The Great Mouse Detective (Basil Hiiri, mestarietsivä)

Pari päivää, viikkoa, kuukautta...mitä näitä nyt olemassa onkaan, on saattanut vierähtää sitten viimeisen elokuvakirjoittelun. Elokuvia on toki tuossakin välissä vilkaistuna komea kasa ja jokunen luonnoskin tekstipätkineen ja kuvineen on silloin tällöin syntynyt, mutta valmistavat viimeistelyt ovatkin jääneet hoitamatta kiireen sekä muiden sekalaisten syiden takia. Selittelyt kuitenkin sikseen, sillä uusi ja toivottavasti antoisa elokuvavuosi on aivan aluillaan ja sen verran laiskakin uskaltanee luvata, että muutamasta kivasta jutusta jokusen sanan voisi välillä naputellakin.

Aivan uudenkarhealla teoksella en tätä kautta lähde availemaan, vaan kyseinen Disney-klassikko ei ole montaa vuotta kirjoittajaa itseään nuorempi, mutta väliäkö sillä ja näin jossakin mielessä kultainen sekä monilta muistoiltaan rakas 1980-luku kutsuu aikansa animaatioaarretta ihailemaan. Jokunen päivä joulun jälkeen iski into seurailla vanhahtavampia vivahteita sisältävää etsivätouhua, mutta ei silti mitään kurttuotsaista ja täysin totista tuumailua tai toisaalta ihmishirviöiden synkimpien veritöiden selvittelyjäkään. Alkupaloina toimi parikin Peter Sellersin Pink Panther -hassuttelua, joiden jälkeen Basilin ja kumppanien kepeämpi seikkailu alkoi myös vaikuttaa varsin otolliselta vaihtoehdolta, varsinkin kun samaan aikaan edellisestä 1980-luvun Disney-klassikon katselusta on jo kovin pitkä aika. Voisinpa jopa kirjata pienimuotoiseksi tavoitteeksi, että kirjoittaisin näistä täältä puuttuvista kyseisen vuosikymmenen klassikoista pikkuisen, koska eihän noita taida tämän jälkeen olla enää kuin pari kommentoimatta ja kumpikin hyllystä löytynee.

Tässä vaiheessa uunituore vuosi 2020 saa hetkeksi unohtua Lontoon kutsuessa, eikä sekään ihan nykypäivän ilmeessään tai edes valmistumisajan, vaan vuosiluku asetellaan niinkin kauas kuin 1897 ja samalla kaupungin menoon tutustutaan hiirten ja muiden ihmistä pienempien vipeltäjien näkökulmasta. Erään ikkunan takaa löytyy Flavershamin viehättävä lelupuoti, jossa on erityinen hetki meneillään, kun nuori Olivia on saamassa isältään syntymäpäivälahjan, ja tanssillaan ihastuttava nukke selvästi miellyttääkin päivänsankaria. Herkkä ja lämpöinen kahdenkeskinen tuokio on kuitenkin romahtamassa, sillä ikkunan toisella puolella väijyvällä varjoisten kujien kulkijalla on mielessään huomattavasti häijympiä aikomuksia. Muutamaa sekuntia myöhemmin nujakka käynnistyy, eikä nappausta voi estää ja Olivian iloinen juhla loppuu lohduttomuuteen isän kadotessa synkkään yöhön.

Kunhan hurjasta hävityksestä ja Henry Mancinin seikkailuhenkeä huokuvasta alkumusiikista päästään paremmin tarinaan kiinni, niin kuviin ilmestyy pitkiltä matkoiltaan paluuta tekevä David Q. Dawson, joka vähän taustojakin selittelee. Aikomuksena olisi etsiä reissujen jälkeen rauhallinen kotikolo, mutta hänpä löytääkin yksinäisen Olivian itkemässä hylätyn kengän sisältä. Tietysti hyväsydämiseltä vaikuttava heppu haluaa tietää, että mikä on pielessä ja voisiko mahdollisesti auttaa toista hädässä. Olivialla onkin päämäärä mielessä ja se on löytää Baker Streetin kuuluista Basin, mutta matka on jäänyt kesken. Onneksi Dawson muistaa vielä, missä kyseinen katu sijaitsee ja päättää laittaa omat asuntoasiansa hetkeksi sivuun.

