Trivianurkkaus 14: Pinocchio

Jokunen päivä sitten katseltu Pinocchio tosiaan onnistui odotukset kevyesti ylittämään, mikä taas innosteli tarkastelemaan levyn lisuketarjontaakin. Tässä vaiheessa pitää tietysti valitella, että koska elokuva ei ennakkoon niin hirmuisesti houkuttanut, niin ostelin yhden levyn bonuksiltaan vähäisemmän version. Kattavammista julkaisuista löytyy esimerkiksi yli 50-minuuttinen dokumentti No Strings Attached, paljon pikkusälää ja poistettuja kohtauksia, joiden sisältöön ei tässä tekstissä päästä kurkkailemaan. Onneksi aivan tyhjin kätösin ei tarvitse vinkumaan jäädä, vaan onhan riisutummalla painoksellakin kiinnostavaa oheismateriaalia.

Kommenttiraidalle on kutsuttu turinoimaan kolmikko, jolta ei ihan heti asia kesken lopu. Leonard Maltin on elokuvakriitikkona toimiessaan tihrustellut tuhansia elokuvia ja lisäksi hän kovasti erityisesti Disneyn varhaisempaa tuotantoa tuntuu ihastelevan, joten sanottavaa riittää. Kaverina on Eric Goldberg, jolla on takanaan pitkä ura Disneyn studioilla ja hän oli esimerkiksi Pocahontas-elokuvan toinen ohjaaja. Kolmikon täydentää J.B. Kaufman, joka kommenttiraidan äänityksen aikoihin oli työstämässä elokuvan tekemisestä kertovaa tietokirjaansa Pinocchio: The Making of the Disney Epic. Tietoa ja innostusta aiheeseen näiltä hepuilta siis löytyy ja lisäksi kommenttiraidalle on leikelty vanhemmista haastatteluista tuotantoon osallistuneiden mietteitä, eli monenlaisia näkemyksiä kuulijalle on luvassa. Jos ei vielä Pinocchio-tietoutta tästä tarpeekseen saa, niin löytyypä elokuvan kylkeen rullailemaan vielä triviatekstityskin, josta täydentävää pikkutietoa pystyy napsimaan. Näistä jutuista ajattelin jälleen jonkinlaisen paketin summailla tähän, mutta aiheesta enemmän kiinnostuneiden kannattaa omin korvin käydä erityisesti kommenttiraidan kimppuun, koska hyvää tarinaa riittää siinä määrin paljon, että sitä vain osittain ajattelin tässä käsitellä, eli aloitellaanpa herrojen höpötyksillä...

Disneyn taival pitkien piirroselokuvien maailmassa oli 1930-luvun lopulla vasta alkuaskeleitaan ottamassa, sillä klassikkosarjan avauksena toimiva Snow White and the Seven Dwarfs ilmestyi 1937 ja monissa aikalaisissa koko hanke aiheutti ihmettelyä, että kuka nyt tahtoisi täyspitkän piirretyn katsella. Esitettiin kaikenlaisia näkemyksiä silmien häiriöistä ja vahvasti uskottiin, että projekti on Waltin hairahdus hullutuksiin ja valtava riskipeli, joka tulisi taloudellisessa menestyksessä mitattuna kostautumaan. No, toisin kuitenkin kävi, kun Lumikin tarina osoittautui erinomaisen suosituksi. Walt ei tosin tarvinnut vahvistusta lippuluukuilta, vaan jo ennen elokuvan ilmestymistä Pinocchio päätyi työstövaiheeseen, kun käsikirjoittajat laitettiin sitä ideoimaan.

Myös muita projekteja oli samaan aikaan ideointivaiheessa ja tuotantojärjestystäkin oli alkujaan toisenlaiseksi suunniteltu, sillä toisena pitkänä piirroselokuvana piti ilmestyä Bambi. Tekijät päätyivät kuitenkin siihen, että sen esittämät tekniset haasteet ja muut vaatimukset olivat niin suuret, että piti vartoilla vähäsen kehityksen kulkua. Niinpä Pinocchio pääsi jonon etupäähän singahtamaan, sillä se katsottiin helpommaksi hommaksi, mikä ei tietenkään tarkoita, että vailla vaikeuksia siitä olisi selvitty, vaan kyllä pulmia riitti pähkäiltäväksi.

Alkukohtaukset ilmeisesti elivät eniten prosessin edetessä, sillä mainitaan, että ne saatiin viimeisteltyä lopulliseen muotoonsa tuotannon loppuvaiheessa. Tarina toki muuttui muiltakin osin käytännössä koko ajan, mikä oli Disney-tuotannoille tyypillistä. Kun oltiin puoli vuotta ahkeroitu materiaalin parissa, niin Walt laittoi hommalle hetkellisen stopin ja siinä samalla hylkäsi suuren osan ajatuksista ja materiaalista, joita kyseisinä kuukausina oli saatu aikaan. Paljon heitettiin pois ja vasta tämän käänteen jälkeen alettiin kehittelemään Samu Sirkasta Pinocchion omatuntoa. Carlo Collodin alkuperäistä tarinaa muutenkin muokkailtiin ja valmis elokuva onkin opetuksissaan Collodin satua paljon hienovaraisempi ja menossaan viihdyttävämpi. Satu kirjoitettiin aikoinaan lähinnä lapsille, mutta elokuva kohdistettiin hiukan laajemmille ikäryhmille, sillä Walt jo varhain ymmärsi, että selkeiden lastenelokuvien tuottaminen rajaisi katsojia paljon.

Collodin versiossa Pinocchio on hävyttömämpi ja ilkeämpi hahmo, joka tappaa sirkan, mutta Disneyn elokuvaan tahdottiin viattomampi ja sanoissaan kiltimpi poika. Selvää siis on, että Samun rooli kasvoi merkittävästi, sillä elokuvassa häntä ei liiskattu, vaan laitettiin koko tarinaa kasailevaksi hahmoksi kertojan ominaisuudessa ja lisäksi Pinocchion omatunnoksi sekä yleiseksi vitsailijaksikin. Kommenttiraidalla puhellaan, että monien mielestä Samu onkin Disneyn parhaita sivuhahmoja. Sellainenkin huomio esitetään, että Samun vuorosanat on pidetty melko moderneina, jos mietitään, että elokuva sijoittuu selvästi ilmestymishetkeä kaukaisemmille vuosikymmenille. Samu kuitenkin käyttää puhekieltä ja näsäviisastelee 1930-luvun tapaan. Hahmon visuaalisesta ilmeestä ei heti päästy yhteisymmärrykseen, vaan luonnoksia tehnyt Ward Kimball piirteli aluksi aidompaa sirkkaa muistuttavia versioita. Walt tahtoi kuitenkin söpömmän tyypin ja kehityksen kautta päädyttiin ihmismäisempään ulkomuotoon. Ääneksi valittiin Cliff Edwards, joka oli jo entuudestaan suosittu esiintyjä lavoilla, levyillä, radiossa ja myöhemmin elokuvissakin. Samu taas sai seitsemän vuotta myöhemmin toisen suuremman roolin elokuvassa Fun & Fancy Free. Siinä hän pääsee esittämään kappaleen I'm A Happy-Go-Lucky Fellow, joka kirjoitettiin jo Pinocchion tarinaan, mutta karsittiin pois.

