lauantai 28. syyskuuta 2013

Lomalla

Jo hyvää vauhtia saapuvaa syksyä yritin karata tällä kerralla kotimaisen lomailuelokuvan avustamana. Valitettavasti vähän onnettomaksi se yritys lopulta jäi, eivätkä satunnaiset aurinkoiset maisemat tällaisessa yhteydessä paljoakaan lämpöä onnistuneet hehkumaan katsomoon saakka.

Aluksi hypätään reilu vuosikymmen taaksepäin vuoden 1988 Helsinkiin. Tuolloin muutaman hengen ryhmä ryöstää kultasepänliikkeen saadeen saaliikseen yli miljoonan markan arvoiset korut. Homma vähän mutkistuu, kun aseet alkavat paukkua. Lisäksi ryhmän sisällä juonitellaan toisten koruosuuksien kiilto silmissä. Niinpä myös Jussi (Juha Veijonen) huomaa jääneensä ilman korvausta kovasta työstään.


Suhteellisen lyhyeksi jäävän pohjustuksen jälkeen ollaankin jo vuoden 2000 Helsingissä. Tässä välissä Jussi on hylännyt uransa koruvarkaana ja toimii hammaslääkärinä. Hän on myös mennyt naimisiin Lenan (Outi Mäenpää) kanssa. Perheestä löytyy myös pari nuorta poikaa. Kiireisen perheen olisi tarkoitus lähteä viettämään aurinkoinen lomaviikko Espanjan lämpöön.

Eteläisistä maisemista olisi toiveena löytää myös uutta eloa avioliittoon, mutta vaikuttaa siltä, että kireissä tunnelmissa alkanut loma menee aina vain huonompaan suuntaan tämän tavoitteen kannalta. Jussia kiusoittelemaan ilmestyy vanha rikoskumppani Siiri (Kärt Tomingas). Lenan suosiota yrittää taas tavoitella lipevä ravintoloitsija Samuli (Samuli Edelmann).



Siiri yrittää muistutella Jussia tämän taka-alalle jääneistä vanhoista haaveista sekä unelmista, ja näin saada Jussin mukaan uuteen varkauteen. Aluksi vaikuttaa siltä, että Jussi on auttamattomasti Siirin vietävissä, mutta ehkäpä hän sittenkin on vuosien aikana jotain oppinut vanhoista virheistään.

Yritetään siis yhdistellä vähän draamaa, huumoria, romantiikkaa ja rikosjuttujakin. Valitettavasti Lomalla ei onnistu häikäisemään yhdelläkään osa-alueella, vaan on varsin latteaa menoa. Vaikuttaa siltä, että parhaimmillaankin tavoitellaan jotakin keskinkertaista sekä yhdentekevää viihdehömppää.


Ehkäpä aneemisinta verta omaavat elokuvan rikoskuviot, jotka eivät innosta käytännössä yhtään. Näiden ryöstöjen suunnittelusta ja toteutuksesta on kyllä kaikenlainen hohto ja viihdyttävyys kaukana. Maailmasta kyllä löytyy huomattavasti onnistuneemmin aurinkoa, rikosta ja romantiikkaa yhdisteleviä elokuvia. Esimerkkinä vaikkapa The Big Bounce, After the Sunset ja Into the Blue. Jokainen näistä on kyllä aivan eri tasolla tähän ankeaan viritelmään verrattuna, joka kadottaa suunnilleen kaikki mahdollisuutensa sen verran varhaisessa vaiheessa, että kiinnostus on puoliväliin mennessä karkaillut kauas pois. Viimeiset sekunnit ovat myös harvinaisen turha lisäys, eivätkä ne ainakaan pisteitä nosta yhtään.

Tiedä sitten, onko osittain kyse omasta nihkeästä ennakkoasenteesta kotimaisia elokuvia kohtaan, kun tämä lähes läpikotaisin huonona onnistui näyttäytymään. Kun pitkän pohdinnan jälkeen parhaiksi puoliksi saa nostettua kohtalaisen lyhyen keston sekä pari kivaa maisemakuvaa, niin eipä mistään kovin nautittavasta elokuvaelämyksestä ole kyse.


