Dear John (Haikein terveisin)

Taas alkoi mieli vetää vähemmän aurinkoisiin tunnelmiin ja ehkäpä vähän haikeampien juttujen pariin. Lasse Hallström on toistaiseksi yleensä toiminut takuuna laadulle, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka, joten varsin turvallisin mielin uskalsi laittaa tuotteliaan ohjaajan muutama vuosi sitten valmistuneen elokuvan soittimeen. Valitettavasti se ei ainakaan hänen parasta osaamistaan edusta.

Nicholas Sparksin kirjaan perustuva elokuva omaa kyllä potentiaalia nousta hyväksikin nyyhkelmien aiheuttajaksi ja silmien vetisyttäjäksi, mutta muutamakin asia laittaa paikoin vastaan, joiden seurauksena tunnelmat jäävät usein vähän valjuiksi, eikä huipuista tai laskuista saada parasta tehoa irti.

Tarina lähtee liikkeelle vuoden 2001 alkukesästä, jolloin Channing Tatumin esittämä John Tyree on saapunut viettämään parin viikon lomaansa kotiseudulleen. Vähän yli 20-vuotias nuorukainen on vapaalla armeijan erikoisjoukkojen palveluksesta. Suunnitelmissa on asustella se aika isän luona ja rentoutua surffailemalla läheisillä rannoilla sekä muuta puuhastelemalla.

Eräänä päivänä hän hyppää rantalaiturilta kohti pohjaa painuvan käsilaukun perään. Laukku kuuluu Savannahille (Amanda Seyfried), joka on Johnin toiminnasta varsin kiitollinen ja vaikuttunut. Hän kutsuu Johnin ystäviensä järjestämiin juhliin. John lopulta suostuu pikaisesti poikkeamaan, mutta huomaakin olevansa vielä paikalla illan vaihtuessa yöhön.

Ainakin aluksi Savannah vaikuttaa Johnista vähän liiankin hyvältä ihmiseltä. Tämä rakentaa ystäviensä kanssa kevätlomallaan uutta taloa perheelle, jonka vanhan asunnon hirmumyrsky tempaisi taivaan tuuliin. Savannah ei juo, polta tai harrasta irtosuhteita, vaikka vakuuttaakin omaavansa omat vikansa ja huonot puolensa. Pari alkaa kuitenkin tapailemaan, vaikka olosuhteet eivät mitkään lupaavimmat olekaan. Kummallakin on vain rajatusti aikaa, toinen vieläpä joutuu lähtemään kauemmas tuntemattomiin paikkoihin, minne sitten Setä Samuli päättääkään käskeä.

Pari onnellista viikkoa hurahtaa ohi liiankin nopeasti. Savannah haluaa välittömästi tutustua Johnin perheeseen, joka koostuu vähän omalaatuisesta kolikkoihin hurahtaneesta isästä (Richard Jenkins). Ryppyjä rakkauteen ilmaantuu, kun Savannah menee kertomaan, että isällä on luultavasti jokin muoto autismista. Tätä John ei pysty kunnolla käsittelemään. Toisen kerran onni on uhattuna, kun lähtöpäivä koittaa ja John provosoidaan rannalla ottamaan nyrkit käyttöönsä. No, ennen pitkää eroa asiat saadaan kuitenkin vielä sovittua.

12 kuukauden ero kuitenkin tulee väistämättä eteen. Lomia ei ole luvassa, joten Savannah pyytää, että John kirjoittaisi kaikesta kokemastaan, vaikka tämä ei sitten aivan kaikkea saisikaan työnantajansa asettamien rajoitusten takia kertoa. Etenkin toista osapuolta tämä pitkä ero raastaa paljon. Kirjeet kulkevat ahkeraan tahtiin maailman laidoille lyhentäen välimatkaa jonkin verran.

Kirjoittelu pitääkin suhdetta yllä, ainakin siihen asti, kunnes suuremmat tapahtumat mullistavat pienten ihmisten elämää. Saman vuoden syyskuussa kaksoistornit tulevat romuna alas, mikä saa monet Johnin yksiköstä hakemaan pidennystä kaudelleen. Vähän vastahakoisesti John nousee muiden mukana seisomaan vapaaehtoisten kerhoon. Selviääkö jo muutenkin koetukselle joutunut romanssi vielä näistä uusista haasteista...?

