Secrets (Tähtien loisteessa)

Kotimaista televisioelokuvatuotantoa 1980-luvun jälkipuoliskolta tuli viimeksi kommentoitua ja Katsastus toi tutkittavaksi kolmen kaverin ahdistusta, epätoivoa ja sekalaisia seikkailuja aikuiselon vastuiden sekä velvollisuuksien kourissa rimpuillessa. Siinä sävy oli toki hivenen tummemman huumorin suuntaan aseteltu, eikä mitään ankeaa ja rasittavaa paasausdraamaa lähelläkään liikuskeltu. Mitä jälkimmäiseen tympeähköön lajiin tulee, niin onkin pienoista pelkoa, että mahtaakohan tämä järjestyksessä viides vilkuilemani Danielle Steelin kirjoista tarinansa napannut televisiotuotanto siihen joukkoon kopsahtaa? Aiemmin nähdyt versioinnit ovat olleet menetteleväistä viihdykettä tai jopa ihan hyviä omassa sarjassaan, mutta tässä tapauksessa hienoisena huolena on, ettei aihe välttämättä taivu yhtä sujuvaksi suhdeselvittelyksi.

Mitään yleistä nihkeyttä minulla ei ole elokuvamaailman kulisseihin kurkistelevia tekeleitä kohtaan, vaan ennemmin ne lähtökohtaisesti kiehtovat, mutta sattuupahan vain olemaan ennakkovärinää, ettei tällainen tarinointi olisi ihan Steelin ominta alaa. Kirjailija itse kyllä käväisee taas kuvissa lupailemassa, että unelmakaupungin salaisuudet ja kiehtova elämäntapa katsojien iloksi availlaan, josta siirrytäänkin ikonisen Hollywood-kyltin kautta laajojen studiorakennelmien ylle. 89 minuuttiin typistelty elokuva on kuitenkin kohtalaisen tiivis paketti, niin eipä sentään ole loputtomiin aikaa ilmakuvilla elokuvamaailman merkillisyyksiä tutkia tai muutenkaan jämähdellä tunnelmoimaan.

Kiire onkin heti käsin kosketeltavissa, kun päästään sisätiloihin televisiotuottaja Mel Wexlerin (Christopher Plummer) matkaan, eikä tässä tapauksessa ole perusteellisemmille pohjusteluille aikaa, vaan budjettikeskustelut ja muut sopimiset vievät tyyppiä puhelimesta toiseen ja taukohetkoset tuntuvat tuntemattomilta tuokioilta. Melillä on näpeissään käsikirjoitus, josta hän on kenties paljonkin tavallista enemmän innoissaan ja Manhattan-sarjaan pitäisi värvätä joukko huippunäyttelijöitä. Toivelistan kärkipäästä löytyy elokuva-alan arvostettu veteraani Zack Taylor (Gary Collins) ja erästä toista päähahmoa silmällä pitäen Wexler onkin sopinut ravintolatapaamisen Sabina Quarlesin (Stephanie Beacham) kanssa. Tosin kaksikon illastusta seuraillessa tulee selväksi, että he ovat tuttuja vuosien takaa ja kenties välit ovat olleet aikoinaan huomattavasti lämpimämmät kuin vain ammattimaista työtoveruutta.

Sabina ei ihan noin vain halua hypätä Wexlerin Manhattan-porukkaan, vaan hänellä on pikkuisen nihkeä asenne televisiotuotantoja kohtaan, mutta toisaalta ura jumittelee pahasti paikoillaan ja Mel yrittää parhaansa mukaan hehkutella projektiaan. Toisaalla Bill Warwick (Ben Browder) saa päivän annoksen hyvien ja huonojen uutisten yhdistelmää, kun ensin selviää, että kumppani on pidätetty huumeiden takia, mutta perään agentti soittelee tiedotellen, että Bill löytyy myös Wexlerin pääosalistalta. Mel apulaisineen onkin liikkeellä täydellä höyryllä ja etsinnät jatkuvat vauhdilla, eikä ihan ensimmäisestä kieltävästä vastauksesta olla lannistumassa. Tähtien tekeminen onkin sinnikästä puurtamista, mutta silloin tällöin hyvinkin palkitsevaa vääntöä.

Kaikkiaan roolitus sujuu ripeästi ja onnistumisia tulee, sillä taloudellisiin vaikeuksiin ja muutenkin inhottavaan tilanteeseen päätynyt Taylor tarttuu rahakkaaseen sopimukseen. Myös Sabina lupautuu joukkoon mukaan lopulta paljon helpommin kuin mihin Wexler on varautunut ja muutakin porukkaa saadaan kirjattua kerhoon. Hivenen huolestuttaa, että miten kukin paikkansa löytää ja tuleeko isoimpien egojen kesken pahempiakin yhteentörmäilyjä. Kunhan koe-esiintymiset saadaan vähitellen pois alta, niin Wexler kutsuu ydinporukan yhteiseen kokoontumiseen komeiden maisemien ympäröimälle rantatalolle. Tarkoituksena olisi ennen kuvausten alkua tutustuttaa tyyppejä toisiinsa ja luoda riitoja ennaltaehkäisevää yhteisöllisyyttä, ja Wexler korosteleekin, että perhemäistä ilmapiiriä ollaan hakemassa. Kunhan ryhmäytymiset saadaan alta pois, niin alkaakin olla jo aika käynnistellä kameroita...

