Mer om oss barn i Bullerbyn (Melukylässä tapahtuu)

Satuinpa tuossa katselemaan Lasse Hallströmiltä tuoreemman jännitystä ja draamaa yhdistelevän ohjauksen The Hypnotist, joka ei iskenyt sitten yhtään ja mielestäni se onkin selvä notkahdus muuten melkoisen laadukasta jälkeä tehneen Hallströmin filmografiassa ja näkemistäni selkeästi heikoin. Jännitys pitkälti uupuu ja korvikkeeksi saa reippaan ropsauksen rasittavuutta, eikä se perhedraamapuolikaan tässä yhteydessä lainkaan paremmin rullaile. Ensimmäinen puolikas turruttaakin katsojan lähes vastaavaan tokkuraan, jossa toinen päähenkilöistä lääkehuuruissaan läpi elokuvan haahuilee. No, jos jotakin hyvää tässä huonoudessa, niin innostipa pettymys kaivelemaan hyllystä jotakin huomattavasti miellyttävämpää samaiselta hepulta. Listan kärkeen tietysti hypähti Melukylän lasten tarinaa jatkava elokuva sillä se näin vuoden viimeisille päiville hyvinkin sopii.

Ymmärtääkseni Melukylässä tapahtuu ei täysin puhdas jouluelokuva ole, koska mukaan mahtuu paljon muutakin menoa alkavasta syksystä lähtien ja jatkuen joulun toiselle puolellekin, joten saattaapi sopia tähän joulun jälkeisille välipäiville vallan mainiosti. Etukäteistietojen perusteella varsin jouluisia tunnelmia kuitenkin tavoitetaan ja uutta vuottakin luullakseni juhlistellaan, joten vaikka tuossa viimeksi vähän arvailin, että taitaa olla viimeinen jouluilu kuukausiin, niin niinpä vain listaan vielä yksi tänä vuonnakin lisätään. Viime aikoina on silloin tällöin saanut napista vähän kiireen täyttämistä jouluelokuvista, joissa katsojia on lisäksi yritetty monesti heikoin eväin ja jämäkoreista kerätyillä hassutteluilla viihdytellä. Samojen tekijöiden ensimmäinen elokuva Melukylän lasten touhuista antaa kuitenkin olettaa, ettei jatko-osallakaan ole tarvetta näennäistä hoppuilua harrastella, vaan suurena toiveena on, että herkille sekä hiljaisille hetkille annetaan tilaa tarpeeksi, eikä toisluokkaisella torveloinnilla tarvitse hermojaan rasitella. Luulenpa, että tuloillaan onkin vallan ihastuttavia tuokioita, jotka kuvituksellaan helposti hurmaavat. Etenkin, jos sydän sattuu sykähtelemään hiukkasen vanhahtavamman joulujuhlistelun suuntaan.

Maaliskuussa kevättä haikaillessa katseltu Alla vi barn i Bullerbyn (Melukylän lapset) laitettiin liikkeelle tilanteesta, jossa kylän lasten kouluvuosi oli päättymäisillään ja pitkä ihana kesäloma kaikkine vapaine leikkeineen edessä. Pienensuuria askareita sekä huvituksia siinä touhuttiinkin niin viehättävästi, että aika vain laukkaili menemään ja kertakaikkisen suloisen kesäinen kuvitus mielen täytti hyvillä tuulahduksilla. Olenkin tässä pimeinä iltoina uusintaa harkinnut kuvakaappauksia silmäillessä, mutta kuitenkin päätynyt säästelemään loistavan kesäelokuvan kertailua johonkin kylmään talvihetkeen. No, joka tapauksessa tämä vuotta varhaisemmin ilmestynyt ensimmäinen osa päättyi loman loppumiseen ja lasten palaamiseen koulutielle. Suoraan ensimmäisen perään kuvattu jatko nappaakin tarinasta heti kiinni, joten lähdetäänpä lapsosten kanssa takaisin opintojen sekä syksyisten puuhien pariin...

Ainakaan ei voi aloitusta syytellä katsojien vieraannuttamisesta, sillä hyvinkin samanlaisin kuvin lähdetään Melukylän menoa ihmettelemään. Hahmotkin esitellään ystävällisesti uudelleen lyhyesti ja napakasti ensimmäisen osan tapaan, eli eipä niin väliä, vaikka olisi jotakin unohtunut tai aiempi kesäseikkailu olisi kokonaan katsomattakin. Melukylä siis koostuu kolmesta punertavasta varsin lähekkäin olevasta talosta ja tässäkin tapauksessa välitalossa asuva Liisa (Linda Bergström) ottaa asiakseen pikaisesti selvittää katsojille, että millaista väkeä näissä tuvissa asuukaan.

Liisalla itsellään on pari nuorempaa veljeä, eli Saku (Crispin Dickson Wendenius) ja Naku (Henrik Larsson), mutta siskoja ei ole yhtään. Ylätalossa kuitenkin asustelevat suunnilleen samoja ikävuosia elävät tyttäret Riitta (Ellen Demérus) ja Anna (Anna Sahlin). Alatalon lapsijoukkoon kuuluvat Olli (Harald Lönnbro) ja Melukylän nuorin pikkuinen, eli Ollin sisar Kersti (Tove Edfeldt). Seitsemän lapsosta siis edelleen pihoilla telmii ja leikkii, mutta asuuhan Melukylässä toki muitakin. Jokaisesta kodista löytyvät vanhemmat ja iäkkäämpää sukupolveakin ainakin yhdestä perheestä. Niina ja Oskari taas ovat hommissa yhdessä talossa ja Liisa muistuttelee myös, että onhan niitä rakkaita eläimiäkin ihmisväen lisäksi. Verkkaisten kuvien, musiikin ja esittelyosuuden jälkeen onkin jo kovin kotoisa tunnelma taas yllä, joten siitä mielellään viilettää varsinaisten seikkailujen vietäväksi.