Taidokkaan etsivän maineessa oleva Basil löytyykin ilman suurempia vaikeuksia, mutta tämä vaikuttaa olevan täysin erään keskeneräisen juttunsa lumoissa, eikä osoita sen suurempaa kiinnostusta Olivian suruille selvitellessään onko hyppysissä mahdollisesti ratkaisevakin todistuskappale revolverin muodossa. Tuliaseen vähän varomattomaltakin vaikuttava testailu tuottaa vesiperän ja sitä seuraava innon lässähdys lannistaa mieltä. Olivia pääsee viimein selittämään isänsä keljua kohtaloa, mutta edelleen Basil pysyy jokseenkin välinpitämättömänä. Leluntekijän katoaminen vaikuttaa pieneltä perhehuolelta taidokkaalle etsivälle ja hieman vähätellenkin Basil tuumailee, että näitä nyt sattuu ja lieköhän omasta halustaan kadonnut teilleen.

Olivia ei suostu luovuttamaan, vaan väittää vankasti, että isä tosiaan vietiin väkivalloin ja viimein mestarietsiväkin kiinnostuu kuullessaan kuvauksen sieppaajasta. Nimittäin kuvailtu kaappaaja saattaa olla Fidget-niminen luihu lepakko, joka toimii tiedetysti kätyrinä vieläkin häijymmälle rikolliselle nerolle. Basil onkin ottanut pääurakakseen laittaa lopun kauhistellun Ratiganin rötöspuuhille ja Olivian isän katoaminen saattaa jotenkin liittyä kataliin suunnitelmiin. Kunhan kurkistetaan toisaalle Ratiganin johtamaan alamaailmaan, niin saadaan vahvistusta Basilin käsityksille, eli juonia on kehitteillä ja voi samalla sanoa, että tähtäin on mahtipahikselle tyypillisesti asetettu riittävän korkealle. Ratigan kätyreineen ei ole muutamaa kolikkosäkkiä viemässä, vaan hirmuvalta hiirikunnan yli kiinnostaa julmaa juonittelijaa. Mahdollisesti kohtalokas toteutushetki lähestyy vääjäämättä Ratiganin saadessa palasia kohdilleen ja Basil ystävineen on tietysti halukas ottamaan haasteen vastaan, vaikka hengenvaaraahan sellainen leikki tietää.

Minulla sen alkuperäisen Sherlock Holmesin puuhat ja sankarityöt ovat viime vuosina jääneet melkoisen vähälle seurannalle, eikä varmaan kannata tässä yhteydessä lähteä lainkaan vertailemaan tätä Disney-tulkintaa myöhemmin ilmestyneisiin Guy Ritchien ohjaamiin elokuviin, sillä nämä ovat tyyleiltään ja tarinoiltaan melkoisen erilaisista maailmoista. The Great Mouse Detective ei tietenkään lähde esikuvaansa piilottelemaan, vaan kirjaimellisesti samoissa nurkissa asutaan ja tämä monien rakastama etsivä kuullaan ja nähdäänkin lyhyesti, vaikkakin sitten varjojen kautta. Sattuupa Basil myös tarpeen tullen lainailemaan Sherlockin luottohauvaa Tobya, kun tulee hetki, jolloin kaivataan tarkkaa vainukuonoa jälkipolkuja nuuskimaan sekä seuraamaan. Muutenkin tietysti tapahtumapaikat sekä yleiset kuviot ovat käsittääkseni vähintään löyhästi yhteensopivia alkuperäisten tarinoiden kanssa.

Jos kuvista ja paikoista sanasen sanoisi, niin The Great Mouse Detective ei ole sellainen Disney-klassikko, joka vaatisi väripaletin täydellisen räjäytyksen sekä tykityksen kankaalle, vaan löytyy ruskeaa, harmaata ja savuisiakin tummia sävyjä, kuten odottaa sopii liikuttaessa alamaailman katalien konnien vakiopaikoissa. Voi olla, että näin runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin tiettyjä juttuja toteutettaisiin toisin, sillä kaipa Disney on vuosien myötä liikkunut hieman puhtoisempaan, korrektimpaan sekä hienovaraisempaan suuntaan. Näin ollen voisi veikkailla, että sankarien sormien välissä käryävät sätkät, kaljakapakkailottelut tyhjenevine tuopposineen, viekoittelevine tansseineen sekä mukilointeineen saattaisivat nykypäivänä joutua jonkinasteisen siistimisen kohteiksi.