Mukaviin maisemakuviin tosin ennen katselua asetin suurimmat toiveeni, mutta eipä niitäkään lopulta kovin paljoa tai edes erityisen näyttäviä löydy. Sinänsä kyllä johdonmukaista jatkaa näidenkin suhteen hukattujen mahdollisuuksien linjalla. Jos kerran pitää lähteä kauemmas kuvaamaan, niin ehkäpä sitten voisi pikkuisen panostaa muutamaa hätäiseltä vaikuttavaa välähdystä enemmänkin...



No, levyltä löytyvän lyhyen dokumentin perusteella kuvauksissa kohdatut vaikeudet saattavat osaltaan selittää lopputulosta, mutta toisaalta eivät ne nyt mitään ylitsepääsemättömiä olleet. Vähän tappelua hotellin johtoportaan kanssa. Ei käsittääkseni mitään sellaista, jonka syyksi voisi tämän yleisen ikävyyden kokonaan sysätä. Aleksi Mäkelä ja kumppanit nyt vain saivat aikaan varsin keskinkertaisen elokuvan.

Ymmärrän kyllä, ettei tässä teemojen takiakaan ole mitään leppoisinta mahdollista lomatunnelmaa tavoiteltu, mutta tuskinpa mitään sellaista rasittavuuttakaan, jota ihasteltavaksi tarjottiin. Huumori on enimmäkseen surkeaa ja draamailut luokkaa töksis-töksis, vaikka erityisesti Outi Mäenpää tuntuu yrittävän omalla panoksellaan nostaa tasoa, mutta kun materiaali on tällaista, niin minkäpä sille voi...


Jos taas tarkoituksena oli siirtää piinallinen ohjatun turistimatkan kokemus kotikatsomoon, niin sitten tätä varmaan voisi pitää jonkinlaisena onnistumisena, siinäkin tapauksessa enemmän rasittavana kuin viihdyttävänä. Eipä ollut kiva loma tämä, joten pitänee seuraavalle aurinkoiselle todellisuuspakoreissulle valita hieman tasokkaampi matkatoimisto kuin mitä Mäkelä ja Selin pyörittävät...


 Lomalla (2000) (IMDB)

torstai 26. syyskuuta 2013

When Harry Met Sally... (Kun Harry tapasi Sallyn...)

Noin viikko sitten tuli toisen elokuvan yhteydessä todettua, että ne eniten suhteista ja sukupuolista jauhamiseen nojaavat romanttiset komediat eivät ole suurimpia suosikkeja. When Harry Met Sally... kuitenkin olkoon pienimuotoinen poikkeus tässä sarjassa, sillä se rullaa oikein sujuvasti kestonsa ajan. Nyt kun vielä alkaa olla itse suunnilleen siinä iässä, missä Harry ja Sally elokuvan toisella puoliskolla, niin jutut toimivat paremmin kuin joskus lähemmäs vuosikymmen sitten.

Tarina lähtee liikkeelle Chicagon yliopiston pihalta 1970-luvun loppupuolella. Silloin Harry (Billy Crystal) sekä Sally (Meg Ryan) tapaavat ensimmäisen kerran. Harry seurustelee Sallyn ystävän kanssa. On sovittu, että kun kumpikin on pitkällä matkalla kohti New Yorkia, niin laitetaan matkakulut ja ajelut puoliksi.


Tämä noin 18 tunnin ajelu ei lähde aivan parhaimmissa merkeissä käyntiin, vaan jutustelu on vähän töksähtelevää, kun kaksi varsin erilaista persoonaa yrittää saada toisistaan selkoa. Kyynisempää puolta edustava Harry ei paljoakaan jaksa sanojaan harkita, vaan suunnilleen heittelee kommenttejaan ilman turhaa varovaisuutta lähes tuntemattomalle matkakumppanilleen, mikä johtaakin muutamaan hersyvän herkulliseen hetkeen. No, perille päästään, ja samalla vaikuttaa siltä, että Harryn ja Sallyn lyhyt tuttavuus tulee samalla päätepisteeseensä.