Alkuperäistarinaan vertaillessa lisättiin Geppettolle eläinkavereita, sillä näitä ei Collodin versiossa nähty. Varhaisemmassa teatterimuunnelmassa Geppettolla oli jo kissa, mutta kultakala ilmestyi perheeseen vasta elokuvassa. Puusepän ääneksi valikoitui Christian Rub, jolla oli aiempaakin kokemusta eurooppalaisten hahmojen esittämisestä. Sinisen haltijattaren vuorosanat jutteleva Evelyn Venable oli 1930- ja 1940-luvuilla suosittu esiintyjä, mutta vetäytyi elokuvista 1947 ja vaihtoi näyttelemisen opiskeluun. Hän luki kreikkaa sekä latinaa ja saatuaan opintonsa valmiiksi jäi opettamaan draamaa ja kumpaakin kieltä samaiseen yliopistoon (UCLA), eikä enää palannut elokuvanäyttelyn maailmaan. Venableen liittyy sellainenkin huhu, että hän olisi toiminut mallina Columbia TriStar -yhtiön logossa nähtävälle soihtua pitelevälle naiselle, mutta tälle väitteelle ei ole mitään vahvistusta saatu. (Tuolta voi lueskella vähän juttua soihtunaiseen liittyen: The History of a Logo: The Lady with the Torch.)

Rehti Repo kamunsa Kimin kanssa oli pitkälti Norman Fergusonin kehittelytyön tulosta. Fergusonin tunnetuimmaksi luomukseksi tosin usein mielletään Pluto-hauva. Kimistä ei alkujaan aiottu mykkää hahmoa, vaan Mel Blanc ehti äänittämään tälle vuorosanojakin, mutta niitä napsittiin niin ahkerasti pois, että ääntelystä jäi jäljelle vain hikkailu. Kun kaksikko juonittelee pubissa vankkurimiehen kanssa, hyödynnettiin kuvissa kauhuelokuvamaista valaistusta. Samantapaisia tehokeinoja käytettiin myös kohtauksessa, jossa Pinocchion kaveri muuttuu Huvitusten saarella asteittain aasiksi. Pleasure Island piti ensimmäisissä suunnitelmissa nimetä Boobylandiksi mukaillen alkuperäistä satua, mutta muunneltiin lopulta nykyiseen muotoonsa. Leonard Maltin arvelee, ettei nimi ihan sattumaa ollut, vaan että se olisi vuoden 1939 maailmannäyttelyn innoittama, sillä se satuttiin järjestämään San Franciscon lahteen rakennetulla keinotekoisella Treasure Islandilla. Suunnitelmissa oli myös, että Huvitusten saarella olisi pojille tarjoiltu enemmän karkkeja sekä muita herkkuja, mutta Walt tahtoi osioon karmaisevampaa tunnelmaa.

Walt itse piti loppupuolen vedenalaisia kohtauksia elokuvan tehostehuippuina ja kolmikko arvelee, että siksi ne luontevasti loppuun säästeltiinkin. Vedenalainen maailma pystyttiin toteuttamaan niin rikkaasti ja näyttävästi, että vuosikymmeniä myöhemmin elokuvan The Little Mermaid ohjaajat etsivät näistä kohtauksista innoitusta omaan teokseensa. Syvyyksien hirmupedon, eli Monstron uhkaavuus onnistuttiin tuomaan elokuvakankaille erittäin vakuuttavasti. Tekijät toki paneutuivat liikehdintään vedessä ja Monstron kääntymiset muine pyrähdyksineen sinänsä tutkittuun todellisuuteen pohjaavat, mutta jakso päädyttiin kuitenkin toteuttamaan impressionistisella tyylillä.

Kommentointikerho muistaa myös mainita, että koko elokuvan visuaalinen ilme kielii jatkuvasta kekseliäisyydestä sekä huolellisuudesta. Pieniä viehkeitä yksityiskohtia löytyy jatkuvasti tarinaa ja maailmaa rikastuttamaan. Waltin kerrotaankin kannustaneen tällaiseen lisäilyyn ja hän itsekin lähetteli jatkuvasti lappusia huomioineen kysellen, voisiko tiettyihin jaksoihin lisätä kenties vielä jotakin kekseliästä. Pieniä palkkioitakin oli ideoinnista tarjolla ja kommenttiraidalla mainitaan esimerkkinä, että menettelevä jippo saattoi tuoda viisi dollaria keksijän taskuun, hyvä taas kymmenen ja ajatuksesta mittavampaan jaksoon saattoi ansaita 25 dollaria. Äänessä oleva herra toteaa, ettei tämä välttämättä tarkoittanut, että tuotantoon osallistuneet olisivat ahneuksissaan alkaneet ideoita pommitella, mutta tällainen kuitenkin innosti ja rohkaisi monia esittelemään ajatuksiaan toimien elokuvan eduksi.

Yleisemmin Waltin toiveena oli kuvilla tavoittaa vanhempien eurooppalaisten satukirjojen ilmettä. Tekijöiden kunnianhimosta annetaan esimerkkinä kohtaus aamuun virkoavasta kylästä, joka oli erityisen monimutkainen otos päätyen maksamaan 48000 vuoden 1939 dollaria (eli runsaat 800000 dollaria vuonna 2015). Animaattorien homman helpottamiseksi Pinocchiosta teetettiin kolmiulotteinen marionettinukke, joka auttoi nukkeversion liikkeiden toteutuksessa. Muistakin hahmoista ja esineistä valmistettiin vastaavia, ja yhtiössä vakiintui käytäntö tehdä tällaisia pienoismalleja, mikä helpotti hahmojen luonnostelua ja viimeistelyä.

