Old Men in New Cars (Vanhat miehet uusissa autoissa)

Mitäpä sitä suotta vartoilemaan pidempää taukoa tähän väliin, vaan tuossa vähän aikaa sitten elokuvassa In China They Eat Dogs seikkailleet hassut heput saavat jatkaa kommelluksiaan kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyneessä toisessa osassa. Edeltäjänsä tapaan Lasse Spang Olsen jatkaa ohjaksissa ja Anders Thomas Jensen vastaa käsikirjoituksesta. Upouudeksi tuttavuudeksi en tätäkään kohkausta voi kohdallani väittää, koska Haraldin (Kim Bodnia) ja kumppaneiden räväkälle rettelöinnille tuli jo jokunen hetki sitten naureskeltua. Ensikatselusta on kuitenkin jo kuusi vuotta, eli muistikuvatkin ovat hiukkasen haalistuneet, joten eiköhän tässä vaiheessa jo kertailukierroskin sovi ohjelmistoon. Ensimmäisessä elokuvassa toki annosteltiin huumoria ja toimintaa tyyppien sähellysten sekaan, mutta kohtalaisen tummin sävyin ja loppuun löydettiin pikkuisen utuisempaa kalmahuuruista kamppailua jälkinäytöksineen. No, jos pää pelaa edes jotenkin, niin jatko-osa lisäilee kierroksia vauhdin suhteen ja samaan aikaan keventää ilmapiiriä. Joku voisikin väittää, että tuimempia tuokioita vesitellään helpommin pureksittavan viihteen suuntaan, mutta minusta meno pidetään edelleen sen verran ronskina, ettei ole tarvetta tilitellä löysästä lässäytyksestä. Samoja piirteitä tietysti löytyy, eli Harald hirmustelee, kavereita tipahtelee matkan varrelle ja hävitystä sekä kauhistusta seuraa, eli juurikin sellaista kommellusta, mitä rajallisilla kyvyillä yhdistettynä kovaan yritykseen saadaan aikaan. Sekoilevaa toimintakomediaa kaipaileva ei näitä puolia paheksu, vaan saattaapa kannustaa kotisohvan puolella hulttioita huikeampiin suorituksiin!

Sanotaanpa heti alkuun, että kyseessä on tarkemmin määrittelemättömän aikapätkän verran edeltäjää varhaisemmille vuosille sijoittuva esiosa, jotta ei suurempia sekaannuksia syntyisi siitä, kun ensimmäisessä veivinsä heittäneet heput yht'äkkiä putkahtelevat takaisin kuviin. Jos aiempi elokuva käynnisteltiin aamutoimilla, niin jalanjäljissä tässäkin edetään. Arvid tosin tipahtaa kuvioista pois kokonaan, koska hänen aikansa tulee sitten myöhemmin. Haraldin (Kim Bodnia) tukka on päässyt pikkuisen venähtämään kepposia valtion ylläpitämässä kalterihotellissa sovitellessa, mutta ennen vapaampia aikoja on hyvä hiukan siistiytyäkin, eli nips ja naps lettiä lyhyemmäksi. Hetkistä myöhemmin vankilan ovet avautuvat kaverille epäilemättä mukavampaan suuntaan ja käsissä kulkee henkilökohtaisten tavaroiden mukana lahjaksi saatu ruukkukasvi, jonka kova kohtalo on räsähtää rikki katuun. Näyttääpi siis siltä, ettei tämä varhaisempi versio Haraldista oikein ole tunteiluun taipuvainen. Kyytiäkin olisi tarjolla, mutta samainen auto on niin piukassa pahempaa poikaa, ettei Harald sinne sekaan erityisen mielellään ole loikkaamassa.

Edellisessä osassa melkoisen tylynä ja uhkaavana heppuna esitelty Ratko (Slavko Labovic) ei tahdo vasta vapautuneelle edes hetken helpotusta suoda, vaan on heti muistuttelemassa saatavistaan, joita onkin Haraldin kannalta kertynyt varsin hirmuinen summa. Seitsemännumeroinen kruunukasa olisi kyseessä, eikä taida tuomiota istuneen taskusta niin pulskaa setelitukkua sentään löytyä, joten Harald ruinaa viikkoa maksuaikaa. Sopiihan se toki, mutta samalla pitää hyväksyä kovat korot tilitettäviksi. Siinäpä pikkuisen päänvaivaa pohdittavaksi, eikä taida ravintolatoiminta aivan niin tuottoisaa olla, että rapsakat kolme miljoonaa kassaan viikossa kilahtaisi. Keittiössä onkin jo tuttu porukka touhuilemassa, eli Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) ruoanlaiton parissa ja vähän aiemmin uutena vahvistuksena sähköhommiin pestailtu epäonninen säheltäjä Vuk (Brian Patterson) tietysti myös. Pientä kinaa on menossa, mutta eipä se letkeää olustelua enempiä häiriköi. Aivan eri asia onkin ovesta tuohtuneena tupsahtava Harald, jolla olisi jäkätettävää paristakin kohdasta.