Kuitenkin 1980-luvun alkupuolelle siirryttäessä kaksikko kohtaa uudelleen lentokentällä. Lopulta he päätyvät istumaan vierekkäisille penkeille. Viisi vuotta on kulunut, ja kummankin elämäntilanteet ovat muuttuneet. Nyt ei olla enää vähän yli 20-vuotiaita, vaan 30 alkaa kummallakin lähestymään. Edelleen vaikuttaa siltä, että erot näkemyksissä ovat varsin selkeitä. Tämäkin kohtaaminen jää lopulta kohtalaisen tyngäksi. Jälleen kumpikin lähtee omille teilleen.


Kolmannen aikahypyn jälkeen molemmat ovatkin jo vähän yli 30-vuotiaita, ja jälleen elämä on vienyt molempia suuntiinsa. Kummallakin on takana vähän aikaa sitten loppunut pidempi suhde. Välivaihe tuntuu ainakin pinnallisesti piinaavaan enemmän Harrya, eikä luopuminen ole kovin helppoa. Harryyn verrattuna Sally tuntuu ottavan oman eronsa kovin kevyesti.

Vaikuttaa siltä, että nyt kummallakin olisi aikaa ja tilausta uudelle ystävyydelle, joten he alkavat nähdä enemmän toisiaan, vaikka aiemmin Harry olikin sitä mieltä, ettei tällainen ystävyys oikein ole mahdollista miehen ja naisen välillä. Rakkautta kuitenkin etsitään pääosin muilta suunnilta, usein jokseenkin tuloksetta. Mutta muuttuuko ystävyys lopulta vielä joksikin muuksi...?



En edelleenkään pidä tätä elokuvaa minään lajinsa parhaimmistona, mitä tulee romanttiseen puoleen, vaan suurin vahvuus löytyy mielestäni sanailujen osastolta. Monin paikoin juttelu on miellyttävän napakkaa sekä yleensä vähintään hymyilyttävää. Muutamaan otteeseen kyllä kirvoittaa kivasti naurujakin.

Jess: "Baby talk"? That's not a saying."
Harry Burns: "Oh, but "baby fish mouth" is sweeping the nation? I hear them talking."

Käsikirjoitus on päädytty laittamaan kokonaan Nora Ephronin nimiin, mutta ilmeisesti myös ohjaaja Rob Reiner on tuonut siihen merkittävästi omia lisäyksiään. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa nämä siellä täällä nähdyt pitkään yhdessä olleiden parien haastattelut. Myös näyttelijöiden ajatuksia on kuunneltu, ja heiltäkin on mukaan päätynyt muutama lisäys. Mielestäni yhteistyö toimii oikein mallikkaasti lopputuloksen kannalta.


Ilmeisesti Harryn hahmo perustuu jossakin määrin Reineriin ja Sally taas Ephroniin. Varsinkin ensin mainitun osalta tämä oli pienoinen yllätys, sillä itse olen saanut Reinerista jostakin syystä huomattavasti aurinkoisemman kuvan kuin mitä synkistelyyn ja kyynisyyteen taipuvainen Harry on.

Reinerin elokuvia on tullut katseltua enemmänkin, ja suurimmasta osasta nähdyistä olen pitänyt vähintään kohtalaisesti. Muutamana edellisenä kuukautena on tullut kommentoitua Reinerin uudempaa tuotantoa. En menisi tätä ainakaan paljoa noiden yläpuolelle nostamaan, vaan mielestäni kaikki edustavat suhteellisen tasokasta tavaraa.

Runsas vuosi sitten kuolleen Ephronin kirjoittamat elokuvat ovat jääneet vähän vieraammiksi. Jos pikaisella selauksella pitäisi mainita pari sellaista, jotka olisi tarkoitus katsella, niin ehkäpä hänen itse ohjaamansa ja Meg Ryanin sekä Tom Hanksin tähdittämät elokuvat Sleepless in Seattle ja You've Got Mail ovat listan kärjessä tällä hetkellä.


Noista mainituista näyttelijöiden lisäyksistä tunnetuin lienee Sallyn orgasmikohtaus kahvilan pöydässä, joka oli Meg Ryanin ehdotus. Samaan kohtaukseen liittyy elokuvan ehkäpä lainatuimmaksi repliikiksi noussut "I'll have what she's having", jonka Reinerin oma äiti naapuripöydästä sanoo. Itseäni vähän huvittaa se, että näinkin loistavaa dialogia sisältävästä elokuvasta tuollainen toteamus nousee enemmänkin esiin.

