Viehepakki kätösessä ja nenä vesistöä kohti suunnattuna eräs heppu painelee, eli aikomuksena lie viettää kaunis kesäpäivä kalastelupuuhissa. Viehättävää rantapolkua tämä herra hieman isommalle lammelle lampsii, mutta miksikään mukavaksi kalastusreissuksi tämä päivä ei ole taipumassa, sillä kaveri löytää heti alkuun kaislikosta nuoren naisen ruumiin. Toisaalla taas ollaan vallan rennompien vesileikkien vietävänä, sillä nuori ja huoleton Tucker (Colin Egglesfield) läheisen kartanon uima-altaalla leppoisasti lötköttelee. Taloudenhoitaja Della (Shirley Jones) tulee muistuttelemaan, että kauppatuomisia kaivattaisiin, joten Tuckerin täytyy pitää pieni tauko laiskottelusta ja lähteä asioille läheiseen pikkukaupunkiin.
Kaupungin nimi on Innocence ja näille seuduille on vuosien tauon jälkeen palailemassa maailmaa kiertänyt ja lahjakkaana viulistina menestystä kerännyt Caroline (Gabrielle Anwar). Tucker kaasuttelee vastaan vähän turhankin vauhdikkaasti ja kohtaaminen on kolariin päättyä. Vielä tässä vaiheessa autot menevät eri suuntiin, sillä Carolinen määränpäänä on edesmenneen isoäidin talo, joka sattuu Tuckerin naapurissa sijaitsemaan. Tavallaan Caroline on kotikonnuille palailemassa, sillä lapsuudessa hän tottui viettämään ihania kesiä isoäitinsä luona, mutta kymmenen ikävuoden kohdilla vierailut jäivät jo vähiin, eli paljon on vuosien vieriessä ehtinyt muuttumaankin.
Kylän kuppilassa jo osataan supista, että julkisuuttakin osakseen saanut paluumuuttaja olisi Innocenceen saapumassa. Ymmärrettävästi paikallinen poliisi ei vielä ole ehtinyt tai katsonut tarpeelliseksikaan tiedotella Carolinelle, että hänen tiluksillaan olevasta lammesta on löytynyt murhattu nainen. Juoruilevaan kahvilaan käy kauppareissuilevan Tuckerinkin tie ja tuntuupa miehellä kysyntää riittävän. Kauaa ei tämä saa rauhassa rupatella, kun entinen naisystävä tuleekin tuimempaan tyyliin ajatuksia vaihtamaan. Edda on kuvitellut, että yhteisymmärryksessä lähitulevaisuudessa alttarille asteltaisiin, mutta toisella taas on ollut mielessä huomattavasti lyhyempi ja huoleton huvittelu. No, Edda kuitenkin väittää olevansa raskaana, joten ihan niin vain ei Tucker ole tilanteesta livahtamassa ja iltapäivälle ilmeneekin vähän vakavampaa pohdiskeltavaa.
Tuckerin sukulaisilla kyllä varallisuutta riittää, eikä tarvitse paljoakaan työpaikkojen perään katsella, mutta eipä elämä silti ongelmatonta ole. Vanhempi veli Dwayne on taas kerran laitettu putkaan päätään selvittämään, ja nykyään tämä kunnostautuukin lähinnä alkoholiavusteisessa surujensa hukuttamisessa. Veljensä tulevaisuutta ja Eddan vaatimuksia Tucker lähtee mietiskelemään suosikkipaikalleen läheisen lammen rantaan, jossa hän kohtaa Carolinen ja muutaman sanankin kaksikko vaihtaa. Myöhemmin illan vaihtuessa yöksi samaiselle lammelle hiippailee Edda, joka luulee tapaavansa siellä Tuckerin. Idea osoittautuu erittäin huonoksi ja kuolemanvakavaksikin, sillä toinen osapuoli on terävällä veitsellä varustautunut.
