perjantai 29. maaliskuuta 2019

Pippi Långstrump: Pippis jul (Peppi Pitkätossu: Pepin joulu)

Maaliskuun lähestyessä loppuaan ja lumien sulaessa kevätauringon loisteessa voi varmaan sanoa, että kaipa aika ei aivan osuvin ole jouluisista puuhista sekä juhlisteluista höpöttelemiselle, mutta eipä tee mieli tätä osaa hypätä yli ja säästellä lähemmäs vuoden loppua, etenkään kun edellisessä jaksossa päästiin jo hyvään vauhtiin, mitä tulee valmisteluihin ja tunnelmien nostattelemiseen. Pippi i den första snön (Peppi ja ensilumi) ei silti ollut silkkaa jouluhengen pohjustelua ja luomista, vaan taivaalta sateleva ensilumi toi tullessaan myös muutakin talvista ihastelua ja innostuneen iloista leikittelyä paikkakunnan lasten keskuuteen.

Peppi sai lisäksi kuulla koululaisten joululomasta ja päätti itsekin sellaisen ansaitakseen käydä pikaisesti pistäytymässä luokkahuoneen puolella, mikä taas oli jokseenkin omanlaisensa oppimistilaisuus. Ehkäpä jossakin myöhemmässä jaksossa koulunkäynti saa uuden mahdollisuuden, mutta Peppi taisi todeta, että jouluaaton ollessa ihan parin päivän päässä, riittää kaikenlaista tekemistä ja askarreltavaa ihan tarpeeksi muutenkin ja on parempi olla ajoissa näitä töitä jouduttamassa. Niinpä aiemman seitsemännen jakson loppupuolella väkerrettiin hirmuinen määrä paketteja ja Peppi niitä reippaana ripusteli talonsa pihapuuta kaunistamaan, mistä on hyvä jatkaa, sillä vielä on paljon puuhaa jäljellä.



Peppi (Inger Nilsson), Tommi (Pär Sundberg) ja Annika (Maria Persson) löydetään tällä kerralla vilkkaan jouluisen torin tarjontaa ihastelemasta. Värikästä tavaraa olisi kaupattavana ja Peppi onkin mielellään ostamassa ystävilleen jotakin pientä herkkua haukattavaksi. Sisarukset taitavat mieltää olleensa vähintään riittävän kilttejä kuluneen vuoden aikana, mutta Peppi taas aika suoraan myöntää, etteivät touhut ole omalla kohdalla aina ihan niin esimerkillisiä luultavasti olleet. Samojen torikojujen lomassa liikuskelee lastentarhaopettaja, jota etenkin näin joulun lähestyessä Pepin elely ilman vanhempia kovin huolestuttaa ja suorastaan sydämeen sattuu tämä mielletty toisen toivoton ja lohduton yksinäisyys. Pepin joulunvietto vaikuttaakin hänen ajatuksissaan niin murheelliselta, että ehdottaa, josko Peppi voisi tulla lastenkotiin joulun ajaksi.

Ymmärrettävästi Pepillä on muita suunnitelmia ja aikeita oleilla eläinystäviensä kanssa, mutta tätiä tämä kuviteltu yksinäisyys jäytää niinkin pahasti, että oman jouluisen mielenrauhansa turvatakseen lastentarhaopettaja päättää pyytää paikkakunnan poliisikaksikkoa auttamaan ja nappaamaan Pepin jouluksi muiden lasten pariin, mikä vähän toistelee sarjan ensimmäisen jakson vastaavia kommelluksia. No, kuten tuolloinkin, jää myös jouluinen kaappaus haaveeksi vain, eikä Peppi jaksa ottaa näitä nappauspyrkimyksiä kovinkaan vakavasti, vaan leikittelee jahtaajien kanssa torilla ja ajankohtaan osuvasti pakomatka sujuu rekivetoisesti. Näinpä karkukirmaukset voidaan toistaiseksi unohtaa ja siirtyä odottelevien jouluaskareiden pariin.



