Race to Win / Race to Redemption

Koirakavereiden kummittelevaisempi seikkailu oli jo melkoisen heppoista höttöä noin kevyemmän luokan koko perheen elokuvaviihteenkin joukossa, joten kenties Spooky Buddies Aavekoiran kirouksineen saa peräänsä jotakin vähän vakavampaa. Tarkoituksena ei ole loikata suoraan raastavien tunteiden raskaaseen sarjaan tai elämänilottoman lohduttomuuden syvään päätyyn, vaan edelleen olisi aikomuksena viihtyä lähempänä lämpöisiä tunnelmia sekä kauniita kuvia. Mitä näitä erilaisia eläinvetoisia elokuvia on tullut ihmeteltyä, niin koirajutut tuntuvat useammin kallistuvan komedialliseen kepposteluun, kun taas hevoshommiin vaikuttaisi olevan luontevampaa ujuttaa mukaan jonkinlaista toipumistarinaa, ja ennakko-odotukset illan elokuvavalinnasta ovat juuri tuollaisen haikeamman kertomuksen suuntaan kallellaan.

Jos muistelen runsaan vuoden takaista summailutekstiä lupauksineen, niin aikeiksi tuolloin naputtelin, että 2018 olisi ollut hauvojen sekä heppojen kansoittama vuosi, mutta eipä se lopulta kuitenkaan toteutunut toivotusti. No, tässä olisi taas tilaisuus uudelle yritykselle ja näitä tosiaan on kokoelman katsomattomien joukossa melkoinen kasa, ja se läjä on vain päässyt paisumaan viime vuoteen verrattaessa, sillä kaikenlaista kiinnostavaa on pitänyt napata mukaan milloin mistäkin. Näitä näkemättömiä hauvailuja sekä hevosteluja on myös kertynyt melko pitkältä aikaväliltä, sillä varhaisimmin valmistuneet ovat 1940-luvun puolivälistä, kun taas tuoreimmat tapaukset vain runsaan vuoden vanhoja. Race to Win on selkeästi uudempien joukosta, sillä IMDB:n mukaan se olisi päätynyt markkinoille vuoden 2016 syyskaudella.

Race to Win asettelee tapahtumiaan Mississippin osavaltioon ja tarkemmin katsottuna sen eteläisimpään piirikuntaan Hancock Countyyn. Ainakin alku vaikuttaa rauhalliselta ja seesteiseltä, kun kamera tutkii vehreitä maisemia kera verkkaisen kitaramusiikin. Elinvoimaisesti vihertävät puut taustallaan ratsastelevat Hannah (Danielle Campbell) ja Gentry Rhodes (Luke Perry). Isä ja tytär ilmeisesti kovin pitävät yhteisistä ratsastusreissuistaan ja Gentry juttelee, miten tärkeää olisi saada pidettyä tämä uskomattoman kaunis paikka perheellä, koska paljon on sen eteen töitä tehty ja aikaa uhrattu. Pienimuotoisesti kilvoitellen kaksikko kiitelee kohti kotitilaa, jossa retkeilijöitä odotellaan ruokapöytään.

Hannah ehtii perille ensin ja isä kehottelee häntä menemään Anne-äidin (Candice Michele Barley) ja Rudy-veljen (Aiden Flowers) kanssa aloittelemaan ateriointia, sillä Gentry aikoo pikaisesti huoltaa hevoset. Iloiset yhteiset ruokailutuokiot näyttäisivät kuitenkin olevan Rhodesin perheen osalta ohi, sillä hevosia hoitaessaan Gentry lyyhistyy lattialle, eikä sieltä enää onnistu nousemaan. Jokusen hetken odoteltuaan muut huolestuvat viipyilevän isän takia ja kun he hänet löytävät, niin henki on jo poissa eikä paljoakaan tehtävissä. Annen ja Hannahin yrittäessä järjestää apua paikalle, tekee Gentry vielä ennen poismenoaan lyhyen ilmestymisen pojalleen ja ilmeisesti haluaa jättää nuorelle Rudyllekin ison vastuun.