Koko joukon nuorimmaisin Kersti on edelleen niin pikkuinen, ettei oppivelvollisuus häntä vielä tavoittamaan yletä, mutta muut kuusi joutuvat tai pääsevät syksyn tullen jälleen koulutielle lampsimaan. No, kuten Liisa kertoo, niin onhan kavereita pitkän kesäloman jälkeen jälleen kovin kiva nähdä, eli tässä tapauksessa kohti koulua riemuiten riennetään. Tahtoisipa se seitsemäskin isompia seurailla ja säntäillä samaan suuntaan. Melukylässä on tosiaan niinkin vähän lapsia, ettei omaa kyläkoulua voida pitää yllä, vaan laajemmalta alueelta kerääntyy Suurkylän kouluun runsaampi lapsijoukko. Suuruus toki on suhteellista tässäkin tapauksessa, sillä edelleen puhutaan pikkuisesta kyläkoulusta, jota yksi opettaja pitkälti pyörittää. Ennen kuin sinne saakka pienet jalat ehtivät, niin päästään jälleen koulupolun varrella asustelevan ärähtelevän suutarin kiltteyttä kyseenalaistamaan.

Paluu pulpetin taakse ei siis tältä joukolta kovinkaan ankeissa merkeissä suju. Uusi kouluvuosi käynnistellään hartaalla veisuulla, mikä muistuttelee myös ensimmäisen elokuvan avauksesta. Kulunut kesäloma ei ainakaan Melukylässä pelkkää lomailua ollut, vaan peltojen perkausta, heinätöitä ja muuta aherrusta kyllä riitti vapaa-ajan vastapainoksi. Koulutöiden alkaminen ei tietenkään tarkoita, että kotihommat heti loppuisivat, vaan syysurakkaa kyllä riittää. Nyt niitä kesällä rikkaruohoista kitkettyjä ja harvennettuja juureksia pitää nostaa sekä kuljetella kohti talvivarastoja. Koko kylä taas kerääntyy puimaan lähipeltojen viljasatoa, mutta eipä tämäkään pelkkää totista raadantaa ole, vaan iloista naureskelua työnteon lomasta helposti korviin kantautuu.

Syksy on vasta vauhtiin vierähtänyt, kun jo Liisa tulevaa joulua haikailee. Paljon olisi päiviä odotettavana ennen kuin sinne päästään, mutta kyllähän ne tiimalasin hippusetkin välillä villiintyvät vinhaankin vauhtiin. Lapsoset mietiskelevät joululahjatoiveitaan tietenkin hyvissä ajoin ja vähitellen syyssateet alkavat viedä kohti vuoden viimeisiä viikkoja. Sateet tosin tahtovat kovasti lasten mielialoja piinailla, sillä kohta onkin ainoastaan viikko aikaa jouluaattoon ja jäätävää vettä vain ropisee niskaan. Saku siinä manaileekin, ettei mitään lunta ole tulossakaan, vaan sama synkeä harmaus jatkuu joulupyhiinkin asti, mutta mistäpä sitä tietää, vaikka mukavampiakin käänteitä olisi luvassa...?

Mustaa joulua lasten ei tarvitse kurjistella, vaan ensilumi ehtii hiljalleen maahan laskeutumaan ennen joulua. Kaikkien kolmen talon jälkikasvu innoissaan rientääkin lumileikkien pariin, vaikkakin joukosta löytyy kyynisempääkin näkemystä, joka kertoilee, että hanget ehtivät vielä aattoon mennessä valua vesipuroina teilleen. Näin ei ole kuitenkaan käymässä, vaan viimeisiä koulupäiviä kovatkin myrskyt tahtovat kiusailla. Kotiin käveleminen ankaraa tuiskua ja piiskaavaa pyrytystä vastaan osoittautuukin kovaksi haasteeksi ja pienimmät ovatkin hieman itkuisina epätoivoon syöksähtämässä voimien hiipuessa. Porukka päättääkin hakea turvapaikkaa matkan varrella nököttävästä suutarin talosta. Siellä ei lainkaan lempeä ja tervetulleeksi toivotteleva ilmapiiri kovia kokeneiden ylle lankea, vaan ennemmin rähistään ja karjutaan. Onneksi Liisan isä sattuu melko nopeasti paikalle reen kanssa ja kaikki pääsevät kotimatkaansa jatkamaan.

Väistämättä se joulu omine puhteineen ja palkitsevine lahjoineen lähestyy ja kaikille riittää pienempää sekä isompaa näperrystä, johon osallistua. Aattoaamuna perusteellinen kylpyhetki puhdistaa lapset illan juhlallisuuksiin. Iltapäivän tunnit tosin tuskallisen hitaasti vierivät kaverusten odotellessa pimenevää iltaa paketteineen. Melkeinpä siinä hiuksetkin harmaantumaan pääsevät, niin koville se jännitys ja vartoilu ottaa. Kunhan aurinko taivaanrannan taakse painuu ja vie valon mennessään, niin pihoilla alkaa vilistä pikkuisten tonttujen vilkkaat porukat lasten kierrellessä talosta toiseen tuomisia vaihtaen ja vähän kujeillen. Huutelu, nauru ja kiljahtelu tosin saadaan hetkeksi hiljenemään perheiden kokoontuessa yhteisiä ja hivenen hartaampia hetkiä viettämään. Vasta lopuksi viimein koittaa se pienten kovasti odottama lahjajako, joka kyllä leveät hymyt monille kasvoille tuo.

Joulunvietto jatkuu vierailulla tädin luo, joka vaatii useamman tunnin mittaisen talvisen rekiretken. Perillä tulee selväksi, ettei rosolli lasten jouluherkkuihin kuulu, mutta yökylään on mukavaa jäädä, eikä leikkihetkiä isomman porukan kesken lainkaan pahalla katsella. Seuraavan aamun kirkastuessa kutsuvat luistelutuokiot läheisen järven jäällä ja sieltä löytyvä avanto kovasti houkuttelee Sakua osoittamaan rohkeuttaan. Tietysti liian lähellä rämäpäisyyttään todisteleva poika itsensä saa molskautettua jäiseen veteen. Viluisena hiukan myöhemmin vähän nolona heppuna otetaan torumisia vastaan, mutta tuskinpa sekään nuoren hurjapään viiletyshaluja lopullisesti murtaa. Iltapäivän hämärtyessä kotimatkan aika koittaa ja varsin mukavissa merkeissä sekin taittuu, sillä kirkkaan tähtitaivaan alla iloisesti laulellaan heppojen köpötellessä kotia kohti.