Ensinnäkin vapaampaa ilmaa nuuskuttamaan päässyt kriminaali tahtoo tietää, mikseivät pullapojat vaivautuneet kaveriaan noutamaan vankilan porteilta. Kömmähdys selitellään väärinymmärryksillä, mutta sitten pitäisi vielä perustella, että miksi ihmeessä kaverukset ovat omin luvin menneet palkkaamaan Vukin mukaan porukkaan. Harald onkin heti kättelyssä kovin nihkeä sähkömiehen suhteen ja tylysti sekä suorasanaisesti kehottelee tämän palaamaan kotimaisemiinsa. Tällaiset yllättävät muutokset eivät ole yhtään Haraldin mieleen, eikä sekään tunnu mieltä muuttavan, että Vuk sattuu olemaan Ratkon serkku. Kokkikaksikko taas yrittää ilmoitella tahtovansa jättää rötöstelyn taakse ja keskittyä ainoastaan varsinaiseen ammattiinsa. Harmi vain, ettei Harald näistäkään neuvotteluista ole lainkaan kiinnostunut, vaan diktatuuri kirmaa demokratian edelle. Herrat voivatkin siis pitää mielipiteensä ja toiveensa ihan omana tietonaan.

Suurin ongelma on, että käteistä pitäisi saada kunnon kasa ja vieläpä äärimmäisen vauhdikkaasti. Siksi Harald lähteekin enempiä jaarittelematta ja aikailematta ajalemaan pankkikaduille. Josko vaikka irtoaisi vähemmän virallista alhaisten korkojen miljoonalainaa haulikkotakauksella... Ihan niin sumeilematta hän ei ole toimintaan vaihtamassa, vaan palailee kohti kotia suunnitelmaa kehittelemään. Parkkihallissa Ratko kavereineen on jäätelöherkkuja lipomassa ja tahtovatpa ystävällisesti tarjoilla Haraldillekin tötterön. Pelkästään maistiaisia makoisia ei sentään ole tultu tuomaan, vaan Ratko tahtoo tiedustella, että miksi ihmeessä Vuk on lähetetty matkoihinsa. Samalla sopii tietysti muistutella miljoonavelasta, jota Vukin palkkaaminen saattaisi helpottaa muutaman ylimääräisen maksupäivän muodossa. Taitaapi olla niitä tarjouksia, joista ei kannata kieltäytyä, joten ravintolaansa palaava Harald tiedottelee kavereilleen Vukin palaavan hommiin. Kokit tahtoisivat merellisiä tuulahduksia lisäillä ruokalistalle, mutta vähän kaikkea kohtaan nihkeä Harald ei sushin houkutusten päälle halua ymmärtää ja komentaakin viskaamaan kalapalat pannulle.

Huonojen uutisten kiintiö ei vielä isojen velkojen myötäkään ole täyttymässä, vaan Harald saa kuulla, että Munkki (Jens Okking) on toimitettu sairaalahoitoon. Sattuupa kyseinen heppu kuulumaan siihen erittäin harvalukuiseen joukkoon, josta Harald välittää aidosti. Munkki on ilmeisesti toiminut Haraldin oppaana rötösten teille ja astunut samalla eräänlaisen isähahmon asemaan, joten nämä uutiset saavatkin Haraldin heti ottamaan seuraavaksi käväisykohteeksi sairaalan. Siellä Munkki selittelee, että loppu lähestyy, koska maksa on sanomassa sopimustaan irti, eikä uutta ole tiedossa. Elonpäivien päätös ei tainnutkaan tulla räiskähtelevissä merkeissä rikoksen poluilla, vaan on ilmeisesti tyytyminen hiljaisempaan hiipumiseen sairaspedillä. No, aivan vielä hän ei aio lusikkaansa nurkkaan viskaista, vaan esittää Haraldille pienen tai ehkä isonkin pyynnön. Munkilla on oma poika, jota ei ole vuosiin tavannut ja josta ei ole edes Haraldille kertonut. Nyt lopullisen tilinteon lähestyessä hän tahtoisi poikansa vielä kerran tavata ja jokusen sanankin vaihtaa.

Eipä kai siinä mitään sitten, mutta vaikeuksia tuottaa se, että Ludvig (Torkel Petersson) istuu parhaillaan Ruotsin puolella vankilassa, eikä tuomio ole ihan heti loppumassa. Pitäisi siis napata vapauden avaimet kätösiin muilla keinoin, jonka Harald tietysti lupaakin hoidella. Matkalle lähdetään ja kokkikaksikko tekee taustatutkimusta reissun edistyessä. Munkki ei ole tainnut aivan kaikkea mainita, sillä tuskinpa ihan parkkisakkojen perusteella Ludvig on Ruotsin tiukimmin vartioituun laitokseen lukittu elinkautista istumaan. Kolme muuriakaan eivät saa Haraldia luovuttamaan, vaan homma saa jatkua. Muiden vastalauseet jäävät tälläkin kerralla teholtaan vaisuiksi, joten suut suppuun ja pätevää vapautussuunnitelmaa aivoriihessä rakentelemaan. Ludvig saadaan sekoilevassa hengessä muurien toiselle puolelle, mutta kuten ensimmäisessäkin elokuvassa pääsi käymään, niin yksi ratkaistu pulma johtaa toiseen mittaluokaltaan suurempaan ongelmaan. Ja tuleehan tielle näiden lisäksi monenmoista muutakin sekaannusta setvittäväksi, eli voisi sanoa, ettei Haraldilla ja kumppaneilla ainakaan tappavan tylsä viikko ole menossa, ja jos henki sattuu lähtemään, niin syynä lienee aivan jokin muu kuin äärimmäinen ikävystyminen...