Avauskappaleesta When You Wish Upon a Star tuli tavallaan kuvaaja Disney-tarinoista tutuille teemoille ja symboli koko yhtiölle, mutta Walt tahtoi toki mukaan monta muutakin laulua. Vaatimuksena kuitenkin oli, että nämä myös osallistuisivat tarinaa kuljettelemaan. Parin minuutin lauluun saakin paljon ja kätevästi tärkeää tietoa, vieläpä mahdollisesti vähemmän töksähdellen kuin vastaavien vuorosanojen kautta, kuten kommenttiraidalla todetaan. Marionettinäytös lauluineen ja tansseineen olikin viimeisimpiä elokuvaan kehiteltyjä juttuja. Niinkin hyvin musiikkipuolella onnistuttiin, että avauskappale sai parhaan laulun Oscar-palkinnon ja musiikista tuli toinen. Tällaiset tuplavoitot ovat harvinaisia, mutta onhan Disneyltä temppu myöhemminkin onnistunut, kuten vaikkapa Mary Poppins osoittaa.

Pinocchio valmistui lopulta runsaassa parissa vuodessa, ja kommentoiva kolmikko hämmästeleekin vauhtia, sillä yksityiskohtien perusteella olisi voinut luulla projektin haukanneen paljon enemmän aikaa. Esimerkiksi Snow White and the Seven Dwarfs vei noin kaksinkertaisen määrän vuosia. Tuotannon aikaan Disneyn studioilla oli vielä merkittävä muuttovaihe menossa, kun pikkuhiljaa siirryttiin uusiin tiloihin. Toisaalta yhtiön työntekijöiden määrä oli räjähdysmäisesti kasvanut ja alkoi noihin aikoihin liikkua tuhannen ihmisen luokassa, mikä tietenkin osaltaan vauhditti kaikenlaista tekemistä. Kolmikko pohtiikin kommenttiraidalla, että 1920-luvun lopulla alkanut suuri lama-aika auttoi merkittävästi Waltia, mitä tulee lahjakkuuksien haalimiseen studioonsa. Muina aikoina vastaavan taiteilijajoukon kokoaminen olisi ollut huomattavasti hankalampaa ja kalliimpaa. Lamaa seuranneina vuosina oli kuitenkin merkittävä määrä taitavia tekijöitä vailla kokoaikaista ja haastavaa tekemistä. Myöhempinä vuosina tämä porukka taas toimi vetovoimana uusille kyvyille, jotka tahtoivat sellaisessa ryhmässä luoda uraansa.

Maltin, Goldberg ja Kaufman päättelevät omaa urakkaansa pähkäillen, että Disneytä on ajoittain syytelty katsojien piinaamisesta kamalan riipaisevilla tuokioilla. Kolmikko kuitenkin muistuttelee Diseyn ymmärtäneen, että iloitakseen täysin valoisammista hetkistä, pitää sitä pimeyttäkin tarinoihin sisällyttää. Hetkistä aiemmin samaiset herrat mietiskelevät, että Pinocchio osaltaan osoittaa, että myös hurjissa ja murheellisissa hetkissäkin voi huumoriakin olla. Näissä merkeissä kommenttiraidan jutusteluja lopetellaan, joten käydäänpä triviatekstityksen kimppuun. Se tosin on osittain päällekkäinen kommenttiraidan kanssa ja sitten sisältää sinänsä elokuvaan löyhemmin liittyvää yleistä luontotietoutta ja muuta juttua. Niitä en lähde tähän jatkoksi koostamaan, vaan yritän pysyä tiukemmin elokuvasta kertovissa tietoiskuissa.

Triviaraidalla heti alkuun tarkennellaan, että Carlo Collodin tarina julkaistiin ensimmäiseksi italialaisessa lastenlehdessä heinäkuussa 1881. Disneyn elokuvaversio taas sai ensi-iltansa 7.2.1940. Näihin aikoihin Disney tuotti Pinocchiosta myös värisarjakuvaa sanomalehtiin, joka ilmestyi 24.12.1939 - 7.4.1940. Huomautettakoon, että näytteitä kyseisestä sarjakuvasta voi käydä vilkaisemassa vaikka tuolla: Pinocchio, The Comic Strip. Myöhemmin vuonna 1945 elokuvaankin piirtänyt Walt Kelly teki Pinocchiosta sarjakuvaa. Samu Sirkka toikkaroi myös sarjakuvien maailmassa kohtalaisen ahkerasti, sillä hänen toilailujaan ihmeteltiin esimerkiksi lehdessä Jiminy Cricket, joka ilmestyi vuosina 1956-1959. Samun muista sivuseikkailuista mainitaan matematiikkaa leikkisästi opettava levytys Addition and Subtraction vuodelta 1963, joka toi Samulle Grammy-ehdokkuuden. Yhteiset koitokset jatkuivat postin palveluksessakin, sillä kaverukset pääsivät vuonna 2004 Disneyn ystävyysaiheisen postimerkkisarjan ensimmäiseksi pariksi.

Pinocchion elokuvaversion kehittely tosiaan aloiteltiin jo syksyllä 1937, kun taas Snow White and the Seven Dwarfs sai Yhdysvaltojen ensi-iltansa saman vuoden lopulla. Lumikin tarina palkittiin kunnia-Oscarilla vuoden 1939 alussa ja kun Walt pääsi pitämään kiitospuhetta 23.2.1939, niin käytti hän sen tulevasta Pinocchio-elokuvasta kertomiseen. Väitetäänkin, että yleisö kiinnostuneena kuunteli, miten Disney kertoili 25 minuutin ajan studionsa seuraavasta pitkästä animaatiosta. Pieni urakka Pinocchio ei ollutkaan, vaan runsaat kaksi vuotta jatkunut tuotanto päätyi maksamaan huimat 2,6 miljoonaa silloista dollaria, minkä myötä Pinocchio oli aikansa kalleimpia elokuvia. Tietoiskujen joukossa esitetäänkin sellainen arvio, että saman tarinan tekeminen nykyään tarkoittaisi sadan miljoonan dollarin hintalappua.

Kuten kommenttiraidallakin mainitaan, niin suuri osa elokuvan varhaisista ideoista joko hylättiin tai muutettiin. Samu Sirkka tuli kunnolla mukaan vasta kesäkuussa 1938, eli yhdeksän kuukautta prosessin käynnistämisen jälkeen. Kuitenkin Samun vihellyslaulu oli ensimmäisten valmiiksi animoitujen kohtausten joukossa. Alkujaan Geppetton piti muistuttaa enemmän Lumikin tarinasta tuttua Vilkasta, mutta lopulta animaattorit päätyivät ottamaan hahmoon merkittävästi ääniroolin hoitaneen Christian Rubin piirteitä (yhdennäköisyyttä voi ihmetellä vaikka tästä vertailukuvasta). Muiden hahmojen muunteluista mainitaan Figaro, jonka piti olla vanha kollikissa, mutta päätyi kuitenkin pentuna seikkailemaan. Figaron animaattori Eric Larson kertoikin Waltin ihastuneen kovasti pikkukisuun ja tahtoi tätä mahdollisimman paljon kuviin. Sinisen haltiattaren esikuvana toimi tanssija Marjorie Belcher, josta oli haettu innostusta myös Lumikin hahmoon. Ääniroolin tehneen Evelyn Venablen puhetta taas muokattiin elektronisesti, jotta saataisiin sanoihin taikamaisempaa tuntua.