Vuoden loppu on Melukylässäkin juhlien aikaa, sillä kunhan joulusta vähitellen selvitään, niin voidaankin alkaa jo uutta vuotta valmistelemaan. Touhua ja tohinaa ehkä pikkuisen vähemmän vaaditaan, jotta kalenteriin saadaan käännettyä vuosi 1929. Kaikkien mielestä keskiyön myötä vaihtuva vuosi ei ainakaan kovin näkyvää tai nopeaa muutosta mukanaan tuo, mutta tarkoittaapa se ainakin sitä, että lasten joululoma alkaa olla lopuillaan. Pian jo opettaja kevätlukukautta availee karkkitarjoilun muodossa. Tammikuun edetessä helmikuuhun alkaa valo vähitellen voittaa pimeintä vuodenaikaa. Maaliskuun saapuessa päivälämpötilat rientävät reippaaseen nousuun ja laittavat jo lumia vesinä virtailemaan. Pääsiäisen aikoihin alkaa olla jo selviä kevään merkkejä havaittavissa ja huhtikuussa vehreämpi kausi kiihdyttelee vauhtiaan. Samalla saadaan heittää hetkelliset hyvästit valkeille lumipeitteille ja siirtyä kevätpuuhien pariin sekä tietysti odottelemaan useamman kuukauden kesälomaa, joka pienille uurastajille raskaan kouluvuoden jälkeen hyvin kelpaa...

Edellisen osan kohdalla tuli siis kovastikin kehuttua yleistä kiireettömyyttä ja samalla sitä, että sinänsä tapahtumiltaan hieman hiljaisemmille hetkillekin annettiin mukavasti aikaa. Samansuuntaista verkkaista tahtia ihmettelyineen jatkoltakin odottelin, mutta sanoisinpa, että selkeästi viiletetään vähäsen vauhdikkaammin. Vieläkään kyseessä ei mikään toimintapyrähdys ole, vaan henki on tallella ja kohtalaisen pieniä elelyn iloja sekä paikoin surujakin tässä ollaan ihmettelemässä. Pääsyitä pienelle kirimiselle voinee etsiä siitä, että pituutta jatko-osalla on muutama minuutti vähemmän, kun taas katettavia kuukausia selvästi enemmän. Ensimmäinen tosiaan käyttää koko kestonsa kesälomakauteen ja toinen osa alkusyksystä kevään loppuun siten, että yhdessä nämä kaksi kokonaisen Melukylän vuoden muodostavat. Onhan se tietysti selvää, että jos tahdotaan 8-9 kuukautta tiivistää alle 90 minuuttiin, niin pitää karsia ja kaasutella paikoin pikkuisen runsaammin.

Monesti jatko-osa ankkuroi jaksonsa jonkin juhlapäivän läheisyyteen, vaikkakaan kaikki seikkailut eivät näihin juurikaan liity. Välillä tuntuukin, että juhlasta juhlaan hypitään, sillä joulua seuraa tietysti vuoden vaihtuminen iloineen, sen jälkeen ollaankin pian jo pääsiäispuuhissa, joiden jälkeen aikuiset lähtevät helluntaijuhliin. Ensimmäisen osan tapaan myös toisesta sellainen tapahtumat yhteen nitova päätarina pitkälti uupuu, eli reilut 80 minuuttia koostellaan pienemmistä jutuista sekä kommelluksista. Tällaiseen on toki jo ehtinyt tottumaan Astrid Lindgrenin tarinoiden ruutuversioita seuraillessa, sillä episodimaisuus on toistaiseksi nähdyissä enemmän sääntö kuin poikkeus.

Alkupuolella mainitsinkin, ettei kyseessä välttämättä ole täysiverinen joulu- tai edes talvielokuva ja katselun jälkeen onkin helppo kuittailla nämä aavistukset oikeiksi. Ensin syyspuuhaat haukkaavat oman kimpaleensa ja kevätkin on hyvää vauhtia käymässä pakkaspäivien kimppuun jo ennen kuin puoliväliin ehditään. Jos ensimmäisen elokuvan avauskohtauksissa suvivirsi tunnelmaa toi aurinkoisella kesäkuvituksella kaunistettuna, niin löytyypä tästäkin vastaava koululaulelu, jonka taustalle ujutellaan syksyisemmästä puuhastelusta kertovaa kuvastoa. Putoilevien lehtien haravointia, juureshommia, kyntötöitä ja lisääntyviä syyssateita, joita pikkuisen manaillaankin. Kyllähän sen toki katsomossakin myöntää, ettei synkkenevä syksy välttämättä pysty kirkkaudessa ensimmäisen elokuvan kanssa kisailemaan, mutta syysvärityksestäkin tietysti oma viehätyksensä löytyy.

Jouluaatto sinänsä hujahtaa nopsasti ohi silmien, mutta valmisteluihin ehditään jo aiemmin siinä määrin paneutumaan, että väittäisinpä elokuvan saavan ihan kivasti näistäkin tunnelmista kiinni. Perinteistä joulupuuhaa lämpöisine kuvineen kyllä mukavasti kertyy. Ulkona riittää lumipuuhaa ja pitäähän kuusiakin etsiskellä sekä väsäillä lintuystäville kauralyhteitä jouluherkuiksi. Sisätiloissa taas ihmissuihin väkerrellään joululeipomuksia piparien sekä muiden makupalojen muodossa. Askartelun ja koristelun myötä mukavia tuntemuksia pikkuhiljaa lisäillään, kunnes päästään joulupöytään puuroa haukkaamaan maukasta mantelia etsien ja hieman hartaampiakin hetkiä jakamaan. Ainakin omista lapsuuden jouluista nämä kuvat muistuttelevat tuoden mukavia aatoksia mieleen, joten näitä ihastuttavia tuokioita osaa kyllä arvostaa. Samaa voisi sanoa vaihtuvan vuoden suhteen, vaikka tämä osuus jääkin elokuvassa vähemmälle huomiolle, eikä sitä raketein räiskytellä. Sulavien tinojen myötä yritetään kuitenkin tulevaisuuteen kurkkia ja muutakin ajankohtaan kuuluvaa harrastellaan.