Elokuvalle on kuitenkin eduksi se, että maailmassa on tiettyä nuhjuisuutta sekä muutamia paheellisempia yksityiskohtia. Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on varsin kiltistä etsiväseikkailusta, eikä tässä ole lähdetty luomaan mitään räävitöntä rellestystä tai jatkuvaa täysrähinää kera veitsien ja luotien, vaan esimerkiksi kotimaisellle julkaisulle lätkäisty seitsemän vuoden ikäsuositus kertonee riittävästi siitä, millä tasolla mennään. Mainittakoon sekin, että vaikka tyylissä sitä nuhjuisuutta onkin, niin maailma ei missään nimessä ole visuaalisesti ruma, vaan kiehtova ja rosoisella tavalla komea sekä paikka, jossa on riittävästi niitä pimeitä nurkkia sekä varjoisia kujia vaaroineen.

Tarinaa ei ole tungettu täyteen toimintaa, mikä on ehdottomasti positiivinen puoli sekin, sillä etsiväjutun hyvä seikkailuhenki vaatii tietysti pohjustavan pohdiskelun ja kiinnostavat hahmot, jotka helposti hukkuisivat liialloisen rymistelyn lomaan. Sepä ei kuitenkaan tarkoita, että ihan minimaalisella linjalla mentäisiin, vaan mukaan kyllä on kehitelty mieleenpainuvaa jahtia sekä yhteenottoa. Oikeastaan sankarien tutkimusmatka lelupuotiin on oma suosikkini tässä mielessä, sillä siinä yhdistyy mukavasti sekä kekseliäästi kiehtovien juttujen pähkäily ja vaihteleva vauhdikkuus. Maailman tunnetuimpiin kuuluvaan korkeaan kellotorniin sijoitettu finaali kelpaa toki myös, mutta on jo sinänsä suoraviivaisempaa toimintatouhua vanhojen vihollisten välillä. Kilinää ja kolinaa koneistosta löytyy ja rattaat raksuttelevat menemään omalla tavallaan näyttävästi, joten eipä lopputaistoa ole sen suurempaa syytä lähteä lyttäilemään.

The Great Mouse Detective onnistuu mielestäni mainiosti myös hahmojoukkonsa osalta ja voi sanoa, että vain vähän yli 70 kappaleen venähtävä minuuttimäärä käytetään hyvin ja tarkasti. Nimikkosankarista pitää ainakin vähän höpötellä ja tämän katsojan kohdalla ihastuminen tapahtuu heti ensikohtauksella, vaikka siinä tiettyä vauhkoilua on kieltämättä havaittavissa. Basilin luonteessa onkin selkeästi ajoittain levottomuutta, mutta toisaalta malttaa tarvittaessa laittaa lopun kohkaukselle ja syventyä selvittelemään johtolankoja. Erikoiset etsivätarvikkeet, kekseliäät kyhäilyt ja nokkela neuvokkuus piristävät tutkimustouhuja ja ylläpitävät osaltaan yllätyksellisyyttä. Samoin tekee mainittu vilkkaus, joka erottaa hiiremme hiljaisen ja pitkälti pohdiskelevan yksityisetsivän tyypistä, mutta vauhdikkaampi vipellyskään ei tässä tapauksessa ole onneksi este pitävien päättelyketjujen rakentelulle.

Jos sattuu sankari olemaan nokkela, aikaansaava ja vetovoimainen, niin eipä tarinan pääpahis siinä rinnalla joudu lainkaan häpeämään, vaan Ratigan on vallan mainio häijy vastavoima. Itsevarmuus omien katalien aikeiden nerokkuuteen on ihailtavan vahvaa ja ilkeilystä tekee osaltaan mehevämpää ääninäyttelijänä toimivan Vincent Pricen hykertelevä pahistelu, joka herran aiempaa elokuvauraa tarkastellen tulee tietysti kovin luontevasti. Kuolemattoman pahamaineisuuden takaava rötöstelyn mestarinäyte on muutenkin hauskaa seurattavaa ja Ratiganin herkästi kiehahtava mieli on joillekin melko kohtalokas ailahteluineen. Kunnon pahiksen velvollisuuksiin kuuluu tietysti huolellisesti harkitun kuolettavan ansan väsääminen sankarien viimeiseksi piinaksi, mutta jatkuvassa hengenvaarassa on myös apuriporukka. Rikollisneron kätyrinä toimiminen ei aina ole mitään antoisaa puuhaa ja etenkin tässä tapauksessa hiukkasen huonosti asetellut sanat saattavat jäädä viimeisiksi, sillä suuttumuksen noustessa toisten hengillä ei enää ole kummoistakaan hintaa ja armopalat ovat melko harvinaista herkkua. Siksipä siis lähistöllä luuhaava Felicia-kissa pääsee nauttimaan pulskista päivistä, kun huolimattomasti höpötelleitä heppuja heitellään armotta surman nälkäiseen suuhun. Kannattajakuoron hoilaama ylistyslaulu Ratiganille ei mikään ikimuistoisin Disney-kappale ole, mutta ajaa se asiansa ja saa aikaan hivenen kieroa hymyä ja nostatusta konnakerhon kommelluksille.

