Tätä tekstiä varten käytetyt lähteet ovat pääasiassa useammaltakin DVD-julkaisulta löytyvä kommenttiraita, jossa Herzog juttelee Norman Hillin kanssa. Sitten on toki Paul Croninin toimittama erittäin mielenkiintoinen kirja Herzog on Herzog, jota tulee usein selailtua. Näissä riittääkin sitten vähintään tarpeeksi asiaa yhteen kirjoitukseen. Ymmärrettävistä syistä nämä kertaavat monin paikoin samoja asioita, mutta yritän poimia kummastakin tähän joitakin oleellisimpia juttuja ja sellaisia tietoja sekä näkemyksiä, jotka ovat minua kiinnostaneet. Kuitenkin tässä tekstissä esiintyvät jutut edustavat lähinnä pintaraapaisua, ja ainakin elokuvasta enemmänkin innostuneiden kannattaa tutustua näihin mainittuihin tarkemmin. Suorat lainaukset ovat peräisin tuosta kirjasta.
Alkuun voisi mainita, että yleisesti ottaen Herzogin kommenttiraidat omista elokuvistaan ovat varsin suositeltavaa kuunneltavaa hänen elokuvistaan pitäville. Lisäksi omalla kohdalla viehättää sekin, että hänen äänessään on jotakin poikkeuksellisen miellyttävää, jonka ansiosta voisi kuunnella vähän tyhjänpäiväisempääkin höpinää. Mutta asiaan...
Lienee ihan luontevaa ottaa ensimmäiseksi käsittelyyn ne muumiokuvat, joiden kautta syöksytään tummahkoihin tunnelmiin. Nämä kuvattiin eräässä meksikolaisessa pikkukaupungissa, ja muumiot ovat tosiaan aitoja, eivätkä mitään elokuvarekvisiittaa. Kyseiseen paikkaan Herzog eksyi aikoinaan, kun "pakeni" Yhdysvalloista Meksikon puolelle viisumin umpeutuessa 1960-luvun alkupuolella. Siellä hän teki vähän outoja hommia, ja törmäsi sitten tällaiseen muumionäyttelyyn, joka jäi mieleen. Vuosia myöhemmin hän sitten palasi kuvaamaan niitä. Ohjaajan itsensä mielestä nämä kuvat heti elokuvan alussa tuovat mukaan kuoleman ilmapiirin. Muumioiden jälkeen kuvissa esiintyvä lepakko taas ei ole Herzogin omaa kuvamateriaalia, sillä hänellä ei ollut laitteistoa sellaisen toteuttamiseen (500 kuvaa sekunnissa).
"For me, Nosferatu is the greatest of all German films, and feeling as strongly as I did that I needed to connect to this 'legitimate' German culture in order to find my roots as a filmmaker, I chose to concentrate on Murnau's masterpiece, knowing full well it would be impossible to better the original. It was not nostalgia, rather my admiration of the heroic age of cinema that gave birth to the film in 1922.""When I had finished Nosferatu I remember thinking, 'Now I am connected, I have reached the other side of the river at last.'"
Nopeasti tulee myös esille Murnaun alkuperäinen elokuva, eikä Herzog sen suhteen pahemmin kiertele, vaan toteaa suoraan, että pitää sitä parhaana saksalaisena elokuvana. Omaa versiotaan Herzog ei halua nähdä pelkkänä uusintaversiona, vaikka samoja piirteitä ja tarkemminkin toistettuja kohtauksiakin löytyy. Ennemmin jotakin kirjan ja alkuperäisen elokuvan väliltä. Oman version tehtyään hän kokee kuuluvansa samaan kulttuurivirtaan kuin Murnau ja vaikkapa Fritz Lang.
Aivan kaikki muut vampyyrielokuvat eivät saakaan aivan yhtä suopeaa suhtautumista osakseen, vaikka Herzog yleisesti tuntuu lajityyppiä arvostavan. Utelut Coppolan elokuvasta hän kuittaa lähinnä niin, että alku on kiinnostavaa, mutta siinäpä se. Vampyyri on siinä lähinnä romanttinen, ja vaara puuttuu. Lugosin tähdittämä vanhempi Dracula taas on kokonaan näkemättä. Yleisesti ottaen Herzog kommentoi, että vampyyrielokuvan on luotava oma todellisuutensa, missä harvemmin onnistutaan. Oman versionsa dialogia Herzog selittää siten, että se saattaa vaikuttaa vähemmän realistiselta, mutta sopii haettuun tunnelmaan.
"At its heart, the vampire story is about solitude and now, more than a century later, as we witness this explosive evolution of means of communication, Stoker's work has a real and powerful actuality to it."
