The Amber Time Machine

Luvassa loikka televisiosarjojen puolelle, sillä käsiteltävä pätkä on yksi jakso sarjasta The Natural World. Saa mennä tällaisena lyhyenä ja kiehtovana välipalana. Sen voi löytää vaikkapa David Attenboroughin "erikoisia" sisältävältä kokoelmalta Attenborough in Paradise and Other Personal Voyages. Aiemmin samaiselta DVD-koosteelta tulikin katseltua ja kommentoitua The Lost Gods of Easter Island. Jahkailut ja jaarittelut sikseen, joten siirrytäänpä siis 49 minuutiksi selvittelemään, mitä kaikkea meripihka voikaan meille kertoa.

Meripihkakimpaleilla onkin potentiaalia viedä ihmettelijöitä ajassa reippaastikin taaksepäin, sillä nämä kymmeniä miljoonia vuosia sitten havupuiden pihkasta muodostuneet möykyt pitävät usein sisällään tahmeaan nesteeseen kauan kauan sitten jämähtäneitä eläimiä ja kasveja. Pieniä ja suurempia meripihkahippusia rantautuu laineiden saattelemina ihmisten tutkailtaviksi. Näiden arvoituksia lähdetään David Attenboroughin opastuksella tutkimaan.

David viehättyi näistä merivesien hiomista paloista jo pikkupoikana saadessaan sellaisen lahjaksi Saksasta toista maailmansotaa perheineen paenneelta pieneltä tytöltä. Tämäkin kiinnostus siis kantaa ajassa taaksepäin 1930-luvun lopulle. Kyseisessä palassa on sisällä hyönteisiä, mikä ilmeisesti lisäsi mielenkiintoa. Millaisesta maailmasta nämä aikakapselin mukana tulleet eläimet ovat peräisin?

Muinaisten puiden paikatessa haavojaan miljoonia vuosia sitten tahmealla pihkallaan, monia pahaa-aavistamattomia elelijöitä jäi ikuisiksi vangeiksi. Näitä eri aikakausilta peräisin olevia säilöytyneitä eläimiä esitelläänkin reippaasti. Davidin omastakin palasta löytyy enemmänkin pieniä vankeja, jotka pihkapalan kätköistä löytyvät vahvojen mikroskooppien avustamina. Kimpaleet ovatkin eräänlaisia taskukokoisia kolmiulotteisia fossiileja. Tarkkuudeltaan usein vieläpä huippuluokkaa.

Avukseen Attenborough saa muutaman asiaan pitkään perehtyneen ja motivoituneen tutkijan. Heidän tietojensa ja parhaiden arvaustensa perusteella katsojaa lähdetään viemään vuosimiljoonien takaisiin metsiin. Esimerkiksi George ja Roberta Poinar luovat kuvan kokonaisesta trooppisesta metsästä näiden pienten palojen perusteella. Voisi ehkä kysyä, että mennäänköhän pikkuisen turhan paljon arvelujen puolelle.

No, tuossa aiemmin mainitussakin Attenborough-erikoisessa otettiin hieman tavallista enemmän vapauksia tässä mielessä, ja se edelleen sallittakoon. Pakkohan se suuri kysymyskin on jossakin vaiheessa esittää, eli voiko näistä säilötyistä eläimistä löytyä myös eheää DNA:ta? Ei liene kovin vaikeaa arvata, mihin tämä pohdiskelu johtaa...tietenkin dinosaurusten uuteen tulemiseen.

David toki jo dokumentin varhaisessa vaiheessa pääseekin mainostelemaan sitä, miten hänen veljensä Richard Attenborough oli nostamassa meripihkavillitystä vuoden 1993 elokuvassa Jurassic Park. Siinähän Richard esittää puiston omistajaa, jonka visioiden perusteella lähdetään herättelemään dinosauruksia henkiin meripihkasäilönnän avustuksella. Hmmm... Pitäisikin katsella se ensimmäinen Jurassic Park piiitkästä aikaa uudelleen.

Oikean maailman tutkijat kuitenkin ovat dokumentin perusteella sitä mieltä, että tämä on selkeästi loikka fantasiaan. Poinarit kuitenkin tuntuvat elättelevän toiveita ajatuksen mahdollisuudesta. Hollywoodia tällaiset todellisen maailman rajoitukset eivät tietenkään pysäytä, ja hyvä niin. Antaa dinojen vaan karjahdella jatkossakin.

