Sinänsä huvittavaa, että meni vuosikymmen ennen kuin Love Actually pääsi ensikatseluun. Varsinkin, kun miettii, että monista Richard Curtisin kynäilemistä jutuista olen pitänyt paljonkin. Ensimmäisenä mieleen tulevat tietysti Four Weddings and a Funeral sekä Notting Hill, joista kumpikin kaipailee uusintavuoroaan. Eikä tietenkään sovi unohtaa Curtisin ja Rowan Atkinsonin yhteisiä komediasarjoja. Bridget Jones -elokuvat toki myös paikoitellen huvittivat, mutta eivät kuitenkaan samoissa määrin kuin nuo aiemmin mainitut.
Love Actually taas on Curtisin ensimmäinen yritys ohjaajana, eikä lainkaan huono sellainen. Itse laittaisin sen kevyesti samaan sarjaan kuin nuo pari jo mainittua elokuvaa. Jokainen näistä huvittaa helposti kestonsa verran, eikä tarvitse pitkästyä, vaikka minuutteja kertyy enemmänkin. Keskinäiseen paremmuusjärjestykseen niitä onkin sitten hankalampi alkaa taituroimaan, mutta eipä oikeastaan ole edes tarvetta sellaiseen. Aiemmat pari kappaletta ovat jo onnistuneet todistamaan uusintakestävyytensäkin. Tulevaisuus näyttää, miten Love Actually siinä mielessä pärjää, mutta enpä hirveästi pelkää mitään notkahdusta, vaikka katseluja jatkossa enemmänkin kertyisi.
Alkulässytykset sikseen, joten siirrytäänpä kohti Englantia, jossa jouluun on viitisen viikkoa aikaa. Liikkeelle lähdetään lentokentältä, josta on napattu halausten ja suukkojen kooste muistuttelemaan ihmisiä siitä, että vaikka maailma uutisotsikoita seuraamalla saattaisikin vaikuttaa kylmältä ja julmalta, niin paljon hyvääkin on edelleen jäljellä. Kyllä ihmiset edelleen rakastavat ja välittävät, vaikka niistä ei sitten samoissa määrin tiedotettaisikaan kuin ikävämmistä sattumista ja ihmisluonteen kurjemmista puolista.
Noin kuukauden päässä pilkistelevä jouluaatto lähenee elokuvan lukuisia päähenkilöitä vähän toisenlaisissa tunnelmissa. Siinä missä yksi pari juhlii onneaan hääkirkossa, palaa esimerkiksi Jamie (Colin Firth) asuntoonsa kokeakseen vähän ikävämmän jouluyllätyksen veljensä ja naisystävänsä toimesta. Jamie sitten päättääkin poistua hetkeksi hieman ahdistavista ympyröistä kohti aurinkoisempaa Ranskaa, jossa saisi rauhassa keskittyä kirjoittamiseen.
Daniel (Liam Neeson) on hänkin kirkossa pitämässä puhetta, mutta huomattavasti murheellisemmissa merkeissä. Kyseessä on muistopuhe edesmenneelle vaimolle. Arki on ymmärrettävistä syistä takkuilevaa, eikä elo kahdestaan poikapuolen kanssa ota sujuakseen. Tukea ja ymmärrystä tarjoaa hyvä ystävä Karen (Emma Thompson), joka toki silloin tällöin antaa myös potkuja takapuoleen, jotta Daniel ei aivan täysin itsesäälin maailmaankaan suuntaisi.
Toisaalla juuri valittu uusi pääministeri (Hugh Grant) on tuskailemassa uuden tehtävänsä ja median kanssa. No, uuden asumuksen tarjoiluista ja vähän muustakin vastaava Natalie (Martine McCutcheon) tekee uuteen pomoonsa ainakin lähtemättömän vaikutuksen kiroiluesittelyllään. Karenin miehellä Harrylla (Alan Rickman) taas riittää puuhaa pikkujoulujen kanssa. Lisäksi pitäisi saada pari toisiaan jo pitkään etäältä ihaillutta alaista viimeinkin yhteen. Mitäpä siitä, että oma suhde saattaa olla iloisesti purjehtimassa kohti karikkoja...
Parhaat päivänsä kauas menneisyyteen jättänyt Billy Mack (Bill Nighy) on managerinsa kanssa saanut ajatuksen, että mitäpä jos vähän muunneltaisiin vanhaa suosikkikappaletta uuteen uskoon jouluversioksi. Sitä kautta sitten takaisin myyntilistojen kärkeen ja kohti uutta kuuluisuutta. No, Billy on matkan varrella katkeroitunut pikkuisen, eikä enää jaksa jauhaa haastatteluissa samoja promovirsiä. Suorapuheisuus kunniaan ja managerin painajainen käyntiin. Kaikesta möläyttelystä huolimatta paluu edistyy kuitenkin.
Eivätkä ne parit ja sekalaiset tyypit vielä siihen lopu, vaan hahmogalleriaan on eksynyt mainittujen lisäksi vielä mittava joukko enemmän ja vähemmän merkittäviä tapauksia. Kaikki eivät tietenkään voi olla aivan yhtä muistettavia tai huvittavia kavereita, mutta vaikea sieltä on alkaa nimeämään sellaisiakaan tapauksia, jotka olisi voinut ilman sen suurempaa harkintaa napsaista leikkaushuoneen lattialle.
