sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Any Which Way You Can (Lällärit lakoon)

Olisikohan kesäkuun loppurypemiset käsillä tässä pikkuhiljaa, kun laitetaan soittimeen pyörähtelemään jatkoa viimeksi katsellulle elokuvalle Every Which Way But Loose... Tahtoo siis vihjailla, ettei tässä todellakaan olla tekemisissä elokuvahistorian kirkkaimpina tuikahtelevien merkkiteosten kanssa, vaan ennemmin sitä toista laitaa lähestytään nyrkkien viuhuessa ja hölmöjen heittojen liidellessä. Mitä tähän keppostelevaiseen ja silloin tällöin rähisteleväänkin höttöviihdykkeeseen tulee, niin eipä kyseessä mikään ensikurkkaus ole, sillä kiitos lukuisten televisioesitysten ja sittemmin kokoelmaan eksyneen levyjulkaisun, niin tuttua huttuahan tämä. Muistikuvien mukaan taso ei ensimmäisestä merkittävästi muutu, mutta taisipa olla niin, että tappeluihin panosteltiin paremmin ja yleisesti ottaen hivenen viihdyttävämpi paketti kasailtiin. Hetki pieni, niin tarkistellaan, miten hyvin nämä muistelot paikkansa pitävät...

Melkoisen samansuuntaisia kuvia alkuun järjestellään ja siinä sivussa pyörivä nimilistakin on kertovinaan, että ensimmäisestä tuttuja kasvoja on mukaan houkuteltu. Teillä taas naljaillaan puolin ja toisin, eikä pitkää aikaa menekään, kun onkin kohtalaisen selvää, mikä sellaisia sutkautuksia innostelee. Suurempaa porukkaa on kerääntymässä mätkintärinkiin kannustusjoukkoihin ja mikä ehkäpä tärkeämpää, ansaitsemaan rahaa suosikkinsa mahdollisella voitokkuudella. Yleisömäärästä päätellen pienet piirit ovat hiukkasen kasvaneet, eikä virkavallaltakaan enää yritetä piilossa pysytellä, sillä merkittävä osa katsojakunnasta on näitä samaisia heppuja.



Philo (Clint Eastwood) on ilmeisesti kasvattanut mainettaan reippaasti näissä nujakointipiireissä ja siksipä poliisit ovat vastaan marssittamassa varsin kovaa kaveria. Toiseen kulmaukseen saapasteleekin entinen merijalkaväen mies, joka aikoinaan ilmeisesti kehissä lähetteli vastustajansa unten maille. Sotapoika-Joen huimasta tyrmäyssaldosta huolimatta Orville (Geoffrey Lewis) heittää pottiin tuhat dollaria veljensä menestyksen puolesta. Kohta koitos jo käynnistyykin ja paremmuutta lähdetään selvittelemään. Tällä kerralla veljekset ovat ottaneet kannustusjoukkoihin myös Clyde-orangin, jota ei mäiske selvästikään kiinnosta. Näkeepähän veijari muiden silmäparien kiinnittyessä ottelijoihin hyvän tilaisuuden karkailla teilleen haisevia pahuuksia harrastelemaan, eli jonkun penkiltä saattaa ikävä yllätys löytyä...

Joen kovissa kourissa on monen virkaveljen lähitulevaisuus, sillä esimerkiksi johtoportaan rahojen hävittäminen ei välttämättä kovinkaan nousujohteiseksi uraa kiepauttaisi. No, näistä Philo ei paljoakaan välittele, vaan tuttuun tapaansa laittaa Joen lukua ottamaan. Ymmärrettävistä syistä poliisit tahtoisivat edustajansa jatkavan niin kauan kuin jalat jotenkin kantavat, mutta Philo on sitä mieltä, että lopetellaanpa kuitenkin, koska toinen aivan muissa maailmoissa seikkailee ja ennen kuin kaduttavaa kertyy. Aivan hilpeällä mielellä rahoja ei olla häviämässä, mutta katkeran kalkin nielaisua ei oikein välttääkään enää voi. Philoakin tappelupiirit ovat alkaneet mietityttää siinä määrin, että eläköitymispäätös suusta pääsee ilmoille. Orvillen ihmetellessä asioiden tilaa toinen selvittelee, että kipu on alkanut vähän liiankin nautinnolliselta tuntumaan ja se on kovin vaarallista.



