Today We Kill, Tomorrow We Die (He ratsastivat yhdessä)

Näyttääpi siltä, että huhtikuun aikana on jo autoiltu sinne, tänne ja pikkuisen tuonnekin ja siinä samalla jokunen hämärähommakin hoidettu tai muuten vain huuruisissa merkeissä kiidetty kaasu pohjassa kohti auringonlaskua. Viimeksi oli kummallisia öisiä töitä ja sekalaista selvittelyä, kun Mika Kaurismäen ohjaksissa Berliinin pimeillä kaduilla pyörittiin elokuvassa Helsinki Napoli All Night Long, eivätkä ihan kaikki koitoksesta selvinneet enää uutta sarastavaa aamua ihastelemaan. Muutenkin on aseet kädessä ongelmia ratkottu siinä määrin tiuhaan näissä viime aikoina katselluissa menomelskeissä, että piti tähän väliin napata jokin verkkaisempi ja herkempi hempeily, mutta kuten tekstin otsikko vähän vihjailee, niin suunnitelmat ovat usein muuttuvaisia ja kovempaa lopullista oikeutta ollaan jälleen jakamassa, eli tässäpä sitä taas ollaan perimmäisten kysymysten ja tekojen äärellä, kun edessä avautuva polku kuljettelee kostoa kohti ja sisuksia syövä vihan liekki ajaa eteenpäin.

Aivan käsittämätöntä vauhtia aika viilettää, sillä blogin puolella alkaa olla pian jo vuosi edellisestä poikkeamisesta lännenelokuvien maailmaan ja silloinkin Frenchie King tarjoili melkoisen hömppäistä hupia, eikä todellakaan mitään tylyyden huipentumia tavoittelevaa revolverioopperaa. Sen verran lajityypistä tykkäilen, ettei nyt sentään noin pitkää western-paussia ole päässyt syntymään, vaan onhan lännenseikkailu jos toinenkin välissä vilkaistu, vaan eivät ole mietteet tänne saakka päätyneet hajatelmina tai muussakaan muodossa. Jos kuivista kausista puhellaan, niin Bud Spencerin elokuvien osalta on tullut taukoiltua vieläkin kauemmin ja pitkälti ihan tietoisestikin. Viimeksi Budista puhelin marraskuussa 2015 listailun plus sekalaisen höpöttelyn merkeissä ja saman kuun alussa kommentoin hänen vähän väsyneempää huvitteluaan Even Angels Eat Beans. Yhtenä syynä melkeinpä 1,5 vuoden kirjoitusväliin on tietenkin se, että hyllystä löytyvät Spencer-elokuvat ovat muutamaa vakavampaa rutistusta lukuun ottamatta käyty jo kertaalleen läpi, eli vähiin käy. Toinen syy taas on Spencerin kuolema viime vuoden kesäkuun 27. päivä, eikä vielä oikein ole tullut sellaista oloa, että niitä hassuttelevaisempia hutkimisia tekisi mieli alkaa tutkimaan. Epäilemättä mieli ja tuntemukset ajan myötä muuttuvat, eikä tämä murheellinen uutinen tuolloinkaan niin yllättävä ollut, koska Bud tosiaan oli jo ehtinyt 86 vuoden ikään. Nyt pitkästä aikaa kuitenkin herra ratsastelee kumppaneineen kuviin, vaikka sopinee jo alkuun sanoa, että ne hilpeämmät hetkoset ovat tässä teoksessa vähissä...

Laajojen tasankojen tuulahdukset ja vapaa elämä avoimen taivaan alla ei ainakaan alkuun ihan ajankohtaisinta arkea Bill Kiowalle (Brett Halsey) ole, sillä päiviä kulutellaan reilusti ankeammissa merkeissä ahtaassa vankisellissä kalterien takana. Lusiminen kuitenkin käytetään hyödyksi, sillä hän on vuoden kulutellut veistääkseen huolella mahdollisimman paljon oikeaa asetta vastaavan puisen revolverin, eikä ihan vain ajankulukseen. Vartija osaakin uteliaalle kumppanille vastailla, että Bill on myös käyttänyt kolmisen vuotta vankiajastaan päätoimisesti kehitellässään tarkkuuttaan ja nopeuttaan puupyssyn käsittelyssä. Selvästkin jotakin on miehellä mielessä ja luultavasti kovempiakin kaunoja menneisyydessä, joita ei noin vain rupattelemalla selviksi sanailla, vaan kaipa aikomuksena on tulitella erimielisyydet kerralla pysyvästi kuntoon. Mitäpä sellaisia moneen otteeseen vatvomaan…

Sattuupa sopivasti, että jo seuraavana päivänä Kiowalla olisi ohjelmassa vankilasta vapautuminen ja paikan pomo toivoo, ettei kaksikko enää toisiaan joutuisi näkemään. Tosin kyyniseen sävyyn hän heti perään puhelee, että eipä näiden latelu oikein auta, sillä yleensä kelmien tie johtaa takaisin kivimuurien sisään ja tapojen parantaminen on houreinen haave vain. Billiä ei hirmuisesti tunnu kehotukset parempaan elämään kiinnostavan, vaan kunhan ne portit vuosien jälkeen kohti vapautta avautuvat, niin onkin jo kiire ja hoppu revolverikauppaan tarpeellisia työkaluja hankkimaan. Sepä onkin vallan tarkkaa puuhaa ja sopivuus käteen on ehdottoman tärkeää, mutta myös koneistoa kovin kärsivällisesti kaveri kuulostelee. Joku vanha tuttu on ilmeisesti saanut heti tiedon vapautumisesta ja tahtoo lähetellä Kiowalle tylympiä terveisiä. Niinpä pari kätyriä on siis laitettu matkaan toimittamaan moikkauksia toimittamaan, eli toisin sanoen luotia ihon alle, mutta eihän se ihan noin vain käy. Lähinnä Bill saa tilaisuuden testailla tositilanteessa, että varmasti on oikea väline käteen valikoitu ja pari onnetonta heppua kuolettavassa kokeilussa henkensä heittää. Kauppias taas myhäilee selän takana tyytyväisenä ja itsekseen toteaa, että näitä tappotykkejä pitää ehdottomasti tilata varastoon lisää.

Lännessä elämä siis osaa armottomia puoliaan yllättäenkin esitellä, mutta eipä sitä voi olettaa, että viiden vankilavuoden jälkeen niin leppoisasti murhayrityksiin osaisi asennoitua. Lepoakaan ei tunnu olevan aikaa ottaa, sillä seuraavaksi Bill painelee täyttä laukkaa isänsä luo, jossa tämä on vankivuosien ajan pitänyt pojan rahasaaliin turvassa. Setelikasa näyttääkin sen verran suurelta, että epäilemättä on tullut jokin isompikin rikollinen tempaus tehtyä ennen tuomioiden lukua. Isä myös varovasti vihjailee, että kenties parasta olisi unohtaa menneet ja lähteä rahojen kanssa aloittelemaan uutta huolettomampaa elämää, vaan se ei pojalle sovi, koska hän lyhyesti tokaisee tahtovansa löytää Elfegon (Tatsuya Nakadai). Helppohan se on arvailla, että näiden heppujen välillä on pahaa verta ja yhteistä menneisyyttä. Elfegonkin kuviot ovat muuttuneet, ja isä tietää kertoa, että tyyppi liikuskelee luultavasti Nevadan suunnalla ja vanha porukka on ainakin osittain vaihtunut, eivätkä Elfegon uudet kumppanit taida lainkaan mukavia seuramiehiä olla.