Kun lähtee tekemään tarkempaa vertailua vanhemman elokuvan ja tämän esiosan kanssa, niin hiukkasen jopa pääsee yllättämään, miten samankaltaisten etappien läpi tätä tarinaa tepsutellaan. Vähän järjestystä muuttelemalla ja pienillä vinksautuksilla juttu saadaan junailtua siten, ettei ensimmäisen elokuvan toisto käy enempiä häiritsemään katselun aikana. Tälläkin kerralla jokseenkin epäonninen joukkio löytää itsensä toteuttamassa vähän kyseenalaisia pyyntöjä, eli vankilapakoa, pankkiryöstelyä ja romuttelevaista takaa-ajoa kehitellään. Huumorin sävy säilyy kohtalaisen tummana edeltäjänsä tapaan, mutta minusta siitä on kuitenkin nipsaistu pieni viipale tylyintä osastoa pois. No, tässäkin mielessä edelleen tuntee samaa maailmaa ihmettelevänsä, vaikka jatko viihteellisempään menoon pyrkiikin, mikä tulee esille siinäkin, että omituiset oppitunnit ja karut moraalikäsitykset jätetään vähemmälle huomiolle. Jos niistä eroista vielä puhelisi, niin In China They Eat Dogs suuntaa etenkin viimeisillä minuuteillaan hyvinkin huuruiseen suuntaan, mutta tämä osasto on ilmeisesti tahdottu karsia jatkosta pitkälti pois. Eipä sillä, että mystisiä miekkosia niinkään jäisi kaipaamaan, mutta ihmetyttää kuitenkin, että nämä yliluonnollisen puolelle kallistuvat vivahteet noin vain saavat jäädä pois kuvioista.

Herrojen edellinen yritys hyvittää asioita omalaatuisine velanmaksuineen karkaili loppupuolella niinkin riehakkaasti kätösistä, että useammallekin tyypille päädyttiin jakelemaan kovia kohtaloita. Jos siitä pisteestä lähdettäisiin jatkamaan, niin pitäisi kuljetella kamerat tuonpuoleiseen tai kehitellä hahmojoukko pitkälti uudelleen. Esiosan tekaisu on tietysti helppo ratkaisu tähän pulmaan, etenkin jos halutaan tykätyt tyypit tempaista takaisin mukaan menoon. Samojen naamojen palautuksesta en lähtisi napisemaan, sillä nämä tutut heput pääsääntöisesti huvittavat enemmän toilailuineen kuin uudet lisäykset hahmogalleriaan. Peterssonin esittämän Ludvigin tempaukset edustavat pitkälti pilkkopimeää huumoria, joka ei minusta valitettavasti kovinkaan kaksisesti saa suupieliä virneeseen vääntymään. Vähän vastaavalla tavalla kylmäksi jättävät Ludvigin kohtaukset isänsä kanssa. Vaikea olisi kuvitella, että tekijät olisivat katsomoa liikutuksesta pyytäneet vetistelemään näitä hetkiä vilkuillessa, mutta tuskinpa pienimuotoinen kiusaantuminenkaan päätavoitteena on ollut ja perhetovit lipsahtelevatkin ontuvan outoilun puolelle. Harald ja kokkikaverukset saavat vasta matkalla tietoonsa, että Ludvig on viisinkertainen murhamies, mutta eipä sekään Haraldia saa huolestumaan tai enempiä hätkähtämään. Varmaan jonkinlaisia väärinkäsityksiä ja kaikkea... No, Ludvig pyrkii näitä mielitekojaan toteuttamaan reissun edetessä lisääkin, vaan eivätpä mitään hihkaisuja saa aikaan. Ehkä pitäisi olla vähäsen vinksahtaneempi huumorintaju, jotta näistä julmisteluista huvitusta saisi kiskottua? Uusista kasvoista pitää myös mainita Iben Hjejlen esittämä itsetuhoinen Mille, joka vahingossa tempautuu mukaan menoon ja saa Ludvigin kiinnostumaan itsestään. Väittäisin, ettei Millenkään kohdalla erityisen hyvin ole onnistuttu ja lopulta hänestäkin jää jokseenkin yhdentekevä vaikutelma.

Minusta Ludvigin tunnekylmä rankistelu on jokseenkin väkinäistä väkertämistä kaikkiaan ja mieluummin sitä seurailee vaikkapa rennomman kokkikaksikon puuhia, ja heille olisi mieluusti lisää tilaa suonut näistä seikkailuista. Tyypit ovat hyvässä vauhdissa pähkäillessään uskaliasta vapautusoperaatiota monimutkaisine malleineen ja muutenkin tämä aivotyö laittaa hymyilyttämään. Eihän siinä voi mikään mennä vikaan... Peter ainakin on erinomaisen innostunut kehitelmistään, vaikkakin hetkeä myöhemmin selviää, ettei vastahakoisen vankikarkurin nappaaminen ihan suunnitellusti suju, vaan väkisin pitää yrittää viedä, mistä koituu kolhuja yhdelle ja toisellekin. Myöhemmin Peter pääsee älyään väläyttelemään kehittelemällä keinoja pikarikastumiseen, mutta niinpä vain riemu jalkapallokatsomossa vaihtuu pettymykseen ja pitää muita vaihtoehtoja mietiskellä. Jonkinlaista tasapainoa menoon näiden heppujen hääräilyt tuovat, sillä muuten saattaisi kallistua turhankin paljon rosoiseksi rymistelyksi. Voipi olla, että sellainen rankempi rieha olisi joidenkin mieleen, mutta itse tykkäilen siitä, kun sekaan saadaan hiukan harmittomampaakin huvittelua ja höpöttelyä.