Kuvausvaiheeseen päästään varsin nopeasti, sillä pohjustelupuuhissa ei liiemmin jahkailla ja nämä ovatkin ohi pitkälti elokuvan ensimmäisen kolmanneksen aikana. Siinä mielessä näyttää lupaavalta, että saataisiin mukaan myös sitä kuvaustyötä omine nikseineen, ja kyllähän näitäkin pätkiä toki nähdään, mutta mielestäni hetket lavasteissa jäävät lähinnä lyhyiksi välähdyksiksi ja näyttävät ennemmin irrallisilta muistutuksilta siitä, että tässä tosiaan on tarkoitus elokuvapääkaupungin merkillistä menoa esitellä, eikä setviä mitä tahansa ongelmaista ihmissuhdeviidakkoa. Nimensä mukaan Secrets päätyy painottelemaan vahvasti niitä julkisuudelta kätkettyjä seikkoja ja suunnilleen jokaisella Melin päänäyttelijällä tuntuukin olevan raskas tai synkeä salaisuus piilossa. Siitä ei mielestäni sovikaan lähteä elokuvaa liiemmin moittimaan, että näitä katsojan kurkisteltavaksi vyörytellään, sillä sitähän ensisijaisesti teos lupailee, mutta valitettavasti toteutus on parhaimmillaankin toisluokkaista ja yhteys elokuvamaailmaan tuntuu heppoisen hataralta.

Jälleen voisi veikkailla, että kirjan puolella on ollut tilaa availla paremmin taustoja sekä tyyppien menneisyyksiä mietteineen, kun elokuvasovituksessa taas on kaahausvaihde monesti päällä, eikä lyhyt kesto oikein tunnu taipuvan siihen, että huolet ja murheet pystyttäisiin mitenkään tyydyttävästi tai koskettavasti kääntelemään. Sabinasta yritetään kohtalaisen kömpelösti tekaista jotakin salattujen surujen tulkkia, ja tämä höpöttely näyttää kotisohvan suuntaan varsin epäkiitolliselta tehtävältä. Tietysti myös pitää yrittää kiristellä porukan keskinäiset välitkin, mutta itse ainakin huomasin kiinnostuksen karkailevan pahasti toisella puoliskolla, eikä oikeastaan yksikään hahmoista lopulta päässyt sen kummemmin liikuttamaan. No, ehkä lähimmäs sydäntä hiipi ammattikuntansa ehkäpä keskimääräistä kiltimpi edustaja Wexler, mutta eipä sille Melin suurelle surullekaan hirmuisesti aikaa suoda ja uuden romanssin roihauttelukin menee pikaisen kaavan kautta. Lähinnä se tuntuukin lajityyppiin pakollisena kuuluvalta mekaaniselta suoritukselta kuin miltään aidolta tunteiden myllerrykseltä, eikä rakkauden lieskoihin lämpöistä hehkua taikomaan pysty millään pariin kuvaan viskatulla kynttiläkimaralla.

Secrets onkin lopulta turhanpäiväinen sekoitus sitä, tätä ja vähän tuotakin. Paljon tuntuu jäävän puolimatkaan, mutta eipä toisaalta ole kiinnostusta täydellisiin selvittelyihin ja toisella puoliskolla vallitseva toive on päätepiste tekeleelle. Steel-filmatisoinneista edelliset pari näkemääni Michael Millerin ohjausta ovat toimineet hyvin, mutta Peter H. Hunt saa aikaiseksi lähinnä välittömästi kohti unholaa hiipuvan keskinkertaisuuden ilman sen suurempia pilkahduksia. Sensaatiohakuisenakin se on liian laimea tapaus ja voinee olettaa, ettei 1990-luvun alkupuolen televisio ollut mikään suotuisin ympäristö lähteä synkeillä paljastuksilla rankemmin irrottelemaan ja siksi Secrets jääkin niiden osalta kohtalaisen kömpelöksi viritelmäksi. Noihin edellisiin Steel-sovituksiin verrattuna meno onkin sinänsä kovempaa, koska mukaan ahdetaan kiristystä, huumeita, murhia, perheväkivaltaa ja muuta mukavaa, mutta valitettavasti tunnepuoli tipahtaa kyydistä jo varhaisessa vaiheessa. Jälkiajatuksena mielessä pyörii, että on vain tahdottu tunkea perustylsät kliseet samaan pakettiin ja tuloksena on mielikuvitukseton ja kömpelö paljastuskasa. Kun kameran kummallakin puolella pyörivästä saippuasarjasta se pienikin kipinä tuntuu täysin uupuvan ja kuvaston puolella liikutaan lähinnä tyhjänpäiväisyyksiä puhuvien päiden maailmassa ilman mainittavaa visuaalista virkistystä, niin on vaikea keksiä kehuttavaa ja täytyykin lopetella lätinät huokaisemalla pläääh...