Edellisessä osassa Peppi tosiaan panosteli kiitettävän ahkerasti pakettihommiin, mutta seuraavana listalla olisi valtava pipariurakka, ja tässä tapauksessa taikina paisuu niinkin suureksi möhkäleeksi, että on parasta ihan suosiolla siirtyä lattian puolelle kaulintapuuhiin, niin ei mene ihan silkaksi näpertelyksi. Ehkei näillä leivontamenetelmillä mitään hyvän hygienian kunniamainintaa saavutettaisi, sillä Tossavainenkin tepastelee iloisesti taikinassa, mutta tekemisessä henki on vallan reipas. Voidaan melkeinpä jouluisten piparien sarjatuotannosta puhua, sillä niitähän syntyy suorastaan liukuhihnatahtiin ja pian on kasassa valtava vuori jouluista purtavaa monessakin muodossa, koska löytyy perinteisempien muottien mukaan tehtyjä ja lisäksi eläinystävät innostavat omat mukaelmansa plus päälle kenties kaikista suurin taikinainen taideteos, eli komea Hopsu-laiva.

Aatonaatto ei sentään silkkaa purtavien puurtamista ole, vaan tutut kaverit käyvät kysäisemässä luisteluviiletyksen vietäväksi, ja tällainenkin kiitely näyttää sujuvan Pepiltä mainiosti, vaikka aiempi kokemus onkin melko olematonta ja raudatkin taitellaan ihan omin käsin. Jouluiset päivät viuhahtavat ohi tuosta vain ja näinpä ollaan yht'äkkiä aaton puolella. Tommi ja Annika kovasti kyselevät kaveriaan jouluvieraaksi, mutta tämä ei tahtoisi jättää rakkaita eläimiään keskenään, ja hänellä onkin varattuna kumpaisellekin lämpöistä sekä herkullista lahjaa. Aaton alkupuoli kyllä kuluu erinomaisen iloisesti, mutta kunhan ilta lähtee pimenemään ja touhuilut hiljalleen rauhoittuvat, alkaa Pepin mielikin hakea haikeampia aatoksia. Hetkellisistä haikeiluista huolimatta riemukasta ja kaunista joulujaksoa ei tietenkään lähdetä viimeisillä minuuteilla murheiden surkutteluksi kampeamaan, vaan mukavan pirteissä merkeissä päästään päättelemään, kunhan kaverit saadaan mukaan kuviin.



Siinä missä Pepin kujeilevaiset jouluaskareet ovat osittain vähän vallattomia ja kurittomia, niin naapuritalossa juhlat hoidetaan perinteisempien kaavojen mukaan. Hartaasti koristellaan kuusi kauniiksi, lausutaan jouluisia toivotuksia, harrastellaan perinteisiä joululauluja kera iloisen tanssahtelun, jaetaan ja availlaan lahjoja, joihin ennen unistelun aikaa ehditään ainakin pikkuisen paneutumaan. Kuvissa on jälleen runsaasti viehättävää vanhahtavuutta ja monipuoliset puuhat välittävät hyväntuulisuuttaan varsin luontevasti, eikä iloon ja innostuneeseen joulunviettoon eläytyminen tämän jakson kohdalla ole katsojalle mitenkään hankalaa. Mainittakoon sekin, että edellisen jakson tapaan ulkokuvia on osittain kuvattu Norjan lumisemmilla seuduilla, mutta tässä varsinaisessa joulutarinassa se seikka ei samalla tavalla osu silmiin, sillä vietetään huomattavasti enemmän aikaa sisätiloissa, mutta tosiaan silti muutama kaunis talvinen näkymäkin kuviin on napattu.

Runsaat pari vuotta sitten katselemani koostekiekko Astrid Lindgrens jul tarjoilee myös poimintoja tästä joulujaksosta muistaakseni vajaan kymmenen minuutin verran, mutta vaikka se olikin varsin hyvin muistissa, niin jaksolla tosiaan on paljon sellaistakin annettavaa, joka ei ole kyseiseen kokoelmaan päätynyt. Jos vertaillaan vähän varhaisempaan Lindgren-jouluiluun, niin vajaat kolmisen vuotta sitten kehumani Saariston lasten joulujuttu Visst finns det tomtar (Joulu on jo ovella / Totta kai tonttuja on olemassa) kelvannee tähän tarkoitukseen. Edelleen väittäisin, että sen ihastuttavat merimaisemat miellyttävät enemmän omia silmiä, mutta tarinan osalta Pepin askareet ja juhlat toimivat tyydyttävämmin, sillä minusta Saltkråkanissa homma laitettiin turhan pikaisesti pakettiin ja kaikkien hartaiden valmistelujen päälle tuli kiirehditty lopettelu. Mitään sinänsä valtavaa lahjariehaa tai muuta suurieleistä joulukimaraa ei Pepin sarjassakaan loppukuviin loihdita, eikä tietysti tarvitsekaan, mutta yhdessä jaettu ilo, välittäminen, hyväntahtoisuus ja osallistujien onnellisuus tulee mielestäni paremmin esille. Yksinkertaisesti ja samalla kauniisti saadaan viimeisille minuuteille ripaus haikeutta, mutta myös runsaasti lämpöistä joulutunnelmaa, jota ihastellessa on mukavaa muistella lapsuuden jouluja. Vaikka vuosiluvut eivät sarjan ja oman elämän osalta olisikaan ihan yhteneväisiä, niin onhan tekemisissä ja erityisesti ilmapiirissä paljon samaa, ja nämä kenties pikkuisen kultaistuneetkin muistot pääsevät liikuttamaan mieltä näin kevään kynnykselläkin.