Siinä missä Peter ja Martin pyrkivät mahdollisuuksien mukaan pitämään pipoja löysemmällä, niin Bodnian esittämä Harald on edelleenkin sitä lajia, jolla kuohahtelee helposti ja kynnys väkivaltaiseen rettelöintiin on melkoisen matalalla. Mistään erityisen suurella sydämellä varustetusta tyypistä ei tässä varhaisemmassa versiossakaan ole kyse, vaan kun kilahtaa, niin sitten ovat muiden henkikullat vaarassa. Välillä hykerryttävästi ryöpsähteleekin, kun tiukkoja paikkoja setvitään kovin ottein. Ensimmäisestä osasta kaikuu hieman Haraldin ja Ludvigin kolkko kumppanuus, kun näin Arvid-veli korvautuu vähemmän virallisella velipuolella ja voimien yhdistäminen johtaa veritöihin. Joiltakin osin saapastellaan mielestäni vieläkin synkempiin sielunmaisemiin, mutta kokonaisuutena Old Men in New Cars on mielestäni pari pykälää kevyempi tapaus. Ratko kumppaneineen ilmestyy tietysti tarjoamaan omaa apuaan, mitä tulee rämistelyjen käynnistelyyn ja velkojen sovitteluun. Ensimmäisestä osasta tuttuun tyyliin suunnittelut hoidetaan hivenen puolivillaisesti ja kohkaillaan menemään kolhuja varomatta.

Sanoisinkin, että esiosan ensimmäinen kolmannes onkin edeltäjäänsä pirteämpi toimintaosaston suhteen, sillä vankilavierailun jälkeen päästään nopsasti kartuttamaan käteiskassaa pankkiryöstön merkeissä. Vankilavuodet ovat tuoneet otteisiin ruostetta, eli hälytys ulvoo poliisit paikalle, mikä taas tarkoittaa sitä, että katukuvaan saadaan värinää reippaasti räiskytellyn tulitaistelun muodossa. Pitäähän sitä pakomatkaakin pikkuisen päästä kokeilemaan kera kolarin ja toisenkin. Romutuksen suhteenkin näyttää olevan pyrkimystä päihittää ensimmäinen elokuva ja ihan viihdyttävää kolistelua saadaankin aikaan. Vähän kyllä tahdon napista turhan vauhdikkaasta leikkaustyöskentelystä tässäkin tapauksessa, mutta kyllähän sitä katujen kaaosta viheltelevine luoteineen näinkin ihmettelee. Omat silmät vain ovat hieman vialliset tällaisen tyylittelyn suhteen, joten riehasta katoaa taas pala näyttävyyttä kuvien ollessa huiskivaisempaa lajia. No, sen verran tullut näitä ohjaajan toimintavääntöjä tuijoteltua, ettei valittu toteutustapa yllättämään pääse. Lopussa pitää tietysti vielä pikkuisen isommin tykitellä, mutta vaikuttaa siltä, että tehostepajalla tulevat rajat vastaan ja kun on tottunut ihmettelemään moninkertaisilla budjeteilla puuhasteltuja teoksia, niin isommat värinät jäävät näiden lentojen kohdalla kokematta. Yrityksestä kuitenkin plussaa, sillä onhan se kivaa, että kunnianhimoa riittää kokeilla hieman haastavampiakin kaappauksia.

Vähän laiskasti olen viimeisten vuosien aikana näitä pohjoismaisia tykittelyjä hyllyyn haalinut, mutta voisihan kokoelmaa toki täydennellä. Etenkin kirjoittajana toimineen Anders Thomas Jenssenin tekeleet kiinnostaisivat. Hänen omista ohjauksistaan on tullut nähtyä Adam's Apples ja The Green Butchers. Kumpikin näistä kallistuu niinkin selvästi synkemmän komedian puolelle, ettei varmaan ihan jokaiseen makuun sovi, eivätkä tylyt teilaukset välttämättä ole ihan sitä, mitä höttöiseen elokuvailtaan tahtoo... Kuitenkin molemmat mainitut ovat minusta omassa lajissaan varsin mainioita tapauksia ja kyllähän sellaisia katselee, kun tahtoo jotakin pirullisemmin virnistelevää ja ilkeämmin ivailevaa viihdykettä kokeilla.

Old Men in New Cars sisältää toki myös näitä tummanpuhuvia purkauksia äkkilähtöineen, mutta se kuitenkin on katsojalle helpompaa sulateltavaa kuin edellisen kappaleen esimerkit. Runsaat 90 minuuttia vierähtää ihan kivasti Haraldin ja kumppanusten koitosten parissa. Vaikka esiosa onnistuukin mielestäni paremmin toimintapuolen suhteen, niin kaikkiaan jäädään kyllä edeltäjästä jälkeen hiukkasen. Pitää siitäkin mainita, että varsinainen finaalipaukuttelu kuitenkin lopahtaa liian varhain ja kun siihen saa päälle kohtalaisen kömpelöä kevennystä, niin vähäsen vaisuissa merkeissä lopetellaan. Hätäisesti kyhäiltyjen suunnitelmien muuttuminen hävityksenkauhistukseksi toki ilonpilkahduksia tuottelee, mutta vähemmän loistokkaat lisäykset hahmoporukkaan taas ihastuttavat heikommin. Vukin pieksemisetkin alkavat tuntua melkoiselta pakkopullalta ja ainakin omalla kohdalla kiintiö tuli niiden suhteen täyteen jo ensimmäisessä elokuvassa. Ihan väsähtäneeksi turhakkeeksi ei tee mieli elokuvaa summailla, sillä näin toistollakin vähintään kohtalaisesti toimii, mutta ilmankin olisi kieltämättä pärjäilty.