Vaikka elokuvasta loppujen lopuksi kohtalaisesti onnistuin pitämään, eikä se täysin kylmäksi jättänyt, niin usein siitä huokuu vähän sellainen vaikutelma, että on tehty jotenkin puolivaloilla huitaisten. Ehkä on menty luottamaan siihen, että tarina tarjoaa muutamat sellaiset koukerot, jotka sitten yleisöä riittävästi liikuttaisivat vähemmälläkin yrityksellä.

Kyllähän elokuva pariin otteeseen tässä onnistuukin, mutta paljon suurempikin vaikutus olisi ollut mahdollinen. Omasta mielestäni nuo kommentoimani Hallströmin aiemmat elokuvat toimivat kyllä paremmin. Oli sitten kyse siitä haikeudesta tai lämpimämmästä menosta.

Eniten omalla kohdalla tökkii lopetus, josta jää jokin pikaisen paniikkiratkaisun vähän kitkerä jälkimaku. Jos jo ajoissa on lähdetty pohjustamaan sellaista surullisen puolelle kallistuvaa päätöstä, mutta viime hetkillä sitten heitetäänkin nähtäväksi jokin hätäisesti kasattu väkinäisen onnellinen päätös, niin ei sellaiseen kovin tyytyväinen ole. No, ilmeisesti tämä on yksi niistä kohdista, joissa on kirjan suhteen otettu omia vapauksia.

Valitettavasti kotimainen levyjulkaisu ei sisällä mitään bonuksia trailereiden lisäksi, mutta vaikkapa YouTubesta löytyy vaihtoehtoinen lopetus, josta jää helposti sellainen vaikutelma, että se päädyttiin turhankin vauhdikkaasti korvaamaan. Vaikka yleensä onnellisten loppujen ystävä olenkin, niin tässä tapauksessa olisi ollut varsin suotavaa pitäytyä siinä vähemmän iloisessa. Tämä elokuvaan lopulta päätynyt versio ei vain istu kokonaisuuteen sitten millään.

Toinen asia, mikä erityisesti tökkii on elokuvan pääpari. Mitään suurempaa leimahdusta en ainakaan itse heidän ihastumisestaan saanut irti. Seyfried tuntuu sopivan paremmin noihin hieman kepeämpiin elokuviin (Letters to Juliet ja Mamma Mia!). Tatum taas vaikuttaa vähän pökkelöltä, jonkinlaiselta toisen luokan Mark Wahlbergilta. Toisaalta pienoinen pökkelöinti sopii osaankin, mutta välillä toivoisi vähän enemmänkin. Kun ei se hiljainen murtuminenkaan aivan kohdilleen osu, niin tästäkin jää jokseenkin laimea vaikutelma.

Lopulta eniten koskettamaan onnistuu Johnin vähän etäinen suhde isäänsä, joka sekin taitaa levätä enemmän Jenkinsin harteilla. Pariinkin kertaan kävi mielessä epämiellyttävä ajatus laskelmoidusta kyynelten kiskomisesta, jota ei edes ole viitsitty hoitaa tyylikkäästi. Näistä syistä myös ajatus elokuvan keskeyttämisestä vieraili pariin otteeseen. No, loppuun asti tuli kuitenkin jaksettua.

Nähdyistä Hallströmin ohjauksista Dear John edustaa omalla listalla selkeästi heikompaa osastoa, vaikka eivät ne muutkaan läheskään aina mitään parhautta ole olleet. No, tällainen puolihuti ei vielä onnistu viemään mielenkiintoa näkemättömiä ohjauksia kohtaan. Eiköhän sieltä vielä huomattavasti innostavampia tapauksia löydy.

Sotiminen jää tässäkin armottomasti taka-alalle, mikä ei juurikaan haittaa. Lähinnä nähdään ne pienet vilahdukset, jotka ovat tarinan kannalta välttämättömiä. Nämä kohtaukset ovat elokuvan muun kuvaston ohella myös linjassa elokuvan yleisen vaikutelman kanssa. Suhteellisen vaivatta niitä katselee ja välillä ihasteleekin, mutta mutta...