Pippis jul (1969)


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Pippi Långstrump: Pippi i den första snön (Peppi Pitkätossu: Peppi ja ensilumi)

Kyllähän viimeksi kommentoitu Sherlock Bones: Undercover Dog hyväntuulisen hölmössä hauvailussaan kieltämättä jonkin verran hymyilytti ja vähän kömpelömpien koko perheen pöhköilyjen sarjassa oli ihan sympaattisen viihdyttävä kohkailu. Oletettavasti samankaltaisia koiruuksia kokoelmasta löytyisi kyllä jokunen lisääkin, mutta ehkei näitä kannata lähteä ketjuttamaan miksikään suuremmaksi tassukaverien maratoniksi, sillä maku saattaisi hivenen väljähtää. Jospa siis Peppi saapuisi jatkamaan seikkailujaan, ettei jäisi maaliskuu ainakaan välistä ja aiemmat tempaukset olisivat edelleen kohtalaisen kirkkaina mielessä.

Pari edellistä jaksoa ovat omasta mielestäni edustaneet toistaiseksi nähtyjen kertomusten joukossa hieman heikompaa tarjontaa, vaikka eipä näistä kumpikaan ole silti varsinaisesti huono tai vailla hyviä hetkiään ollut. Helmikuun lopulla katselemani huvipuistovierailu oli järjestyksessä kuudes jakso ja vaikka monenlaista ajanvietettä ja vekotinta käytiinkin testailemassa, niin jäi hiukan hapuilevaisen hauskanpidon makua. Tuolloin toiveissa olikin, että seuraava jakso toisi esimakua talvesta ja siinä samalla pienoista piristymistä touhuiluun. Samalla ensilumen satelemisen myötä 13-osainen sarja siirtyy jälkimmäiselle puolikkaalleen, joka epäilemättä onnistuu vielä monta kertaa riemukkaasti yllättämään.



Vuodenajat saattavat olla hiukan vinksin vonksin, jos miettii, että tällä hetkellä odotellaan kevään lämpöjä ja lumien sulamista, kun taas Peppi (Inger Nilsson) kavereineen pääsee nautiskelemaan ensilumien tuomista talvisista iloista ja viileämmistä leikeistä. Peppi löydetään loikoilemasta, mutta uuteen aamuun nouseminen tapahtuu varsin ripeästi ja kunhan hän tiedostaa tilanteen seinien ulkopuolella, niin eipä ole enää aikaa pitkitetyille aamutoimille, vaan pitää reippaasti loikkaillen kirmata pikaisesti pihan puolelle kokeilemaan, miltä lumi hyppysissä tuntuukaan. Onhan se kieltämättä vähän viluista puuhaa vajavaisesti pukeutuneena ja hetkistä myöhemmin Peppi taitaakin todeta, että lienee syytä etsiä paremmin pakkaspäivään sopivaa pukua päälle.