Talviset kuukaudet lumikinoksineen melko nopsasti kuitenkin vaihdellaan kevätpuuhiin, mikä laittaa ainakin hetkeksi miettimään, että ehkä tämä vuodenkierto oltaisiin voitu venyttää vaikkapa kolmeksi elokuvaksi, koska luulenpa, että kivoja pakkaspäivien tarinoita olisi kyllä kerrottavaksi enemmänkin riittänyt. Joka tapauksessa aurinko maaliskuun kohdilla alkaa voimiaan näyttää, mikä muuttaa seisovat hanget vilkkaiksi puroiksi ja vähitellen paksujen patjojen alta ensimmäiset rohkeat vihertävät versotkin paljastuvat. Myönnettäköön, että kevättä tässä jo pikkuisen pimeyteen kaipailee, eli ainakin hetkiseksi mieli kovasti ilahtuu, kun sen pääsee näin vähän varkain ja pikaisella aikataululla valoisamman vuodenajan kokemaan. Aivan salamannopeasti maisemat eivät muutu, vaan pimeyden ja kylmyyden mukanaan tuoma ruskeus pysyy kuvissa jonkin aikaa. Pikkupurot kuitenkin muuttuvat virroiksi ja samalla vihreys vastustamattomasti leviää kauniine kukkineen. Sen voi huoletta huikkailla, että kumpainenkin Hallströmin elokuvista helposti mieltä visuaalisilla ihanuuksillaan virkeyttää.

Omat silmät tahtovat väittää, että jatko-osankin suurimpiin vahvuuksiin kuuluu paikoin lumoavakin luontokuvaus, joka vie päähuomion monesti katsojan keskittyessä enemmän taustoihin kuin tapahtumiin. Tämä katseen harhailu lienee ihan hyvä juttu, sillä lasten keskinäisestä keppostelusta vaikuttaa paikoin olevan paras puhti poissa ja jotkin jutut näyttävät pikkuisen venytetyiltäkin. Aprillipäivä voisi vaikka esimerkkinä toimia tässä sarjassa. Osa jekkuiluista toimii kohtalaisen kivasti ja hymyjäkin taikoo, mutta sitten taas hekottelu tahtoo hetkeä myöhemmin karkailla pitkitetyksi. Onhan se tavallaan hyvä, että iloa ja riemua riittää, mutta jos aitous uupuu, niin eipä siitä kovin helposti saa kiinni napattua ja naurua jaettua. Pääsiäispuuhien aikaan on vielä ihan hyvää kujeilua menossa, kun pajujen oksia koristellaan, maalaustaidetta harrastellaan pensselien karkaillessa välillä kaverien poskillekin ja yleisesti ottaen vallatonta vipellystä kuvissa riittää.

Viimeisellä kolmanneksella into tuntuu valitettavasti vähäsen hiipuvan ja hyytyvän. Kiinnostus ei kuitenkaan kokonaan teilleen karkaile, sillä siitä pitää tosiaan se lisääntyvä keväisyyskin osaltaan huolen. Samoihin aikoihin lisätään myös eläinsöpöilyä, sillä joka kevät kylään syntyy suuri joukko karitsoja. Erityisesti Liisa alkaa enenevissä määrin aikaansa aitauksessa viettää ja pikkuisiin kovasti kiintyneenä kokee niihin liittyvät ilot ja surut muita voimakkaammin. Juurikin karitsat ovat hänestä maailman suloisimpia otuksia, eikä siinä ihania ja hellyttäviä kuvia katsellessa tahdo ainakaan kovin voimakkaita vastalauseita näille näkemyksille esittää. Eräs karitsakaveri pääsee vahvistuttuaan vieläpä koulumatkallekin mukaan ja sanotaanpa vaikka niin, että tämä käväisy ihastuttaa muitakin kuin vain luokkakavereita. Varsin suloisia tunnelmia viimeisille minuuteille saadaankin, eikä ole pelkoa siitä, että pitäisi iltamaa myrtynein mielin päätellä. Useinhan Lindgren-elokuvien lopuissa valtavan voimakkaat hyvät tuulet puhkuvat ja sama tähänkin pätee.

Kuten on aiemminkin Lindgrenin tarinoiden yhteydessä saanut ilokseen todeta, ettei ankeuksilla ja ilkeilyillä tahdota korostetusti revitellä ja samoja polkuja tässäkin tallaillaan. Käytännössä pahikset uupuvat kuvioista kokonaan, mitä nyt suutari yhdessä kohtauksessa ärähtelee. Kyseessä onkin mielestäni pikkuisen häijympi versio saariston lasten seikkailujen kautta tutusta Vestermanista. Siinä missä Vestermanilla on pilkettä silmäkulmassa ja jonkinlainen tolkkukin päässä, niin suutari osaa olla selvästi tylympi epeli. No, kaverin näyttäytyminen jää jatko-osassa varsin lyhyeksi, kun tämä karjuu kurkku suorana lumipyrystä sisätilojen suojaan hakeutuvalle lapsijoukolle. Paikalle saapuva Liisan isä antaakin sanatta ymmärtää, ettei tällainen pelottava möykkääminen pienille lapsille ole lainkaan täysjärkisen aikuisen hommia ja sen jälkeen ei hepusta juurikaan kuulla.

Lindgrenin maailmaankin toki surut, murheet ja alakuloisuudet kuuluvat ja onhan niitä tässäkin tarinassa läsnä, mutta yleisesti näistä ei mitään pääsisältöä olla taikomassa, vaan henki huokuu lämpöä ja ystävällistä yhteisöllisyyttä. Itse ainakin pystyn samaistumaan tällaiseen lempeämpään lapsuuskuvaukseen paljon paremmin kuin vaikkapa Tomin ja Roin seikkailuissa (Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa) nähtyihin, joissa yhtä uhkaa seurailee toinen ja suloisuuksia korvaillaan uhittelujen sarjoilla. Mistä kukin sitten sattuu innostumaan ja tykkäämään, mutta minussa nuo mainitut sinänsä vauhdikkaammat koitokset eivät kummoisiakaan tunteita saa aikaan. Lindgrenin verkkaisemmat tarinat taas helposti kaivelevat yksityiskohtaisiakin lapsuusmuistoja mieleen tai sitten yleisesti miellyttäviä tuntemuksia, jotka kertoilevat kiireettömistä sekä huolettomista päivistä. Ei näihin osaa mitään pistoolityyppejä kaivata ilkeilemään tai toistuvia pieksemisuhitteluja tarinaan särmää ja rouhetta tuomaan. Niistä osaa ilmankin nauttia, ja vieläpä vallan valtavasti!