Tarjotaanpa tekstiraidalla pikkuisen lisää tietoa päähahmostakin lähtien tämän nimen muodostumisesta, eli italiaksi pino tarkoittaa mäntyä, occhio taas silmää, joten mäntysilmäksi sankarimme nimi kätevästi kääntyy. Disneyn hahmon parissa toimi useampikin animaattori, mutta varhaisesta kehityksestä vastasi pitkälti Frank Thomas, joka työsti myös elokuvan alkupuolen marionettiversiota Bob Jonesin ohjeistuksen pohjalta. Vuoden 1938 aikana Thomas luonnosteli Pinocchion melkein valmiiksi piirtäen tämän noin 60 eri asennossa. Viimeistely jäi kuitenkin seuraavalle vuodelle, kun 1939 helmikuussa noin vuotta ennen ensi-iltaa Milt Kahl piirteli hahmon lopulliseen muotoonsa. Alkujaan Pinocchion kädet olivat melamaiset, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin hanskoihin. Walt itse kertoi aikoinaan valinneensa Dickie Jonesin äänirooliin tämän tyypillisen kiltin pojan äänen takia. Pinocchion ja toki samalla Geppetton sekä kumppaneiden kotikylään liittyen mainitaan, ettei sitä aivan puhtaasti mielikuvituksesta ole tempaistu, vaan Gustaf Tenggren luonnosteli idyllisen kylän pienen saksalaisen kaupungin perusteella. Baijerissa sijaitseva Rothenburg ob der Tauber päätyi siis Tenggrenin piirrosten kautta elokuvaan.

Ehkäpä tässä on tullut riittävästi elokuvasta tarinoitua ja vähemmän tarpeellista pikkutietoa koostettua. Enemmänkin mielenkiintoisia juttuja aiheesta epäilemättä löytyisi, kunhan vähän kaivelisi. Itse en ihan niin hullaantunut Pinocchion seikkailuista ole, että lähtisin vaikkapa aiemmin mainittua Kaufmanin kirjaa hankkimaan, mutta näiden oheismateriaalien parissa aika kului erittäin mukavasti. Toivottavasti osa näistä höpinöistä muitakin mahdollisesti kiinnostaa...

Pinocchio (Pinokkio)

Vuoden vaihtumiseen liittyvissä lupailuissa menin taas huutelemaan reipastuvani Disney-klassikkojenkin katselussa sekä kommentoinnissa, joten pitäähän sitä edes alkuvuonna jaksaa yrittää. No, eihän tämä suinkaan mitään pakkopullaa ole, vaan ihan mielellään näihin seikkailuihin syöksyy, kunhan mielentila vain kohdilleen osuu. Valinta kohdistuu tällä kerralla varhaisempaan tuotantoon ja niinkin kauas historiaan kurkotellaan, että toisena teoksena klassikkosarjaan valikoitu ja vuonna 1940 valmistunut Pinocchio pääsee vuoroon. Loogisesti ajatellen uuden Disney-vuoden voisi tietysti käynnistää sillä ensimmäisellä Lumikista kertovalla klassikolla, etenkin kun sekin samaisessa hyllyssä nököttelee, mutta tähän väliin alkujaan puisen pojan kasvumatka kohti ihmismäisempää elelyä tuntuu paremmin sopivan.

Minulle hahmo tuli aikoinaan tutuksi lähinnä Samu Sirkan joulutervehdysten kautta, enkä edes ole täysin varma, olenko joskus lapsuudessa varsinaisen klassikon kokonaisuudessaan nähnyt vaiko vain osittain. Runsas vuosi sitten Disney-suunnitelmia pohdiskellessani en tätä elokuvaa listalle lisännyt, mutta sittemmin se on alkanut suuremmissa määrin kiinnostamaan. Luettujen juttujen perusteella niin moni pitää Pinocchion tarinaa iki-ihastuttavana satuna ja elokuvaversiota Disneyn kärkiteosten joukkoon kuuluvana, että väkisinkin siinä alkaa uteluttamaan. Ymmärtääkseni pienemmän porukan mielestä elokuva tuntuu olevan kuitenkin keskinkertainen ja osa jopa luokittelee teoksen lapsille sopimattomaksi tuomiten sen turmiollistakin toimintaa esitteleväksi. Näistäkin syistä tarina alkoi enemmän kiehtomaan, joten katsellaanpa, päädynkö ylistyskuoroon, ihan kiva -kerhoon vai jonnekin aivan muualle...?

Toivomustähtösistä ja rohkeampienkin pyyntöjen toteutumisesta kertova kappale kuljettelee katsojaa satukirjojen keskelle, ja sopivasti erään teoksen päällä Samu Sirkka sattuukin laulelemaan. Hän lähteekin nopsasti kertomaan taannoista tarinaa, joka on vaikuttanut syvästi hänen omaan käsitykseensä toiveista ja kenties pienistä sekä suurista sydämistäkin. Eräänä iltana kohtalaisen kauan sitten tähtitaivas kovin kirkkaasti sekä kauniisti tuikahteli ja pikkuiset jalat kuljettivat Samun saapumaisillaan olevan yön hiljentämään pikkukylään. Sirkkakaverin matkassa päästään hipihiljaisia katuja kuljeskelemaan ja hieman loikahtelemaankin. Vain puusepänverstaan ikkunoista valoa loimottelee, mikä innostaa Samua lähempääkin sisätiloja vilkaisemaan. Takkatulen lämmin hehku on viluiselle matkalaiselle niin houkutteleva, ettei siinä tohdi jäädä oven ulkopuolelle vartoilemaan virallisempia kutsuja, vaan sinnehän kekäleiden punertavaan valoon käpsytellään.