Kaupungissa kaukaisemmassa hiukkasen kovemmilla panoksilla pelaava vedonlyöntiporukka on kerääntymässä. Sikarien savutessa rahapinot kasvavat ja jälkijutusteluissa pohditaan mahdollista ottelua omalle edustajalle. Philonkin nimi on näihin korviin kiirinyt ja joku osaa ehdottaa, että siitä voitaisiin ihan hyvä mätkintä saada aikaan. Jack Wilson (William Smith) on omalla urallaan tehnyt sen verran ikävääkin jälkeä, että kykenevien ja halukkaiden vastustajien jono on minimaalinen. Ajatuksesta kuitenkin innostutaan ja ottelujärjestelyt on hyvä käynnistellä sen suurempia aikailematta. Miestä siis matkaan ja Philolle tarjousta viemään.

Philo ja Orville ovat Clyden kanssa päättäneet miesten kesken istuskella ja olustella paikallisessa baarissa, mikä näille herroille tyypillistä iltahuvitusta lienee. Esiintymislavalta löytyy yllättäen tuttuja, eikä Philo osaa juurikaan tästä jälleennäkemisestä iloita. Lynn (Sondra Locke) kuitenkin haluaisi korjailla välejä, mutta Philo taas tahtoisi vanhojen muistelut jättää lyhyeen. Ehkä on muutenkin hyvä lähteä muihin maisemiin, koska näyttää siltä, että Clyde on kulautellut tuopposen liikaa, mikä tarkoittaa, että meno on karkaamassa liiankin riehakkaaksi. Tölkkiä rutistuu ja rautakaiteetkin väännellään uuteen malliin. Porukka pillinsä pussiin sujauttelee ennen kuin vahinkoa ehtii kertymään. Jospa rähistelyiltamaa kokeiltaisiin joskus toiste...



Ensimmäisestä osasta tuttu pilipalityyppien pärinäporukka on kasailemassa rivejään. Aiemmin koettuja nöyryytyksiä ei noin vain tahdota unohtaa, vaikka varmaan parasta olisi. Mitään ei ole opittu tai ymmärretty, joten tie vie kohti uusia kivuliaita nolauksia. Philo taas on vetäytynyt korjailemaan autoaan, kun kaukainen vieras tulee rahakasta tappelutarjousta esittämään. Äskettäin syntynyt eläkepäätös otetaan nopeasti uuteen arviointiin, sillä 15000 dollaria on Philon muihin tuloihin nähden kohtalainen nippu. Philokin on kuullut Wilsonista ja tämän otteista, mutta maksua lupaillaan hävitessäkin. Mitäpä sitä enempiä jahkailemaan, vaan homma hyväksyntään. Myöhemmin moottoripyörillä laukkaava ryhmittymäkin löytää Philon ja kovat uhittelut tietysti käyntiin pääsevät. Niistä ei taas montaakaan sekuntia ole häpeälliseen päätökseen, kun käytännössä lähes koko reppanalauma itseään asfaltista keräilee Clyden tyrmääminä.

Aikaa ei taida päiviäkään ehtiä rullailemaan, niin Philo ja Lynn ovatkin jo niitä viilenneitä välejä kovastikin lämmittelemässä ja riitoja sovittelemassa. Samoille seuduille ilmestyy myös kovinkin uteliaalta vaikuttava tyyppi Philon lenkkiseuraksi. Hän tahtoo kärkkäästi juoksukaverinsa kunnosta tiedustella ja käynnistelee baarikahakankin nähdäkseen, millaisilla otteilla toinen muksauttelee menemään. Eipä liene lainkaan vaikea arvailla, kuka tämä mystinen heppu on... Philon läheiset alkavat kuitenkin huolestua tulevasta ottelusta, koska Wilsonin maine kiirii korviin ja tietoon tulee, että tämä on vastustajiaan ruumisarkkuunkin toimitellut. Äänestys menee niin, että neljä kättä nousee yhtä vastaan, mikä tarkoittaa, että Philo ilmoittelee järjestäjille, ettei taidakaan mitään matsia tulla. Nämäpä taas eivät äänestyspäätöksistä innostu, vaan lähettävät joukon ikäviä ilkimyksiä kertomaan, että harkitsepa uudelleen tai pahoja asioita tapahtuu. Philo taas ei niitä muiden tahtoon taipuvaisimpia epeleitä ole, joten lälläreitä lähdetään lakoon laittamaan...!



Pari vuotta aiemmin ilmestynyt edeltäjä tuotti tosiaan varsin mahtavan kasan lippuluukuilla, joten olisihan se vähän hassua olla kokeilematta, että voisikohan samaisen tempun toistaa. Mitä uusiin ideoihin tulee, niin varsin vähissä ne ovat, eikä tekijöiden toimesta selvästikään ole nähty tarvetta paljolti poiketa tutuilta poluilta. Käytössä on siis se turvallinen lähestymistapa, eli lisää sitä samaa, mistä yleisöjen epäiltiin aiemminkin tykkäilevän. Taloudellisessa mielessä näillä vähän mielikuvituksettomilla ratkaisuilla ei ainakaan harhaan seikkailtu, sillä Any Which Way You Can keräili katsojia kiitettävissä määrin elokuvateattereihin. Täysin kopiokamaksi väittäminen ei kai aivan oikein olisi, mutta lähistöllä liikuskellaan.