Vaihtoa värielokuvien puolelle Herzog ei näe ongelmallisena, sillä hänen mielestään kyse on tässä maailmassa ennemmin valosta ja varjoista, eikä sellainen vaadi mustavalkoisuutta. Tummemmat tunnelmat voidaan saavuttaa myös värielokuvan keinoin. Tunnelmapuoleen Herzog päättiikin panostaa voimakkaasti, mikä ei sitten aivan kaikkia miellyttänytkään.
"The images found in vampire films have a quality beyond our usual experiences in the cinema. For me genre means an intensive, almost dreamlike, stylization on screen, and I feel the vampire genre is one of the richest and most fertile cinema has to offer. There is fantasy, hallucination, dreams and nightmares, visions, fear and, of course, mythology."
Elokuvan levitysoikeudet Yhdysvaltoihin ostanut 20th Century Fox vaati leikkauksia hitaasti eteneviin osiin. Samoin osa katsojista tympääntyi niihin. Yhdysvaltojen puolella esitettyä versiota päädyttiinkin lyhentämään, eivätkä poistot Herzogin mielestä lopulta vahingoittaneet elokuvaa liikaa. Olisi kuitenkin hyvä ymmärtää, etteivät maisemat välttämättä ole pelkkää taustaa, vaan voivat olla myös osa hahmojen sisäistä maailmaa.
Sopivia kuvauspaikkoja etsittiin itäisen Euroopan suunnalta. Alunperin Herzog oli suunnitellut kuvaavansa oikeassa Transilvaniassa Romaniassa. Hän oli jo ehtinyt etsimään enemmänkin sopivia paikkoja, mutta lopulta kuvauslupia ei saatukaan. Niinpä päädyttiin sitten esimerkiksi kuvailemaan itäiseen Slovakiaan. Herzog myös mainitsee, että nämä seudut muistuttavat jossakin määrin sitä syrjäistä vuoristokylää, jossa hän oman lapsuutensa vietti.
"Whatever you see of Transylvania was shot in former Czechoslovakia, much of it actually in Moravia at the castle of Pernstein, and in the High Tatra mountains."
Ajankuvan lavastaminen toi toki mukanaan joukon logistisia ongelmia, mutta Herzog mainitsee, ettei halua niistä enempää valitella, sillä ne nyt ovat väistämätön osa tällaista tuotantoa. Esimerkiksi kaupungin aukio oli kuvausten aikaan parkkipaikka, ja nykyaikaisten asioiden poistaminen kuvista vaati enemmänkin vaivaa. Hän ei juurikaan käytä kuvakäsikirjoituksia, ja tarkan todellisuuden toistaminenkin on vähän toissijaista. Tässäkin tapauksessa hän luotti ennemmin omiin mielikuviinsa, eikä alkanut sen enempää selvittelemään, miten asiat oikeasti kyseisenä aikana olivat esimerkiksi pukujen suhteen.
Wismarina sai lopulta toimia Hollannista löytyvä Delftin kaupunki. Herzog etsi kaupunkia, jossa olisi kanaaleita sekä veneitä, ja eräs hänen hollantilainen ystävänsä ehdotti Delftia. Paikka tekikin tyyneydessään, keskiluokkaisuudessaan ja muuttumattomuudessaan välittömän vaikutuksen Herzogiin. Näin siistin kaupungin keskellä kauhu ja tuho tulisivat voimakkaammin esille.
"I have always felt that rats possess a kind of fantasy element in that they are the only mammals whose number surpass those of man. The figure is something like three to one, and our fear of the creatures stem in part from this fact."
Toisenlaisia pulmia taas aiheutti valtava rottalauma, jota elokuvan loppupuolella käytetään. Niitä oli yhteensä noin 11000 ja alunperin unkarilaisesta laboratoriosta ostetut valkoiset rotat piti vielä järjestään värjätäkin harmaiksi. Niiden kuljettaminen valtiosta toiseen osoittautui myös ongelmalliseksi. Etukäteen Herzog teki kattavan selvityksen kaupunginvaltuustolle varotoimista sen suhteen, miten rottien karkailu voidaan estää. Luonnollisesti tämä suunnitelma huolestutti monia, sillä Delft oli vasta vähän aiemmin päässyt eroon rottaongelmasta. Kun rotat päästettiin kaupunkiin vapaaksi, piti kaikki aukot peittää ja verkottaa huolellisesti, ettei karkaamisia pääsisi tapahtumaan. Kuvausten aikana apuna käytettiin myös liikuteltavia puisia seinämiä. Lopulta kattavien varotoimien ja huolellisuuden ansiosta yksikään rotta ei karannut.
"I remember when Twentieth Century Fox were first interested in co-producing Nosferatu they wanted me to travel to Hollywood. I did not want to go so I invited them to Munich instead. I met them at the airport and squeezed all four executives into my Volkswagen bus with no heater on a freezing winter morning and drove into the Bavarian countryside. Later, they were astonished that I had budgeted only $2 for the screenplay as I needed only 200 sheets of blank paper and a pencil."
