keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kiki's Delivery Service (Kikin lähettipalvelu)

Edellisen elokuvaillan jokseenkin lohduttomista tunnelmista vaihto huomattavasti iloisempiin seikkailuihin. Samalla jatkuu Miyazaki-uusintakierros. Kiki's Delivery Service oli tullut aiemmin katseltua pari kertaa. Kummallakin kerralla elokuva jätti vähän viileän vaikutuksen. Varsinkin, jos se asetetaan Miyazakin muuta tuotantoa vastaan. Kolmaskaan kerta ei muuttanut mielipidettä juuri mihinkään suuntaan. Ihan kiva ja positiivinen tarina se toki on, jonka varsin mielellään vilkaisee, mutta eipä se läheskään vastaavaa elämystä onnistu aiheuttamaan kuin monet muut Miyazakin ohjaukset.

Vuotta aiemmin ilmestynyt My Neighbor Totoro oli Studio Ghiblille suuri menestys. Ensimmäisen minuutin perusteella saattaa erehtyä luulemaan, että samansuuntaisissa rauhallisissa kesäisen maaseudun tunnelmissa jatketaan, kun Kiki on viettämässä aurinkoista päivää niityllä. Mutta niinpä vain lähdetäänkin vähän toisenlaisen menon pariin.


Tarina lähtee rullaamaan vauhdikkaammin kohtalaisen nopeasti. Selviää, että Kiki on 13-vuotias noitatyttö, jonka noitakoulutus on edennyt siihen vaiheeseen, että olisi aika viettää vuosi omillaan. Tarkoituksena on etsiä kaupunki, johon asettua vähintään vuodeksi omatoimista elämää viettämään. Kikille lähtö tulee vähän yllättäen, kun otolliset olosuhteet muuttolennolle vaikuttaisivat olevan seuraavana yönä.

Yleisesti ottaen muut perheenjäsenet tukevat vauhdikasta muuttoa, vaikka tietyiltä tahoilta esitetäänkin sellaisia ajatuksia, että ehkäpä lähtöä voisi siirtää vaikkapa kuukaudella. Päättäväinen Kiki kuitenkin haluaa lähteä kyseisenä yönä kohti tuntematonta. Mukaan matkaan lähtevät kissakaveri Jiji, pieni repullinen tarpeellista tavaraa, matkaradio ja äidin lentoluuta. Niinpä rauhalliset kesäniityt jäävät taakse, kun tyttö luutineen suuntaa kohti vilkkaampaa merenrantakaupunkia.



No, tällä uudella vapaudella on vähemmän yllättäen sekä hyviä että huonoja puolia. Ajatus omasta elämästä ilman muiden komentelua kutkuttelee, mutta sitä on vain vähän vaikea saada käyntiin. Elely saattaa alkuun olla hieman yksinäistä ja ihan perustarpeiden järjestäminenkin ongelmallista, vaikka olisikin neuvokas noita. Puutteellinen varustautuminen asettaa omat rajoituksensa, mitä tulee asumiseen sekä ruokaan. Muutenkin vastaanotto uudessa ympäristössä on vähän viileä.


Mutta niinpä vain töitä tekevälle ilmaantuu, ja sen myötä arki helpottuu huomattavasti. Kuten niin monessa muussakin Ghibli-elokuvassa hyvä (ja mahdollisesti häilyväinen) sydän kerää joukon mukavia ystäviä. Näihin lukeutuvat muiden muassa metsämökillä kesää viettävä hieman vanhempi taiteilijatyttö Ursula, Kikiin ihastunut Tombo ja leipomossa työskentelevä Osono. Toki alusta lähtien mukana kulkenut Jiji kuuluu joukkoon, vaikka eräässä vaiheessa alkaakin viihtyä paremmin kissamaisemmassa seurassa.