Bill ei näistä puheista ja varoitteluista isommin hätkähdä, vaan tuumii tarvitsevansa neljän miehen verran kyvykästä ja neuvokasta apujoukkoa, eikä mitään harrastelijoita, vaan tappotouhut taitavia ammattilaisia. Isä osaakin tuosta vain luetella listan tämän alan osaajista ja näitä heppuja Bill aikoo lähteä etsiskelemään. Seuraavaksi kuviin saadaankin partahuoltoa hankkiva O'Bannion (Bud Spencer), mutta hänpä livahtaa teilleen oikeastaan ennen kuin ehtii edes kuulla, mitä Bill tahtoisi ehdotella. Noin vain palkkatappajajoukkoaan kyhäilevä Bill ei ao luovuttaa ja jäljityksen päätteeksi kaksikko istahtaa jännittyneissä tunnelmissa yhdessä iltanuotiolle. Tarjolla olisi pulska rulla seteleitä, jos tarjottu keikka kiinnostaa ja toiset 5000 dollaria, kunhan tappotyöt tulevat tehtyä. Sen suuremmin ei Kiowan tarvitse lähteä sanaista arkkuaan availemaan ja houkutuspuheita pitämään, vaan kylmä käteinen luo riittävää yhteisymmärrystä miekkosten välille.

Vitkutteluun ja jaaritteluun ei muutenkaan ole aikomusta minuutteja haaskailla, sillä ensimmäisen onnistuneen värväyksen jälkeen matka jatkuu ja määränpäässä odottelee legendaarisen maineen itselleen räiskynyt lainvalvoja. Jeff Milton (Wayde Preston) saakin pähkäiltäväkseen samanlaisen tarjouksen, mutta on jo alustavasti asennoitunut viettämään mukavan leppoisia puolieläkepäiviä rauhallisen pikkukaupungin sheriffinä, jonka suurimpana päänvaivana ovat satunnaisemmat riehumiset. Suuri summa vähäsen epäilyttää, mutta toisaalta vaara ja vauhti vetää puoleensa toiminnan miestä, eli pian kaksi kasvaa jo kolmen porukaksi. Seuraavana listalla on hiukkasen hulivilimäisemmältä vaikuttava Bunny Fox (Franco Borelli), joka ei tahdo tyyppien aikaa haaskailla ylimääräisillä jahkailuilla, vaan mukana ollaan suunnilleen heti, kun summat selviävät. Viides ja viimeinen onkin pikkuisen pulmallisempi juttu, koska Moreno (Jeff Cameron) on keppostellut itsensä kalterien taakse. Mitään uskaliaita vankilapakoja ei tässä tapauksessa tarvita, koska taaloja tassuun -tyyppinen ratkaisu osoittautuu melko toimivaksi vaihtoehdoksi. Niinpä villin lännen viisikko alkaa olla kasassa ja valmiina koviin kostotoimiin, mutta eiköhän rajua vastarintaakin ole odotettavissa…

Kuten jo alussa tulikin puheltua, niin Today We Kill, Tomorrow We Die ei mikään Spencerin huumorivetoisin lännenhöpsöttely ole, eikä Bud ole tässä porukassa muutenkaan se vetävä tekijä, vaikka melko paljon saakin ruutuaikaa Kiowan ensimmäisenä löytönä ja luottomiehenä. Totisempi konnajahti toki tarjoaa tilaisuutensa yleiseen yrmyilyyn, eikä tämä kaveri edelleenkään ole se tyyppi, jota ensimmäisenä kannattaa ärsyttämään käydä, koska joutava leukojen loksutus voipi kostautua, kun hetkosta myöhemmin kätönen on entinen ja otsa ruhjeille kopsautettuna kaupanpäällispullolla. Se kuitenkin todettakoon, että sitä myöhempien vuosikymmenten perinteistä Spencer-moukarointia lopulta kohtalaisen vähän kuviin saadaan ja Terence Hillin kanssa yhdessä myöhemmin harrastellusta huumorihutkinnan ilottelusta ei tietenkään kannata lähteä edes juttelemaan. Voi olla, että tyly kostoreissu näyttäytyisi jokseenkin kummallisena sekä vähemmän vakavasti otettavana, jos porukka olisi jatkuvasti taipuvainen pöllöilyyn ja pelleilyyn. Eivätkä Hill ja Spencerkään yhdessä heti sitä maailman elokuvayleisöjä huvittavaa höpsöilykaavaansa keksineet, vaan 1960-luvun loppupuolella kaverukset kokeilivat esimerkiksi elokuvissa God Forgives... I Don't ja Boot Hill paljonkin totisempaa toikkarointia.

Onneksi seuraavan vuosikymmenen alkuvaiheilla kaksikko pääsi kepeämmän ja meneväisemmän muksauttelun makuun lännenkomedioilla They Call Me Trinity ja Trinity Is Still My Name. Muistini mukaan kaksikon yhteinen vuoden 1968 Ace High oli jo jossakin määrin komediallisten keppostenkin suuntaan kallellaan, mutta ei vielä sitä tyypillistä Spencer ja Hill -tykitystä, jota myöhemmin tulikin roppakaupalla, sillä pulma ja toinenkin piti rähistellä kuntoon. Nyrkkisankarointia, huulenheittoa, keskinäistä nokittelua ja kaikenlaisia kömmähdyksiä tarjoilevaa touhuilua tietysti toteutettiin myös lännenelokuvien ulkopuolella ja väittäisin, että monta hassua ja hyväntuulista hömpötystä herrat saivat yhdessä aikaiseksi. Yhteisen komediallisen sävelen löytyminen olikin mainio juttu miekkosten oman menestyksen kannalta, mutta luulisin myös, että suurempi yleisökin enemmän arvostaa näitä kohelluksia kuin vähäisempiä sivuosahommia vaikkapa vakavammissa lännenelokuvissa, rikosjutuissa tai sotatantereilla. No, Terencessä tarvittaessa on noihin koitoksiin kaivattua jäätävyyttä, mutta kyllä hänenkin kohdallaan väittäisin, että olisi hyvä ja hauska mies mennyt hukkaan, jos olisi jämähtänyt vaikkapa karuihin kostohommiin.

Sitä hiukan häijympää kaunojen käsittelyä elokuvassa painotellaan, mutta noin toiminnalliselta sisällöltään Today We Kill, Tomorrow We Die ei yleisesti pääse suuremmin yllättämään, vaikka eipä toisaalta pettymystäkään tule, jos asennoituu ennakkoon tyypillistä kostotouhua tuijottelemaan. Näitä puolipakollisia juttuja tietenkin on mukana, eli esimerkiksi erimielisyydet kärjistyvät, kun korttipöydässä on jokunen ässä liikaa, mikä alkupuolella antaa tilaisuuden testailla joukon yhteistyökykyjä. Myöhemmin sitten vielä toinen perinteinen saluunarähistely saadaan aikaiseksi, mutta kumpainenkin hoidetaan valmiiksi lyhyemmän kaavan kautta ja paikan omistaja vaivoin ehtii arvokkaampia pullojaan piilottelemaan ennen kuin homma on hutkittu loppuun. Kaikenlaiset hilpeämmissä merkeissä heiluvat joukkopieksäjäiset pitkälti puuttuvat ja lopun lähestyessä sävy synkempään suuntaan ennemmin hipsii, mikä onkin ihan oletettavaa, kun vuosikausia vankilassa vartoiltu tilinteon hetki alkaa käsillä.

Kiowan kokoama ryhmä ei nyt sentään mitään sadismiin hurahtaneita sekopäitä yhteen kasaa, mutta kyllähän näillä kavereilla kykyä on tehdä mitä tehdä täytyy, vaikka se tarkoittaisi useammankin haudan kaivelua. Halsey vaitonaisen ja viileän johtajan roolissaan on asiallisen vähäsanainen sekä tiukka toteutellessaan pitkään mielessä muhineita kostohaaveita. Minusta hänestä ei kuitenkaan elokuvan aikana mitään ikimuistoista lännenlegendaa kasva ja pienoinen unohdettavuus vaivailee apulaisiakin. Lieköhän syynä sekin, että heput etsitään hyvinkin pikaisesti ja koko ajan painellaan kohtalaisen vauhdikkaasti eteenpäin kokonaiskeston pysyessä noin 90 minuutissa. Keskinäistä kaveruutta vahvistelevat tuokiot tai suurempaa yksilöllistä sankaruutta leiskauttelevat urotyöt ovatkin vähissä etenkin ennen viimeisiä koitoksia. Luultavasti ihan tarkoituksella on lähdetty tälle linjalle ja tavoitellaan viileämmästä ja tylymmästä menosta tykkäileviä yleisöjä. En väitä, että täysin vaitonaisena viisikko kohti kovaa kohtaloaan ratsastelisi, mutta onhan sävyssä selkeää eroa, jos heittäisi rinnalle jonkin seikkailuhenkisemmän lännenelokuvan.