Perhettä painavan suuren surun lisäksi päälle vyöryy valtavalta vaikuttava arkisempien huolien sekä murheiden kokoelma, sillä tilan talous on viime aikoina ollut varsin herkässä ja huojuvassa vaiheessa. Paljon on panostettu, otettu riskejä ja toivottu, että motivoitunut aherrus toisi tiliä ja toimeentuloa tulevaisuudessa, mutta näitä odotuksia ollaan hyvää vauhtia murskaamassa murusiksi. Laskuja kyllä riittää, mutta tulot taas ovat melko vähissä, ja näyttää varsin kyseenalaiselta, että Rhodesit pystyisivät paikan pitämään. Yrittämättä ei luovuteta, vaan aletaan miettiä, mistä voitaisiin luopua sekä kasata pikkuisen käteiskassaa kokoon. Ympärillä pyörii myös luotettavia ihmisiä apuna ja tukena, läheisimpänä ja tärkeimpänä Susie-täti (Amy Brassette).

Pientä toivonpilkahdusta saattaa siis aina silloin tällöin jostakin pilkistellä, mutta valtava menetys ei noin vain suostu lipumaan ohi. Hannah ei halua antaa kyynelille tilaa tai tilitellä omia tuntojaan muille, kun taas nuorempi Rudy sulkeutuu vielä voimakkaammin mykistyen täysin. Päivänä eräänä ovikelloa tulee soittelemaan Gregory Darden (Thomas Francis Murphy), joka ei todellakaan ole mikään miehistä mukavin. Ilmeisesti tyypillä on häikäilemättömän hämärähepun mainetta paikkakunnalla, mutta myös taloudellista mahtia. Miten miekkonen sitten liittyy Rhodesin perheeseen onkin hieman huonompi homma, sillä Gentry on aikoinaan lainannut juuri tältä samaiselta keljulta kelmiltä 150000 dollaria ja Darden tulkitsee asian siten, että velka on siitä eteenpäin Annen vastuulla.

Häijynoloinen Darden ei selvästikään tahdo mitään mittavia suruaikoja tai yleensäkään armoa antaa, vaan latelee ovella tylyt terveisensä. Tila on lainaa otettaessa toiminut vakuutena ja maksuaikaa olisi 30 päivän verran, jonka jälkeen luvassa on lähtö kotoa joko hyvällä tai pahalla. Muutenkin tiukkaan tilanteeseen tällainen yllätyssumma vaikuttaa niin mahdottomalta, että voisi yhtä hyvin olla miljoonia. Lopulliseen lannistumiseen Rhodesit eivät kuitenkaan noin vain suostu, vaan tahtoisivat pitää yhteisestä unelmasta kiinni, ja yhdeksi mahdollisuudeksi mietitään paikallista hevoskisaa, jossa olisi jaossa kohtalainen kasa palkintorahaa. Tallissa kuitenkin on menestyneitäkin kilpahevosia ja kuukausi voisi jopa riittää valmistautumiseen, mutta apua kaivataan, eivätkä valitettavasti kaikki osalliset ole ihan yhtä toiveikkaita tämän oljenkorren suhteen...

Race to Win ei ainakaan liian pitkitetyltä vaikuta, sillä alle 80 minuuttiin yritetään mielestäni ahtaa hiukan liikaakin, kun huomioidaan se seikka, etteivät tekijät ole mitään A-luokan draamataitureita. Koko ajan sinänsä tuntuu tapahtuvan ja tarina puskevan eteenpäin, kun ensin alle neljään minuuttiin saadaan sydänkohtaus ja isän menetys. Siihen perään sitten koko unelma uhatuksi, tärkeää kisaa, juonittelua sekä pikkuisen ihastustakin. Eihän Race to Win ainoa tapahtumiltaan tiivis teos lajissaan ole, sillä monessa muussakin hevoselokuvassa sattuu ja tapahtuu vähintään yhtä runsaasti kaikenlaista, mutta kun kokonaisuus tuntuu puolivaloiselta tiettyjen pakollisten kohtausten ketjuttamiselta, niin eipä siinä oikein luontevasti tai yleensä lainkaan onnistu ilosta suruun siirtyminen parin minuutin sisällä muutaman tönköhkön vuorosanan siivittämänä. Tätä yhtälöä voikin summailla siten, että tekemistä kyllä riittää koko kestolle, mutta tunne ja tunnelma tipahtavat ikävästi jo ihan alkupuolella kyydistä, eikä niitä enää missään vaiheessa onnistuta mukaan nappaamaan. Parhaat hetket nojaavatkin vahvasti ulkoiseen viehätykseen, johon onneksi silloin tällöin ylletään ja saadaan edes kuvallista kauneutta hiipuneen hengen tilalle.