Samaisena vuonna 1980 Eastwood ohjasi ja tähditti hengeltään kovin toisenlaistakin elokuvaa, eli kyseessä tietenkin Bronco Billy. Se toimikoon osoituksena siitä, ettei kaveri aivan täysin yhdentekevään pöllöilyyn ollut halukas hyppäämään, vaan hieman haikeampaakin sävyä omaavat projektit sekaan mahtuivat. Clintin 1980-luvun vähemmän arvostusta keränneistä teoksista tekisi mieli uusia pitkästä aikaa Heartbreak Ridge, mutta sepä on niitä harvinaisia tapauksia, että eipä löydy kokoelmasta. No, mikäli muistikuvat oikeassa ovat, niin melkoisen tyhmä elokuva sekin, mutta siinä armeijayrmyily öyhötyksineen viedään nautittavalla tavalla naurettavuuksiin.



Edellisen osan ohjannut James Fargo vaihtui toiseen Eastwood-elokuvien luottomieheen, joka on pitkän uran tehnyt Clintin alaisuudessa, erityisesti stuntpuolella. Any Which Way You Can tarjosi Buddy Van Hornille mahdollisuuden kokeilla ohjaushommia, eivätkä yritykset lopulta yhteen jääneet, vaan pari kertaa yritettiin myöhemmin. Buddy sai kunnian saatella Dirty Harryn elokuvalliset seikkailut maaliinsa teoksessa The Dead Pool. Vähemmän hohdokas homma taas on, että tämä viimeinen lisäys on elokuvasarjan heikoin, vaikka ei täysin kehno olekaan. Toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi Buddyn kohdalla jäi vuoden 1989 Pink Cadillac, mikä on Eastwoodin huonoimpia mielestäni. Kamala, kamala elokuva, joka ei naurata, eikä viihdytä, vaan rasittaa ja jumittelee. Sittemmin Van Horn onkin jälleen ahertanut enemmän stuntkohtausten parissa.

Onneksi Any Which Way You Can rullailee huomattavasti sujuvammin sekä vauhdikkaammin kuin viimeisenä mainittu vaaleanpunainen menopeli, jonka kyyti jättää paljonkin toivottavaa. Huumorin suhteen jatketaan siellä matalien aitojen maisemissa edeltäjän tapaan. Oikeastaan tekee mieli huikata, että ehkä hölmöilyihin pinkaistaan rohkeammin ja paikoin hyvinkin sameisiin vesiin pää edelle loiskautetaan. Mitäpä sitä pidättelemään... Tahtikin on suunnilleen samanlainen, eli vieläkään ei mistään tiukasta huvituspaketista voi höpistä. Oikeastaan kestoa on venytelty minuutti lisää, kun ennemmin olisi ollut tarvetta toiseen suuntaan trimmailla. Mielellään alkuun vaikkapa parinumeroinen lukema nipsaista, sillä väittäisin, että etenkin loppua pitkitellään ihan turhaan kohti kahta tuntia, vaikka jutut ehtivät pahasti kulahtamaan.



Chollan (John Quade) johtamat mopoilijat edustavat edelleen näkyvintä (huumori)pahisosastoa, eivätkä suunnitelmat merkittävästi ole muuttumaan päässeet. Epäonnisen joukon johtaja tosin paikoin pohtii, että viskaisiko sen viimeisenkin toivonrippeen jonnekin syvään ja synkkään jorpakkoon, jonne ei ikinä päivä paistele. Ehkä niin olisikin parasta, sillä luvassa ei mitään erityisen nautinnollisia hetkiä näille hepuille ole. Niskaan kaadetaan kirjaimellisesti kuumottelevaa tavaraa, minkä jälkiselvittelyt pakottavat kivuliaaseen keritsemiseen. No, ehkä ne sileinä kiiltelevät kaljut noin aatteen kannalta paremmin sopivat. Nämä veijarit kuitenkin kiskovat peruukkia kupuun, mikä viimeisetkin uskottavuuden rippeet tuntuu romuttelevan. Cholla pohtii, että miksi ihmeessä tätä loputtomaan surkeuteen tuomittua toivotonta taivalta vain jatketaan ja jatketaan. Kai se kohtalo sitten vain tahtoo tyypeille viimeisetkin nolot nöyryytykset viskaista...