Seuraavana päivänä Eddan kuumapäinen isä Austin (Ed Lauter) ilmaantuu Tuckerin ja tämän sisaren talolle kyselemään tyttärensä perään. Mielentila on kiihtynyt ja kapula kädessä siinä määrin uhittelevasti kohoilee, että Della tulee pyssyn kanssa tilannetta rauhoittelemaan. Toisaalla Caroline löytää lammestaan hengettömän Eddan ja kertoilee sheriffille tavanneensa aiemmin rannalla huolestuneelta ja jännittyneeltä vaikuttaneen Tuckerin. Samalla hän saa tietää, että kotilammelta on vain viikkoa aiemmin edellinen uhri löydetty ja Carolinen kertomien seikkojen perusteella Tucker on syytä lisäillä epäiltyjen listalle. Asioita tosin saattaa hieman mutkistella Tuckerin ja paikallisen sheriffin välillä vallitseva hyvä ystävyys, mutta selviteltävää riittää joka tapauksessa.
Sattuupa sopivasti sekin, että aiemmin hengettömänä lammesta löytynyt Arnette oli myös Tuckerin entinen naisystävä, joten sarjamurhaajaepäilyjäkin alkaa nousta. Se taas tarkoittaa, että paikalle saapuu FBI-miekkonen tekemään omia tutkimuksiaan. Ainakin alkuun Tucker yrittää suhtautua kuulusteluihin leppoisan leikillisesti, mutta selväksi tulee, ettei pelkällä huulenheitolla tästä selvitä. Tyttärensä kuolemasta kuullut Austin käy kovilla kierroksilla, joten kepakko saa vaihtua kivääriin, eikä enää ole mitään väliä, vaikka tulisikin ammuskeltua toisten taloihin ja sivullisia kohti. Poliisi toki onnistuu riehaantuneen Austinin saattelemaan kalterien taakse, mutta tämä uhittelee palaavansa. Lisää kiemuroita kuvioihin on luvassa, sillä on melko varmaa, ettei Austin ole etsitty murhaaja ja samaan aikaan toisaalla innostellaan Tuckeriin kohdistettuihin kostotoimenpiteisiin. Monenlaista selviteltävää siis riittää tähän 90-minuuttiseen...
...Harmi vain, että vaikka näistä kohtalaisen helposti seurattava tarina saadaankin aikaan, niin sotkuiselta se siitä huolimatta vaikuttaa. Tässä yhdeksättä näkemääni Roberts-elokuvaa pähkäillessä mieleen tulee väkisinkin ajatus, että kenties nämä romaanit jostakin ihmeellisestä syystä kääntyvät elokuvamuotoon monesti lähes kaiken mahdollisen viehätyksensä jotenkin mystisesti käsikirjoitusprosessissa kadottaen tai sitten sitä on jo lähtökohtaisestikin kovin olemattomasti. Vähän oudolta vaikuttaa, että vaihtuvien elokuvantekijöiden käsissä Robertsin romaanit tuottavat lähinnä keskinkertaisia ja kehnoja elokuvia ja ehkä muutaman menettelevän siinä sivussa. Toisaalta, jos vilkaisee Robertsin määrällisesti hurjaa tuotantoa ja useamman kirjan ja/tai novellin vuosivauhtia, niin voinee arvailla, että tämä teosten sarjatuotanto ei välttämättä pelkää laatuluettavaa ole kauppojen hyllylle puskenut.
Elokuvaversioita katsellessa näyttää pitkälti siltä, että keskinkertaisia jännitysmysteereitä on lähdetty ruudulle siirtämään vailla pätevää näkemystä tai otetta tekemiseen. Omaperäisyyttä tai kunnianhimoa ei tunnu olevan touhussa mukana edes sitä pientä ripausta, mutta hapuilua ja innotonta rutiinisuorittamista kylläkin. Tässäkin tapauksessa pääsee toteamaan, että 90-minuuttinen elokuva onnistuu jo ensimmäisen kolmanneksensa aikana hukkailemaan suuren osan jo alkujaan vähäisestä kiinnostuksesta. Surkuhupaistahan sitä on seurailla, miten jännityksen rippeistäkään ei saada pidettyä kiinni ja toisin paikoin päästetään lässähtämään täysin, eikä kukaan ole tainnut olla kiinnostunut suurimpien tyhmäilyjen karsimisestakaan.
