Kesäkaverit (Summertime)

Joulukuun kirjoittelut blogissa ovat seikkailleet ja seilailleet melko vahvasti Disneyn ja Mauri Kunnaksen jouluisten sekä talvisten tarinoiden parissa, ja luulisin, että ehkäpä niitä nyt tuli taas hetkeksi ihan tarpeeksi. Näinpä Disney-jouluilu Mickey's Once Upon a Christmas ja Kunnaksen 1800-luvun arkea sekä juhlaa yhdistelevä Koiramäen talvi saavat huikata ainakin tilapäiset heipat näille maailmoille, mutta uskon kuitenkin, että seuraavan vuoden puolella kummankin tuotantoon tulee palailtua, koska eihän tässä sinänsä mistään kyllästymisestä tai tympiintymisestä ole kyse. Disneyn erilaisia elokuvia sekä sarjoja löytyy kokoelmasta melkoinen kasa katsomattomienkin osastolta ja kuten tuossa viimeksi Kunnaksen sympaattisesta koiraelosta höpistessä tuumailin, niin melko todennäköisesti Koiramäki-sarjaa saattaa ilmestyä lisää levypinoihin.

Joulukauden kääntyessä huipentumasta jälkitunnelmointien osastolle ei tietenkään tarvitse kaikkea siitä muistuttavaa silmistä pois siivoilla, mutta elokuvaviihteen osalta voinee kuitenkin valita ajankohtaan nähden piristävänkin aurinkoista katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että lumiset piirrokset ja joulun herkuttelut herkistelyineen korvautuvat kotimaisella kepeällä kesäkomedialla muutaman vuoden takaa. Näistähän helposti nauttii silloin, kun päivä on valoltaan varsin lyhyt ja ulkoliikkumista kiusailee pakkasen sekä viiman viluttava yhdistelmä. Näinpä ainakin mielentilan osalta vallitsevaa jäätävyyttä voi lähteä sulattelemaan ruudulta hehkuvien näkymien sekä tekemisten kautta. Olkoon Kesäkaverit siis eräänlainen ennakkoloikka toivottavasti aurinkoisen ja ainakin ajoittain helteisenkin tulevan kesän uimavesiin ja muihin touhuihin.

Eipä voi sanoa, että lähdettäisiin antaumuksella tai pitkitellen pohjustelemaan ennen kuin Suomen eteläisin kunta kesäreissulaisiaan kutsuu, sillä käytännössä heti ensimmäisissä kuvissa humppa jumputtaa ja aurinkoinen Hanko kutsuu. Toisaalta mistään kiitämisestäkään ei taida olla kyse, sillä kaverusten auto huristelee siinä määrin hitaasti määränpäätään kohti, että ainakin apukuskin mielestä köröttely on tuskallisenkin takkuilevaa matelemista. Iiris (Anna Paavilainen) ja Karoliina (Iina Kuustonen) toisiaan pikkuisen piikittelevätkin keskenään kilometrien kuluessa ja siinä sanailua seuraillessa katsojalle kaverusten väleistä ja taustoistakin hieman tietoa tipahtelee.

Ihan mistä tahansa satunnaisesta päiväretkestä ei ole kyse, vaan kaveruksilla on eräänlainen jälleennäkeminen meneillään, sillä pitkään ulkomailla kierrellyt Iiris on tullut koko kesän ajaksi Suomeen, mutta aikoo toki palailla syyskuukausien kynnyksellä Espanjan lämpöä kohti. Yhteistä aikaa olisi kuitenkin käytettävissä enemmän kuin ihan hetkeen ja ilmeisesti he aikovatkin viettää kesän melko tiiviisti yhdessä, mutta eipä sentään pelkkien vapaa-ajan harrasteiden sekä rientojen merkeissä. Hanko on valikoitunut kohteeksi muussakin mielessä kuin vain aurinkoisten rantojen ansiosta, koska kesätöihin ollaan tulossa ja aikomusta olisi tulevien kuukausien ajan jakaa myös asumus.

Mukavasti tunnelmia sekä odotuksia nostatteleva rantatie tuo auton hiljalleen Hangon puolelle, eikä ainakaan mitään etukäteisankeutta ole kuultavissa ja juttujen perusteella kaikenlaiset huolet on huitaistu taka-alalle, sillä optimismia on ilmassa, ja puhellaan, että edessä olisi erinomainen kesä, kenties jopa paras ikinä! Samalla höpötellään, että joskohan vietettäisiin kaverijuttuihin keskittyvä kesä ja unohdettaisiin miehet näistä kuvioista, mutta kumpikaan ei taida olla oikein innokas sitoutumaan tällaiseen ehdottomaan suunnitelmaan ainakaan täydellä sydämellä, vaan jätetään aikeisiin vähän väljyyttä ja varausta, että jos jotakin pientä säpinää sattuisi syntymään, niin sepä sallittakoon.

Riemumielellä ja suurella itsevarmuudella siis tulevia koitoksia kohti, mutta tien päästä löytyvä työsuhdeasunto ei aivan vastaa sitä kuvitelmaa, mikä työnantajan kanssa käydyn viestittelyn perusteella on syntynyt. Huvilasta on vihjailtu, mutta näemmä pitäisi sittenkin tyytyä ihan tavalliseen vuokra-asuntoon, vaan sepä ei kaikkea pirteyttä pois pyyhkäise. Heti seuraavana aamuna pitäisi siirtyä paikallisen kahvilaravintolan tiskin taakse hoitamaan kassaa sekä tarjoiluhommia. Paikan omistava ja myös kokkina työskentelevä Olli (Eero Ritala) perehdyttelee pikaisesti ja esittelee kaverukset kesäporukan kolmannelle kausityöntekijälle. Ainakin ensikohtaamisella Eeva (Minka Kuustonen) vaikuttaisi olevan huomattavasti sisäänpäin omia maailmojaan kohti kääntyneempi ja yleisestikin hiljaisempi kuin äänekkäämmin elämäniloinen sekä arastelematon kaksikko.

