Miami Supercops (Miamin superkytät)

Kaipa uutta blogivuotta voisi aloitella korvailemalla Kesäkaverit vaihteeksi tietyillä tuhotoveruksilla, koska onhan kummankin veijarin viime vierailusta ehtinyt kulua yllättävän pitkä aika ja ikävähän siitä lopulta seurailee. Budista oli blogissa enemmän puhetta edellisen kerran vuoden 2017 huhtikuussa vähän vakavamman lännenelokuvan Today We Kill, Tomorrow We Die yhteydessä ja Terenceen liittyvistä höpötyksistä on ehtinyt vierähtää vieläkin suurempi kasa kuukausia, koska selvästi hilpeämpi, mutta myös haikeita väreitä välittelevä lännenelokuva Man of the East oli aiheena vuoden 2016 huhtikuussa. Tauko on siis venähtänyt vallan kamalan pitkäksi, vaikkakin jokunen kirjoituksia kerryttämätön uusinta on toki tähänkin väliin mahtunut.

Yksi suurempi syy Spencerin ja Hillin teosten tuijottelun hiipumiselle ja melkeinpä täydelliselle nuupahtamiselle on tietysti, ettei näitä näkemättömiä tai kommentoimattomia kiekkoja enää montaakaan hyllyssä notku, vaan vähiin ovat käyneet. Herrojen tuotantoon ei ole mitään tympääntymistä siis syntynyt, vaan kyllä nämä edelleen kelpaavat ja saavat hymyä aikaiseksi, mutta Budin poismeno vuoden 2016 kesäkuussa saa vieläkin aikaan haikeampia mietteitä ja sen myötä kynnys kertailuun on noussut selvästi. Tarkoituksena ei kaikesta huolimatta ole näitä velmuja tyyppejä hylätä, vaan mahdollisuuksien mukaan pyrin jatkossakin kokoelmaa täydentämään heidän hupailuillaan, ja kyllä sinne sekaan myös niitä vakavampia sekä tiukkailmeisempiäkin kostoreissuja sopii.

Jos alussa mainittu kotimainen komedia Kesäkaverit esitteli jokunen aika sitten aurinkoisena hehkuvaa ja houkuttelevaa Hankoa, niin eipä tämä keskellä kultaista 1980-lukua ilmestynyt mätkintäpätkä yhtään viluisemmille seuduille vie, vaan eiköhän Miami vähintään yhtä helteistä taustaa tapahtumille tarjoile. Nopeaksi leikatulla ja vauhdikkaan musiikin puskemalla napakalla alkutekstijaksolla tahdotaan ainakin tähän suuntaan vihjaista veneiden kiidellessä ja auringon loimotellessa. Noin nopsana sivuhuomiona mieleen hiipii, että näitä välähdyksiä on saattanut hyvinkin innostaa edellisenä vuonna käyntiin lähtenyt suosittu sekä menestyksekäs poliisisarja Miami Vice, eikä siis välttämättä ole ihan sattumaa, että Budin ja Terencen etsivätouhut samaisessa kaupungissa harrastellaan.

Mahdollisista ideoiden tai tapahtumapaikkojen lainailuista ei varmaan ole syytä lähteä ensisijaisesti tilittämään, sillä ei näiltä tässä vaiheessa mitään täyttä omaperäisyyttä osaa edes vaatia, vaan lähinnä toivelistalla on leveitä hymyjä, toinen toistaan hölmömpiä heittoja, sekalaista suunsoittoa ja tietysti reipasta menoa sekä hyväntuulista mäiskettä. Kuumina hehkuvia rantoja ja monipuolista viihdetarjontaa esittelevän alkujakson jälkeen hypätään ainakin hetkellisesti pois moottoriveneen kyydistä ja siirrytään asekauppoja hieromaan. Tällä kerralla ei tosin näitä myyjäisiä hoideta minkään pimeän kujan perällä, vaan ihan alan liikkeessä ollaan ostoksilla.

Asiakkailla ei valitettavasti ole mielessä niinkään perinteinen malli kaupankäynnille, vaan suorasukaisempi ryöstö olisi aikomuksena suorittaa. Kelmikaksikon kannalta on vain hieman huono homma, että samaiseen puotiin on siviilivaatteissa sujahtanut Doug Bennet (Terence Hill), joka siis paikallisten poliisivoimien palveluksessa palkkaansa yrittää ansaita, ja on jälleen valmiina astumaan konnien tielle oman henkikultansa riskeeraten. Bennet ei kuitenkaan miksikään Dirty Harryn tyyppiseksi tylyksi tilien lopulliseksi tasaajaksi osoittaudu, vaan suorittaa siistin pidätyksen sen sijaan, että laittaisi magnumilla vihoviimeisiä luotiterveisiä menemään kera jonkin kyynisen sutkautuksen. Voinee kuitenkin odottaa, että heppu pääsee myöhemmin hiukan hikisempiinkin tunnelmiin pahisten kanssa vääntäessä, eikä kelmien nappaaminen näppärästi pelkällä käskytyksellä loputtomiin suju.

Tarinan toinen ärähteleväinen sankari löydetään kuviin hiukkasen ilmavammasta kyydistä, sillä Steve Forest (Bud Spencer) on laittanut poliisiasunsa ainakin väliaikaisesti kaappiin ja siirtynyt antamaan lento-opetusta, ja parhaillaankin on meneillään kopterointia omalaatuisesti keinahdellen. Entiset työkaverit ovat ajautuneet erilleen ja fyysisen etäisyyden lisäksi toverusten välillä taitaa vallita muunlaistakin kaunaa vanhoilta ja ilmeisesti ei-niin-hyviltä ajoilta. Kohtalo kuitenkin on kovaa vauhtia saattelemassa polkuja jälleen toisiaan koskettamaan, sillä yhteistyön aikoihin liittyvä vanha rötös jälkiselvittelyineen on vuosikausien jälkeen nousemassa pintaan. Pari vuotta aiemmin poliisiuransa päätellyt Steve ei sittemmin ole ollut innostunut pitämään yhteyttä kaveriinsa, eikä näytä siltä, että menneisyyden murinat yhdellä soitolla setviintyisivät.

