Muutenkin jo aikakin ottaa pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen musikaalejakin katseluun. Viimeisin taitaa olla puolisen vuotta sitten katseltu Mamma Mia!, joka on samalla saanut olla ainoa sen lajin edustaja blogin sivuilla. Tämä on kohtalaisen outoa, sillä varsin usein musikaalien parissa on tullut hyvin viihdyttyä. Monesti iloa silmille sekä korville.
Kevät on jälleen saapumassa New Yorkiin. Sieltä suihkulähteiden takaa löytyy onnelliselta vaikuttava nuorehko pari. Holden (Edward Norton) kertoo laulun voimin tunteistaan Skylarille (Drew Barrymore). Lyhyen laulutuokion jälkeen lähdetään vähitellen ottamaan selkoa erään perheen kuvioista. Apuun rientää Skylarin sisar Djuna (Natasha Lyonne), joka saa toimia myös elokuvan kertojana.
Holden on ajatellut ottaa vielä askeleen eteenpäin. Eipä siis muuta kuin sopivaa sormusta katselemaan. Hyvinhän se hankintapuoli lopulta menee, kun sekin toiminta lopulta kääntyy laulun ja tanssin puolelle. Holdenin olisi tarkoitus kosia ravintolassa, sormus piilotettuna Skylarin leivokseen. No, tämäkään romanttinen ele ei pääty aivan toivotulla tavalla...
"If Dad's a liberal Democrat, then you'd have to say Mom is the one thing more extreme. She's a guilty liberal Democrat."
Perheessä kuohuu, mutta ei Skylarin mahdollisen kihlauksen takia. Oikeastaan vanhemmat Bob (Alan Alda) ja Steffi (Goldie Hawn) tuntuvat olevan ajatuksesta tytärtään innostuneempia. Ehkä Skylar odottelee jotakin räväkämpää, sillä Holden on hänen mielestään eläimellisenäkin lähinnä kesy gerbiili. Bob on kuitenkin ajautunut poikansa kanssa törmäyskurssille. Vakaasti demokraattien puolella olevat vanhemmat ovat kauhukseen joutuneet toteamaan, että pojasta on viimeisen vuoden aikana kuoriutunut republikaani.
Steffin entinen mies ja samalla Djunan biologinen isä Joe (Allen) on tullut vierailemaan kaupunkiin. Hänelläkin on huolia suhderintamalla. Jälleen on tullut yksi ero entisten lisäksi. Ystävät yrittävät neuvoa ja lohduttaa, mutta Allenille tuttuun tapaan Joe on pohtimassa vähän radikaalimpaa ratkaisua. Ehkäpä parasta olisi vain painua takaisin Pariisiin ja loikata korkeasta tornista alas. Tosin mikään ei estä tekemästä itsemurhaa tehokkaasti, sillä aikaeron avullahan siinä pystyisi säästämään tunteja muihin puuhiin...
"I've been trying since we got divorced to find the right woman for him, somebody to match up with his personality. I'm beginning to wonder if the world population isn't too limited."
Jotta kuvioita saataisiin vielä pikkuisen ristiin ja rastiin, niin Joe ja Djuna lähtevät Venetsiaan. Siellä Joe ihastuu Voniin (Julia Roberts), joka taas on lomailemassa poikaystävänsä kanssa. Tiettyjen seikkojen ansiosta Djunalla sattuu olemaan arvokkaaksi osoittautuvaa tietoa liittyen siihen, miten Von hurmataan. Joe päättää vielä ottaa nämä kyseenalaiset keinot käyttöönsä, sillä sodassa ja rakkaudessahan kataluudetkin sallitaan.
Siinä sitten useammankin parin kohdalla seilaillaan välillä kohti aurinkoisempia aikoja. Pettymyksetkin toki kuuluvat matkaan sydänten oikkuillessa ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Ehkäpä kaikesta sähellyksestä lopulta jotakin hyvääkin seuraa...tai edes kaunis ja viihdyttävä satu muille kerrottavaksi.
Jostakin syystä tämä melkoisen yksinkertainen tarina suhdeviidakkoineen on haluttu esittää tarpeettoman epäselvästi. Varsinkin alussa tuntuu siltä, että nyt katsojaa vain kiusataan tahallaan, kun hypitään sinne tänne, eikä tahdota millään päästää kunnolla kärryille. Eihän tätä metkuilua tietenkään loputtomiin jatketa, mutta kuitenkin...
Aivan kaikkiin odotuksiin Everyone Says I Love You ei vastaa. Ensimmäiseksi voidaan ottaa käsittelyyn elokuvan musiikkiesitykset. Määrällisesti niitä kyllä on tehtailtu vähintään riittävästi, mutta muistettavammat huippunumerot puuttuvat. Jos vertaillaan vaikka tekstin alussa mainittuun Abba-tykitykseen, josta näitä löytyy enemmänkin, niin vähän kylmäksi Woodyn ja kumppanien laulelut ja tanssahtelut jättävät.