Lähtökohtaan nähden Kiki's Delivery Service on jokseenkin arkinen elokuva. No, Kiki osaa toki lentää, mutta siihen se taikamaailma tällä kerralla pitkälti jääkin. Muuten kyseessä vaikuttaisi olevan suhteellisen tavallinen nuori, joka kamppailee "normaalien" ongelmien parissa. Heh, itsensä elättämiseen liittyvät sellaiset tulevat ehkäpä hieman tavallista aikaisemmin kuvioihin, mutta muuten... Välillä ihastellaan ja toiste hieman vihastellaan. Kuitenkin nämä ovat mittaluokaltaan vähän pienempiä pulmia kuin mitä Ghibli-sankarittaret ovat usein saaneet selviteltävikseen.

Osittain tässä jatketaan My Neighbor Totoro -elokuvan linjoilla, jos verrataan sitä aiemmin ilmestyneisiin Miyazakin kolmeen pitkään ohjaukseen. Kyseinen kolmikko oli vähän toiminnallisempaa ja väkivaltaisempaa menoa, kun taas ne puolet puuttuvat tästä uudemmasta kaksikosta lähes täysin. Kummankin näistä kahdesta voisi varmaan luokitella eräänlaisiksi kasvutarinoiksi, jotka keskittyvät enemmän hahmoihin kuin tapahtumiin. Molemmat sopivat kuvastoltaan helposti pienimpienkin katseltavaksi, kun taas aiemmat ohjaukset sisältävät sellaisia elementtejä, jotka eivät välttämättä kaikille sovi.



Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että nämä kaksi olisivat pelkkiä lastenelokuvia, vaan eiköhän niistä vanhempanakin pysty innostumaan. Oma suosikkini tästä kaksikosta on kyllä kohtalaisen selvästi tuo My Neighbor Totoro. Se onnistuu koskettamaan suuremmin ja samalla kesäisen maaseudun fantastinenkin maailma on kiehtovampaa katseltavaa kuin tämän elokuvan sinänsä viehättävän kaupungin vilske. Kummassakin kuvasto on kuitenkin kohdallaan. Uudemmista Miyazakin ohjauksista Ponyo on the Cliff by the Sea kelpaa mielestäni helposti samaan sarjaan tämän kaksikon kanssa, mitä tulee elokuvien yleiseen henkeen sekä tunnelmiin.

IMDB:n triviaa lueskellessa tarttui silmiin tuohon kaupunkiin liittyen sellainen kiinnostava pikkutieto, että elokuvaa varten Miyazaki ja kumppanit matkailivat Ruotsissa parissa kaupungissa, joista poimivat elementtejä tähän Kikin uuteen kotikaupunkiin. Jostakin syystä mieltä lämmittää se, että läntisen naapurimaan pari kaupunkia olivat merkittävämmässä roolissa tässä suunnittelutyössä. Toki mainitaan myös, että muistakin maailman kaupungeista saatiin ideoita, mutta pohjatyö tehtiin pitkälti Tukholman ja Visbyn innoittamina.

Tuli vaihteeksi katseltua elokuva suomenkielisellä ääniraidalla, eikä siitä suurempaa valittamista ole. Ääninäyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Eniten edukseen erottuu mielestäni Jijin osassa oleva Ilari Johansson. Voisin arvailla, että hän on mahdollisesti lisäillyt pari omaa vitsiäkin sekaan. Muutenkin voisi mainita, ettei dubbaus aivan kaikilta osin noudata orjallisesti tekstitettyä versiota. Mitään suurempaa haittaa tästä ei mielestäni ole.

En oikein osaa sanoa, miksi tämä jättää hieman viileämmän vaikutelman kuin muut Miyazakin ohjaukset. Sinänsä Kiki's Delivery Service on ihan kiva ja positiivinen kokemus, jonka mielellään silloin tällöin vilkaisee. Ehkäpä se arkisempi meno ei oikein tässä yhteydessä pääse innostamaan kunnolla verrattuna Miyazakin mielikuvituksellisempiin teoksiin. No, saattaa toki olla vika katsojassa, sillä monet muut ovat varsin paljon tätäkin elokuvaa ylistäneet.