Taustalta löytyy tapaus, jossa edellisellä vuosikymmenellä kolmen kopla on ryöstänyt 20 miljoonaa dollaria pankin rahoja, eikä tätä rötöstä koskaan saatu kunnolla selviteltyä. Rahat jäivät teilleen, yksi konnista napattiin vangittavaksi, toinen löytyi kuolleena ja kolmas katosi kokonaan. Noin poliisin onnistumisen kannalta voisi varmaan arvioida, ettei se nyt kovin kaksisesti mennyt, eikä sinänsä olekaan yllättävää, että tapaus edelleen vaivaa Dougia. Kenties on tulossa tilaisuus hoitaa homma loppuun, sillä istuttuaan monta pitkää vuotta vankilassa pääsee 1970-luvulla pidätetty sekä tuomittu Joe Garret viimein vapaaksi ja suuntaa päämääräisesti kohti Miamia. Niinpä heräilee epäilys, että onkohan Garretilla tietoa ryöstösaaliin mahdollisesta kätköpaikasta tai kenties kolmannen rikoskumppanin myöhemmistä vaiheista?

Garret katoaa hetkeksi teilleen erästä bussiryöstöä seuraavassa sekaannuksessa, mutta hänen iloinen elonsa vapaana miehenä Miamin auringon alla ei kovin pitkäksi pääse venähtämään, sillä jo noin vuorokautta myöhemmin kaveri löydetään tylysti tapettuna. Sehän tietysti vaikeuttaa myös poliisien hommia ja Garretin kuolema herättelee myös FBI:n kiinnostuksen. Aikoinaan pitkään Dougin ja Steven esimiehenä toiminut poliisipäällikkö ehdottaa omia luottokavereitaan mukaan juttuun, koska hehän aikoinaan Garretin nappasivat. Johtolankojen ollessa varsin vähissä ja umpikujan uhatessa otetaan kaikenlaisia ehdotuksia huomioon ja tämäkin vaihtoehto saa vihreää valoa.

Pienoinen ongelma tosin on, että Steve suhtautuu ajatukseen ärähteleväisen vihamielisesti, mikä vaatii kekseliästä ja jossakin määrin huiputtavaistakin suostuttelua. Tyypit toki saadaan yhteen ennen pitkää ja kumpaisellekin kehitellään nopeasti uusi henkilöllisyys. Poliisiopistoon ei kaveruksia sentään lähetetä, mutta heidät tuodaan joukkoon tulokkaina, mikä hiukkasen hymyilyä ja piruiluakin herättelee poliisipiirin muussa väessä. Valetulokkailla on kuitenkin hallussaan vankka kokemus kaikenlaisten keljujen kelmien pysäyttelystä ja tarvittaessa tiukat toimintatavat, joten ehkäpä se naureskelu siitä hyytyy. Toisaalta pitäisikin liikkua ripeästi, eikä tärvellä työtunteja lepsuiluun, koska tuloksia vaaditaan ja pomolla on potku-uhka päällä. Tuhokaksikko lähtee jäljittämään Garretin vanhoja tuttuja ja kertyvät vihjeet vievät kohti arvovaltaisia tahoja, mutta jos mahtavampia varpaita pitää talloa, niin sehän kyllä onnistuu ja tarvittaessa tirvaus päin näköä kaupan päälle, jos ei muuten mene viesti perille!

Tarinapuoli tuntuu painottuvan tässä elokuvassa enemmän kuin monessa varhaisemmassa nahistelussa, mikä varmaan osittain johtuu siitäkin, että huumorihommat ja hutkimiset ovat vähän vaisummin mukana. Juoni itsessään ei mikään maailman mutkikkain kiemurakerä ole, joten ongelmana ennemmin onkin, ettei näitä käänteitä niinkään kiinnosta kunnolla seurailla, vaan mieli haahuilee silloin tällöin ihan muita juttuja jauhamaan. Ryöstön selvittelyä voisikin mielestäni ihan perustellusti väittää melkoisen puolivillaiseksi rikoshutuksi, eikä tästä mysteeristä millään ole minkään kihelmöivän jännitysnäytelmän rakennuspalikoiksi. Välillä taas vaikuttaa siltä, että tekijöillä on ollut vaikeuksia pitää näitäkin ohuita lankoja hyppysissään.

Toisenlaisia ja kenties hivenen hellempiäkin tunteita kuumentelemaan kaveruksille on samaan huitaisevaan tyyliin kynäilty auttelemaan pari neitoa, jotka toimivat tahoillaan ryöstön selvittelyssä, mutta ovatpa näppärästi myös romanttisemmankin kiinnostuksen kohteita. Valtatiellä sattuvasta varkausyrityksestä käynnistyvä kohtaamisten sarja on tosin naurettavankin lepsusti kyhäilty, joten arvelisin, ettei tämän ihastuksia tuottelevan sivujuonteen viilailu ole kenenkään tärkeysjärjestyksessä kovinkaan korkealle yltänyt. Budin kiinnostuskin koko romanssiviritelmään vaikuttaisi olevan vähän niin ja näin, ja välillä väsy näyttääkin vievän voiton, kun kuorsaileva unistelu houkuttelee herkistelevämpiä hetkosia enemmän. Onneksi katsoja ei sentään aivan yhtä pahasti pääse uuvahtamaan ruudun toisella puolella.

Ehkäpä syy voimien väsähdykseen on se Miamin yllä möllöttävä keltapallo, sillä Budin mielestä lämpömittari hiipii ja kiipustelee sen verran läkähdyttäviin lukemiin, ettei tappelukaan oikein tahtoisi kiinnostaa. Valitettavasti tämä ei ole vain pelkkää narinaa, vaan nyrkkejä ei tosiaankaan käytetä läheskään kaksikon parhaiden päivien tapaan. Liekö sitten se Miami Vice tai jokin muu innoittanut uhittelemaan enemmän aseiden avulla, mutta noin mukavaa muksauttelua toivovan katsojan näkökulmasta ratkaisu on hieman nihkeähkö. Muutenkin voisi summailla siten, että siinä missä juonen osuutta on lisätty, niin toiminnallisia tuokioita on yleisestikin selvästi supistettu, eikä kumpikaan näistä suuntauksista ole mielestäni kehua tai kiitoksia ansaitseva.

Jossakin määrin on ikäkin varmaan vaikuttanut innokkuuteen laittaa nyrkit levolle jatkuvan viuhumisen sijaan. Terence vaikuttaakin vetreämmältä ja virkeämmältä, mutta onhan hänelle melkein aina näissä jäänyt se akrobaattisempi puoli. Siitä ei kuitenkaan oikein pääse mihinkään, että toimintaa on kaikkiaan vähän ja taistot lopahtavatkin lähes poikkeuksetta varsin pikaisesti. Tätä kohtalaisesti typistettyä tyyliä ei mielestäni voi miksikään pieksäjäisilotteluksi valitettavasti hehkutella. Kaverusten ensimmäinen yhteinen nujakka tulee vasta noin puolen tunnin kohdilla, ja sekin on lopulta vain lyhyt parin kopsauksen kuritusurakka, eikä mikään mittavampi voimankoetus.