Toisaalta tämä lienee jossakin määrin haettuakin, sillä Allen vaati näyttelijöitään hoitamaan omat lauluosuutensa, poikkeuksena Barrymore. Monenkaan kohdalla ei voida puhua sellaisesta osa-alueesta, mikä edustaisi sitä parasta osaamista, ja siitä huolimatta Allen joutui ilmeisesti ohjeistamaan esimerkiksi Nortonia laulamaan huonommin. Sinänsä ihan mukava ajatus laittaa näyttelijät hoitamaan tämäkin puoli itse, eikä valitukseni niinkään kohdistu siihen, vaan ennemmin lauluihin itseensä sekä niiden ympärille rakennettuun koreografiaan. Liikettä ja vauhtia kyllä riittää, eikä mistään väsähtäneestä ja väkinäisestä heilumisesta voi puhua, mutta eivät ne kuitenkaan samalla tavalla innosta kuin henkilökohtaiset suosikkimusikaalit onnistuvat tekemään.
Elokuva kadottaa myös mielestäni kohtalaisen osan maisemapotentiaalistaan. Kun huomioidaan, millaisissa paikoissa liikutaan, niin ihastuttavampaakin katseltavaa olisi varmaan saanut mukaan ilman ylivoimaisia ponnisteluja. Tiedä sitten kuvattiinko esimerkiksi Venetsiassa pikaisesti ja/tai vähemmän sopivana ajankohtana, vai onko kyseessä ihan harkittu ratkaisu. Omiin silmiin näyttää kuitenkin siltä, että Venetsia menee vähän hukkaan.
Kauneinta katseltavaa maisemien suhteen omalla kohdalla tarjoavat heti elokuvan alusta löytyvät muutamat keväiset kuvat New Yorkista. Ne sitten samalla nostattelevat odotuksia tässä mielessä, joihin elokuvan myöhemmät kuvat eivät enää vastaakaan. Toki siellä on pari hyvää tunnelmapalaa myöhemminkin luvassa. No, tarkoituksena olisi antaa Woodylle uusi mahdollisuus näiden suhteen ihan lähitulevaisuudessa, sillä elokuvakokoelmaan tuli hankittua seuraavat teokset tuossa vähän aikaa sitten: To Rome with Love ja A Midsummer Night's Sex Comedy. Eiköhän noista sitten irtoa sitä silmäniloakin.
"I'm gonna kill myself. I should go to Paris and jump off the Eiffel Tower. I'll be dead. In fact, if I get the Concorde, I could be dead three hours earlier, which would be perfect. Or... wait a minute. With the time change, I could be alive for six hours in New York, but dead three hours in Paris. I could get things done and I could also be dead."Aina ei samojen juttujen toisto elokuvasta toiseen ole tietenkään hyvä juttu, mutta tässä voi ilolla huikata, että onneksi Woody on juttujensa ja hermoilunsa suhteen se sama tyyppi, joka muistakin elokuvista on tullut varsin tutuksi. Eipä hän pitkää aikaa ehdi olemaan kuvissa, kun ollaakin jo kehittelemässä varsin synkähköjä suunnitelmia, huvittavalla tavalla toki. Edelleen nämä Joen suulla lausutut jutut jaksavat tuoda hymyä huulille. Mitäpä sitä toimivaa kaavaa radikaalisti muuttelemaan...
Nyt kun päästiin hyvien puolien kimppuun, niin elokuvan yleisen ilmapiirin voisi siinä yhteydessä tuoda esille. Mitä olen itse Woodyn elokuvia katsellut, niin Everyone Says I Love You edustaa ehdottomasti sitä positiivisempaa laitaa, mitä tunnelmiin tulee. Fantasiankin puolelle välillä ollaan lipsahtelemassa, mutta eipä se lainkaan haittaa, sillä eräänlaista satua on kuitenkin lähdetty työstämään. Miellyttävän kevyt meno paikkaakin osaltaan niitä puolia, jotka pienoisen pettymyksen ovat aiheuttavinaan.
Elokuva ei ole mielestäni kokonaisuutena mikään karvas pettymys, vaikka vähän valittelinkin tuossa aiemmin. Vaikeahan tällaisesta reilusti romanttisen hömpän puolella seikkailevasta ja hyvien esiintyjien tulkitsemasta hassuttelusta olisi olla pitämättä, vaikka välillä tarinaa yritetäänkin tarpeettomasti pirstaloittaa. Julia Roberts -ihastus ei tässä tapauksessa käynyt päälle aivan yhtä voimakkaana kuin vaikka elokuvassa Notting Hill. Siitä huolimatta erittäin tyytyväinen olen siitä, että hänkin on mukaan päätynyt.
Kun vielä loppupuolella saadaan ratkaistua ihmismieliä pitkään vaivannut arvoitus siitä, mikä vetää kansalaisia republikaanien riveihin, niin varsin mukavissa tunnelmissa saa elokuvailtaa päätellä. Ehkäpä Everyone Says I Love You on pikkuisen kiltimpi kuin Allenin elokuvat keskimäärin, mutta otetaan se nyt ennemmin vahvuutena. Ymmärrän kyllä, miksi tätä harvemmin mukaan kelpuutetaan, kun Allenin parhaita listaillaan, mutta eipä se silti mitään unohduksen kuiluakaan ansaitse. Kannattaa katsella, jos romanttiset komediat ja musikaalit ovat sydäntä lähellä. Nauruja ja hyvää tuulta kyllä riittää.
Everyone Says I Love You (1996) (IMDB)