Tokihan sitä tahtoisi kannustaa ja elää hahmojen mukana tarinassa ottaen osaa iloon sekä suruun, mutta melkoisen vaikeaksi liikuttuminen on tehty. Hannahin kasvutarina ei lajityypissä mikään erityisen poikkeuksellinen ole, vaikkakin edessä on kova paikka, kun nuoren naisen pitää aikuistua monta vuotta noin kuukaudessa. Kyllähän hän jo lähtökohtaisestikin tietää ja osaa tilan töitä, mutta paineet ovatkin huomattavasti valtavammat, kun ahdinko ja vastuu painavat raskaasti, eikä aikaa tai varaa virheille juuri suoda. Kaikesta huolimatta Hannah kuitenkin on porukasta se, jonka kautta saa parhaan kosketuksen Rhodesin perheen ahdinkoon, sillä muut jäävät taustalle paljon voimakkaammin. Hannahia esittävä Campbell ei ainakaan tässä teoksessa minään erityisenä lahjakkuutena loista, mutta aika paljon tönkköydestä menee puhtaasti keskinkertaisen käsikirjoituksen syyksi.

Väittäisin, että Gentrya esittävä Perry viskaistaan vieläkin hankalampaan ja epäkiitollisempaan rooliin, sillä tiukan aikataulun takia heppu ehtii näyttäytymään katsojille tavallisen arkielon puitteissa äärimmäisen niukasti. Siitä eteenpäin Perryn hommana on esittää eräänlaista vaikeina aikoina rinnalle ilmestyvää neuvovaa sekä tukevaa henkeä. Siitäpä sitten pitäisi saada katsoja herkistymään enemmänkin, kun toistuvasti pölähtää jostakin riutuneen ja vakavan oloisena lätisemään kuluneita latteuksia. Yleensä osaan olla ehkä turhankin suopea kuulemaan kaikenlaista hölmöäkin huttujuttua, kunhan mukaan saadaan edes ripaus tunnetta, mutta Race to Win tahtoo höpötellä katsojan suuntaan melkoisen tönkköä turinaa läpi elokuvan enimmäkseen ilman vakuuttavuuden häivääkään.

Toki tätä aidonoloisesta herkkyydestä ja herttaisuudesta riisuttua puhetta muutkin harrastelevat, mutta sanailusta huokuva tyhjyys korostuu mainiosti Gentryn hahmon kohdalla. Jatkuva rakastamisen ja välittämisen vakuuttelu ei valitettavasti vakuuta, ja näitä kliseisiä lauseita voi tietysti toistella vaikka maailmanloppuun saakka. Eipä se tunteiden tunteettoman jähmeä höpöttely tämän elokuvan kohdalla kuulosta kertailulla miksikään paranevan ja paikoin vakavanaamainen latteuksien latelu alkaa saada huvittavia piirteitä. Tarkoituksena ei ole elokuvaa lähteä liikaa lyttäämään töksähtelevän tunteilun takia, mutta olisihan tähän pitänyt saada reippaasti enemmän yritystä katsojan kosketteluun kuin nykymuotoinen tylsämielinenkin ja erittäin laimea haikeilu.

Herkempiä tuntemuksia tavoitellessa rimaa ei siis ole erityisen korkealle tekijöiden taholta kohoteltu ja samalla linjalla tunnutaan pahistelukin hoidettavan, koska Darden on lähinnä haukotuttavan kehno niljake ilkeilyssään. Tokihan hänet esitellään ahneena ja itsekkäänä tyyppinä, jota kiinnostaa enimmäkseen oma omaisuus, mutta vaikuttaa lähinnä naurettavalta, että hän ottaa Gentryn kuoltua asiakseen alkaa piinailla Rhodesin perhettä. Tulevan uima-altaan ja tenniskentän paikan pähkäily aivan toisten pihan reunalla on kieltämättä mautonta touhuilua, mutta Dardenilla on mielessä paljon synkempiäkin suunnitelmia, ja niinpä hän juonii itselleen kätyreitä tekemään tylyjä töitä, joiden olisi tarkoitus varmistaa perheen unelmien lopullinen luhistuminen. Yölliset pahuuden puuhat saattavat saada moraaliltaan heikot apurit tuntemaan satunnaista syyllisyyttäkin, minkä kolkuttelua ei välttämättä saa enää hiljennettyä, vaikka maukkaiden tuopposten määrä nenän edessä kasvaisikin. Herra itse on kuitenkin katumaton tapaus alusta loppuun ja käytännössä niin huitaisten kyhätty kasa keskinkertaista ilkeilyä, ettei tyypistä oikein osaa innostua mihinkään suuntaan.