Secrets (1992) (IMDB)

Daddy

Sydäntalvi jaksaa vielä seinien viluisemmalla puolella uhitella viileillä voimillaan ja tällaisina hytisyttävinä aikoina tulee helposti mieleen, että joskohan romanttinen hömppä hohkaisi lämpöistä hehkua ruudun kautta katsojan mieltä piristämään. Näissä puolisokkona hankituissa televisiolle tuotetuissa filmatisoinneissa laatupuoli toki aina pikkuisen ennakkoon arveluttaa, mutta silti sitä jaksaa toiveikkain mielin laittaa kiekkoa soittimeen, koska ainakin toistaiseksi aiemmin katsellut kolme Danielle Steel -elokuvaa ovat maistuneet vähintään kohtalaisesti. Tuskinpa tälläkään kerralla mitään jäätävää jäkätystä kera kolkon kajon silmille syöksähtää, mutta eipä se täysin yhdentekevä keskinkertaisuus paljoa parempaa vaikutelmaa yleensä saa aikaiseksi.

Edellinen Steel-tarina Palomino tuli tutkittua helmikuun alussa ja ilmestyi aikoinaan vuonna 1991, kuten myös nyt käsittelyyn napattava Daddy. Elokuvia yhdistää kirjailijan ja ilmestymisvuoden lisäksi myös ohjaaja Michael Miller, jonka otteesta kohtalaisesti tykkäilin. No, Palomino kääntyi keskimmäisellä kolmanneksellaan yllättävänkin synkeähköön suuntaan ja päätti kuljetella päähenkilön useammankin kurimuksen kautta kohti onnellisempaa tulevaisuutta, joten senkin takia on jo valmiiksi odotusta, ettei Daddy mikään silkan onnen ja ruusuisten kuvien sävyttämä hattaraherkku ole. Samaa mielikuvaa vahvistelee myös Steel, joka jälleen poikkeaa noin puolen minuutin ajaksi ruutuun pohjustelemaan tulevaa, ja siinä tarinan pääpiirteitä tiivistellessään varoittelee katsojaa, ettei Oliverilla (Patrick Duffy) ihan iloisimmat ajat ole edessä, vaan mietittävää riittää pitkän avioliiton lähestyessä loppuaan ja kolmen lapsen huoltajuudesta pitäisi siinä sivussa selvitä. Kirjailija kuitenkin vakuuttelee Oliverin olevan hyvä tyyppi ja toivottelee siinä samalla mukavia katseluhetkiä elokuvan parissa.

Steelin alkusanoista hivuttaudutaan pikkuisen ajassa takaisin, eli ei katsojaa sentään ihan avauskuvissa kylmiltään kiskaista eromyllerryksen keskelle, vaan tosiaan peruutellaan parin viikon verran taaksepäin ja annetaan Oliverille siinä sivussa kertojan velvoitteet, ja niinpä juttuja nähdään ja koetaan enimmäkseen hänen näkökulmastaan. Watsonin perhe löydetään kiireisinä aamutoimistaan ja kaikki ovat haukkailemassa sekä valmistautumassa tulevan päivän menoihin. Porukkaan kuuluu Oliverin lisäksi vaimo Sarah (Kate Mulgrew) sekä lapset Ben (Ben Affleck), Melissa (Jenny Lewis) ja nuorimpana Sam (Matthew Lawrence). Joulukin pikkuhiljaa lähestyy ja tuo omat askareensa perhearkeen ja sitä varten Oliver on jo pyytänyt George-isäänsä (John Anderson) auttelemaan koristeluissa sekä muissa järjestelyissä.

Kiireistä, töistä, tehtävistä ja huolista huolimatta Oliver kokee elävänsä unelmaansa ja tiedostaa onnensa lähes 20 vuotta jatkuneessa avioliitossa. Ravintolaillallisella Sarah alkaa kuitenkin kuljetella keskustelua huolestuttavaan suuntaan, eikä yhteinen onnellinen tulevaisuus enää tunnukaan yhtä taatulta kuin vain muutamaa hetkeä aiemmin. Luvassa on tiukkaa tenttausta ja ilmeisesti Sarah ainakin on pyöritellyt päässään paljon pariskunnan eroja luonteissa sekä mielipiteissä. Hän näkee itsensä vapaasieluisempana kirjailijana, kun taas Oliver on ennemmin perinteitä arvostava konservatiivi. Asioiden pähkäily on Sarahilla edennyt siihen pisteeseen, että hän haluaisi jatkaa opintojaan ja kirjautua yliopistoon maisteriohjelmaan, eikä Oliver vielä tähän toiveeseen ole murtumassa, sillä onhan lähistöllä laadukasta koulutusta tarjolla.