Onneksi hiukan hyytyneissä hakkeluksissa on kaikesta huolimatta edelleen huumoria mukana, vaikka Miami Cops ei tälläkään osastolla ole tyyppien tuotannossa mikään hymyilyttävin hassuttelu tai kekseliäintä komediaa. Tuttua pöllöilypilailua on kuitenkin havaittavissa, kun esimerkiksi samaa bussia ahkerasti ryöstävät huligaanit saavat ensimmäisten joukossa huomata, että joskus kyydissä voi matkustella ihan väärät uhrit katalille aikeille. Jos uinuva mieskarhu herätetään vailla parempaa ymmärrystä jokusen näpistettävän dollarin toivossa, niin siinä saattaa tulla muutakin murhetta ja mustelmaa kuin vain pahoitettu mieli, sillä palkkiona on lähinnä kovaa kämmentä kalloon. Tämäkin tuokio tosin lopahtaa mielestäni ihan liian nopsasti, ja toiminnallisempia rutistuksia vaivailee läpi elokuvan kiire laittaa rähinöille loppu, eikä ehditä kunnolla kehittelemään hutkintoihin huvitusta.

Onhan elokuvassa mukana muunlaistakin ja ihan kelvollista vääntöä ja vänkäystä sankaripoliisien kesken, mikä toki on olennainen osa tämän parin kemiaa. Näyttää kuitenkin monesti siltä, että pirtein pilke on tästäkin kuittailusta haalistunut pois ja vähän rutiinimaisesti muristellaan sekä virneitä viritellään. Tietyt touhut ja hölmöt hupsutukset kuitenkin pitävät yllä hyväntuulista värähtelyä, ja ainakin näin tyyppien toheloinnin ystävänä runsaan puolitoistatuntisen istuu ihan helposti läpi. Sekin varmaan auttaa, että tosiaan on tullut pidettyä pitkääkin taukoa näiden pätkien suhteen, ja jos Miami Supercops tulisi tutkittua jonkin tiiviimmän Spencer ja Hill -putken keski- tai loppuvaiheilla, niin positiivisten puolien etsiskely luultavasti vaikeutuisi.

Pahisporukka ei tässäkään tekeleessä minään erityisen välkkynä väkenä loista, eli huippuälykkäistä ilkimyksistä höpöttely ei ole tarpeen. Kyllähän sieltä yritystä löytyy, kun aletaan autopommeilla ja muilla keljuilla konsteilla panoksia nostamaan, mutta pikkuisen persoonallisempia konnat voisivat olla. Alamaailman epelien kanssa viimeisiä välienselvittelyjä käydään tarvikevaraston puolella, mikä ei noin 1980-lukuiselle toimintakomedialle ole mikään ihan omaperäisin paikka lopputappelulle. Onhan se silti elokuvan parasta tarjontaa rähinäpuolen suhteen ja yleensäkin vauhdikkain sekä pirtein osuus, ja kaverukset joutuvat venymään vähän muuhunkin kuin revolverien ojenteluun, vaikka toki paukuttelua harrastellaan kera erikoisten punaroiskeryöpsäysten.

Jos vertailla pitäisi niin ensimmäisenä mieleen tulee vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestynyt Crime Busters, jossa kaksikko on myös poliisihommissa Miamissa, mutta se on muistini mukaan selvästi reippaampi rykäisy. Hetkisen verran olikin houkutusta uusia se tämän tuoreemman teoksen yhteydessä, mutta lopulta into ja jaksaminen eivät ihan tuplailtamaan saakka riittäneet. Mainittakoon myös Terencen sooloilu Super Snooper vuodelta 1980, joka ei supervoimahöpsöilyineen ihan omaan makuun osu, mutta Miamiin sijoittuu ja onhan sekin vauhdikkaampaa viuhtomista kohkauksessaan. Kumpikin noista on muistaakseni kuviltaan antoisampaa katseltavaa, ja vaikka ei mitään kattavaa Miamin kierrosta tarjottaisi niissäkään, niin aurinkoiset taustat ovat kuitenkin voimakkaammin läsnä. Miami Supercops taas suosii enemmän pimeitä sekä ahtaita paikkoja ja kuvia näyttäen yleisestikin hiukkasen nuhjuisemmalta tapaukselta.

Varsinainen lopettelu on kuitenkin mukava ja lämpöinen lyhyt hetki vanhojen kaverusten kesken, ja nyt jälkikäteen katsottuna hiukan se mieltäkin herkistää pohdiskella josko jo tuolloin oli tiedossa, että nämä yhteiset kepeät kommellukset alkavat olla jo tiensä päässä ja siinä mielessä hyvästejä oltaisiin heittämässä kameran edessä viimeisellä minuutilla. Onhan herrojen muissakin elokuvissa toki loppuhetkillä nähtävissä kaikkien yrmyilyjen sekä kinastelujen jälkeen sopuisamman ystävyyden korostelua, mutta kun kyseessä kuitenkin oli pitkänkin aikaa kaverusten viimeinen yhteistyö, niin kyllä se hieman haikeita aatoksia aikaiseksi saa, vaikkei silmiä vetisyttäisikään. Kuluikin melkein vuosikymmen, kunnes Terence toi kaksikon kunnolla yhteen vuoden 1994 ohjauksessaan Troublemakers. Sitä olen edelleen yrittänyt tuloksetta kokoelmaan kyttäillä ja pitänyt silmiä auki kirpputoreja kierrellessä, mutta eipä ole vielä onni potkinut...

Legendaarisenkin kaksikon viimeisen yhteisen lännenreissun lisäksi kiinnostelisi kohtalaisesti Terencen ohjaama sekä tähdittämä draama My Name Is Thomas, joka on niinkin tuore tekele, että ilmestyi vuoden 2018 huhtikuussa. Tuskinpa kannattaa kotimaista julkaisua toivoa, mutta jospa onnistuisin sen jotakin kautta nappaamaan? Noissa mainituissa ei varmaan mitään tuikeampia taistoja tavoitellakaan, mutta Miami Supercops olisi kyllä saanut viritellä pikkuisen enemmän mäiskettä ja vaikka myös sitä räiskettäkin. Eihän sitä silti kehtaa miksikään täydelliseksi jäähdyttelyosaston turhakkeeksi lytätä, koska itse ainakin viihdyin kohtalaisesti ja niitä positiivisia puolia löytyy laiskottelevamman laimeilun lisäksi. Jos ei Spenceristä ja Hillistä noin yleisesti innostu, niin sitten Miami Supercops lienee melko pitkäveteistä katseltavaa, sillä toiminnan ja hassuttelun yhdistelmiä löytyy tosiaan paljonkin pirteämmissä paketeissa, mutta kyllähän tästäkin toikkaroinnista satunnaista iloa irtoilee.