Hyviä hetkiä toki löytyy, eikä kokonaisuuskaan mitään tervanjuontia edusta. Yksittäisistä kohtauksista voisi mainita vaikkapa Kikin ja Ursulan yhteiset lyhyet tuokiot. Tuttuja Ghibli-teemoja on tarjolla ja sympaattisia hahmoja löytyy, mutta tässä yhteydessä ne eivät syty liekkiin aivan samalla tavalla kuin monessa muussa studion elokuvassa. Mistään näiden juttujen loppuunkulumisesta ei liene kyse, sillä ne ovat toimineet varsin hyvin noiden aiempien Miyazaki-uusintojen kohdalla. Liiallisen rutinoitumisen vaaroistakin lempeästi varoitellaan, mikä sopii myös kuvaan. Sellaiset ikimuistoiset ja silmäkulmia kostuttavat hetket tuntuvat kuitenkin valitettavasti puuttuvan, vaikka kyllä Kiki's Delivery Service onnistuu hyvälle mielelle jättämään.

Eräänlainen väliinputoaja tämä elokuva kuitenkin omalla kohdalla on. Se suurin sydämellisyys puuttuu, ja toisaalta seikkailu ei vauhdikkuudessaan pärjää Miyazakin toiminnallisemmille elokuville. Vähän samaa voisi sanoa musiikista ja loppukappaleesta. Mitään hirveän mieleenpainuvia säveliä ei oikein löydy. Loppukappale on hyvin elokuvan henkeen sopiva kepeä ja elämäniloinen laulu, mutta eipä sekään kovin korkealle nouse, kun aletaan listailemaan Ghibli-kappaleiden parhaimmistoa.

Huonosta tai edes keskinkertaisesta elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse, vertailukohdat vain nostavat rimaa kovin korkealle. Jos Miyazakin tuotanto innostaa enemmän, niin kyllä tälle edes mahdollisuus kannattaa antaa. Ehkäpä Kiki's Delivery Service ei kuitenkaan ole paras valinta ensikosketukseksi hänen elokuviinsa.



Laitetaan nyt tälläkin kerralla se loppulaulu suomenkielisen käännöksen kera päätökseksi...

 
"Kun olin pieni
Jumalat unelmani toteen näytti

Minulle näytti tieni
Kaikki toiveeni täytti

Ilomielin herään päivään uuteen
Katseen luon tulevaisuuteen

Vaikka siitä on aikaa
On ihmeissä yhä taikaa

Verhot avaan
Aurinko kajastuu metsään hohtavaan

Se mut lämmöllä täyttää
Ja näyttää

Kaiken heijastuvan silmistäin
Mulle viestittäin

Kun olin pieni
Jumalat unelmani toteen näytti

Läpi päivieni
Mut rakkaudella täytti

Sydämeen unohtanut oon tärkeän asian
Rakkaiden muistojen aarrerasian

Nyt rasian aukaisen
Mieleni muiston kaukaisen

Sateen jälkeen kukkameren nään
Gardenioiden tuoksu huumaa pään

Verhot avaan
Aurinko kajastuu metsään hohtavaan

Se mut lämmöllä täyttää
Ja näyttää

Kaiken heijastuvan silmistäin
Mulle viestittäin"

Kiki's Delivery Service (1989) (IMDB)

tiistai 27. elokuuta 2013

Valhalla Rising

Viime aikoina elokuvaillat ovat kuluneet jokseenkin pehmeissä ja positiivisissa merkeissä tai sitten muuten vain harmittoman kevyen hömpän parissa. Tähän väliin sopii vaihteluksi annos tai pari vähän synkempää tavaraa. Väkivallasta, verestä ja Helvetistä ammentava Nicolas Winding Refnin Valhalla Rising johdatelkoon tummiin vesiin ja lohduttomiin tunnelmiin.

Paremmin kaupunkiympäristöihin sijoittuvista elokuvista tuttu Refn suuntasi pienen kuvausryhmän kanssa kohti Skotlannin syrjäisiä seutuja kuvatakseen viikinkielokuvan, joka hänen omien sanojensa mukaan oli jonkinlaisen idean tasolla pyörinyt päässä 17-vuotiaasta lähtien. Toisaalta Refn taas kertoo, etteivät viikingit sinänsä kiinnosta häntä juuri lainkaan. Elokuvan edetessä jälkimmäistä lausuntoa ei ole kovinkaan vaikea uskoa. Ilmeisesti viikinkimytologiaan liittyvä puoli jäikin käytännössä toisen kirjoittajan vastuulle Refnin keskittyessä muihin juttuihin.