Kyllähän Dear John myös paremmat pilkahduksensa omaa, mutta kovin mielelläni olisin siitä kirjoitellut huomattavasti myönteisempään sävyyn. Aineksia kyllä olisi ollut, mutta niistä ei tässä tapauksessa ole onnistuttu kasailemaan mitään suurempaa elämystä tuottavaa. Haikeus vesitetätään, eikä kuumemmissa kohtauksissa saavuteta mitään erityisen korkeita lämpöjä. Lopputuloksena on kädenlämpöinen laimeammin maustettu soppa, jota vähän takkuillen ammentaa. Ei ainakaan herätä suurempia haluja uusintojen suhteen.

 Dear John (2010) (IMDB)

Letters to Juliet (Rakkauskirjeitä Julialle)

Letters to Juliet tuli hankittua lähinnä jotakin pimeää talvi-iltaa varten, mutta enpä sitten malttanut säästellä, kun vähän aikaa sitten katseltu traileri nostatti kuumetta sitä kohtaan turhankin suureksi. Lisäksi ajattelin, että siinäpä olisi sellainen elokuva, joka parin punaviinilasillisen kanssa auttaisi kivasti muutaman päivän ajan vaivanneen flunssan voittamisessa.

Kyllähän tämä itselääkintäresepti tuntui varsin hyvin toimivan. Ei lainkaan valittamista siinä mielessä. Muutenkin valitukset jäivät vähäisiksi, sillä Letters to Juliet kyllä vastasi onnistuneesti toiveisiin. Jos lähdetään tekemään aurinkoista hömppää kauniilla kuvilla, niin tässäpä erinomaisen onnistunut esimerkki siitä, miten sellainen tulee hoitaa.

Jo alkutekstijakso vetää suupielet reippaasti ylöspäin. Tiedä sitten, onko tarkoitus ollut jo ensimmäisten parin minuutin aikana täyttää ja ylittää keskimääräinen suukkokiintiö, mutta kyseistä maalausten ja valokuvien koostetta ihaillessa pääsee kyllä helposti sellaisiin tunnelmiin, että on varsin vastaanottavassa mielentilassa sitä seuraavaavalle elokuvalle. Colbie Caillatin iloinen ja kepeä kappale sopii siihen taustalle mainiosti.

Suukkokoosteen jälkeen New York kutsuu, jossa tapaamme New Yorker -lehdessä faktoja työkseen tarkastavan Sophien (Amanda Seyfried). Tällä kerralla hänellä on menossa etsiväntyö erään toisen maailmansodan päättymistä juhlistavan suudelman aitouden selvittämiseksi. Lopulta suudelman aitous saadaan varmistettua, ja jälleen voidaan kirjata pieni voitto tosirakkaudelle.

Lehden päätoimittaja pitää kuvatun tilanteen aitouden selvittämistä sen verran merkittävänä, että tavoistaan poiketen kutsuu Sophien puheilleen. Oikeasti uraa toimittajana tai kirjailijana halajava Sophie yrittää varovaisesti tiedustella mahdollisuutta oman jutun kirjoittamiseen muiden taustojen selvittämisen sijaan. Tuleva lomamatka antaisi hyvän mahdollisuuden sille, mutta päätoimittaja ei vain lämpene ajatukselle.

No, lomalle ollaan silti lähdössä. Ajatuksena on viettää pari viikkoa tulevan sulhasen kanssa Italiassa Veronassa ja sen lähialueilla. Tämä on tavallaan etukäteen pidetty häämatka sillä Victor (Gael Garcia Bernal) on avaamassa kuuden viikon kuluttua oman ravintolan, jonka jälkeen yhteistä aikaa on hankalampi löytää. Kaikki vaikuttaa varsin lupaavalta, mutta...

Tämä parin viikon loma alkaa vähän hektisenä säntäilynä paikasta toiseen, johon Sophie on väsähtämässä. Sekään ei miellytä yhtään, että ennakoivaksi häämatkaksi suunniteltu loma vaikuttaakin kääntyvän Victorin työmatkaksi, jossa tämä juoksee erilaisten ruokien sekä juomien perässä ravintola mielessään. Sophie sitten saa keskittyä rauhallisempaan maisemien katseluun yksinään.