Summaukseksi siis voin ilokseni sanoa, että The Great Mouse Detective osoittautui odotuksia paremmaksi etsiväseikkailuksi. Ehken sitä siltikään aivan rakastetuimpien Disney-klassikkojen joukkoon listaisi, sillä sellaiset suoraan sydämeen voimalla iskevät tunteikkaammat tuokiot puuttuvat. Eipä sillä, että siitä pitäisi lähteä varsinaisesti miinuksia jakamaan, koska tarinan painopisteet ovat muualla ja kyynelhetkien hakeminen saattaisi tässä yhteydessä olla vähemmän luontevaa taiteilua. Sekin mainittakoon, että korostettu söpöily on myös pienemmässä osassa kuin monissa klassikkosarjan elokuvissa, enkä sitäkään osaa puutteena pitää, koska tuli tosiaan aiemmin kehuttua nuhjuisuutta ja rosoisempia kulmia elokuvan maailman osalta. The Great Mouse Detective tähtäileekin toisenlaiseen tulokseen ja mielestäni onnistuu siinä hauskasti sekä tyylikkäästi. Kyllästymään ei missään nimessä ehdi, sillä tahti on läpi elokuvan sopivan tiivis, mutta toisaalta maltetaan onneksi nostella kaasujalkaa, eikä kaahata toiminnallisesta kohtauksesta toiseen. Huumorista vielä viimeiset plussat päälle, koska omalla kohdalla nokkelien sanailujen lisäksi kekseliäs kuvasto osuu kohdilleen kiitettävän usein. Luulenpa tutkailevani Basilin ja kumppanien seikkailun vielä toistekin!

The Great Mouse Detective (1986)

Miami Supercops (Miamin superkytät)

Kaipa uutta blogivuotta voisi aloitella korvailemalla Kesäkaverit vaihteeksi tietyillä tuhotoveruksilla, koska onhan kummankin veijarin viime vierailusta ehtinyt kulua yllättävän pitkä aika ja ikävähän siitä lopulta seurailee. Budista oli blogissa enemmän puhetta edellisen kerran vuoden 2017 huhtikuussa vähän vakavamman lännenelokuvan Today We Kill, Tomorrow We Die yhteydessä ja Terenceen liittyvistä höpötyksistä on ehtinyt vierähtää vieläkin suurempi kasa kuukausia, koska selvästi hilpeämpi, mutta myös haikeita väreitä välittelevä lännenelokuva Man of the East oli aiheena vuoden 2016 huhtikuussa. Tauko on siis venähtänyt vallan kamalan pitkäksi, vaikkakin jokunen kirjoituksia kerryttämätön uusinta on toki tähänkin väliin mahtunut.

Yksi suurempi syy Spencerin ja Hillin teosten tuijottelun hiipumiselle ja melkeinpä täydelliselle nuupahtamiselle on tietysti, ettei näitä näkemättömiä tai kommentoimattomia kiekkoja enää montaakaan hyllyssä notku, vaan vähiin ovat käyneet. Herrojen tuotantoon ei ole mitään tympääntymistä siis syntynyt, vaan kyllä nämä edelleen kelpaavat ja saavat hymyä aikaiseksi, mutta Budin poismeno vuoden 2016 kesäkuussa saa vieläkin aikaan haikeampia mietteitä ja sen myötä kynnys kertailuun on noussut selvästi. Tarkoituksena ei kaikesta huolimatta ole näitä velmuja tyyppejä hylätä, vaan mahdollisuuksien mukaan pyrin jatkossakin kokoelmaa täydentämään heidän hupailuillaan, ja kyllä sinne sekaan myös niitä vakavampia sekä tiukkailmeisempiäkin kostoreissuja sopii.