Hangon aurinkoisina kesäkuukausina ravintola viettää kuuminta kultakauttaan, ja vaikka ei mitään valtaisaa turistitulvaa jatkuvana virtana vyöryisikään kassaa pulskistamaan, niin nälkäistä ja janoista asiakaskuntaa kyllä riittää. Pitkä ja vilkas päivä saa hetkisen miettimään, että joskohan olisi parempi mennä kämpälle pötköttelemään, mutta pitäähän sitä sittenkin käydä katsomassa kaupungin iltaviihdetarjontaa, jossa tietysti hiprakkaisissa olotiloissa hoilaillaan pitkälle alkavaan yöhön. Ravintola-arki lähtee melko nopeasti sujumaan ja Karoliina saa selviteltyä, että Eeva sattuu olemaan koko kesän tätinsä rantahuvilavahtina ja sinne samojen seinien sisään saattaisi sopia pari asuinkumppania lisääkin, ja kyllähän Eeva melko helposti tälle idealle lämpenee.

Juhannus hiljalleen lähestyy, eikä ajanvietto koko ajan monessakin mielessä lämpenevässä Hangossa lainkaan tuskalliselta tunnu, vaan päivät vinhasti viilettävät. Kesäkaudella paikkakunnalla tennisopettajana toimiva Jussi (Lauri Tilkanen) kiinnostuu Iiriksestä, kun taas Karoliinaa vetää puoleensa lomapäiviään viettävä Tommy (Sampo Sarkola), eikä oikein näytä siltä, että Eevakaan kesästä ilman ihastusta selviäisi. Jotakin sitä alkupuolella puheltiin lomasta ilman sekoittavia suhteita tai romansseja, mutta siinähän sitä mennään ja kuviot todellakin mutkistuvat. Huolissa, murheissa ja erilaisissa vaikeuksissa yrittää osaltaan autella silloin tällöin ystävyksiä moikkaamassa käyvä Iiriksen vanhempi sisko Hertta (Pihla Viitala), joka toki samalla tuo toisenlaista pulmaa, sillä hän yrittää saada siskonsa vaeltelun maailmalla seisahtumaan ja tämän tarttumaan johdonmukaisempaan suunnitelmaan ajelehtimisen sijaan. Erheitä ja virheitäkin tietysti sattuu, eikä yllä hehkuva aurinko kaikkea onnistu iloksi vääntämään, ja kaunojen kasvaessa saattaa käydä niinkin, että hymyileväinen ystävyyden kesä kääntyykin kyyneliin ja välirikkoon...

Pikkuisen alle 90-minuuttinen Kesäkaverit kieltämättä käynnistyy melko kepeissä tunnelmissa ja lähes läpi elokuvan ajan jatkuvasta vastavuoroisesta piikittelystä ja härnäilystä huolimatta painottelee ensimmäisen puolikkaan ajan vahvasti komediaosastoa. Vitsailu luistaa elokuvan eduksi niinkin mainiosti, että alkupuoli kiitää varsin viihdyttävänä kohtauksesta toiseen, eikä höpöttely kera sekalaisine hupsutteluineen käy lainkaan tympäisemään. Alkoholi on toki merkittävänä osallisena rohkaisemassa kaikenlaisiin kommelluksiin, ja kuuma kesä näyttääkin kovasti janottavan yhtä ja toistakin tyyppiä. Eihän Kesäkaverit mikään alusta loppuun jatkuva tiukka sekä armoton juopotteluputki ole tai muutenkaan yritä örvellystään maksimoida tolkuttomaksi kohtauksesta toiseen toistuvaksi sekoiluksi. Pulloja kieltämättä usein kallistellaan, mutta väittäisin silti, ettei humalainen sössötys sekä sähellys ole ensisijainen lähde huumorille, vaan kyllä sitä ahkerammin kaivellaan kaverusten keskinäisistä koitoksista ja juttutuokioista, jotka kuitenkin melko suurelta osin sujuvat ilman kulauttelua.

Sanoisin myös, että kolmen kesäkaveruksen porukka on varsin sympaattinen ja vaihtelevainenkin lauma persoonallisuuksia, vaikka välillä toki toistensakin hermoille käyvät. Kaikkia yhdistää 25 vuoden ikä, mutta muuten ollaan hyvin erilaisissa vaiheissa elämänpolkujen suhteen, eikä suunta kovin yhtenäinen ole, vaan osalla tulevien päivien valinnat ovat edelleen melko pitkälti hämärän peitossa. Karoliina vaikuttaa olevan kolmikon voimakastahtoisin ja määrätietoisin oman elämänsä suhteen ja siinä samalla tuuppii muitakin eteenpäin. Toista tutkintoaan viimeistelevä ja valintansa selkeinä aiemmin pitänyt nainen huomaa kuitenkin tarinan edetessä, ettei kaikkea pystykään hallitsemaan ihan niin kuin haluaisi ja välillä houkutukset hankaloittavat niitä kirkkaiksi pohdittuja suunnitelmia tai voivat pahemminkin riistäytyä käsistä.

Iiris taas ei edes yritä peitellä sitä, että on hiukkasen hukassa aikeidensa suhteen, ja niinpä välivuosien putki onkin venähtänyt melkoisen pitkäsi ja osa läheisistäkin alkaa olla huolissaan toisen ajelehtiessa paikasta toiseen ilman pysyvämpiä kiinnekohtia tai tavoitteita. Kiinnostuksen tai motivaation puutteesta ei Iiriksen kohdalla ole niinkään kyse, vaan ennemmin on hankalaa valita yksi polku ja sitoutua siihen. Melko yksinäinen ja omissa oloissaan pysytellyt Eeva kokee olevansa vielä ainakin astetta Iiristä enemmän kadoksissa tavoitteissaan. Kaikenlaista hän on ehtinyt opiskelemaan tai vähintään kokeilemaan, eikä yrityksen puute taida olla varsinainen ongelma, vaan valintoja vaikeuttavat muutkin seikat, joihin ehkä uusista ystävistä saattaisi olla jotakin apua neuvomaan tai tukeaan tarjoamaan?