Karkeita kamaluuksia ei siis tarvitse pelätä, jos tähän maailmaan seikkailemaan lähtee. Ajatuksena on ennemmin kyhäillä miellyttävä kooste hyvässä hengessä harrastelluista pienimuotoisista puuhasteluista. Olipa kyse kukkien poimimisesta, vesimyllyn virittelemisestä koskeen, istuskelusta lempipaikalla joen rannalla tai talvisemmista leikeistä, niin ilo ja riemu vallitsevina tunteina ovat, vaikka välillä vähäsen kinasteltaisiinkin. Talviosuus ehkäpä turhankin pikaisesti hoidetaan alta pois, mutta mainitaanpa silti, että kuvasto pysyy vielä tovin pyhienkin jälkeen jouluisena, kun kynttilät ja koristeet kuviin tunnelmia taikovat. Jälkimmäisellä puoliskolla aletaan kovaa vauhtia lähestyä ensimmäisen elokuvan ihanaa kesäisyyttä, mikä kieltämättä nostelee mieleen ajatuksen, että kovin luontevasti tähän voisi senkin jatkoksi pyöräyttää ja lähteä suvivirren kautta kesälomasta nautiskelemaan.

No, uusinta saa kuitenkin jäädä vartoilemaan ja pienoisia jatkosuunnitelmiakin Melukylän rakastettavien sekä ilahduttavien touhujen suhteen on syntynyt. Satuinpa nimittäin päivänä eräänä löytämään kirpputorilta teoksen Melukylässä on hauskaa, jonka kansien väliin niputetaan Lindgrenin kirjat Melukylän lapset (1950), Melukylässä tapahtuu (1952) ja Kyllä meillä oli hauskaa (1961). Luku-urakan yhteyteen voisi luontevasti sopia näiden elokuvien uusintakierros, mutta mielellään projektia siirtelee hivenen verran tulevaisuuteen. Unohtaa ei myöskään sovi Olle Hellbomin varhaisempia ohjauksia, jotka olisi myös mukava sisällyttää kertailun yhteyteen. Alla vi barn i Bullerbyn ilmestyi jo vuonna 1960, Bara roligt i Bullerbyn vuotta myöhemmin ja kolmantena vuoden 1962 televisiosarja Alla vi barn i Bullerbyn. Olen ymmärtänyt siten, että käytännössä viimeisenä julkaistu televisiosarja sisältää kumpaisenkin elokuvaversion ja lisäksi paljon muutakin, sillä alkujaan Hellbom kuvasi tarinat 13-jaksoiseksi sarjaksi, mutta televisiokanavat eivät olleet kiinnostuneita esittämään sitä silloin. Ruotsinkielinen wikipedia summailee asiaa seuraavasti:

"TV-serien var Olle Hellboms andra Lindgren-filmatisering, och den producerades av Olle Nordemar och Artfilm i syfte att säljas för visning på Sveriges Television under 1960. Televisionen var dock inte intresserad av serien, och produktionsbolaget vände sig istället till biografmarknaden. 

Den 17 december 1960 premiärvisades filmen Alla vi barn i Bullerbyn, bestående av TV-seriens avsnitt 3-5, på biografen Sergel-Teatern i Stockholm. Ett år senare, den 12 december 1961, fick den andra Bullerbyfilmen Bara roligt i Bullerbyn premiär, denna gång på biografen Chinateatern. Bara roligt i Bullerbyn bestod av avsnitt 8-12, som dock var kraftigt nedklippta. 

Det påföljande året hade dock SVT ändrat sig och köpte in TV-serien för visning. Med start den 8 september 1962 visades samtliga seriens 13 avsnitt. Sedermera har serien visats i repris i flera omgångar - 1966, 1976 och 1983. Serien finns även utgiven på VHS, då under titeln Bara roligt i Bullerbyn samt på DVD."

Ensimmäinen elokuva siis kyhättiin kokoon jaksoista 3-5, kun taas jälkimmäinen koostettiin jaksoista 8-12. 1962 televisiossa kuitenkin esitettiin sarja kokonaisuudessaan ja sittemmin sitä on julkaistu levyinäkin. Ruotsissa myydäänkin sarjaa kuutena erillisenä kiekkona nimellä Bara roligt i Bullerbyn, joista jokainen pitää sisällään kaksi jaksoa ollen kestoltaan noin 45 minuutin luokkaa. Jostakin syystä sarjan päätösjakso Året om i Bullerbyn on jätetty pois levyiltä, mikä hiukkasen harmittaa. Toinen seikka, mikä on ostospäätöstä jarrutellut, on kielivaihtoehtojen niukkuus, sillä näiltä kiekoilta ei käsittääkseni löydy tekstityksiä lainkaan ja puhekin vain ruotsiksi. No, näistä enemmän närästelee se yhden jakson uupuminen ja toiveikkaana olenkin odotellut parempaa ja kattavampaa julkaisua. Onhan tässä saatu Hellbomin myöhemmin ohjaamat saariston lasten ja Peppi Pitkätossunkin seikkailut televisiosarjojen puolella kattaviin kokoelmiin, joten kenties tämä varhaisempi sarjakin vastaavaan laatikkoon laitetaan. Joka tapauksessa uskaltaa huudella, että Melukylään melko varmasti blogin parissakin palaillaan ja taisinpa joskus jutella toiveissa liihottelevasta kesäisestä vierailusta Hallströmin teosten kuvauspaikoillekin. Ne ovat sitten tulevaisuuden juttuja, mutta toivottavasti jotakin toteutuukin, eikä vain haihattelevaksi höpöttelyksi jää. Sittenhän sen näkee millä tavoin Melukylässä jatkossa vieraillaan, mutta joka tapauksessa ajatus paluusta kovasti tahtoo sydäntä lämmittää...

Mer om oss barn i Bullerbyn (1987) (IMDB)

Alla vi barn i Bullerbyn (Melukylän lapset)

Höh, aikomuksena oli katsella neljäs saariston lasten seikkailu, mutta niinpä vain näppärät sormeni räsäyttivät levyn säröille ja samalla lukukelvottomaksi. Tapana ei ole levyjä useinkaan särkeä tai muutenkaan kovasti kohdella, mutta kyseisen boxin yksi pidike tahtoi pitää levystään todella tiukasti kiinni, joten tässäpä sitä ollaan. Ei auta vastoinkäymisestä ankeutua ja vinkua, vaan hätäinen varasuunnitelma käyttöön ja siihen ei nyt vain kuulu Ruotsin kesäpäivien ihastelusta luopuminen!