Naapuritalossakin Tommi (Pär Sundberg) ja Annika (Maria Persson) pukevat lämpöistä talvikampetta ylle, mutta heillä on vähän muutakin mielessä kuin vain hulvaton leikkiminen lumesta riemuiten, sillä koulutie kutsuu kulkijoitaan. Aiemmin ratsastusretkelle lähtenyt Peppi tapaakin ystävänsä näiden koulumatkalla ja siinä samalla selviää, että heillä on joululoma jo ihan kulman takana, mutta vielä pitäisi pari päivää koulua kestää. Peppi taas mietiskelee, että on aivan hirvittävä vääryys, kun hänelle ei sellaista lomaa ole kukaan suonut ja aikoopa jopa aloittaa väliaikaisen koulunkäynnin epäkohdan oikoakseen. Katsoja pääseekin toteamaan, ettei tämä ajoittain kummallinen kouluvierailu ihan perinteisellä tavalla sujukaan ja opettajan kärsivällisyyttä koetellaan, kun käärmetarinat kiinnostavat laskuoppia enemmän, vilkas mieli vetää pois pulpetin takaa ja oppikaverina mukana säntäilevä Tossavainen aiheuttaa yleistä hämmennystä sekä hilpeyttä.



Pikkuisen vinksahtanut koulupäivä käy Pepinkin voimille, joten tämä päättää aikaistaa ansaitsemaansa joululomaa hieman, mutta sepä ei tarkoita täyttä uuvahdusta, vaan kyllähän kotonakin kaikenlaista ohjelmaa olisi. Touhua ja tehtävää kyllä riittää runsaasti ja vaihteluakin saadaan kuviin niinkin kivasti, että ainakin minusta talviterveisiä ja joulun ennakkotunnelmia tuova jakso on vähintään astetta paria edeltäjäänsä reippaampi ja viihdyttävämpi vajaa puolituntinen. Jos Pepin ihmisystäväiset tipahtelevatkin ajoittain pois kuvista, niin Tossavainen paikkailee ja touhuilee mukana esimerkiksi siivousurakan aikana, mutta varsinainen auttava vaikutus on niinkin kyseenalainen, että Peppi päättää laittaa ylivilkkaan apurinsa hetkeksi jäähylle. No, eipä sentään ala liikoja julmistelemaan, vaikka Tossavaisen vipeltely kieltämättä kiihtyy vallattomaksi viskoiluksi, mutta eipähän se sellainen taida olla Huvikummussa mitään vallan vierasta ajanvietettä...


Pienimuotoisemman puuhastelun lisäksi mukaan mahtuu pari joukkokohtaustakin, joista kepeä kouluvierailu saa enemmän aikaa, ja kyllähän se hymyilyttää, kun tehdään melkoisen selväksi, ettei Peppi tähän systeemiin noin vain sovikaan. Toinen isomman porukan kuviin tuova tuokio nähdään loppupuolella, kun paikkakunnan lapsilla alkaa lähteä talvirieha kunnolla käsistä lumipallojen lennellessä viuhaa vauhtia joka suuntaan. Nämä ovat sellaisia kuvia, ettei ole erityisen vaikeaa napata nähdystä ilosta kiinni. Loppupuolella tuodaan myös aiemmista jaksoista tutut ryövärit mukaan menoon ja pahat aikeet kyseisellä kaksikolla ovat mielessä jälleen, sillä Pepin kultakolikot kuumottelevat edelleen kovasti. Vaikka roistot eivät perinteisessä mielessä olekaan mitään häijyjä julmistelijoita, niin onhan tyyppien touhuilussa toisaalta ilkeää mieltä mukana, kun pohtii anastusten ajankohtia. Viimeksi kelvottomat konnat yrittivät varastaa Pepin omaisuuden hänen syntymäpäivänään ja kun nyt aikeissa on toistaa sama kelju kepponen pari päivää ennen joulua, niin tekeehän siinä mieli kivahtaa, että senkin sydämettömät lurjukset!