"Alussa oli vain ihminen ja luonto. Ihmiset tulivat ristien kanssa ja ajoivat pakanat maailman äärilaidoille."

Näillä sanoilla lähdetään liikkeelle. Vähitellen kuviin ilmestyy pieni kiertelevä pakanaporukka. Kohdatessaan toisia samanlaisia ryhmiä, he järjestävät vankeina pitämiensä soturiorjien välisiä taisteluita, jotka yleensä käydään katkeraan loppuun saakka. Mitään suurempaa ajatusta ei tässä harrastelussa vaikuttaisi olevan.

Eräs tällainen orjuutettu soturi on Mads Mikkelsenin esittämä Yksisilmä, joka on viettänyt vuosia vankeudessa voittaen lukemattomia otteluita. Kova elämä näkyy kaikilla tavoilla miehestä. Keho on fyysisen piinan synnyttämien arpien ja ruhjeiden peitossa. Olemuksestakin huokuu rujous ja tuska, joka jo sinällään on varsin vaikuttavaa. Puhumisen Yksisilmä jättää muiden hoidettavaksi, eikä elokuvan kuluessa sano sanaakaan, vaikka tosin joidenkin mukaan hänen viestinsä on hyvinkin aistittavissa.


Refn on päätynyt jakamaan elokuvansa kuuteen osioon, joista ensimmäinen vihaksi nimetty antaa mahdollisesti hieman harhaanjohtavan kuvan luvaten ehkäpä pikkuisen toiminnallisempaa menoa kuin lopulta onkaan luvassa. Jo ensimmäisten minuuttien aikana tehdään selväksi, ettei murjominen tulo olemaan mitään kovin kaunista tai viihteellistä katseltavaa. Kun tylyt kuolinkamppailut seuraavat toisiaan ja "sankarit" ottavat toisistaan mittaa veressä ja mudassa kieritellen, ollaan varsin kaukana mistään siloitellusta väkivaltaviihteestä.



Kun on jälleen tullut hoidettua yksi voitto kotiin, ja kulkue päättää jatkaa matkaansa, niin Yksisilmä lunastaa viimeinkin verisesti vapautensa. Näin hiljaisen soturin matka saa uuden käänteen. Seuraksi päätyy porukasta henkiin jäänyt nuorempi poika, joka sitten saa toimia tulkkina Yksisilmän ja poluilla kohdattujen uskonsoturien välillä.

Kaksikko suostuukin lähtemään lyhyiden neuvottelujen jälkeen Jumalan miesten kanssa kohti pyhän maan rikkauksia ja kunniaa. Matka ei vain menekään täysin putkeen. Sekä ruumista että mieltä koettelevan rankan merimatkan jälkeen ollaankin jossakin aivan muualla. Pyhän maan kunnian kentät jäävät näkemättä, sillä Yksisilmä johdattaa pienen laivan miehistöineen Helvettiin, josta ei juurikaan ylväitä tarinoita jää kerrottavaksi. Toisaalta, eipä niitä potentiaalisia kertojiakaan välttämättä ole enää tämän koettelemuksen jälkeen juttujaan höpisemässä, ainakaan tässä maailmassa...



Kuten jo aiemmin tuli todettua, Valhalla Rising alkaa pudotella kierroksia selvästi ensimmäisen osion jälkeen, mitä toimintaan tulee. Toki väkivalta ryöpsähtelee senkin jälkeen enempiä varoittelematta silloin tällöin pintaan, mutta selvästi harvemmin. Sinänsä vähän hymyilyttää, kun miettii, että joku on ostanut elokuvan kuvitellen saavansa katsella toiminnallista viikinkiseikkailua. Sitten vähän siihen suuntaan kallellaan olevan alun jälkeen Refn kääntääkin laivan keulan kohti aivan toisenlaisia tunnelmia ja menoa. Voisi myös varoitella, että jos suunnitelmissa on huudattaa alkupalaksi vaikkapa pari Amon Amarthin levyä, joiden jälkeen toiveissa olisi katsella vauhdikasta kilpien ja miekkojen kalistelua, niin Valhalla Rising ei todellakaan ole se suositeltavin elokuva sellaiseen tarpeeseen.

