Noel (Aika rakkauden)

Mahtaakohan olla pikkuisen aikaista, jos jo tässä vaiheessa laittaa jouluiseen aikaan sijoittuvaa romanttista hömpsötystä soittimeen...? No, sitä en jaksa suuremmin surkutella, vaan lähinnä toivon, että jotakin lämpöistä löytyisi.

Chazz Palminterin nimen kuullessa ei aivan ensimmäiseksi tai toiseksikaan mieleen tällainen elokuva tule, vaan ennemmin mielikuvat karkailevat jonnekin toiminnan ja rikostelun suuntiin. Sinänsä onkin hieman erikoista, että hänen ainokaisensa teatterielokuvien ohjaamisen suhteen sattuu olemaan Noel. Hyvä kai se on välillä harhateille poiketa yhden jos toisenkin...

Jouluaattoaamu siellä jossakin on aluillaan. Joulukuusi kimaltelee ja kuoro kauniisti sen juurella laulelee. Luntakin on pikkuisen kaduille tuprutellut, joten täysin harmaissa merkeissä ei tarvitse lomapäiviä aloitella. Ilmeistä ja puuhista päätellen sitä jouluhilpeyttäkin monilta kulkijoilta löytyy.

Useiden muiden tapaan kaduilla kiireisenäkin kuljeskelee Rose Collins (Susan Sarandon) kasseja laahaten. Sattuupa tapaamaan pitkästä aikaa vanhan lukiokaverinsa ja pikaisia kuulumisia vaihdellaan. Onni ei ilmeisesti aivan tasan ole jakautunut, joten Rose joutuu vähän omaa tilannettaan kaunistelemaan pikaisen juttutuokion aikana. Ehkäpä ne kerrotut joulusuunnitelmat hieman poikkeavat siitä, miten aattoilta oikeasti tulisi menemään...

Sairaalaan Rosen tie vähitellen vie muistisairaudesta kärsivää äitiä katsomaan. Sielläkin jonkinlaista joulua yritetään viettää, mutta äiti ei osaa Rosen visiitistä innostua. Muista enemmänkin huolehtiva Rose tahtoo hieman naapurihuoneen yksinäisen vuodepotilaan joulua piristää laittamalla ikkunaan lasienkelin. Yllätyksekseen hän huomaa hiljaisen vieraan (Robin Williams) nurkassa istuskelevan. Vähän hätääntyneen jutustelun jälkeen pitääkin suunnata takaisin töihin, jossa työkaveri yllyttää tarttumaan toisen työkaverin illallistarjoukseen, sillä hänestä vaikuttaa siltä, että Rosen pitäisi vaihteeksi vähän omaa hyvinvointiaankin mietiskellä, eikä vain muiden huolia murehtia.

Toisaalla taas Mike Riley (Paul Walker) pysäyttää partioautonsa kadulla kulkevan Nina Vasquezin (Penélope Cruz) viereen. Tämä hivenen nuorempi pariskunta on keskenään ilmeisen onnellinen. Saapa Nina houkuteltua tanssitaidottomaksi itsensä julistelevan Miken kanssaa hieman pyörähtelemäänkin. Avioon olisi aikomuksena astua läheisessä tulevaisuudessa.

Sitä onnellista lämpöistä menoa ei pitkään heidän välillään ehdi jatkumaan, kun katsojalle jo selvitelläänkin, että varsin ikäviä varjoja siellä suhteen reunamailla piilee. Mike tuntuu olevan kovinkin mustasukkaista tyyppiä ja mikä vielä pahempaa, löyhissäkin epäilyissään hän on melkoisen herkkä käymään muihin käsiksi. Sama tuntuu jatkuvan virheestä toiseen, vaikka kaverille miten yritetään asiaa ymmärrettävästi selittää.

Miken kierroksia nostattelee entisestään kahvilassa tavattu vanhempi mies, joka uskoo heidän välillään olevan jotakin merkittävää. Juttu lähteekin hivenen outoihin suuntiin. Siinä päivän edetessä ja yön lähestyessä useampikin hahmoista suuntaa kohti sairaalaa. Kuka mistäkin syystä...