Huolettomaksi suunniteltu kesäreissu huiskaisee kaverukset tosiaan pikkuisen pulmallisempiinkin valintapaikkoihin kuin mitä tuli matkan alkaessa toivottua. Iiriksen vanhempi sisko yrittää tosiaan käydä osaltaan lohduttelemassa ja Eevan Liisa-tädillä (Milka Ahlroth) on myös ymmärtäväinen suhtautuminen kolmikon vaihteleviin huoliin. Luulen, etten itse aivan täysin kohdeyleisöön välttämättä kuulu, mutta silti murheisiin samaistuminen tai muutenkin jutuissa mukana eläminen ei mitään isompia vaikeuksia aiheuttele. Siitä kuuluu suuri kiitos päänäyttelijöille, joilla vaikuttaisi olevan hyvää keskinäistä energiaa. Vaikka Karoliinaa esittävä Iina Kuustonen tuntuukin eräänlaiselta johtohahmolta, niin kyllä muut vaikuttavat olevan täysillä mukana etenkin irrottelevammissa hetkissä. Karoliinan rempseä ote elämään ja kaunopuheisuuden karttelu kohotteleekin useampaan otteeseen mukavasti hymyjä kasvoille. Kunhan vauhtiin päästään, niin kolmikon rupattelut pääsevät paikoin kivasti yllättämään.

Jos tuli tuossa aiemmin vähän varoiteltua ajoittain hiukan holtittomasta juopottelusta, niin karskimpi kielenkäyttö voi olla toinen sellainen seikka, jota ihan kaikki katsojat eivät isommin arvosta. Hienovaraiset sanavalinnat eivät tässä teoksessa loista, vaan monin paikoin töksäytellään aika suorapuheisesti, mikä saattaa sivullisia vähän vaivaannuttaa. Mistään hyssyttelevästä arastelusta ei siis sovi höpöttelyjä syytellä, mutta ei tässä mielestäni mitään maailman mauttominta kiroilun kimaraa yritetä viritellä. Suomessa elokuva on laitettu myyntiin 12 vuoden ikäsuosituksen kera, mutta eipä liene kovin vaikeaa veikkailla, että esimerkiksi Yhdysvaltojen puolella taitaisi mennä melko kevyesti aikuisyleisön katseltavaksi kielenkäytön, päihteilyn ja seksuaalisemman sisältönsä ansiosta. Ehkäpä en itsekään lähtisi elokuvaa minään kepeänä koko perheen kesäkomediana kauppailemaan...

Sanoja ei varota tietenkään silloinkaan, kun keskinäiset kiistat pääsevät kärjistymään ja kuohahtelee kunnolla. Sinänsä kaava on tuttu, että alkupuoli höpsötellään kevyempään tyyliin ja tunnin kohdilla aletaan sekoittaa mukaan kipupisteitä ja ystävyyttä koettelevia kiistoja. Tilitys ja tiukkasävyisempi paasailu ei tietenkään kokonaan harmittomampaa kuittailua korvaa, mutta viimeisellä kolmanneksella virneet vähenevät ja ilmeet menevät tuikeampiin suuntiin, eikä suoraa huutoakaan vältellä. Suorasanaisuus saattaa silloin tällöin kostautua ja etenkin Karoliina päätyy Iiriksen kanssa keskinäiseen riepotteluun, mikä yhdistettynä muuhun myllerrykseen saa aikaan vähintään pieniä särkymiä sydämiin.

Rikki repivien voimien vastapainoksi löytyy yhdistäviä kokemuksia, ymmärrystä ja sopuisampaa sanailua, eikä Kesäkaverit riitaisimmilla hetkilläänkään mielestäni kallistu miksikään varsinaiseksi kaikkien mahdollisten ankeuksien ja katkeruuksien estottomaksi tykitykseksi. Minusta onkin ihan fiksua pitää kovimmat konfliktit kaikkiaan vähäisinä, sillä kaunaisten huutotuokioisten vyöryttely varmaan melko nopeasti tärvelisi kepeän kesäkomedian väreen peruuttamattomasti pois, eikä sitä toisi takaisin Hangon hehkuvin ja aurinkoisin päiväkään. Itse olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos pitäisi lähteä erottelemaan, niin elokuvan huumoria vahvemmin painotteleva alkupuoli rullaa paremmin, kun taas kärjistyvät kärhämät ovat pikkuisen plääh. Eipä sillä, että ärhentely irralliselta tai täysin tarpeettomalta tuntuisi, mutta hiukan tämä ruuvien kiristely vaikuttaa pakolliselta draamailulta sekä lässäyttää sitä rennompaa tunnelmaa.

Maisemapuoltakin toki nähdään, mutta kauniiden taustojen sijaan huomio keskitetään hahmoihin, eikä oikein missään vaiheessa nähdä kieltämättä pikkuisen kaivattuakin kuntakierrosta. Pyöräretki olisi tarjonnut ainakin oivan paikan, mutta se kuitenkin on typistetympää mallia, eikä niinkään mitään viipyilevää ihastelua. Viehättävä ympäristö on kuitenkin lähes jatkuvasti läsnä, ja jo ensimmäisten minuuttien aikana meri kimaltelee kutsuvana ja matalat männyt somistavat mutkittelevan rantatien reunustoja. Kauniiden seutujen kuvailu ei onneksi muutamaan lupaavaan alkukuvaan jää, vaan vaihtelevia ja upeitakin ajanviettopaikkoja kameran eteen on löydetty ihan mukavasti. Aurinkoiset rannat saavat tietysti osansa, ja sanoisin, että niitä olisi voinut enemmänkin esitellä. Myös metsäisempää vyöhykettä, kivoja kesäkahviloita, sataman tuulahduksia ja lummelampia löytyy. Lisäksi pitää antaa erillinen maininta kolmikon maisemakalliolle, jossa on mukava saaristoseutua seuraillen pohdiskella pulmia tai juhlia railakkaammin. Olisi varmaan väärin väittää, että elokuva olisi jokin Hangon matkailumainos, mutta kyllähän siinä määrin kaunista katseltavaa riittää, että eiköhän Kesäkaverit tule jo ihan maisemapuolensakin ansiosta jonakin hyytävänä pakkasyönä tuijoteltua uudelleen.