Miami Supercops (1985)

Man of the East (Mies idästä)

Neljännesvuosi on vierähdellyt jälleen siitäkin, kun Terence Hillin seikkailuista tuli viimeksi blogiin naputeltua. Tuolloin hän heilui hivenen tavallisesta poikkeavana pappina, eli Don Camillona. Uhkapelit sekä vauhdikkaammat harrastukset kiinnostivat ja pieniä sekä suurempiakin pulmia ratkottiin iskuin ja potkuin, mutta leppoisassa hengessä noin kaikkiaan. Siispä siis Hillille ihan tyypillistä toimintaa ja jos muisti edes jotenkin toimii, niin samansuuntaista huvitusta ja höttöä tämä lännenkomedia tahtoo tarjoilla. Man of the East on tullut vain kertaalleen aiemmin nähtyä, eikä vaikutelma silloin kovin kaksinen ollut, sillä tarina ja keppostelu tuntui hyytyvän pahasti ennen kuin lähes parituntinen elokuva päätöksensä löysi. Se onkin yksi syy, miksi kyseinen kiekko on joutunut uusintakierroksella vuoroaan odottelemaan kohtalaisen kauan. No, ollaanpa optimistisia ja ajatellaan, että kenties katsoja oli tuolloin taannoin hieman liian väsähtänyt tai muuten vain murjottelevainen jokseenkin tapahtumaköyhälle lännenseikkailulle. Ensivilkaisulta ei ole hirmuisesti yksityiskohtaisempia juttuja enää mielessä, mutta perusajatuksen kuitenkin muistan. Höpöttelenpä hieman siis siitä, miten sujuu lempeämmältä kaverilta miehisyyden etsiminen karskissa lännessä...

Tuttu, turvallinen ja varsin luontevakin tapa tällainen henkinenkin vaellus lännenmiekkosten mielialoihin on aloitella junakuvilla. Veturi ulvoo ja päästää höyryjä ilmoille rankemman vuoristo-osuuden laittaessa koneet koville. Raskasta työtä pelkäämätön rautahepo haasteista huolimatta puskee eteenpäin kuljetellen matkustajia aina vain kauemmas kohti länsirannikkoa samalla kiidättäen teknisen kehityksen ilosanomaa syrjäisemmille seuduille. Leppoisa tunnuskappale taas pyrkii selvästi hyvinkin toisenlaisia tunnelmia tavoittelemaan. Sepä ei ole reippaimmin seikkailuhenkeä nostatteleva tai päiviäkin kestäviä sekä pelottomia tasankojen takaa-ajoja rämäpäisine sankarointeineen pohjusteleva laulu, vaan sanat tapailevat herkkyyttä ja hieman utuistakin unelmointia. Näistä ei teekään mieli närästellä, sillä kappale itsessään on kaunis ja sopiihan se ainakin osittain elokuvan henkeen sekä alkutekstijakson viehättäviin maisemiin muutenkin.

Alkuminuuttien hempeämmät vivahteet ovat tuosta vain tuuleen katoavaisia, sillä seuduilla toisilla hivenen tylymmin turistaan ajatuksia vaihdellen. Pienen ravintolan pihalta on postivaunukyyti lähdössä reitilleen ja vankkurit saadaankin vauhtiin. Seuraavat vieraat kuitenkin saapuvat pian, ja tämä samanlaisiin mustiin asusteisiin sonnustautunut kaksikko huokuu pienoista pahaenteisyyttä. Herrat ovat palkkionmetsästäjiä ja vailla tietoa alueen etsintäkuulutetuista ja toki vatsatkin ovat reissussa tyhjentyneet muristellen papuerikoisten perään. Onhan se hyvä olla liikkeissään hallittu ja tehokas, mutta samaan tahtiin lusikoiminen alkaa viedä heppujen touhua huvittavampaan suuntaan, mikä yleistä uhkaavuutta verottelee. Kovin hermoherkiltäkin vielä vaikuttavat. Viimeinen jahti on tuottanut harmiksi kuivan tuloksen, mutta uusia kohteita saattaa olla kiikarissa. Kenties lähempänä kuin alkuun arvaisikaan...?

Samaisessa ruokapaikassa hääräilee matalampaa profiilia hetkellisesti tavoitteleva Bull (Gregory Walcott), jolla sattuu olemaan sellaista kyseenalaista lähimenneisyyttä, joka palkkiorahojen perässä pinkovaa kaksikkoa kiinnostaa. Bull on päättänyt ottaa osakseen mykän ja jokseenkin vähälahjaisen apumiehen roolin, mutta nopsaan tuleekin paikka romauttaa kulissit maahan ja avata sanainen arkku. Muiden jutusteluja kuunnellessa tulee nimittäin esille, että hänen hyvä ystävänsä, joka yleisesti Englantilaisena tunnettiin, on viimein joutunut manan maille katalan sairauden uuvuttamana. Bull ei todellakaan tahdo kuulla kuolleen kaverinsa mollaamista, ja päättää tätä parilla lauseella puolustaa, mistä taas omanlaisensa tiukka tilanne kehittyy. Enää ei ole tarvetta esittää ja lyhyen nujakan päätteeksi keskinäiset erimielisyydetkin saadaan tilapäisesti hoidettua. Ongelmanratkaisukeinona toimii melkein takuuvarma "iskenpä otsat puupöytään"-menetelmä, jonka jälkeen Bullin onkin jo aika ratsastella muille maille.

Hieman tekemistä riittää, sillä aikoinaan Bull on liikkunut Englantilaisen sekä parin muun toverin kanssa ryövärinelikon muodostaen, ja nyt kukin on hajasijoitettuna eri suuntiin. Eräässä kylässä Bull kyselee pappia muistuttavaa tyyppiä ja kätevästi räväkämpi saarnamies saluunassa räyhäilee ja kovakouraisesti pakottaa juhlakansaa hiljentymään kirkon puolelle. Korkit siis hetkeksi kiinni ja piano kainaloon. Vitsausten uhalla paasataan vaihtamaan olutriehat katumusharjoituksiin ja tätä ankeuttavaa saarnaakin kaveri revolveri kädessä vähemmän innokkaalle yleisölleen julistelee. No, sen verran joustoa kuitenkin löytyy, että tulkitseepa heppu Jumalankin ihan suopein silmin satunnaista viskihuikkailua seurailevan. Tilaisuutta ei lähdetä pitkästyttäviin mittoihin venyttelemään, ja sen jälkeen kadulla kohtaavat vanhat kaverukset valemykkä sekä hurjisteleva pappi. Bull selittelee tuoretta tilannekatsausta Joelle (Harry Carey Jr.), minkä jälkeen onkin jälleen aika loikata satulaan.