Mitään hilpeintä joulusatua en odotellutkaan, mutta varsin nopeasti alkaa näyttää siltä, että kauemminkin kurjuuksiin kurkitaan. Yksinäisiä suunnitelmia, "miksi vihaan joulua"-kertomuskilpailua, tuntemattomien jouluaterialle tunkemista, väkivaltaista mustasukkaisuutta ja lopulta alkavat ne virtailevan joen jäiset ja tummat vedetkin kutsumaan. Heittääpä Palminteri itsensäkin kameran etupuolelle vähän toisenlaiseksi toivomustontuksi, joka pyynnöstä(/rahasta) vaikkapa käsiä näppärästi katkoo.

Aattoillan iloa nostattelemaan en ainakaan tätä elokuvaa valitsisi. Eri asia tietenkin, jos menoa melankolisempaa toivotaan. Siinäkin tapauksessa lähtisin ennemmin liikkeelle Mika Kaurismäen elokuvasta Kolme viisasta miestä, joka riipaisee ja herkistääkin enemmän. Toisena paikoitellen ankeuden puolelle kallistelevana jouluisena tarinana mainitaan vaikkapa The Christmas Bunny.

Samansuuntaista henkeä on havaittavissa kuin tuossa Kaurismäen elokuvassa. Kannustetaan puhumaan ja purkamaan sydäntä sekä sinnikkäästi tarpomaan ankeuksien läpi kohti kirkkaampaa huomista. Positiivista ja jouluunkin sopivaa sanomaa ymmärtämisestä ja yhteydestä, mutta Noel ei valitettavasti onnistu kovin hyvin mukaansa kiskaisemaan, vaan monessakin mielessä vaikutus jää laimeaksi.

Senkin voinen tunnustaa, että pääsyy elokuvan ostamiselle oli Penélope Cruz -valikoiman kartuttaminen. Siinäkin mielessä vähän niin ja näin... Paljon parempia elokuvia häneltäkin löytyy, oli sitten kyse hömpistä tai hivenen vakavammista jutuista. Kyllähän Noel kertakatseluun kelpaa, mutta kovin kaksinen kehu se ei ole. Vaikka yritelläänkin vakuutella, että onhan niitä enkeleitäkin edelleen synkistä hetkistä huolimatta, niin sydämellisyyden liekki ei pikkutuikkua enempää lämmittele...mutta onhan sekin toki edes vähän lisää kirkkautta maailmaan...

Noel (2004) (IMDB)

Bandidas

Vähitellen paluuta elokuvakirjoittelunkin pariin. Jotta lasku olisi pehmeä, niin soittimeen pääsi pyörimään Penélope Cruzin ja Salma Hayekin tähdittämä lännenhupailu vajaan vuosikymmenen takaa. Siinä ei paljoakaan tarvitse nuppia rasitella, ellei vanteet sitten ala kiristelemään. Elokuvakerho Yksinäisten susien iltaohjelmistossa siis näinkin kovan luokan viihdepamaus.

Osakseen enemmänkin tylyjä lyttäyksiä saanut Bandidas ei varmaan vastaa läheskään kaikkien käsitystä laadukkaasta elokuvaviihteestä, mutta minulle kelpaa toiseenkin kertaan. Voipi olla, että sitä tavallista suopeammin katsein silmäilen vaikkapa Cruzinkin takia.

Elokuvaa käynnistellään lavastetulla rötöksellä, jonka puitteissa Quentin (Steve Zahn) saa todistella rikosratkojan lahjojaan. Kaveri onkin ilmeisen osaava hommassaan ja tietää mitä tekee, ehkäpä liiankin itsevarmana. Elely ei pelkkää työtä ole, vaan naimisiinkin pitäisi jossakin vaiheessa ehtiä. Mielellään varsin ripeästi, jos toista osapuolta kuullaan.

Toisaalla taas Don Diegon tytär Sara (Hayek) palailee kotiin Euroopassa vietettyjen vuosien jälkeen. Ilmeisesti mielessä polttelee pikainen paluu, mutta oleillaanpa hetki kotitilallakin. Diegon tilalle marssii vähän myrskyn merkkinä Maria (Cruz), joka haluaisi vaihtaa pari valittua sanaa isänsä puolesta.