Ennakkoon vähän mietiskelin, että onkohan kyseessä eräänlainen sukulaisteos vuoden 2011 kotimaiselle komedialle Pussikaljaelokuva, mutta näin jälkikäteen ei oikein tee mieli lähteä isompia yhtäläisyysmerkkejä näiden välille raapustelemaan. Molemmat toki kuvaavat kolmen kaveruksen kesäistä ajanviettoa vahvasti huumoria viljellen, mutta Pussikaljaelokuva kuitenkin nojaa selkeämmin leppoisaan lötköilyyn ja on muutenkin hyväntuulisessa viipyileväisyydessään mielestäni rennompi epeli. Tarkoitus ei ole väittää, etteikö Kesäkaverit myös tällaisia puolia pitäisi sisällään, mutta tunteet pauhaavat mielestäni kovemmin, kun järki yrittää vaivalloisesti toppuutella sydäntä ja kuuminta kesähuumaa.

Muutenkin mahdollisuuksien paljouden mutkistama maailma ja elämän suurempien suuntaviivojen piirtely sekä niihin sitoutuminen ahdistaa ja pelottaa enemmän, vaikka tuossa toisessa elokuvassakin osa porukasta hiukan epämääräisestikin haahuillen elämänpolkuaan tallustelee. No, molemmista kyllä tykkäilen ja jos Pussikaljaelokuva viehättää leppoisan nautittavalla oleilullaan, niin Kesäkaverit taas onnistuu riehakkaammalla huumorillaan sekä etenkin alkupuolen aurinkoisella ilmeellään ja hengellään. Minulle elokuvan ohjannut Inari Niemi on melko vieras nimi, mutta kyllä tämän perusteella voisi ihan mielellään antaa tilaisuuden hänen uudehkolle talvisempaan aikaan sijoittuvalle teokselle Joulumaa, joka voisi hyvinkin olla vaikka seuraavan joulukauden juttuja.

Kesäkaverit (2014)

The Shallows

Toistaiseksi vielä jonkinlaiset jäät pötköttävät vetten yllä ja uimapuuhat tuntuvat vielä kovin kaukaisilta kesäharrasteluilta, niin uskaltaa hurjempiakin meripetoja ruudun kautta vilkuilla. Lisäksi tulee pikkuisen tasapainoa, sillä viime aikoina söpösteleväisemmät ja suloisemmat eläinmaailman epelit ovat kotikatsomossa vilistellen viihdytelleet, mitä nyt yksi ikikiukkuinen ankka käynyt säännöllisin väliajoin rähistelemässä ja riehumassa. Palomino toi ihasteltavaksi draamailun taustalle hevosia ja Beethoven's Big Break nimikkotähtensä mukana monenkirjavan kerhon nelijalkaista väkeä, ja jos kerran heppaset ja hauvat saavat ruutuaikaa, niin kaipa sitä otollisena ajankohtana on ihan reilua päästää haitkin haukkailemaan ja hyökkäilemään. Kenties nämä puraisevammat puuhat eivät niinkään awww-huokauksia saa aikaan, mutta silloin tällöin ne kauhunkiljahduksetkin ovat ihan tervetullutta vaihtelua elokuvahetkien joukkoon.

Veitikkamainen vuhistelu haukahteluineen on siis vaihtumassa brutaaliin ja armottomaan ateriointiin, mutta mahdollista järkytystä voinee myöhemmin yrittää paikkailla jollakin herttaisen höttöisellä hömpöttelyllä. The Shallows ei minulle mikään ennennäkemätön teos ole, vaan se tuli tuijoteltua ensikertaa viime vuoden puolella ja silloin oli aikomuksena elokuvasta muutama sananen näpytelläkin, mutta homma jäi haaveen tasolle, eli tässäpä sitä olisi toinen yritys tuloillaan. Vaikka kyseessä onkin tavallaan kohtalaisen pikainen kertailu, niin luulisin, että kirkkaissa väreissä hehkuva merellinen kuvasto toimii näin lopputalven puolella melkoisen mukavasti, mitä nyt verenpunaiseksi värjäytyvät vedet saattavat viedä vähäsen aurinkoisen rantatunnelmoinnin lumoa...

Mutta siispä siis viimein rantoja kohti ja omaa unelmapaikkaansa lomamatkan huipennukseksi onkin etsimässä Nancy (Blake Lively), ja hän on saanut kyydin paikalliselta miekkoselta, joka tietää mainion kohteen toisen toiveita täyttelemään. Reissu lumoavan metsikön halki sujuu suhteellisen leppoisasti niitä näitä rupatellen ja vähitellen selviää, ettei määränpää ole ihan mikä tahansa sattumanvarainen paratiisiranta, vaan tavoitteena on löytää sama paikka, jossa Nancyn äiti vietti aikaa vuonna 1991. Alkuperäisenä aikomuksena Nancylla ei ole ollut viettää vapaa-aikaa yksikseen, mutta niinpä vain matkakaverilla ovat edellisen päivän juhlimiset lipsahtaneet sen verran rankemmaksi huvitteluksi, ettei hänellä riitä enää kuntoa aaltojen sekaan pulahtamiselle.