Tarinaa ja tapahtumia ei loppujen lopuksi hirveästi ole. Kun tähän vielä yhdistetään se, että käytännössä mykän Yksisilmän lisäksi eivät ne muutkaan nyt mitään kovin reippaita sanaseppoja ole, niin katsoja on usein kuvien ja äänimaailman armoilla. Kun Refn vielä pari kertaa laittaa eräänlaisen täyspysähdyksen päälle, niin kärsimättömät tai muuten keskittymisen suhteen rajallisemmat katsojat saattavat kiemurrella tuskissaan. Onhan se tosin ihan ymmärrettävääkin, koska elokuvasta tosiaan voi saada vähän toisenlaisenkin kuvan ennakkoon. Varmaan tällaiset pettymykset selittävät osaltaan elokuvan kohtalaisen alhaista IMDB:n pistekeskiarvoa, joka kirjoitushetkellä on vain 5,9.


Kuvatkin ottavat usein aikansa, mitä ainakin itse arvostan. Eipä elokuvaa katsellessa ollut lainkaan sellainen olo, että olisi suurempaa kiirettä minnekään. Kyllä sinne oletettavasti vähemmän mukavaan päätökseen ehditään, vaikka välillä laahustetaan ja annetaan maisemillekin aikaa.

Valhalla Rising on kuvattu pitkälti Skotlannissa. Tässä tapauksessa värit ovat usein vähän valjuja usvan peittäessä maisemaa. Eipä silti onnistuta riisumaan komeiden maisemin jylhyyttä ja kauneutta. Oikeastaan näyttää ennemmin siltä, että loppua kohti edetessä kaikki alkaa vähitellen kirkastua. Tietyistä kuvista tulee mieleen Werner Herzog, mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Vettä, kiveä ja usvaa riittää, joten jos sellaisia mielellään ihastelee, niin Valhalla Rising vastaa luultavasti toiveisiin.



Ilmeisesti kuvaukset olivat näissä oloissa jokseenkin haastavia. Tuli katseltua elokuvan jälkeen levyltä löytyvä dokumentti elokuvan tekemisestä. Toisaalta eipä sen perusteella voi sanoa, että olot mitään kovin rankkoja olisivat olleet. Varmaan suurin osa mukavuuksista puuttui ja niin edelleen, mutta en usko, että tämä edes lähenteli mitään Herzogin retkeä mielenterveyden rajamaille. Refn itse kertoo, että karut olosuhteet toimivat myös innoittajana. Joka tapauksessa hienoa jälkeä on kuviin saatu, vaikka tekijöistä ei olisikaan piiskattu kaikkea irti.

Vaikka väkivaltaisten purkausten esiintymistiheys tosiaan väheneekin elokuvan edetessä, niin ei se tarkoita sitä, että painostava tunnelma minnekään katoaisi. Oikeastaan se vain lisääntyy matkan edetessä saavuttaen huippunsa merimatkaa seuraavassa jaksossa, jossa meno yltyykin varsin mielipuoliseksi. Kun viimeisimmät elokuvatuokiot on tosiaan tullut vietettyä varsin toisenlaisissa tunnelmissa, niin tämän raakuus onnistuu paikoitellen puistattamaankin.


Nyt on tullut nähtyä seitsemän Refnin pitkää ohjausta, joista melkein kaikista olen vähintään kohtalaisesti pitänyt. Fear X on toistaiseksi ainoa, joka on jättänyt enemmän kylmäksi, mutta olen ajatellut uusia senkin jossakin vaiheessa. Drive ja Only God Forgives ovat toistaiseksi näkemättä. Kyseessä on yksi suosikkiohjaajistani, jonka tekemisiä seuraa mielenkiinnolla.