No, suurempia murheita on kuitenkin luikertelemassa kuvioihin, sillä paikalle saapuu myös suuremman pankkiketjun nimissä asioita hoitava Jackson (Dwight Yoakam). Tämä veijari ei ole mikään lähikonttorin mukava virkailija, vaan mustapukuinen ilkimys, jolle häikäilemättömyys on ilmeisesti hyveistä tavoiteltavimpia. Sara ja Mariakin toisensa lyhyesti ehtivät kohtaamaan, mutta ei niinkään positiivisissa tunnelmissa.

Tylyllä pankkiirilla ja Don Diegolla on tulevaisuudelle suunnitelmia suuria. Harmi vain, että ne ovat nopeasti koitumassa monen heikommassa asemassa olevan pienviljelijän kohtaloksi. Velat laitetaan pikaiseen maksuun ilman suurempia ennakkovaroituksia. Jos käteistä ei löydy, niin tilan hinta asetetaan dollariin. Sellaisessa tapauksessa, ettei tarjous sattuisi miellyttämään, kauppa voidaan viimeistellä verisin allekirjoituksin.

Marian isä on yksi näistä onnettomista, joille Jackson ryökäleryhmineen tulee kauppakirjaa tarjoamaan. Siinähän ei mitenkään hyvin käy, kun näille kavereille tarjotaan tilaisuus koviin otteisiin. Lähiseutujen hautapaikkakysyntään ilmestyykin selkeä piikki, kun Jackson kumppaneineen päätyy alueella kiertelemään.

Maria ei noin vain suostu hyväksymään isänsä ja monien muiden kohtaloa. Sara puolestaan saa todeta, etteivät varakkaammatkaan välttämättä ole turvassa. Kumpikin päättää iskeä sinne, missä kovissa sydämissäkin voisi kirpaista, eli rahapusseihin. Siispä siis kyseisen ketjun pankkeja putsailemaan. Selväähän sekin, ettei Jackson kavereineen tällaista tilien tasausta aio pitkään sivusta seurailla. Soppaa sotkemaan kutsutaan vielä Quentin.

Tästähän saattaa vahingossa saada sellaisen kuvan, että kyseessä olisi katkerakin ja tyly kosto-western, mutta eipä ei. Tietyistä tapahtumista huolimatta sävyä säädetään aktiivisesti kepeämmän hömppäilyn ja hassuttelun suuntaan, mikä kyllä sopii. Onhan noita toisen lajin edustajia tehtailtu ihan riittävästi.

Elokuvan trailerissakin ahkerasti esitelty suukkoharjoituskohtaus lienee helpoimpia esimerkkejä höpsöilyosastosta. Zahnkin on kovin vastahakoisen oloinen harjoituskappaleena toimiessaan. Yeah, right! Yritetäänhän menoa muutenkin pitää samansuuntaisena, kun kaksikko (vai kolmikko?) kunnolla pääsee rosvoilujen parissa koheltamaan. Mitä niihin vitseihin tulee, niin hauskuusasteikolla päästään lähinnä hymähdyksiin, mikä tässä yhteydessä kelpaa.

Kaksikko kaipaa toki myös opastusta ennen kuin kunnolla lähdetään kataluuksia kohkailemaan. Harjoittelupätkät lienee kohtalaisen helppo luokitella samaan huvittelusarjaan. Koulutus on kovaa ja rääkkimäistä, mutta kyllähän siinä vähän väkisinkin kelmin ammattiin pääsee valmistumaan, kun koulutussessiot lopulta päästään päättelemään.

Vauhdikasta seikkailua sekä reipastakin räiskettä räjähdyksillä tehostettuna on myös luvassa tämän noin 90-minuuttisen parissa. Mitään toimintakohtausten klassikoita ei kannata lähteä metsästämään, mutta esimerkiksi lopussa on hyvää yritystä tyylittelyjen suhteen, kun revolverit paukkuvat hidastuksissa liekit leimuten. Musiikkivihjailuista ja taiteiluista huolimatta italialaisten esikuvien väristyksiä ei saada aikaan.