No, Nancy ei tästä takaiskusta huolimatta ole halunnut omia suunnitelmiaan muutella, ja köröttelyn päätteeksi auto löytää tiensä pois metsikön katveesta ja edessä avautuva maisema selkeästi matkaajaa miellyttää hyvinkin suuresti ja kyllähän se katsomoonkin kelpaa. Ystävällinen autokuski alkaa tehdä lähtöä, mutta ihan ylhäiseen yksinäisyyteen Nancy ei silti jää, sillä laineilla näkyy porhaltavan parikin nuorta miestä lautoineen, eli mistään huippusalaisesta ja koskemattomasta lomakohteesta ei sentään ole kyse. Nancykaan ei aio pitkään rannalla loikoilla joutilaana, vaan alkaa ensisilmäysten jälkeen määrätietoisesti laittaa kamppeitaan kiitokuntoon ja hetkistä myöhemmin välineet on huollettu, joten eipä muuta kuin innolla merta kohti ja vauhtia antavia aaltoja etsimään.

Kohta laineiden päällä viuhtoo hurjasti taiteillen kolme uskaliasta urheilijaa ja siinä samalla jokunen sanakin vaihdetaan, mutta vähän vaikuttaa siltä, ettei Nancy ole niinkään kiinnostunut sen suuremmin jutusteluihin syventymään, vaan vyöryvät vedet vetävät puoleensa voimakkaammin. Muutenkin nuorukaisilla alkaa olla päivän lautailukiintiö täynnä, mutta Nancy taas aikoo jatkaa vielä niin pitkään kuin olosuhteet vuorovesien ja valon suhteen sallivat. Ennen lähtöään kaverukset kuitenkin ehtivät neuvomaan Nancya liittyen alueen vaaroihin, sillä aivan pinnan alla katseelta näkymättömissä on terävää kivikkoa, joka vähitellen paljastuu iltaa kohden veden vetäytyessä. Nancykin päättää pitää pikkuisen taukohetkosen ennen päivän päätteleviä koitoksia ja suuntaa rannan puolelle.

Lautailujen välissä on sopiva hetki soitella siskolle kuulumisia kotiin, mutta puhelusta tulee Nancylle hankalampi seliteltävä, kun isä tahtoo myös vaihtaa jokusen sanasen ja alkaa kysellä, mitä tytär oikein aikoo tulevaisuudellaan tehdä ja miksi opinnot ovat keskeytyneet. Ilmeisesti näistä arjen rasitteista Nancy on juuri halunnut ottaa hetken irtioton, eikä lainkaan tahtoisi sen syvemmin paneutua niiden pähkäilyyn unelmarannallaan, joten rupattelu jääkin lopulta lyhyeksi ilta-auringon kaunistamien aaltojen kutsuessa. Jos puhelu pikkuisen mielessä harmittaakin, niin laineilla saatu yllättävä delfiinien tervehdys taas piristelee tunnelmaa ja tämän kivan kohtaamisen innoittamana Nancy kauhoo lautansa kanssa kauemmas merelle.

Edestä ei enää silkkaa ihanuutta löydykään, vaan Nancy törmää kelluvaan raatoon ja mikä huolestuttavampaa, niin näyttää siltä, että tätä edesmennyttä merten jättiläistä on käynyt haukkaamassa jokin terävähampainen hirvitys. Kovin pitkää aikaa harkinnalle sekä vetäytymiselle ei suoda, ja tuskinpa Nancy edes kunnolla ehtii ymmärtää lipuneensa valkohain päivällispöytään ennen kuin oleilu apajalla kääntyy hengenvaaralliseksi. Ymmärrettävistä syistä hänelle tuleekin kova kiire rannan tarjoamaa turvaa kohti, mutta tässä tapauksessa sinänsä lähellä häämöttävät hiekat ovat kuitenkin liian kaukana. Koko ajan lähemmäs pintaa vetisestä valtakunnasta kohoavat terävät kivikot ovat jo sinänsä suuri vaara, mutta ne ovat murheista pienimpiä, kun perässä on jotakin paljon tappavampaa. Hai onkin jo havainnut Nancyn ja siitä käynnistyy koitos, joka kysyy sekä fyysistä kestävyyttä että mieleltä lujuutta, eikä tilannetta yhtään auta heti kohdatessa tapahtuva haavoittuminen, mutta sinnitellä pitäisi ja toivoa jonkinlaista pelastusta kiperään tilanteeseen...

Minusta The Shallows kuljettelee katsojaa alkupuolellaan mukavan rauhalliseen tahtiin hengenvaarallisia hetkiään kohti, eikä tarinalla ole tarvetta pikaisimman polun kautta lähteä hain hampaisiin. Toki ihan alkuun saadaan lyhyt sekä pahaenteinen kurkkaus tuleviin tapahtumiin, kun rannalla vaelteleva pikkupoika löytää hiekoille huuhtoutuneen kameralla varustetun kypärän ja alkaa tutkailla taltioitua videota. Pikainen välähdys pelottavasta hammasrivistöstä viestii, mitä tarinalla on toisella puoliskollaan tarjoilla, kun kameran kuvat kääntyvät hauskasta lainelautailusta kauhuun. Ehkäpä sitten tekijät kokivat tarpeelliseksi heittää elokuvan käynnistelyn yhteyteen tällaisen ennakkomaistiaisen julmistelusta, jotta voivat seuraavat 20 minuuttia viritellä verkkaisemmin tunnelmia ja taustoja? Minusta pärjättäisiin ilman tätä säpsähdyttävää ja pikkuisen irrallista avaustakin, eikä touhu silti menisi tylsäilyksi, sillä ihmeteltävää kyllä riittää pitämään kiinnostusta yllä, mutta lähteehän homma näinkin suhteellisen sujuvasti liikkeelle.