Vastapuolen porukkaa johtava Elfego taas mielestäni jossakin määrin poikkeaa perinteisestä vastustajasta muutenkin kuin vain asevalintojensa osalta, mikä on ihan tervetullut vivahde. Varsinkin ahtaimmissa yhteisissä lähikuvissa Nakadai mielestäni onnistuu hyvin härnäämään ja piinaamaan jo kertaalleen melkoiseen painajaiseen laittamaansa entistä kumppaniaan. Toisaalta sitten taas matkan varrella avautuvat takaumapätkät jäävät jokseenkin irrallisiksi ja latteiksikin, eikä vaikutelma varmaan pelkästä mustavalkoisuudesta johdu. Sanoisinkin, ettei kostotunnelmien kohottelu näillä osuuksilla ihan hirmuisen hyvin onnistu ja esimerkiksi samana vuonna ilmestynyt Sergio Leonen klassikko Once Upon a Time in the West värisyttelee vastaavalla kuviolla huomattavasti vaikuttavammin. No, kaikesta huolimatta selväksi tulee, että Elfego suorastaan suosii kovia ja armottomia otteita, eikä hänen johtamansa joukon tapana ole jättää todistajia jälkeensä. Kaikesta päätellen lainsuojattomien kerho ennemmin nauttii tarpeettomastakin väkivallasta, eikä Elfegon tarvitse apulaisiaan erityisemmin olla patistelematta säälittömiin tekoihin. Esimerkiksi Kiowa ja O'Bannion saavat melkoisen tylyn kohtelun osakseen, kun häijyt heput alkavat avuttomien uhriensa kimppuun kunnolla käydä.

Aikoinaan Today We Kill, Tomorrow We Die joutuikin käsittääkseni näiden tuimempien tekosiensa takia erinäisten sensurointien kohteeksi useammassakin maassa, mutta nykysilmin nähtynä raakuudet ja hurmeiset hetket eivät hirmuisesti hetkauta, koska sittemmin noin puolen vuosisadan aikana on ehditty maailman valkokankaille vyörytellä kaikenlaisia kamaluuksia ja väkivaltaisia veritöitä. Ennemmin sanoisin, että julmuuksien lohduton ja synkeä sävy on tässä teoksessa paremmin pinnalla kuin raakailujen visuaalinen puoli. Lopun lähestyessä yö synkkenee haalean ja kalmaisen koivikon ylle, eikä sinänsä kovista väännöistä lähdetä mitään pitkitettyjä tappojuhlia venyttämään, vaan suoraviivaisesti ja tehokkaasti tiputellaan vihollisia pois päiviltä. Menohan ei mitään kivaa ja kilttiä tietenkään ole, kun tulee puukkoa kurkkuun, hirttoköysi kutsuu ja henkilökohtaiset kostohaaveet kuumottelevat mielessä, eli kyllä niitä valikoituja kataluuksia saa katseltavakseen, enkä usko, että kepeämpien lännenelokuvien ystävät kolkkoja kohtaamisia niinkään suuressa arvossa pitävät. Ryhmittymien väännöt jatkuvatkin aamuun saakka, ja siinä välissä yksi jos toinenkin löytää pysyvän majapaikkansa manan mailta. Viikatemies siis satoaan runsaastikin niittelee, mutta jos vaikka toivoo Leonelta lainattua näyttävyyttä ja dramaattisuutta tulitaistoihin, niin veikkaisin, että pettymys odottelee, koska nämä välienselvittelyt ovat sitä vähemmän tyyliteltyä ja jokseenkin nuhjuista lajia.

Lohduttomien tuntemusten ja häijympien veritöiden ideoiden isänä on tässä tapauksessa oletettavasti toinen käsikirjoittajista, eli Dario Argento, joka 1970-luvulta eteenpäin alkoikin tulla maailmalla tunnetuksi sadistisia sävyjä katsomoon värisevän väkivallan mestarina ja hurmeisen tyylittelyn taitajana. Luultavasti näiden Argenton ajatusten kohdalla on monella sensuurihommia työkseen tehneellä alkaneet sormet kuumotella, kun pitäisi nipsiä vähän sitä, tätä ja tuota. No, Today We Kill, Tomorrow We Die ei minusta ole mikään kummoinen näyte Argenton hurjemmasta linjasta, vaan etenkin kauhuelokuvien puolella Dario on sittemmin seikkaillut huomattavasti äärimmäisempään ja häijympään pimeyteen, mitä tulee väkivaltaiseen elokuvaviihteeseen. Today We Kill, Tomorrow We Die ei siltikään ollut häneltä mikään yksittäinen hairahdus lännenelokuvien maailmaan, vaan Argento oli Sergio Leonen, Sergio Donatin ja Bernardo Bertoluccin kanssa kirjoittamassa jo mainittua saman vuoden mestariteosta Once Upon a Time in the West. Seuraavana vuonna hän oli toisena kirjoittajana teoksessa The Five Man Army (Viiden miehen armeija), ja sattuupa siinä yhdessä osassa heilumaan mukana herra Spencer, eli tokihan se tekisi mieli katsoa, mutta kun ei vain saa aikaan... Lisäksi IMDB listaa Argenton lähinnä vuorosanoja kynäilemään myös vuoden 1969 elokuvaan Cemetery Without Crosses (Haudat vailla nimeä).

Enpä minä sitä sano, etteikö Argenton kolkoille kostoideoille olisi paikkaansa lännenelokuvien lajissa, koska kyllähän esimerkiksi kyseisenä aikakautena Euroopan puolella sitä tylympää otetta etsittiin ja tahdottiin yleisön puoleltakin. Today We Kill, Tomorrow We Die ei vain mielestäni kovinkaan kummoiseksi elämykseksi tässä lajissa lopulta nouse, vaan jämähtää monessakin mielessä keskisarjaan. Luultavasti kyvykkäämpi ohjaaja olisi saanut mukaan hiukkasen enemmän sitä kihelmöivää jännitystä tai ruudinkäryistä räiskettä, mutta Tonino Cervin johdolla touhusta terää vähän puuttuu ja ollaan monesti lähempänä latteaa kuin mitään tiukkaa tilintasausta. Lännen upeassa hehkussa näkemään tottunut katsoja saattaa myös hiukan hieroa silmiään, kun jylhät kalliot ja komeat kanjonit pitkälti puuttuvat ja tilalle tulee hyvinkin haaleita sävyjä syksyisine puineen ja melko mitäänsanomatontakin maisemaa. Onhan tämä vaihteluna sinänsä mielenkiintoinen visuaalinen ilme, kun on selkeästi tahdottu läväyttää kankaille jotakin muuta kuin upeasti kellertävissä sävyissä loistavaa lännenkuvastoa, mutta eipä siitä mieleen oikein tahdo ikimuistoisiksi makupaloiksi jäädä yksittäisiä otoksia ja ne kuviltaan säväyttävämmät hetket löytyvätkin muualta kuin maisemaosastolta.