Old Men in New Cars (2002) (IMDB)

In China They Eat Dogs (Kiinassa syödään koiria)

My Friends Tigger & Pooh's Friendly Tails toikin tuossa ropsauksen kiltimpää kujeilua katsomoon, joten voisipa kai sitä vaihteeksi räväyttää räiskytteleväisemmin. Tällaiseen tarkoitukseen sopii melko mainiosti tanskalainen kohtalaisen meneväinen ja kenties hiukan yliampuvainenkin toimintakomedia edellisen vuosituhannen lopulta. Huumoria ei oikein voi hienostelevaiseksi tai hillityksi luokitella, eikä siihen suuntaan tietysti tahdo haikaillakaan, kun itsensä koviksi kokevat tyypit tahtovat laittaa rähinävaihteen päälle erinäisten kykyjen ja taitojen ollessa toisluokkaista laatua. Ohjauksesta vastaa Lasse Spang Olsen, joka on samaa tavaraa edustavia teoksia enemmänkin tehtaillut. Blogissa olen tosin vain yhdestä pikkuisen kirjoitellut, eli Olsenin selvästi uudemmasta rymistelystä The Black Madonna. No, moni tuntuu miettivän, että In China They Eat Dogs edustaa Olsenin parhaimmistoa, eikä minulla ole siihen näkemykseen sen suurempaa tarvetta alkaa vastaväitteitä lätkiä, vaan muistelisin sen tarjoilevan kivasti hyvää huvitusta ja hykerryttävän hölmöjä vauhtijaksoja muine sekoiluineen. Niitä olisi ajatuksena kertailla päivän piristykseksi.

Arvidia (Dejan Cukic) uuteen aamuun herättelee yöpöydälle tarkoitusta varten aseteltu kapine, ja alkava päivä vaikuttaa sinänsä ihan tavalliselta tapaukselta lukemattomien muiden arkisten vuorokausien joukossa. Kaveri ei vielä siinä pikkuhiljaa yöllistä tokkuraansa karistellessaan arvaakaan, millaista myllerrystä ja höykytystä ihan läheisessäkin tulevaisuudessa odottelee. Tosin on hiukan harhaanjohtavaa tulevaisuudesta jutella, sillä nämä seikat taitavat olla jo Arvidin kohdalla mennyttä elämää...no katsojan näkökulmasta kuitenkin uutta ja kenties ihmeellistäkin. Oli miten oli, paikallisessa baarissa mystinen miekkonen (Lester Wiese) on saapunut Amerikasta asti kertoilemaan Arvidin surkeiden sattumusten saagaa. Juottolassa ei yleisöä ihan hirmuisesti ole, mutta tiskin toisella puolella juomia ja muita annosteleva kaveri tuntuu ainakin jossakin määrin kiinnostuneelta, joten Richard saa jatkaa jutusteluaan. Jostakin syystä Richardilla on sovittu tapaaminen Arvidin kanssa keskipäivän kohdilla, mutta siinä vartoillessa sopii toki valotella näitä aiempia epäonnisia toilauksia.

Eli aamu ei Arvidille erityisen aurinkoisena hehku, sillä kumppani Hanne (Trine Dyrholm) heräilee jokseenkin muristelevana ja tivailee, että miksi ihmeessä mies on mennyt pariskunnan rahoja yhteisvastuukeräykseen lahjoittamaan. Tällainen hyväntekeväisyys suorastaan puistattaa Hannea ja siinä on turha yrittää vähäosaisista mitään muistutella. Arvidkin saa osansa tylytyksestä, kun Hanne hänetkin lyttää maailman tylsimmäksi mieheksi. Yritäpä siinä sitten mutustella aamupalaa hyvällä mielellä. No, työpaikalleen hän kuitenkin lampsii ja siellä hankaluudet jatkuvat, sillä rähistelevä pankkiasiakas uhkaa repiä Arvidin hampaat suusta, ellei lainaa tipahda tilille. Nämäkin kärhämät ovat vasta pientä ennakkoryöpsähtelyä varsinaisten tunnekuohahdusten ja muiden myrskyjen edellä, eikä Arvid-paralle anneta pitkää helpotuksen hetkeä, vaan otteet ovat kovenemaan päin.

Niitä ja näitä työkaverin kanssa jutustellessa ilmaantuu heppu haulikon kanssa raivoamaan tunkien pyssyään järkyttyneen kaverin kasvoille ja tarjoillen saapasta toisille. Ehkä Arvidilla tulee päivän kiintiö öykkäröinnin ja ilkeilyn suhteen täyteen, sillä hän yllättäen kopsauttaa potentiaalista ryöväriä sulkapallomailallaan päähän ja uhittelu loppuu siihen. Edelleen tapahtumien seurauksena pyörällä oleva Arvid pääsee sankarina uutisiinkin hieman sekavia höpöttelemään. Lisäksi urheasta väliintulosta hän saa palkkioksi parin viikon ylimääräisen loman, mikä olisi tarkoitus kulutella matkailemalla Hannen kanssa. Harmi vain, että Hanne on jo omat johtopäätöksensä vetänyt ja ratkaisunsa tehnyt, ja niinpä Arvid huomaa kotiutuvansa melkein tyhjäksi puhdistettuun asuntoon. No, puoliksi syötyjä voileipiä on ripoteltu viimeisenä ivailuna sinne sekä tänne ja seinät tuhrittu haistatteluilla, mutta onhan sentään televisio vielä tallella. Ymmärrettävästi juhlatuuli siinä samalla livahtaa teilleen näitä viimeisiä käänteitä sulatellessa.