Tavallaan varsinaisen pahiksen osa on Wilsonille varailtu, sillä hän siellä viimeisessä tappelukehässä vastassa odottelee. Tokihan Wilsonille kyseenalaista mainetta heitetään harteille, mutta eipä selvästikään ole tahdottu liian ikäviä värähtelyjä elokuvaan tuoda. Wilson itsekin on halukas perumaan ottelun turhana ja näyttäisi olevan ennemmin olustelukaveriksi tunkemassa. Samallahan kyseinen kaveeraaminen tarkoittaa, ettei loppumäiskintään mitään hirmuista jännitettä voittajan suhteen tai muutenkaan saada aikaan. ...Tosin tuskinpa on tarkoituksenakaan ollut.



Viimeistä yhteenottoa lähdetään virittelemään suhteellisen varhaisessa vaiheessa, sillä mittari kertoo aikaa olevan jäljellä vielä puolisen tuntia. Katsojaa saapuu paikalle siinä määrin, että suurenkin urheilujuhlan humua alkaa ilmoilla olla. Harmi vain, että perumisen uhka leijuu tapahtuman yllä. Kummallakaan ottelijalla ei palavaa poltetta nujakointiin ole, mutta hyvähän paremmuusasia olisi selvitellä, vaikkapa sitten ihan kahden kesken. No, kohtaaminen ei pitkään salaisena pysy ja siitä rieha minuuteissa jo leviääkin. Väkijoukot mylvivät kaduilla kaksikon vaihdellessa iskuja. Selkoa ei tahdo tulla ja vetäytyväthän osapuolet välillä juomataukosellekin lisäpuhtia keräilemään. Onhan mukana tarkoituksellista venytystä ja liekö sitten ollut aikoinaan jokin pisimmän loppumäiskeen ennätyskin hakusessa. Valitettavasti tällainen melkoisen temppuilematon ja suoraviivainen vuorottainen huiskiminen ei oikein eeppisempiin mittoihin mielellään taipuisi. Kyllähän sekaan vähän muutakin yritetään ujutella, mutta siitä huolimatta meno kyllä hyytyy. Yleisen huvituksen ja typeryyden takia sekä jääräpäisyyden pyhällä hengellä jaksetaan viimeisiin tirvaisuihin saakka, eli miten sen nyt sanoisi...onhan niitä reippaampia ja sykähdyttävämpiä finaalitaistoja tullut nähtyä kymmenittäin ellei jopa sadottain.


Edellinen osa ainakin omiin silmiin painottelee enemmän kaverijuttuja, kun taas jatko-osassa lähdetään voimakkaammin romanssien poluille. Oikeassakin elämässä noihin aikoihin hyvin yhdessä viihtyneet Eastwood ja Locke vääntävät lämpötiloja kuumempaan suuntaan kuin ensimmäisessä, mutta eihän tämä mitään vuosisadan rakkaustarinaa millään ole. Ennemmin edustaa sitä samaa höpsöä sekä hölmöä linjaa kuin muutkin osaset elokuvasta. Orville jää tässä toisessa mielestäni selvemmin taka-alalle, mutta Clyde taas on saanut enemmän puuhasteltavaa. Jäynäilyn lisäksi orankikaverista on opetettu varsinainen romutusexpertti, joka purkaa auton vaikkapa puolivauhdissa.

Jos nämä kaksi elokuvaa kehään heitettäisiin, niin kumpi sieltä sitten voittajana pois astelisi? Sen ainakin voinee mainita, että kohtalaisen tasainen taisto käydään, ja paremmuus pisteillä selviäisi tyrmäyksen sijaan. Taidanpa kuitenkin kallistella tällä uusintakierroksella jatko-osan puolelle enimmäkseen sen takia, että toiminnassa on hiukkasen enemmän yritystä. Eihän se vieläkään mitään tyylitaiturointia ole, mutta välillä ihan kivaa myllytystä kuitenkin. Lisäksi tykkään siitä, että Any Which Way You Can heittää reilummin hulivilivaihteen päälle lopussa, kun taas Every Which Way But Loose yrittää lopetella hiukkasen epäonnistuneeseen puolivakavaan tussahdukseen. Edelleenkään kumpikaan ei edes puolivillaisina viihde-elokuvina täyskymppejä lähellekään osu, mutta olen ainakin itse ihan kiitollinen tästä Eastwoodin hömppäkaudesta. Näidenkin parin esimerkkitapauksen parissa on useampikin tunti mukavissa tunnelmissa päässyt vierähtelemään. Ohjeistus on suunnilleen sama kuin ensimmäisenkin kohdalla, eli kepeän ilmapiirin iltama ja pari tuoppostakin luultavasti tekee vain hyvää tälle elämykselle. Testattu on ja toimii!