Siispä siis summailtuna perusmenoa menetteleväisesti toteutettuna. Ensimmäisellä kolmanneksella tehdään alkuasetelma selväksi ja laitetaan porukka pikaisesti kasaan. Yksikään sankareista ei suurempaa vaikutusta tee, eikä Spencerkään parhaimmillaan ole näiden tylympien tempausten parissa. Ennen pitkää tulee hetki alkaa kunnolla tienaamaan niitä lupailtuja tapporahoja, vaan eivät vihoviimeiset kaksintaistotkaan laatuluokkaa ylöspäin pääse potkimaan, vaan melkoisen tavallista tavaraa olisi tarjolla tässä sarjassa. Jos siis suosituksia pitäisi lähteä jakelemaan, niin tuskinpa hyvää kostoreissua toivovalle ihan heti tekisi mieli tätä alkaa vinkkailemaan tai sitä sen suuremmin Spencer-elokuvanakaan kehumaan. Näin lajityypistä tykkäilevänä tosin ihan mielellään silmäilee, päästäänkö suurista seteleistä lopulta nauttimaan, vai odotteleeko lohduttoman kostopolun päässä sittenkin lopullinen lepo karun syrjäseudun multakuopassa.

Today We Kill, Tomorrow We Die (1968) (IMDB)

Clint Eastwood: Out of the Shadows

Aivan niin yksipuoliseksi katseluvalikoima ei sentään ole nyrjähtänyt, että pelkkää Aku Ankkaa vahtailisin päivästä toiseen iltaviihteenä, vaan tuli muutamasta Eastwoodin teoksesta kasailtua kertailurupeama. Esimerkiksi vuoden 1979 vankilapako Escape from Alcatraz pääsi näyttämään ties monennettako kertaa kuuluvansa jännityselokuvien valioluokkaan. Toimii myös erinomaisena esimerkkinä siitä, ettei kaikkea tarvitse aina lähteä paisuttelemaan ja isosti elehtimään, vaan pienimuotoinen ja tehokas toteutus on myös oiva vaihtoehto, etenkin Don Siegelin ja Clintin tehdessä yhteistyötä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole tästä tunneloinnista tai muistakaan uusinnoista lähteä höpöttelemään enempiä, vaan keskittyä lähinnä valikoiman päätteeksi tutkittuun henkilödokumenttiin. Silläkin on jo ikää sen verran, että onhan senkin ehtinyt näkemään, jo reilusti yli vuosikymmen sitten. Ilmestymisvuoden ollessa 2000, joutuu tyytymään siihen, ettei Bruce Rickerin ohjaama dokumentti ihan ajankohtaisinta tietoa Eastwoodista tai tämän elokuvista tarjoile. Kaikki nämä kertaillut elokuvat mahtuvat kuitenkin dokumentin kattamalle aikajaksolle, joten siinä mielessä tuntui luontevalta lopetella urakka näin.

Clint Eastwood: Out of the Shadows ei ilmeisesti virallisesti ole varsinaisesti itsenäinen dokumenttielokuva, vaan kuuluu vuodesta 1985 jatkuneeseen henkilökuvien televisiosarjaan American Masters, jota on verkkaiseen vuositahtiin tuotettu jo päälle 200 osaa. Ideana ilmeisesti on esitellä merkittäviä amerikkalaisia henkilöitä noin 90 minuutin mittaisissa osissa, mutta eivät nämä jaksot toisiinsa mitenkään tiiviisti liity, vaan tekijät ja kohteet vaihtelevat melkoisesti. Tässäkin tapauksessa dokumentti rullailee levyllä sellaiset 87 minuuttia ja Eastwoodin elokuvaura oli jo ilmestymisen aikaan jatkunut 45 vuotta, eli onhan melko selvää, ettei ole mitään mahdollisuuksia lähteä kovin kattavaa katsausta filmografiaan suorittamaan, vaan ollaan lähempänä sitä pintaraapaisua ja monet merkittävät teoksetkin joko huiskaistaan hätäisesti pois alta tai sitten loikataan kokonaan yli. Vähän sama juttu on yksityiselämän suhteen, eikä tietoa paljoakaan irtoile, mikä sinänsä sopii kokonaiskuvaan, koska dokumentissakin painotetaan, että Eastwood on läpi uransa halunnut pitää yksityisyytensä mahdollisimman hyvin poissa julkisuudesta. Jos siis tahtoisi saada hiukan syvemmälle kurkkaavan katsauksen Clintin elämään ja elokuviin, niin tällainen pikainen ja pinnallinen setviminen saattaa lähinnä harmittaa, joten kannattanee ennemmin hankkia vaikkapa Richard Schickelin kirjoittama elämäkerta. Ajattelin, että blogiin voisi tällaisen vähemmän täydellisen dokumentin pohjalta kuitenkin kepeän tietoiskukyhäelmän kirjoitella, koska näistä elokuvista on tullut turistua ja sitä olisi tarkoitus tulevaisuudessa jatkaakin. Toimikoon siis pienenä taustoja täydentävänä palasena, mutta jospa tästä itse asiaan, eli elokuva vauhtiin viimeinkin.

Jo alkuminuutit tekevät selväksi, että mukaan on keräilty kohtalainen kerho Clintin kanssa yhteistyötä tehneitä näyttelijöitä ja elokuvantekijöitä sekä kirjoittajia, kriitikkoja, lähipiiriä ja muutakin väkeä. Vuosikymmenten aikana kertynyttä menestystä ja suosiota lähdetään pohjustelemaan ja jutellaan, miten Eastwoodilla oli kykyä esittää voimakkaita myyttisiä hahmoja, jotka aiheuttivat värinää laajemmissakin massoissa. Esimerkiksi Walter Mosley intoutuu väittämään, että kaikki elossa olevat amerikkalaiset tietävät kuka Eastwood on ja useimmat vähintään epätietoisesti vielä kunnioittavatkin häntä. Syyskuussa kuollut ohjaaja Curtis Hanson taas mietiskelee kameran edessä, että yksi syy pitkään jatkuneelle menestyksekkäälle uralle olisi Clintin jatkuva itsensä haastaminen, mikä olisi pitänyt kyllästymisen poissa ja inspiraatiota yllä. Dokumenttiin on varsinaiseksi kertojaksi valikoitu Morgan Freeman, joka myös ensimmäisten minuuttien aikana summailee, että Eastwood oli ehtinyt työskentelemään ohjaajana jo runsaat kaksi vuosikymmentä siinä vaiheessa, kun Unforgiven voitti neljä Oscar-palkintoa vuonna 1993. Samalla jutustellaan myös, että Eastwood oli jo paljon varhaisemmin luomassa uudenlaista elokuvasankaria, eikä tahtonut rajoittaa itseään yhteen tiettyyn lajityyppiin. Lisäksi hän on jo pitkään jättänyt tilaa pienemmille henkilökohtaisille projekteille. Taiteilijana Eastwood nähdäänkin vaikeasti määriteltävänä ja yksityiselämänsä suhteen varsin vähäsanaisena.

Clintin äiti Ruth Wood lähtee kuitenkin vähän toisen reitin kautta liikkeelle muistellessaan, miten Clint oli syntyessään (31.5.1930) San Franciscon St. Francis -sairaalassa suurikokoisin vauva, joka siinä rakennuksessa oli maailmaan putkahtanut. Maailmanaika oli silloin sellainen, että lapsuus vierähti suuren laman aiheuttamalla pulakaudella, eikä erikoisempia harrastusmahdollisuuksia nuorella pojalla juuri ollut. Isä sai töitä bensa-asemalta Los Angelesissa ja perhe muutti. Clint muistelee tuota vaihetta vähän kuin tien päällä elämisenä, koska muuttoja kertyi ja perhe asui Reddingissä, Sacramentossa ja Pacific Palisadesissa. Tavallaan tällainen kuljeskelu kiehtoikin ja 1930-luvulla se oli monelle aikuiselle yleistä elämää, kun siirryttiin töiden ja paremman elämän perässä ajelehtimaan. Eastwoodin ohjaama sekä tähdittämä Honkytonk Man vuodelta 1982 kuvaakin juuri tällaista aikaa ja elämää, jossa maisemat vaihtuivat tiuhaan ja elantoa yritettiin etsiä vaikkapa niistä hämyisistä baareista. Eastwoodille lapsuus oli leikkitoverien suhteen usein yksinäistä aikaa, koska välillä lähimpään naapurilapseen oli kymmenenkin kilometriä. Mielikuvitusystäville siis ilmeni käyttöä. Eastwoodin uraa sekä elämää paljon tutkinut Schickel kertoilee, miten jo luontaisesti ujossa Clintissä tuo piirre korostui entisestään jatkuvien muuttojen seurauksena. Lisäksi hän juttelee, että nuorena poikana Eastwood nautti samoista asioista, joista yksinäiset lapset yleisesti pitävät. Clint ei ollut erityisen hyvä koulussa, mutta opetteli kuitenkin soittamaan pianoa.