Tykkään kyllä siitä, että maltetaan viettää vajaa kolmannes selvästi leppoisammissa merkeissä, koska välillä tylympiä selviytymiskoitoksia seuraillessa tuntuu siltä, että pikkuisen pakonomaisesti lähdetään vauhdilla viskomaan tyyppejä petojen suihin ennen kuin katsojalla edes on kunnollista tilaisuutta tutustua hahmoihin. Mainittu lyhyt poiminta tulevien tapahtumien keskeltä ei sinänsä mitään varsinaisia veritekoja heti kuviin tempaise, mikä mielestäni myös toimii elokuvan eduksi, sillä voisin veikkailla, että olisi hiukkasen hankalaa lähteä minkään mittavamman teurastuksen perään nautiskelemaan lämpöisistä rantanäkymistä, mutta samalla saadaan kuitenkin vahvasti vihjaistua, että kovempaa kamppailua on luvassa, eikä siitä kukaan ole helpolla hengissä selviämässä. Missään tapauksessa tuntikaupalla ei ruutuminuutteja tunnelmointiin tuhlailla, joten suuremmin jahkailevaa pohjustelua on turha tässä tapauksessa pelätä, vaikka kyse ei toki mistään tiivistahtisimmasta vyörytyksestä olekaan. Itse olisin varmaan viihtynyt mainiosti pikkuisen pidempäänkin rentoa lomailua seuraillen, mutta ymmärrän kyllä, että paketti on tahdottu pitää suhteellisen piukkana jännitystä painotellen, ja niinpä kokonaiskestoakin on levyllä vain runsaat 80 minuuttia.

Vähitellen edessä siis on hauskan ja vauhdikkaan aaltourheilun vaihto selviytymismoodiin, mutta tässäkään ei onneksi lähdetä pelkkien raatelevaisten kohtaamisten varaan rakentamaan tuikeita tuokioita, ja elokuvan keskimmäinen kolmannes onkin enemmän harkinnan, sietämisen ja vaanimisen värittämää jännitystä, joka tuntuu ainakin pyrkivän todenmukaisuuteen. Yleisestikin saa nopeasti tuntuman, ettei The Shallows lopulta tahdo sysätä katsojan kestokyvyn koettelua veristelyn ja irtoraajojen varaan, ja niinpä Nancyn selviytymishaaste sisältää muutakin kuin nälkäisen ja säälimättömän hain. Perustilanne asetellaan sellaiseksi, ettei paljastuneella kivikolla voi loputtomiin pelastustaan vartoilla, sillä yön jälkeen vuorovesi vaihtaa vähitellen suuntaa ja hain homma helpottuu karien painuessa pikkuhiljaa takaisin pinnan alle.

Onneksi jännitysnäytelmä ei sentään näin yksioikoinen ole, vaan ylle pimenevä yökin on pelastavasta laskuvedestä huolimatta samalla yksi kiusa lisää, koska auringon myötä lämpökin lähtee ja vesien ympäröimä kallio käy kovin kylmäksi ja samaan aikaan kiristyssiteeseen köytettyä jalkaa uhkaa kuolio. Kovin haavoittuvassa sekä lohduttomassa tilassa huoli ja paniikki ovatkin nousussa, kun vointi hiipuu ja samaan aikaan muutkin otukset ympärillä alkavat vainuta mahdollisen aterian. Näinpä katsojaa pyritään piinailemaan muutenkin kuin vain haita vilauttelemalla ja välitöntä haukkausuhkaa ylläpitämällä. Siitäkin tykkään, ettei Nancysta kuitenkaan tahdota tehdä mitään avutonta raukkaa, vaan hän alkaa nopsasti kehitellä suunnitelmaa pedon päihittämiseksi. Seuraakin uskaliasta yritystä aamuyön hämärissä, mistä tietysti saattaa syntyä lisää kipeitä kolhuja. Kehuvaa kommenttia antaisin myös näiden hämärien hetkien hyödyntämisestä, koska pimeä vesi kätkee pedot ja muut vaarat tehokkaasti, mikä on vain lisäplussaa jännityksen kannalta.

The Shallows onkin hirviönsä suhteen maltillisen linjan tapaus ja etenee sinänsä perinteisen kaavan mukaan, eli alkupuolella nähdään lähinnä epämääräisempää muotoa veden alta, yksittäistä evää tai lyhyitä välähdyksiä. Säästeliäisyys alkaa väistyä elokuvan lähestyessä viimeistä kolmannestaan, jolloin peto pääsee kaikessa komeudessaan tai kenties kauheudessaan kuviin runsaammin. Jälkikäteen lueskelin IMDB:n triviaosastoa ja jokseenkin yllätyin sinne kirjatusta tiedosta, että varsinainen ruutuaika hain osalta jäisi muutamaan minuuttiin. Samasta paikasta löytyy muutenkin ihan mielenkiintoista juttua vesipetoon liittyen lähtien siitä, että haista päätettiin tehdä naaras sen takia, että ne tavallisesti ovat uroksia kookkaampia valkohaiden tapauksessa. Lisäksi sivuston perusteella ohjaaja Jaume Collet-Serra oli sillä kannalla, että naarashai olisi muutenkin pelottavampi vastus jo lajityypillisen käyttäytymisen kannalta.