Ehken lähtisi talvista jaksoa toistaiseksi nähtyjen parhaaksi julistamaan, mutta mielestäni selkeästi katsottujen seitsemän paremmalla puolikkaalla puuhastellaan. Sekin on omanlaistaan iloa silmille, kun vielä hetkeä aiemmin kauniin vihreinä hehkuneet kasvit ovat tipauttaneet kesän lehtensä ja saaneet kauniin talviturkin ylleen. Siksikin Pepin ratsastuskierros melkoisesti muuttunutta maisemaa ihastellen olisi voinut puolestani venähtää pikkuisen pidemmäksikin. Lunta on tosiaan kertynyt melkoisia kinoksia, mutta ei tarvitse olla kovin tarkkasilmäinen katselija, että huomaa hiukan eroja hankien paksuudessa ja laadussa. Pepin talon lähistöllä lumikerros vaikuttaa nimittäin kohtalaisen ohuelta sekä kenties ihmiskätösten loihtimalta, kun taas kylässä ja sen liepeillä aitoa tavaraa tuntuu riittävän. Jakson IMDB-sivulla selitetään, että ulkokohtauksia kuvattiin lumenpuutteen takia Norjassa, sillä Gotlannin tavallisilla kuvauspaikoilla olosuhteet olivat huomattavasti vähemmän talviset. Näistä pienistä kauneusvirheistä ei silti ole mielestäni suurempaa syytä lähteä enempää valittamaan, eivätkä ne katselunautintoon paljoa vaikuta. Ennemmin jaksosta jää kovin hyvä mieli ja viimeisiltä minuuteilta löytyvät pakettipuuhat sekä pihapuun koristelut kohottelevat kivasti tunnelmia tulevaa joulujaksoa varten.

Pippi i den första snön (1969)


torstai 7. maaliskuuta 2019

Sherlock Bones: Undercover Dog

Maaliskuun avaukseksi ja romanttiseksi elokuvaviihteeksi valikoimani Love Happens jätti hullaannuttavat tunteet ja ihastuttavat hetket vähemmälle saaden aikaan enemmän yleistä mutinaa keskinkertaisuudesta ja haetun haikeuden laimeudesta. Pirteämpiä puuhasteluja teki siis mieli vahtailla vaihteeksi, mutta lajityypin vaihtuminen suruisista haikeiluista hassuihin hauvailuihin ei välttämättä tarkoita mitään laatuloikkaa, ainakaan lainkaan parempaan suuntaan, mutta olen aiemminkin onnistunut löytämään kehnommistakin koiruuksista edes jokusen ripauksen verran aihetta iloonkin. Lisäksi olen huomannut, että jos vaikka kirpputorikierroksella tulee edullisesti vastaan näitä tuntemattomia ja oletettavasti höpsöjäkin halpatuotantoja, niin on aika vaikeaa vastustella ja siten kokoelman eläinelokuvien osastoon kertyy kyllä kevyin perustein aikamoista sähelteltyä sekä välillä silkkaa kuonaakin.

Sherlock Bones: Undercover Dog vaikutti jo ostohetkellä kantensa perusteella sellaiselta vipeltäjältä, etten lähtisi asettelemaan odotuksia kovinkaan korkealle. Jos kelaillaan kuukauden päivät taaksepäin, niin helmikuu käynnistyi myös hauvailun merkeissä, ja tuolloin tutkittu sekä kommentoitu Red Dog kelpaa omalla listalla koiraelokuvien A-luokkaan. Ehkei Sherlock Bones: Undercover Dog sentään ole mikään jyrkkä syöksy suoraan Ö-sarjaan, mutta luultavasti sitä kehnompaa päätä kohti kipitetään niin kovaa kuin vain tassut kulkevat. Voisi siis sanoa, että varsin varovaisesti asetelluilla ennakkotoiveilla epäilemättä erikoisen koko perheen komedian pariin poikkean.



Alkukuvat herättelevät kuitenkin toiveita, että jospa todennäköisesti tökkivän toikkaroinnin kylkeen olisi tarjolla kaunista ja aurinkoista merellistä saaristomaisemaa, sillä laiva lähestyy kameraa puskien aaltoja edestään. Hiljalleen alkaa näkyä rantakaupunkia ja tarkemmin sanottuna paatti on suuntaamassa kohti Santa Catalina Islandia, joka taas löytyy Kalifornian rannikolta. Nuori Billy (Benjamin Eroen) on matkalla asustelemaan ainakin joksikin ajaksi William-isänsä (Anthony Simmons) luokse. Ensinäkemältä sekä isä että poika vaikuttavat vähän vallattomilta ja omalaatuisilta tyypeiltä, joille kyllä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista kommellusta, kunhan olosuhteet vähänkään antavat sekalaiseen sekoiluun tilaisuuksia.