Musertavampi isku seuraa myöhemmin, kun Sarah selittää, että hänet on hyväksytty Michiganin yliopistoon, mikä tarkoittaa yli 300 kilometrin välimatkaa kotiin. Oliver yrittää hädissään pelata aikaa pyytäen harkitsemaan vielä tai aloittamaan vasta vähän myöhemmin, jotta perhe ehtisi etsimään uutta taloa lähempää. Valitettavasti etäisyyden kasvatus mieheen ja lapsiin on olennainen osa Sarahin suunnitelmaa, sillä hän aikoo lähteä reissuun yksin ja vieläpä jo joulupyhien jälkeen asuntoa katselemaan. Hän kuitenkin vakuuttelee, ettei halua hylätä perhettään lopullisesti, vaan kaipaa kahdeksi vuodeksi enemmän omaa aikaa, mutta Oliver ei ole noin vain halukas nielemään selitystä. Opiskelun jatkamisen ja muuton perusteleminen on vielä hankalampaa lasten kohdalla, sillä nuorin on vasta yhdensänvuotias, kun taas Ben vanhimpana melko tiukkaan sävyyn tivaa äidiltään, että miksi juuri nyt nämä suunnitelmat ovat ajankohtaisia.

Sarahin järkyttävien aikeiden lisäksi Oliverilla on muutakin suurta murhetta perhepiirissä, eikä joulupäiviä niinkään iloisessa mielessä tule kuluteltua ja tilanne käy tukalammaksi Sarahillekin, joka päättää aikaistaa lähtöään ja pakkailee laukkunsa aiottua aiemmin. Melkoisen lyhyessä ajassa Oliverin unelmaelämä lähtee hajoamaan, kun pian jo ollaan pihalla hyvästelemässä surullisissa merkeissä. Vaikka läheltä löytyykin apua Oliverille ja lapsille, niin eipä se kaikkea korjaa ja niinpä useammallakin hermot kiristyvät jatkuvasti. Benin aiemmin hyvät kouluarvosanat ovat syöksykierteessä ja hän jo suunnittelee koulupolun päättelyä sekä työelämään siirtymistä, eikä muillakaan ole kodin seinien sisällä erityisen hyvä olla, kun välit alkavat kiristyä väkivaltaa kohti kriisin pitkittyessä ja uusien vaikeuksien ilmaantuessa. Ihmeteltäväksi jää, onkohan perhe tuomittu raastavaan piinaan, joka lopulta repii porukan erillaan vai joskohan Sarah harkinta-aikansa jälkeen vielä näkisi mahdollisuuden yhteiselle onnelliselle tulevaisuudelle...ja voihan se toivo toki muissakin suunnissa pilkahdella.

Kun nyt tuli riipaisevista piinailuista puhetta, niin pitäähän niistä pari sanaa taas vähän mäkätteleväisempään sävyyn paasata, koska jälleen annostelussa mennään mielestäni pikkuisen yli. Tässäkään tarinassa ei kurjuuksien kertymä mikään mahdoton sulateltava ole, mutta näissä tuntuu olevan tyypillistä kerryttää puolivälin kohdilla turhankin nopsalla tahdilla melkoinen kärsimyskimpale haukattavaksi, ja saman kuvion Daddy toistaa. Keskimmäisellä kolmanneksella se surujen synnyttely ja vaikeuksien vyöryttely viekin suurimman osan puhdista, jolloin mielessä käy, että pitkässä kirjassa nämä vastoinkäymiset saattavat jakaantua hieman luontevammin, eikä kamppailuista ja koitoksista pääse muodostumaan vastaavaa kimaraa kirjallisessa versiossa. Mukaan tulee pahenevaa sairautta, hengenvaarallinen onnettomuus sekä perhekriisi on muutenkin koko ajan riistäytymässä pahemmin valloilleen, eli sitä elonpäivien nurjempaa puolta kohtalaisesti nähdään.

Voipi väittää, että Oliverin kestävyyttä koetellaan monessakin mielessä ja draamaa tosiaan riittää, mutta monesti olisi vähän toisenlaisia ratkaisuja kiistoihin toivonut. Tokihan tarinaan on valittu pitkälti Oliverin näkökulma, mutta siitä huolimatta olisi kenties ollut kokonaisuuden kannalta tyydyttävämpää, jos Sarahin pohdinnat olisivat saaneet pikkuisen enemmän aikaa. Eihän Daddy silti mikään räikein esimerkki mustavalkoisuudesta ole, mutta melko kummallisesti tiettyjä tapahtumia käännellään ja käsitellään. Ajan rullaillessa Sarahista väännellään luultavasti tarkoituksellakin melko tyly ja tökerö hahmo, jota kohtaan sympatiapisteet eivät ainakaan ennätyslukemissa huitele. Esimerkkinä voisi mainita parin kohtaamisen hautajaisissa, joka vaikuttaa lähinnä typerältä sekä huonolta. Jos karsimisia sekä hienosäätelyjä muuten miettii, niin Oliverin kerronta on paikoin vähän yliselittelevää ja siitä puuttuu aitouden tunnettakin, mitä tulee tunteikkaampaan tilittelyyn. Sanoisin myös, että Dallas-sarjan Bobby Ewingina pitkän rupeaman tehnyt Patrick Duffy on paikoin pikkuisen puiseva tapaus ladellessaan Oliverin mietteitä, mutta enimmäkseen pätevä heppu kuitenkin.