Jess: "No one has ever quoted me back to me before."

Mitään suurta hahmomäärää ei ole lähdetty tunkemaan mukaan, eikä sellaiseen ole tarvettakaan. Harryn ja Sallyn lisäksi mukana merkittävissä määrin esiintyy heidän ystäväpariskuntansa. Näistä erityisesti Bruno Kirbyn esittämä Jess on omasta mielestäni erittäin onnistunut hahmo, ja monet elokuvan huvittavimmista jutuista tulevat hänen suustaan.


Reiner ei tässäkään tapauksessa ole lähtenyt turhia venyttelemään elokuvaa, jonka seurauksena saa katseltavaksi varsin tiiviin ja turhasta löysäilystä karsitun lajityyppinsä edustajan. Reinerilla tuntuukin olevan taitoa tällaiseen tiivistämiseen, eikä selvästikään ole tarvetta laittaa jokaista kohtalaisen onnistunutta hetkeä mukaan. En nyt väitä, etteikö elokuvaa olisi voinut kauempaakin katsella, mutta hieman yli 90-minuuttisena uusintakynnys on melko matalalla.

When Harry Met Sally... on kyllä erinomaisen viihdyttävää ja huvittavaa suhdehömppää. Nyt toisella katselulla jutuista tuli paikoitellen voimakkaasti mieleen Seinfeld, mikä ei ole yhtään huono asia. Hirveästi ei tarvitse ihmetellä sitä, miksi erilaisissa listauksissa tämä nostetaan kohtalaisen ylös romanttisten komedioiden taistossa. Eiköhän When Harry Met Sally... tule jälleen jossakin vaiheessa uusittua...vaikkapa viiden vuoden kuluttua.


 When Harry Met Sally... (1989) (IMDB)

maanantai 23. syyskuuta 2013

Angélique: The Road to Versailles (Angelika - enkelten markiisitar)

Noin viikko sitten käynnistelty urakointi Angélique-elokuvasarjan parissa jatkuu vähitellen. Toinen osa tehtiin ilman sen suurempia viivyttelyjä, ja se sai ensi-iltansa sarjan aloitusosaa seuraavana vuotena, eli 1965. Kohtalaisen tutuissa merkeissä jatketaan, mikä ei nyt kovin yllättävää ole.

Tämä ensimmäinen jatko-osa lähtee liikkeelle sellaisesta vaiheesta, kun ensimmäisen osan tapahtumista on ehtinyt kulua muutama kuukausi. Angélique (Michèle Mercier) on hakenut turvapaikkaa roistojoukon luota, sillä poliisin ja kirkon jahtaamana hänen mahdollisuutensa tavalliseen elämään ovat kohtalaisen rajoitetut. Heti ensimmäisissä kuvissa päästään kostotunnelmiin, kun ryövärijoukko jahtaa kaduilla ensimmäisen osan oikeudenkäynnissä syyttäjän puolella esiintynyttä kirkon edustajaa. Roviota ollaankin jo sytyttelemässä.

Angéliquen läsnäolo aiheuttaa rosvoryhmien sisäisiä repeilyjä, kun kostosuunnitelmat voimistavat hirsipuu-uhkaa huomattavasti. Nicolas (Giuliano Gemma) haluaa edelleen auttaa vanhaa ystäväänsä vastustuksesta huolimatta laittaen oman ja ystäviensä hengen vaaraan. Aivan ilman tappioita ei näistä valinnoista sitten selvitäkään.


 
Alkukahinoiden jälkeen Angélique saa uuden mahdollisuuden vähän toisenlaiseen elelyyn, kun hän salanimellä osallistuu majatalon pyörittämiseen, joka sitten kaakaon saapumisen myötä alkaa menestyäkin. Hovin edustajien öykkäröinti on jälleen koitua kohtaloksi, ja niinpä uusi romahdus uhkaa.