Astrid Lindgrenin tarinoissakin pysytään, kun Melukylän lapset laitetaan mellastamaan, mutta ohjaaja vaihtuu Olle Hellbomista Lasse Hallströmiin, mitä ei ainakaan etukäteen miinukseksi tahdo mieltää. Hallströmin elokuvistakin pääsääntöisesti tykkäilen, joten tuskinpa pettyä tarvitsee. Aihepiirikin samansuuntaisena pysynee, vaikka hypähdetäänkin runsaat pari vuosikymmentä tuoreemman tuotoksen vietäväksi. Lapsuudesta nämäkin ovat tuttuja, mutta vähemmälle huomiolle jäivät kuin vaikkapa ne Eemelin metkuilut. Siitäpä syystä ei kovinkaan kirkkaita muistikuvia ole tallella, mutta pidemmittä pohjustuksista voitaisiin tästä kipaista tutustumaan pienempiin sekä suurempiin seikkailijoihin.

Kolme punaista tupaa siellä Smålandin hiljaisemmilla seuduilla nököttelee. Kovin lähekkäin vähän mielikuvituksettomastikin nimetyt Alatalo, Keskitalo sekä Ylätalo toisiaan naapuroivat. Talojen edustalta kulkevalla pienellä hiekkatiellä käpsyttelee lähinnä kotkottelijaparvi, mutta vähitellen isompaakin liikuskelijaa alkaa näkymään. Kukkokin jossakin ääntelee ja kauniisti vihertäviin pihapiireihinkin alkaa vilsekettä vähitellen ilmaantua. Kauempaakin näkee, että puuhastelu on lisääntymään päin, mutta kamerallapa ei vielä kiire ole lähemmäs tunkemaan. Onkin hyvä ottaa alkuun rauhallinen minuutti ja katsaus hieman etäämmältä ennen kuin alkaa vierelle liikuskelemaan.

Välitalon tytär Liisa (Linda Bergström) ottaa kertojan hommat hoidettavakseen ja ensitöikseen esittelee nuoremmat veljensä, Sakun (Crispin Dickson Wendenius) ja Nakun (Henrik Larsson). Hänellä itsellään ei siskoja ole, mutta eipä hätää, sillä Ylätalon puolelta löytyvät suunnilleen samaan ikäluokkaan kuuluvat tytöt Riitta (Ellen Demérus) ja Anna (Anna Sahlin). Alatalon lapsiosastoa edustavat Olli (Harald Lönnbro) ja tämän pikkusisko Kersti (Tove Edfeldt). Jos yhteenlaskua lähtisi harjoittelemaan, niin seitsemän pikkuista ihmistä tästä kai kertyy ja ihan hiukkasen tyttövaltaiseksi näiden kolmen talon lapsikatras taitaa kallistua.

Liisa toki muistaa kertoa, ettei Melukylä sentään pelkästään lapsosista koostu, vaan joka perheestä löytyvät myös vanhemmat, eikä aivan isovanhemmittakaan olla tarvitse. Lisäksi yhdessä talossa työskentelevät apulaisina Niina sekä Oskari. Kolmen talon ihmisväkeä yritetään alkuhulinoissa yhteiskuvaan kokoilla ja kyllähän siitä räpsäys lopulta saadaankin. Eläimiäkään ei sovi unohtaa, sillä kaikenlaista neli- sekä kaksijalkaista löytyy lisää siltä suunnalta Melukylän arkea vilkastuttamaan. Lehmiä, possuja, kanoja ja näyttäisipä eräässä tarhassa kovin suloisia pikkupupujakin pomppivan. Välittömän lähiasutuksen lisäksi ei-niin-kaukaa löytyy sitten suutaria ja vähän kauempaa kauppaa, koulua ja muutakin tarpeellista.

Seitsemän lapsen voimin kyllä saadaan kaikenlaista leikkipuuhaa aikaan, mutta ihan omaan kyläkouluun sellainen joukko ei vielä riitä. Niinpä sitä pitää Suurkylän koulun opinteille kävellä. Nykymaailman mittakaavassa Suurkylä voi olla vähän harhaanjohtava nimitys, sillä kuvien perusteella saa käsityksen, että koulua käy selvästi alle 50 oppilasta. Tavallinen maaseudun kyläkoulu siis. Reipas kertojamme toteaakin, että hyvä koulu se on ja varsinkin kesälomien koittaessa. Kaikesta päätellen näyttääkin siltä, että lukuvuoden viimeinen koulupäivä loppuaan on hyvää vauhtia lähestymässä ja siitäpä kesälomakuukausien rientoihin kohta lapsijoukko pääseekin.

Matka koulusta kotiin ei välttämättä kilometreissä mitattuna hirmuisen pitkä ole, mutta niinpä vain sekin ajallisesti saattaa venähtää. Mitäpä sitä suinpäin kiiruhtamaan, kun pitkä kesäloma on alkuminuuteillaan ja voi sitä vaikkapa iloita peippona aidalla. Suutaria moikataan matkalla. Hän saattaa olla nimeltään kiltti, mutta ei niinkään luonteeltaan. Kotimatkaan mahtuu viilentävä pulahdus järvivesiinkin. Lasten eräänlaiseksi perinteeksi on päässyt muodostumaan, että ensimmäisen kesälomapäivän iltaan kuuluu kalastusreissu. Poikkeusta ei ole luvassa ja onkitunnelmissa sitä aurinko horisontin taakse painuu.

Vapaapäiviä on toki luvassa paljon, mutta niistä halutaan paljon irtikin, joten ihan puiden alle pötköttelemään ei lötkähdetä, vaan on parasta ottaa sellainen asenne, että lomapäiviä ahkerasti hyödynnetään, ettei tarvitse koulun uudelleen alkaessa katua. Eräänä iltana joukkio päättää lähteä läheisen lammen kauhistuttavaa Näkkiä ihmettelemään. Ajankohta on valittu sen verran myöhäiseksi, että pitää hiljaa hipsien poistua pedeistä ulkotiloihin. Kesäiset yöt kuitenkin ovat niin valoisia, ettei pimeässä tarvitse harhailla ja törmäillä. Vanhalle vesimyllylle sitä päädytään ja lopulta vale-Näkki pääsee retkuettaan pikkuisen säikäyttämään. No, ehkä parempi kuitenkin niin, kun kukaan ei joudu veden alle viedyksi ja saahan jekuttaja vielä hyvät naurut päälle.