Jos alussa mainittu kotimainen komedia Kesäkaverit esitteli jokunen aika sitten aurinkoisena hehkuvaa ja houkuttelevaa Hankoa, niin eipä tämä keskellä kultaista 1980-lukua ilmestynyt mätkintäpätkä yhtään viluisemmille seuduille vie, vaan eiköhän Miami vähintään yhtä helteistä taustaa tapahtumille tarjoile. Nopeaksi leikatulla ja vauhdikkaan musiikin puskemalla napakalla alkutekstijaksolla tahdotaan ainakin tähän suuntaan vihjaista veneiden kiidellessä ja auringon loimotellessa. Noin nopsana sivuhuomiona mieleen hiipii, että näitä välähdyksiä on saattanut hyvinkin innostaa edellisenä vuonna käyntiin lähtenyt suosittu sekä menestyksekäs poliisisarja Miami Vice, eikä siis välttämättä ole ihan sattumaa, että Budin ja Terencen etsivätouhut samaisessa kaupungissa harrastellaan.

Mahdollisista ideoiden tai tapahtumapaikkojen lainailuista ei varmaan ole syytä lähteä ensisijaisesti tilittämään, sillä ei näiltä tässä vaiheessa mitään täyttä omaperäisyyttä osaa edes vaatia, vaan lähinnä toivelistalla on leveitä hymyjä, toinen toistaan hölmömpiä heittoja, sekalaista suunsoittoa ja tietysti reipasta menoa sekä hyväntuulista mäiskettä. Kuumina hehkuvia rantoja ja monipuolista viihdetarjontaa esittelevän alkujakson jälkeen hypätään ainakin hetkellisesti pois moottoriveneen kyydistä ja siirrytään asekauppoja hieromaan. Tällä kerralla ei tosin näitä myyjäisiä hoideta minkään pimeän kujan perällä, vaan ihan alan liikkeessä ollaan ostoksilla.

Asiakkailla ei valitettavasti ole mielessä niinkään perinteinen malli kaupankäynnille, vaan suorasukaisempi ryöstö olisi aikomuksena suorittaa. Kelmikaksikon kannalta on vain hieman huono homma, että samaiseen puotiin on siviilivaatteissa sujahtanut Doug Bennet (Terence Hill), joka siis paikallisten poliisivoimien palveluksessa palkkaansa yrittää ansaita, ja on jälleen valmiina astumaan konnien tielle oman henkikultansa riskeeraten. Bennet ei kuitenkaan miksikään Dirty Harryn tyyppiseksi tylyksi tilien lopulliseksi tasaajaksi osoittaudu, vaan suorittaa siistin pidätyksen sen sijaan, että laittaisi magnumilla vihoviimeisiä luotiterveisiä menemään kera jonkin kyynisen sutkautuksen. Voinee kuitenkin odottaa, että heppu pääsee myöhemmin hiukan hikisempiinkin tunnelmiin pahisten kanssa vääntäessä, eikä kelmien nappaaminen näppärästi pelkällä käskytyksellä loputtomiin suju.

Tarinan toinen ärähteleväinen sankari löydetään kuviin hiukkasen ilmavammasta kyydistä, sillä Steve Forest (Bud Spencer) on laittanut poliisiasunsa ainakin väliaikaisesti kaappiin ja siirtynyt antamaan lento-opetusta, ja parhaillaankin on meneillään kopterointia omalaatuisesti keinahdellen. Entiset työkaverit ovat ajautuneet erilleen ja fyysisen etäisyyden lisäksi toverusten välillä taitaa vallita muunlaistakin kaunaa vanhoilta ja ilmeisesti ei-niin-hyviltä ajoilta. Kohtalo kuitenkin on kovaa vauhtia saattelemassa polkuja jälleen toisiaan koskettamaan, sillä yhteistyön aikoihin liittyvä vanha rötös jälkiselvittelyineen on vuosikausien jälkeen nousemassa pintaan. Pari vuotta aiemmin poliisiuransa päätellyt Steve ei sittemmin ole ollut innostunut pitämään yhteyttä kaveriinsa, eikä näytä siltä, että menneisyyden murinat yhdellä soitolla setviintyisivät.

Taustalta löytyy tapaus, jossa edellisellä vuosikymmenellä kolmen kopla on ryöstänyt 20 miljoonaa dollaria pankin rahoja, eikä tätä rötöstä koskaan saatu kunnolla selviteltyä. Rahat jäivät teilleen, yksi konnista napattiin vangittavaksi, toinen löytyi kuolleena ja kolmas katosi kokonaan. Noin poliisin onnistumisen kannalta voisi varmaan arvioida, ettei se nyt kovin kaksisesti mennyt, eikä sinänsä olekaan yllättävää, että tapaus edelleen vaivaa Dougia. Kenties on tulossa tilaisuus hoitaa homma loppuun, sillä istuttuaan monta pitkää vuotta vankilassa pääsee 1970-luvulla pidätetty sekä tuomittu Joe Garret viimein vapaaksi ja suuntaa päämääräisesti kohti Miamia. Niinpä heräilee epäilys, että onkohan Garretilla tietoa ryöstösaaliin mahdollisesta kätköpaikasta tai kenties kolmannen rikoskumppanin myöhemmistä vaiheista?