Race to Win saattaa nimellään vihjaista, että hevoskisailua olisi luvassa runsaastikin ja että konkreettisemmilla esteillä olisi enemmänkin merkitystä tarinan kannalta, mutta käytännössä nämä osuudet hutkaistaan varsin pikaisesti läpi. Vaikeuksia kisapuoleenkin tietysti liittyy, sillä kaavailtu kilpailija heittää hanskat tiskiin todeten, että Gentryn hevonen alkaa olla toivottoman vanha, eikä sillä enää riitä kuntoa voittoa varten. Toisilla kuitenkin riittää uskoa ja toivoa, joten treeneihin lähdetään ja siitä ponnistamaan kisoja kohti. Näitä tuokioita kuitenkin valitettavasti vaivaa laimeus ja unohdettavuus, mikä varmaan selittyy osittain kiirehtimisellä. Jokunen lyhyt harjoitushetki ei kovin kummoiseksi kykyjen viilailuksi pääse kehittymään ja nostatus ennen isoa kisaa on täysin olematon. Parin päivän karsinnat tiivistyvät pariin minuuttiin, eikä kisakoitoksesta juuri enempää irtoile iloa tai jännitystä. Voisikin sanoa, että vauhdikasta hevostaiteilua toivovalle Race to Win on aika keskinkertaista katseltavaa ja otsikon lupailema koitos käydäänkin ennemmin pääkopan puolella paineita sekä ahdistusta vastaan.

Jos ottaa vertailuun vaikkapa 2000-luvulle päivitetyn Flicka-elokuvasarjan, joka ei missään tapauksessa mitään virheetöntä heppahöttöä tai -herkistelyä olekaan, niin mielestäni silti jokainen noista osista hoitaa tarinan, tunteet ja maisemapuolenkin paremmin kuin Race to Win, jolle ei paljoakaan tyylipisteitä tee mieli lähteä jakelemaan. Ensimmäinen Flicka lienee edelleen parhaita näistä näkemistäni hevosteluista ja vaikka sekä Flicka 2: Friends Forever että Flicka 3: Best Friends paljon samoja teemoja vähemmällä näyttävyydellä toistelevatkin, niin ovatpahan kumpainenkin silti laadukkaampia tapauksia kuin tämä Teddy Smithin ohjaus. Race to Win ei kuitenkaan ihan niin tolkuttoman toivoton tohelointi ole, etteikö edes hienoista mielenkiintoa jäisi antaa tekijöille toista tilaisuutta. Smith nimittäin on ohjannut kaksi muutakin hevoselokuvaa. Vuotta varhaisempi A Gift Horse vaikuttaa kuvauksen perusteella tarjoilevan vastaavan murheellisen toipumistarinan, eikä ainakaan IMDB:n pisteytys lainkaan laadukkaampaa lopputulosta lupaile. Vuoden 2018 Urban Country saattaa olla pykälää iloisempi hömppä ja taitaa olla muutenkin yleisesti tykätyin näistä Smithin kolmesta heppailusta, joten sen ainakin voisin vilkaista, jos jostakin näppärästi löytyy.

Yleisestä kaavasta pikkuisen poikkeavasta loppuratkaisusta tekisi mieli antaa runsaamminkin tunnustusta, mutta kun sekin hoituu samalla toistaitoisella tavalla kuin melkein kaikki muukin elokuvassa, niin jälkimaku on näidenkin käänteiden kohdalla kamalan laimea ja tuntuu lähinnä siltä, että sattuu hyvä haltija viilettämään avuksi pahassa paikassa ja sitä kautta ahdinko yht'äkkiä väännetäänkin kaikin puolin onnelliseksi lopuksi. Väkinäisen pirteä päättely ei laita lainkaan läpyttelemään räpyliä yhteen, vaan puh, pah, höh ja pöh summaavat tätä tyhjänpäiväistä keskinkertaisuutta osuvammin. Aika pitkälti kaikenlaisten kasautuvien vaikeuksien suhteen mennään tuttujen reittien mukaan ja melko odotettuja asioita tapahtuu kohtauksesta toiseen, mutta ikävä kyllä katsomossa on hankalaa saada mistään tunteesta kiinni ja niinpä lopussakin ilo jää siirtymättä ruudun toiselle puolelle, vaikka Rhodesit lähtevätkin kohti helpompia ja hymyileväisempiä aikoja.