Eräänä aurinkoisena päivänä Veronassa kierrellessään Sophie päätyy vanhalle muurille, jonka edustaa kansoittavat eri ikäiset naiset. Moni tuntuu raapustelevan sydänsuruja pursuavia kirjeitä, jotka sitten jätetään muurille odottamaan. Ne on osoitettu Julialle vastauksen toivossa. Päivän kääntyessä iltaa kohti paikka alkaa tyhjenemään, mutta eräs nuori nainen pikkuhiljaa keräilee näitä kirjeitä koriinsa.

Sophie kiinnostuu asiasta enemmänkin, ja lähtee seuraamaan koria kantavaa naista. Hän päätyy rakennukseen, jossa pöydän ympärillä istuvat Julian sihteerit, jotka ovat ottaneet työkseen vastata kaikkiin kirjeisiin. Tämä alkaa kiehtoa entistä enemmän Sophieta, joka näkee siinä myös hyvän tilaisuuden oman jutun kirjoittamiselle.

"I'm sorry, I didn't know love had an expiration date."

Myöhemmin Sophie itse löytää muurin syvyyksistä 50 vuotta vanhan kirjeen, joka on siellä puoli vuosisataa odottanut vastausta. Kirjeen perusteella nuorukaisten romanssi sai vähän ikävän päätöksen. Sophie kokee, että hänen on aivan pakko vastata siihen "pienellä" viiveellä, vaikka ei olisikaan mitään varmuutta, että alkuperäisen kirjeen lähettäjä ikinä saisikaan vastausta. Nyt laitetaan se tosirakkaus kunnolliseen testiin...

Ihme ja kumma, mutta niinpä vain vastauskirje löytää Englannissa asuvan alkuperäisen lähettäjän, Clairen (Vanessa Redgrave). Vielä ihmeellisempää on se, että tämä vielä tahtoo lähteä kokeilemaan, olisiko vanhan rakkauden elvyttäminen vielä näinkin myöhään mahdollista. Tämän mukana tulee pojanpoika Charlie (Christopher Egan), joka sitten onkin huomattavasti vähemmän innokas tästä Sophien käynnistämästä tapahtumasarjasta.

Claire kuitenkin on innokas Sophien avustuksella jäljittämään Lorenzonsa (Franco Nero). Tehtävä ei ole mitenkään helppo, sillä saman nimen omaavia miehiä löytyykin reippaat 70 läheisiltä seuduilta. No, Victorin viilettäessä milloin missäkin, on Sophiella aikaa. Lisäksi koko juttu on kovin lähellä hänen omaa sydäntään, joten miksipä ei lähtisi kokeilemaan, voisiko näinkin satumainen tarina saada vielä kaiken huipuksi onnellisen lopetuksen...

Tämäkin elokuva pohjaa löyhästi todellisuuteen ainakin siltä osin, että muuri kirjeineen omaa vastineensa oikeassa elämässäkin. Samoin näihin kirjeisiin vastaava porukka löytyy oikeastikin, tosin nimellä Club Juliet, joka järjestelee vastausten lisäksi kaikenlaista muutakin kivaa romanttissävyistä ohjelmaa maailmaan. Aiheeseen liittyen on kirjoitettu kirjakin, mutta sitä elokuvassa on hyödynnetty ilmeisesti niin vähän, ettei sitä edes mainita lopputeksteissä. No se, miten paljon tämä on totta ja satua on ainakin omasta mielestäni melko yhdentekevää elokuvan nautittavuuden kannalta. Kieltämättä kyllä tieto tällaisenkin toiminnan olemassaolosta lämmittää sydäntä hieman lisää.

Kaikenlaisia romanttisia komedioita on tehtailtu vuosien vieriessä sen verran, ettei mitään aivan täysin omaperäistä uskalla oikein odottaa. Sinänsä tämäkin usein rullaa eteenpäin varsin tutuin kääntein, ja monet niistä on nähtävissä jo kauan ennen kuin ne ruudulle ilmestyvät. Ne pakolliset pienet vaikeudet tulevat vastaan. Sitten taas jo hyvissä ajoin aletaan pohjustaa sitä ratkaisua, mitä luultavasti suuri osa katsojista sydämissään toivookin.