Kolmikoksi kutistunut roistoryhmä kaipaa vielä yhtä jäsentään vierelle ratsastelemaan, mikä saattaakin olla pulmallisempi paikka, koska tämä majailee nykyään valtion ylläpitämässä vapausrangaistuksia tarjoavassa kolkoin muurein suojatussa laitoksessa. Kunhan päästään Monkeyn (Dominic Barto) nykytilaa tarkastelemaan, niin sanoa sopii, ettei kalterien takana lusiminen ole ainakaan miekkosen henkeä murtanut, vaan tilaisuuden tullen käsi sujahtaa vaikka vartijan taskuun etsimään mielenkiintoista saalista. Varsin vähä-älyistä hommaa tällainen toki on, mutta kun tehdä täytyy, niin tehdä täytyy, vaikka kivuliaan ruoskintatuomion uhallakin. 15 sivallustaan odotellessa Monkeyn onni näyttää kääntyvän, kun vankilanjohtaja pyytää hänet puheilleen ennen ensimmäistäkään iskua. Bull ja Joe istuskelevat samassa toimistossa johtajan tiedotellessa Monkeylle ilouutisia ennenaikaisesta vapautumisesta. Hyvästä käytöksestä on tapana antaa kiitosta, ja turha siinä on huomautella vuorokautta aiemmin käynnistetyistä mellakoista ja muista häiriökäyttäytymisen harrasteluista. Mennyttä elämää ne keppostelut, etenkin kun noutajilla on "paperit" kunnossa. Miestä siis vapaaksi kera hieman erikoisemman esityksen.

Ai niin, Hill tässä taitaa pääosassa olla, joten pitäähän hänestäkin pikkuisen puhella, kun muuten olen jo ehtinyt päähahmoista höpöttelemään. Noin 13 minuutin kohdilla Terencen esittämä itärannikolta kohti länttä junassa matkaava Sir Thomas Fitzpatrick Phillip Moore käväisee lyhyesti kuvissa. Jos tästä pienestä näyttäytymisestä syntyvää ensivaikutelmaa tahtoisi lännenelokuvien tavallisempiin sankareihin vertailla, niin ero olisi melkoinen. Thomas esittelee itsensä tässä vaiheessa kanssamatkustajilleen Walt Whitmaniksi ja runoilevin sanoin ylistelee villin lännen ihmeellisyyttä ja ihanuutta. Kunnolla Thomas pääsee kuvaruudulle toikkaroimaan vasta myöhäisemmissä vaiheissa, eli vähän verkkaisempi aloittelu Hilliltä. Junakyyti ei päämäärään vielä vie, vaan pitää vaihtaa postivaunuihin ja lopulta viimeinen osuus taipaleesta paikallisen asukkaan menopelillä hoituu. Jalkamieheksi ei oikein voi vaihtaa, koska mukana on niinkin paljon matkatavaraa. Suuri maa mahtavine maisemineen mieltä edelleen elähdyttää ja kaveri lausahtaakin, että mene länteen, nuori mies. Parin kommelluksen kautta tavoitteena toimivalle mökille päästään, mutta piipusta tuprahteleva savu on kertovinaan jonkun ehtineen ensin tälle syrjäiselle palstalle.

Thomas alkaa asettua taloksi elelemään luonnon keskelle, mutta tiedossa on, että tiettyjä vieraita pitäisi saapua kyläilemään. Hieman yllätyksenä kohtaaminen silti tapahtuu, koska läheisen järven kauneutta katsellessa eräs irvileuka väläyttelee revolveritaitojaan tulitellen kävelykepin alta pois, minkä jälkeen kamera kääntyy tuttua rosvokolmikkoa kohti. Kuvio siis alkaa olla kohtalaisen hyvin selvillä, eli Englantilaisen kaverit lopulta kohtaavat ystävänsä pojan, joka on tullut isänsä mökille asumaan. Valokuvien avulla Thomas todistaa olevansa Englantilaisen poika ja sittenhän uusi kaveri Tomina joukkoon toivotellaan tervetulleeksi. Joitakin muitakin tiluksen touhut kiinnostavat, koska metsänrajassa pari epäilyttävää heppua tarkkailee. Asioiden edistyessä selviääkin, että paikallinen ja varsin vaikutusvaltainen maanomistaja olisi halukas ostamaan isänmaat itselleen, mikä ei taas Tomia houkuta. Jotta soppaa saataisiin sekaisin, niin Tom tietysti ihastuu tämän tilallisen tyttäreen (Yanti Somer) ja samaan suuntaan hullaantunein silmin tiirailee isän kovaotteinen luottomies, jolla on jo avioaikeitakin pohdittuna. Selvää siis, että törmäyksiä sekä kopsauksia on luvassa ennen pitkää. Tomin uusien ystävien päätyöksi taas määräytyy nuorukaisen kouluttaminen lännenmiehen tavoille, sillä se on Englantilaisen viimeinen pyyntö kirjeessään. Kuka sitten onnistuu missäkin ja vievätkö nokkelat mielet vaiko nopeat revolverikädet lopullisen voiton sydänten oikkuillessa, jää nähtäväksi...

Edellinen katselu jokunen vuosi sitten jätti pikkuisen hampaankoloon, mikä selittynee sillä, että varmaan tuli odotettua reipashenkisempää rellestystä ja vauhdikkaampaa kohkausta yleisestikin, mutta Man of the East tavoittelee monesti verkkaisempia hetkiä sekä säyseämpiä sävyjä. Sehän ei sinänsä ole elokuvan vika, jos katsoja toivoo kovien nyrkkien puhuvan tiuhempaan tahtiin, mutta itse muistaakseni lähdin sillä asenteella ensivilkaisua kokeilemaan, että kyseessä olisi jokin puolivirallinen jatko Trinity-elokuville ja niiden jalanjäljissä noin hengenkin suhteen seikkailtaisiin. Tällaisia oletuksia vahvisteli silloin sekin, että Enzo Barboni oli siis kahtena edellisenä vuotena ohjaillut elokuvat They Call Me Trinity ja Trinity Is Still My Name. Man of the East ilmestyi siis 1972, eli miltei heti noiden perään ja kun vielä Hill heilui omalaatuisena ja keppostelevana tyyppinä pääosassa, niin olihan se toki luontevaa markkinointimielessä vihjaista, että samaa tavaraa on luvassa lisää. Väittäisinpä kuitenkin, että Thomas Mooren lännenseikkailun tunkeminen tietoisesti siihen jatkumoon on elokuvalle haitaksi. Saahan sillä lipputuloja hieman nostateltua, kun näistä aiemmista menestyksistä viehättynyttä yleisöä lähtee kosiskelemaan, mutta luultavasti monikin on pettyneenä poistunut virheellisten oletusten seurauksena. Sitä en lähde kieltämään, etteikö yhteisiä piirteitä löytyisi, mutta eroavaisuuksiakin kertyy melkoisesti.