Kaikesta valtavasta valittelun määrästä huolimatta Race to Win ei niinkään ole tylsä ja onhan siinä jokunen kohtalainen kohtaus ja kiva sekä kauniskin kuva, mutta kaiken päätteeksi jää melkoisen tyhjä olotila. Lyhyt kesto, oletettavasti pieni budjetti ja muut tuotantopuolen rajoitteet ovat toki laittaneet vastaan, mutta mielestäni silti elämäniloa uudelleen etsiskelevään ja eheytymiseen pyrkivään tarinaan olisi pitänyt pystyä puhkumaan reilusti enemmän henkeä. Murheellista menneisyyttä sekä surullisia sattumia ovat myös muut nähdyt hevostarinat tarjoilleet, mutta Race to Win ei oikein vahingossakaan tunnu kykenevän saamaan näistä teemoistaan juuri mitään mielekästä aikaiseksi. Herkkyyttä ja koskettavuutta hakevalle toipumistarinalle tällaiset tuumailut eivät todellakaan ole kehuja, vaan aikamoinen lässähdys se on, jos sekä ilot että surut jäävät jakamatta teoksen summautuessa lähinnä yhdentekeväksi kertakatseltavaksi.

Race to Win (2016)

Disney's Christmas Favorites (Joulu on taas)

Huh huh, mitä horkkailua tämä kirjoittelu venähtävine taukoineen välillä onkaan, eikä oikein voi talvihorrostakaan syytellä, sillä ajoitus sen suuremmin suunnittelemattomalle paussille oli pikkuisen toisenlainen. Keväällä kyllä näyttikin siltä, että kesästä tulee melkoinen kiireiden kimara, mutta kaipa siinä oli jokin kirjoitusväsy myös takuttamassa naputteluja, koska näinkin kauas pääsi pitkittymään. No, ei kuitenkaan tee mieli tätä harrastelua kokonaan kuoppailla ja ainakin silloin tällöin tahtoisi joistakin valikoiduista tekeleistä pari sanaa lausahtaa, sillä kaikenlaista mielenkiintoista ja mukavaa katseltavaa tuntuu kokoelmaan kertyvän. Jospa joulukausi ainakin näin aluksi auttaisi reipastumisessa ja aiheeseen liittyviä elokuvia sekä sekalaisempia kokoelmia onkin tullut hamstrailtua. Disneyn lyhytelokuvilla tauko alkoi toukokuussa ja luulisin luontevaksi tavaksi sen päättelemisen vähän vastaavissa, mutta toki talvisemmissa merkeissä, joten tästäpä lähtee lätinä jälleen.

Mickey's Mixed Nuts (Mikki ja pähkinät)

Neljästä tarinasta koostettu ja yhteiskestoltaan hieman vajaaseen tuntiin jäävä nippu alkaa animaatiosarjasta Mickey Mouse Works napatulla noin kahdeksanminuuttisella pätkällä. Wikipedian listauksen perusteella kyseessä on sarjan järjestyksessä 19. jakso, joka sai ensiesityksensä vuoden 2000 huhtikuussa, eli aiempia vastaavia kokoelmia muistellen, on tämä kuitenkin kohtalaisen tuoretta Disneyn joulutuotantoa. Jouluisuudesta voi toki olla montaa mieltä, koska ainakaan itse en näe ihan hirmuista rauhallisen juhlan ilmenemistä oikein kuvissa tai hengessäkään, vaan Mickey's Mixed Nuts kallistuu enemmän sekalaisen ja laadultaan keskiluokkaisen kohkauksen osastolle, mutta vauhti sekä lyhyt kesto takaavat, että kyllähän tämä kinastelu vähintään kerran kelpaa.

Mikin ja Minnin leppoisaa päivää siirrytään seurailemaan, mutta sepä ei erityisen pitkään rennoissa merkeissä jatku, vaan Mikki mussutellessaan toimii hieman ajattelemattomasti, sillä joutilaana jäydetyt pähkinät sattuvat olemaan olennainen osa Minnin suunnittelemia vieraskutsuja. Mikkipä onnellisena popsii koko pussillisen ja pikkuisen hölmistyneenä kuuntelee seuraavaa läksytystä, mutta eipä siinä auta, vaan kauppaan pitää pinkaista ja yrittää korjata harkitsemattoman herkuttelun haittapuolet. Vähän vastaavaa pulmaa on havaittavissa erään oravaparin kotikolossa, koska pähkinävarasto on ilmeisesti typötyhjyyden tilassa, eikä kaksikon höpsömpi puolikas ole huomannut eroa talvimurkinalla ja golf-palloilla.