Rönsyilyllekin löytyy tilaa, ja sehän sopii mainiosti. Ei ole pakko liidellä aivan niin muinaisiin aikoihin meripihkan siivittämänä, vaan voidaan pikaisesti kurkistaa myös läheisempään historiin. Ihmiskunta on tuhansien vuosien ajan osoittanut kiinnostusta kauniiseen ja vähän outoonkin meripihkaan. Aikoinaan osa piti sitä kiinteän muodon ottaneena auringonpaisteena, toiset taas jumalten kyynelinä. Jo kivikaudella näitä kimpaleita kerättiin, vaikka niillä ei varsinaista hyötykäyttöä ollutkaan. Niistä kuitenkin pystyttiin tekemään kauniita koriste-esineitä. Myöhemmin muinaisessa Roomassa meripihkan suosio lähti uuteen nousuun. Lisää voinee lueskella ja katsella vaikkapa Wikipedian kautta:

Amber

Samassa rönsyilevässä hengessä voidaan aina välillä harhautua ja pysähtyä ihmettelemään kaikenlaisia luonnon pieniä erikoisuuksia. Kuten vaikkapa miten tietyt hyönteiset henkensä uhalla yrittävät pihkaa keräillä sen antibakteeristen ominaisuuksien takia. Tai esittää perusteltuja veikkauksia siitä, miten vähän harvinaisemmat ja kookkaammatkin yksilöt ovat päätyneet pihkavirtojen säilömiksi.

Ymmärrän kyllä, ettei The Amber Time Machine useinkaan tule mainituksi, kun David Attenboroughin dokumenteista jutellaan. Jos ei jaksa mammuttimaisempien luontosarjojen kimppuun käydä, niin tällainen yksittäinen lyhyempi tuokio menee varsin hyvin alas. Varsinkin, kun tuttuun BBC:n luontodokumenttien tapaan kuvitus on erinomaista. Lyhyiden sivupolkujen kautta saadaan vielä lisää kirjoa ihmeteltäviin asioihin. Attenboroughin innostus asiaan taas välittyy hyvin ruudun kautta ja saa suupielet etsimään onnellista hymyntapaista, kun toinen tohkeissaan kertoo milloin mistäkin. Minuuttejaan voisi paljon ikävämmissäkin merkeissä kuluttaa. Tämän aikakoneen kyydissä vajaa tunti kuluu vauhdikkaasti, kun kaikenlaista kiinnostavaa on saatu mukaan haalittua.

The Amber Time Machine (2004) (IMDB)

The Lost Gods of Easter Island

David Attenborough lienee vähänkin luontodokumentteja seuranneille tuttu kasvo ja ääni. Se ei ole mikään ihme, sillä Attenborough on ehtinyt tekemään jo yli puoli vuosisataa kestäneen uran niiden parissa. Tällä hetkellä 87-vuotias Attenborough ei vieläkään ole vetäytymässä eläkepäiville, vaan esiintyy edelleen luontodokumenteissa sekä kirjoittaa niitä.

Uran varrelle on mahtunut monta menestyssarjaa, jotka ovat keränneet huiman suosion ympäri maailmaa. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa Planet Earth, joka kuuluu tuotannoltaan massiivisimpiin luontosarjoihin, joita on tähän mennessä päädytty toteuttamaan. Heh, Yhdysvaltojen puolella Attenborough tosin korvattiin tässä tapauksessa Sigourney Weaverilla, mutta kuitenkin... Laajempien ja tunnetumpien sarjojen välillä David on työskennellyt usein pienemmissäkin projekteissa. BBC on tehnyt mielestäni hyvää työtä julkaistessaan näitäkin levylle, vaikka toki vielä joitakin puuttuu.

Seitsemästä hieman alle tunnin dokumentista koostettu kahden levyn paketti Attenborough in Paradise and Other Personal Voyages summaa juuri tällaisia vähemmälle huomiolle jääneitä teoksia mukavasti. Tähän kokoelmaan valitut ovat vielä sellaisia, jotka ovat Attenboroughia enemmänkin aiheiltaan kiinnostaneet, kuten nimikin kertoo. Tässä kirjoituksessa en aio käydä koko pakettia läpi, vaan kirjoittelun kohteeksi poimitaan yksi tarina seitsemästä, joka sai ensiesityksensä 24.04.2000.