Lopussa hieman intoudutaan vihjailemaan mahdollisen jatko-osankin suhteen, mutta sellaista ei toistaiseksi ainakaan ole tullut. Johtunee pitkälti kehnosta menestyksestä lippuluukuilla ja lisäksi hieman negatiivisista arvioista, joita Bandidas onnistui keräilemään. Löyhien aasinsiltojen kautta voidaan kuitenkin loikata samanhenkiseen seikkailuelokuvaan Sahara, jonka pääosista löytyvät Cruz ja Zahn. Taisihan siinä olla myös paidastaan melko innokkaasti luopuva McConaugheykin... Se olisi tarkoitus jonakin hömpänhakuisena iltana uudelleen katsastaa. Jos hengeltään kevyistä lännenkomedioista jutellaan, niin uusintavuoroa kärkkyvät Jackie Chanin ja Owen Wilsonin elokuvat Shanghai Noon ja Shanghai Knights, joista molemmat omiin silmiin kelvollisilta viihdykkeiltä vaikuttavat. Syystä ja toisesta nuo sattuivat mieleen hiippailemaan.

Ohjaajina toimineet Joachim Rønning ja Espen Sandberg ovat minulle toistaiseksi varsin vieraita tuttavuuksia, mutta tilanteeseen lienee luvassa pienoista korjailua. Samojen tyyppien tekaisema Kon-Tiki on jo hankittu vuoroaan odottelemaan. Toivoa sopii, että siinä heitetään piirua vakavammalle vaihteelle.

Petoksen puolelle puikahtaisi, jos lähtisin tätä enemmän hehkuttelemaan, mutta siinä määrin katsoisin elokuvan onnistuneeksi, ettei se kaikkia murskatuomioitaan ole ansainnut. Pääkaksikon keskinäisiä nahisteluja sekä kaverointeja seuraillessa päätyy helposti siihen, että Cruzilla ja Hayekilla ainakin on ollut kivaa. Eikä se Zahnkaan kovin tuskalloiselta vaikuta... Hyvä tuuli on tarttuvaista tässäkin tapauksessa ja osaltaan takaa sen, että mukavissa merkeissä iltaansa siinä viettää. Kovin merkittäviä juttuja ei välttämättä jää kerrottavaksi, mutta enpä usko, että sellaista on tavoiteltukaan.

Bandidas (2006) (IMDB)

Fanfan la Tulipe (Kultainen tulppaani)

Saapuva kevät iskee jonkinlaista pienoista seikkailuhenkeä rintaan, jota voi kokeilla tällaisillakin hoitaa. Houkutusta lisää tietenkin toista pääosaa esittävä Penélope Cruz, jota toki mielellään näissäkin elokuvissa ihastelee. Mihinkään raskaaseen koitokseen ei todellakaan tarvitse varautua, vaan luvassa on kohtalaisen kevyttä hömppää illan piristykseksi.

Tämänkin seikkailun taustalta löytyy Luc Besson, joka on yksi elokuvan kirjoittajista sekä tuottajista. Kaverin nimi ei vielä paljoakaan takaa, sillä hänen tuotannostaan löytyy melkoisia laatuvaihteluja. Eipä tämäkään minnekään napakymppien kerhoon pääse pomppaamaan. Ohjauksesta taas vastaa Taxi-elokuvien jatko-osista paremmin tunnettu Gérard Krawczyk, joten vauhtia uskaltaa ainakin odotella.

Sotaisen puolelle kallistuvista tunnelmista lähdetään liikkeelle. Hieman humoristiseen sävyyn kertaillaan ihmiskunnan hurmeista historiaa ja viehtymystä lajitoveriensa henkien riistämiseen milloin mistäkin syystä. Samalla elokuvan sävy tehdään kohtalaisen selväksi. Pipo kireällä ja otsa rypyssä ei ole lähdetty tähän seikkailuun.