Samu saa lämpöä luihinsa ja alkaa siinä samalla ihmettelemään sekä ihastelemaan kekseliäiden sekä värikkäiden kellojen, koriste-esineiden ja lelujen täyttämää pajaa. Kaikki seiniltä ja hyllyiltä löytyvät kivat kapistukset ovat ilmeisesti jo hieman ikääntymään ehtineen Geppetton väkertelemiä. Samun silmät seisahtuvat eräältä hyllyltä löytyvän marionettinuken kohdalla ja pitäähän sitä käydä lähempääkin tutkailemassa. Hetkistä myöhemmin Geppetto astelee pajaansa mukanaan Figaro-kissa. Marionetti on vielä viimeisiä silauksia vailla oleva keskeneräinen työ, mutta eipä enää pitkään. Pari pisaraa maalia ja punaa poskiin, niin puupoika alkaakin olla valmis. Nimekseen veikeä nukke saa Pinocchion ja Geppetto tahtoo näitä syntymäpäiviä heti laululla ja tanssahtelulla juhlistella.

Leikki menee vähän ilkikuriseksikin, eikä näistä kepposista oikein voi Pinocchiota syytellä, vaan saattaa olla, että naruista nykivä käskyttäjäkin on silloin tällöin tuhmurointiin taipuvainen. Yleisen melskeen ja iloisen riemun keskellä Geppetto esittelee Pinocchiolle myös toisen eläinystävänsä, eli pikkuisessa maljassa uiskentelevan Cleo-kultakalan. Ihan aamuyön tunneille saakka ei lähdetä tanssahteluja venyttelemään, vaan soitot on pian soitettu ja pötköttely kutsuu. Viimeisinä iltapuuhinaan Geppetto rauhoittuu suurta piippuaan poltellen ja vielä ennen uinahdusta jutustelee, miten mukavaa olisikaan, jos Pinocchio olisi ihan oikea poika.

Silmät eivät aivan kiinni lupsahtelemaan ehdi, kun Geppetto havaitsee ikkunasta toivomustähtösen, mikä saa hänet toistamaan toiveensa, miten hienoa olisikaan Pinocchioon saada elonhenkeä. Näissä haikeissa ja mukavissa mietteissä lähdetäänkin nukkumispuuhien pariin, mutta aivan kaikki eivät unen päästä millään tahdo saada kiinni, sillä Samu joutuu huomaamaan, ettei naksuttavien sekä kilkuttavien kellojen keskellä ole lainkaan leporauhaa. Geppettokin äänekkäästi unimuristelee parin metrin päässä, joten hermot ovatkin hyvää vauhtia kärähtelemässä, kun väsähtäneelle ei unia suoda. Harmeista saattaa silloin tällöin hyvääkin seurata, sillä eipä toinen tiedäkään, millaisia ihmeitä tahtomattomien valvojaisten kautta voikaan päästä todistamaan...

Tilaansa tuskaillessaan Samu näkee, miten jostakin tumman taivaan kaukaisuudesta saapuu kohti Geppetton pajaa sinisenä hohkaava enkelimäinen hahmo, joka kotvan kuluttua toivomuksia taikovaksi haltiattareksi paljastuu. Lämpimällä äänellä jutteleva hahmo selittää, että hyväsydäminen Geppetto on toiveensa toteutumisen ansainnut ja samalla heilauttaa sauvaansa puhaltaen puupoikaan elonkipinän. Haltiatar kuitenkin tiedottelee, että aivan heti ei Pinocchio ihka oikeaksi pojaksi muunnu, vaan sinne on pitkä matka kuljettavana. Taikasauvan heilautus antaakin eräänlaisen mahdollisuuden kasvaa ihmiseksi, mutta ennen kuin maaliin pääsee, pitää pystyä osoittamaan rohkeutta, rehellisyyttä ja epäitsekkyyttä sekä tietysti kyetä erottamaan oikea väärästä.

"What's a conscience! I'll tell ya! A conscience is that still small voice that people won't listen to. That's just the trouble with the world today..."

Valtavasti tuleekin vaatimuksia "vastasyntyneelle", mikä ymmärrettävistä syistä laittaa päätä pahasti pyörälle. Haltiatar uteliasta ja hämmentynyttä Pinocchiota lohduttelee, että pulmallisissa paikoissa ja valintojen risteyksissä omatunto tulee auttelemaan. Pinocchio ei tietenkään tiedä, mikä se sellainen kuiskuttelija onkaan, eikä Samu malta olla sekaantumatta keskusteluun, vaan opastaa melkein-poikaa omatunnon luonteesta. Selitys tosin ei ole aivan loppuun saakka harkittu ja sanojen sekoillessa saattaa heräillä lisäkysymyksiä. Haltiatar tuntuu kuitenkin vakuuttuvan Samun topakasta selvityksestä ja antaa tälle hommaksi Pinocchion virallisena omatuntona toimimisen. Niinpä Samun tulee päivystää pojan valppaana sekä reiluna oppaana paikoin kovin kapealla kaidalla polulla, sillä maailma on täynnä monenlaisia kiusauksia ja houkuttelevan herkullisia vääriä valintoja. Ensimmäisenä virkaetuna sirkkakaveri saa upouuden puvun, ja siitä eteenpäin pitäisi käytännössä ympäri vuorokauden poikakokelasta osata neuvoa...

Lyhyen teoriakatsauksen jälkeen Pinocchio pääsee kokeilemaan ensiaskeleiden ottamista ilman, että kukaan on piuhoista nykimässä. Hiukkasen hoipertelevaista on meno ja kolina Geppetto-parankin uniltaan säikyttelee. Hermot kireällä ja pyssy kädessä hän lähteekin kierrokselle selvittelemään, mikä öinen vieras talossa mellastaa ja onpa siinä liipasinherkässä olotilassa posauttaa Samun tuonen virroille seilailemaan. Onneksi mitään ikävämpää ei pääse yöllisten holtittomien räiskintöjen seurauksena syntymään, vaan Geppetton pelokkuus riemuun vaihtuu hänen vähitellen tajutessa, mitä onkaan tapahtunut. Vaikea sellaista yllätystä on todeksi uskoa, mutta viimein vakuuttumisen jälkeen onkin uudelleen laulun ja tanssin aika ilon kohoillessa ylimmilleen. Pinocchiota uusi maailma kovasti hämmästyttää ja kummastuttaa, eli kysymyksiä riittäisi, mutta aamuun asti olisi ensin maltettava torkkua.