Tiku ja Taku kuulevat Mikin aikeista lähteä pähkinäkaupoille ja nopsasti päättävät livahtaa kyytiin. Kaupassakin juhlakauden menekkituote alkaa olla miltei loppuun asti hamstrailtu ja hyllyllä nököttää enää yksi pussillinen purtavaa. Selvähän se, että tarjonnan niukkuus aiheuttaa kilpailutilanteen kolmikon kesken, eivätkä nämä riehakkaat riennot välttämättä kauppiasta erityisemmin hymyilytä, koska kaaosta sekä erinäisten tuotteiden tuhoa singahtelusta seurailee. Sekoilu on toki vauhdikasta vipellystä, mutta onhan Disneyn lyhytpätkissä tullut todistettua paljon hykerryttävämpääkin järjetöntä juoksentelua sekä tahtojen taistoa. Ehkä yleisilmettä latistelee halpa vaikutelma, sillä värit ovat haaleita ja taustat Disneyn visuaaliseen rikkauteen tottuneen silmiin aikamoisen karuiksi ja tylsiksi pelkistettyjä. Vaikka mittelöillä olisikin löyhä joulukytkös juhla-aterian kautta, niin se joulumieli kyllä liitelee jossakin toisaalla, koska sen verran tuikeilta sekä kireiltä ilmeet vaikuttavat, eikä hirmustumisten sekä tuhotöiden keskellä kukaan edes vahingossa harkitse reilua tasajakoa. Kaipa kaikkiaan siis keskivertokohkausta kertakatseluun ja noin alkupalaksi ihan kiva lämmittely, mutta eipä Mickey's Mixed Nuts ole mikään sellainen helmi, että pitäisi lähteä jouluklassikkojen kokoelmiin ainakaan useammin sullomaan.

Mickey Mouse Works (2000)

A Christmas Cruella (Cruellan joulu)

Mikin ja kumppanien pikapöhköilyn perään saadaankin hiukkasen mittavampi ja selkeästi kiinteämmin perinteisiin joulujuttuihin kytkeytyvä tarina, sillä lähdemateriaalina toimii Charles Dickensin klassikkokertomus A Christmas Carol. Televisiotuotantojen puolelta tämäkin noin 19 minuuttia rullaileva tuokio on napattu, sillä A Christmas Cruella on joulujakso vuosina 1997 ja 1998 tuotetusta animaatiosarjasta 101 Dalmatians: The Series. Mickey Mouse Works on ainakin etäisesti tuttu tapaus nuoruuden suunnalta, mutta samaa ei oikein voi sanoa tästä täpläkkään koiraperheen ohjelmasta. Varsin itsenäinen satu kuitenkin on kyseessä, eli tuskinpa siitä suurta haittaa on, vaikkei olisikaan mittavammin tutustunut sarjan muihin jaksoihin.

Lahjat tuntuvat ainakin osaa pennuista kovin kiinnostavan ja niitä eräskin antaumuksella nuuskuttelee ennakkoon esittäen arvauksiaan ja toisaallakin ollaan kovin viehättyneitä joulun materiaalisesta puolesta, sillä Cruellan tavaratalolla on tieysti kuuma myyntikausi meneillään ja johtaja itse ei millään pysty olemaan aloillaan hykerrellessään ihmisten tolkuttomasta ostoshysteriasta, jota ärhäkkäämmillä joulukoristeilla yritetään yllyttää entistäkin tiukempaan tuhlailutahtiin. Työntekijöille hän kaavailee juhlapyhien orjailua reilujen ylityötuntien kera, eikä ollenkaan ymmärrä, jospa joku vaikka tahtoisi viettää rauhallista joulua rakkaidensa kanssa työpaikalla luuhaamisen sijaan. Voisipa väittää, että Cruellan ajatukset itsekkyydestä ja antamisesta ovat pahanpäiväisesti nyrjähdelleet ja nitkahdelleet, koska tavaratalossa työskentelevälle Anitallekin on aherruksesta ja jouluhaaveista palkkiona pikapotkut.