Myöhemmin kuvioihin tulee myös takaa-ajettu pilkkarunoilija, jonka avulla Angélique pystyy aloittelemaan uusia kostosuunnitelmia viimeisimpiin vääryyksiin liittyen. Sanat tuntuvatkin toimivan jokseenkin paremmin kuin suora toiminta tässä yhteydessä. Kun riittävän korkeassa asemassa olevat ihmiset alkavat olla uhattuina ja levottomuudet kansan keskuudessa lisääntyvät, niin onkin jälleen aika hämärille neuvotteluille sekä juonitteluille. Aivan vaarattomia polkuja Angélique ei näiden suunnitelmiensa myötä kulje, vaan oman paikkansa takaisin vaatiminen poikii uusia uhkia ja on vaikea enää sanoa, kuka oikeasti on ystävä.



Ensimmäisen osan jälkeen vähän ennakoin, että jatko saattaisi olla jokseenkin toiminnallisempaa menoa. Sellainen tilanne pitkälti onkin, varsinkin tämän elokuvan alkupuolella. Kun mukana on paljon aiemmasta osasta tuttuja hahmoja, niin ei tarvitse käyttää samoissa määrin aikaa näiden taustojen sekä pyrkimysten esittelyyn.

Jatko-osa onkin mielestäni hieman väkivaltaisempi ja verisempi, mutta edelleenkään mitään kovin tylyä raakuuksien esittelyä ei ole luvassa. Lähinnä seikkailuhenkisissä tunnelmissa noissa kahinoissa edetään. Voisi myös mainita, että toimintaelokuvia melko paljon nähneelle tällaiset kalistelut eivät paljoakaan onnistu tarjoamaan. Paikoitellen miekat viuhuvat enemmänkin tökkien. Eipä sellainen ainakaan vaikuttaisi olevan tekijöiden parasta aluetta.


Jos tietyssä mielessä meno on vauhdikkaampaa, niin romantiikan suhteen vähän jäähdytellään. Luvassa ei oikein ole mitään suurempia tunteita nostattavia hetkiä sillä rintamalla. Vaikuttaa enemmän siltä, että Angélique varsin laskelmoidusti valikoi sopivia ehdokkaita, joiden kautta omat tavoitteet olisivat toteutettavissa tai paluu aiempaan asemaan helpottuisi. Nämä miespuoliset henkilöt omaavat vielä ikävää taipumusta poistua maisemista vähemmän onnellisissa merkeissä. Mitä tulee petihetkiin, niin suunnilleen samoilla linjoilla jatketaan kuin aiemmassa osassa, eli varsin kilttiä kuvastoa on luvassa. Halailua ja suukottelua enimmäkseen.



Jotkut tuntuvat arvostavan enemmänkin Angélique-elokuvien huolellisesti lavastettua 1600-luvun historiallista aikakautta, mutta valitettavasti itse en ole tällaisista pukujuhlista yleensä sen suuremmin innostunut. Toki tämäkin osa on pukujen ja lavasteiden suhteen ihan komeaa nähtävää, eipä siinä mitään. Yksityiskohtana mainittakoon kaakaon saapuminen tuona aikana Ranskaan. Tätä tulevaa muotijuomaa Angélique sitten pääsee taloudellisesti hyödyntämään. Tulikin elokuvan jälkeen keitettyä pitkästä aikaa kupillinen kuumaa kaakaota ja hyvin maistui...


Vaikka toinen osa tuokin elokuvasarjaan enemmän melua ja meteliä ja on hieman ensimmäistä viihdyttävämpi, niin eipä se siltikään mitään suurempaa vaikutusta onnistunut tekemään. Aika kuitenkin kuluu ihan leppoisasti keston matkan verran, joka on ensimmäiseen verrattuna kymmenisen minuuttia lyhyempi. Mercier toki ihastuttaa edelleen. Ainakin toistaiseksi vielä riittää intoa palata sarjan myöhempien osien pariin, vaikka en niiltäkään mitään kovin ihmeellistä odota. Ehkäpä viikon tauko voisi olla jälleen paikallaan.