Refnin elokuvat eivät toki useinkaan ole kovin hilpeitä, mutta sanoisin, että ne ovat hyvällä tavalla armottomia. Tietynlainen omalaatuisuus ja halu kokeiluun ovat myös myönteisiä ominaisuuksia. Itse en ainakaan osaa nähdä, että Refn olisi lähtenyt selvästi toistamaan itseään. Toki hän teki esikoiselleen myöhemmin pari jatko-osaa, mutta mielestäni ne poikkeavat alkuperäisestä vähintään riittävästi tunnelmiltaan ja teemoiltaan.

On vähän vaikea lähteä laittamaan Refnin elokuvia paremmuusjärjestykseen. Tällä hetkellä kovimmat suosikit ovat Pusher-trilogia sekä Valhalla Rising. Jokainen näistä omaa viehättävät (ei ehkä paras mahdollinen sanavalinta tässä yhteydessä) puolensa, jotka innostavat katselemaan uudelleen.

Eivät Refnin elokuvat mitään kevyintä katseltavaa ole, vaan aiheet ovat usein varsin synkkiä ja päähenkilöt monesti varsin reilun annoksen vähemmän miellyttäviä piirteitä omaavia. Siitä huolimatta ne elokuvat eivät kuitenkaan ole läheskään aina niin uuvuttavaa katseltavaa kuin voisi odottaa. Valhalla Rising ei onnellisimmissa merkeissä pääty, mutta kuitenkin siitä huokuu edes jotakin myönteistä ja rauhoittavaa, kun lopputekstit lähtevät vierimään. Sanoisin, että Pusher 3 sukeltaa huomattavasti syvemmälle päätöksessään, eikä sellaisesta lohduttomuudesta enää tullakaan ylös. Varsin vaikuttavia elokuvia Refn on kuitenkin onnistunut loihtimaan. Kunhan tässä ehtii, niin pitää hankkia nuo pari uudempaakin katseltaviksi.


Itse olin ennen katselua lukenut muutaman kommentin elokuvaan liittyen, joten tiesin vähän millaista menoa ja tunnelmaa kannattaa odotella. Hidas eteneminen ei päässyt häiritsemään ja tunnelma tuntui olevan läpi elokuvan kohdallaan. Vielä kun kuvatkin olivat omaan makuun varsin hyvin sopivia, niin eipä tästä kovin hankalaa ollut pitää enemmänkin. Valhalla Rising ei kuitenkaan ole sellainen tapaus, jota uskaltaisi lähteä estoitta suosittelemaan. Ei se omasta mielestäkään mikään täydellinen elokuva ole, mutta hyvät puolet peittoavat heikkoudet siinä määrin kirkkaasti, että kokonaisuus jää selvästi voiton puolelle.

Voisi vielä loppuun todeta, että kyseessä on myös sellainen elokuva, jonka voisi lisätä niiden listalle, joiden kohdalla lopputekstien päätyttyä sohvalla tuli vietettyä hiljainen hetki ja toinenkin ennen kuin muut puuhat saivat vuoronsa. Se on usein hyvä merkki, eikä tällainen ainakaan liian usein pääse toistumaan.


 Valhalla Rising (2009) (IMDB)

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Fly Away Home (Tyttö ja villihanhet)

Vaihteeksi paluuta sarjaan lapset ja söpöt eläimet. Varsin onnistunut kyseisen lajin edustaja soittimeen sitten päätyikin. Elokuvan ohjannut Carroll Ballard on toki muutenkin tunnettu eläimellisten elokuvien tekijänä. Yli puolet hänen pitkistä ohjauksistaan voidaan laskea sellaisiksi, vaikka itse en niitä olekaan vielä nähnyt, mutta aion kuitenkin korjata tilannetta, kunhan tästä ehdin. Fly Away Home ainakin rohkaisee sellaiseen toimintaan.


Päähenkilöiden osalta elokuva ei perustu tositapahtumiin suoranaisesti, mutta idealla kuitenkin on vankka pohja todellisissa tapahtumissa. Ideoita on napattu Bill Lishmanin kirjasta ja hänen työstään muuttolintujen parissa. Samalta levyltä löytyykin sopivasti Lishmanin dokumentti The Ultra Geese. Vaikka se ilmestyi pari vuotta tämän fiktiivisen elokuvan jälkeen, niin sen tapahtumat kuitenkin sijoittuvat lähemmäs kymmenen vuotta taaksepäin. Suunnitelmissa oli katsella se heti perään, mutta tulikin sitten hanhiannos sillä kerralla täyteen. Jospa tuossa lähipäivinä ehtisi senkin vilkaisemaan, ja mahdollisesti vähän siitäkin kirjoittelemaan.