Aiempien kompuroivien kyhäilyjen perusteella odotukset jäivät melko alas, eikä Carnal Innocence missään vaiheessaan onnistu edes lievästi myönteisesti yllättämään. Yöllistä sabotaasia harrastellaan, vankilasta hipsaistaan karkuun tuosta vain ja veitsin sekä pyssyin ryntäillään ja riehutaan sivullisten kimpussakin. Jos tällaisten töksähtelevien sekä typerien torvelointien ketjuttelu on tekijöiden näyttö jännitysviihteestä, niin osanotto lienee paikallaan. Lähinnä tulee paha mieli viimeisiä elokuvanäyttäytymisiään tekevän Ed Lauterin puolesta, jolle on napsahtanut varsin epäkiitollinen rooli väkivaltaisiin purkauksiin taipuvaisena Austinina. Minusta televisioelokuvaltakin voi jotakin vaatia, eikä tilannetta sovi edes menetteleväksi kuitata, jos teoksesta ei etsimälläkään löydä edes yhtä sujuvaa ja toimivaa jännitysjaksoa. Resepti on ennemmin, että heitetään tappo sinne, toinen tänne, väliin jotakin väsähtänyttä puolisekoilua ja juonittelua. Vähemmän yllättäen näitä ei kääräistä napakkaan viihdepakettiin, vaan tuloksena on ennemmin kasa sanonko mitä...
Pikkukaupungin sotkuisia suhteita voi todistettavasti herkullisesti ja kuumottavastikin tutkailla, mutta Carnal Innocence ei tässäkään onnistu, vaan juorukerhojen ilkeämieliset vihjailut typerine juonitteluineen ovat kaikkea muuta kuin mielenkiintoa kutkuttelevaa lörpöttelyä. Kaljoitteluringissä taas puuhaillaan pöhnäistä ja amatöörimäistä salapoliisipäättelyä, jonka tuloksena onnistutaan keksimään pääepäilty kaikille kamaluuksille ja alkoholin virtaillessa verisuonistoissa alkaa omakätinen oikeus kerätä kannatusta. Siinäpä sitten olusteluillan päätteeksi porukalla tuomioita jakelemaan. Katsomossa taas saa huokaista tiedä monennenko kerran ja todeta, että osaapa olla mielikuvituksetonta ja kehnoa menoa. Tällaisten typeröintien tuikkailu tarinaan melko tehokkaasti takaa sen, ettei mitään erityisen nautinnollisia jaksoja pääse vahingossakaan syntymään. Lähinnä tulee mieleen jokin joutava saippuaooppera, jossa töksähdellen sullotaan peräkkäin vähän mitä sattuu ja toivotaan parasta. No, itse en ainakaan osaa juuri lainkaan tällaista ruutuviihdettä arvostaa.
Jos tahtoisi vertailla vaikkapa alussa mainittuun viimekertaiseen Harlekiini-iltamaan, joka sinänsä myös yhdentekevää huttua edustaa, niin sopii todeta, että Carnal Innocence ei pysty edes siinä määrin kipinää ja eloa hahmoihinsa hönkimään. Caroline ja Tucker eivät onnistu kovinkaan lämpimiä tuntemuksia katsomossa herättämään, yhdessä tai erikseen. Carolinelle yritetään hätäisesti kasata jonkinlainen menneisyys, mutta melko yhdentekeväksi yritykseksi se jää ja hiukan hankala on valokuva-albumien sinänsä kivoista lapsuuden kesäkuvista kunnolla napata kiinni. Etenkin kun kiinnostus muuten elokuvaan on mitä on. Tucker taas tuntuu lähinnä kaikenlaisia vastuitaan karttelevalta venkoilijalta, jonka huolettomuus vaikuttaa monesti ennemmin hölmistyttävältä kuin hurmaavalta.