Sophie on niin pirteä ja aurinkoinen persoona, että saa lähes välittömästi hyvälle tuulelle. Lisäksi häntä esittävä Seyfried varsin ihastuttava ilmestys. Eipä mitään valittamista tässä suhteessa. Seyfriedin aiemmat elokuvat ovat minulle enimmäkseen melko vieraita. No, Jennifer's Body on nähty, mutta eipä se mikään kovin kaksinen ollut. Se, mistä Seyfried onnistui paremmin jäämään mieleen, on jokin aika sitten katsottu Mamma Mia!, joka onkin aivan mahtava elokuva. Siinäkin Seyfried ihastuttaa jälleen Sophie-nimisenä nuorena naisena, mutta ehkäpä tässä kuitenkin vielä hieman enemmän. Letters to Juliet -elokuvan seurana samassa tuplassa tuli mukana Seyfriedin tähdittämä ja Lasse Hallströmin ohjaama Dear John, joka varmasti tulee lähitulevaisuudessa katseltua, mutta se taas lienee vähän vakavampaa ja haikeampaa tavaraa.

Positiiviselle Sophielle vähän vastapainoa tarjoaa Eganin esittämä Charlie, josta taas löytyy sopivasti vähän kyynisempää (vai realistisempaa?) asennetta sekä ripaus peittelemätöntä ylimielisyyttä. Ainakin minua Charlien tokaisut onnistuivat useimmiten hymyilyttämään hänen purnatessaan tätä "sekopäistä" seikkailua vastaan. Vaikka kaveri siitä alkaa ajan kuluessa vähän sulamaankin, niin onneksi hieman piikikkyydestä säästyy loppuun saakka. Kun kyse ei kuitenkaan ole mistään tylymmästä ilkeilystä, niin hyvin sellainen tähän keitokseen kelpaa.

Vähän iäkkäämmän parin tarina taas antaa aivan loistavan tekosyyn kierrellä lähiseutuja ja esitellä toinen toistaan upeampia maisemia. Heh, ehkäpä välillä olisi voinut käyttää hieman enemmän mielikuvitusta, eikä vain edetä sillä linjalla, että auto kulkee kauniiden taustojen ohi. Toki paljon parempi tämäkin kuin tehdä sellainen vakava virhe, että lähteä kauniin kesäiseen Italiaan kuvaamaan ilman, että elokuvaan päätyisi paljoakaan siitä aurinkoisuudesta.

Gary Winick onneksi on päättänyt tarjota katsojille riittävästi ihasteltavaa. Löytyy miellyttävää kaupunkikuvaa, laajempia maisemia maaseudulta, idyllisiä taloja sekä pihapiirejä ja vaikka mitä muuta. Tuli kuunneltua pari lyhyttä Winickin haastattelua. Niissä hän kertoi, että vaikka pitääkin itseään enemmän kaupunki-ihmisenä, niin kyllä ne hiljaisemmat seudutkin upeudessaan onnistuivat tekemään suuremmankin vaikutuksen. Elokuvaan päätyneitä kuvia katsellessa ei tarvitse ainakaan ihmetellä, että mitäköhän siinä horisee. Letters to Juliet on ehdottoman suositeltavaa katseltavaa mielellään kauniita maisemakuvia kotisohvalta tiirailevalle.

Itse en ollut ennen elokuvan katselua tietoinen siitä, että Letters to Juliet jäi valitettavasti Winickin viimeiseksi ohjaukseksi. Hän kuoli vuoden 2011 alussa aivokasvaimeen vain 49-vuotiaana. Olen ajatellut jossakin vaiheessa katsella hänen ohjauksistaan ainakin seuraavat: Charlotte's Web, 13 Going on 30 ja Bride Wars. Tuota viimeisintä tulikin hipelöityä kirpputorilla, mutta jätin toistaiseksi ostamatta. Tuskinpa mikään noista samanlaista vaikutusta onnistuu tekemään kuin Letters to Juliet, mutta katsellaan... Tämä kuitenkin oli varsin kaunis päätös Winickin ennenaikaisesti päättyneelle uralle. Näin katsojana olen erittäin kiitollinen siitä, että hän tällaisen kauniin elokuvan ehti vielä tehdä, joka toivottavasti tulee vielä monia ilahduttamaan.

