittu ykkösapuri Morton (Riccardo Pizzuti) haluaa höykyttää uudesta tulokkaasta luulot pois ja palautella postivankkureissa kotia kohti. Laajamittaisempi rieha roihahtaa Bullin päättäessä laittaa mukiloinnit pakettiin, mikä käynnistelee saluunasodan, joka ei säästä miehiä tai kalustoakaan. Samalla Walcott osoittaa olevansa melkoisen pätevä kaveri ainakin varamieheksi Bud Spencerin saappaisiin heilumaan ja hutkimaan, sillä hän hyvässä hengessä viskoo muita menemään suunnilleen miten tahtoo. Alkoholihuuruiset riennot voimankoetuksineen uuvauttavatkin monet ja niinpä miekkosia makailee siellä sekä täällä tajuttomuuden tilan vallitessa. Ehkei tämä jakso kapakkakuritusten kärkikerhoon kuulu, mutta niinkin hymyilyttävästi joukolla väännetään lähimmäistä lattiatasoon lukua ottamaan, että oiva piristysruiske siitä elokuvan ensimmäiselle tunnille saadaan.

Muutenkin sanoisin, ettei hieman rennommalla vaihteella löysäilevä toimintapuoli suurempia närästyksiä pääse uusintakatselulla synnyttämään, sillä enimmäkseen jutut saadaan muilla keinoin pidettyä viihdyttävinä. Tekisipä mieli tokaista niinkin, että Man of the East voisi rullailla ihan kivasti ilman Hilliäkin, koska näyttää siltä, että kolmikko keskenäänkin saa pääsääntöisesti hyvää huvitusta aikaan. Monkeyn näpistyskäsiä tuntuu kuumottelevan niinkin kovasti, että reissukaverin käteiskassan kähvellyskin tulee testailtua ryöstöhaluja helpottamaan. Postivaunuryöstöstä rahasaalista taas kertyy kohtalaisen niukasti, mutta saadaanpa koirakaveri kaapattua maskotiksi, joten pääsee hauvelikin kokemaan hurjia lännenseikkailuja. Kaikkiaan ryhmästä huokuu sympaattista hulttiomaista renttuhenkeä, eikä niin kamalasti kavereita mikään tunnu stressailevan. Menon ollessa rentoa, ei tarvitse kalenteriakaan niin orjallisesti noudattaa, vaan maanantaikin tuosta vain lauantaiksi kiepsahtaa, jos kurkut sattuvat kuivahtamaan yllättäen. Uudelle tulokkaalle selvitelläänkin, ettei ikinä ole liian aikaista aloittaa juopottelua, jos jano kiusailee...

Terencekään ei tietenkään mikään toivoton turhake tai rasite elokuvalle ole, vaan Tomin temppuilut tuovat mukavaa vivahdetta perinteiseen lännenelokuvaan vertaillessa ja kaverin harrastusvälinevarastosta tosiaan löytyy eriskummallisia vimpaimia, joita harvemmin niillä seuduilla on nähty tai kuultu. Polkupyörä, viulu, perhoshaavi ja miekkojakin on tullut mukaan pakkailtua, eli eipä tule tekemisestä puutetta. Kissamaista ketteryyttä demonstroiva aamujumppailu taas tovereita tuntuu hymyilyttävän ja pitäähän pyöräilystäkin pikkuisen jäynäillä. Poljettavan ratsun karauttaminen kylään herättää myös paikallisissa hilpeyttä. Pelkkää huvia ja harrastelua ei Tomin oleilu silti ole, koska tosiaan hieman hienostelevan kuoren alta pitäisi kaivella esiin karskimpi lännenmies ja elokuvan toisella puoliskolla tähän koulintatouhuun enemmän panostetaan. Kaverukset siinä sapuskoidessa tarinoivat edesmenneen isän naisseikkailuista, mutta siihen pisteeseen on Tomilla vielä pikkuisen matkaa, eikä sitä kokeneeksi viskisiepoksikaan noin vain kehitytä. Koulutuksen lähennellessä loppuaan, pitää tietenkin oma ratsu ja revolveri hankkia ennen kuin Tom voi kirjaimellisesti isänsä vaatteisiin vaihtaa. Nyrkkeilytreenauksen myötä mukaan tulee kovakouraisempia oppituntejakin sekä tylympää asennekasvatusta, mutta minusta näissä pidetään pieni pilke sekä virne jatkuvasti mukana. Tosikkotouhuja ei elokuvassa muutenkaan juurikaan nähdä ja nelikon yhteiset hetket ovatkin valtaosin hyväntuulisia sekä iloisia. Siksipä ei hivenen hitaasti paikoin etenevä tarinakaan laita valittelemaan sen suuremmin, koska nautittavaa seurailtavaa saadaan aikaan ilman jatkuvaa rähisemistäkin.