Any Which Way You Can (1980) (IMDB)

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Every Which Way But Loose (Mies San Fernandosta)

Kesäkuun katseluvalintoja silmäillessä ei oikein voi muuhun mietelmään päätyä kuin että toistaiseksi linja on ollut voimakkaasti höyhenkevyttä hömppää suosiva. Samaisilla polkusilla olen aikonut kesäiltoja tai -öitä jatkossakin kulutella ja saattaapi olla, että tämä katselmus ottaa vielä muutaman tyhmänrohkean harppauksen entistä hölmömpään pöllöilyyn. Clint Eastwoodista toki ajan rullailessa kehittyi myös vakavampien tahojen arvostama näyttelijä sekä ohjaaja, mutta tämä teos kaivetaan miehen tuotannon siltä laidalta, jonka voisin veikkailla monenkin iloisesti unohtavan. Onhan täälläkin tullut höpöteltyä Eastwoodin kehutummista teoksista ja niitäkin mielelläni katselen, mutta nyt vain sattuu olemaan tilausta tällaiselle tyhmäilylle. Ryppyotsaisuutta ei ainakaan kannata katseluseuraksi varailla, kun Clint omalaatuisine seurueineen lähtee vähän remuamaan...

Alkutekstien taustalla soiva kappale seikkailee sekä tunnelmoi vapauden ja sitä jossakin mielessä mahdollisesti rajoittavankin rakkauden epämääräisillä rajaseuduilla. Kadulla autovirrassa rekkailee myös eräs Philo Beddoe (Clint Eastwood), jonka työpäivä alkaa lähestyä viimeisiä minuuttejaan. Auto parkkiin varikolle ja vapaa-ajan vietto kutsuu. Baarin kauttahan sitä ollaan kotia kohti palailemassa, mutta ilman ongelmia lyhyt pysähdys ei suju. Syystä sattuneesta Philo intoutuu hamstrailemaan enemmänkin ilmaisina naposteltavina tarjoiltuja maapähkinöitä ja eräs tiskillä istuskeleva herrasmies menettää hermonsa Philon kaappaillessa viimeistä kourallista nenän alta. Tällaiseen rohmuamiseen tyyppi tahtoo poikkipuolisen sanansa lausahtaa ja Philo tuumaa, että ratkotaanpa kina loppuun nyrkein. Tämä lyhyt vääntö on osoittelevinaan Philon olevan vähän toisenlaisessakin tohinassa etevä heppu kuin vain ratinvääntelyssä.



Philo asustelee samassa taloudessa iäkkään äitinsä (Ruth Gordon) ja veljensä Orvillen (Geoffrey Lewis) kanssa. Orville hääräilee hinauspalvelun parissa, joten kumpikin veljeksistä ammatikseen autoilee. Tähän perheeseen kuuluu kolmikon lisäksi myös vähän erikoisempi epeli, joka pihavajassa Philoa hiukkasen kovakouraisestikin moikkailee. Joku herkkänahkaisempi saattaisi tämän heippailun tulkita vähintään lieväksi pahoinpitelyksi, mutta eiköhän Philo osaa kaverinsa jekkuihin varautua. Kyseessä siis on kohtalaisen kookas Clydeksi nimetty oranki ja siinäpä samalla selitys Philon maapähkinäpihistelylle. Pitäähän kaverille matkalta tuliaisia tuoda. Niitä Clyde mielellään mutusteleekin ja saapa kurkkuaan kostutella olusella, eli ihan hyvin on iltapäivä etenemässä.

Philon alkuilta ei aivan riippumatossa lötkötellen ole kulumassa, vaan lähdetäänpä selvittelemään, millaisissa puuhissa hän verovapaita lisäansioita kerryttelee. Jonnekin liian uteliaiden katseiden ulottumattomiin kerääntyy pelihaluisia lyömään vetoa hyvin epävirallisista nyrkkeilyotteluista. Tappelurinki laittaa dollarit liikkeelle ja tietysti Philo on yhtenä kehään astelemassa. Orville toimii eräänlaisena managerina ja/tai apumiehenä. Selvästikään tällä kerralla vastus ei erityisen kova pähkinä puraistavaksi ole, vaan Philo voi vähän leikitelläkin ennen kuin laittaa lopun kohtaamiselle. Onhan se vähän sellaista isojen kaverien rajumpaa ajanviettoa, mutta eipä näiden nujakointien päämääränä tunnu olevan vastustajan takominen hengenlähdön seutuville, vaan vähemmän vakavamielistä huvia ja urheilua taidetaan hakea.