Piti illalla katsella jotakin aivan muuta, mutta mielessä kuitenkin pyörivät erikoiset patsaat, joista tuli edellisenä yönä nähtyä unta. Jossakin vaiheessa muistin, että minullahan on tällainenkin hyllyssä, joten niinpä sitten kohti Pääsiäissaarta. ...Vaikka eivät ne unissa pyörineet patsaat aivan samanlaisia lopulta olleetkaan.

Tämän matkan aloittelu oli ehtinyt ilmeisesti kyteä Attenboroughin mielessä jo kauemminkin. Hän oli 1990-luvun alussa ostanut New Yorkissa käydystä huutokaupasta erikoisen puuesineen, joka omaa ihmisen piirteitä, mutta sitten vähän toismaailmallisiakin yksityiskohtia. Ainakin väitetysti puupatsaan tarina on lähtenyt liikkeelle aikoinaan Pääsiäissaarelta. Onko sittenkään näin, ja jos on, niin miten se oli Yhdysvaltojen puolelle lopulta onnistunut seikkailemaan?

Kyseisen puuesineen matka ei täysin suoraviivainen ole ollut, mutta David on silti halukas jäljittämään sen, vaikka sitten pitäisi sukeltaa satojenkin vuosien taakse ja arkistojen kimppuun. Löytöretken lähtöpaikkana saa toimia British Museum Lontoossa. Matkan varrella vieraillaan myös Venäjällä, Australiassa ja Pääsiäissaarella.

Aivan alkuun kerrataan vähän Pääsiäissaaren historiaa. Noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten Tyynellemerelle alkoi kohota kivimuodostelma, joka sitten lopulta sai nykyisen muotonsa. Varsin eristyksissä muusta maailmasta oleva pinta-alaltaan noin 163 neliökilometrin Chilelle nykyään kuuluva saari pysyi pitkään vailla ihmisasutusta. Pääsiäissaaren ensimmäisten ihmisasukkaiden alkuperästä liikkuu enemmänkin teorioita. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että todennäköisimmin asutus tuli Polynesian suunnalta. Tarkkaa ajankohtaa ei taida olla tiedossa, mutta yleinen näkemys tuntuu olevan, että ensimmäiset asukkaat rantautuivat noin tuhat vuotta ajanlaskun alun jälkeen noin 2400 kilometrin mittaisen purjehduksensa päätteeksi. Maailma on niistä päivistä kutistunut huomattavasti. Tuolloin kaukaisen saaren tavoittamiseen meni huomattavasti kauemmin, kun nykyään siellä sijaitsevalle lentokentälle pääsee ilmateitse muutamassa tunnissa.

Nykyään Pääisäissaari on jokseenkin karu ja puuton paikka. Aikoinaan tiheän ja vehreän puuston omannut saari on ihmisten puuhastelujen seurauksena altistunut ympärillä raivoavien merituulten voimille. Niinpä maaperästä on suuri osa kulkeutunut jonnekin vesien sekaan, eikä saari enää tarjoa samanlaisia edellytyksiä elämälle kuin parhaina päivinään. Tunnetuimman nimensä saari sai siitä, kun eurooppalaiset Jacob Roggeveenin retkikunnan toimesta ensimmäistä kertaa astuivat maihin sattumoisin pääsiäissunnuntaina, mutta se tunnetaan yleisesti myös nimellä Rapa Nui (suuri saari).

Tämä noin 49-minuuttinen dokumentti tarjoaakin samalla pikaisen kertauksen sivilisaation noususta ja rapautumisesta pienessä mittakaavassa. Pienen porukan rantautuessa saarella oli vielä runsaasti puustoa, joka tarjosi rakennusmateriaalia veneisiin sekä asumuksiin. Vähitellen ihmismäärän kasvaessa kantokyky joutui koetukselle. Lyhytnäköisesti puut hakattiin käyttöön, eikä ankaran tuulen armoilla olevaan maahan lopulta enää kasvanut uutta metsää. Asukasluku kasvoi edelleen, saavuttaen parhaimmillaan 15000 ihmisen määrän. Ruoka alkoi käydä vähiin, mitä seurasivat levottomuudet ja taistelut. Asukasluku lähti nopeaan laskuun, ja kun eurooppalaiset rantautuivat maihin 1722, niin väkimäärä oli vähentynyt jo 2000-3000 asukkaaseen. Samoin kulttuuri oli taantunut, ja aiemman loiston merkit hyvää vauhtia rapistumassa. Sama on toki tapahtunut maailmassa monesti ennenkin, ja saattaa olla tulevaisuudessa edessä aiempaa suuressa mittakaavassa. Pääsiäissaaren nykyinen asukasluku on runsaat 5000, mutta saari ei muuten ole juurikaan entisöitynyt aiempaan kukoistukseensa, vaikka ilmeisesti pahimmat ajat ovat ainakin toistaiseksi takana.