Angélique: The Road to Versailles (1965) (IMDB)

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

The Secret World of Arrietty (Kätkijät)

Taas tuli sopiva väli ottaa Ghibli-elokuva katseluun. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa sellainen tilanne, ettei kyseessä ole uusintakatselu, vaan vaihteeksi jotakin omille silmille uuttakin. No, onneksi kuitenkin varsin tutuissakin merkeissä edetään. Sinänsä huvittavaa, että usein omalla kohdalla odotukset ovat selvästi vaisumpia näiden Ghibli-tuotosten suhteen, joita Hayao Miyazaki ei ole itse ohjannut. No, jälleen sain vähän nenilleni, kun elokuvan päättyessä olin varsin haltioituneissa tunnelmissa.

Samalla The Secret World of Arrietty saa innokkaana odottelemaan Hiromasa Yonebayashin tulevia ohjauksia. Tämä oli hänen ensimmäinen yrityksensä ohjaksissa, eikä sitä tilaisuutta hukkaan heitetty, vaan jälki on loistavaa. Voi vain toivoa, että Ghibli-ura venähtää ohjaajanakin mittavaksi.


Mistään nuoresta ja kokemattomasta tulokkaasta ei tässäkään tapauksessa ollut kyse, vaikka Yonebayashi ilmeisesti onkin nuorin animaattorista ohjaajaksi ylennetty tyyppi Ghibli-studiolla. Hänkin oli elokuvan ilmestyessä kuitenkin jo 36-vuotias. Siihen mennessä hän oli ehtinyt työskennellä animaattorina useammassakin merkittävässä Ghibli-tuotannossa. Jos kehitys menee siihen suuntaan, että hänestä yritetään "korvaajaa" vetäytyvälle Miyazakille, niin en tämän elokuvan perusteella laita yhtään pahakseni.

Miyazaki ei tässäkään tapauksessa ole tyytynyt pelkkään sivustakatsojan osaan, vaan on väsäillyt käsikirjoituksen Mary Nortonin vuonna 1952 ilmestyneen kirjan The Borrowers pohjalta. Ilmeisesti ajatus sen sovittamisesta animaatioksi oli pyörinyt Miyazakin mielessä kauemminkin, sillä hän ja toinen Ghibli-veteraani, Isao Takahata, olivat miettineet sen toteuttamista jo 40 vuotta aiemminkin.


Tämä versio ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, jonka Nortonin kirjat ovat innostaneet, vaan kätkijöiden seikkailujen pohjalta oli jo ehditty tekemään useampia tulkintoja suurelle kankaalle ja pienemmälle ruudulle. Kun ne kuitenkin ovat katsomatta, niin vertailuja on hieman hankala tehdä. Vaikea kuitenkaan nähdä, että mikään niistä paljoakaan tätä onnistuneempi olisi.

Millaisessa maailmassa sitten tällä kerralla seikkaillaan? Ainakin alkuvaikutelma on vahvasti siihen suuntaan, jota olin ennen katselua toivonutkin. Silmien eteen avautuu kaunis sekä rauhallinen kesäinen pihapiiri, joka sitten toimii elinympäristönä kahdelle erilaiselle perheelle. Erinomainen tilaisuus siis jälleen päästä sekoittelemaan tavallista ja fantasiaa. Vieläpä mukavan kiireettömissä merkeissä.

Ensimmäiset kuvat onnistuvat aiheuttamaan vahvoja värinöitä elokuvan My Neighbor Totoro suuntaan, eikä se todellakaan ole yhtään huono juttu. Kesäistä vihreyttä on luvassa paljonkin, paikoitellen vieläpä ihastuttavan yksityiskohtaisesti kuvattuna.



Tänne isoäitinsä viehättävään taloon saapuu noin viikoksi Sho, jonka oma äiti on vähän turhan kiireinen, eikä pojalle riitä juurikaan aikaa. Lisäksi Shon pitäisi saada kerätä voimia rauhallisessa ympäristössä tulevaa operaatiota varten. Siitä viikosta, joka oli tarkoitus viettää vuodelevossa ja kirjojen parissa, tuleekin yllättäen yksi hänen elämänsä ikimuistoisimmista.

Kovin pitkää aikaa ei ehdi kulumaan ennen kuin Sho näkee vilahdukselta pienikokoisen Ariettan, joka asuu isänsä ja äitinsä kanssa suuremman talon lattialankkujen alla kätköissä. He yrittävät elää ihmisten katseilta piilossa, sillä inhimaalisten ajatuksista ei koskaan tiedä... Lisäksi näitä kätkijöitä on maailmassa sen verran vähän, ettei muutenkaan kannata ottaa tarpeettomia riskejä lähistöllä vipeltävien suurempien otusten suhteen. Pieniä on kadonnut muiden suihin sekä teille tietämättömille.