Kärttyisän suutarin pellot ovat alkukesästä sellaisia, että helposti tulvaniityiksi pääsevät muuntumaan. Tämä ilmiö tekee keskellä sijaitsevasta peltosaarekkeesta "ihan oikean" aution saaren ja samalla varsin houkuttelevan leikkipaikan seikkailunjanoisille lapsille. Sinnehän sitä pitää vettyneiden maiden läpi kahlailla ja viimeisillä voimilla voipuneena romahtaa rantaan. Kamala nälkäkuolema toisia kaukaisella saarella uhkaa, niin täytyyhän apua kiljua ennen kuin pahin pääsee tapahtumaan. Jutut hieman tosissaan ottava suutari kiireessä molskahtaa peltovesiinsä, eikä oikein osoita omaavansa huumorintajua tällaisille peleille. Taitaapi toivoa, että lapset leikkinsä aivan muille maille tai saarille suuntaisivat.

Pelkkää leppoisaa leikkiä lomapäivät eivät ole, vaan lapset peltotöihinkin joutuvat. Kaikkien kolmen talon naurispeltoja harvennellaan pienin sormin. Saahan siitä pientä palkkaakin, mutta alun jälkeen homma muuttuu nopeasti yksitoikkoisen puuduttavaksi. Aivan hymytöntä puurtamiseta se ei silti ole, vaan mielikuvitus auttaa jotakin keventävää sekaan keksimään. Arkea vaiko juhlaa? Välillä rajojen vetäminen on helpompaa, mutta monesti arkiaskareet ja leikit jokseenkin luontevastikin onnistuvat yhdistymään. Siitä toimikoon esimerkkinä vaikkapa parin pienen kauppa-apulaisen tarina. Ostoslista venähtelee kohtalaisen pitkäksi muisteltavaksi, mutta tyttökaksikko kuitenkin lähtee ruokatoimitusta hoitamaan. Kaikkea ei tietenkään tuosta vain voi kerralla muistaa ja niinpä edestakaisin poukkoillaan. Milloin unohtuu mitäkin, mutta eipä sekään pelkkää harmia ole, vaan kauppias tahtoo tarjota sinnikkäille asiakkailleen kannustukseksi vähän kirpeitä makeisia. Lopulta taitaa kaikki tarpeellinen koreista löytyä ja samalla on kohtalainen kimpale päivästä kulahtanut hyödykkään huvin tai huvittavan hyödyn merkeissä.

Muutamat tarinat kuvineen toki vuosien mahdollisesti kultaamille muistojen poluille viekoittelevasti viittovat, joten sellaisille sitä paikoin tahtookin hoiperrella. Turhaa sitä on kieltää, että tuttuja kelloja onnistutaan viehättävästikin kilistelemään. Kovin tutulta tuntuu sellainen, että lukuvuoden viimeisenä päivänä kovasti tahtoi koko lomaksi tekemistä kehitellä, mutta kuitenkin tehokkaista suunnitelmista huolimatta osa lomahetkistä meni vähemmän vilskeisen oleilun muodossa. No, ehkä ihan hyvä niin. Voisi sellaistakin sanoa, etteivät heinäpeltoaherrukset ole omakohtaisesti täysin vieraiksi jääneet, joten muistoja nekin herättelevät, vaikkakin hikisiä sellaisia. Viikatteet viuhuvat ja seipäät vähitellen pelloille nousevat. Pitäähän ne heinäkuun aikana tietysti saada sateilta pelastettua kuivina sisätiloihin, joka muistuu mieleen erityisen pistelevänä raadantana. Elokuvassa lapset päättävät hyödyntää heinävarastojen pehmeitä patjoja ja lähteä yhdeksi yöksi ulos uinahtelemaan. Heinäladoista kai on kiva hakea vaihtelua, mutta itsekin taitaisin taipua kertojan tapaan totetamaan, että vallan fiksu oli se tyyppi, joka sängyt keksi...

Souteluretki hivenen kaukaisempaan saareen aarteenetsintöineen ja sekalaisine sivuhuveineen on myös tuttua juttua. Samoin toinen retki rantaan, kun majoja väkerrellään havuista, nuotiotarinoita turinoidaan ja puiden öinen suhina iltamusiikit hoitaa. Samaan muistojen sekamelskaan voinee viskata vaikkapa kouluvuoden päätöspäivään osuvan Suvivirren. Virsistä en yleisesti ottaen nyt hirmuisen hirveästi intoile, mutta kyseinen laulu kuitenkin kauniilta omiinkin korviin kuulostaa. Luultavasti vähintään puolet ihastuksesta johtuu siitä, että se kovin kiinteästi aikoinaan liittyi kesävapauden alkuun. Sitten kun se vielä näin viehättävästi kuvitetaan ja silmille heitetään, niin helposti sellainen laittaa mietteet pääkopan puolella niitä maailman hyviä asioita pohtimaan.

 Lindgrenin tarinoista tehdyissä elokuvissa pilkistelee monesti sellaista sydäntä lämmittelevää yhteisöllisyyttä, joka tässäkin tapauksessa on vahvasti hengessä mukana. Olipa sitten kyse vaikkapa kahvittelutaukosista tai tanssahteluista juhannussalkojen alla, niin jotakin miellyttävällä tavalla hehkuvaa näistä välittyy. Todistetaanpa jälleen kerran, ettei liikutusta löytääkseen tarvitse vyörytellä kohtalokkaita kohtauksia, joissa henki on herkässä tai muuten mittavilla mullistuksilla sekoitella ihmisparkojen elämiä. Välillä vähempikin riittää, varsinkin jos tarinansa taidolla ja maltilla osaa kertoa.

Jos asiasta ei vielä ole riittävästi paasattu, niin julistetaanpa vielä ainakin kerran, että Alla vi barn i Bullerbyn on erinomainen kesäelokuva. Kauniit kuvat tukevat varsin onnistuneesti elokuvan yleisesti kovin positiivista henkeä ja aatos entistä aurinkoisemmaksi muuttuu niitä ihastellessa. Sadekuuroja toki elokuvassakin ropsahtelee, eikä taivas aina yhtä kirkasta sineä ole, mutta kesäsadehan on lähinnä iloinen asia. Kuvastoa voimakkaasti vallitsee vihreys ja sekaan mahtuva kaikenlainen kaunis kukinta. Ehkei se iltaisen kukkakedon tallentaminen filmille mikään elokuvataiteen huikein saavutus ole, mutta pienten ilojen sarjassa sellaisille tuokioille paikkansa on.