Tässä kehitys tiivistettynä, enkä viitsi käydä sitä tarkemmin läpi, koska dokumentissakin historiaa käsitellään lähinnä pääpiirteiltään. Esimerkiksi Wikipedia tarjoaa hyvän lähtöpaikan jatkolukemisten suhteen, jos aihe kiinnostaa:

Easter Island

Pääsiäissaari

Nämä sivilisaation vaiheet selviävät siinä sivussa, kun ollaan puuveistoksen alkuperää selvittelemässä. Pienemmän taideteoksen kautta päästään käsiksi myös niihin suurempiin, jotka ovat askarruttaneet monia mieliä ja päästäneet välillä mielikuvituksen liitelemään kauemmaskin, mitä tulee erilaisiin teorioihin niiden synnystä ja tekijöistä.

Kooltaan mahtavia moai-patsaita kaiverrettiin aikoinaan enemmänkin, ja nykyisten laskelmien mukaan niitä on lähes 900 kappaletta. Suurimmat niistä kohoavat kuuteen metriin ja painavat runsaat 20 tonnia. Tällaiset lukemat ovatkin saaneet monet epäilemään, ettei olisi millään ollut mahdollista saada näitä aikaan sillä välineistöllä, mikä saaren asukkailla oli kyseisellä aikavälillä käytössään.

Dokumentti toki tuo esille teoriat saarta muinoin asuttaneista supervoimat omanneista jättiläisistä sekä enemmän Dänikenin suuntaan kallellaan olevan levottoman vision ulkoavaruuden asukkaiden tekemästä taiteesta. No, nämä ammutaan oikeastaan alas ennen kuin pääsevät kunnolla lentoonkaan. Tässä vaiheessa hypätään 1940-luvulle, ja kuviin astuu Thor Heyerdahl, joka halusi osoittaa oman teoriansa Polynesian asuttamisesta Etelä-Amerikan suunnalta mahdolliseksi purjehtimalla pienen porukan kanssa lautalla sinne. Kyseisestä lauttamatkasta on olemassa vuonna 1950 valmistunut dokumentti Kon-Tiki sekä vuonna 2012 valmistunut elokuvaversio Kon-Tiki. Kumpaakaan en ole valitettavasti vielä katsellut, mutta yritän saada nuokin jossakin vaiheessa vilkuiltavaksi.

Tämän tunnetumman merellisen seikkailunsa jälkeen Thor teki tutkimusmatkan Pääsiäissaarelle vuosina 1955-56. Siitäkin voi lukea aiemmasta linkistä. Dokumentissa käsitellään pikaisesti se, että Thor työryhmänsä kanssa osoitti, että saarella olevaa suhteellisen pehmeää kivimateriaalia pystytään työstämään alkeellisemmillakin välineillä, ja että raskaiden patsaiden siirtelykin onnistuu, kunhan väkeä vain on tarpeeksi. Niinpä Thor oli osaltaan riisumassa mystisyyden viittaa jättimäisten veistosten harteilta. Myös se on vähän kahlinnut mielikuvituksen tuotoksia, kun saaren asukkaat ovat kertoneet, etteivät patsaat esitä mitään jumalia, eikä niitä palvota, vaan ovat lähinnä muistomonumentteja menneiden aikojen arvostetuille päälliköille.

Jumalat ja uskomuksetkin kuitenkin paikallisessa taiteessa esiintyvät, mikä tulee ilmi Attenboroughin jäljittäessä oman esineensä alkuperää. Matkan lähtökohtana toimiva British Museum ei omaa vastaavaa esinettä, vaikka samalta saarelta on senkin kokoelmaan päätynyt veistoksia. Niinpä Davidin pitää lähteä Venäjälle, josta löytyykin lähes samankaltainen. Samalla tämä havainto vähän latistaa seikkailumieltä, sillä vaikuttaisi vähän siltä, ettei esine voi olla vanhempi kuin 1800-luvulta.