Nuoruusvuosina hurjempi puoli alkoi tulla kuvioihin, kun Clint esimerkiksi kertoo 16-vuotiaana livahdelleensa saluunaan Oaklandissa, jossa öisin soitteli pianoa pitsa- ja olutpalkalla. Kiinnostus musiikkiin säilyi muutenkin ja kotona oli paljon levyjä. Musiikkimaku alkoi kehittymään jazzia kohti ja Eastwood muisteleekin nähneensä Charlie Parkerin muutamaan kertaan nuoruusvuosinaan. Korean sodan aikaan Clint oli armeijassa, mutta ilmeisesti edelleen vähän suuntaansa hakeva nuori mies, joka ei oikein tiennyt, minne mennä. Näytteleminenkin tuli tuttujen mukaan varsin sattumalta tielle. Clint siis päätyi Universal-studiolle monen muun nuoren aloittelevan näyttelijän tapaan kerryttämään kokemusta ja hiomaan taitojaan. Mikään huima syöksy tähtiosia kohti ei ollut kyseessä, vaan tarjolla oli lähinnä vähäisempiä rooleja, eikä edes mistään aikansa huippuelokuvista, vaan usein liikuttiin siellä B-osaston puolella. Kuvissa vilahtelee hyvin lyhyitä otteita sellaisista 1950-luvun elokuvista kuin Revenge of the Creature, Tarantula, Francis in the Navy, Never Say Goodbye ja Away All Boats. Eastwood itse vähän huvittuneenakin lyhyesti muistelee näitä päiviä, mutta nämä pikkuosat eivät mitään suurempaa huomiota dokumentissa lopulta saa.

Itse olisin kyllä mielelläni tästä ajanjaksosta ja uran alkuvaiheista hieman kattavammankin selostuksen kuullut, koska se on sekä nähtyjen elokuvien että kuultujen juttujen suhteen jäänyt huomattavasti hämärämmäksi kaudeksi kuin miehen myöhemmät vaiheet. Samassa nuorten ja nousevien näyttelijöiden porukassa pyöri myös Marlon Brando, joka tosin juttujen perusteella piti etäisyyttä muihin, eikä Clintin mukaan ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan näyttelemisestä. Kumpikin tosin oli musiikista kiinnostunut, joten yhteistäkin löytyi. Käsittääkseni siihen aikaan samoissa piireissä liikkunut näyttelijä Dani Janssen kertoo kameralle, ettei Clint niin hirmuisesti vapaa-aikaansa viettänyt näyttelijäkavereiden kanssa, vaan oli jo tuolloin naimisissa Margaret Johnsonin kanssa. Vaimo oli valokuvamalli, muttei kertomusten perusteella erityisen sosiaalinen tai puhelias henkilö. Eipä Clintistä itsestäkään mitään hölöttelevän huuliveikon kuvaa olla maalailemassa, mutta valokuvien ja tarinoiden perusteella voi päätellä, ettei hän mikään hylkiö tai erakkokaan ollut. Vaikka oppiaika Universalilla ei noin roolien suhteen mikään erityisen antoisa jakso ollut, niin Eastwood käytti sen kuitenkin hyödykseen ja tarkkaili erityisesti esiintyjiä, joissa oli uudenlaista vetovoimaa. Hän opettelikin olemaan kiehtovalla tavalla etäinen sekä viileä, sillä tyyli oli 1950-luvulla iskemässä yleisöön. Aivan hetkeen Eastwoodille ei isommilla elokuvakankailla ilmaantunut tilaisuutta näitä oppeja laittaa käytäntöön ja ainakin väliaikaisesti homma sai vähemmän mieluisan käänteen. Nimittäin aika Universalilla jäi odotettua lyhyemmäksi, kun noin 1,5 vuoden jälkeen studio hankkiutui Eastwoodista eroon ja laittoi tämän omilleen käytännössä pennittömänä. Siinä vaiheessa häneen oli jo syttynyt pysyvämpi liekki näyttelemisen suhteen, mutta työtä piti etsiä toisaalta.

Muita hommia oli siis lähdettävä hakemaan ja katse kääntyi vähitellen televisiota kohti. Eastwood päätyi käväisemään James Garnerin tähdittämässä sarjassa Maverick, jonka jälkeen sai tarjouksen toisesta lännensarjasta, eli kyseessä siis Rawhide. Tuolloin Eastwood oli kysellyt kokeneemmalta Garnerilta neuvoja sopimuksen suhteen ja tämä olikin vinkannut, ettei kannata mennä sellaista paperia allekirjoittamaan, josta ei pääsisi irti. No, joka tapauksessa Eastwood vietti seitsemän vuotta sarjassa esiintyen yli 200 jaksossa. Dokumentissa jutellaan, ettei Clintin esittämä Rowdy mikään selkeä muiden yläpuolelle nouseva päähahmo ollut, mutta Eastwood alkoi nopeasti erottua merkittävänä näyttelijänä. Televisiotyötä hän itse muistelee hyvänä koulutuksena, koska tahti oli nopea, budjetti usein tiukka ja silloin tällöin tarinatkaan eivät erityisen hyviä. Lisäksi siinä samalla tapasi suuren määrän tekijöitä omine erilaisine ideoineen. Touhussa oli tietysti turhauttavatkin puolensa, mutta siinä samalla oppi paljon. Vaikka Eastwoodille kertyikin pitkä pätkä televisiotyötä, niin mitään ikuista putkea siitä ei muodostunut, vaan elokuvamaailma alkoi osoittaa kasvavaa kiinnostusta.

Agentin kautta tuli tarjous lähteä Eurooppaa kohti kuvaamaan lännenelokuvaa A Fistful of Dollars, mutta Clint itse ei ehdotuksesta hihkaissut, koska viimeiset pari vuotta oli tehnyt sarjaansa hyvin intensiivisesti ja alkoi olla kohtalaisen tympääntynyt lännenjuttuihin. Niinpä hän alkuun kieltäytyikin edes tutustumasta käsikirjoitukseen, mutta lupautui lopulta lukemaan sen läpi ja alkoi kiinnostua kovasti huomatessaan selkeitä yhteneväisyyksiä Akira Kurosawan samuraielokuvaan Yojimbo. Jos oli tähden suhtautuminen projektiin alkujaan nihkeää, niin samaa voisi sanoa ohjaaja Sergio Leonen tuntemuksista Eastwoodia kohtaan. Ensinnäkin hän olisi halunnut James Coburnin esittämään osaa, mutta tiukan budjetin kanssa toimiessa Coburnin pyytämä 25000 dollaria oli liikaa ja Clint vaati vain 15000 dollaria. Leone oli jossakin määrin silmäillyt sarjaa Rawhide, mutta juttelee haastattelussa, ettei nähnyt siinä Eastwoodin osalta mitään mieleenjäävää roolityötä sinänsä ja miehessä kiinnosti lähinnä tämän laiska liikkumistapa, joka muistutti kissaa. Päälle vielä kommunikaatiovaikeudet ja ohjaaminenkin tapahtui varsin rajallisella sanavarastolla, mutta niinpä vain valmista tuli ja menestyksekästä yhteistyötä jatkettiin elokuvilla For a Few Dollars More ja The Good, the Bad and the Ugly.