Williamin touhuja tuijotellessa syntyy nopsasti vaikutelma, että varsin katastrofialtis heppu on kyseessä, eikä pään ja seinän kohtaaminen ole ihan mitään harvinaislaatuista muksauttelua. Ideoita ja vauhdikasta toteutusta kyllä löytyy, kun taas maltti ja varovaisuus vaikuttavat olevan vain hidasteita hyvään kiitoon, mikä ehkä selittää osaltaan, ettei Williamin perhe-elämä tai ura ole ihan toiveiden mukaisesti kehittyneet. Hahmon esikuvana on saattanut olla Pelle Peloton tai vastaava hiukan höpsö ja hajamielinen kekseliäs kaveri, jonka päätä särkee säännöllisesti, eikä erikoisista ideoista todellakaan tule ihan heti pulaa. No, kyseisenä päivänä pitäisi lähteä noutamaan Billya satamasta, mutta tämäkin operaatio on helpommin sanottu kuin tehty ja jokunen tovi myöhemmin kaveri raahautuu karkailevan menopelinsä kiskottavana katuja lakaisten.



Billy ei ehkä ole yhtä räväkkä fyysisessä kohelluksessa kuin isänsä, mutta muuten kyllä onnistuu herättämään huomiota. Reittilaivalla hän päättää napata rotan kaverikseen ja alkaa sille jutella, mikä joitakin sivustaseuraajia huvittaa. Myöhemmin samainen jyrsijä saakin laivalla melko maukkaan kaaoksen säntäilyineen syntymään, ettei pääse merimatka tylsissä merkeissä päättymään. Myös sataman puolella on tiukka paikka kehitteillä, sillä huumesalakuljettajia jahtaava poliisi Mike (Barry Philips) Sherlock-koirineen joutuu nalkkiin. Neuvokas nelijalkainen kuitenkin taitavasti kiipustelee kiitävän nappausauton katolle, eikä hän muutenkaan ole ihan tyypillisin lajinsa edustaja, koska haukahtelun lisäksi myös ihmisten kieli sujuu skotlantilaisella vivahteella.

Kummallisen poliisikaksikon viilettäessä kaappaajiensa kyydissä tuntematonta määränpäätä kohti, tapaavat Billy ja William satamassa, eikä jälkimmäisen repalainen olemus oikein anna hyvää kuvaa Billyn äidille, jonka pitäisi jättää poika saarelle asustelemaan. Kaksikko kuitenkin pääsee erinäisistä epämääräisyyksistä huolimatta kohti Williamin asumusta, mutta mikään matka ei tässä tekeleessä mutkitta suju. Aiemmin auton katolla taiteillut Sherlock löytyy nimittäin tassuaan satuttaneena tieltä, joten pitäähän toinen poloinen pikaisesti toimittaa eläinlääkäriin saamaan apua kipuihinsa.



Sherlock saakin helpotusta sekä sidettä tassuunsa ja samalla saattajat tutustuvat eläinlääkäriin (Jeanne Hill) ja tämän tyttäreen. Billya kiinnostaa Sherlockin kohtalo ja eläinlääkäri kertoo, että se lienee kulkukoira, joka toivuttuaan toimitetaan koiratarhaan ja jos ei omistajaa tai huoltajaa ilmene, niin lopetuspiikki olisi todennäköinen päätös päiville. Toisten oleillessa muissa tiloissa Sherlock paljastaa puhekykynsä Billylle ja tahtoo ottaa yhteyden poliisiin ennen kuin nukutuslääke alkaa kunnolla vaikuttaa. On jotenkin ymmärrettävää, etteivät toiset ihan noin vain niele Billyn juttua puhuvasta koirasta, mutta joka tapauksessa Sherlock päätetään viedä paranemaan Williamin asuntoon.

Reipas ja nokkela nelijalkainen poliisi ei kovin pitkään malttaisi sairasvuoteellaan makoilla, vaan tahtoisi mahdollisimman nopeasti porhaltaa työtoverin kaapanneiden lurjusten perään. Sherlock yrittää suostutella Billyn avukseen, mutta poika on vähän nihkeä ehdotusten suhteen, koska näyttää siltä, että jo ensimmäisenä saaripäivänä on ajatumassa hankaluuksiin ja seliteltävää seuraa toisten hieman hämmentyneinä ihmetellessä, että mitä Billy milloinkin hourailee... No, ennen pitkää jahti alkaa ja onhan se selvää, että sekoilua seuraa, kun varsin onnettomuusaltis sekalainen ryhmittymä lopulta yhdistelee voimiaan pysäyttääkseen salakuljettajien suunnitelmat, eikä näitä rötösten ratkomisia todellakaan hoideta ihan peruspoliisitoiminnan puitteissa!