Mainitut Trinity-elokuvat tosiaan osaltaan ehtivät edeltävinä vuosina hieman naureskelemaan aikakauden ryppyotsaisemmille rutistuksille ja niillä poluilla Man of the East liikuskelee myös. Sävyeroa löytyy, sillä pilkka on kautta elokuvan kovin kilttiä, eikä pääse lainkaan syntymään tuntemusta, että olisi lajityyppiä ilkeämmin lyttäilemään lähdetty, vaan piikittely pysyy pehmeänä kera lämpöisen hymyn. Olisihan se vähän hassuakin, jos oltaisiin katkeramman ivailun puolelle lipsahdettu, koska voisi päätekijöiden kohdalla olettaa lännenelokuvan olevan hyvinkin rakas lajina. Kenties hassuttelu ei kekseliäintä ja omaperäisintä menoa edusta ja tiettyä toistoakin löytyy. Esimerkkinä vaikkapa aluksi kuviin Morricone-vivahtein laukkailevat palkkionmetsästäjät, jotka eivät yhdestä kivuliaasta otsakopsauksesta suostu ymmärtämään, ettei Bullin ja kumppaneiden jahtaaminen välttämättä ole erityisen tuottoisaa, vaan ennemmin tuskallista liiketoimintaa. No, löytyyhän niitä puisia pöytiä oppituntien toistamiseen, eli eipä siinä... Kovasti uhoileva postivaunujen turvamies taas riemastuttavan nopeasti kohottelee tassunsa taivasta kohti osoittaen erinomaisia yhteistyötaitoja, mitä ryöstötilanteeseen tulee. Muutenkin mukana on kovemmalle sekä tylymmälle menolle naureskelevia kuvia, kuten vaikka herääminen suloinen koirakaveri kainalossa. Trinityn seikkailuissa huvitukset ovat mielestäni pääsääntöisesti pykälän tai pari räväkämpiä, mutta ainakin minua tällainen rauhallisempi kommelluskin mukavasti viihdyttää.

"Stop dreaming. This is 1880. You can't evade progress forever. The West is... Well, the West is finished." 

"Son, as long as we can see a sunset, there'll be a West. I guess we gonna' have to follow that sunset."

Aivan täyttä huihai-huvitusta Man of the East ei kuitenkaan ole, vaan tahdotaanpa sitä hivenen haikeampaakin virettä herätellä. Teemat ovat tuttuja varhaisemmistakin westerneistä, eli jatkuvasti kohti länttä veturien ja muiden voimien mukana kulkeva kehitys uhkaa ajaa villimpää vapautta arvostavaa elämäntapaa ahtaalle. Enää ei onnistukaan rento ratsastelu halki tasankojen, vaan piikkilankakuormia tyhjennellään kiihtyvään tahtiin ja aitaa nousee tielle. Rosvokolmikko yrittääkin hieman epätoivoisesti paeta rautatien ja lankojen moderneja kiroja, mutta Tom tuumailee, että tämä taisto on jo hävitty, eikä nykyaikaisen kehityksen kulkua pysty enää pysäyttämään, mutta sepä ei estä haaveiluun taipuvaisia etsimästä vapaampia tuulahduksia hengiteltäväksi. Kolmisen vuotta varhaisempi Sam Peckinpahin kertakaikkiaan mahtava ohjaus The Wild Bunch laittaa erilaiset elämäntavat huomattavasti rankemmalle törmäyskurssille, josta ei suut hymyssä pois kävelläkään, vaan ratkaisut ovat lopullisempia. Sergio Leonen ajan hampaita sinnikkäästi vastustava mestariteos Once Upon a Time in the West vuodelta 1968 nostattelee näihin teemoihin liittyen taas kovinkin koskettavaa surumielisyyttä. Man of the East ei ilmeisesti koe tarvetta samoissa määrin vakavoitua, vaikka joukko tahtookin heitellä kapuloita kovakouraisen edistyksen rattaisiin. Kapina kuitenkin on hiljaisempaa lajia, eikä mainitun Peckinpahin teoksen tapaan miksikään tylyksi hurmejuhlaksi hurjistu. Vaikka kepeyttä Terence ja kumppanit korostavatkin toimissaan, niin kyllähän se sydämen seutuvilla hiukan vihlaisee, kun länsi ilman loppua on osoittautumassa hyvää vauhtia hiipuvaiseksi haaveeksi ja puolipakollinen sopeutuminen uusiin tuuliin on väistämättä edessä.