Toimintanälkäiselle etenkin ensimmäinen kolmannes on kovin kuivaa katseltavaa, eikä suuremmin ihmetytä, jos sellaisilla toiveilla elokuvan pyörimään laittanut tahtoisikin varhaisessa vaiheessa painella stoppia. Tällä osiolla nähtävät lyhyet ja melko olemattomat nahistelut eivät mihinkään isompaan riemuun villitse, vaan hulivilinää toivoisi ripauksen enemmän. Trinity-elokuviakaan en lähtisi väittämään jatkuvaksi viuhuvien nyrkkien sekä räiskyvien revolverien ilotulitukseksi, mutta parikin pykälää kovemmalla tarmolla toimintatouhuun niissä panostellaan. Löytyyhän tästä uudemmastakin elokuvasta pari mittavampaa mittelöä, eivätkä ne minusta mitään väsähtänyttä viuhtomista sinänsä ole, mutta kokonaisuutta katsellen ne akrobaattiset ja kekseliään keppostelevat nujakoinnit ovat mielestäni sivuosassa. Esimerkiksi levyltä löytyviä mainosmateriaaleja katsellessa vaikuttaa siltä, että toiminnallisempaa puolta on tahdottu selkeästi korostaa, vaikka suurin osa ajasta käytetään rauhallisempien huvitusten ja hassuttelujen parissa pähkäillessä sekä pöhköillessä. Siinäkään ei varsinaisesti mitään uutta ja ihmeellistä ole, että halutaan antaa vaikutelma enemmänkin rähinää sisältävästä elokuvasta. Kunhan tässä mietiskelen, että on hivenen hassua, miten tekijöiden taholta on selkeästi tahdottu ottaa askel rauhallisempaan ja erilaisilla kommelluksilla kujeilevaan suuntaan vaikkapa niihin Trinityn seikkailuihin vertaillessa, mutta mainosmateriaaleissa Man of the East tahdotaan kuitenkin samaan laatikkoon tunkea.

Ihmetyttää näiden vähän vaisujen väkivaltaisuuksien osalta sekin, että ikäsuositukseksi on kohtalaisen pehmoiselle menolle lätkäytetty 15 vuotta, kun taas jälkimmäinen Trinity-elokuva sai kannettavakseen pallon, johon on merkkailtu 11. Mitä tulee muksimisten tylyysasteeseen, niin mielestäni suunnilleen samalla tasolla liikutaan ja määrän puolesta Trinity kyllä vie voiton. Kumpaisessakin omiin korviin paikoin karkeasti turistaan, eli siinäkään mielessä en merkittäviä eroavaisuuksia kummankaan suuntaan havaitse. No, ihan perheen pienimmille soveltuvaa katseltavaa Man of the East ei välttämättä ole, mutta kyllähän tässä pientä liioittelun makua minusta on, sillä kuolettavia kohtaamisia tietoisesti kartellaan ja muutenkin luonnehtisin yleistä henkeä sekä toimintakohtauksissa että muutenkin kohtalaisen kiltiksi.

Sehän on selvää, ettei lopusta pelkällä sananvaihdolla selvitä, vaan erimielisyyksiä joudutaan ratkomaan perinteiseen tyyliin kerrytettyä taituruutta väläytellen. Siinä vaiheessa Tom on myös saanut napattua villin lännen menosta kiinni, mutta väittäisinpä, että nautinnollisimpana mätkeenä näyttäytyy kuitenkin vähän ennen puoliväliä käytävä mittelö, jossa Terencen osana on toimia nenäänsä kipeitä kolhuja ottavana sivustakatsojana. Onhan noita saluunakärhämiä tullut nähtyä, mutta vähintään peruspirteää vääntöä saadaan kuviin, eikä kyseessä noin minuuttimitaltakaan ihan olematon nysä ole, vaan vaatiipa se useampiakin tirvaisuja puolin ja toisin ennen kuin on kinastelu selviämässä. Hommahan saadaan liikkeelle siitä, kun aiemmin mainittu ykkösapuri Morton (Riccardo Pizzuti) haluaa höykyttää uudesta tulokkaasta luulot pois ja palautella postivankkureissa kotia kohti. Laajamittaisempi rieha roihahtaa Bullin päättäessä laittaa mukiloinnit pakettiin, mikä käynnistelee saluunasodan, joka ei säästä miehiä tai kalustoakaan. Samalla Walcott osoittaa olevansa melkoisen pätevä kaveri ainakin varamieheksi Bud Spencerin saappaisiin heilumaan ja hutkimaan, sillä hän hyvässä hengessä viskoo muita menemään suunnilleen miten tahtoo. Alkoholihuuruiset riennot voimankoetuksineen uuvauttavatkin monet ja niinpä miekkosia makailee siellä sekä täällä tajuttomuuden tilan vallitessa. Ehkei tämä jakso kapakkakuritusten kärkikerhoon kuulu, mutta niinkin hymyilyttävästi joukolla väännetään lähimmäistä lattiatasoon lukua ottamaan, että oiva piristysruiske siitä elokuvan ensimmäiselle tunnille saadaan.