Ilta ei kuitenkaan vielä ole paketissa, vaan seuraavaksi oven takana möykkäilee riidanhaluinen nainen, joka haluaisi Arvidin naamataulua muksia, koska tämän takia hänen miehensä on lähetetty kalterimajaan mietiskelemään omaehtoisten pankkilainojen laillisuutta. Katkeroitunut Astrid (Line Kruse) riehuessaan tilittelee, että Arvidin sekaantumisen takia kaikki perheunelmat voidaan unohtaa, koska ryöstösaalis oli tarkoitus käyttää hyvään tarkoitukseen. No, Astrid hilpaisee takaisin teilleen, mutta kiihtyneenä pudottaa lompakkonsa. Joka tapauksessa Arvid saa lisää synkähköä setvittävää, sillä nyt näyttää siltä, että sankarityökin on pilannut erään pariskunnan tulevaisuuden, mikä herkkää miestä sydämestä riepoo siinä määrin, että Arvid päättää ainakin alkuun palautella Astridin lompakon. Sekään reissu ei suju ihan putkeen, koska kadulla perään pinkaisee joukko vihastuneita punkkareita, jotka tahtovat Arvidin piestä pankkimaailmaa puolustelevana fasistina. Kostonhimoa puretaan kolkkaamalla kolapullolla takaraivoon ja kiepsauttamalla kungfu-potku ketterästi kasvoihin.

Haavojaan asunnollaan nuoleva Arvid päättää murheellisena soitella vielä Hannelle, josko tämä olisi vielä halukas palaamaan, mutta ehei, kovat koettelemukset eivät voisi Hannea vähempää kiinnostaa. Sen verran on tullut kolhuja kerättyä sekä fyysisesti että tunnepuolellakin, että pitää jotakin uutta kehitellä. Arvidin ajatuksena onkin ottaa yhteyttä Harald-veljeen (Kim Bodnia), jonka edellisestä näkemisestä onkin vierinyt vuosia useampiakin. Harald ainakin virallisesti pyörittää ravintolaa kavereineen, mutta saattaapi tyypeillä olla taustalla menossa vähän valonarkaa liiketoimintaakin. Joka tapauksessa veljekset lähtevät pitkän tauon jälkeen ajelemaan, ja voi väittää, ettei tuoreita kuulumisia olla niinkään mukavassa hengessä rupattelemassa, koska Harald melkoisen suorasanaisesti summailee veljensä elämän kauniisti muotoiltuna silkaksi kuraksi. Haraldiltakaan ei siis ole luvassa suurempia sympatioita lohdutukseksi vastoinkäymisiin, mutta eipä toisaalta Arvid ole häneltä tullut suloisia sanoja hakemaankaan.

Syyllisyys ryöstöyrityksen estämisestä on alkanut jäytämään enemmänkin Arvidin mieltä ja synkkinä iltoina hän on mietiskellyt asiansa siihen pisteeseen, että hyvittääkseen Astridille kärsimyksen, pitäisi hänen ryöstää pankki ja toimittaa saalis epätoivoiselle pariskunnalle. Tässä vaiheessa Harald kyseenalaisine menneisyyksineen sujahtaakin hyvinkin luontevasti kuvioihin, sillä Arvid tietää, että tämä kykenee muitakin välineitä näppärästi käyttämään kuin vain keittiötyökaluja. Arvid selittelee suunnitelmansa muulle porukalle, eikä rahakuljetuksen nappaaminen pitäisi olla kokeneelle ryhmälle suurikaan haaste, etenkin, kun Arvidilla on hyödykästä sisäpiiritietoa. Tuumailusta vaihdetaan melko nopsasti toimintaan, mutta tuleepa siinä samalla esille, ettei perusteellisemmasta harkinnastakaan varmaan haittaa olisi. Homma hoituu kyllä, tosin hieman aiottua äänekkäämmin ja mutkikkaammin, mutta niinpä vain rahakassiinkin kertyy kivasti täytettä. Valitettavasti Arvid joutuu huomaamaan, ettei erheiden hyvitys ihan näin helpolla ole ohi, vaan hän tempautuu yhä syvemmälle rikolliseen maailmaan. Vielä pari viikkoa aiemmin kunnollista elämää viettänyt kiltti mies alkaa hääräilemään hyvinkin hämäriä juttuja...

Jostakin syystä alkuun on viskaistu maininta, että juttu perustuisi tositapahtumiin, enkä sitä heittoa ole ihan täysin uskomassa. Jos todellisuuspohjaa kaikesta huolimatta löytyy, niin veikkailenpa, että vapauksia materiaalin suhteen on otettu huomattavasti enemmän kuin ripauksen verran. Tarkemmin ei tässä tapauksessa oikein kiinnosta paneutua tällaisiin väitteisiin, sillä eipä se kovin oleelliselta tunnu. Vaikka tyyppien toilailuissa onkin mukana arkisempaa sävyä, eikä puolitoistatuntinen ole vain yhtä hulppeaa rötössaagaa, niin yllätyksellisyyttä löytyy kiitettävästi. Päähenkilötkään eivät ole kovinkaan kaksisessa turvassa tylyn maailmansa tarjoamilta kolhuilta tai lopullisemmiltakaan iskuilta, mikä osaltaan pitää mielenkiintoa yllä, vaikkei välttämättä laittaisikaan jännityksestä sormia jäytämään. Saattaa olla, että Tarantinon hersyvästi jutustelevilla ja rankempaankin väkivaltaan kykenevillä rikollisporukoilla on ollut vaikutuksensa Haraldin ja kaverusten toimintatyyliin, mutta mielestäni In China They Eat Dogs ei tässä suhteessa mihinkään tylsämieliseen kopiointiin tyydy. Höpöttelyjen suhteen liikutaan selkeästi eri laatusarjassa, eikä monenkirjavasti ryöpsähtelevällä vuoropuhelutykittelyillä pyritäkään herkuttelemaan Tarantinon taituroinnin vertaisesti ja muutenkin yleinen tyylittely on vähäisempää. Jos tummempaa huumoria viljeleviä ja vähän vinksahtaneitakin rikosjuttuja tahtoisi vertailukohdaksi etsiskellä, niin väittäisin, että vaikkapa Guy Ritchien ensimmäiset elokuvat ovat paljon lähempänä Lasse Spang Olsenin hiukkasen kotikutoista toteutusta kuin Tarantinon tarkkaa viimeistelyä huokuvat teokset.