Matka jatkuu kuitenkin kohti Australiaa. Sydneyn kirjastosta löytyy James Cookin retkien aikana tehtyjä asiakirjoja. Piirrokset herättelevät intoa uudelleen, sillä vaikuttaa siltä, että ensimmäiset tallennetut havainnot Davidin esineestä menevät 1700-luvun puolelle. Lisää kuvailuja löytyy Cookin mukana matkanneen Georg Forsterin kirjasta Voyage round the World. Kuvio vaikuttaa yksinkertaistettuna siltä, että Cook toi eri saarilta laivojensa mukana paljon vaihtotavaraa, joista osa jäi Tahitille. 1800-luvulla Tahitilla vierailleet venäläisten alukset taas veivät esineitä vaihdossa mukanaan. Attenboroughin oma patsas taas on saattanut päätyä valaanpyyntialuksen kyydissä Yhdysvaltoihin.

Dokumentissa käsitellään muutenkin näitä eurooppalaisten ja saarelaisten välisiä vaihtokauppoja. Mainitaan esimerkiksi, että venäläisten saapuessa paikalle, alueella oli omaksuttu kristinusko melko laajassa mittakaavassa, ja lähes kaikki eurooppalaiset esineet otettiin innolla vastaan. Toiseen suuntaan liikkui sitten taas taide-esineitä ja vaikkapa ruokaakin, kuten esimerkiksi bataatteja, joiden merellisistä matkoista voi lukea tuolta:

How The Sweet Potato Crossed The Pacific Way Before The Europeans Did

Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että paatti on karkaamassa pahemminkin tuulten vietäväksi, joten töksähtävä paluu asiaan. Patsaiden ja muiden esineiden alkuperää ja tarkoitusta arvellessa huomio kiinnittyy myös siihen uskonnolliseen puoleen. Dokumentti esittää, että meren keskellä eristyksissä elänyt kansa alkoi palvoa vapaana liiteleviä lintuja. Yksittäisenä esimerkkinä mainitaan fregattilintu. Osa puuesineistä kuvaakin esimerkiksi ihmistä lintunaamio kasvoillaan. Läheisillä rantakallioilla pesivistä merilinnuista paikalliset asukkaat saivat myös ruokaa munien muodossa.

Saaren korkealla ja jyrkällä rantakalliolla sijaitsee muusta asutuksesta eristetty noin 50 kivitalon muodostelma, joka aikoinaan toimi eräänlaisena hengellisenä keskuksena. Raadollisempien aikojen koittaessa keskenään sotivat klaanit alkoivat tuhota patsaita ja samalla tämä lintumieskulttikin lähti painumaan kohti unohdusta. Kapteeni Cookin saapuessa paikalle, sivilisaatio olikin jo hyvän matkaa auringonlaskussaan. Siitä olot sitten vielä kurjistuivat eurooppalaisten tuodessa mukanaan tauteja, joihin paikallisille ei ollut kehittynyt vastustuskykyä. Näistä sotaisemmista ja kurjemmista ajoista on tehty myös fiktiivinen elokuva Rapa Nui, joka sekin on valitettavasti näkemättä.

Mikä sitten muodostuu loppupäätelmäksi koko tutkimusmatkan aloittaneen Davidin oman veistoksen kohdalla? Kun puuanalyysien perusteella väärennöksen mahdollisuus on arvioitu vähäiseksi, niin päädytään siihen, että kyseinen patsas luultavasti esittää saaren uskomuksissa esiintynyttä suurta luojahenkeä, Makemakea.

Ehkä tällainen pienimuotoinen tutkimusmatka puuveistoksen kautta kohti menneitä vuosisatoja ja niiden taruja ei näyttävyydessä vedä vertaa toiminnallisille ja tiivistahtisille seikkailuelokuville, mutta minua ainakin The Lost Gods of Easter Island kiehtoo ja viehättää. Mitään BBC:n loistokkainta tarjontaa tämä dokumentti ei edusta, eikä sillä tällaisena pienenä välityönä ole paljoa mahdollisuuksiakaan kilpailla saman yhtiön mammuttien kanssa, mitä tuotantoarvoihin tulee.

Ei ole kovinkaan haastava tehtävä saada Attenboroughin innosta tartuntaa ja lähteä vajaan tunnin seikkailulle. Tätä on helpotettu vielä dokumentin kuvituksella, joka tarjoilee kauniiden, mutta karujen maisemien lisäksi vielä mielenkiintoisia maalauksia sekä esineitä katseltavaksi. Mistään pölyisen kuivakasta jutusta ei todellakaan ole kyse, vaikka ei sitten aivan Indiana Jonesin hengessä heiluttaisikaan.

The Lost Gods of Easter Island (2000) (IMDB)