Kuvissa nähtävä hirmuinen hurja luotiin pitkälti tietokoneavusteisesti ja lähtökohta ainakin oli tehdä eläimestä ulkomuotoineen ja käyttäytymisineen todenmukainen, josta asteittain lähdettiin nostamaan kierroksia kohti viimeistä yhteenottoa. Toivottu lopputulos vaati tuhansien tuntien tutkimustyötä, joten erinäistä materiaalia aiheeseen liittyen tuijoteltiinkin ahkerasti ja triviaosastolta löytyvien kommenttien perusteella tekijät olivat aikaansaannokseensa varsin tyytyväisiä. Eipä tälläkään katsojalla ole suuremmin ulistavaa liittyen kuvissa varsin raivoisastikin raatelevaan hirvitykseen. Muutamasta otoksesta toki paistaa melko selkeästi läpi, ettei kyseessä mikään ihka-aito ja elävä yksilö ole, mutta nämä sekunnit eivät mielestäni niin merkittävästi häiritse, että katselunautinnon tai piinan pilaisivat. Loppuun ladataankin hurja rutistus, mikä sinänsä koettelee niitä realismin rajoja, mutta kyllähän tiukka tappelu ennen lopputekstejä tavallaan kuuluu asiaan. Kyseinen kamppailu ei henkilökohtaisiin suurimpiin suosikkihetkiin elokuvassa lukeudu, mutta eihän se mikään kehno kyhäelmä todellakaan ole ja näyttää siltä, että pyristelyihin on tosissaan tahdottu saada räjähtävää liikettä, eikä lähdetty pitkitellen venyttämään väkisin. Siinä mielessä Nancyn tuikea taisto selviytymisensä puolesta saa arvoisensa päätöksen, eikä todellakaan lässähdä löysäilyksi.

Jos mietin ja muistelen muita näkemiäni samaan lajiin sopivia haielokuvia, niin väittäisin, että vuoden 2003 Open Water on vähintään pykälää todenmukaisempi tapaus ja vaikutelmaa vahvistelee kyseisen tekeleen selvästi amatöörimäisempi toteutus pienine budjetteineen. Ehkäpä The Shallows on siinä suhteessa lähempänä vuoden 2010 haipiinaa The Reef, josta myös kovin tykkäilin. Karkeasti jaotellen mainitut kolme kyllä kaikki menevät mielestäni tähän pienimuotoisemman ja todellisuutta tavoittelevan selviytymisjännityksen kerhoon, kun taas suuremman luokan seikkailut sekä 2010-luvulla sarjatuotantona tehtaillut Sharkanado-pöllöilyt ja muut vastaavat ovat sitten omia lajejaan.

Nähtynä on myös varsin irrallinen "jatko-osa" tämän arkisemman suuntauksen käynnistäneelle tarinalle, eli Open Water 2: Adrift, joka ei alkuperäiseen liittynyt muistaakseni mitenkään ja pyrki nimellään lähinnä hyödyntämään ensimmäisen taloudellista menestystä. Muistikuvat ovat vähän hiipuneet, mutta jotenkin kehnona ja typeränä tuo on jäänyt mieleen, mutta ehkä sekin uusintaan vielä pääsee. Viime vuonna ilmestyi vielä kolmas osa Open Water 3: Cage Dive, enkä oikein usko, että silläkään on paljoakaan tekemistä ensimmäisen kanssa ja IMDB:n pisteiden perusteella laatukin lienee vähän mitä sattuu. Nimen perusteella kyseisessä teoksessa kauhua koetaan pieleen menneen häkkisukelluksen jälkeen ja vastaavasta tilanteesta kauhunväreitä käsittääkseni kiskoo samaisena vuonna ilmestynyt 47 Meters Down, jonka olenkin ehtinyt jo kokoelmaan hankkimaan. Siitä varmaan tuleekin kirjoiteltua, kunhan kiekko ehtii katseluvuoroon ja luulen myös, että jossakin vaiheessa hyllyyn tiensä löytää myös tuo Open Water 3: Cage Dive otollisen tarjouksen innostamana...

Vielä tahtoisin palailla elokuvan alkuun onnellisempiin hetkiin ja ylistellä upeita maisemia, sillä mielestäni The Shallows on kehunsa niiltäkin osin ansainnut. Vaikka suuri osa materiaalista kuvattiin studion puolella, niin kyllä aitona kuvauspaikkana toiminut Australian ja Uuden-Seelannin välissä sijaitseva Lord Howe Island vahvan jälkensä elokuvaan painaa. Ilmeisesti Collet-Serran ajatuksena olikin ripotella aitoja näkymiä läpi elokuvan, jotta se ei vaikuttaisi puhtaalta studiotyöltä. Kokonaisuudessaan kuvauspäiviä kertyi 47 kappaletta ja ne ajoittuivat loppuvuodelle 2015 lokakuusta joulukuulle. Tietenkään näillä seuduilla silloinkaan ei mikään varsinainen talvi ollut valloillaan, mutta IMDB:n triviaosastolla mainitaan, että pääroolin esittäneelle Livelylle suurin vaikeus oli, kun piti viileistä säistä huolimatta yrittää luoda huomattavasti lämpöisempää vaikutelmaa. Ihan ongelmatonta saarella hääräily ei muutenkaan ollut, sillä kaukaisessa kohteessa kuvaamiselle oli lisärajoituksia, jotka eivät niinkään studiotyöskentelyä paina. Etäisyyden lisäksi saarella haluttiin suojella uhanalaista lintulajia, joka pesi alueella ja siksi kuvausryhmän käyttämiä kulkuvälineitä rajoitettiin. Matkat kuvauspaikoille taitettiin enimmäkseen pyörillä ja lisäksi lintujen läheisyydessä piti kulkea jalan, sillä eläinten vahingoittaminen oli ehdottomasti kiellettyä.

Väittäisin, että etenkin alkupuolelle taltioidut kauniit kuvat olivat vaivan arvoisia, sillä puustoisemman taipaleen jälkeen avautuva rantamaisema on mielestäni aidosti hurmaava. Hehku tuntuu niinkin voimakkaana, että on vaikea uskoa kuvauspäivien osuneen viileämmille kuukausille ennen paikallista kesäkautta, mutta sehän on sitä toimivaa elokuvataikaa kai parhaimmillaan. Näissä näkymissä viihtyisi ja viettäisi mieluusti päivän jos toisenkin, minkä takia itse kovin tykkäilen ratkaisusta, että suunnilleen ensimmäiset 20 minuuttia saa menosta ja upeista taustoista nautiskella rauhallisemmin ennen veristelyjä. Katsomossakin odottelee innolla ensimmäistä ryntäystä aaltoja päin ja kyllähän vesimassa velloo ja vyöryy niinkin vetovoimaisesti sekä hypnoottisesti, että sitä mielellään toljottelee. Hidastuksilla herkuttelukaan ei lainkaan laita närästelemään, vaan tällainen toiminta ansaitsee myös kiitoksensa ja tyyliteltyjä hetkosia katsellessa miltei tuntee talvikauden piiskaamien sisuskalujen siirtyvän keväisempään olotilaan.