Vaikka tämä tanskalainen ryhmittymä ei saakaan samoissa määrin hykertelyä aikaiseksi kuin Tarantinon tyyppien puuhastelut, niin viihdepuoli on siitä huolimatta kunnossa. Omalla listalla paras esimerkki näiden heppujen osaamisen näytöstä on hivenen epäonninen rahankuljetusauton nappaaminen. Kovastihan kaappausta lähdetään suunnittelemaan ja simuloimaan leikkiautoilla, eikä perusajatuskaan ihan kehnolta kuulosta, mutta porukan heikon lenkin laittaminen avainasemaan taas takaa, ettei käytännön toteutus täysin töyssyittä suju. Vuk (Brian Patterson) ei itsekään ole erityisen innokas hyppäämään puutteellisilla ajotaidoilla varustettuna kiituroimaan kuljetusauton vierelle, vaan niinpä vain sinnikäs suostuttelu saa vastahakoisenkin kaasua painelemaan. Haraldin ravintolassa kokkeina toimivat Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) olisivat varmaan paljon innokkaampia ahertamaan hellojen äärellä, mutta eipä auta vastaan vänkääminen heitäkään. Lopulta Vuk pääsee vauhtiin, ja vartijat huomaavat tietysti heti, että jotakin hyvinkin epäilyttävää päristelee rinnalla. Siinäpä sitä viiletetään sovitun törmäyspaikan ohi ja pitää lennosta kehitellä uutta jatkumoa aikeille. Kuljetusauto saadaan kellistettyä ja samalla kivasti muutakin hävitystä aikaan Vukin hurjastellessa konepelti tehokkaana maisemaesteenä toimien. Samalla vaikuttaa siltä, että jonkun stunt-puolen kaverin liipasinsormet ovat hiukan liikaakin kutisseet, sillä räjäytysnappia taidetaan painella sekunnin etuajassa. Ainakin näyttää siltä, että parkkeerattujen autojen jono pääsee iloisesti posahtelemaan ennen varsinaista yhteentörmäystä. No, sattuuhan näitä, kun intoa täynnä ja kenties maltillisemmalla budjetilla räjäytysrykelmiä väkerrellään...

Vuk saakin oikeastaan läpi elokuvan osakseen kovakouraista käsittelyä ja runnomista. Mainittu operaatio päättyy hänen kohdaltaan rusinaksi romutettuun autoon kera tajuttomuuden ja luuvaurioiden. Harald esittää näkemyksenään, etteivät pienet ruhjeet mitään sairaalahoitoa vaadi, vaan kyllähän ne luut siitä ennalleen toipuvat ilmankin. Vukille tämä ryöstö on vasta kärsimysten suhteen esimakua ja lisää kolkkoa kohtelua on luvassa, sillä esimerkiksi monitaitoisten kokkiveijarien suorittaman testiräjäytyksen aikana sattuu onneton Vuk sijoittamaan itsensä hiukkasen huonosti, joten luvassa on vauhdikasta ilmalentoa ja siihen päälle räjähdysruhjeet, pari poikkaistua kättä plus puhjenneet tärykalvot. Voinee sanoa, ettei hyvä tuuri tyyppiä liikoja kiusaile, jolle tulee vielä myöhemmin vahvistus, aivan kuin tuskasaldo ei vielä olisi täyteen ehtinyt. Mainita sopii myös Vukin sukulaiset ja tuttavat, joiden johtohahmona toimii Ratko (Slavko Labovic). Melko harvakseltaan elokuvissa esiintyvä Labovic on minulle tullut tutuksi juurikin tummasävyisten rikosjuttujen kautta. In China They Eat Dogs ei häneltä vaadi mitään hyytävintä suoritusta, vaikka sellaisiakin on tullut tyypiltä nähtyä esimerkiksi Nicolas Winding Refnin elokuvissa Pusher ja Pusher 3. Joka tapauksessa Labovic on olemukseltaan mielestäni erinomainen kovistelija, joka onnistuu huokumaan hiljaisempaa uhkaa ilman liioiteltuja eleitä tai isompaa möykkää. Rooli ei tässä elokuvassa erityisen suuri ole, mutta onnistuupa jäämään hyvin mieleen kuitenkin.