Aamuaurinkoisen saapuessa kierrokseltaan valoa tuomaan, heräilee kyläkin reippaaseen vilskeeseen. Lukuisat lapset kohti koulua kipittelevät ja samalle opintielle Geppetto tahtoo Pinocchionkin laittaa. Toinen tuskin on saanut suppeaakaan käsitystä maailmanmenosta, kun jo yksin laitetaan kohti koulua kulkemaan, sillä Figaro-kisua ei mukaan päästetä. Samoilla kaduilla kulkee myös pari heppua, joilla saattaa olla keljujakin kujeita mielessään ja kun tiet risteävät Pinocchion kanssa, niin siinäpä sitä olisi oiva tilaisuus höynäyttää herkkäuskoista ja houkutella viaton lapsukainen paheiden polulle. Tietenkin tällaisilla touhuilla voisi samalla itse mukavasti lihotetun kolikkopussukan tienailla. Omatuntokin on ensimmäisenä aamunaan ratkaisevasti vahtivuorostaan myöhässä, joten Pinocchion suostuttelu poikkeamaan koulutieltä nukketeatterin lavalle napakalla lupauskimaralla hoidetaan. Rehti Revon maalailut maineesta ja menestyksestä vetävät toista kohti näyttelyuraa, mutta eipä Pinocchio lainkaan tiedä, että ruusuisten puheiden takana voikin odotella raadollinen todellisuus. Hairahduksilla maallista vaellusta aloitellaan ja pitkä sekä kivikkoinenkin matka pitäisi kulkea ennen kuin lupaus oikeaksi pojaksi muuntumisesta tulee ajankohtaiseksi...

"Prove yourself brave, truthful, and unselfish, and someday, you will be a real boy."

Pikkuisen Pinocchion tutustuminen maailmaan ei ainakaan omassa mielessä mitään närkästystä tai tympääntymistä aiheuttanut, vaikkakin huolettomalla asenteella varustautunutta kaveria välillä vauhdikkaasti tuupitaan sekä kiskotaankin kohti paheellisia polkuja. Näitä pikkukepposia ja tuhmuuksia nyt on hankala käännellä sympaattista ja hauskaakin päähenkilöä vastaan, sillä alle vuorokauden elämänkokemuksella ei vielä välttämättä kovinkaan kattavasti ole valinnoistaan vastuussa. Kaikkiaan Pinocchiota voi mielestäni puolieloisenakin väittää vallan elämäniloiseksi tyypiksi, joka vipeltää ja tekee, vaikka järki ei mukaan ehtisikään. Minusta Pinocchiossa yhdistyykin oivalla tavalla seikkailunhalu, lapsellinen viattomuus, joka johtaa paikoin huvittaviin ja toisaalta taas vaarallisiinkin hairahduksiin ja etenkin elokuvan loppupuolella tulee mukaan päättäväisempää sekä harkitumpaakin toimintaa kaverin alkaessa ottaa enemmän vastuuta tekemisistään. Paljon kehitystä pitää lyhyeen aikaan saada sullottua, sillä lähes nollista lähdetään liikkeelle ja kyyti on monesti kylmääkin. Pinocchion kasvutarina kuitenkin on varsin viihdyttävää ja sydämellistäkin katseltavaa.

"I dub you Pinocchio's conscience, Lord High Keeper of the Knowledge of Right and Wrong, Counselor in Moments of High Temptation, and Guide Along the Straight and Narrow Path. Arise, Sir Jiminy Cricket."

Pinocchio ei ole ainoa, joka sysätään henkistä kasvua kannustelevalle taipaleelle, sillä eipä se Samu Sirkkakaan tuosta vain ammattitaitoiseksi omatunnoksi pysty muuntumaan, vaikka kaveriaan paremmin onkin maailmanmenosta perillä. Kyllähän Samukin on pariin otteeseen ripustamassa hanskoja naulaan, sillä vilkkaan pojan paimentaminen ei hommista helpoin ole ja lisäksi oikeiden valintojen pariin ohjailevaa ääntä yritetään paikoin kovakouraisestikin vaientaa. Tiukan paikan tullen saattaa käydä niinkin, että Samu itse on päätä piiloon tunkemassa, eli vastuuta riittää kumpaisellekin kulkijalle opeteltavaksi. Yleisesti Samu Sirkka on kuitenkin mielestäni elokuvan onnistunein hahmo, eivätkä ne luonteen heikkoudet ensimmäisinä vastaan tule, vaan pirteä, reipas, iloinen ja huolehtivainen tämä pikkukaveri enimmäkseen on. Samulla on myös monta roolia elokuvassa, sillä Pinocchion moraalisen kompassin lisäksi hän toimii tarinan kertojana ja onnistuupa myös olemaan varsin vitsikäs heppu siinä sivussa. Osa kiitoksista menee tietysti äänenä toimineelle Cliff Edwardsille, mutta onpa Samu myös ihastuttavasti animoitu monenlaisine puuhineen ja söpöstelevine yksityiskohtineen, joista esimerkkinä vaikka pieni peti tulitikkuaskissa.

Geppetto vielä täydentelee sopivasti hyväsydämisten, mutta haavoittuvaisten ja hairahduksiinkin taipuvaisten päähahmojen joukkoa. Hänkin osaa paikoin pikkuisen ilkikurinen olla, kuten Figarokin saa huomata, mutta kaikkiaan hyvinkin helposti kekseliäitä esineitä väkertelevästä Geppettosta tykkäilee. Verstaan puuhasteluja sulostuttavat entisestään Figaro ja Cleo, joiden kautta saadaan eläinsöpöilyäkin kuviin, mikä ei tietenkään lainkaan haittaa. Miellyttävää vaikutelmaa lisäilee roolissa höpöttelevä Christian Rub, joka on Edwardsin kanssa mielestäni elokuvan muistettavinta osastoa, mitä näyttelijöihin tulee. Geppetton hilpeää laulelua ja tanssahtelua seurailee suu hymyssä, mutta kyllähän toisenlainen liikuttaminenkin onnistuu. Puolivälin kohdilla odottelee murheellinen sekä raastava ero ja se kurkussakin tuntuu, kun toinen synkkää yötään tallustaa ääni murtuen myrskyssä huudellen. Yksikään pääkolmikosta ei ole sillä tavalla täydellisiä hahmoja, että osaisivat tilanteessa kuin tilanteessa oikeat sanat lausahtaa ja valinnat tehdä, mutta jokainen herättää sympatiaa ja saa toivomaan asioiden vielä aurinkoisemman käänteen saavan.