Selvähän se, että nämä kaksi pitää jotenkin saman peiton alle saada, mutta eipä sekään jaksa innostaa, vaan tönkköjen tapaamisten sarja selityksineen singahtaa reippaasti huoh-osastolle. Kynttiläasetelmat joku joutaa jälleen sytyttelemään, mutta muuten on taas unohdettavan hätäistä säheltelyä sekin touhu, vaikka sinänsä sopii yleiseen linjaan hyvin. Myöhemmin nähtävä sarjamurhaajasössötystä sisältävä petipuuhastelu taas onkin vallan nolostuttava elämys ja tulkittavissa puhtaasti katsojaparan piinailuksi. Jälleen sitä mielessä vierailee ajatus, että joidenkin mielestä yleisöön sopii heittää ihan mitä tahansa surkeaa kuraa. Siis, jos näistä huokuisi edes jonkinlaista pöllöä sekä tahatonta huvitusta, niin viurutusaiheet vähenisivät huomattavasti. Kyse ei kuitenkaan ole mistään hyvähuono-tapauksesta, vaan tylsämielisestä ja rasittavasta räpeltämisestä.
Loppupuolella lähdetään paukuttelemaan tyhmäilyennätyksiä, sillä seuraa kovin kankeaa selittelyä vähemmän yllättävien yllätyspaljastusten perään. Ihan viimeisille minuuteille synkkiä salaisuuksia säästellään, eivätkä ne todellakaan rintaa riipaise. Vakavia asioita toki, mutta tekijät todistavat olevansa kaikin puolin kykenemättömiä käsittelemään niitä minkäänlaisella herkkyydellä tai hienovaraisuudella. Tummempia teemoja tai sivupolkuja muistetaan lähinnä silloin kuin se sopii ja näiden yhdistely tuottaa hiukkasen hihityshaluja nostattelevan typeröintikoosteen. Välillä mukaan yritetään ripotella menetetyn perheen surua, pahenevaa alkoholiongelmaa ja muuta rosoisuutta. Hilpeitä itsenäisyysjuhlisteluja voidaan kuitenkin viettää, vaikka samaan aikaan alkaa näyttää todennäköiseltä, että lähipiiristä löytyy julma sarjamurhaaja. Ei sillä, että jokaisen käänteen pitäisi olla viimeiseen asti harkittu ja uskottava, mutta lopputulos lähenee sekaista sotkua, josta ei juurikaan jaksa välittää.
Saahan niitä vähemmän todenmukaisia jännityssatuja aikuisille tehdä, mutta aika ankea sellainen Carnal Innocence on. Juuri mikään ei tunnu toimivan tai luontevasti paikoilleen loksahtelevan, mikä tarkoittaa, että kertakatseluviihteenäkin teos on luvattoman latteaa ja tökkivää turhuutta. Hieman sitä, tätä ja tuota, kuten monissa aiemmissakin Roberts-elokuvissa ja vieläpä melkoisen tolkuttomaan tapaan sekä kaikenlaista koskettavuutta kartellen. Myönteiset tuntemukset jäävätkin olemattomiin ja uuvahdus uhkaa ennen kuin edes puolivälin kohdille ehditään. Sinnikkäästi eteenpäin puurtavaa katsojaa palkitaan luokattomilla typeryyksillä, rasittavilla tai suunnilleen täysin yhdentekevillä hahmoilla ja yleisellä puisevuudella. Tuskinpa Carnal Innocence mitään huonoin elokuva ikinä -kunniamainintaa ansaitsee, mutta kokonaisuus muodostuu katsojaa kiusaavaksi yökötykseksi ja lähinnä se surkeudessaan haastaa aiempaa Roberts-elokuvaa Blue Smoke. Peter Markle ehti jo kertaalleen harjoittelemaan Roberts-tarinan ohjaksissa pari vuotta aiemmin teoksella High Noon, joka tuli viime keväänä summailtua melko heikoksi tapaukseksi ja jotenkin tämä uudempi yritys tuntuu vielä tyhjänpäiväisemmältä sekä väkinäisemmältä pöllöilyltä, mikä ei riemujuhliin innostava saavutus ole. Toistaiseksi Carnal Innocence on uusin Robertsin kirjoista tehty elokuvaversio ja toivonpa tosiaan, että jos tulee tarvetta tehtailla lisää, niin mielellään uudet tyypit kokeilemaan. Ainakin Carnal Innocence osoittautuu niin joutavaksi roskaksi, ettei sille tee edes mieli lähteä puolusteluja keksimään.
Carnal Innocence (2011) (IMDB)