Näitä sotaisia aikakausia Euroopankin historiasta löytyy sen verran paljon, että valinnanvaraa riittää. Tätä seikkailua taustoittamaan on valittu pätkä 1700-luvulta, luonnollisestikin Ranskan seuduilta. Ludwig XV ja kumppanit tykein ja juonitteluin siellä rajoja uusiksi miettivät ja laittavat. Liikutaan siis hieman myöhäisemmässä jaksossa kuin vaikkapa Angélique-elokuvissa, mutta samansuuntaista menoa on luvassa, vähän vauhdikkaammin toteutettuna tosin.

Kuningasta ei omien joukkojen lukumäärä miellytä, joten pikavärväyksellä pitäisi vahvistuksia saada. Aivan kaikkia ei isänmaan kutsu taistelukentille innosta, vaan esimerkiksi Fanfan (Vincent Perez) on kesäisellä heinäpellolla aivan toisenlaisten kamppailujen parissa. No, tämä romanttisempi seikkailija onnistuu jälleen kerran järjestämään olonsa tukalaksi, joten pakkoavioliitto uhkaa.

Avioelämä tuntuu nuoresta miehestä sotaakin pahemmalta kohtalolta. Niinpä hän viimeiseen oljenkorteen tarrautuen ilmoittautuu kuninkaan joukkoihin. Toki vähän petollisena värvääjänä toimivan Adelinen (Penélope Cruz) houkuttelevilla tarinoilla on osuutensa tässä. Vaihto univormuun on vain hetken helpotus, sillä eipä se tiukka sotilaskuri rääkkimäisine koulutuksineen oikein ole Fanfanille mikään innostavin harrastus. Pääsee tapahtumaan se kuuluisa loikka ojasta allikkoon. Kun mikään ei kelpaa...

Fanfan ei kuitenkaan tilanteestaan suuremmin stressaile. Kuluu se aika tyrmässäkin, ja kun päällystö ei edusta mitään ajattelijoiden terävintä kärkeä, niin pystyy heidän kustannuksellaan siinä sivussa hieman hupailemaankin. Putkaan saa maistuvaa evästä, eikä sieltä poistuminenkaan ole osaavalle hepulle kovinkaan kaksinen haaste.

Leirillä aikaa viettäessä Fanfan juttelee useamminkin Adelinen kanssa, ja pikkuhiljaa sydän alkaa pamppailla vähän sellaiseen tahtiin, ettei kyseessä ehkä olekaan pelkästään hetkellinen ihastuminen. Niinpä sitä siihen asti huolettoman huithapelimaista elämää viettänyt Fanfankin joutuu miettimään kuvioitaan uudelleen. Tällä kerralla voi olla, että joutuu laittamaan itsensä totuttua enemmän peliin useammassakin mielessä.

Samaa tarinaa on tuotu valkokankaalle aiemmin. Pitkiä varhaisempia elokuvaversioita löytyy parikin kappaletta. Ensimmäinen näistä ilmestyi jo vuonna 1925. Tunnetumpi ja arvostetumpi lienee kuitenkin vuonna 1952 valmistunut versio. Pikaisella lukemisella uudempi näistä saattaisi hyvinkin kelvata katseluun. Siinä ainakin henki vaikuttaisi olevan vastaavalla tavalla kevyt.

Tässä uusimmassa yrityksessä se seikkailupuoli käynnistyy hieman takkuillen, eikä oikein missään vaiheessa saavuta mitään suuren seikkailun tuntua. Alussa jahkaillaan hieman liikaakin tiettyjen hassuttelujen parissa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että mielenkiinto ehtisi toisaalle kirmailemaan. Kyllähän meno siitä kohtalaisesti piristyy tarinan edetessä.

Sankarimme siinä itselleen aiheuttamissa vaikeuksissa rimpuillessaan onnistuu keräilemään myös hieman rasittavia piirteitä, mutta annetaan ne nyt anteeksi. Yleinen tyhmäily tuntuu useamminkin värittävän kaverin valintoja. Miksikään ikimuistoiseksi sankariksi hänestä ei ole, mutta elokuvan loppuun mennessä sieltä on kuoriutunut sellainen suhteellisen sympaattinen vekkuli.