Päivä ei tietenkään ole paketissa, vaan Philo ja Orville siirtyvät iltaviihteen pariin paikalliseen baariin. Olutta ja elävää musiikkia voittotunnelmien juhlistelu vaatii ja ehkä olisi mukava naisseuraakin löytää. Philon lähestymisyritys ei aivan putkeen mene, mutta mahtaisikohan vanha "tekohampaat sopassa"-kepponen lämmitellä välejä? Kuten arvata saattaa, niin pikaisesti tähän tempaukseen saadaan vastauksena odotettu eipä-ei. Orville on jo lähdössä kotiin, mutta samaan aikaan esiintymislavalle astelee Lynn Halsey-Taylor (Sondra Locke), jonka laulu vie Philon huomion, eikä tällä tunnu olevan mikään kiire kotiinpaluun suhteen. Parin käänteen jälkeen Philo ja Lynn istuvatkin samassa autossa, mutta asiat kehittyvät siihen suuntaan, että Philo katsoo parhaaksi vähäsen viilennellä ja jättää kuumemmat tuokiot mahdolliseen seuraavaan tapaamiseen.

Orankikaverinsa kanssa ajellessa Philo saa vähän kahnausta aikaan paikallisten varsin varttuneeseen fyysiseen ikään ehtineiden, mutta oletettavasti useammankin henkisen kasvun vuoden väliin jättäneen pärinäpoikien kanssa. Philo taitaa olla niitä tyyppejä, jotka eivät pitkää aikaa jaksa nälvimistä tai sekalaista päänaukomista kuunnella, vaan näissä tapauksissa loikka sanoista tekoihin tuntuu hänellä olevan nopsa ja lyhyt. Parin ilveilijän pinkoessa käpälämäkeen niin vauhdikkaasti kuin vain jalat kuljettavat, jää tämä palautepalaveri pahasti vaiheeseen. No, eipä hätää, sillä myöhemmin ravintolassa samaisen mopokerhon pari edustajaa ottaa asiakseen kerjätä hankaluuksia. Nolostihan se rehvastelu päättyy ja sitten alkaakin johtoportaassa höyryämään, sillä ei ole jonkinasteiseen uusnatsilarppaukseen taipuvaisen porukan maineelle lainkaan hyväksi, että Philo tuosta vain puolihuolimattomasti jäseniä nöyryyttelee kohdatessa. Kostoa siis pitäisi saada järjesteltyä!



Philo itsekään ei mikään mutkattomin ja helpoin heppu ole, vaan lanka palaa nopeasti loppuun ja sitten nyrkit räjähtelevät. Välillä kohdevalintaa kannattaisi oman edunkin nimissä pohtia, sillä esimerkiksi parin paikallisen poliisin pieksemisellä saattaa olla kauaskantoisempiakin seurauksia. Siitä soimaan lähtevä levy on se sama vanha, eli hyvitystä ja kostoa, kiitos! Vihamiehiä alkaa löytyä sekä virkavallan riveistä että kaidan tien karttajistakin. No, Philo ei näistä niin jaksa stressailla, vaan asenne tuntuu edelleen olevan, että jos on sanottavaa, niin selvitellään pois vain. Enemmän kaveria kiinnostaa jatkaa Lynnin tapailua, mutta sekään ei lainkaan kitkatta käyntiin lähde ja tuntuu vähän tahmealta tarvottavalta. Hyviä hetkiäkin on, mutta punertava ja pehmoinen suhdepolku tämä ei missään nimessä ole.

Asiat mutkistuvat entisestään Lynnin vaihtaessa maisemia ja jättäen vain lyhyen lippulappusen jälkeensä. Philo on jokseenkin sitä mieltä, ettei näitä juttuja ihan niin lyhykäisesti lopetella. Reissailemaan siis pitäisi lähteä ja vapaaehtoista seuraakin ilmenee, sillä Orville on innostunut ajatuksesta. Clyde mahtuu tietysti myös mukaan ja kohta on etupenkille enemmänkin tunkua, sillä matkan alkuvaiheessa Orville menee pikkuisen ihastumaan. Lynn pitäisi siis löytää ja tavoittaa sekä hieman höpötellä, että näinkö kaikki kasaan kuivuu. Jotta ei ajelu liian tylsäksi tai toimettomaksi kävisi, niin perässä tosiaan porhaltaa kerhollinen päristelijöitä ja pari kiukkuista poliisia, joista toinen uhittelee käyttävänsä reippaasti vapaa-aikaansakin, jotta tilejä saataisiin tasailtua. Philo taas kartuttelee matkakassaa tappelukehissä ja sitä kautta avautuu mahdollisuuksia suurempaankin kuuluisuuteen.