Fly Away Home ei ala missään kaikista onnellisimmissa merkeissä. Eräänä iltana Amy (Anna Paquin) on äidinsä kyydissä matkalla kotia kohti. Pimeällä tiellä sattuu kuitenkin ikävä onnettomuus, jonka seurauksena tytär herää useamman päivän jälkeen sairaalassa. Äidille ei valitettavasti käynyt läheskään yhtä hyvin. Amyn isä Thomas (Jeff Daniels) saapuu Kanadasta Uuteen-Seelantiin viemään nuoren tyttärensä takaisin kotimaisemiin.


Kuukautta myöhemmin kaksikko saapuu isän jokseenkin syrjäiselle asumukselle. Ei ole kovin vaikeaa ymmärtää, etteivät tunnelmat ole kovin hilpeät. Äitinsä lisäksi Amy joutuu sanomaan hyvästit kavereilleen, ja vuosien vieriessä on ehtinyt kertyä jonkin verran etäisyyttä isään. Kotiutumista uuteen paikkaan ei helpota se, että isällä on uusi naisystävä (Dana Delany), vaikka tämä parhaansa mukaan yrittääkin olla mahdollisimman mukava ja ymmärtäväinen. Kaikenlaisia haasteita on siis edessä, ennen kuin haavat alkavat edes alustavasti umpeutumaan.

Uuden elämän käynnistely toisella puolella maailmaa ei siis ole kovinkaan helppoa. Thomas on monen muun yhteisöön kuuluvan tavoin vastustamassa alueelle suunniteltuja tonttien raivaamisia, jotka kutistavat entisestään muuttolintujen elinalueita. Valitukset vaikuttavat hyödyttömiltä, sillä raivauslaitteistot käynnistetään vetoomuksista huolimatta eräänä aamuna, ja sitten metsä tasoittuukin ja suoluontokin pääsee nuolemaan haavojaan.



Jotakin edes pienessä mittakaavassa positiivista tästäkin hävityksestä seuraa. Soilla vaelteleva Amy löytää eräänä päivänä suuren määrän hylättyjä hanhenmunia. Pienessä kantolaukussa hän sitten varoen kuljettaa ne kotiin asetellen ne kotitekoiseen hautomoon. Muille Amy ei uskalla projektistaan kertoa, mutta kuten arvata saattaa, on erinomaisen vaikeaa yrittää pitää reilusti yli kymmenen elämäniloisen pienen vipeltäjän olemassaoloa piilossa muilta...

Kun pienokaiset vähän ajan kuluttua kuoriutuvat koteloistaan, niin samalla Amyn elämä kirkastuu, kun hän pääsee untuvikkojen äidiksi. Samalla elokuvassa lyödään niin armoton söpöilyvaihde päälle, että ilonkyyneleet valuvat silmistä. Eihän sellaisia suloisuuksia voi ilman herkistymistä katsella. Näitä sympaattisia otuksia vilkuilisi ilokseen oikeastaan ilman mitään sen ihmeellisempää tarinaa.



Alueella kuitenkin on varsin tiukka kanta hanhiin, joilla ei ole lintuvanhempia. Sellaiset pyritään tekemään lentokyvyttömiksi jo varhaisessa vaiheessa, koska lentokyvyn saavutettuaan niillä ei ole opasta saattelemaan etelän lämpöön talveksi. Sanomattakin lienee selvää, ettei tällaista kantaa niin vain sulatetakaan Amyn perheessä.

Tästä alkaakin hankala projekti, johon koko perhe ja tuttavatkin voivat osallistua. Muutenkin luovaa hulluutta ja keksijän piirteitä omaava Thomas huomaa hyvän tilaisuuden yhdistää liituriharrastuksensa hanhien auttamiseen. Samalla tämä hanke omaa muita hyviä puolia, kuten välien lähentämisen tyttäreen ja mahdollisuuden suojella muuttolintujen pesimäalueita. Eipä siis muuta kuin pitkää muuttomatkaa valmistelemaan.