Suurin syy elokuvan hankintaan taisi olla se, että Cruz on mukana menossa. Itse toivoin ennakkoon, että hän osallistuisi myös kilistelyyn ja kolisteluun enemmänkin. Valitettavasti Adelinen osa kuitenkin on sinne ihastusten kohteena oleilun puolelle kallistuvaa. Pienoinen harmi, sillä mielellään olisi hänellekin toisenlaistakin toimintaa suonut.

Mitä siihen kilistelyyn tulee, niin ainakin omasta mielestä tämä hutkiminen on elokuvan parasta antia. Miekkailut eivät läheskään aina etene kaikkien urheilun sääntöjen mukaan, mutta eipä sitä taistelukentillä sääntökirjoja yleensä tutkitakaan. Lennokasta se ainakin on, ja usein pitääkin suunnata korkeammalle paremmuutta selvittelemään.

Näitä mittavampia yhteenottoja mahtuu matkan varrelle noin kourallisen verran. Energiaa, vauhtia ja kekseliäisyyttä kyllä löytyy. Kun vielä toteutus on näiden suhteen hoidettu tyylikkäästi, niin voi hyvillä mielin todeta, että toiminta on ilahduttavaa ja komeaakin katseltavaa. Se hieman latistaa, että ainakin omasta mielestä parhaat miekkailut löytyvät elokuvan ensimmäiseltä puoliskolta, eikä lopputaistelulla ole eväitä niitä ylittää. Mitään suurempaa katkeruutta ei synny, mutta kyllähän sen lopetuksen yleensä haluaisi jonkinlainen huipennus olevan.

Tarinan edistyessä varsinaiset sotimiset jäävät enemmän taustalle kummittelemaan. Jos kaipailee saarnaavampaa sanomaa sodan kauhuista ja hirvittävistä seurauksista, niin tämä on aivan väärä elokuva. Sota näyttäytyy lähinnä reippaana huvina, jota ei suuremmin lähdetä synkistelemään. Porukkaa toki kaatuu enemmänkin sen viimeisen kerran, mutta kuvien suhteen meno ei kovin veriseksi ylly. Niinpä esimerkiksi kotimaassa on päädytty 12 vuoden ikäsuositukseen.

Pienoista irvailua on havaittavissa, sillä päällystöllä on oma taistelukatsomo tykkien kantamattomissa aitiopaikalla. Selostuskin tarvittaessa toimii, mikäli ei muuten kärryillä pysy tapahtumien suhteen. Hieman samaa pilkkaa löytyy koulutusjaksosta, jossa sotilastehdas muokkaa pikatahtiin amatööreistä joukkoja kuninkaan riveihin. Aikansa päätöntä poukkoilua ja pöllöilyä harrasteltuaan Fanfan suunnilleen toteaa, että sellainen ei nyt vain kiinnosta. Saavat sotaleikit jäädä muiden huhkittaviksi...

Miksikään ensiluokkaiseksi seikkailuviihteeksi en lähtisi tätä ylistämään, mutta vauhdikkaana noin 90-minuuttisena iltaviihdykkeenä toimii kyllä ainakin sen yhden katselun verran. Juonittelut jäävät vähemmälle, mutta miekat osuvat yhteen ihan mukavaan tahtiin. Vihollisarmeija jää välillä toissijaiseksi uhaksi, kun alkaa näyttää siltä, että homma kaatuu omien sekoiluihin, mutta eteenpäin kuitenkin pyyhälletään.

Mahtuuhan sinne sekaan vähän suukotteluakin, mikä toki kelpaa. Maisemakuvien ystävänä voisi tietenkin pikkuisen purnata, että mahdollisuudet sellaisten esittelyyn jätetään pitkälti hyödyntämättä. Toisaalta sitten taas anteliaiden kaula-aukkojen ystävät saattavat löytää miellyttävää ihasteltavaa. Kokonaisuutena Fanfan la Tulipe osoittautui ihan kivaksi iltapalaksi, jossa erityisesti miekkailut pääsivät positiivisessa mielessä yllättämään.

Fanfan la Tulipe (2003) (IMDB)