Onneksi tämäkään elokuva ei jämähdä lopullisesti murheita märehtimään, vaan puolivälin kohdilla pohjalukemiin romahtaneet mielialat lähtevät pikkuhiljaa uuteen nousuun ja valoisampia pilkahduksia alkaa tuikkia siellä sekä täällä. Lopulta Oliverin elämään alkaa pitkän tunnemyräkän jälkeen paistella aurinko valoaan voimakkaammin ja kyllähän se lämpöinen hehku vaihteeksi mukavalta katsomossakin tuntuu. Eihän sen elon siltikään ihan liian leppoisaksi ja onnelliseksi sovi nyrjähdellä, ja siitä Benin pulmailut pitävät pitkälti huolen, että päänvaivaa sekä säpinää riittää jatkossakin. Oman parisuhteensa kanssa painivaa nuorta Beniä esittävä Affleck oli teoksen ilmestyessä elokuvauransa alkutaipaleella, vaikka ei Daddy sentään debyytti tuolloin 18-19-vuotiaalle Affleckille ollut. Omalla kohdalla se kuitenkin on varhaisin näkemistäni Affleckin rooleista ja sopinee sanoa, että on kaveri sittemmin löytänyt ainakin ripauksen lisää luontevuutta ja tunnekirjoa, vaikka edelleen toki kritiikkiä monesti tuntuu keräävän.

Muista myönteisistä seikoista mainittakoon, että tarinaa mielestäni pohjustellaan maltillisemmin kuin kolmea aiemmin katseltua Danielle Steel -filmatisointia. Jos niitä vielä vähän muistelee, niin lähimpänä aihepiiriltään on minusta samana vuonna ilmestynyt Changes, joka tuntuu eräänlaiselta sisarteokselta, vaikkakin näiden kahden luonteva vilkuilujärjestys menisikin niin, että Daddy ensin ja Changes perään. Siitä tosiaan elokuvalle pisteitä antaisin, ettei ihan hirmuinen hoppu ole heti sännätä konfliktia kohti, vaan suodaan sentään jonkin verran aikaa sulatteluun ja siinä sivussa hahmoillekin tilaisuus kaapata katsojan kiintymys. Mielestäni on myös mukavaa, että riipaiseviakin romansseja käydään samaan aikaan läpi kolmessa sukupolvessa ja näissä kaikissa on omat vivahteensa sekä pulmansa, mutta tiivistely ja paketointi 90 minuuttiin tarkoittaa kyllä käytännössä sitä, että osan rakkaushuolet tuupataan tylysti taka-alalle. Myös omiin suunnitelmiin sekä toiveisiin takertumisen pohtiminen ja unelmien ikuisuuden ihmettely vedetään pitkälti pikaisen kaavan kautta, mutta onhan siellä seassa ihan hyvääkin höpöttelyä. Samalla Daddy on miellyttävä muistutus siitä, että kahden joulun väliin mahtuu myös paljon onnea, vaikka alamäki vaikuttaisikin armottoman jyrkältä. Siinä missä ensimmäistä juhlapyhien pätkää sävyttää suru ja murhe tulevasta, niin toisessa taas toivo jo pilkisteleekin varsin vahvana. Noin muutenkin Daddy on mielestäni kelpo tapaus sarjassaan, eli kohtalaisen mukavia tuntemuksia tuotteleva tuokioinen ja melkoisen hömpähtäväkin keitos perhedraamaa, jota höystetään ajoittain hieman hymyilyttävänkin latteilla elämänviisaukslla.

Daddy (1991) (IMDB)

Palomino

Hiukkasen houkutteli jatkaa suoraan edellisen kirjoituksen linjoilla, eli palailla pikaisesti Kallen ja kumppanusten etsiväharrastelujen pariin, mutta kun eipä se Kalle Blomkvist - Mästerdetektiven lever farligt (Kalle mestarietsivä) sentään Lindgren-suosikkien joukkoon onnistunut kipuamaan, niin ehkäpä näiden väliin on hyvä sovitella jotakin muuta vilkuiltavaa. Aivan uutta ja ihmeellistä ei ole luvassa, vaan näin helmikuussakin jatkuu vajaa kuukausi sitten käynnistynyt Danielle Steel -filmatisointien läpikäyminen. Homma tosiaan lähti liikkeelle vähän huitaistun perheenyhdistelyn merkeissä elokuvalla Kaleidoscope, josta osittain samoillakin teemoilla jatkettiin, sillä Changes tutkaili, miten kaksi yksinhuoltajaa onnistuu sovittelemaan elämänsä Yhdysvaltojen vastakkaisilta rannikoilta yhteiseksi arjeksi. Etenkin jälkimmäinen näistä tuntui tarjoilevan sellaista hömppäilyä, mitä kokoelmaa hankkiessani haikailinkin ja kenties kohti hevostilan puuhia porhaltava Palomino myös jokusen lämpöisen tunnelmapalan sekä kauniin kuvasen katsojalle soisi...?