Muutenkin sanoisin, ettei hieman rennommalla vaihteella löysäilevä toimintapuoli suurempia närästyksiä pääse uusintakatselulla synnyttämään, sillä enimmäkseen jutut saadaan muilla keinoin pidettyä viihdyttävinä. Tekisipä mieli tokaista niinkin, että Man of the East voisi rullailla ihan kivasti ilman Hilliäkin, koska näyttää siltä, että kolmikko keskenäänkin saa pääsääntöisesti hyvää huvitusta aikaan. Monkeyn näpistyskäsiä tuntuu kuumottelevan niinkin kovasti, että reissukaverin käteiskassan kähvellyskin tulee testailtua ryöstöhaluja helpottamaan. Postivaunuryöstöstä rahasaalista taas kertyy kohtalaisen niukasti, mutta saadaanpa koirakaveri kaapattua maskotiksi, joten pääsee hauvelikin kokemaan hurjia lännenseikkailuja. Kaikkiaan ryhmästä huokuu sympaattista hulttiomaista renttuhenkeä, eikä niin kamalasti kavereita mikään tunnu stressailevan. Menon ollessa rentoa, ei tarvitse kalenteriakaan niin orjallisesti noudattaa, vaan maanantaikin tuosta vain lauantaiksi kiepsahtaa, jos kurkut sattuvat kuivahtamaan yllättäen. Uudelle tulokkaalle selvitelläänkin, ettei ikinä ole liian aikaista aloittaa juopottelua, jos jano kiusailee...

Terencekään ei tietenkään mikään toivoton turhake tai rasite elokuvalle ole, vaan Tomin temppuilut tuovat mukavaa vivahdetta perinteiseen lännenelokuvaan vertaillessa ja kaverin harrastusvälinevarastosta tosiaan löytyy eriskummallisia vimpaimia, joita harvemmin niillä seuduilla on nähty tai kuultu. Polkupyörä, viulu, perhoshaavi ja miekkojakin on tullut mukaan pakkailtua, eli eipä tule tekemisestä puutetta. Kissamaista ketteryyttä demonstroiva aamujumppailu taas tovereita tuntuu hymyilyttävän ja pitäähän pyöräilystäkin pikkuisen jäynäillä. Poljettavan ratsun karauttaminen kylään herättää myös paikallisissa hilpeyttä. Pelkkää huvia ja harrastelua ei Tomin oleilu silti ole, koska tosiaan hieman hienostelevan kuoren alta pitäisi kaivella esiin karskimpi lännenmies ja elokuvan toisella puoliskolla tähän koulintatouhuun enemmän panostetaan. Kaverukset siinä sapuskoidessa tarinoivat edesmenneen isän naisseikkailuista, mutta siihen pisteeseen on Tomilla vielä pikkuisen matkaa, eikä sitä kokeneeksi viskisiepoksikaan noin vain kehitytä. Koulutuksen lähennellessä loppuaan, pitää tietenkin oma ratsu ja revolveri hankkia ennen kuin Tom voi kirjaimellisesti isänsä vaatteisiin vaihtaa. Nyrkkeilytreenauksen myötä mukaan tulee kovakouraisempia oppituntejakin sekä tylympää asennekasvatusta, mutta minusta näissä pidetään pieni pilke sekä virne jatkuvasti mukana. Tosikkotouhuja ei elokuvassa muutenkaan juurikaan nähdä ja nelikon yhteiset hetket ovatkin valtaosin hyväntuulisia sekä iloisia. Siksipä ei hivenen hitaasti paikoin etenevä tarinakaan laita valittelemaan sen suuremmin, koska nautittavaa seurailtavaa saadaan aikaan ilman jatkuvaa rähisemistäkin.

Mainitut Trinity-elokuvat tosiaan osaltaan ehtivät edeltävinä vuosina hieman naureskelemaan aikakauden ryppyotsaisemmille rutistuksille ja niillä poluilla Man of the East liikuskelee myös. Sävyeroa löytyy, sillä pilkka on kautta elokuvan kovin kilttiä, eikä pääse lainkaan syntymään tuntemusta, että olisi lajityyppiä ilkeämmin lyttäilemään lähdetty, vaan piikittely pysyy pehmeänä kera lämpöisen hymyn. Olisihan se vähän hassuakin, jos oltaisiin katkeramman ivailun puolelle lipsahdettu, koska voisi päätekijöiden kohdalla olettaa lännenelokuvan olevan hyvinkin rakas lajina. Kenties hassuttelu ei kekseliäintä ja omaperäisintä menoa edusta ja tiettyä toistoakin löytyy. Esimerkkinä vaikkapa aluksi kuviin Morricone-vivahtein laukkailevat palkkionmetsästäjät, jotka eivät yhdestä kivuliaasta otsakopsauksesta suostu ymmärtämään, ettei Bullin ja kumppaneiden jahtaaminen välttämättä ole erityisen tuottoisaa, vaan ennemmin tuskallista liiketoimintaa. No, löytyyhän niitä puisia pöytiä oppituntien toistamiseen, eli eipä siinä... Kovasti uhoileva postivaunujen turvamies taas riemastuttavan nopeasti kohottelee tassunsa taivasta kohti osoittaen erinomaisia yhteistyötaitoja, mitä ryöstötilanteeseen tulee. Muutenkin mukana on kovemmalle sekä tylymmälle menolle naureskelevia kuvia, kuten vaikka herääminen suloinen koirakaveri kainalossa. Trinityn seikkailuissa huvitukset ovat mielestäni pääsääntöisesti pykälän tai pari räväkämpiä, mutta ainakin minua tällainen rauhallisempi kommelluskin mukavasti viihdyttää.

"Stop dreaming. This is 1880. You can't evade progress forever. The West is... Well, the West is finished." 

"Son, as long as we can see a sunset, there'll be a West. I guess we gonna' have to follow that sunset."

Aivan täyttä huihai-huvitusta Man of the East ei kuitenkaan ole, vaan tahdotaanpa sitä hivenen haikeampaakin virettä herätellä. Teemat ovat tuttuja varhaisemmistakin westerneistä, eli jatkuvasti kohti länttä veturien ja muiden voimien mukana kulkeva kehitys uhkaa ajaa villimpää vapautta arvostavaa elämäntapaa ahtaalle. Enää ei onnistukaan rento ratsastelu halki tasankojen, vaan piikkilankakuormia tyhjennellään kiihtyvään tahtiin ja aitaa nousee tielle. Rosvokolmikko yrittääkin hieman epätoivoisesti paeta rautatien ja lankojen moderneja kiroja, mutta Tom tuumailee, että tämä taisto on jo hävitty, eikä nykyaikaisen kehityksen kulkua pysty enää pysäyttämään, mutta sepä ei estä haaveiluun taipuvaisia etsimästä vapaampia tuulahduksia hengiteltäväksi. Kolmisen vuotta varhaisempi Sam Peckinpahin kertakaikkiaan mahtava ohjaus The Wild Bunch laittaa erilaiset elämäntavat huomattavasti rankemmalle törmäyskurssille, josta ei suut hymyssä pois kävelläkään, vaan ratkaisut ovat lopullisempia. Sergio Leonen ajan hampaita sinnikkäästi vastustava mestariteos Once Upon a Time in the West vuodelta 1968 nostattelee näihin teemoihin liittyen taas kovinkin koskettavaa surumielisyyttä. Man of the East ei ilmeisesti koe tarvetta samoissa määrin vakavoitua, vaikka joukko tahtookin heitellä kapuloita kovakouraisen edistyksen rattaisiin. Kapina kuitenkin on hiljaisempaa lajia, eikä mainitun Peckinpahin teoksen tapaan miksikään tylyksi hurmejuhlaksi hurjistu. Vaikka kepeyttä Terence ja kumppanit korostavatkin toimissaan, niin kyllähän se sydämen seutuvilla hiukan vihlaisee, kun länsi ilman loppua on osoittautumassa hyvää vauhtia hiipuvaiseksi haaveeksi ja puolipakollinen sopeutuminen uusiin tuuliin on väistämättä edessä.