"Dear Claire, "What" and "If" are two words as non-threatening as words can be. But put them together side-by-side and they have the power to haunt you for the rest of your life: What if? What if? What if? I don't know how your story ended but if what you felt then was true love, then it's never too late. If it was true then, why wouldn't it be true now? You need only the courage to follow your heart. I don't know what a love like Juliet's feels like - love to leave loved ones for, love to cross oceans for but I'd like to believe if I ever were to feel it, that I will have the courage to seize it. And, Claire, if you didn't, I hope one day that you will. 

All my love, Juliet"

Kaikenlaisen ulkoisen kauneuden lisäksi myös sydäntä löytyy kiitettävästi. Varsin usein tuli huomattua, että elokuvaa pitää tihrustella onnenkyynelien vetisyttämän vision läpi. No, näissä herkistymisissä saattoi tosin hieman helpottaa jonnekin katselun aikana haihtunut viinipullo, mutta epäilemättä ilmankin olisi monin paikoin onnistunut.

Se positiivisuus, joka elokuvasta huokuu, on kyllä aivan toisella tasolla, jos vertaa tyypillisiin saman lajin edustajiin. Kun tätä nyt muutama päivä katselun jälkeen kirjoittelen, niin vieläkin jostakin hiipii mukavan lämmin tunne, kun kohtauksia muistelee ja kuvakaappauksia valikoi. Letters to Juliet onkin ehdottomasti yksi onnistuneimmin myönteisiä tunnelmia levittävistä elokuvista, joita olen tänä vuonna päätynyt katselemaan.

Pitkästymään en ainakaan itse joutunut. Ensiaskeleet otetaan sen verran vauhdikkaasti, ettei mene aikaakaan, kun ollaan jo Italian puolella. Oikeissa kohdissa taas osataan jäähdytellä ja tarjotaan mahdollisuuksia verkkaisempaan tunnelmointiin. Toki voisi lähteä valittamaan, että ennalta-arvattava ja blaa, blaa, blaa, mutta sellainen ei nyt vain onnistu.

On erittäin mukava huomata, että näin helposti pääsee pakoon pimenevää ja sateisen koleaa kotoista syksyä, vaikkakin sitten vain vähän alle pariksi tunniksi. Tällainen positiivinen kokemus jää kuitenkin rintaan lämpöään hehkumaan kestonsa tuollekin puolen. Niin hyvä mieli oli elokuvan päättyessä, että tälle voi jo tässä vaiheessa luvata lukuisia uusintoja. Tuskinpa se siitä paljoakaan tulee kulumaan. Hymyjä löytyy ruudun kummaltakin puolelta ihan riittävästi. Kaunista kuvaa, sydämellisiä hahmoja, hyvää menoa ja kaikenlaista muuta loistavuutta on saatu mukaan niin reilusti, että ylitti helposti odotukset. Harmi vain, että läheskään jokainen saman lajityypin edustaja ei kykene vastaavaa elämystä tuottamaan.

Romanttisen hömpän ja kauniiden kuvien ystäville suosittelen ehdottomasti, jos ei ole jo nähtynä. Samaan hengenvetoon voisi muistutella vähän vastaavista elokuvista Under the Tuscan Sun sekä The Italian Key. Kaikki nämä ovat erinomaisen kaunista sekä positiivista katseltavaa, eivätkä todellakaan liialla raskaudella pilattuja.

Kun tuon jälkeen muutama ilta sitten lähdin hieman hiprakassa ja kovin lämpimissä tunnelmissa kömpimään kohti kivoja unia, niin piti vielä ilta täydentää Leonard Cohenin kauniilla musiikilla. Tuntuu jotenkin sopivalta lopetella tämä kirjoituskin hänen säveliinsä. Parannusta tähän tiettyyn vaivaan ei välttämättä ole, mutta ehkäpä hetkellistä helpotusta on kuitenkin löydettävissä...?

 Letters to Juliet (2010) (IMDB)