Budjetti oli pienehkö, hieman alle 900 000 dollaria. Herzog kertoo, että nykyään pystyisi toteuttamaan elokuvan noin 1,5 miljoonalla dollarilla. Myös kuvausryhmän koko oli pieni, sillä mukana oli 12 tyyppiä. Pieni kuvausryhmä mahdollisti nopean liikkumisen ja teki kuvauksista osaltaan joustavampia. Useat kohtaukset taltioitiinkin yhdellä tai kahdella otolla. Elokuva kuvattiin pääosin yhdellä kameralla ja filmiä kului 100 000 jalkaa. Herzog suosi otoissaan paljon käsivaraa, koska näkee, että se antaa luoda halutun rytmin liikkeen avulla ja päästää katsojan "hengittämään" mukana. Esituotantoon käytettiin aikaa parisen kuukautta, kuvauksiin seitsemän viikkoa ja jälkituotantoon runsaat neljä kuukautta.
Näyttelijöihinsä Herzog on enimmäkseen tyytyväinen, vaikka ilman ongelmia ei siitäkään selvitty. Tähänkin elokuvaan hän palkkasi osan esiintyjistä "tavallisia ihmisiä kadulta"-tyylillä. Tähän liittyen Herzog kommentoi, että monesti amerikkalaiset elokuvat roolitetaan väärin, kun osiin halutaan tähtiä, vaikka he eivät niihin sopisikaan. Sitten taas esimerkiksi Renfieldiä esittävä Roland Topor pääsi mukaan erittäin omalaatuisen naureskelunsa ja hihityksensä takia. Herzogin silloinen vaimo Martje Grohmann taas esittää Minaa, ja se onkin hänen ainoa esiintymisensä elokuvissa. Herzogin oma kameo taas rajoittuu tyyppiin, joka tunkee jalkansa rottia vilisevään arkkuun.
Isabelle Adjanin hahmon kohdalla haluttiin korostaa puhtoisuutta ja viattomuutta, niinpä kuvissa on paljon valkoista ja kukkia. Adjaniin liittyen Herzog kommentoi, että tämä oli kuvauksissa hyvinkin epävarma itsestään. Niinpä ohjaajan tehtäväksi jäi vakuutella Adjania tämän kauneudesta ja siitä, että hän esiintyy hyvin filmillä. Adjanin omaa ääntä elokuvassa ei kuulla lainkaan. Herzog myös mainitsee Adjanin hahmoon liittyen, että tämän ja vampyyrin herkempi kohtaus elokuvan loppupuolella on yksi hänen parhaista rakkauskohtauksistaan, joita ei muutenkaan uran varrelle ole kovinkaan paljoa kertynyt. Herkempiä hetkiä Herzog kommentoi jo aiemmin siten, että haluaa usein pitää kameran etäällä ja hahmojen takana tällaisissa kohtauksissa. Esimerkkinä rantakävely ennen Harkerin lähtöä. Tällainen etäisempi kuvaaminen antaa Herzogin mielestä yleisölle tilaisuuden näytellä itse kohtaus mielessään. Hänestä on palkitsevampaa katsoa yleisön kyynelehtivän kuin näyttelijöiden.
"My own film was solely based on the original Nosferatu, though I knew I wanted to inject a different spirit into my film. In Murnau's film the creature is frightening because he is without a soul and looks like an insect. But from Kinski's vampire you get real existential anguish. I tried to 'humanize' him. I wanted to endow him with human suffering and solitude, with a true longing for love and, importantly, the one essential capacity of human beings: mortality."
Omassa elokuvassaan Herzog halusi luoda hieman erilaisen vampyyrin kuin millainen Murnaun elokuvassa tai Stokerin kirjassa tavataan. Hän näkee, että Murnaun elokuvassa vampyyri on tavallaan sieluton ja vähän hyönteismäinen. Tässä versiossa taas vampyyri on selvästi inhimillinen ja kaipaa tiettyjä tunteita ja kuolemaa, joita ei voi kokea samalla tavalla kuin ihmiset. Vampyyrin myötä päästäänkin sitten siihen suurimpaan ongelmatapaukseen, eli Klaus Kinskiin.
"It took fifty years to find a vampire to rival the one Murnau created, and I say that no one in the next fifty years will be able to play Nosferatu like Kinski has done. This is not a prophecy, rather an absolute certitude. I could give you fifty years and a million dollars to find someone better than Kinski and you would fail."