Öisin ihmisten nukkuessa kätkijät lähtevät omille seikkailuretkilleen, joiden tarkoituksena on viedä ihmisiltä sellaista tavaraa, jota oletettavasti ei osattaisi kaivata, mutta joka taas pienemmille on kovinkin hyödyllistä. 13-vuotias Arietta alkaa olla jo siinä iässä, että isä uskaltaa ottaa hänet mukaansa kätkemismatkoille. Arietta nauttiikin suunnattomasti uudesta seikkailustaan, mutta samalla Sho onnistuu näkemään hänet uudelleen, mikä aiheuttaa päänvaivaa perheelle. Muutenkin Ariettan vanhempien mielestä elely kovin kotoisaksi muodostuneessa tutussa paikassa alkaa olla uhattuna.

Kielloista ja kehotuksista huolimatta Arietta alkaa tehdä tuttavuutta taloon hetkeksi muuttaneen nuoren pojan kanssa, ja tämä haluaa auttaa pientä perhettä. Hyvästä tarkoituksesta huolimatta asiat kuitenkin alkavat mennä huonompaan suuntaan, mitä tulee vanhoihin mukaviin maisemiin jäämiseen. Niinpä reppujen pakkaaminen ja kohti tuntematonta lähteminen alkaa vaikuttaa lähes väistämättömältä tilanteelta.



Ensimmäinen kolmannes suunnilleen viilettää silmien ohi. Niin helppo on uppoutua kepeään tunnelmaan ja vihertävään maailmaan, josta löytyy jatkuvasti jotakin uutta sekä ihmeellistä. Yonebayashi ja kumppanit saavat kekseliäin tavoin tavanomaisetkin asiat näyttämään aivan uudenlaisilta. Ariettan perhe on ajan kuluessa rakennellut hylätyistä tarvikkeista varsin käytännöllisen maailman itselleen. Onneksi tämäkään tarina ei oikein ole sellainen, että pitäisi kiiruhtaa vauhdikkaasti eteenpäin pienet kivat yksityiskohdat unohtaen.

Ehkäpä tuo ensimmäinen kolmannes huolettomuudessaan ja seikkailuhenkisyydessään ohjailee katsojan vähän väärien luulojen pariin loppuosan suhteen. Vähitellen tarina alkaa saada hieman murheellisempia ja alakuloisempiakin sävyjä, kun alkaa selviämään, ettei Shon ja Ariettan orastava ystävyys tule välttämättä jäämään kovinkaan pitkäksi.

Vähän lohduttomuutta tuovat myös vihjailut siitä, ettei näiden kahden eri maailman rinnakkaiselo olisi kovin kestävällä pohjalla näissä olosuhteissa. Samoin Shon oma vakavahko tila ja yksinäisyys tuo mustia pilviä kesäiselle taivaalle. Kyllähän se sydämestä riipaisee, kun Sho niityn kauneuden ympäröimänä ystävällisine kasvoineen ja pehmeällä äänellään alkaa lähes välinpitämättömän oloisesti puhumaan tiettyjen lajien vääjäämättömästä tuhoutumisesta, joka Ariettan sukulaisiakin lähes varmana uhkaa. Onneksi eräiltä kuitenkin löytyy edelleen taistelutahtoa, vaikka mahdollisuudet eivät parhaat olekaan.



No, vaikka The Secret World of Arrietty selvästi alkaakin edetessään vakavoitua, niin ei tarvitse pelätä lohduttomuuden alhoihin sukeltamista. Sydämellisyys ja toivo eivät ole tässä ehtyviä luonnonvaroja, vaan niiden rohkaisemina lähdetään tavoittelemaan parempaa huomista, ja siihen suuntaan elokuvan viimeiset kuvat vahvasti yrittävätkin työntää. Yksi jos toinenkin joutuu vähän korjailemaan näkemyksiään pienten ilonhetkien tarjoillessa voimaa tulevaan. Katselun jälkeen jokin pienoinen haikeus nakertaa mieltä, mutta päällimmäisinä kuitenkin ovat positiivisemmat tuntemukset.