Ei Fly Away Home nyt siis mitään aivan uutta ja ihmeellistä ole esittämässä. Lapset ja eläimet -elokuvia enemmän katselleet tuntevat varmaan olonsa ihan kotoisaksi. Isän ja tyttären hiljaisesta välien paikkailusta tulee mieleen jokin aika sitten katseltu tuoreempi tapaus, eli Dreamer. Kumpikin on vähän tutuista poluista huolimatta ihan positiivisia tapauksia.

Siinä missä Dreamer seikkailee hieman ihmiskeskeisille urille paikoitellen, niin kyllä tässä hanhikaverit pysyvät loppuun asti varsin näkyvästi esillä, ja hyvä niin, sillä ovat ne vain sen verran veikeitä vekkuleita. Siivekkäät toki varttuvat siitä söpöimmästä vaiheestaan elokuvan edetessä, mutta ovat ne vähän vanhempinakin erittäin hellyyttäviä. Sen verran harvoin saa elokuvissa seurata sympaattisia lintuja, että kyllä tällainen kelpaa. Varmaan olisi jälleen aika ottaa uusintaan suuresti pitämäni muuttolinnuista kertova dokumentti Winged Migration, joka kaiken muun kivan lisäksi vyöryttää ruudulle käsittämättömän tulvan kaunista kuvaa.



Kauniista kuvasta puhuttaessa pitääkin mainita, ettei Ballard ole tyytynyt pelkästään söpöjen eläinten esittelyyn, vaan mukaan on päätynyt myös miellyttävä määrä ihastuttavia ja tunnelmallisia maisemakuvia. Etenkin ilmasta käsin avautuu monta upeaa näkymää, joiden ansiosta Fly Away Home maistuu aina vain paremmalta.

Tässä yhteydessä lienee asiallista mainita se viimeinen lento, jossa kuvaa ja musiikkia yhdistellään sen verran onnistuneesti, että lähinnä parhautta sellainen edustaa. Väreitä ei voi välttää, kun taustalla soi Mary Chapin Carpenterin tulkitsema kappale, joka elokuvan alussa tulee tutuksi kovin toisenlaisissa tunnelmissa, mutta nyt uusinnan koittaessa se saa säestää Amyn määrätietoista ja kauniin tyyntä liitelyä kohti hanhien talvikotia. Sitä tunnelmapalaa ihaillessa sydän hakkaa miellyttävästi ja mieli täyttyy positiivisista ajatuksista, ja jälleen ne kyyneleetkin tekevät paluun. Toimii hyvänä muistutuksena siitä, miksi elokuvista niin kovin paljon pidän.



Varmaan tästä(kin) olisi helppo keksiä valitettavaa, jos kovin tarkalle tuulelle yltyisi, mutta en nyt näe sitä tarpeellisena. Varsin hyvin toteutettu oman lajinsa edustaja, jollaisia katselee mielellään. No, ehkäpä sen verran voisi sanoa, että ne pakolliset pahistelut tuntuivat vähän turhilta. Toisaalta vierailu armeijan tukikohdassa taas hymyilytti, ja vähän paikkasi tätä puolta, kun ei mennytkään aivan tutun kaavan mukaan.


Kyllä tällaisilla sinänsä yksinkeraisilla, mutta kauniilla ja positiivista sanomaa saattavilla elokuvilla vain tuntuu olevan paljon annettavaa edelleenkin. Kun siinä seurailee, miten yhden ja toistenkin siivet alkavat vähitellen kantaa, niin varsin hyvälle mielelle tulee. Vielä kun paketti on muutenkin varsin onnistunut, niin mukavissa merkeissä aika jälleen kuluu. Jos etsii hyviä elokuvia koko perheelle, niin tässäpä yksi ehdokas. Awwww...!



Tällä kerralla voitaisiin jäähdytellä tuon aiemmin mainitun kauniin kappaleen parissa. Taustalle on poimittu valikoituja tuokioita elokuvasta.


Fly Away Home (1996) (IMDB)