Pitäähän pahisosastostakin tietysti pikkuisen puhella ja näistä kyseenalaisista tyypeistä ensimmäisenä Pinocchion tielle astelee kaverikaksikko Rehti Repo ja Kimi, jotka kirjaimellisesti toisen koulumatkan katkaisevat alkuunsa. Ilkimysasteikolla liikutaan tässä vaiheessa vielä alemmilla tasoilla, vaikkakin kovin keljusti nämä tahtovat Pinocchion hyväuskoisuudesta hyötyä. Myöhemmin samaiset veikkoset olustellessaan vielä tylyillä huiputuksillaan rehentelevät, eikä todellakaan katumusta ole havaittavissa toisen myymisestä orjuuteen. Ennemmin Rehti Repo on valmis Pinocchion toistamiseenkin harhateille johdattelemaan, jos vain tilaisuus ilmenee. Näiden kaverusten touhu ei vielä niin äärimmäisen häijynä näyttäydy, mikä varmaan johtuu myös huvittavasti touhottavasta Kimistäkin. Joka tapauksessa en ainakaan menisi pelottaviksi näitä velmuja luonnehtimaan, mutta sitäkin osastoa on tarjolla. Minusta nukketeatteria pyörittävä Stromboli onkin astetta ilkeämpi tapaus ja vaikka hänen yleisilmeensä usein lupsakalta vaikuttaakin, niin lähes jatkuvasti tuntuu pinnan alla jokin räyhäävämpi räjähdys vartoilevan. Kunhan päästään pois uteliaiden silmien katseesta ja pikkuisen pintaa raaputellaan, niin julmempi puoli näkyvästi pilkisteleekin. Tyyppihän ei lähde edes lohduttelevia lupauksia valehtelemaan, vaan tylysti tokaisee, ettei mitään kultaisia eläkepäiviä ole tiedossa, vaan suosion sammuessa ura päätetään polttopuupinoon.

"Give a bad boy enough rope, and he'll soon make a jackass of himself."

Lähemmäs kauhuelokuvienkin kamaluuksia päästään, kun kuvioihin tulee mukaan mystinen vankkurimies synkkien salaisuuksien saarineen. Tiedä sitten, lähennelläänkö jo silkkaa pahuutta, mutta parempia puolia ei millään mieleen tule ja lisäksi silmistäkin kaikenlaiset kujeilevat tuikahdukset uupuvat. Ymmärrän kyllä, jos etenkin pienempiä katsojia alkaisi pelottamaankin tämän hepun katalia puuhia seuraillessa ja sama pätee pitkälti Monstro-valaaseen. No, ehkei sitä oikein voi samalla tavalla pahiskerhoon laskea, mutta vallan hurja sekä hirmuinen ilmestys on kyseessä. Monstrosta onnistuneesti tummin sävyin maalaillaankin todellinen painajaisten peto, joka ei armopaloja ole jakelemassa, vaan kalaparvet, uimarit ja kokonaiset aluksetkin tuosta vain suuhunsa hotkii ja popsii. Mitään mukavaa viimeistä reissua synkkiin syövereihin ei todellakaan ole luvassa, jos tämän ahneen kidan eteen eksyy... Ilkimysosastoakin saa siis kehua melkoisen hyväksi valikoimaksi. Minusta tämä selkeähkö "työjako" toimii paremmin kuin että yritettäisiin vaikka tunkea kaikkia ominaisuuksia yhteen tai kahteen pääpahikseen. Nyt saadaan mukavasti vaihtelua ja leikittelevämpää puoltakin luontevasti sekaan.

"Yep, temptations. They're the wrong things that seem right at the time...but...uh...even though the right things may seem wrong sometimes, or sometimes the wrong things..."

Tyyppien törmäillessä toisiinsa, saa Pinocchio vähän ankarampia oppitunteja elelystä ja siitä, miten maailma pyörii. Vaikka sitä mielessään ehtisikin päättämään, että epämääräiset näyttelytouhut saavat taakse jäädä, niin eihän houkutus ihan niin helposti irti päästä. Paikoin kovatkin läksytykset tuovat mieleen vanhempien satujen vähemmän silotellut ja tylymmät opetukset, mikä ei sinänsä erityisen ihmeellistä ole, koska elokuvalla on ikää runsaat 75 vuotta ja alkuperäinen Pinocchio-satu juontaa 1800-luvulle. Mainittakoon kuitenkin, ettei Pinocchio missään täysin julmassa ja karussa maailmassa joudu seikkailemaan, jossa virheistä ja hairahduksista laitettaisiin peli kerrasta poikki. Kuten tuli mainittua, niin lähes kaikilta hahmoilta puutteellisuuksia löytyy, jos etsiä tahtoo. Asioita annetaan anteeksi ja uusia mahdollisuuksiakin jaellaan. Välillä niitä ja parempia päiviä joutuu tosin lohduttomista syvyyksistäkin etsimään. Samalla kuitenkin muistutellaan, että huonommalla onnella hurjistelevammat huvitukset ja hurmiot voivat tärvellä koko elämän.

"Tobacco Row, Tobacco Row! Get your cigars, cigarettes, and chewing tobacco! Come on in and smoke your heads off! There's nobody here to stop you!"

Näistä puuhista puhuttaessa ei tietenkään sovi jättää mainitsematta kurittomien ja huonotapaisten poikien houkutukseksi suunniteltua Huvitusten saarta. Muiden juttuja lueskellessa olen saanut käsityksen, että juurikin tämä jakso eniten joitakin katsojia tässä Disney-klassikossa närästyttää ja kauhistuttaa. Tappelutalossa rähistään kuin viimeistä päivää ja tupakkatiellä pääsee hönkimään sikareja niin paljon kuin keuhkot vain kestävät. Sinänsä huvittaa ajatella, millaisen reaktion vastaava jakso aiheuttaisi nykyään uudessa piirretyssä, kun aikuisemmille suunnatuissa elokuvissakin tupruttelua voimakkaasti paheksutaan. No, riehumisen, sekasorron ja hävityksen värittämä iltama tuo esille niitä tuhmuroinnin hauskoja puolia ja kyllähän siinä ääneenkin naurahtaa, kun Pinocchio viattomalla äänellään toteaa, että remuaminen onkin oikeastaan varsin kivaa touhua.

Itse en onnistunut hirmustumaan moraaliraivoon tai hillitympäänkään paheksuntaan yltymään näitä tuokioita silmäillessäni. Ennemmin huolettomat harharetket hivenen ylilyödyssä rellestyksessään hymyilyttivät. Siitä tekeekin mieli kiitellä elokuvaa, ettei edes näissä opettavaisemmissa hetkissäkään vaihdeta ryppyotsaiselle tosikkovaihteelle, vaan mukaan ujutellaan luontevasti huumoriakin. Ei tietenkään siten, että koko homma silkaksi pelleilyksi taiteiltaisiin, mutta joko kuvallisia tai sanallisia vitsejä saadaan sekaan sopimaan. Mielestäni Huvitusten saarella tapahtuva jakso on mainio esimerkki tällaisesta elokuvanteosta, sillä hassuttelusta vaihdetaan lähes saumatta hirvitykseen, kun toilailukomedia heilahtaa hetkessä tavoittelemaan kauhuelokuvamaisia tunnelmia. Muutenkin sanoisin, että missään vaiheessa Pinocchio ei ala tuntua tympeältä moraalisaarnalta, vaan se on erinomaisen viihdyttävää menoa.