Hyväntuulisuus tulvahtelee kauniista ja värikkäistä kuvista, sekä musiikista, jota tällä kerralla ei ole säveltänyt Joe Hisaishi, vaan Cécile Corbel. Lueskelin vähän triviaa, ja sen perusteella Corbel oli lähettänyt vuotta aiemmin Ghibli-studioille lahjaksi levynsä, joka sitten poiki hänellä tällaisen homman. Eipä voi muuta kuin olla iloinen, että tällaiseen yhteistyöhön päädyttiin, ja jatkokin sille olisi erittäin toivottavaa.



Aivan Miyazakin omien parhaiden ohjausten rinnalle en menisi tätä Yonebayashin ohjausdebyyttiä heittämään, ainakaan ensikatselun perusteella. Kuitenkin sen verran voimakkaan myönteisen tunteen se onnistuu jättämään, että hänelle toivoisi Ghibli-studiolla pitkää ja tuotteliasta uraa. Tämä ensiyritys on varsin loistava, ja nostaa Yonebayashin välittömästi omissa silmissä Ghiblin lupaavimmaksi uudeksi tähdeksi. Mielenkiinnolla odottelen, mitä hän tulevaisuudessa saakaan aikaan.

The Secret World of Arrietty on kaunis ja sydämellinen kasvutarina, jonka olisi oikeastaan halunnut uusia heti lopputekstien rullattua, mutta kun kello sitten näytti mitä näytti, niin päätin säästellä johonkin toiseen ajankohtaan. Siitä kuitenkin löytyy paljon niitä hetkiä, joiden takia itse Ghibli-elokuvista niin kovin pidän.



Yksittäisenä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa lähes täydellisen kesäisen sadepäivän tunnelmien tavoittamisen. Niin täynnä raikkautta, väriä ja ihmeellisyyttä, että sydän vallan riemuitsee. Kun tällaiset pienemmätkin tuokiot saadaan niin kohdalleen, niin eipä siinä sitten mitään mullistavaa enää osaa kaivatakaan. Yleisemmin ottaen elokuva on sekä hahmojen että taustojen osalta todella miellyttävää katsottavaa.

Kyseessä on sellainen elokuva, jota on helppo suositella oikeastaan lähes kaikille, jos vain yhtään pystyy nauttimaan pienimuotoisista saduista. Lähes kaikki pienet osaset luisuvat luontevasti kohdilleen, eikä valittamiselle ole paljoakaan aihetta jätetty. The Secret World of Arrietty on sekä ulkoa että sisältä kaunis teos. Animaatioelokuvaa parhaimmillaan. Jos tällaista on samalta suunnalta vielä tulevina vuosina luvassa lisää, niin kiitän ja kumarran jo etukäteen.



Vielä loppuun Corbelin hieno loppukappale suomenkielisen käännöksen kera:


"Olen 14-vuotias kaunokainen
Iloinen pikku nainen 
Kauan lattialankkujen kätköissä
Olen viettänyt Kätkijän töissä 
Joskus iloa koen, joskus taas en laisin
Kunpa jonkun tavata saisin 
Haluan tuulen sotkevan tukan
Ja taivaita tuijottaa
Sulle kedolta haluan poimia kukan 
Ulkona katson maailmaa uutta
Perhoset tanssii ja kutsuu mua
Katsomaan tätä ihanuutta 
Mikään ei muutu lain
Pienessä maailmassain 
Voin sitä sietää
Mutta tahdon tietää
Sinusta yhä enemmän 
Elämä iloni ja suruni yhteen
Kietoo kuin lyhteen 
Haluan tuulen sotkevan tukan
Ja taivaita tuijottaa
Sulle kedolta haluan poimia kukan 
Ulkona katson maailmaa uutta
Perhoset tanssii ja kutsuu sua
Katsomaan tätä ihanuutta 
Alla auringon kukkakedolla
Haluan kanssasi aina olla 
Muistot kätkee sydän pieni
Tässä uudessa maailmassa
Löydän oman tieni" 

 The Secret World of Arrietty (2010) (IMDB)