Ainakin jo levyn valikot lupailevat leppoiseltakin vaikuttavaa lötköilyä niittykukkien seassa ja tällaiset maisemat toki mainiosti kelpaisivat. Jälleen kirjailija itse käy noin puolessa minuutissa tiivistämässä tarinan päälinjoja, josta siirrytään varsinaiseen elokuvaan. Ensikosketus tarinaan sekä hahmoihin tapahtuu taas suurkaupunkikuvan kautta, eli sentään niin kiire sinne tasangoille laukkaamaan ei ole. Esittelyssään Steel jo ehtiikin selittämään, että Samantha Taylor (Lindsay Frost) on menestynyt valokuvaaja ja hänen työskentelyään päästäänkin nopsasti kurkistamaan, mutta kohta onkin jo kotimatkan aika. Ilta ei ihan ihastuttavimmissa merkeissä jatku, sillä Samanthan puoliso tahtoisi vaihtaa muutaman sanan vakavammassa sävyssä, eikä hirmuisesti lähde asiaansa pehmentelemään, vaan ilmoittaa haluavansa avioeron ja on ilmeisen päättäväinen hipsaisemaan yhteisestä kodista mahdollisimman pikaisesti uusia kuvioitaan kohti.

Lisää jäätävää uutista sulateltavaksi tulee, kun samalla selviää, että mies on ollut jo vuoden verran suhteessa toisen kanssa, joka sattuu vielä olemaan työtoveri. Samantha jätetään hetkiseksi käsittelemään mullistuksia sekä myllerryksiä, ja katsoja tuodaan takaisin tarinaan, kunhan jokunen kuukausi ehtii kulumaan. Edelleen Samantha on vihainen erostaan, eikä oikein kestä katsoa, miten uutistenlukijana toimiva entinen mies julistaa ruudussa uuden kumppaninsa kanssa perheonnea hehkuen, että lapsi olisi syntymässä läheisessä tulevaisuudessa. Samanthan hyvä ystävä ja manageri ei millään tahtoisi nähdä toisen tällä tavalla tuskailevan ja itseään piinaavan, joten hän ehdottaakin taukoa tutuista ympyröistä. Maisemanvaihtoon olisi tarjolla melko mainio tilaisuus, koska Life Magazine tahtoo tehdä kuvareportaasin nykypäivän amerikkalaisten karjapaimenten elämästä, mihin etsitään taidokasta kuvaajaa.

Sattuupa niinkin sopivasti, että Samanthan edesmenneen lapsuudenystävän äidillä on suurehko hevostila Kaliforniassa, mikä nouseekin välittömästi mieleen mahdollisena kuvauspaikkana. Tilan omistava Caroline Lord (Eva Marie Saint) on itsekin joutunut aikoinaan muuttamaan elämäänsä merkittävästi, koska oli vielä nuorempana naimisissa elokuvaohjaajan kanssa, mutta päätyi viihdeteollisuuden pyörteistä syrjäisemmille seuduille fyysisempien töiden pariin. Hän pystyykin ymmärtämään Samanthan tilannetta ja jälleennäkeminen pitkästä aikaa vaikuttaakin kaikin puolin iloiselta kohtaamiselta. Caroline kertoo, että vuosien vierimisestä huolimatta tietyt asiat ovat pysyneet ennallaan, ja esimerkiksi Bill (Rod Taylor) on viihtynyt tilalla jo miltei neljännesvuosisadan. Kaksikko ehtii ajatuksia vaihtelemaan päivän kääntyessä iltaan, mutta Samanthan aikomuksena on jo heti seuraavana aamuna aloitella kuvausprojektinsa.

Carolinen ja Billin kanssa isompaa osaa vaastuusta kantaa apulaistilanhoitaja Tate Jordan (Lee Horsley), jonka olisi ilmeisesti tarkoituksena toimia Samanthan oppaana ja katsoa, että kuvaukset sujuvat. Tate onkin alkuun erittäin epäileväinen koko kuvareportaasin mielekkyydestä ja kyseenalaistaa myös Samanthan ratsastustaidon. Hän myös antaa ymmärtää, että Samantha on ulkopuolisena tunkemassa melkoisen miesvoittoiseen porukkaan, eivätkä kaikki välttämättä suhtaudu siihen niinkään suopeasti. Yhteistyössä onkin nähtävissä varsin vahvaa alkunihkeyttä, mutta Samantha tahtoo sinnikkäästi jatkaa hommiaan ja vakuuttaa epäilijät, että hän kyllä pärjää hevosen selässä ilman jatkuvaa valvontaa. Eipä sekään ole mitenkään vaikeasti arvailtavissa, että ennen pitkää Samanthan ja Taten välit lähtevät lähestymään sekä lämpenemään...