Clint itse muistelee kyseisen aikakauden 1960-luvun puolivälin kohdilla olleen amerikkalaisten lännenelokuvien osalta varsin kuollut teosten toistaessa samoja kaavoja ummehtuneeseen tapaan. Leonea taas eivät taas vastaavat rajoitukset ja aiempien vuosikymmenten sanelemat säännöt koskeneet, vaan päästiin tekemään pikkuisen poikkeavaa menoa. Eastwood myös kertoo valmistautumisestaan, kun lähti dollaritrilogian ensimmäistä osaa valtameren taakse tekemään. Tuolloin hän otti matkaansa paljon vaatteita, jotka päätyivät hahmon puvustukseksi, vaikka kuuluisaksi tullut poncho vaihtuikin toiseen. Saappaat olivat samat kuin Rowdyn sarjassa käyttämät ja tunnetuiksi tulleet sikarit tarttuivat mukaan Beverly Hillsin puodista. Ne olivat pitkää mallia, joita Clint pätki sopivan mittaisiksi eri kohtauksiin. Trilogiassa nähty Eli Wallach taas kertoo mielipiteenään Eastwoodin muistuttavan esiintymiseltään Gary Cooperia ja että piti kovasti Clintin rauhallisuudesta. Mitä esiintymiseen tulee, niin Eastwood itse juttelee Leonen suhtautuneen näyttelyyn jokseenkin liioitellusti ja kaikki tuntui korostetulta. Hän itse pyrki kuitenkin alinäyttelemään osansa, vaikka ympärillä olisikin yliammuttuja juttuja. Sanojen sijaan hän päätti panostaa näissä elokuvissa liikkeisiin ja eleisiin sekä luomaan hillittyä salaperäisyyttä. Dollaritrilogian kolmannen osan ilmestyessä vuonna 1966 oli Eastwood 36-vuotias ja ura lähdössä aivan uuteen nousuun. Yhdysvalloissa kriitikot kuitenkin tuomitsivat nämä eurooppalaiset lännenelokuvat järjettömän väkivaltaisiksi sekä kyynisiksi. Eastwoodia arvosteltiin kylmäksi ja ilmeettömäksi, mutta niinpä vain yleisöt pitivät tästä uudenlaisesta lännensankarista.

Näyttelijässä alettiin nähdä potentiaalia isommaksikin tapaukseksi ja tästä tahdottiin muokata perinteistä studioelokuvien miestähteä. Valitettavasti Clint itse ei ollut näistä suunnitelmista niin innostunut tai halukas lähteä muiden muokattavaksi, vaan tahtoi tehdä oman tiensä. Palattuaan kotimaahansa, tarjottiin hänelle elokuvaa Mackenna's Gold. Kyseessä oli suuri tuotanto ja agenttikin suositteli tarjoukseen tarttumista, mutta Eastwood itse ei pitänyt tarinasta ja kieltäytyi. Hän teki mieluummin lännenelokuvan Hang 'Em High ja siinä yhteydessä muodostettiin tuotantoyhtiö Malpaso. Seuraavaksi projektiksi valikoitui lopulta samana vuonna ilmestynyt Coogan's Bluff, johon Clint halusi löytää uuden mielenkiintoisen tyypin ohjaajaksi. Tuolloin Don Siegelistä puhuttiin paljon, ja Clint katselikin Siegelin ohjaukset Madigan ja Invasion of the Body Snatchers. Ohjaajan niukka sekä tehokas tyyli ilmeisesti vakuutti ja yhteistyöhön ryhdyttiin. Curtis Hanson pohtii tätä herrojen ensimmäistä yhteistä tarinaa edeltäjänä Harry Callahanin hahmolle, kun tavallaan lännenhahmo lähetetään suurkaupunkiin. Hanson pääsi tuolloin seuraamaan Siegeliä ja Eastwoodia työssään, ja hän pani poikkeuksellisena seikkana merkille, ettei Clint poistunut tauoillaan omiin tiloihinsa, vaan jäi tarkkailemaan ohjaajan tekemisiä. Ilmeisesti Euroopan vuosien aikana Clint oli samaan tapaan ottanut opikseen Leonelta, mutta Siegelin kanssa hän ystävystyi syvemminkin.

Pienimuotoisen poliisielokuvan jälkeen vuorossa oli pari suurtuotantoa, eli sotaseikkailu Where Eagles Dare ja Paint Your Wagon, jotka ilmestyivät vuosina 1968 ja 1969. Vanhassa haastattelussa ensin mainitun tähti Richard Burton juttelee Eastwoodin tyylin olleen selkeästi sellainen, että vähennetään melkein kaikki minimiin, jolloin syntyisi vaikutelma, ettei tehdä juuri mitään, vaikka todellisuudessa asia olisi täysin toisin. Esimerkkinä hän heittää, että nelirivinen repliikki karsittiin ja tiivistettiin neljään sanaan. Vuoden 1970 sotaisa seikkailu Kelly's Heroes oli myös suuri tähtielokuva, johon Eastwoodin manageri tämän järjesteli, mutta nämä projektit eivät lopulta olleet erityisen antoisia Clintille itselleen. Hän sanookin suoraan, että Paint Your Wagon oli varsin rasittava kokemus ja lähinnä yli budjettinsa paisunutta hallitsematonta hölynpölyä. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Beguiled näyttäytyi paljon mielekkäämpänä ja oli ilmeisesti Siegelin henkilökohtainen suosikki kaksikon yhteisten elokuvien joukossa. Ohjaaja näki tilaisuuden tehdä muutakin kuin toimintaa ja Eastwood mahdollisuuden oikeiden tunteiden esittämiseen. Saman projektin puitteissa Eastwood pääsi tekemään ensimmäisen oman ohjaustyönsä, eli lyhytdokumentin The Beguiled: The Storyteller, jossa tutkitaan Siegeliä työnsä parissa. The Beguiled oli kiinnostava teos monellekin ihmiselle, muttei lopulta erityisen tuottoisa taloudellisessa mielessä.

Siegel oli jo 1960-luvulla kannustanut Eastwoodia kokeilemaan ohjausta ja 1970-luvun alussa kipinä alkoi kunnolla kyteä, kun Play Misty for Me tuli kuvioihin. Clint yllättyi, miten helposti studion edustajat näyttivät hänen ehdotukselleen vihreää valoa. Vähän myöhemmin tosin tarkennettiin, ettei ohjaushomman ensiyrityksestä maksettaisi käytännössä amatöörille lainkaan palkkaa, mutta Eastwood ei tästä pahastunut, vaan katsoi näkökulman oikeutetuksi. Tuolloin polte kokeilla työtä kameran takana alkoi olla niinkin kova, että hän myöntää olleensa valmis vaikka maksamaan itse tilaisuuden saamisesta. 1970-luvun alussa näyttelijän siirtyminen myös ohjaajaksi oli varsin harvinaista. Homma ei muutenkaan ollut helppo ja valittu tarinakin nähtiin vähän erikoisena, mutta Clint kuitenkin suoriutui haasteestaan. Kuvausten ollessa käynnissä hän sai myös tarjouksen elokuvasta Dirty Harry, mutta kieltäytyi, koska halusi keskittyä meneillä oleviin töihinsä. Play Misty for Me saatiin kuitenkin kuvattua viidessä viikossa, jolloin tarjous Harryn osasta toistettiin ja vastaus olikin jo myönteinen.