Alusta lähtien Kinski oli Herzogin mielessä tähän rooliin. Suurimmat näkemyserot ryöpsähtivät tällä kerralla pintaan liittyen siihen, miten vampyyrin osa tulisi kameralle esittää. Kinski olisi halunnut esittää osan huomattavasti energisemmin, mutta Herzog taas vaati hillitympää tulkintaa. Herzog kertookin, että Kinskin esiintyminen olikin pääasiassa pitkälti hänen suunnittelemaansa. Kinskistä tehtiin myös hieman todellisuutta pidempi, mikä korostaa outoa ja uhkaavaa vaikutelmaa. Kuolinkohtaukseen liittyen Herzog mainitsee, että Kinski olisi halunnut huutaa ja kiljua, mutta se ei sopinut. Herzogin näkemys oli, että vampyyrin tulisi äänettä hengittää sisäänsä valo, tuska ja kuolema.
Herzog on sitä mieltä, että kun Kinski omassa elämäkerrassaan kuvailee muuttuneensa itsekin vampyyriksi, niin on kyse vähintään pienoisesta liioittelusta. Samaa vaiheidensa värittämistä Kinski tekee Herzogin mukaan enemmänkin kirjassan. Hän liioittelee esimerkiksi lapsuutensa sietämätöntä köyhyyttä, kun Herzogin mukaan Kiski kuitenkin varttui kohtalaisen varakkaassa apteekkarin perheessä. Lisäksi Kinskin seksiseikkailut ovat Herzogin mukaan osittain mielikuvituksen tuotetta. Samoin nämä varsin reippaiksi yltyneet riidat Herzogin ja Kinskin välillä. Herzog kertoo, että oli itsekin keksimässä vähän väriä näihin riitoihin kirjan kirjoitusvaiheessa, jotta myynti olisi parempaa.
"Kinski loved the work and for pretty much the whole time on set he was happy, even though he would throw a tantrum maybe every other day. He was at ease with himself and the world at the time and loved to sit with his Japanese make-up artist Reiko Kruk for hours and hours. He would listen to Japanese music as she sculpted him every morning, putting his ears and fingernails on."
Kaikki kirjassa kuvaillut riehumiset eivät kuitenkaan ole tuulesta temmattuja, vaan monet käytiin oikeastikin läpi. Herzog kertoo, että esimerkiksi tässä elokuvassa Kinski huusi runsaan tunnin putkeen, kun ei saanut omaa tahtoaan läpi. Rauhoittui kuitenkin jälkeenpäin. Riidoista huolimatta yhteistyö sujui suhteellisen rauhallisesti. Esimerkiksi Kinskin nelituntiset meikkaukset menivät yleensä sopuisasti. Yleisesti ottaen Kinskillä oli hankala maine muidenkin tekijöiden keskuudessa. Monesti Herzogilta kyseltiinkin, että miten hän sietää ongelmatapausta elokuvasta toiseen. Siksi Kinskillä oli muiden elokuvissa usein vain lyhyitä runsaan minuutin rooleja, jolloin hänestä päästiin eroon yhdessä tai kahdessa kuvauspäivässä.
"Though the film is close to two hours and Klaus is on screen for maybe seventeen minutes, his vampire dominates absolutely every single scene. That is the finest compliment I can give him for his performance."
Loppukohtausta Herzog kommentoi lyhyesti kertoen, että siinä käytettiin melko yksinkertaista kikkaa, kun taivaalla näkyy ylösalaisin puhkeavia ukkospilviä. Lopputekstejä hän ei nähnyt tarpeelliseksi, sillä elokuva ei oikeastaan lopu siihen, vaan tavallaan jatkaa eloaan katsojan sisällä.
Kai sitä juttua siinä nyt jonkin verran kertyi. Toivottavasti edes osa on kiinnostavaakin, mitä "turhahkoon" tietoon tulee. Tähän olisi toki voinut ottaa vielä Kinskin näkemyksen mukaan, sillä muistaakseni hän käsittelee tätäkin elokuvaa omaelämäkerrassaan All I Need Is Love. Sen lukemisesta on kuitenkin niin pitkä aika, etten uskalla lähteä heittelemään mitään siitä, eikä sitä omasta kirjahyllystä löydy, joten menköön lukusuosituksena sitten. Sama teos on myös suomennettu nimellä Tarvitsen rakkautta. Kuten Herzog kommentoi, niin Kinskin juttuihin kannattaa suhtautua vähän varauksella, jos tuota lähtee lukemaan. Ihan viihdyttävää tekstiä, mutta kyllä siinä on luultavasti mopo karkaillut enemmänkin ja mielikuvitus lähtenyt lentoon. Tiedä sitten, miten paljon Herzog itse harrastelee samanlaista lievempää ja suurempaa liioittelua, koska kaikenlaisia legendoja tuntuu pyörivän ympärillä. Eipä tässä muuta tällä kerralla. Jossakin vaiheessa varmaan tulee tätäkin kirjoitussarjaa taas jatkettua...