Garret katoaa hetkeksi teilleen erästä bussiryöstöä seuraavassa sekaannuksessa, mutta hänen iloinen elonsa vapaana miehenä Miamin auringon alla ei kovin pitkäksi pääse venähtämään, sillä jo noin vuorokautta myöhemmin kaveri löydetään tylysti tapettuna. Sehän tietysti vaikeuttaa myös poliisien hommia ja Garretin kuolema herättelee myös FBI:n kiinnostuksen. Aikoinaan pitkään Dougin ja Steven esimiehenä toiminut poliisipäällikkö ehdottaa omia luottokavereitaan mukaan juttuun, koska hehän aikoinaan Garretin nappasivat. Johtolankojen ollessa varsin vähissä ja umpikujan uhatessa otetaan kaikenlaisia ehdotuksia huomioon ja tämäkin vaihtoehto saa vihreää valoa.

Pienoinen ongelma tosin on, että Steve suhtautuu ajatukseen ärähteleväisen vihamielisesti, mikä vaatii kekseliästä ja jossakin määrin huiputtavaistakin suostuttelua. Tyypit toki saadaan yhteen ennen pitkää ja kumpaisellekin kehitellään nopeasti uusi henkilöllisyys. Poliisiopistoon ei kaveruksia sentään lähetetä, mutta heidät tuodaan joukkoon tulokkaina, mikä hiukkasen hymyilyä ja piruiluakin herättelee poliisipiirin muussa väessä. Valetulokkailla on kuitenkin hallussaan vankka kokemus kaikenlaisten keljujen kelmien pysäyttelystä ja tarvittaessa tiukat toimintatavat, joten ehkäpä se naureskelu siitä hyytyy. Toisaalta pitäisikin liikkua ripeästi, eikä tärvellä työtunteja lepsuiluun, koska tuloksia vaaditaan ja pomolla on potku-uhka päällä. Tuhokaksikko lähtee jäljittämään Garretin vanhoja tuttuja ja kertyvät vihjeet vievät kohti arvovaltaisia tahoja, mutta jos mahtavampia varpaita pitää talloa, niin sehän kyllä onnistuu ja tarvittaessa tirvaus päin näköä kaupan päälle, jos ei muuten mene viesti perille!

Tarinapuoli tuntuu painottuvan tässä elokuvassa enemmän kuin monessa varhaisemmassa nahistelussa, mikä varmaan osittain johtuu siitäkin, että huumorihommat ja hutkimiset ovat vähän vaisummin mukana. Juoni itsessään ei mikään maailman mutkikkain kiemurakerä ole, joten ongelmana ennemmin onkin, ettei näitä käänteitä niinkään kiinnosta kunnolla seurailla, vaan mieli haahuilee silloin tällöin ihan muita juttuja jauhamaan. Ryöstön selvittelyä voisikin mielestäni ihan perustellusti väittää melkoisen puolivillaiseksi rikoshutuksi, eikä tästä mysteeristä millään ole minkään kihelmöivän jännitysnäytelmän rakennuspalikoiksi. Välillä taas vaikuttaa siltä, että tekijöillä on ollut vaikeuksia pitää näitäkin ohuita lankoja hyppysissään.

Toisenlaisia ja kenties hivenen hellempiäkin tunteita kuumentelemaan kaveruksille on samaan huitaisevaan tyyliin kynäilty auttelemaan pari neitoa, jotka toimivat tahoillaan ryöstön selvittelyssä, mutta ovatpa näppärästi myös romanttisemmankin kiinnostuksen kohteita. Valtatiellä sattuvasta varkausyrityksestä käynnistyvä kohtaamisten sarja on tosin naurettavankin lepsusti kyhäilty, joten arvelisin, ettei tämän ihastuksia tuottelevan sivujuonteen viilailu ole kenenkään tärkeysjärjestyksessä kovinkaan korkealle yltänyt. Budin kiinnostuskin koko romanssiviritelmään vaikuttaisi olevan vähän niin ja näin, ja välillä väsy näyttääkin vievän voiton, kun kuorsaileva unistelu houkuttelee herkistelevämpiä hetkosia enemmän. Onneksi katsoja ei sentään aivan yhtä pahasti pääse uuvahtamaan ruudun toisella puolella.