Ilmeisesti ohjaajaksikin oli jo kaavailtu ja alustavasti kiinnitetty joku toinen kaveri, mutta tarjouksen tekijät tahtoivat Clintin luottomiehen, eli Siegelin mukaan. Vaikka Dirty Harry nykyään kaiken menestyksensä jälkeen näyttääkin fiksulta roolivalinnalta, niin sitä se ei automaattisesti ollut vuonna 1971. Moni tunnettukin näyttelijä oli kieltäytynyt hommasta, eikä ihan syyttä, sillä elokuvan ilmestyessä monet suorastaan vihasivat sitä sisältönsä takia ja Harryn otteet kuvottivat. Elokuvaan liittyen jutellaankin, ettei Eastwoodin esittämä tyyppi ollut lainkaan John Waynen kaltainen kunnollinen sankari, vaan kylmä nihilistinen tappokone. Elokuvan sanottavaa katsottiin turhankin suorasukaisesti ja yksioikoisesti, mutta käsitykset ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Dokumentissa tuodaankin esille selkeät yhtäläisyydet, mitä lopussa nähdään klassiseen lännenelokuvaan High Noon, kun molempien sankarit joutuvat pohtimaan, onko suojelemansa yhteisö vaadittujen tekojen arvoinen. Elokuvakriitikko Janet Maslin taas pohtii, että uskoo Harryssa olevan paljon Eastwoodin omaa roolikehittelyä, eikä ihan helposti nielisi sitä, jos väitettäisiin kaiken tulleen käsikirjoituksen sivuilta.

Paheksunnasta huolimatta Eastwood oli menestyksekäs lippuluukuilla ja kovaotteisen poliisielokuvan tehdessä tiliä, päätti tähti itse vaihtaa jälleen aavikkoisempiin maisemiin parinkin elokuvan verran. Näistä uudempi tapaus, eli vuoden 1973 High Plains Drifter vei sekin lännenelokuvien lajiin, mutta ei ihan tavallisen tekeleen pariin, vaan lopputuloksena oli yksi Eastwoodin persoonallisimmista sekä kummallisimmista töistä. Leonen opit pääsivät purkautumaan ja elokuvassa yhdistyy hyvinkin synkkä puoli hirtehiseen huumoriin. Clintin esittämä muukalainen edusti jälleen tylyä ja armotonta lännensankaria, jollaista John Waynen oli hankalaa hyväksyä. Eastwood vähän hymyillenkin kertoo, että Wayne kyllä piti hänestä ihmisenä, muttei niinkään kaikista elokuvista, koska näiden hahmot eivät vastanneet Waynen käsitystä amerikkalaisuudesta. Muutenkin lännenelokuva oli lajina Waynelle erittäin tärkeä, eikä hänen kohdallaan sankarien arvomaailmaan kuuluneet tietynlaiset raukkamaisemmat tai kavalammat otteet, joita Eastwood ei niinkään vältellyt.

Vuonna 1976 ilmestynyt Eastwoodin tähdittämä ja myös ohjaama The Outlaw Josey Wales tuntui tavallaan tarunomaisemmalta kuin aiemmat elokuvat. Hän piti paljon sen pohjana toimivasta Forrest Carterin kirjasta ja tarina muuttuukin edetessään paljon. Lisäksi elokuvassa oli muutakin kuin veren, väkivallan ja vihamielisyyksien tavoittelua, kun toisella puoliskolla lähdetään etsimään kahden erilaisen kansan sopuisaa sekä rauhallista yhteiseloa suvaitsevammassa ilmapiirissä. Vietnamin sodan jälkeen ilmestyessään The Outlaw Josey Wales oli helposti nähtävissä sodanvastaisena kannanottona, eikä Eastwood lähde sitä kiistämään. Samassa yhteydessä Clint juttelee myös, miten jotkut ohjaajat suosivat kaaosta kuvauksissa ja saavat energiaa valittaessaan, kiukutellessaan ja vihoitellessaan, mutta hänelle itselleen se ei ole ollut mitenkään hauska tai tavoiteltava suuntaus. Malpaso antoi Eastwoodille kätevän mahdollisuuden käyttää tuttuja näyttelijöitä ja vivahteita, joita yleisö näihin hänen elokuvissaan yhdisti. 1970-luvulla Malpaso siirrettiin Universalilta Warner Brosin tiloihin toimimaan. Vuosikymmenen loppupuolella Eastwoodin imagoon haettiin tietoista kevennystä, eli niin sanotut orankielokuvat Every Which Way But Loose ja Any Which Way You Can tulivat ajankohtaisiksi. Warnerin puolella kaikki eivät ajatuksesta juuri innostuneet ja jotkut pitivät ensimmäistä julkaisukelvottomana roskana. Epäuskosta huolimatta siitä tuli kuitenkin valtava taloudellinen menestys ja elokuvan tuottama 78 miljoonaa dollaria oli siihen aikaan huikea summa.

Hyvät tulokset ja suosio yleisön keskuudessa ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikki Eastwoodin elokuvatähteyttä arvostivat, vaan suhtautuminen oli edelleen monesti ylenkatsovaa, mikä ei tietenkään tyyppiä itseään lannistanut. Yleisölle paremmin maistuvien hömppäjuttujen lomaan Eastwood pyrki järjestämään itselleen kiinnostavampia projekteja. Yksi tällainen oli vuoden 1980 Bronco Billy, jossa jälleen lännenmyyttien maailmassa pyöritään, mutta ote on tavallisesta poikkeava. Eastwood itse kommentoi tarinaa naiiviksi, mutta herttaiseksi, joka muistutti Frank Capran elokuvista. Lempeä leikittely omalla kovalla lännenimagolla lämmitti viimein kriitikkojakin ja tavallaan Bronco Billy oli merkittävässä asemassa siinä suhteessa, että Eastwoodia alettiin vähitellen laajemmin hyväksyä vakavana elokuvantekijänä. Martin Scorsesekin käy muutaman valikoidun kommentin heittämässä ja tunnistaa kuivan huumorin yhdeksi Eastwoodin merkittäväksi puoleksi. Clint itse muistelee James Cagneyta yhtenä henkilökohtaisena suosikkinaan, joka teki omissa elokuvissaan valtavirrasta poikkeavia juttuja, jotka jäivät mieleen. Cagney joutui tosin omana aikanaan lähinnä pahistelemaan, kun taas Eastwoodin aikakaudella oli mahdollista esittää vähän ilkeämpiäkin sankareita. Yhtenä esimerkkinä toimii vuoden 1985 Pale Rider, joka päätyi Cannesiin kilpailemaan, vaikka ei varsinaisia palkintoja voittanutkaan.

1980-luku ei ollut Clintin aktiivisinta aikaa elokuvamaailmassa, vaikka pidempiä taukoja ei tullutkaan. Dokumentti ei hirmuisesti lähde Eastwoodin yksityiselämää riepomaan ja ruotimaan, ja tuskinpa mies itse olisi ollut kovin halukas haastatteluihin, jos tälle linjalle olisi livahdettu. Mainitaan kuitenkin, että 1980-luvun alkupuolella pitkä avioliitto Margaretin kanssa päättyi. Vuosikymmenen puolivälissä hän sai inspiraation pyrkiä politiikkaan Carmelin kaupungin pormestariksi. Kampanjansa aikana hän olikin erittäin seurattu mediassa ja Eastwood valittiinkin yhdelle kaudelle 1986. Pyrkiessään virkaan elokuvanteko väheni merkittävästi ja muutenkin menossa oli hiljaisempi aikakausi, koska pitkä suhde useissa yhteisissä elokuvissa nähtyyn Sondra Lockeen tuli tiensä päähän.