Vapaudenkaipuu ja liiankin vauhdikkaasti muuttuva maailma toki monen muunkin lännenelokuvan aihepiireihin ovat päässeet, eikä Man of the East Terencen osaltakaan ainokaiseksi tässä mielessä jäänyt. Oikeastaan sitä voisi pitää hyvänä lämmittelynä seuraavana vuonna ilmestyneelle elokuvalle My Name Is Nobody, joka ainakin omasta mielestä osuu tarkemmin maaliin ja on monessakin suhteessa värisyttävämpi elämys. Yleisilme siinä on pikkuisen vakavampi, mutta huumorivivahteita ei kuitenkaan hylätä, vaikkakin mennään astetta teräväkielisempään suuntaan, mutta edelleen ilkeämpää ivailua vältellen. Kuvilla ja musiikilla My Name Is Nobody tyylittelee selvästi näyttävämmin ja onkin minusta huomattavasti onnistuneempi ja antoisampi elämys lännenelokuvien ystävälle niiltä osin. Aiheuttaapa se samalla tunnepuolella voimakkaampia kuohuja haikeammilla osuuksillaan. Jos näiden Hillin 1970-luvun alun lännenkomedioiden sielunmaisemia miettii, niin Man of the East sijoittuukin mielestäni Trinityn seikkailujen ja ensimmäisen Nobody-elokuvan välimaastoon jääden kuitenkin kokonaisuutena hiukan näitä kaikkia vaisummaksi tapaukseksi. Näitä pohdiskellessa muistuikin mieleen, että myös Butch Cassidy and the Sundance Kid voisi jälleen uusinnan ansaita. Villi ja vapaa länsi siinäkin alkaa ahtaaksi käymään ja sympaattisen kelmikaksikon pakomatka onkin jäänyt juurikin sitä hyvää haikeutta annostelevana huumoripitoisena seikkailuna mieleen. Voipi siis olla, että siitäkin saan aikaan jonkinlaista tarinantynkää myöhemmin, kunhan jälleen tällaisten tuulahdusten perään haikailua kehittyy...

Kuvista komeista ja muuten mukavista puhuttaessa voisikin mainita, että monesti italialaisin voimin väsäiltyjä saman aikakauden lännenelokuvia työstettiin Espanjan hiekkapitoisemmissa ja jylhien kallioiden komistamissa paikoissa, mutta Man of the East lähtikin kohti itää silloiseen Jugoslaviaan ja alkutekstit tiedottelevatkin, että kohtauksille taustoja tarjoili Plitvicen kansallispuisto, joka nykyään tosin Kroatissa sijaitsee. Voihan sen Yhdysvaltojen lännen toki sinnekin siirtää... Maisemista ei teekään mieli valitella, mutta sen verran selailin upeita kuvia samaisesta puistosta, ettei se elokuvassa pääsee kauneuttaan täysillä väläyttelemään. Toisaalta voinee olettaa, että jos oltaisiin lähdetty sinisillä järvillä ja lukuisilla vesiputouksilla enemmän herkuttelemaan, niin mahdollisesti lännen tomuisten tasankojen tuntu olisi siinä samalla kadotettu. No, Plitvice vaikuttaa kuitenkin lumoavalta paikalta ja oivalta patikointikohteelta. IMDB osaa mainita kolme Harald Reinlin ohjaamaa lännenelokuvaa, jotka samoja seutuja hyödyntelevät, ja viimeisimmästäkin on jo yli 40 vuotta aikaa, eli voinee olettaa, ettei Plitvice kuvauskohteista ruuhkaisimpiin lukeudu. Joka tapauksessa viehättäviä näkymiä sieltä on tähänkin teokseen taltioitu.

Elokuvan hivenen haaleammat jälkitunnelmat johtuvat osittain siitäkin, että minusta viimeinen kolmannes alkaa vähän kadottaa otettaan ja menee hieman haahuilevaiseksi. Esimerkiksi Tomin romanttiset tapaamiset unelmiensa neidon kanssa vaikuttavat lähinnä siltä, että pitihän tällainenkin sivujuoni kehitellä, mutta siihen se pitkälti jääkin. Muistelin tosiaan, että lähemmäs pariin tuntiin venähtävä kesto laittaisi kärsivällisyyden koetukselle, mutta eipä alkanut pitkäveteisyys juurikaan vaivaamaan, vaikka kenties tälläkin on pienoinen rooli siinä loppupuolen kiinnostuksen karkailussa. Plussia ja miinuksia pähkäillessä ainakin itse saan loppusaldon setvittyä kohtalaisen selvästi myönteiseksi, mikä hieman yllätti, koska pelkona oli, että ensikatselulla tökkinyt tarina tarjoaisi ehkäpä tuplatylsistymisen toistokerralla, mutta eipä sentään. Ihan mielellään käsitystään tähän suuntaan korjailee. Kehut ja hehkutukset pidän kuitenkin varovaisina, koska tosiaan samoja juttuja on monissa muissa lännenelokuvissa napakammin, koskettavammin ja hauskemminkin pyöritelty. Man of the East onkin kelpo viihdyke sarjassaan, mutta minnekään merkkiteosten kerhoon ei tarvitse sijoitusta harkita. Tiukkaa toimintaa tahtoville en ainakaan suosittelisi tai siinäkään tapauksessa, jos Terenceltä toivoo hilpeintä ilveilyä. Alhaisemmilla kierroksilla käyviä ja hyväntuulisesti höpötteleviä lännenmakupaloja etsiville ennemmin tarjoaisin. Sellaisiena Man of the East on paikkaansa puolustavaa ja vallan hyväntuulista iltahuvitusta.

Man of the East (1972) (IMDB)