"A lie keeps growing and growing until it's as plain as the nose on your face."

Jos joillekin Huvitusten saari melskeineen on elokuvan pahimpia puolia, niin itse laittaisin sen suosikkijaksojen joukkoon. Siinä niin moni osanen saadaan melkoisen lyhyessä ajassa paikoilleen loksahtelemaan, ettei voi kuin ihailla. Elokuvassa on kuitenkin niin reilu ropsaus suloisuuttakin, ettei pieni pahennus sitä tärvele. Myös huima valasjahti kelpaa huippuhetkien joukkoon vedenalaisine maailmoineen. Tietenkään ei sovi unohtaa Pinocchion toista kohtaamista keijun kanssa, mikä saa puunenun vallan holtittomasti venähtelemään. Kyseisessä jaksossakin oli kepeämpi ja hassuttelevampi henki kuin mitä muistelin tai oletin. Eihän siinä voi olla hymyilemättä, kun toinen kirkkain silmin yrittää juksailla itsensä kuiville, mutta kuoppa vain syvenee. Yksityiskohtainen animointi taas jatkuvasti ilahduttelee ja ihastuttelee silmiä. Suunnilleen kaikki alkupuolen jaksot Geppetton pajassa ovat tässä mielessä lähes puhdasta kultaa. Näissä tuokioissa yhdistyy vinkeä kekseliäisyys, kuten vaikkapa vähän kyseenalaisiakin puuhia kuvaava eloisasti melskaava kelloseinämä ja samalla herttaisen vanhahtava sulostelu. Mielikuvituksellinen ja hyväntuulinen piirtely ei toki puuverstaaseen rajoitu, vaan esimerkiksi aamupuuhiinsa heräilevä kylä on miellyttävän vilkasta vilkuiltavaa.

Pinocchio ei ole Disneyn runsaimmin laulelevaa tuotantoa, mutta hyviä ja hauskoja hetkiä löytyy tässäkin sarjassa. Elokuvaa käynnistelevä herkkä When You Wish Upon a Star on tosiaan noussut eräänlaiseksi klassikoksi. Kappale kyllä on sydämellinen ja saa herkistelemään, mutta musiikkinumerona ei välttämättä erityisen muistettava, sillä taustalla lähinnä alkutekstit vaihtuvat. Satuinpa kuuntelemaan levyltä löytyvän päivitetyn näkemyksen Meaghan Jette Martinin esittämänä. Sanotaanpa siitä vaikka kiltisti siten, että olisi voinut jäädä kuuntelemattakin, sillä kyseisestä tulkinnasta se sydämellisyys pitkälti uupuu ja kyseessä on minusta ennemmin kolkohko yhdentekevä jumputus. Jos palataan elokuvan laulujaksoihin, niin omiin suosikkeihin kuuluu Hi-Diddle-Dee-Dee, jossa Rehti Repo vauhdikkaasti ja vastustamattomasti houkuttelee Pinocchiota teatteriuran pariin. Toinen onkin sitten Pinocchion ensiesiintyminen kappaleen I've Got No Strings tahdissa, joka alkukömpelyyksien ja kompurointien jälkeen lähtee paremmin sujumaan. Ehkä sekään osio ei menisi nykyään tuotantoa valvovien silmien läpi samanlaisena, mutta huvittava esiintyminen se joka tapauksessa on. Voisi myös mainita, että elokuvan laulut painottuvat leikkisämpään ensimmäiseen puolikkaaseen, ja ne siirtyvätkin pitkälti pois myöhempien vakavampien puuhien tieltä.

"Little puppet made of pine, awake. The gift of life is thine."

Pinocchio tuli omaan kokoelmaan osteltua vähän puolivahingossa, enkä uskonut siitä läheskään näin paljon innostuvani ja tällä tavalla olen toki erittäin mielelläni väärässä ennakkokäsityksineni. Monessakin mielessä sen saa summailla erinomaisen positiiviseksi yllätykseksi, joka kovakätisempien opetustensa lomassa viljelee reippaasti huumoria, eikä lempeyttäkään ole tarinasta pois potkittu. Eteneminen osaa paikoin olla kohtalaisen pompsahtelevaista, mutta kaikkiaan Pinocchio on mielestäni varsin sujuvasti rapsakat 80 minuuttiaan rullaileva elokuva, joka koskettavat hetkensäkin omaa. En sentään innostu sitä listoillani aivan niiden sydämellisimpien Disney-teosten kerhoon liittelemään, sillä onhan niitä riipaisevampia ja herttaisempiakin ystävyyskuvauksia tullut katseltua. Muuten Pinocchio kyllä melko ylös sijoittuu, jos mietiskelen näitä toistaiseksi näkemiäni klassikkosarjan elokuvia.

Aiemminkaan en tietenkään ole täysin kartellut Disney-klassikkojen alkupäätä, vaan harvakseltaan sieltäkin elokuvia hyllyihin haalinut ja katsellut, mutta Pinocchio myönteisine vaikutuksineen laittaa pohtimaan uudelleen kieltämättä hiukkasen nihkeää asennoitumistani katsomattomiin 1940- ja 1950-lukujen klassikkoihin. Jospa sittenkin niitäkin pitäisi runsaammin katselulistalle laitaa, hmmm...hmmm! Kaikkiaan elokuvaa katsellessa on vaikea uskoa, että tuolloin Disneyn studioilla valmistumisaikoihin vielä opeteltiin pitkien piirroselokuvien tekoa ja tekniikka oli huimassa kehityksessä. Miltään hapuilevalta harjoitustyöltä se ei todellakaan vaikuta, vaan lukuisista kirjoittajista ja ohjaajista huolimatta viimeistellyltä elokuvalta, jota ei todellakaan tarvitse lähteä puolustelemaan siinä hengessä, että onhan se yli 75 vuotta vanha ja kaikkea... Siinä yhdistellään mielikuvituksellisesti, toimivasti sekä jännittävästi monenkirjavia ideoita ja ennen kaikkea viihdyttävyydestä lainkaan tinkimättä. Nykyään nähtynäkin iloa silmille riitti enemmän kuin rohkenin toivoakaan.

Pinocchio (1940) (IMDB)

Pikkuisen tarinaa elokuvan tekemisestä ja taustoista:

Trivianurkkaus 14: Pinocchio