Näissä tämän lajin filmatisoinneissa on jo ehtinyt tottua siihen, että kiire vaivaa ja etenkin aloittelussa yritetään ahtaa paljon asiaa alle kymmeneen minuuttiin, eikä Palomino ole siihen kuvioon mikään poikkeus. Noin puoli minuuttia Samanthan esittelyn jälkeen avioero jo uhkaa ja seitsemän minuutin kohdilla rannikko vaihtuu, kun siirrytään Kalifornian auringon alle. Pikastartilla on mielestäni tässäkin tapauksessa hienoiset haittapuolensa, sillä näin lyhyen pohjustelun kautta ei vielä saada hirmuista raastavuutta aikaan ja Samanthan tunnekuohut jäävätkin vähän valjuiksi katsomossa nähtyinä. Se sanottakoon kuitenkin, että kunhan nämä alkukiireet saadaan jaloista pois, niin elokuvan ensimmäinen puolikas on selvästi toista eheämpi ja siinä ehditään myös paikoin pysähdellä nautinnollisempien sekä hiljaisempien hetkien äärelle, joiden kautta Palomino lopulta suurimman osan viehätyksestään mielestäni löytää. Ilman keskimmäisen kolmanneksen rennompaa menoa ja läheisyyttä etsivää oleilua voisi arvailla, että lopputulos jättäisi kovin kylmäksi, mutta onneksi sekaan on näitäkin puolia saatu sujauteltua. Näinpä kuviin tulee pikkuisen ankean alun jälkeen selvästi iloisempaa virettä, vaikka kaikkia hankaluuksia ei tietenkään pyyhkäistä vilauksessa pois.

Puolivälin jälkeen niitä vaikeuksia alkaakin kertyä voitettavaksi melkoisesti, sillä aluksi kaava vaikuttaa tutulta hyvissä ajoin ennakoitujen tuskailujen ilmestyessä kuvioihin, mutta niiden kautta Palomino lähteekin laukkaamaan yllättävänkin vakavaan suuntaan ja katsojan kestettäväksi vyörytellään lyhyessä ajassa useampaakin synkeää käännettä. Näissäkin joudutaan etenemään varsin vauhdikkaasti, eikä aina elokuvan eduksi, sillä parin kuukauden yht'äkkiset loikat ajassa tuntuvat lähinnä töksähteleviltä, mikä tarkoittaa, että murheiden välittely on paikoin keskinkertaisempaa taiteilua ja toipuminenkin jää osiltaan toislaatuiseksi ruutuherkistelyksi. Tuskinpa kuitenkaan on tarkoituksena ollut tunnin jälkeen katsojaa lähteä loputtomaan lohduttomuuteen hukuttamaan, kun jo hyvissä ajoin aletaan väläytellä kaikkiaan melko onnellisen lopun mahdollisuutta. Sieltä piinojen ja painajaisten alta pilkisteleekin kohtalaisen selkeä polku parempia aikoja kohti, ja melko pitkälti arvausten mukaisesti palasia lähdetään koettelemusten jälkeen kasailemaan.

Surut ja murheet toki lajityyppiin kuuluvat, mutta minusta tasapaino menee siinä sekaisin, kun kunnolla lähdetään kohti kovia kohtaloita, sillä siinä samalla menetetään osa elokuvan alkupuolen hyvistä väreistä. Samanthan tavoite löytää vanha karjapaimenhenki uudesta lännestä muuttuu lähinnä sivuseikaksi, ja itse olisin tykkäillyt, jos tähän puoleen olisi päästy pureutumaan syvemmin. Vähintään pientä potentiaalia siihen olisi mielestäni ollut, koska mennyttä maailmaa ja nykypäivää saadaan puitteet huomioideen kohtaamaan mukavissa tunnelmissa, mihin toki kuuluu tietynlainen törmäily asenteiden ja ennakkoluulojenkin osalta, mutta näitä näkemyseroja ei onneksi lähdetä repimään tympäiseväksi riitelyksi. Olisin kuitenkin toivonut vähän kattavampaa kurkistusta siihen karjapaimenen osittain yksinäiseenkin työhön. Näin ehkä höpötyksilläkin olisi ollut tukevampaa pohjaa, koska pohdiskelut elämäntavan luonteesta ja yksinäisyyden olemuksesta kaipaisivat taakseen runsaammin tekemistä. Kuvistakin voisi tokaista, etteivät ne ehkä aivan niin hehkuvaa tasankojen kauneutta ja vapaata elämää huokuvaa avointa maisemaloistoa väläyttele kuin mihin lännenelokuvissa on tottunut, mutta ovatpahan kelvollista katseltavaa kuitenkin hevosineen ja lyhyine ratsastusretkineen.