Aikoinaan Every Which Way But Loose oli Eastwoodille ensimmäinen selkeä loikka komedian puolelle, vaikka huumoria toki aiemmissakin elokuvissa oli vähemmissä määrin annosteltu. Nyt kuitenkin harpattiin hölmömmän hötön pariin, mikä käsittääkseni sai Clintin lähipiiriin vähän varoittelemaan, että kannattaakohan moiseen pöllöilyyn ollenkaan alkaa. Sinänsä ei ihmetytä, että tällaisiakin näkemyksiä ilmeni, koska luultavasti käsikirjoitus on kohtalaisen typerältä näyttänyt. Ainakin taloudellisessa mielessä riskinotto osoittautui kannattavaksi, sillä plussalle päädyttiin ja varsin rapsakasti. Elokuva oli aikoinaan ensimmäinen, joka kilisytti kassaa yli kymmenen miljoonan dollarin avajaisviikonlopulla. 1970-luvulla yleisöille kepeässä hengessä äijäilevät toimintakomediat tuntuivat kelpaavan, kuten kuukauden alussa kommentoitu vain vuotta aiemmin ilmestynyt Smokey and the Bandit tuloksellaan osoitti. Itse olen saanut kuvan, että Clintin talousvainu on yleensä melko terävä, joten sinänsä ymmärrettävää, että hän halusi haukata reilun palan tätäkin kakkua. IMDB:n triviapuoli vähäsen vihjailee, että Burt Reynoldsia oli alkujaan tähän tappeluelokuvaankin suunniteltu, mutta roolitukset toisin menivät. Samaisesta paikasta löytyy sellaistakin juttua, että Clint itse pyysi vähän vinkkejä Burtilta, sillä katsoi tämän kokeneeksi ketuksi näiden velmumpien elokuvien suhteen.

Aivan parhaaseen terään huumorihampaita ei ole viilailtu, eikä puraisu läheskään aina kovin tuntuva ole. Ensinnäkin näkisin, että lähemmäs kahta tuntia kiipusteleva kesto on hiukkasen liikaa siihen nähden, mitä elokuvalla on katsojalleen annettavana. Nipsauksille ja napsauksille olisi paikkoja löytynyt ja toistoa on mukana sen verran, että kierros vähemmän tietynlaista tarjontaa olisi hyvinkin riittänyt. Kymmenisen minuuttia olisi varmaan helposti saatu trimmailtua ja lopputulos olisi luultavasti pirteämpi. Kyllähän Every Which Way But Loose viihdyttelee, ei siinä mitään, mutta ainakin omiin silmiin ja korviin loppupuolella käyrä on laskusuuntainen, mikä jättää omaa tympivää sivumakuaan.



Periaatteessa varsin kaavamaistakin toiminnallista kaverikomediaa tässä harrastellaan, mutta Clintin olusteleva oranki on vähintään pienoinen poikkeus, jos tällaisia parivaljakkoja mietitään. Tätä epätavallista yhteistyötä mainonnassakin hyödynnettiin. Kuvista päätellen Clintilläkin on ollut kivaa näitä kohtauksia kuvaillessa, vaikka IMDB mainitseekin, että otteet saattoivat koviksikin käydä ja vastanäyttelijän kärsivällisyys oli paikoin kovin rajallinen. No, mukana on joitakin herttaisiksikin tulkittavia kuvia, joten päätyisin olettamaan, että hyvässä hengessä jutut pääsääntöisesti sujuivat.

Melkoisen suuri lohkare huvitteluista louhitaan surkuhupaisasta moottoripyöräkerhosta, josta varmaan voinee samalla päätellä, ettei Eastwoodilla ole paljoakaan sympatiaa hakaristiheppujen suuntaan. Samahan on tullut esille muissakin elokuvissa, esimerkkinä vaikkapa Pink Cadillac. Nyt käsittelyssä oleva nujakointi pilkallisemmalla sävyllä etenee ja mikäpä siinä seuraillessa. Ensitapaamisella päristelijöiden pakomatka saa vähäsen karkeastikin rapsuttelevaisen sivupolun. Toinen kohtaaminen on tavallaan tylympi, kun kameraa ei viitsitä edes kohdistaa tappelumelskeeseen, vaan seuraillaan Orvillen ja Lynnin murkinointia Philon hoitaessa kalavelat parkkipaikalla. Kerhotunnuksilla uhittelun tie on nopeasti loppuun katseltu ja sitten onkin luvassa tujumpaa lääkitystä. Ymmärrettävistä syistä tällainen pökkelöinti ei aiheuta Philossa minkäänlaista kunnioitusta, vaan aivan toisenlaista katsetta annostellaan.