Vapaudenkaipuu ja liiankin vauhdikkaasti muuttuva maailma toki monen muunkin lännenelokuvan aihepiireihin ovat päässeet, eikä Man of the East Terencen osaltakaan ainokaiseksi tässä mielessä jäänyt. Oikeastaan sitä voisi pitää hyvänä lämmittelynä seuraavana vuonna ilmestyneelle elokuvalle My Name Is Nobody, joka ainakin omasta mielestä osuu tarkemmin maaliin ja on monessakin suhteessa värisyttävämpi elämys. Yleisilme siinä on pikkuisen vakavampi, mutta huumorivivahteita ei kuitenkaan hylätä, vaikkakin mennään astetta teräväkielisempään suuntaan, mutta edelleen ilkeämpää ivailua vältellen. Kuvilla ja musiikilla My Name Is Nobody tyylittelee selvästi näyttävämmin ja onkin minusta huomattavasti onnistuneempi ja antoisampi elämys lännenelokuvien ystävälle niiltä osin. Aiheuttaapa se samalla tunnepuolella voimakkaampia kuohuja haikeammilla osuuksillaan. Jos näiden Hillin 1970-luvun alun lännenkomedioiden sielunmaisemia miettii, niin Man of the East sijoittuukin mielestäni Trinityn seikkailujen ja ensimmäisen Nobody-elokuvan välimaastoon jääden kuitenkin kokonaisuutena hiukan näitä kaikkia vaisummaksi tapaukseksi. Näitä pohdiskellessa muistuikin mieleen, että myös Butch Cassidy and the Sundance Kid voisi jälleen uusinnan ansaita. Villi ja vapaa länsi siinäkin alkaa ahtaaksi käymään ja sympaattisen kelmikaksikon pakomatka onkin jäänyt juurikin sitä hyvää haikeutta annostelevana huumoripitoisena seikkailuna mieleen. Voipi siis olla, että siitäkin saan aikaan jonkinlaista tarinantynkää myöhemmin, kunhan jälleen tällaisten tuulahdusten perään haikailua kehittyy...

Kuvista komeista ja muuten mukavista puhuttaessa voisikin mainita, että monesti italialaisin voimin väsäiltyjä saman aikakauden lännenelokuvia työstettiin Espanjan hiekkapitoisemmissa ja jylhien kallioiden komistamissa paikoissa, mutta Man of the East lähtikin kohti itää silloiseen Jugoslaviaan ja alkutekstit tiedottelevatkin, että kohtauksille taustoja tarjoili Plitvicen kansallispuisto, joka nykyään tosin Kroatissa sijaitsee. Voihan sen Yhdysvaltojen lännen toki sinnekin siirtää... Maisemista ei teekään mieli valitella, mutta sen verran selailin upeita kuvia samaisesta puistosta, ettei se elokuvassa pääsee kauneuttaan täysillä väläyttelemään. Toisaalta voinee olettaa, että jos oltaisiin lähdetty sinisillä järvillä ja lukuisilla vesiputouksilla enemmän herkuttelemaan, niin mahdollisesti lännen tomuisten tasankojen tuntu olisi siinä samalla kadotettu. No, Plitvice vaikuttaa kuitenkin lumoavalta paikalta ja oivalta patikointikohteelta. IMDB osaa mainita kolme Harald Reinlin ohjaamaa lännenelokuvaa, jotka samoja seutuja hyödyntelevät, ja viimeisimmästäkin on jo yli 40 vuotta aikaa, eli voinee olettaa, ettei Plitvice kuvauskohteista ruuhkaisimpiin lukeudu. Joka tapauksessa viehättäviä näkymiä sieltä on tähänkin teokseen taltioitu.

Elokuvan hivenen haaleammat jälkitunnelmat johtuvat osittain siitäkin, että minusta viimeinen kolmannes alkaa vähän kadottaa otettaan ja menee hieman haahuilevaiseksi. Esimerkiksi Tomin romanttiset tapaamiset unelmiensa neidon kanssa vaikuttavat lähinnä siltä, että pitihän tällainenkin sivujuoni kehitellä, mutta siihen se pitkälti jääkin. Muistelin tosiaan, että lähemmäs pariin tuntiin venähtävä kesto laittaisi kärsivällisyyden koetukselle, mutta eipä alkanut pitkäveteisyys juurikaan vaivaamaan, vaikka kenties tälläkin on pienoinen rooli siinä loppupuolen kiinnostuksen karkailussa. Plussia ja miinuksia pähkäillessä ainakin itse saan loppusaldon setvittyä kohtalaisen selvästi myönteiseksi, mikä hieman yllätti, koska pelkona oli, että ensikatselulla tökkinyt tarina tarjoaisi ehkäpä tuplatylsistymisen toistokerralla, mutta eipä sentään. Ihan mielellään käsitystään tähän suuntaan korjailee. Kehut ja hehkutukset pidän kuitenkin varovaisina, koska tosiaan samoja juttuja on monissa muissa lännenelokuvissa napakammin, koskettavammin ja hauskemminkin pyöritelty. Man of the East onkin kelpo viihdyke sarjassaan, mutta minnekään merkkiteosten kerhoon ei tarvitse sijoitusta harkita. Tiukkaa toimintaa tahtoville en ainakaan suosittelisi tai siinäkään tapauksessa, jos Terenceltä toivoo hilpeintä ilveilyä. Alhaisemmilla kierroksilla käyviä ja hyväntuulisesti höpötteleviä lännenmakupaloja etsiville ennemmin tarjoaisin. Sellaisiena Man of the East on paikkaansa puolustavaa ja vallan hyväntuulista iltahuvitusta.

Man of the East (1972) (IMDB)