Elokuvan ensimmäiset minuutit kyllä varsin vahvasti viestittelevät, että kiltihköä kahjoa kohkaamista on luvassa roppakaupalla ja kyllähän sitä osastoa minuuttien rullaillessa kertyy vähintään riittävästi. Jos sattuu olemaan allerginen tyhmäilevälle töpeksimiselle ja tonttuilulle, niin Sherlock Bones: Undercover Dog lienee syytä jättää väliin, vaikka koirahömpötyksistä muuten tykkäisikin, sillä vähäjärkinen hassuttelu painottuu huomattavasti hauvahuvittelua voimakkaammin. Sekin selviää muutaman kohtauksen aikana, ettei näissä huumoripaloissa mitään erityisen älykästä vitsailua vahingossakaan harrastella, vaan hauskuutuksen rimat on jätetty varsin alas.

Vaikka melko tasottoman hölmöilyn puolelle estoitta ja tiedostaenkin hoiperrellaan, niin mielestäni kahjoilussa on kuitenkin mukana kotikutoista sympaattisuutta. Kömpelöt kömmähdykset tai toistuvasti käytetyt vanhentuneet vitsit eivät mitään hillitsemättömiä naurukohtauksia kirvoittele, mutta hyväntuulinen puupäisyys kyllä hiukan höröttelyä herättelee, eikä ainakaan omalla kohdalla katselu mennyt miksikään hampaiden kiristelyksi ja sisäinen raivoaminen jäi muutenkin melkoisen minimaaliseksi. IMDB:n puolella Sherlock Bones: Undercover Dog pitää tällä hetkellä 2,2 pisteen keskiarvoa, mikä on omaa kokoelmaa tarkastellessa siltä kannalta luultavasti yksi kehnoimmista elokuvista, mutta se ei täyttä totuutta touhujen luonteesta paljasta.

Jos kuitenkin lukaisee samaiselta sivustolta kommentteja, niin eipä elokuva saa ylleen mitään yksipuolista ja ylilyövää vihavyöryä, vaan osa näyttää myös löytävän porukan toikkaroinneista huokuvaa huvittavuutta. Tavallaan elokuva siis toimii komediana, mutta ei välttämättä tekijöiden tarkoittamalla tavalla. Siitä kirjaisin ehdottomasti plussaa, etten ainakaan itse oikeastaan missään vaiheessa kokenut tyyppien touhuja miksikään inhoa ja vastenmielisyyttä aiheuttavaksi sekoiluksi, vaikka monessa mielessä elokuva onkin kehno esitys. Erittäin lyhyt 75 minuutin kesto tekee kyllä osaltaan kökköilykimaran seurailusta siedettävää, eikä juttu ehdi kääntymään kyllästymisen kautta rasittavaksi. Ennemmin jälkimakuna onkin hykerryttävänkin huonojen vitsien kompuroiva kokoelma, jollaiselle silloin tällöin osuva ajankohta puolivahingossa löytyy jostakin yön tuntien hämyisiltä hetkiltä juuri ennen uuvahdusta.



Keljujen tekosten taustalta löytyvä salakuljetusrinki on kyllä toisluokkaisten perhekomedioiden piirissäkin turhaa tusinatavaraa, joten onkin ihan hyvä, että nämä tyypit sysätään sivuun pitkäksi ajaksi ja pahisporukka alkaa tulla näkyvämmin mukaan vasta lopun lähestyessä. Kelmijahti toki on sinänsä käynnissä suuren osan elokuvasta, mutta itse ilkimysten häijyilyjen esittelyn sijaan siihen sisältyy paljon sekalaista sekä kömpelöä hupailua, kuten esimerkiksi Williamin pyrkimykset kehitellä menestykseksi nouseva monitoiminen kilpikonnalelu ja uusien ystävysten yhteiset huvitukset. Jos hieman hapuilevien sankarien konnajahti on melkoisen kummallista toimintaa, niin eipä paikallinen poliisikaksikko samassa hommassa pääse sen suuremmin loistamaan tai erinomaisuuttaan osoittamaan, vaan nämä heppuset kunnostautuvat myös koheltelussa itseään vaihtelevasti teloen. Monin paikoin ontuvaa toikkarointia tiiraillessa voi nopsasti todeta, ettei näihin rooleihin ole mitään fyysisen komiikan kovia ammattilaisia onnistuttu haalimaan ja tohelointi onkin pääsääntöisesti toisluokkaista, koska kaatuilut, kömmähdykset, kiepsahdukset, törmäilyt ja muut tunaroinnit hoidetaan auttamattoman tökkivästi.