Parhaimmillaan lumoavaa ja kauttaaltaan vähintään ihastuttavaa merellistä kuvitusta saadaan ylempää ilmasta taltioituna omanlaistaan seesteisyyttä sekä etäisyyden tuntua tuomaan, mutta pinnalla viihdytään myös houkuttelevasti ja pitäähän sinne alapuolellekin tietysti kurkistella, vaikkei pohjamutia lähdettäisikään tonkimaan. Alkupuolen kaunista kuvastoa katsellessa alkaakin helposti haikailla hieman hilpeämpien lainelautailukoitosten perään, ja kyllähän sitäkin sarjaa saattaisi hyllystä löytyä katseluhaluja helpottamaan. Vuoden 2002 Blue Crush tulikin muutama vuosi sitten kommentoitua, mutta sille melkeinpä vuosikymmentä myöhemmin tehty jatko-osa Blue Crush 2 odottelee edelleen vuoroaan, ja kunhan sopiva aika sillekin järjestyy, niin samassa yhteydessä voisi hyvinkin vilkaista ensimmäisen toistamiseen, koska siitä muistaakseni kohtalaisesti tykkäilin.

Kehujakin keräillyt vuonna 2012 ilmestynyt Chasing Mavericks on myös kokoelmaan päätynyt, kuten vuotta tuoreempi tapaus Wave Breakers. Kummassakin ilmeisesti etsiskellään haastavia aaltoja taitojen hiomiseksi ja kaipa myös oheisohjelmaa siinä sivussa kehitellään. Matthew McConaugheyn tähdittämä vuoden 2008 Surfer, Dude voisi piakkoin päästä taas kertailuun, koska sattuu olemaan sympaattinen komedia, vaikka tyylittelevät lautailuotokset lopulta jäävätkin määrältään vähemmäksi kuin mitä toivoa voisi. McConaugheylta pitäisi tämän vuoden puolella ilmestyä myös jossakin määrin saman aiheen laitamilla liikuskeleva The Beach Bum, jota innolla odottelen ja varmaankin omaksikin hankin. Vuonna 2011 ilmestynyt Soul Surfer on jo jonkin aikaa notkunut ostoslistoilla, sillä haihyökkäyksen ja vakavan loukkaantumisen jälkeen laudan päälle palaavan nuoren naisen tarina kyllä kiinnostaa.

Luultavasti suurin osa mainituista teoksista päästää katsojansa pikkuisen pienemmällä piinalla kuin The Shallows, joka minusta onkin sarjassaan erittäin toimiva yhdistelmä kauneutta ja kamaluutta. Alkujaan ohjaajaksi oli ilmeisesti pestattu Louis Leterrier, mutta ehkäpä oli elokuvalle eduksi, että hän korvautui Collet-Serralla, sillä voisin olettaa Leterrierin painottavan enemmän vauhtia ja toimintaa, mikä ei välttämättä tällaisen tarinan kannalta ole paras lähestymistapa. Tokihan Corret-Serralta löytyy myös toiminnallista elokuvahistoriaa, sillä haikamppailua edeltävinä vuosina 2014 ja 2015 hän ohjasi Liam Neesonia elokuvissa Non-Stop ja Run All Night. The Shallows todistaa myös, että kyllä sitä vimmaisempaa viiletystä saadaan aikaan tarvittaessa ja etenkin loppupuolella vääntö kovenee ja kuumenee kirjaimellisesti. Ne pelastavat enkelit ovat tässä tarinassa vähissä ja taipuvaisia tuottamaan pettymyksiä, joten Nancyn pitää itse suuresti riskeeraten kamppailla vastaan ja siinäkin suhteessa Lively on osassaan erinomainen. Onneksi tehosterevittely ei hurjisteluista huolimatta karkaa käsistä tai riistäydy ihan älyttömyyksiin haudaten näyttelijää alleen, mutta lopun lähestyessä selkeästi annetaan periksi siitä puolivälin todenmukaisemmasta menosta.

Ainakin minulle The Shallows kokonaisuutena näyttäytyy mainiona pakettina, vaikka ainahan voi toivoa esimerkiksi ne tunnelmoivat tyylittelyt pidemmiksi pätkiksi, mutta tosiaan ihan mukavasti ihasteltavaakin on mukaan saatu. Ilmeisesti moni muukin löysi teoksesta tykkäiltävää, sillä suhteellisen pienellä budjetilla viimeistelty The Shallows keräsi maailmanlaajuisesti kiitettävän kassavirran ja kipusi tuotoissaan yli sadan miljoonan dollarin. Aiemmin tekstissä tulikin mainittua muutama vastaavanlainen elokuva, mutta eipä näitä silti mielestäni ole kyllästymiseen saakka tehtailtu, vaikka tarinoissa kieltämättä yhtäläisyyksiä onkin. The Shallows päätyy vääntämään omalla listalla tosissaan lajinsa kärkipaikasta, eikä se mikään ihme ole, sillä karu koitos on napakasti sekä tyylikkäänsti toteutettu ja rakentelee sinänsä pienistä palasista jännittäviä paikkojaan. Tässä tapauksessa matka paratiisista piinaavaan painajaiseen on melkoisen lyhyt, kun aurinkoinen ja unelmainen rantaloma vaihtuu melkeinpä silmänräpäyksessä raakaan ja rajuun selviytymiskamppailuun kiskaisten katsojankin kanssakärsijäksi, eikä kovin montaa helpotuksen hetkeä suostu suomaan.

The Shallows (2016) (IMDB)