Ehkäpä syy voimien väsähdykseen on se Miamin yllä möllöttävä keltapallo, sillä Budin mielestä lämpömittari hiipii ja kiipustelee sen verran läkähdyttäviin lukemiin, ettei tappelukaan oikein tahtoisi kiinnostaa. Valitettavasti tämä ei ole vain pelkkää narinaa, vaan nyrkkejä ei tosiaankaan käytetä läheskään kaksikon parhaiden päivien tapaan. Liekö sitten se Miami Vice tai jokin muu innoittanut uhittelemaan enemmän aseiden avulla, mutta noin mukavaa muksauttelua toivovan katsojan näkökulmasta ratkaisu on hieman nihkeähkö. Muutenkin voisi summailla siten, että siinä missä juonen osuutta on lisätty, niin toiminnallisia tuokioita on yleisestikin selvästi supistettu, eikä kumpikaan näistä suuntauksista ole mielestäni kehua tai kiitoksia ansaitseva.

Jossakin määrin on ikäkin varmaan vaikuttanut innokkuuteen laittaa nyrkit levolle jatkuvan viuhumisen sijaan. Terence vaikuttaakin vetreämmältä ja virkeämmältä, mutta onhan hänelle melkein aina näissä jäänyt se akrobaattisempi puoli. Siitä ei kuitenkaan oikein pääse mihinkään, että toimintaa on kaikkiaan vähän ja taistot lopahtavatkin lähes poikkeuksetta varsin pikaisesti. Tätä kohtalaisesti typistettyä tyyliä ei mielestäni voi miksikään pieksäjäisilotteluksi valitettavasti hehkutella. Kaverusten ensimmäinen yhteinen nujakka tulee vasta noin puolen tunnin kohdilla, ja sekin on lopulta vain lyhyt parin kopsauksen kuritusurakka, eikä mikään mittavampi voimankoetus.

Onneksi hiukan hyytyneissä hakkeluksissa on kaikesta huolimatta edelleen huumoria mukana, vaikka Miami Cops ei tälläkään osastolla ole tyyppien tuotannossa mikään hymyilyttävin hassuttelu tai kekseliäintä komediaa. Tuttua pöllöilypilailua on kuitenkin havaittavissa, kun esimerkiksi samaa bussia ahkerasti ryöstävät huligaanit saavat ensimmäisten joukossa huomata, että joskus kyydissä voi matkustella ihan väärät uhrit katalille aikeille. Jos uinuva mieskarhu herätetään vailla parempaa ymmärrystä jokusen näpistettävän dollarin toivossa, niin siinä saattaa tulla muutakin murhetta ja mustelmaa kuin vain pahoitettu mieli, sillä palkkiona on lähinnä kovaa kämmentä kalloon. Tämäkin tuokio tosin lopahtaa mielestäni ihan liian nopsasti, ja toiminnallisempia rutistuksia vaivailee läpi elokuvan kiire laittaa rähinöille loppu, eikä ehditä kunnolla kehittelemään hutkintoihin huvitusta.

Onhan elokuvassa mukana muunlaistakin ja ihan kelvollista vääntöä ja vänkäystä sankaripoliisien kesken, mikä toki on olennainen osa tämän parin kemiaa. Näyttää kuitenkin monesti siltä, että pirtein pilke on tästäkin kuittailusta haalistunut pois ja vähän rutiinimaisesti muristellaan sekä virneitä viritellään. Tietyt touhut ja hölmöt hupsutukset kuitenkin pitävät yllä hyväntuulista värähtelyä, ja ainakin näin tyyppien toheloinnin ystävänä runsaan puolitoistatuntisen istuu ihan helposti läpi. Sekin varmaan auttaa, että tosiaan on tullut pidettyä pitkääkin taukoa näiden pätkien suhteen, ja jos Miami Supercops tulisi tutkittua jonkin tiiviimmän Spencer ja Hill -putken keski- tai loppuvaiheilla, niin positiivisten puolien etsiskely luultavasti vaikeutuisi.