Näissä filmatisoinneissa tekijälistat sisältävät monesti itselleni varsin tuntemattomia tyyppejä, mutta tässä tapauksessa ohjaajaksi valikoitunut Michael Miller vaikutti edes etäisesti tutulta ja niinpä ajankulukseni vähän kliksauttelin hänen filmografiaansa. Uransa alkupuolella Miller onkin ilmeisesti ohjaillut jokusen vähän rouheamman tekeleen sekä ilmeisesti myös nuhjuisemmilla sävyillä väritettyä draamaa, mutta tuskinpa miekkosesta on syytä lähteä maalailemaan mitään törkytaiteen mestaria. Omalla kohdalla näistä varhaisemmista töistä tutuin on Chuck Norrisin tähdittämä kauhuvärähtelyjä toiminnallisempaan puoleen yhdistelevä Silent Rage vuodelta 1982, mutta muistaakseni se ei erityisen kummoisestikaan onnistunut sekoituksessaan. Myönnettäköön, että kyseessä kuitenkin on yksi Norrisin kummallisimmista seikkailuista, mutta lopulta ihan pirteän alkupuolen jälkeen Silent Rage pääsi lässähtämään keskinkertaisuuteen.

Miller alkoi 1980- ja etenkin 1990-luvulla siirtyä vahvemmin vaihtelevien televisiotuotantojen pariin ja ainakin pikaisesti selailtuna lupaavimpien joukkoon kuulunee vuoden 1990 herkistely Always Remember I Love You. Vaikka tämä teos jäisikin hankkimatta, niin väittäisin, että Blogissa Miller tulee jatkossakin muutamaan kertaan mainittua, koska hän on ohjannut kaikkiaan kuusi näistä ostamani Danielle Steel -kokoelman 20 filmatisoinnista, eli melkeinpä kolmanneksen koko kopan sisällöstä. Voinee siis todeta, että Millerillä oli menossa vuosien 1991 ja 1994 välissä melko tiivistahtinen Steel-urakka, koska tähän aikajaksoon saatiin mahtumaan Palomino (1991), Daddy (1991), Heartbeat (1993), Star (1993), Once in a Lifetime (1994) ja A Perfect Stranger (1994). Palomino on näille elokuville niinkin mieluisa aloitus, ettei tässä vaiheessa ainakaan haittaa tuo Millerin hommien jatkaminen ja kun hänelle tosiaan oli jo ehtinyt melkoisesti televisionkin puolelta kokemusta kertymään, niin tuskinpa mitään täysin avutonta räpellystä täytyy tulevan elokuvaviisikon kohdallakaan kärsiä.

Palomino jää mukavimmin mieleen yrittäessään etsiä onnellisempien hetkosten hehkua ja vastaavia tavoitteluja noilta muilta mainituilta tietysti myös toivon. Sivussa kuljetetaan toistakin haikeaa romanssia, joka täydentää tarinaa, mutta sekin olisi vaatinut mielestäni hieman enemmän aikaa, että olisi kunnolla päässyt sydäntä värisyttämään sekä kiusimaan. Mutkia on pitänyt kaahailla suoriksi monessakin kohtaa, mistä mielestäni elokuvan suurimmat miinukset tulevat ja etenkin toipumistarinana Palomino lässähtää selvästi, koska yritetään yksinkertaisesti puristaa ihan liikaa raskasta purtavaa 20 minuutin jaksoon, mikä nähtävästi on ollut näyttelijöiden kannaltakin hankalampi homma. Pluspuolina lisättäköön vielä, että Palomino on kuviltaan ja hengeltäänkin kuumottelevampi kuin pari edellistä katsomaani Steel-filmatisointia ja uuden puhdin etsiminen melkeinpä vuoriksi nousevien vaikeuksien edessä toimii tyydyttävästi.

Samassa lajityypissä laukkaileva Nora Robertsin kirjan pohjalta vuonna 2007 ilmestynyt Montana Sky on mielestäni maisemaosaston suhteen antoisampaa ihmeteltävää, mutta kokonaisuutena kyseinen tarina heikkoine häijyilyineen jää pikkuisen Samanthan koettelemuksista. Vaikka on tullutkin paasailtua liiallisesta hätäilystä, niin silti sanoisin, että hahmojen harhailut muiden odotusten paineessa omia haluja sekä toiveita kohti onnistuvat koskettamaankin. Siksipä siis viimeisiä kuvia katsellessa voikin todeta, että onhan Palomino melkoinen nyyhkytarina, mutta kaikkiaan kuitenkin myönteisessä mielessä, enkä ainakaan näkemieni lajityypin muiden koitosten perusteella lähtisi sitä tavallisimmaksi taaperrukseksi väittämään.

Palomino (1991) (IMDB)