Jokin korkeampi taho selvästi tuumailee, että alkaa mennä pikkuisen liian röyhkeäksi tällainen joulutouhu ja toisten kiusaaminen, joten Cruella saakin illan pimetessä ennakkovaroituksena aaveterveisiä, että lisää on luvassa ja kenties jotakin opittavissakin. Näinpä lähdetään kieputtelemaan Dickensin tuttua tarinaa ja ainakin sen voi jo alkuun sanoa, että Disney-pahiksista Cruella on kyllä ihan luonteva valinta ilkimykseksi, joka laitetaan katsomaan menneisyyttään ja nykyisyyttään sekä pohtimaan, mihin nämä polut valintoineen lopulta mahtavatkaan johtaa. Kolkkoon kartanoon kummittelu sopii myös hyvin, mutta lyhyestä kestostakin johtuen haamuvierailut ja näiden mukanaan tuomat oppitunnit ovat vähän väkisinkin pikaisia välähdyksiä, joissa yritetään siinä samalla vitsikkyyttäkin viljellä.

Tiukasta aikataulusta huolimatta lähdetään testaamaan, että voisikohan Cruella eheytyä inhasta ilkimyksestä rakastavaksi ja välittäväksi ihmiseksi. Perinteisen kaavan mukaan mennään, joten ensin pitää kelata varhaisvuosiin ja luonnevikojen syntysijoille virheistä oppimaan. Kurkistus materian kyllästämään menneisyyteen paljastaa vanhempiensa hylkäämän lohduttoman lapsen, jonka toiveet lähimmäisten läsnäolosta lytätään kerta toisensa jälkeen. Vuosien viuhuessa ja pettymysten kertyessä katkeruus vain kasvaa, ja kunhan aikuisuuteen ehditään, niin itsekkyys onkin jo paisunut valtaisiin mittoihin ja muihin suhtaudutaan julmistellen tai kuin esineisiin. Napakka näyte tummasta tulevaisuudesta toki ravistelee, mutta katsomon puolella päällimmäisenä aatoksena pyörii, että onpahan samainen joulusatu tullut nähtyä sekä hauskempina, hyytävämpinä että myös tunteikkaampina tulkintoina. A Christmas Cruella on lähinnä mielenkiintoinen vinksautus Dickensin tarinasta, mutta toisaalta sopii mielestäni ensimmäistä keppostelua paremmin joulusuosikkien koosteeseen.

A Christmas Cruella (1997)

Toy Tinkers (Tikun ja Takun joulutohinat / Akun leikkisota)

Kolmas koitos ja samalla nelikon ainokainen minulle entuudestaan tuttu pätkä onkin otettu mukaan hieman kauempaa Disneyn historiasta, sillä Toy Tinkers ei aivan viimeisten parin vuosikymmenen sisään mahdu, vaan ilmestyi aikoinaan jo vuonna 1949 ja samalla se on levyn ainoa tarina, jota ei ole ensisijaisesti tuotettu televisioon. Vajaa vuosi sitten tämä ei niinkään joulurauhaa juhlisteleva, vaan jokseenkin sotaisa seitsenminuuttinen räyhätuokio vilahti kotikatsomossa, sillä se löytyy myös Disneyn joulukokoelmalta Donald Duck's Christmas Favourites, jota tuolloin tulikin kommentoitua ja muistaakseni kehuttua, että Toy Tinkers sujahtaisi noiden kymmenen lyhytelokuvan joukossa paremmalle puolikkaalle.

Akun joulukuusimetsästys siis herättelee oravaystäväiset ja nämä uteliaina livahtavat tutkimaan toisen jouluvarastoja. Herkkujen ja lelujen joukosta löytyykin paljon kiehtovaa ihmeteltävää, mutta ennen pitkää tutkimusmatkailu päättyy sodanjulistukseen ja siinä sitä mennään erinäisten esineiden viuhuessa ilmassa. Vihollista kohti tykitetään siinä määrin ankarasti, että voikin kysäistä jälleen kiltimmän jouluhengen perään ja onhan se eräänlainen sydämettömyyden huipentuma, kun Aku töksäyttää revolverin suloisen oravanaaman eteen pahat mielessään. Näistä ilkeilyistään Aku saakin takaisin samalla mitalla, ja kun lahja- sekä herkkuröykkiötä aletaan viemään sotasaaliina, niin siinäpä ei paljoa armoa enää anneta. Periaatteessa kyseessä on vähän vastaavanlainen kamppailu kuin levyn ensimmäisessä osiossa ja kun nämä pääsee näkemään näinkin lähekkäin, niin Mickey's Mixed Nuts vaikuttaa kuvapuoleltaan kovin valjulta tapaukselta, ja onhan Toy Tinkers muutenkin vimmaisempi viuhtomisessaan sekä yleisesti kekseliäämpää jäynäilyä. Kelpaa siis vallan mainiosti kertailtavaksikin ja uskaltaisin väittää teosta tämän kokoelman kovimmaksi vipeltäjäksi kaikessa energisessä vyörytyksessään.