Sankarimme tosiaan pari kertaa näyttää pöllöille paikkansa ja sitten onkin aika parahtaa, että kautta hakaristilipun, eihän tällainen käy, vaan jotakin pitää tehdä. Kaikki vaistot tosin viestivät, ettei tästä porukasta yksinkertaisesti ole minkäänlaiseen tilien tasailuun. Vaikka olisi kaksikymmentä yhtä vastaan, niin siitä huolimatta pahemmin pakkaselle päädytään sen saldon suhteen ja kotisohvalla hykerryttää. Antaa mennä vain, sillä kyllähän se itsensä toistuva ryvettäminen sekä nöyryyttäminen hölmöstä viihteestä käy. Keljusti käy keljuileville ja menopelikalustokin samassa romuttuu, mutta voi-voi, ei voi mitään. Kun mitään ei opita ja uudelleen pitää päätä muuriin takoa, niin tätähän se sitten on ajasta iäisyyteen. Nämä "kovat" kaverit kokeilevat kovistella Philon vanhaa äitiäkin joukolla, mutta eihän siitäkään mitään tule. Tappioksi tämäkin taisto kääntyy ja surkuhupaisuuden loppumaton saaga saa jälleen yhden nolon luvun lisää torveloiden törttöilyä.

Samainen typeryyden teillä kaasu pohjassa mieltä vailla kaahaileva pökkelöiden porukka pääsi mukaan menoon kolmisen vuotta myöhemmin, kun menestyksen innoittamana tekaistiin jatko-osa Any Which Way You Can. Moni muukin tuttu kasvo siinä pääsee roolinsa toistamaan, mutta ensimmäisen ohjauksesta vastaava James Fargo lähti kuitenkin muille teille. Tiedä sitten, tuliko välirikkoa Eastwoodin kanssa, mutta ymmärtääkseni Every Which Way But Loose oli herrojen viimeinen yhteinen elokuva. Debyyttiohjauksenaan Fargolla oli Eastwoodin tähdittämä kolmas osa Dirty Harry -elokuvien sarjaan, eli The Enforcer. Näitä ennen Fargo taas oli toiminut useamman Eastwoodin elokuvan apulaisohjaajana. No, jatko-osassa toinen Eastwood-elokuvien veteraani, eli Buddy Van Horn astui puikkoihin, mutta ehkäpä siihen lopputulokseen palaillaan tarkemmin myöhemmin.



Koska elokuvasta olen tässä toiminnallisena komediana höpötellyt, niin kaipa muksautteluistakin voisi tarkemminkin mainita. En lähtisi tätä teosta kellekään minään tappelujuhlana markkinoimaan, vaan selkeästi hassutteluun nojaillaan. Rahan motivoimat nujakoinnitkin unohtuvat pitkiksi toveiksi, eikä kokonaismääräkään niiden suhteen edes kouralliseen ehdi kasvaa. Toteutustapa näissä nyrkkeilyissä ei hirmuisen hurjilla tai mielikuvituksekkailla koreografioilla juhli, vaan suoraviivainen ja konstailematon mätke edustaa enemmän sitä suosittua linjaa. Väleihinkin sekalaista kärhämää toki viritellään, joten täysin kuivin suin ei tarvitse siinä mielessä kärvistellä. Esimerkiksi baarirähinä perinteisesti käynnistellään kevyestä kahakasta ja sinne sekaan innostuu yhtyekin kenkänsä potkimaan. Tahdonpa kuitenkin julistella, että jos ensisijaisesti kovaa tai näyttävää toimintaa himoitsee, niin eipä tämä hupailu sellaisia tarpeita taida täyttää. Loppunujakointikin on vähän niin ja näin, eikä huipentumana kovinkaan repäisevä.

Ymmärrän kyllä, ettei Every Which Way But Loose ole niitä arvokkaimpia hetkiä Eastwoodin pitkällä uralla, mutta keskimäärin viihdyttävän hölmöä höttöä kuitenkin. Eihän sellainenkaan läheskään automaattisesti toimi, kuten samaisen herran elokuvat City Heat ja hetki sitten mainitsemani Pink Cadillac hyvin osoittavat. Ensimmäinen on kamalan väkinäistä kaverikomediavääntöä Eastwoodin ja Burt Reynoldsin kesken ja jälkimmäinen taas pitkäveteistä ja kovin rasittavaa tavaraa suunnilleen kaikilta osiltaan. Noihin vertaillessa Every Which Way But Loose on olevinaan maukaskin mansikka, mutta ei auta liikoja innostua kehumaan. Satunnaiset Tarzan-karjahtelut ja oluthuuruiset tuokiot vähän vaihtelevasti hymyilyttävät ja tosiaan se rähistelypuoli jää vaisuksi, joten tahtoo vähän niin, näin ja noin arpoen elokuvan lopulta keskisarjan hupailuihin mätkäistä. Suositellaan nautittavaksi lämpimien sekä kevyttunnelmaisten kesäiltojen ja viileiden juomien kera.



Every Which Way But Loose (1978) (IMDB)