Tällainen varmaankin enemmänkin pulmia aiheuttanut napsimisurakka Curtisilla kuitenkin oli tehtävänä. Lisämateriaaleissa hän kertoo, että elokuvan ensimmäisellä versiolla oli kestoa maltilliset 3,5 tuntia, mikä aiheutti omat ongelmansa. Niinpä rankan karsimisen jälkeen päädyttiin valmiiseen versioon, jolla on edelleen pituutta yli kaksi tuntia. Tässä tapauksessa kannattaa katsoa ne poistetut kohtauksetkin, joita levyltä löytyy kymmenisen kappaletta. Monet niistä ovat karsiutuneet pois tosiaan pituuden takia, eikä niinkään sen, että olisivat laadullisesti kehnoja.
Elokuvan suurin vahvuus on mielestäni varsin onnistunut sanailu, joka jaksaa huvittaa ja naurattaa runsaasta kestosta huolimatta. Eipä tässä pääse syntymään sellaista monia komedioita vaivaavaa loppupuolen hyytymistä, vaan meno pysyy reippaana päätökseen asti. Curtisille pitää kyllä tässä vaiheessa kumartaa syvään, sillä sen verran hersyvällä jutustelulla hän on elokuvansa täyttänyt.
Vaikka joulu läheneekin, niin mitään sokerisinta lässyä ei tarvitse juttujen puolesta pelätä. Jos uhkaakin mennä turhan hempeäksi, niin eipä siinä yleensä pitkää aikaa mene, kun jo Billy-setä rientää apuun tasapainottamaan tilannetta usein painokelvottomilla lausunnoillaan. Heh, silloin tällöin vaikuttaa jopa siltä, että ollaan oltu turhankin varovaisia, ettei kukaan vaan pääsisi naljailemaan imelyydestä. No, eipä se kovin suuri synti lopulta ole.
Vielä kun näitä juttuja höpöttelemään on saatu varsin vaikuttava kokoelma loistavia näyttelijöitä, niin erinomaiselta viihde-elämykseltä ei oikein voi välttyä. Kaiken muun hyvän lisäksi Love Actually toimii kivana muistutuksena siitä, että tiettyjen tyyppien parhaita elokuvia voisi jälleen vuosienkin tauon jälkeen katsella uudelleen. Sellaisia ovat vaikkapa nuo listatut Grantin ja Curtisin yhteiset elokuvat ja voisipa joululomalla vaikkapa kaivella jostakin sen Ang Leen vallan ihanan elokuvan Sense and Sensibility, josta löytyy samoja tuttuja kasvoja.
Varsinaisia muiden yläpuolelle nousevia päähenkilöitä ei juurikaan ole, eikä siten kukaan näyttelijäkään saa huomattavasti muita enempää ruutuaikaa. Käytänpä silti jälleen tilaisuuden Grantin kehumiseen. Tässäkin hän onnistuu hauskuuttamaan hyvinkin vaivattoman oloisesti. Ei tarvita mitään hillitöntä kohkaamista tai muutakaan riehumista, vaan hillitympi suoritus toimii edelleen. Voisi varmaan valittaa siitä, että samaa juttuaan tekee elokuvasta toiseen, mutta kun en vielä ole kyllästynyt, niin mitäpä sitä enempiä itkemään. Kyllä Grantia mieluummin äänestäisi kuin vaikka Kataista...
Aiemmin mainitsin, että Love Actually vähän tuntuu arastelevan herkempien hetkien suhteen, mutta kyllähän elokuvalta silti sydäntäkin löytyy. Pelkkää juhlaa joulunodotus ei tässäkään tapauksessa ole, vaan kyllä niitä pieniä ja vähän suurempiakin murheita matkalle mahtuu. Ne ilot ja positiivisemmat puolet ovat kuitenkin sen verran voimakkaasti esillä, että varsin kaukana ankeuden alhoista seikkaillaan.
Kyllähän tällainen runsaat pari tuntia tasaiseen tahtiin huvittava komedia melko maistuva herkkupala on. Curtisilta ja tältä porukalta sellaista uskaltaa odottaakin, eikä tarvitse pettyä, kun lopputekstit viimein alkavat rullaamaan. Tunnelmaa tuli vielä nostateltua lämmittämällä sopivin väliajoin kolmisen kuppia punaviiniglögiä. Romanttisten komedioiden ja jouluisten elokuvien ystäville tätä uskaltaa ehdottomasti suositella. Aika lentää ja uusintakatseluillekin jää varmaan uusia huvituksia keksittäväksi.
Itse ostin tuollaisen DVD-tuplan, jossa toisena elokuvana on Kate Winsletin ja Cameron Diazin tähdittämä The Holiday. Ehkäpä se ei aivan yhtä riemukasta elämystä onnistu tuottamaan, mutta siitä huolimatta ajattelin sen pikapuoliin katsella. Hmmm...myrskytuuli tuossa taustalla ulvoo ja punaviiniglögiäkin olisi vielä, joten...
Tämä höpötys on varmaan hyvä lopetella elokuvan nuorempaa tähtikaartia edustavan Olivia Olsonin pirteään ja piristävään lauluesitykseen:
Kun nyt kuukausi pääsi vaihtumaan, niin toivotellaanpa jo tässä vaiheessa iloista joulunodotusta kaikille! Elokuvajoulukalenteriin voi hyvin mielin lisätä tämänkin teoksen, jos sellaisia harrastelee.
Love Actually (2003) (IMDB)