Pahisten jääminen taka-alalle on enimmäkseen positiivinen seikka, mutta nimikkokoirakin valitettavasti pääsee välillä unohtumaan ja ujuttautumaan kuvista pois turhan pitkiksi ajoiksi. Kyseistä airedalenterrieriä nähdään kyllä läpi elokuvan, mutta ne Sherlockin loistavat ja monipuoliset rikosratkontakyvyt eivät tämän tarinan kautta täysin vakuuttavasti katsojan silmien eteen avaudu. Billyn ja Sherlockin yhteistyö tökkii ja takkuilee muutenkin kuin vain tarinan osalta, sillä varsinaiset näyttävät vauhtikohtaukset ovat kohtalaisen vähissä ja yleensä aikaan saadaan jokin pikainen kohellusräpsäys ja perään väsähtänyttä vitsien murjauttelua. Nämä toki selittyvät varmaan melko pitkälti pikkubudjetilla ja vajavaisella tehosteosaamisella ja toisaalta ovat myös osa elokuvan hölmöä viehätystä.



Pelastavista puolistaan huolimatta Sherlock Bones: Undercover Dog ei mielestäni ole mikään herkullisen huonouden merkkiteos, sillä meno on aivan liian kilttiä tuottaakseen mitään ikimuistoisempaa elämystä. Voin kyllä myöntää, että paikoin tökkivästi toteutettu tohelointi jonkinlaisia hölmistyneitä hymyjä loihtii, eikä tämä liene edes mitään tunnustuksista noloimpia. Plussapuoliin voisi merkitä senkin, että touhuilussa vaikuttaa olevan vähintään pikkuisen intoa ja tekemisen iloa mukana. Visuaalisesti vaatimaton lopputulos pitää myös sisällään edes jonkinlaista mielikuvitusta osoittavaa vallattomuutta, mikä piristelee katsomon puolellakin, olipa sitten kyse kekseliäästä kokkailusta tai jostakin muusta erikoisesta puuhastelusta. Pienimuotoista kömmähdystä ja kommellusta viritellään varsin ahkerasti, eli sinänsä liikettä kyllä riittää, eikä porukka malta pitkään paikoillaan arpoa, mutta siitä huolimatta paketti ei näyttäydy pakolla jatkuvaa pikakiitoa kiitävänä kepposkoosteena, mikä saattaa tosiaan johtua temppuilujen amatöörimäisyydestä.

Jos tekelettä tahtoisi tiukemmin silmin lähteä tutkimaan, niin kyllähän suurin osa suunsoitosta ja toistuvista törmäilyistä menisi armotta kehnojen kommellusten koriin ja näiden toikkarointien kertailuista voisi vielä napista päälle. Itse onnistuin kuitenkin ajoittamaan hauvahupsuttelun sen verran myöhäiseen ja hyväntuulisen hilpeään yöhetkeen, että itsesensuurin puutteen vallitessa väkerretyt ääliömäisyydet ja älyttömyydet pääsivät hymyilyttämään useampaankin kertaan. Näinpä ei jälkikäteenkään tee mieli lähteä äristelemään tai muristelemaan sen enempiä elokuvan kehnommistakaan koiruuksista. Voin kyllä uskoa, että monelle Sherlock Bones: Undercover Dog on vajaat 80 minuuttia täyttä tympeyttä ilman piristäviä pilkahduksia. Veikkailisin myös, että jos pipoa kiristelee valmiiksi tai puhuvat koirakaverit lähtökohtaisesti ärsyttävät, niin tämä tuskin lienee täsmälääkettä sellaiseen olotilaan, ja miksipä sitä lähtisi itseään tällaisella puolivaloisella pöllöilyllä piinailemaan? Suurempia suosituksia en tälle kehtaakaan lätkiä, sillä otollisissa olosuhteissa se lienee parhaimmillaan satunnaisesti huvittava hölmö kevennys välipalaksi, mutta eipä juuri sen kehuttavampi koheltelu.

Sherlock Bones: Undercover Dog (1994)