Vähitellen Eastwood alkoi kuitenkin kehitellä elokuvaa Charlie Parkerista, jonka musiikkia oli nuoresta asti ihaillut ja arvostanut. Siinä pääosaa esittänyt Forest Whitaker kertoo, että Bird oli hänen uransa merkittävimpiä hetkiä. Olihan tälläkin työllä alkuvaikeutensa, koska Parkerin entinen puoliso Chan ei erityisen innostunut ollut, kun juuri Eastwood ilmoitti halukkuudestaan tehdä Charliesta elämäkertaelokuvaa, mutta mielipide muuttui Clintin selittäessä tarkemmin pyrkimyksistään. Dokumentissa näytetäänkin lyhyesti otteita kuvauksista, jonka yhteydessä selostetaan, ettei Clint tykkää määräilevän ohjaajan roolista, vaan on ennemmin opas, joka panostaa mukavaan työilmapiiriin ja rennompaan lähestymistapaan. Valinnoissa luotetaan pitkälti vaistoon, eikä anneta liikaa valtaa kriittiselle ajattelulle. Eastwoodin tyylillä muusikkolegendan elämästä syntyi elokuva, jota hän itse arvosti paljon, eikä niinkään välittänyt, vaikka tuotot jäivätkin kotimaassa vähäisiksi. Etenkin Yhdysvalloissa elokuva tosiaan pärjäsi heikosti teattereissa, mutta Ranskassa taas menestyi paljon paremmin, mikä tavallaan sopii kuvioon, koska Parker itsekin nautti aikoinaan huomattavasti voimakkaampaa palvontaa siellä.

Parker-filmauksen huono menestys oli kuitenkin yksi syy, miksi Eastwood tavallaan pelaili varman päälle ja loikkasi samana vuonna viidettä kertaa Harryn saappaisiin elokuvassa The Dead Pool. Suurin innostus hahmoon ja elokuvasarjaan oli kuitenkin jo mennyt ja Clint onkin todennut tehneensä näitä Harryn rymistelyjä pari kappaletta liikaa. Yleisöjä kosiskelevien toiminnallisten elokuvien jälkeen heräili taas halua kokeilla itselle tärkeämpää hanketta, jota edusti vuoden 1990 White Hunter Black Heart. Ohjaamassaan elokuvassa Eastwood itse esitti John Hustonia kuvaamassa 1950-luvun seikkailuklassikkoaan The African Queen. Palaset eivät kuitenkaan loksahdelleet täysin kohdilleen, koska lopputulos hämmensi kriitikkoja, eikä oikein löytänyt isompia yleisöjä. Jossakin mielessä elokuvaura tuntui polkevan paikoillaan, ja siinä vaiheessa mieleen tuli kaivaa laatikoista vanha käsikirjoitus, jonka Eastwood oli laittanut sivuun parempia päiviä vartoilemaan kymmenisen vuotta aiemmin.

Unforgiven päätyi siis 1990-luvun alussa viimein toteutukseen, mutta miksikään kassamagneetiksi Eastwood ei sitä itse osannut kuvitella, koska ei pitänyt kaupallista potentiaalia erityisen suurena. Muutenkin elokuva oli pienoinen kysymysmerkki, koska sankari itse ei ollut mikään erityisen taidokas tai romanttinen hahmo lajityyppinsä puitteissa. Projektia lähdettiin työstämään siitä lähtökohdasta, että pääosia olisi neljä ja näihin rooleihin tavoiteltaisiin vakuuttavia nimiä. Gene Hackman ei alkujaan ollut kiinnostunut julman ja armottoman sheriffin osasta, mutta Eastwood kuitenkin lupaili, että tyyppiin haetaan vähän muitakin vivahteita. Clintille itselleen karu käsikirjoitus antoi tilaisuuden näyttää, mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee maailman väkivaltaisuudesta. Tämä tutkailu ilmeisesti löysi laajaa vastakaikuakin, koska Unforgiven osaltaan muutti merkittävästi sitä, miten Eastwoodin aiempaa uraakin alettiin katsomaan. Arvostus nousi ja vuosikymmeniä kestänyt lokasade alkoi vähitellen leppymään. Hän oli 62-vuotias teoksen voittaessa neljä Oscar-palkintoa, eli uran selkein silloinen huippu osui kohtaan, jossa monet alkavat miettimään ja toteuttamaan eläkkeelle siirtymistä.

Eastwood ei kuitenkaan ollut valmis jättämään työuraansa taakse ja vaihtamaan vapaalle, mutta tummasävyistä lännenelokuvaa seuraavissa töissä oli edelleen mukana ikääntyviä sankareita ja tietynlaista mietteliästä tunnelmaa, kun katsomoihin tulivat seuraavana vuotena In the Line of Fire ja A Perfect World. Dokumentin loppupuolella Eastwood itse pohtii, että nuoruuden kevytmielistä ja rämäpäistä vaihetta seuraava konservatiivinen kausi on lopulta taipuvainen vaihtumaan jälleen siihen villimpään linjaan. Siihen kai liittyy aihevalinta, jota melko yllättävänä pidettiin, kun vuoroon tuli The Bridges of Madison County. Meryl Streepia naispääosaan ehdotti Eastwoodin äiti Ruth. Streep kertoo kuvausten aikaan kovasti ihmetelleensä, miksi Clint tahtoi kääntää kyyneleensä kamerasta pois, kun samassa tilanteessa moni muu näyttelijä näkisi selvän pystihetken, mutta ohjaaja selitti tuolloin, ettei yleisö tahdo nähdä hänen itkevän. Muutenkin Streep katsoo, että Eastwood oli melkein armoton itseään kuvatessaan. Dokumentti kuitenkin päätellään leppoisammissa tunnelmissa, kun näytetään kuvaa Eastwoodin kunniaksi vuonna 1996 järjestetystä konsertista. Tähti itse osuvasti lopettelee osuuttaan puhellessaan, miten jazz ja lännenelokuvat ovat hänestä kaksi todellista amerikkalaista taidemuotoa.

Sinänsä Clint Eastwood: Out of the Shadows on peruskaavaa noudatteleva henkilödokumentti, jossa puhuvat päät vaihtelevat elokuvista napsittujen lyhyiden näytteiden ja valokuvien tai muiden vastaavien materiaalien kanssa. Kyseessä kuitenkin on ihan pätevä sellainen ja ainakin suurimmalla osalla haastatelluista tuntuu olevan jotakin asiaakin, eikä vain käy niitä näitä hölisemässä. Huomautan, että tekstissä on mainittu nimeltä vain osa näkemyksensä esittävistä henkilöistä ja kattavampi lista osallistujista löytyy vaikka IMDB:n puolelta. Dokumentin eteneminen sujuu pitkälti aikajärjestyksessä, eli yllätyksellisyydestä ei tarvitse siinä mielessä kehua, mutta eipä toisaalta mene sekoilevaiseksi pomppimiseksi sinne sekä tänne. Kuten Eastwoodin filmografiaa tuntevat huomaavat nopeasti, niin aukkoja tosiaan jää, eikä ole edes yritetty sisällyttää kaikkia merkittäviäkään teoksia mukaan, mutta onneksi suuresta osasta on helposti tietoa saatavilla.

Clint Eastwood: Out of the Shadows onkin lähinnä sujuva ja ihan mielenkiintoinenkin tapaus, jossa on riittävästi kirjoa osallistujien juttujen suhteen, eli onhan sitä kiva katsella kertauksena, vaikka olisikin suurimman osan tarinoista kuullut ja melkein kaikki väläytellyt elokuvatkin onnistunut näkemään. Näytepätkät elokuvista on myös valikoitu mielestäni ihan hyvin ja niistäkin heräilee halua jatkaa uusintakierroksia ja kenties tuijotella lisää Eastwoodista kertovia dokumentteja. Harmi vain, ettei hän itse läheskään aina ole kovin innokas selittämään runsaammin teoksistaan, mutta esimerkiksi Schickel on tehnyt useampaankin Eastwoodin elokuvaan asiallisen kommenttiraidan ja muistaakseni muitakin lisukkeita. Vaikka Eastwood vähitellen väistämättä vetäytyy elokuvahommista, kun ikää on jo 86 vuotta, niin tämäkin dokumentti osoittaa, että filmografiaan on jo kertynyt lukuisia merkkiteoksia ja aiheitakin on varsin monipuolisesti mukaan napsittu, joten katseltavaa kyllä riittää.

Clint Eastwood: Out of the Shadows (2000) (IMDB)