Toy Tinkers (1949)

Snow Place to Hide (Mustasukkaisuutta lumella)

Kokoelman ensimmäisen sekä toisen osion tapaan tämäkin noin 24-minuuttinen tarina on napattu pikkuisen varhaisemmasta televisiosarjasta, joka on nimeltään Quack Pack, ja ilmeisesti sitäkin pari kautta tuotettiin vuosina 1996 ja 1997. Nyt nähdyn perusteella satunnaiset otokset tätä touhuilua kyllä riittävät, eikä heräillyt haluja lähteä mitään kausibokseja metsästelemään. Mainittakoon myös sellainen, että minulta jäi vajaat pari minuuttia loppupuolelta kokonaan näkemättä, koska aikoinaan kirpputorilta napattu levy on jäydetty ja rouhittu niin naarmuiseksi, että soitin tahtoi väkisin hypätä yhden pätkän yli. Tietokoneen asema oli vielä herkempi näiden vikojen suhteen, joten kuvakaappausten saaminen oli melkoista tuskailua ja määrä jäikin melko minimaaliseksi.

Akulla ja Iineksellä suhteilu jälleen kerran takkuilee, sillä Akulla pyörii mielessä synkeitäkin epäilyksiä, jotka vain paisuvat Iineksen ilmoittaessa lähtevänsä työtehtävissä erääseen hiihtokeskukseen, mikä saa mustasukkaisuuden ryöpsähtämään täysin käsistä. Niinpä Aku päättää livahtaa perään käyttäen tekosyynä poikien hiihtolomaa. Vaikka näyttääkin siltä, että Iines tosiaan on tekemässä haastatteluja, kuten sanoi, niin silti mustasukkaisuuden mörkö muhii mielessä ja iskostaa päähän monia myrkyllisiä aatoksia, jotka laittavat Akun säheltämään kaikenlaista käsittämätöntä. Kierroksia kommelluksissa kyllä riittää Akun vakoiluoperaation kerryttäessä kolhuja kiitettävästi ja pojatkin on päädytty päivittämään 1990-luvun nuoriksi hurjiksi temppuineen. Kolmikko ei tässä viiletyksessä olekaan ihan laupeimmalla mielellä liikkeellä, vaan päätyvät kostamaan erään itseriittoisen laskettelijan öykkäröivää kiitoa vähän tylyyn tyyliin. Tuosta vain ohjataan tyyppi alas vuorenjyrkänteeltä ja mitä näitä jekkuja nyt onkaan, huihai! Snow Place to Hide kirjautuu myös lähinnä kelvolliseksi hupipalaksi kertakatseluun ja jälleen kuvallinen puolikin on ainakin ajoittain melkoisen laimeaa, mutta siitä huolimatta monipuolisempaa ihmeteltävää kuin levyn avaus.

Snow Place to Hide (1996)

Snow Place to Hide laittaa myös kysäisemään, että onkohan se noin aiheensa tai sävynsäkään puolesta mikään kovin oiva valinta lopettelemaan jouluista animaatiokokoelmaa, sillä ainakaan itselle mustasukkaisuuden aiheuttama harhailu ja sitä seuraava sekoilu rinteessä ei ihan kärkijoukossa ole, kun muistelee muita Disneyn joulujuttuja. Muutenkin vaikuttaa vähän siltä, että tähän neljän tarinan nippuun on kertynyt enemmän kiukkuiluun sekä kärhämöintiin taipuvaisia kertomuksia ja se sydämellisempi puoli uupuu käytännössä miltei täysin, kun vallattomat vipeltäjät ovat kovin kärkkäitä käymään lähimmäisen kimppuun. No, eihän tässä kuitenkaan täydellä verenhimolla paineta tai suuria surmatöitä suunnitella, eli ehkäpä paasaukset aiheesta sikseen. Luulisin kuitenkin, että jos Disneyn levyjulkaisuista tahtoo hengeltään jouluista katseltavaa hankkia, niin tämä Disney's Christmas Favorites ei ole kovin suositeltava valinta. Lähinnä antaisin kiitosta siitä, että näin omalta kannalta katsottuna kiekko tarjoaa sellaista sisältöä, jota ei aiemmin omasta kokoelmasta löytynyt yhtä elokuvaa lukuun ottamatta ja vaikka laatu huitelisikin pikkuisen Disneyn keskitason alapuolella, niin onhan tässä kuitenkin mielenkiintoiset puolensakin mukana.