Näitä kuvia katsellessa jälleen alkoi vähän varkain päässä muodustua sellaisia ajatuksia, että voisi olla kiva retkeillä samaisille seuduille. Kirjailihan varttui Smålandissa ja käsittääkseni näitä Lindgren-elokuvien kuvauksissa käytettyjä paikkoja on tavallaan nähtävyyksiksikin nostettu. Esimerkiksi vaikkapa melukylän muodostavat kolme taloa, kuten täällä asiasta mainitaan:

"Sevedstorp is the real village behind the books about the six Bullerby Children by Astrid Lindgren. 

It was here in “Bullerbyn”, Astrid had her thoughts when she wrote about the “children in Bullerbyn”. Astrid´s father Samuel August grew up in Mellangården and owned a time both Sörgården and Norrgården togheter with his brother in law. However, it is not her father’s childhood she describes in the books about the Bullerby children, its her own childhood during the twenties.

You will find “Bullerby”/Sevedstorp outside the village of Pelarne, about 15 km from Vimmerby. 

The Bullerby movies were partly filmed here in the mid 80's."

Samaan seikkailuun sopisi tietysti Vimmerbystä löytyvä Astrid Lindgrenin maailma. Muutenkin samainen maakunta lienee viehättävä kohde keväisille ja kesäisille retkeilyille:

"Smoolanti on yksi Ruotsin suurimmista maakunnista. Maisemaa hallitsee korkea ja metsäinen tasanko. Alue tunnetaan suurten metsien ohella sen eteläisten alankojen vehmaista viljelysmaista. Lisäksi matkailijaa odottaa idässä vierailun arvoinen rannikko saaristoineen. Maakunnassa on viitisen tuhatta järveä, joissa kävijä voi retkellään uida, kalastaa ja meloa. Varsin vaatimaton on siis tuo nimi Småland, joka viittaisi pieniin maihin."

"Kolme erittäin tunnettua henkilöä on kotoisin Smoolannista. Yksi heistä on maailmankuulu lastenkirjailija Astrid Lindgren. Hän on syntyjään Vimmerbystä, ja sieltä löytyy suosittu Astrid Lindgrenin Maailma. Siellä tapaat kaikki satukirjoista tutut hahmot: Katto-Kassisen, Eemelin ja Rasmuksen sekä maailman vahvimman tytön Peppi Pitkätossun. 

Lapset rakastavat tätä paikkaa, ja sen teatteri, esitykset ja ympäristö tekevät vaikutuksen myös aikuisiin. Jos haluat yöpyä täällä, tarjolla on niin lomamökkejä kuin telttailualue. Myös Vimmerbyn kaupungissa on tarjolla paljon Astrid Lindgreniin liittyvää nähtävää ja koettavaa."

Smoolanti

Hmmm...tulikohan jo tarpeeksi matkailumainosta yhteen tekstiin... Tuskinpa itsekään tämän kevään tai kesän aikana tulee lähdettyä Lindgrenin maailmaan, sillä kiirettä tulee varmaan riittämään ja matkasuunnitelmatkin toiseen suuntaan tahtoisivat viedä. Tai mistäpä sitä tietää, kun eipä se nyt kovin kaukana olisi...

Tekstin alkupuolella tulikin Olle Hellbom mainittua ja ehkä häneen voisi vielä palatakin, koska hänen ohjausuransa alkuun mahtuu pari Melukylä elokuvaa, eli Alla vi barn i Bullerbyn vuodelta 1960 ja seuraavana vuonna ilmestynyt Bara roligt i Bullerbyn. Noita on ilmeisesti hieman hankalampi yrittää levyjulkaisuina kokoelmaan keräillä, mutta ehkäpä saatavuus siitä paranee. Toistaiseksi yritän pärjäillä näillä Hallströmin päivityksillä. Yhdisteleepä näitä Melukylä-elokuvia toinen Hellbom, eli Ollen tytär Tove, joka 1960-luvun versioissa näytteli pikkuista Kerstiä ja uudemmissa taas työskenteli lavastepuolella.

Uudempi tulkinta tosiaan tarjoilee suloista kuvaa, musiikkia ja tietysti sitä melskettäkin nähdään ja kuullaan läpi elokuvan. Voi olla, ettei nimi täysin todellisuutta vastaa, vaan kyllä tämä vielä melkoisen lievä tapaus on, mitä mekkalaan tulee, eikä sietokykyä missään vaiheessa lähdetä koetukselle laittamaan. Mittavampi yhtenäinen tarina tässäkin tapauksessa uupuu, mikä on melko tavanomaista Lindgren-elokuville. Löyhänä kehyksenä toimii joitakin kuukausia kestävä kesäloma, johon sitten mahtuu lainahauvaa, juhannustaikoja ja pienimuotoista väkerrystä monenlaista. Kesälomat kuitenkin ovat loppuvaisia ja niinpä alkusyksyn hiipiessä onkin pienten aika lähteä taas kohti koulua talsimaan. Toisaalta sinnekin ihan mielellään vaihteeksi menee ja sellaisissa tunnelmissa tämä elokuva hyvästinsä heittää. Josko vuotta myöhemmin ilmestynyt Mer om oss barn i Bullerbyn sitten vuorollaan selvittää Melukylän muuta vuodenkiertoa? Se varmaan selvinnee läheisessä tulevaisuudessa.

Hallström ja kumppanit saavat 87 minuuttiin mahtumaan kovin paljon nautittavaa ja harmitonta huvitusta, että mielellään tämänkin sinne verkkaisten ja erittäin hyväntuulisten kesäelokuvien joukkoon laittaa. Sekin sydäntä lähelle osuu, kun jälleen saa todeta, että tällaiset puuhailut vieläkin viehättävät, vaikka omakohtaisista sellaisista aikaa onkin parin vuosikymmenen verran. Muistoista pulpahtelee pintaan monia sellaisia iloisia tuokioisia, joita ei välttämättä muuten osaisi useinkaan kelailla. Siinäpä onkin jälleen yksi syy, miksi en suostu näitä tällaisia ainostaan lastenelokuviksi myöntämään, vaan olen vahvasti sitä mieltä, että huomattavasti varttuneemmatkin niistä voivat innostua. Alla vi barn i Bullerbyn ei minunkaan mielestäni ole ohjaajansa paras tai koskettavin elokuva, mutta kaunis, reipas ja riemuitseva kesätemmellys kuitenkin ja poistelee katsomon puolella varsin tehokkaasti niitä mahdollisia mielen mustia myrskypilviä. Luulisin, että toistamiseenkin sopii kokeilla...

Alla vi barn i Bullerbyn (1986) (IMDB)