Pahisporukka ei tässäkään tekeleessä minään erityisen välkkynä väkenä loista, eli huippuälykkäistä ilkimyksistä höpöttely ei ole tarpeen. Kyllähän sieltä yritystä löytyy, kun aletaan autopommeilla ja muilla keljuilla konsteilla panoksia nostamaan, mutta pikkuisen persoonallisempia konnat voisivat olla. Alamaailman epelien kanssa viimeisiä välienselvittelyjä käydään tarvikevaraston puolella, mikä ei noin 1980-lukuiselle toimintakomedialle ole mikään ihan omaperäisin paikka lopputappelulle. Onhan se silti elokuvan parasta tarjontaa rähinäpuolen suhteen ja yleensäkin vauhdikkain sekä pirtein osuus, ja kaverukset joutuvat venymään vähän muuhunkin kuin revolverien ojenteluun, vaikka toki paukuttelua harrastellaan kera erikoisten punaroiskeryöpsäysten.

Jos vertailla pitäisi niin ensimmäisenä mieleen tulee vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestynyt Crime Busters, jossa kaksikko on myös poliisihommissa Miamissa, mutta se on muistini mukaan selvästi reippaampi rykäisy. Hetkisen verran olikin houkutusta uusia se tämän tuoreemman teoksen yhteydessä, mutta lopulta into ja jaksaminen eivät ihan tuplailtamaan saakka riittäneet. Mainittakoon myös Terencen sooloilu Super Snooper vuodelta 1980, joka ei supervoimahöpsöilyineen ihan omaan makuun osu, mutta Miamiin sijoittuu ja onhan sekin vauhdikkaampaa viuhtomista kohkauksessaan. Kumpikin noista on muistaakseni kuviltaan antoisampaa katseltavaa, ja vaikka ei mitään kattavaa Miamin kierrosta tarjottaisi niissäkään, niin aurinkoiset taustat ovat kuitenkin voimakkaammin läsnä. Miami Supercops taas suosii enemmän pimeitä sekä ahtaita paikkoja ja kuvia näyttäen yleisestikin hiukkasen nuhjuisemmalta tapaukselta.

Varsinainen lopettelu on kuitenkin mukava ja lämpöinen lyhyt hetki vanhojen kaverusten kesken, ja nyt jälkikäteen katsottuna hiukan se mieltäkin herkistää pohdiskella josko jo tuolloin oli tiedossa, että nämä yhteiset kepeät kommellukset alkavat olla jo tiensä päässä ja siinä mielessä hyvästejä oltaisiin heittämässä kameran edessä viimeisellä minuutilla. Onhan herrojen muissakin elokuvissa toki loppuhetkillä nähtävissä kaikkien yrmyilyjen sekä kinastelujen jälkeen sopuisamman ystävyyden korostelua, mutta kun kyseessä kuitenkin oli pitkänkin aikaa kaverusten viimeinen yhteistyö, niin kyllä se hieman haikeita aatoksia aikaiseksi saa, vaikkei silmiä vetisyttäisikään. Kuluikin melkein vuosikymmen, kunnes Terence toi kaksikon kunnolla yhteen vuoden 1994 ohjauksessaan Troublemakers. Sitä olen edelleen yrittänyt tuloksetta kokoelmaan kyttäillä ja pitänyt silmiä auki kirpputoreja kierrellessä, mutta eipä ole vielä onni potkinut...

Legendaarisenkin kaksikon viimeisen yhteisen lännenreissun lisäksi kiinnostelisi kohtalaisesti Terencen ohjaama sekä tähdittämä draama My Name Is Thomas, joka on niinkin tuore tekele, että ilmestyi vuoden 2018 huhtikuussa. Tuskinpa kannattaa kotimaista julkaisua toivoa, mutta jospa onnistuisin sen jotakin kautta nappaamaan? Noissa mainituissa ei varmaan mitään tuikeampia taistoja tavoitellakaan, mutta Miami Supercops olisi kyllä saanut viritellä pikkuisen enemmän mäiskettä ja vaikka myös sitä räiskettäkin. Eihän sitä silti kehtaa miksikään täydelliseksi jäähdyttelyosaston turhakkeeksi lytätä, koska itse ainakin viihdyin kohtalaisesti ja niitä positiivisia puolia löytyy laiskottelevamman laimeilun lisäksi. Jos ei Spenceristä ja Hillistä noin yleisesti innostu, niin sitten Miami Supercops lienee melko pitkäveteistä katseltavaa, sillä toiminnan ja hassuttelun yhdistelmiä löytyy tosiaan paljonkin pirteämmissä paketeissa, mutta kyllähän tästäkin toikkaroinnista satunnaista iloa irtoilee.

Miami Supercops (1985)