Bodniaa kiittelisin myös, sillä tylyjä elämänohjeita turisevasta ja vielä kolkommin käyttäytyvästä Haraldista olisi melkoisen helppo huitaista rasittelevasti rankisteleva tyyppi, jonka suuntaan kohdistuisi lähinnä vihantuntemuksia. No, eihän tästä sankarista ole tarkoituskaan mitään sydämellisyyden ruumiillistumaa rakennella, mutta kylmän asenteen ja äkkipikaisten väkivaltapurkausten sekaan saadaan ripaus inhimillisyyttäkin, mikä ainakin tämän katsojan kohdalla takaa, että se pikkuisen sykähdyttääkin, kun luodit alkavat turhankin läheltä viuhahtelemaan. Oletettavasti Harald on vuosien rikollisen menneisyyden turruttama julmaan maailmaansa, joten suhtautumisen ymmärtää sitäkin kautta, kun Harald vaikkapa veritöitään viileästi summailee, että taitaapi olla jälleen yhden epävirallisen hautausmaahomman aika. Velipoika Arvid taas tuntuu kilahtavan täysin joutuessaan näihin kuvioihin mukaan. Kiltti ja avulias kaveri onkin nopeasti täysin hakoteillä, kun oikean sekä väärän rajat sumenevat sotkuksi tuosta vain. Aluksi Haraldin kovakouraiset otteet kauhistuttavat, mutta pian päästäänkin jo omatoimisestikin puolivahingossa joukkomurhailemaan. Väkivaltaisuudet sujuvat Arvidilta haparoivasti, mutta eiköhän viesti tavallaan mene perille niinkin. Onkin jokseenkin synkähköllä tavalla huvittavaa, että vuosien ja erilaisten elämäntapojen vieraannuttamat veljekset alkavat hirmutöiden kautta löytää yhteistä säveltä ja Arvidista on pikavauhtia kuoriutumassa hyvinkin häikäilemätön kaveri. No, lopun utuinen ja kalmahuuruinen tuokio tosin näitäkin setvii siinä määrin sekavasti, että voinee todeta monenlaisia moraalikäsityksiä maailmaan mahtuvan...

Jos aiemmin mainittu ryöstöjakso olisi saanut astetta paria näyttävämpikin olla, niin vastaavan toiveen kera elokuvan muistakin toimintaosuuksista voisi horista. Nimittäin monesti näyttää siltä, että purkaus alkaa olla ohi jo ennen kuin päästään kunnolla vauhtiin. Lyhyt ja ytimekäs vaikuttaa olevan linjauksena. Sitä sarjaa edustaa yöllinen toiminta vankilan muurien läheisyydessä. Komea reikä toki saadaan posauteltua, mutta vähäsen varhain yhteenotto pääsee lopahtamaan, jotta isommin innostuisi. Lopussa ainakin hetkellisesti vaikuttaa siltä, että saadaan suurempikin rynnäkkökiväärivetoinen rähistely aikaan Vukin kaverien käydessä tulisempaa ajatustenvaihtoa. Onhan siinä reipasta ja rapsakkaa ratkaisumallia kyseiseen konfliktiin, mutta laajemmin toimintaelokuvia tarkastellessa tämäkään revittely ei lopulta juurikaan peruspaukuttelua kummoisempaa luotijuhlaa esittele. Riippuu siitä tietysti, millaisesta vauhtiviihteestä tykkäilee ja kyllähän minäkin nämä koitokset voin kohtalaisen viihdyttäviksi kirjailla, mutta enemmän tulee nautiskeltua tyylitellymmistä tulitaistoista. Siksikään en ilmoittaudu Olsenin vähän ahtaasti ja heiluvaisesti kuvattujen ammuskelujen suurimmaksi ystäväksi.

Monet tuntuvat tästä enemmänkin tykkäilevän ja arvostavat jopa pienimuotoiseksi tumman huumorin sävyttämäksi klassikoksi. Minustakin In China They Eat Dogs onnistuu ihan mukavasti läpi kestonsa kovilla otteillaan sekä vähemmän hienotunteisilla rupatteluillaan huvittamaan ja yllättämään, mutta napistavaakin kertyy sen verran, ettei millään pysty ylistyskuoroihin liittymään. Väkivaltavaroitukset on jo varmaan tullut annettua, mutta siitäkin voisin mainita, että jos korvat sattuvat kovin allergiset olemaan tarkoituksellisen epäkorrektille kielenkäytölle, niin vitsailu saattaa vihastuttaa ennemmin kuin hymyilyttää. No, jos pystyy sulattamaan hurmeisen menon pieksemisineen ja hengenlähtöineen, niin luulisin, ettei sanallisten arkkujen availu mieltä hirmuisesti järkyttele. Mitään kepeintä komediaa tai helpointa katseltavaa elokuva ei ole, eikä sitä sellaiseksi varmaan ole tahdottukaan kiepsautella. Muistikuvien mukaan muutamaa vuotta myöhemmin pitkälti samojen tyyppien tekemä jatko Old Men in New Cars ottaa pari askelta siihen suuntaan, vaikka eihän sekään mitään silkkaa harmitonta hupailua edusta. Ihan mielellään näitä ilkeämpää virnettä väläytteleviä rötöstelyjä silloin tällöin katselee, eikä In China They Eat Dogs uusinnallakaan uuvuta tai tylsistyneeseen tilaan saattele. Sanonpa vain, ettei se mielestäni kuulu lajinsa merkkiteosten joukkoon, vaan ennemmin ihan hyvien kerhoon lopulta tipahtelee, kun vinkeiden ideoiden vastapainoksi kertyy kohtalainen kasa keskinkertaisemmin toimivaa tavaraa.

In China They Eat Dogs (1999) (IMDB)